Julkisen sosiologian projekti/YKT200 Sosiaalinen järjestys ja yhteiskuntatieteellinen mielikuvitus, syksy 2021/Läheisopetusriippuvaiset Sosiaalistit

Wikiopistosta

Jäsenet: Hanna Arponen, Krista Iiponen, Mimi Korjus, Sara Mäkelä, Tanja Saukko, Tiina Vastamaa

Ennakkotehtävä viikko 1: Intellektuaalinen ammattitaito

-Hyvä ajatus, että kun on oikealla alalla, niin miettii jatkuvasti sen aihepiiriin liittyviä asioita ja näkee niitä kaikkialla. Kuitenkin jos tämä johtaa burnoutiin, on pohdittava ajatuksen toimivuutta.

-Mills kehotti koko ajan ajattelemaan yhteiskuntatieteellisesti, eikä työtä ja vapaa-aikaa kuulunut erottaa. Tämä kuulostaa hieman siltä, että Millsin ajatusmaailman mukaan eläminen johtaa lopulta burnouttiin. Kuitenkin työn ja vapaa-ajan erottaminen on mahdollista, jos ottaa työstä vain sen hyvän puolen vapaa-aikaansa, mikä ei tunnu työltä.

- Luennon keskustelut työn ja elämän suhteesta herätti ajattelemaan, että ajatus intohimoisesta työhön suhtautumisesta voi olla peräisin menneiltä sukupolvilta ja nykyisen ärsyketulvan vuoksi työelämä on todella erilainen kuin 50-luvulla. Voiko voimakas halu rajanvetoon työn ja vapaa-ajan välillä kummuta levon tarpeesta? Millsin ajatus siitä, että työ on elämäntapa ei resonoi; työ on mielenkiintoista ja meidän tieteenalan asiat kiinnostavat, mutta niin kiinnostaa monet muutkin asiat ja välillä on kiva ottaa yhteiskuntatieteelliset lasit silmiltä ja miettiä muita juttuja. Myös Millsin henkilökohtaisen elämän ongelmat olivat ehkä osoitus siitä, ettei raivokas työhön paneutuminen ollutkaan hyvä juttu.

-Muuttuvat elämäntilanteet, eroja sukupuolen ja yhteiskuntaluokan välillä ja kuinka paljon työtä täytyy tehdä sen eteen, että pääsee tutkijaksi, jonka työtä arvostetaan. Tämä on helpompaa, jos vanhemmat tai toinen vanhempi on akateemikkoja, muuten yksilön täytyy panostaa enemmän verkostoitumiseen vanhempien verkostoihin nojaamisen sijaan.

-Kirjasta huomasi, että se on 50-luvulta ja miehen näkökulmasta kirjoitettu. Nykypäivään kuitenkin sopii ajatus, että pitää luottaa omiin kokemuksiin, mutta myös epäillä niitä. Mielestämme tämä ei ollut ristiriitaista, vaan hyvinkin tutkijamaista. Esimerkiksi etuoikeudet voivat vaikuttaa näkökulmaan, joten omaa näkökulmaa tulee tällöin kyseenalaista huomioiden taustansa vaikutukset.

-Kirjassa esitetyt asiat ei kuitenkaan edusta välttämättä aikaansa, sillä Milssin ajatusmaailmasta ei ensin pidetty, jonka jälkeen siitä pidettiin, jonka jälkeen siitä ei taas pidetty.

-Ympäröidessään itsensä samalla tavalla ajattelevilla ihmisillä, niin sekin on työtä, kun keskustelee heidän kanssaan yhteiskunnallisista asioista.

-Asiat pitää ajatella itse eikä tehdä kuten aina on tehty, sillä muuten kaikki tekevät samaa asiaa samalla tavalla, eikä maailma muutu. Tutkimusten tekohan on sitä, että on löydettävä uusi näkökulma ja rikottava rajoja.

-Jos sitoutuu liikaa jonkin koulukunnan ajatuksiin, rajoittaa se ajatustyötä. Tämän takia täytyy ottaa vaikutteita ulkopuolelta ja muilta aloilta, sillä muilta aloilta voi löytää uutta materiaalia yhteiskuntatutkimukseen ja ajatteluun.

