Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2019 / Public sociology 2019/Positiopaperit 08.04.2019

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa konservatiiviset, nationalistiset voimat ovat saaneet kannatusta niin valtioiden tasolla kuin globaalistikin. Maailman voi nähdä kääntyneen oikealle, joten Burawoyn ensimmäistä teesiä noudatellen olemme nyt kohdassa, jossa pyrkimys kehittää julkista sosiologiaa on vahvistunut. Merkkejä ainakin kansalaisyhteiskunnan vahvistumisesta on nähtävissä kansalaisvaikuttamisen nousussa, esimerkiksi keltaliivien liikehdintä Ranskassa ja ilmastomielenosoitukset ovat saaneet ihmiset liikkeelle. Millainen on julkista sosiologiaa tekevän sosiologin asema tällaisissa liikkeissä, mikä hänen työnkuvansa voisi olla? Auttavatko Burawoyn neljännen teesin kysymykset avaamaan tätä pohdintaa? Eli ”Kenelle tietoa tuotetaan ja mitä varten?”. Jos sosiologian paikka ylipäätään on, kuten Burawoy viimeisessä teesissään esittää, ihmisyyden puolustaminen markkinatalouden ja hallinnon tyrannioiden välissä, niin millaisilla tutkimuskysymyksillä ja -asetelmilla hän pystyy tuota melko ylevää tehtäväänsä suorittamaan? Burawoy peräänkuuluttaa sosiologisten tiedonintressien nelijaon, eli päätöksentekoa palvelevan, professionaalisen, kriittisen ja julkisen, yhteisen pohjan, taustaeetoksen esillä pitämistä, jotta rakentava ja toinen toistaan täydentävä keskustelu näiden neljän tietotyypin välillä mahdollistuisi. Rakentavaa keskustelua nakertaa erilaisuuden patologisointi sekä se, ettei valtasuhteita, niiden historiallisdiskurssiivista rakentuneisuutta, tunnisteta ja pureta. Patologisointi ja valtasuhteiden näkeminen tietotyyppeihin essentialistisesti kuuluvina estää tasa-arvoisen dialogin. Tällaisten rakenteiden purkutyöhön voi etsiä välineitä feministisestä, queer- ja uuskolonialistisesta tutkimuksesta, kuten sosiologiassa Burawoyn mukaan onkin tehty. Käytännön tasolla valtasuhteita voi purkaa esimerkiksi puhetavan muutoksilla: vastakkainasettelun (me vs. muut) välttäminen ja purkaminen, yhteisen intressin näkyviin tuominen, musta-valkoisen tieto-kuvitelman purkaminen ( absoluuttista tietoa ei ole, jaettu ymmärrys asioista syntyy verkostoissa, joiden kaikki osaset [elolliset ja elottomat] osallistuvat tiedon rakentamiseen) sekä hiljaisempien äänien kuuluvammin toistaminen voivat auttaa hedelmällisen dialogin rakentamisessa. Burawoyn tekstin suomennoksessa sosiologia rinnastettiin tiedemaailman partisaaniksi. Tällainen sissitaistelija-asenne vetoaa varmasti moniin, mutta palveleeko ko. mielikuva sosiologeja yhteiskunnallisen keskustelun kävijöinä? Sissiliikkeiden romantisointi ja tällaisen ihannoivan diskurssin ylläpitäminen (partisaanit ovat ihmisen puolella hallinnon ja markkinatalouden toimiessa ihmisyyttä vastaan) maailmassa, jossa väkivaltaisten konfliktien osapuolien identifioiminen ei enää tottele (onko koskaan totellutkaan?) tuollaista yksinkertaistavaa ja naiivia asetelmaa, on mielestäni kyseenalaista ja jään ihmettelemään, millaista yleisöä sillä halutaan kosiskella. R.E.

