Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2019 / Public sociology 2019/Positiopaperit 13.5.2019

Freiren Sorrettujen pedagogiikan kolmas luku antoi konkreettisia ohjeita opetus- ja tutkimustyöhön. Hänen ajatuksensa siitä, kuinka tutkimuksen kohteena tulee olla kieli, jolla rakennetaan todellisuutta, ei kielen käyttäjät, herätteli ajattelemaan Foucault’a. Vaikka Freire ei suoraan kirjoita diskursseista ja niiden vallasta, niin ymmärrän hänen ajatuksensa tätä kautta; esimerkiksi holhoava manipulaatio onnistuu, kun opettaja (tai muu auktoriteettisessa asemassa oleva) vyöryttää oman ymmärryksensä maailmasta kuulematta oppijan maailmankuvaa. Tällä vyöryttämisellä opettaja tuo omat sanansa, eli oman tapansa ja tasonsa hahmottaa todellisuutta, tavoiteltavaksi. Valta-asemassa oleva diskurssi houkuttelee toisia muuttamaan omaa hahmottamistapaansa vastaamaan itseään. Opetukseen liittyen tämä toimintamalli on tallettavaa, ei dialogista, se ei kehitä oppijan ajattelua eikä myöskään opettajan.

Freire puhuu teemoista, voisiko niitä ajatella hegemonisina diskursseina? Teemat ovat sosiohistorialliseen hetkeen ja geopoliittiseen sijaintiin liittyviä ymmärryksiä, esimerkiksi arvoja, aatteita ja tavoitteita. Teemat rakentuvat dikotomisesti arvosta/aatteesta/tavoitteesta ja sen toteutumista vastustavasta tekijästä. Edelliskerran turvapaikanhakijoita koskenut keskustelu nostaa mieleeni esimerkiksi aatteen ”vapaa liikkuvuus” ja sen toteutumista vastustavan konkreettisen tekijän ”kansallisvaltio”. Freire näkee, että ihmiset valitsevat tällaisen dikotomisesti rakentuneen teeman sisältä jommankumman päämäärän, ja alkavat toimia sen eteen, joko rakenteita purkaen tai niitä vahvistaen. Jos diskurssin ajatusta tässä yhteydessä kehittelee eteenpäin, voisi rakenteita säilyttävä diskurssin käyttö olla "pakolaisdiskurssin" sisällä pakolaisuuden näkeminen historiallisesti rakentuneena välttämättömyytenä ja taas rakenteita purkava toimisi sen olemassaolon välttämättömyyden kyseenalaistaen (esimerkiksi tarjoamalla uusia tapoja hahmottaa valtioita, rajoja sekä ihmisten maantieteellisen paikantuneisuuden ja kansalaisuuden suhteen uudeleen ajattelua).

Vapauttavan pedagogiikan tarkoituksena on auttaa ihmisiä näkemään näitä valinnan paikkoja; ilman vapautumista toiminta voi tuntua ennalta määrätyltä tai staattiselta, mutta mielen vapautuminen antaa mahdollisuuden valintaan. Tästä näköalattomuudesta, toimintamahdollisuuksien rajallisuuden tunteesta kertoo erään varhaiskasvatuksen opettajan sanat: ”Lapset kantavat mukanaan yhteiskunnan epätasa-arvoisia toimintamalleja, emmehän me mitään niille voi, emme me voi täältä päiväkodista käsin muuttaa koko yhteiskuntaa!” Tässä kulminoituu hyvin se, miksi feministinen kasvatus voi ammentaa Freiren ajatuksista: totutut toimintamallit saavat todellisuuden näyttämään ”olevalta”, staattiselta, muuttumattomalta, jo ennalta määrätyltä. Esimerkiksi sukupuoliin liittyvät stereotypiat kyllä tunnistetaan, mutta toisin toimimisen tapoja ei tunnisteta tai koeta niiden aiheuttaman hankaluuden ja epämukavuuden arvoisina. Jos ”lasten mukanaan kantamia toimintamalleja” alettaisiin purkaa, koodata ja teemoitella lasten kanssa, olisivat ratkaisun avaimet jo hyppysissä. Ulkoa/ylhäältä tullut tasa-arvokasvatus ei pääsisi käsiksi lasten ja kasvattajien ymmärryksiin ja käsitteellistämiseen, vaan helposti luiskahtaisi holhoavan manipulaation puolelle. Hiukan harmittelen, että olen jo koonnut graduni aineiston (käsittelen tasa-arvotavoitteita, fyysistä kosketusta ja lasten ruumiillisuutta), sillä Freiren ajatuksia mukaillen olisin voinut päästä paljon lähemmäksi lasten omia ymmärryksiä.