-Mielestämme Milssistä syntyi vaikutelma, että hän ei lähtisi kenttätyöhön ollenkaan, vaan paneutuisi pelkästään kirjoihin. Millssin kirjoituksia täytyykin tarkastella tämä mielessä ja pohtia onko tällä vaikutusta niihin.

-Yksilö on vain muiden tietojen varassa, jos vain lukee, eikä tee kenttätyötä. Osaan tutkimukseen tarvitsee kenttätyötä, jotta tutkimuksen puolueettomuus säilyy ja tutkimus on enemmän aikansa näköinen. Kuitenkin liika empiirisyys voi johtaa siihen, että painotetaan aineistoa liikaa, joten kirjoittajan pitäisi tulkita sitä mahdollisimman pitkälle. Kaikki liittyy kaikkeen.

-Millsillä oli kuitenkin hyviä neuvoja ajattelun pyörittelyyn. Monet ohjeet joita liitteessä oli vaikutti toimivilta, esimerkiksi oman ajattelun kehittäminen muistiinpanojen avulla kuulosti toimivalta. Myös kritiikki sosiologislangia kohtaan oli osuva, sillä vaikeaselkoisuus voi helposti etäännyttää lukijasta. Kirjoittajan hyvä tuntea yleisönsä, kenelle haluaa viestinsä välittää.

-Mills sanoi, että tutkimuksessa pitää ottaa huomioon kaikki mitä on jo tutkittu. Mielestämme on lähes mahdotonta perehtyä kaikkeen mitä on tutkittu, sillä kaikki liittyy kaikkeen ja tietoa on lähes rajaton määrä. Osaan tutkimuksista pitää olla myös kriittinen historian valossa.

Ennakkotehtävä viikko 3: Valta ja yhteiskunnallinen luokittelu

Tekstissä käsitellään valtaa monien eri vastakkainasetteluiden avulla. Maskuliinisuuden merkitys näkyy korostuneena ja poikia luokitellaan ulkonäön mukaan, ei-maskuliiniset ja ei-normatiivista seksuaalisuutta ilmentävät pojat nähdään valtahierarkiassa alempana. Sanaa homo käytetään haukkumasanana, ja söpöliini vaikuttaa olevan pahin mahdollinen, alistava tapa kuvailla miespuolista henkilöä. Homottelu ei välttämättä edes liity seksuaalisuuteen, vaan siihen, ettei performoi maskuliinisuutta oikein.

Väkivallalla on tekstissä suuri merkitys vallanosoittamisen keinona. Kiusaajat osoittavat olevansa vallassa sylkemällä päähenkilön naamalle, ja väkivallan uhka estää naaman pyyhkimistä. Koulukiusaaminen henkisenä väkivaltana on salakavala vallan osoitus, yksi sana tai lause riittää leimaamaan ihmisen koko kouluyhteisön silmissä. Raa’asti kuvattu eläimiin kohdistuva väkivalta on osoitus vallan ”helpoimmasta” muodosta, kun puolustuskyvyttömälle eläimelle tehdään, mitä huvittaa, väkivallan toimiessa samalla osoituksena alkukantaisesta maskuliinisesta voimasta. Samaten isän väkivaltaisuus niitä kohtaan, jotka edes uskaltavat katsoa äidin päälle, kuvaa sukupuolten välistä valtaa naisen ollessa ikään kuin miehen yksityisomaisuutta.

Vastakkainasettelua luodaan luokkien välillä, mikä tulee esiin esimerkiksi kohdassa, jossa äiti puhuu työläisistä ”Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan.” Yhteiskuntaluokkien väliset hierarkiat luovat häpeää alemmasta luokasta tulevalle, mikä saa valehtelemaan omasta taustasta. Hammashygienia ja sen puutteet toimivat yhtenä luokan määrittäjänä.

Miesten kesken lihavuus ja suurikokoisuus on etu ja osoitus miehekkyydestä, ja ylensyöntiä pidetään äijämäisenä. Ylensyönti on myös eräänlainen osoitus passiivisesta vallasta, sillä lihavuus kertoo varallisuudesta. Jos myös on tarpeeksi uhkaava, saa syödä perheessä ensin, eli on perheessä valta-asemassa.