”Yhteiskuntatieteellisellä tutkimuksella on poliittinen merkitys, kun se määrittää tosiasioita. Hölynpölyn maailmassa jokaisella tosiasiaa koskevalla väitteellä on poliittinen ja moraalinen merkitys” (C.Wright Mills). Pohdin tämän näkökulman kautta Burawoyn ja Mills:n tekstejä tuoden niistä nousseita huomioita ja kysymyksiä nykypäivän kontekstiin. Jos Mills oli aikansa vastavirtasosiologi, niin ketkä ovat sellaisia nykypäivänä? Miten ”vastavirtasosiologia” näkyy yhteiskuntatieteissä, vai näkyykö se? Miten ”yhteiskuntaa muuttavaa toimintaa” opetetaan nykypäivän tiedeyhteisön sosiologiassa vai opetetaanko sitä? Miten sosiologia vastaa tämän päivän yhteiskuntatutkimuksen haasteisiin ja kysymyksiin? Burawoyn tekstissä kysytään osuvasti, että ”miksi kukaan kuuntelisi mieluummin meitä kuin median kautta virtaavia viestejä?”. Voisiko päätöksentekoa palveleva sosiologia kehittyä julkiseksisi sosiologiaksi seuraavalla hallituskaudella nykyisen epäonnistuttua SOTE-asiassa? Vai pitääkö asia ymmärtää toisinpäin, eli julkinen sosiologia muuttuukin tässä päätöksentekoa palvelevaksi? Mitä tulee patologisoinnin käsitteeseen, niin ymmärrän sen nyky-yhteiskunnan kontekstissa esimerkiksi kansallismielisenä politiikkana, ja ehdottomien totuuksien esittämisenä Millsin sosiaalisen mielikuvituksen sijaan: hedelmällisen vuorovaikutuksen puute. Onko Tampereen yliopistossa toimiva dialogi professionaalisen, kriittisen, päätöksentekoa palvelevan ja julkisen sosiologian välillä? Alfred McLung Lee kysyi, että keitä varten sosiologia on; kohdistetaanko puhe akateemiselle yleisölle vai puhutellaanko myös ulkoakateemista yleisöä? Tilastojen mukaan valtaosa sosiologeista on töissä turvallisella yliopistosektorilla: jääkö nykysosiologia intellektuellinen sisäpiirin keskustelualustaksi, vai voisiko se julkisen sosiologian painotuksen kautta sijoittua vahvemmin yhteiskunnalliselle käytäntöjen ja todellisten ilmiöiden kentälle? Jos julkisen sosiologian yhtenä tavoitteena on tehdä ns. orgaanista sosiologiaa, niin onko vaarana kuitenkin sortua populismiin? Menestyvätkö sellaiset sosiologit jotka sen parhaimmin osaavat? (vrt. vaaliväittelijä) Populismilla ja taitavalla tieteen popularisoinnilla on kuitenkin ero. T.H.

Mills on selvästi vaikuttanut paljon eläessään (ja vielä enemmän sen jälkeen) yhdysvaltalaiseen sosiologiseen keskusteluun. Kahdeksannessa luvussa päästään tarkemmin kiinni hänen julkisen sosiologian eetokseensa. Hän näkee valtaeliitin kahlitsevan ja sortavan alempia luokkia, ja sosiologisen työn perimmäisenä tarkoituksena tällaisten valtakeskittymien esiin nostamisen ja kritisoimisen. Burawoy mainitsee artikkelissaan tällaisen yksioikoisen ajattelun olevan simplifioivaa ja sivuuttavan joitakin olennaisia piirteitä luokkien tarkastelusta. Olisi ehkäpä hyvä lisätä valtaeliitin analysoimiseen ne monenlaiset kokemusperäisen tiedon ja elinpiirin epäsymmetriat, jotka johtavat tunteettomalta vaikuttavaan käytökseen tietyissä marxilaisittain demonisoiduissa piireissä. Toisaalta monessa kohdin Mills osuu naulan kantaan: sosiologian jos minkä luulisi olevan itsestäänselvästi reflektoiva, ja oman sijaintinsa yhteisön sisällä tunnustava oppiala. Ilmeisesti tämä Millsin aikaan ei ole ollut ainakaan Yhdysvalloissa todellakaan valtavirtaista ajattelua, ja lienee ollut vain ajan kysymys, että kriittinen ja analysoiva katse on kohdistunut myös itseen. Toisaalta Burawoyn nelikenttä hahmottelee mielestäni osuvasti edelleen myös suomalaisessa sosiologikentässä vallitsevia lähtökohtia. Sellaisenaan se on hyvä väline sen tarkasteluun, kenelle analyysia itseasiassa tehdään. Mikä on yleisö, mikä on oma positio kentällä, kuinka se suhteutuu muuhun ajatteluun? Julkinen sosiologia olisi kieltämättä Suomessakin syytä nostaa yleisemmin esiin. Ongelma on paljolti siinä, että kuten Burawoykin mainitsi, ihmisten keskittyminen on kaapattu kaupallisilla affekteilla, ja monet sosiologiset mielikuvitelmat vaativat hieman pidempää keskittymistä tai ajattelun uusia uria. Tilanne on sama kaikilla aloilla: niin terveystieteet, kansantaloustieteet, lääketiede, psykologia kuin monet muutkin alat ovat saaneet kohdata ”arkipäiväistymisen” ja monin paikoin yksinkertaistamisen internetin myötä ja markkinoistumisen uusliberalistisen subjektikäsityksen myötä. M.M.