https://www.rauhanpuolustajat.org/rauhankasvatusneuvola-20-sorrettujen-sana/

RE

Kuten Freire määrittelee sanan perusrakenteen, on sillä kaksi ulottuvuutta, reflektio ja toiminta. Aidot sanat yhdistävät näitä molempia, ja aidon sanan lausuminen jo sinällään on käytännöllistä ja maailmaa muuttavaa toimintaa. Esimerkiksi mediassa käydäänkin paljon keskustelua tietynlaisesta sensitiivisyydestä erilaisiin ryhmiin liittyen, ja suureen rooliin nousevatkin juuri termit, joita eri ryhmät ja yksilöt toivovat itsestään käytettävän sekä näistä poikkeavien nimitysten taakse kätkeytyvä sorron historia. Tasa-arvon edistyminen välittyykin usein erilaisten käsitteiden kautta, kun eri ryhmät ovat saaneet itse olla vaikuttamassa siihen, millaisia nimityksiä he toivoisivat itsestään käytettävän. Siten aidot sanat ovat niitä, joista on dialogisesti sovittu muiden kanssa, jolloin kunkin tulisi pyrkiä reflektoimaan omaa puhettaan, arvioiden sitä, mitä merkityksiä sanojen taakse kätkeytyy. Kuten Freire toteaa, ei dialogin syntyminen ole mahdollista, mikäli yksi haluaa nimetä maailman ja toinen ei sitä halua, tai jos yksi kieltää toiselta oikeuden puhua. Tässä suhteessa dialoginen maailman rakentaminen kohtaakin haasteita, ja esimerkiksi julkisessa keskustelussa sananvapauteen vedotaan, vastuukysymykset unohtaen.

Freire korostaa myös tieteentekijöiden vastuuta muutoksesta, ja toteaa: ”Tutkija, joka tieteellisen objektiivisuuden nimissä muuntaa orgaanisen epäorgaaniseksi,… on ihminen, joka pelkää muutosta”. Siten myös tieteessä dialogisuuden kautta voidaan saavuttaa todellisempia tuloksia, kun tieto ei piiloudu vain tutkijan omien määritelmien taakse. Toki mieleen palaa myös kysymys siitä, kenelle tiedettä tehdään, tieteen käsitteistöstä ja sen ymmärrettävyydestä. Lopuksi lukijan kommenttina, sorrettujen pedagogiikassa olennaisimmat seikat jäsentyvät varsin selkeästi, mikä yhtäältä helpottaa lukemista, mutta toisaalta kokonaisuutena lukijalta vaaditaan kuitenkin laaja-alaista ja pitkäjänteistä syventymistä, jotta esimerkiksi freireläinen inhimillisyys ja historiallisuus hahmottuisivat täysin.

EM

Sorrettujen pedagogiikan kolmas luku käsittelee opetustilannetta dialogisena kohtaamisena. Dialogisuus on Freirelle rakkauden teko, johon antautuminen on antautumista niin opettajan kuin yhtä aikaa oppilaankin rooliin. Freire toistaa tätä useaan kertaan, ja painottaa että tietoa voi syntyä ainoastaan tasa-arvoisessa vapaiden mielten kohtaamisessa. Freiren ajatus on hyvä, ja sopii erinomaisesti aikuiskasvatukseen. Lasten kanssa toimiminen sen sijaan on helpommin sellaista, että lapsen spontaani kyselytulva tuo opettajalle auktoriteetin ja tietäjän roolin. Lisäksi lasten välinen toiminta (ryhmässä, etenkin suuressa ryhmässä) voi olla kehitysvaiheen mukaisesti epäinhimillistä toisia (ennen kaikkea vieraita) lapsia kohtaan, mistä syystä nykyisenkaltaisessa koulumaailmassa auktoriteettiasemassa oleva aikuinen on turvallisuuden ja inhimillisen kasvun kannalta elinehto. Toisaalta mietin sitäkin, mikä on Freiren syy selittää niin perusteellisesti eläinten ja ihmisten eroista. Hänen tietonsa eläinten sisäisestä maailmasta ovat selvästi ajan hallitsevat käsitykset, enkä ymmärrä onko hänen tarkoituksenaan verrata ”eläimen fatalistista elämää” kouluttamattomien ihmisten elämään. Jos näin on, hän valitettavasti osuu mielestäni rajusti harhaan. Me yhtenä eläinlajina olemme luovia (kuten muutkin), meillä on hierarkioita (kuten muillakin) ja me selviämme juuri niin hyvin kuin ympäristössämme ja sisäisillä voimillamme voimme. Ero on kenties siinä, millaisen position ympäröivä maailma meille antaa. Mikäli se on vapaata ajattelua ja toimintaa tukeva, me voimme sen puitteissa toimia. Mikäli se ei ole, me (yhtä lailla kuin muutkin eläimet) voimme fatalisoitua tai kapinoida. Ohjeet osallistuvan tutkimuksen tekemiseen olivat luvussa kolme hyvin kiintoisat, ja olisikin kiva kuulla lisää tällä metodilla toteutetuista hankkeista/ohjelmista/projekteista/tutkimuksista. Tässä kohtaa ehdotus Wikipedia- artikkelien kirjoittamisesta sosiologiseen sanastoon tai henkilöihin liittyen kuulostaa oikein kannatettavalta idealta, ja täysin mahdolliselta ajanvietteeltä tulevaisuudessa. M.M.