Nykyään ainakin länsimaissa näkemykset kehon muodon ja koon tuomasta vallasta on kääntynyt päinvastoin, ja pidättäytyminen on syömistä arvostetumpaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa lihavuuden ajatellaan olevan osoitus siitä, ettei henkilöllä ole varaa syödä ravinteikkaita ruokia. Ei myöskään ole yhdentekevää, millä tavalla henkilö on hoikka, ja kaikkein korkeimmalla on ns. ”fitness-laihat”, eli hoikat ihmiset, joiden kehot ovat samaan aikaan kuitenkin voimakkaan ja pystyvän näköisiä. Tietynlaisella kehon muodolla ja koolla henkilö voi luoda imagoa sekä käyttää kehoaan osoittamassa muita henkilökohtaisia kompetensseja, kuten tehokkuutta.

Ennakkotehtävä viikko 5: Kiinnittävät ja kuluttavat siteet, Yksitoista teesiä

Salmenniemen teksti ”Kiinnittävät ja kuluttavat siteet” koettiin ryhmässä uudenlaisia ajatuspolkuja avaavana, vieraantumisen käsite poistaa uupumisen vastuun yksilön harteilta ja luo kokonaisvaltaisemman kuvan uupumuskulttuurista. Yksitoista teesiä sopii artikkelin rinnalle, taistelevan tutkimuksen käsite tuntui omalta.

(Mills olisi voinut lukea Salmenniemen tekstin. )

Työuupumus yleisempää alle 35-vuotiailla naisilla, ilmiö selvästi sukupuolittunut. Naisvaltaisilla aloilla työn arvostus, palkka ja vaikutusmahdollisuudet vähäisemmät, jotka voivat ennustaa työuupumusta. Esim. hoitoalalla työ halutaan tehdä hyvin, mutta siihen ei ole tarvittavia resursseja, joka itsessään aiheuttaa riittämättömyyden kokemuksia. Naisvaltaiset alat ovat aliresursoituja taloudellisen hyödyn kustannuksella. Naisvaltaisilla aloilla usein myös performoitava tiettyä roolia, esim. lentokoneiden matkustamohenkilöstölle on tarkat määritelmät hyväksyttävästä ulkoasusta, jotka koskevat usein naisoletettuja henkilöitä, mm. korvakorujen koon tarkat määrittelyt, sukkahousujen ulkoasu jne. Tästä voi päätellä, että naisoletetuille on raskaampaa ylläpitää tätä vaatimusta näyttää tietynlaiselle. Kuinka näissä vaatimuksissa on huomioitu muunsukupuolisia? Vai joutuuko performoimaan biologista sukupuolta? Pohdimme, miltä maailma näyttäisi, jos korkea palkka korreloisi sen kanssa mitkä ammatit ovat kaikista tarpeellisimpia inhimillisestä näkökulmasta. Hoitohenkilökunnasta jatkuva pula, mutta onko pulaa isoista ketjuista tai suuryrityksistä?

Jos työuupumus olisi miesten ongelma, olisiko siihen löytynyt jo ratkaisuja? Miesten ongelmat nähdään kaikkien ongelmina, ja jos kyse jostain muusta ryhmästä, niin silloin siihen ei haluta puuttua yhtä voimakkaasti. Naiset tekevät myös suurimman osan metatyöstä, ja se usein mahdollistaa miesten urakehityksen. Tämä vääristää kuvaa siitä mihin yksi ihminen pystyy, esim. aikaisemmin 1800-luvulla tutkijoilla vaimot olleet assistentteina, mutta heidän työ on ollut näkymätöntä. Metatyö pitäisi saada näkyväksi ja korvattavaksi. Naiset kasvattavat uusia työntekijöitä kapitalismin rattaisiin, mutta se työ ei näy missään eikä siitä makseta. Myös työssäkäyvät naiset tekevät palkkatyönsä ulkopuolella paljon metatyötä, mikä itsessään lisää kuormitusta.

Intersektionaalinen näkökulma pitäisi tuoda naisnäkökulman rinnalle, vähemmistöasema vaikuttaa koetun stressin määrään, siirtolaiset joutuvat usein tekemään töitä, joihin eivät ole lähtömaassa kouluttautuneet. Suomessa siivojana voi olla lähtömaassa hyvin korkealle kouluttautunut henkilö, jonka koulutusta ei hyväksytä Suomessa. Siihen liittyy stigmaa, ja etenkin paperittomien asema on huono.

Hyväpalkkaisiin töihin ei ole julkisessa haussa hirveästi tarjontaa. Mitä ylemmäksi portaikossa kuljetaan, sitä vähemmän niitä töitä on tarjolla. Työpaikat saadaan suhteilla ja hyvä veli- verkostojen avulla.