En lainkaan ihmettele, mikäli Burawoy on aikanaan aiheuttanut kohua, sillä tekstissä ainakin sosiologian tila ilmenee varsin kriittisessä valossa. Esimerkiksi kuvatut sosiologian sisäiset jaot näkyvät ennemminkin vastakkainasetteluina kuin yhteistoimintana, vaikka ne kuitenkin toiminnallisesti limittyvät toisiinsa. Kriittisyydestään huolimatta eräs Burawoyn keskeinen sanoma voisi olla ”Tieteellisen vastakkainasettelun aika on ohi”, sillä kaikki sosiologisen tiedon tyypit ovat riippuvaisia toisistaan, joten yhteistoiminnalla saavutetaan suurin hyöty. Kuitenkin Burawoy kirjoittaa yhdysvaltalaisesta perspektiivistä, joten on kiinnostavaa, onko näillä esitetyillä sosiologian ”sisäisillä jaoilla” ja tieteenalan valtasuhteilla sekä hierarkioilla alueellisia eroavaisuuksia ja miten ne ilmenevät Yhdysvaltain ulkopuolella, esimerkiksi Suomessa. Burawoy esittää myös kirjoituksessaan, että ”Siinä missä edeltäjämme tähtäsivät maailman muuttamiseen, me itse päädymme liian usein vanhan maailman säilyttäjiksi.”. Tekstissä todetaan, että julkista sosiologiaa on kritisoitu tieteenalan politisoimisesta ja siten sen saattamisesta huonoon valoon, mikä herättikin kysymyksen tieteen, arvokysymysten ja legitimiteetin suhteesta. C. Wright Mills on puolestaan todennut, että "Yhteiskuntatutkija ei voi välttyä valitsemasta arvoja ja sisällyttämästä niitä tutkimustyöhönsä.". Jos julkinen sosiologia yhdistää teoreettista ymmärrystä käytännön toimintaan, vähentääkö tämä käytännön (poliittinen?) toiminta todellisuudessa tieteellistä uskottavuutta, tai jos vähentää, miksi niin on? Perinteisesti tieteeseen on liitetty arvovapaus, tosin esimerkiksi tiedonsosiologisesta näkökulmasta voikin pohtia, kuinka arvovapaata tiede todellisuudessa on. Kiinnostavaa Burawoyn tekstissä on myös julkisen sosiologian suhde yleisöönsä. Yhtäältä julkinen sosiologia tavoittelee kansansuosiota ja konsensusta, joka toisaalta voi koitua sen kohtaloksi siinä mielessä, että ”massoja miellyttäessään” sen kriittiset ja professionaaliset velvoitteet häivyttyvät. Samoin pulmallinen on kysymys yleisön ja sosiologien välisestä hierarkiasta tai tasa-arvosta: kenelle ja mitä varten tietoa siis tuotetaan ja miten se esitetään? Onko kyse ”akateemisen eliitin” muille ryhmille alaspäin kohdistuvasta puheesta vai dialogista, joka voi antaa äänen äänettömille? E.M.