Työn merkityksettömyys ja sisällöttömyys voivat itsessään uuvuttaa. Ihminen ei ole enää yhteydessä työn tuloksiin, pelkkä rahan takia työskentely ei lisää työn mielekkyyttä. Artikkelissa ihmisen koneeksi muuttuminen oli päivitetty nykyaikaan, nyt se sisältää ihmisen subjektiivisen kokemuksen ja merkityksenannon. Marx ja hänen seuraajat puhui vieraantuneisuudesta ensimmäisessä työväen aallossa ja kapitalismi nielaisi kritiikin ja käänsi sen edukseen, jälkiteolliseen työetiikkaan kuuluu, että työn täytyy tuntua omalta ja merkitykselliseltä. Yrityksen arvot täytyy työntekijän ottaa omakseen ja toimia yrittäjähenkisesti. Oikeastaan koko persoonallisuuden täytyy rakentua työntekijyydelle, vapaa-aikakin käytettävä työkyvyn ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Nykyään harrastuksistakin pitäisi luoda bisnestä, jos olet hyvä jossain niin automaattisesti siitä olisi oltava luomassa liiketoimintaa. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea vaan nauttia jonkin asian tekemisestä.


Ryhmäläisillä yhteiskuntatieteellinen ajattelu on vallannut tilaa arkielämästä ja ajoittain huomaa analysoivansa esim. tv-sarjoja, intohimoisessakin työssä voi palaa loppuun. Asioiden loputon tutkiminenkin voi olla uuvuttavaa. Voisi valita muutaman teeman joihin keskittyy ja pitäytyä niissä. Pitääkö olla huolissaan, kun opinnot näkyy kaikkialla? Pitääkö varoa, ettei ne vie liikaa tilaa?

Yhdentoista teesin kohta, jossa tutkittavia henkilöitä kuvataan toimijoina resonoi. Tutkittavat henkilöt itse tietävät parhaiten oman kokemuksensa, eikä tutkija ole tutkittavien henkilöiden yläpuolella. Tutkijan on pysyttävä avoimen reflektiivisenä ja valmiina vastaanottamaan kritiikkiä. Omaa toimintaa on pystyttävä muuttamaan saadun palautteen perusteella.

On hyvä muistaa, että poliittinen kanta saa olla, eikä tarvitse pyrkiäkään täydelliseen puolueettomuuteen. Omat poliittiset näkemyksen kannattaa kuitenkin tuoda julki, jotta lukijoilla on mahdollisuus tehdä omat tulkinnat. Parempi sanoa oma agenda ääneen läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Esimerkkinä tästä, neutraalisti tehty tutkimus voi olla haitallinen. Esim. jos tutkitaan jonkin vähemmistöryhmän tekemää rikollisuutta, jolloin se voi kontekstista irrotettuna vain vahvistaa negatiivisia stereotypioita ja lisätä syrjintää. Rakenteiden ja ulkoisten ihmisestä riippumattomien tekijöiden huomioon ottaminen muuttaa tulkintaa merkittävästi. Esimerkkinä tästä tuli mustien amerikkalaisten henkilötunnuksettomien henkilöiden suuri määrä. Henkilötunnuksen saamista on vaikeutettu erilaisilla menetelmillä, esim. sijoittamalla virastot kauas asuinalueista ja rajaamalla aukioloaikoja. Ei voi tarkastella maailmaa siitä lähtökohdasta, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Myös puhe ja kieli rakentavat mielikuvia todellisuudesta, syrjäytyneet vs. syrjäytetyt, kehitysmaat vs. maat, jotka yrittävät selviytyä kolonisaation aiheuttamista vaurioista. Näissä heikommassa asemassa olevien toimijuus tulee ihan eri tavoin esiin.


Lukupiiritehtävä 11.10 mennessä:

Keskustelua kaunokirjallisuuden käytöstä yhteiskuntatutkimuksessa

Ensimmäinen avasi suunsa ja aloitti. Hän kertoi, miten oli ilahtunut ajatuksesta avata tieteellisen tutkimuksen jähmeä, vartioitu piiri kaunokirjallisuuden lennokkuudelle. ”Jotenkin lohdullista ja ilahduttavaa, ettei tarvitsisi pysytellä niissä jäykissä rajoissa”, hän naurahti.

Toinen otti puheenvuoron ja tuki aloittajaa, ylistäen kaunokirjallisuuden vaikutusmahdollisuuksia. ”Kaunokirjallisuuden keinoin voi eletyn elämän nyansseja kuvata niin vaikuttavasti, niillä voi välittää lukijalle mielentiloja, tunnelmia... Kirjoittaja vapautuu inhimillisen kokemuksen kuvaamiseen! Tutkimusartikkelien vahvuus on yleistämisessä, kaunokirjallisuuden taas tunteessa.”

Kolmas, sen sijaan, esitti vastalauseen, tyrmäten lyyrisen tieteenteon mahdottomuutena. ”Eivät fiktio ja uskottavuus mahdu samaan tekstiin! Kaunokirjallisuus tutkimuksen lähteenä, sen ymmärrän, mutta muuten...” Hän pudisteli päätään.

”Kuulostaa kieltämättä hurjalta”, lausui Neljäs rauhallisesti. ”Mielelläni näkisin sellaisen runon, joka läpäisee tieteen vaatimukset. On kuitenkin totta, että tarinallinen tyyli tekee vaikeat tekstit helpommin lähestyttäviksi. Ja eikös oppi-isämmekin kannattanut mongerruksen välttämistä, jotta saavutetaan laajin lukijakunta?”

”Tieteelle on määritelty tiukat rajat, kuten kuuluukin”, totesi Toinen. ”Vaan tämä eittämättä sulkee ulkopuolelleen lukijoita sekä oppiin haluavia. Vaikkemme äityisikään runouteen tai näytelmiin saakka, on hyvä kyseenalaistaa aika ajoin se, mitä tiede on, mitä sen pitäisi olla, mikä tieteeksi hyväksytään.”

Keskusteluun liittyi Viides, pohdiskellen jo sanottua. ”Toverieni kanssa olemme havainneet ilmassa kielteisen asennoitumisen helppolukuisiin koko kansan julkaisuihin. On kuin olisi ansio julkaista työlästä luettavaa! Onko se tieteen mittari, että sitä vain rajattu yleisö ymmärtää?”

”Tieteen kuuluukin kehittyä eikä pysytellä paikoillaan”, pisti väliin Kuudes. ”Oli vallan virkistävää lukea ajatuksia tieteen rajojen uudelleenneuvottelusta. Vaatii kyllä rohkeutta ja itseluottamusta itsekseen lähteä muuttamaan konventioita, kapinallisesti julkaista opinnäytteensä vaikkapa laulun muodossa!”

”Katsokaamme esimerkiksi tieteiskirjallisuutta”, innostui edelleen Ensimmäinen, ”miten se piirtää eteemme mahdottomia yhteiskuntia, kauheita tai ihanteellisia. Tällainen mielikuvituksen lihasharjoitus suo ajattelulle välineitä, irrottaa tutkivan mielen todellisuutemme kahleista näkemään aivan uusia vaihtoehtoja sosiaaliselle järjestykselle.”

”Kaunokirjallisuus on myös kuvaus maailmasta, jossa elämme”, tuumi Kuudes, vetäen keskustelun takaisin maan pinnalle, ”ja se on syntyisin tästä maailmasta. Juuri tätä maailmaa yhteiskuntatiede tutkii. Jonkin inhimillisen kokemuksen, jota kenties emme osaa ilmaista, on voinut joku kirjailija sanoittaa täydellisesti. Tätä sanoittamista sosiaalinen tutkimus myös tahtoo tehdä, kuten myös katsoa rakenteiden väliin.”

Kolmas oli edelleen skeptinen. ”Vaikka romaani kuvaisi aikaansa, ei sitä voi pitää absoluuttisena totuutena. Eihän yksilön kokemusta voi rinnastaa kaikkien kokemukseksi.”

Viidennen mielestä kaunokirjallisuus voi paljastaa aikakauden suuntauksia erityisellä tavalla. ”Nuortenkirjallisuudessa esimerkiksi – tiedättehän kirjasarjan Houkutus? – ovat olleet teemoina kolmiodraamat ja jähmeät sukupuoliroolit. Kirjojen valtava suosio kertoo siitä, että lukeva sukupolvi löytää tästä jotakin itseensä vetoavaa.”

Ensimmäinen nyökkäili tälle. Jokainen oli saanut uusia ajatuksia, ja keskustelu päättyi sopuisin tunnelmin.


Äänimaisema sosiaalisena ilmiönä

Käytimme tässä tehtävässä äänimaisemaa ”Länsiterminaali ja olutkärryt”.

Keskustelimme äänen paikkasidonnaisuudesta, ja siitä millaisia ääniä pidetään hyväksyttävinä eri tiloissa. Terminaalissa on tavallista kuulla matkalaukkujen rullaääniä ja kuulutuksia. Tilaan ”sopimaton” ääni saattaa herättää närkästystä. Äänikatkelmassa kuuluu puheensorinaa, korkojen kopinaa, olutkärryjen kilinää ja lasten ääniä. Pelkästään näiden äänten avulla voidaan erottaa ainakin kolme ryhmää, joihin liittyy erilaisia oletuksia. Yksi ryhmä on ylempiluokkaiset lomailijat. Korkojen käyttö liitetään usein ylempiluokkaiseen sosiaaliseen asemaan. Koska korkojen äänet liikkuvat äänikatkelmassa nopeasti ohi, oletetaan että terminaali esiintyy siirtymätilana, jossa ei ole tarkoitus oleskella pitkään. Toinen tunnistettava ryhmä on lapsiperheet. Lasten kimeämmät äänet on helppo tunnistaa puheensorinasta. Oletetaan, että lapsien kanssa matkustavat eivät ole niitä, joilla on mukanaan olutkärryjä, ja ne, joilla on olutkärryt eivät ole niitä, joilla on mukanaan lapsia. Kolmanteen ryhmään, niihin, joilla on mukanaan olutkärry, kohdistuu oletuksia, joiden mukaan he eivät ole yhteiskunnan eliittejä, koska he käyvät ulkomailla hakemassa olutta. Näitä ääniä kantavista henkilöistä voi myös tulla ”junttivibat”. Ryhmän monelle jäsenelle tuli mieleen muun muassa Tallinnan reissut ja suomalaisille tutut alkoholin ostomatkat.

Kaikissa tiloissa on normatiivinen äänimaisema. Esimerkiksi yliopistolla tai kirjastossa olisi epätavallista kuulla matkalaukkujen ja olutkärryjen ääniä, mutta länsiterminaalissa ne ovat tavallisia. Myös äänen kaikumisen tapa on erilaista eri tilojen välillä. Terminaalissa ääni voi kaikua metallisesti seinistä, konserttisalissa kaiun pitäisi olla erilaista, ja muun muassa kirjastossa yritetään välttää äänen kaikumista häiriöiden välttämiseksi. Terminaalin kaltaisessa väliaikaisessa tilassa on oikeastaan hyvä asia että siellä on hälinää, sillä se on aktiviteetin ja bisneksen toimivuuden merkki. Firmojen kannalta hiljainen terminaali ei ole hyvä äänimaisema. Koska tila on väliaikainen, sen ei myöskään ole tarkoitus olla täysin hiljainen. Muun muassa ruuanlaittoäänet herättäisivät kummastusta tällaisessa liikkuvassa tilassa.

Äänet herättävät myös tunteita. Eri tiloissa sama ääni voi herättää monenlaisia erilaisia tunteita. Esimerkiksi vauvan itku junassa on monen mielestä ärsyttävää, mutta synnytyssalissa sama ääni on hyvin toivottu ja tuottaa ilon tunteita. Tunteiden herättämisessä on myös sosiaalinen puoli ja äänillä voidaan joko yhdistää tai erottaa ryhmiä. Länsiterminaalissa voi kuulla montaa eri kieltä, mikä voi tuottaa yhteenkuuluvuuden tunteita kun kyseessä on oma äidinkieli, mutta toisaalta erottaa jos kyseessä on joku muu kieli.

Pohdimme myös millainen ääni saa viedä tilaa ja kenellä on lupa pitää ääntä. Yleensä tiloissa on hyväksyttävämpää, kun miesoletettu on äänessä, keskeyttää kokouksessa, puhuu kovaäänisemmin jaetussa tilassa. Identiteetti vaikuttaa siihen, millainen ääni on hyväksyttävää. Ärsyttääkö henkilöä maahanmuuttajaporukan kovaäänisyys enemmän kuin suomalaisen porukan huutaminen? Kenelle on ok olla juhlatunnelmissa ja esimerkiksi laulaa julkisella paikalla? Kuka katsoo erilaisen porukan ääniä paheksuvasti?

Äänen avulla voidaan myös tavoitella tietynlaista reaktiota. Eräs ryhmäläinen selitti, miten rahapeliautomaattien voittokouru on suunniteltu niin, että kun joku voittaa rahaa, voittojen kilinä kuuluu mahdollisimman pitkälle ja houkuttelee muita pelaamaan. Kun ympäristössä kuuluu ääniä, jotka eivät kuulu taustameluun, ihminen automaattisesti kääntää katseensa siihen suuntaan. Rahan putoaminen on tällainen erilainen ääni, ja ainakin kaikki ryhmässämme tunnistaisivat äänen helposti. Keskustelimme myös äänentunnistuksesta ja ympäristöön sopimattomista negatiivisista äänistä. Osa näistä äänistä on hyvin kulttuurisidonnaisia. Muun muassa paloauton tai ambulanssin äänet ovat viesti siitä, että jossain toisella ihmisellä on hätä. Kun kävelee kotiin keskellä yötä, yleensä vältellään muun muassa alikulkutunneleita, joista kuuluu ”äijäporukoiden” ääniä. Kadulla huutelu esiintyy mies- ja naisoletetulle eri tavalla. Trauman kokenut saattaa yhdistää äänimaailman piirteitä omiin kokemuksiinsa, muun muassa ilmapallon paukahdukset voi yhdistää aseen laukauksiin. Myös ääniyliherkät joutuvat pohtimaan, millaisiin tiloihin he pystyvät menemään.

Erittäin ääniherkälle länsiterminaalin melu voi olla häiritsevä, tai jopa aiheuttaa kipua, jolloin tilasta tulee vihamielinen ääniyliherkille. Ääniympäristö jää myös kokemusten ulkopuolelle, kun henkilö ei kuule mitään. Miten se muuttaa paikan ja tilan kokemusta? Miten tilan käsitys muuttuu, kun sitä havainnoi ilman ääntä?

01.11. Mielikuvituksen rikastaminen III: tunteiden sosiologia -Tunneteema hyvä ja artikkeli mielenkiintoinen.

-Mistäköhän se juontaa juurensa, että tutkijan tunteita on vähätelty tutkimuksen teossa, sillä tunteet on aina olemassa.

-Mahdotonta olla ottamatta tunteita mukaan.

-Mielenkiintosta oli, että tutkijan pitää erottaa roolinsa, ettei ole terapeutti eikä virkamies ja pyrkiä objektiivisuudeen. Kun tutkitaan vaikeita aiheita, tutkijalle on relevanttia saada työn ohjausta ja tukea näiden vaikeiden asioiden käsittelyyn.

-Laajentava artikkeli. Tieteelliseen ja objektiivisuuteen liitetty se että tekijä on irrallinen, ja tämä perustuu varmaankin dualismiin, maskuliini-feminiini asioihin ja oletukseen siitä, että miehet ovat rationaalisia eikä tunteellisia. Tunteet muka häiritsee tiedon ymmärtämistä tai prosessointia.

-Objektiivisuus on utopia, ihanne siitä mitä voisi olla, on samanlainen konstruktio kuin täydellinen.

-Tietyissä tilanteissa pitä ottaa tunteet huomioon, että voi sulkea niiden vaikutuksen tutkimuksesta pois. Sosiaalitieteissä tunteet rikastaa tutkimusta. Maskuliinisuuskäsityksestä jäänteenä on se, että tunteet ovat paha asia.

-Yritetään lähestyä ihmistieteitä luonnontieteinä, jossa voi olla ns. objektiivinen ja tiedon voi toistaa sataprosenttisesti, mutta tätä ei voi soveltaa ihmistieteisiin, koska ihmisen läsnäolo ja reagointi on se pointti ja ihmiset reagoivat eri tavoin. Koko alaa haittaa se, että tätä lähestytään kuin luonnontieteitä.

-Riippuu tutkijasta miten tutkittava vastaa

-Vaikea saada tähä mitää uutta ku niin hyvä ja sama ku oma ajattelu.

-Kun työstää tutkimuksen aikana tulevia tunteita ja reflektoi niitä niin voi tuoda uutta analyysiin ja tuloksia saadaan viestittyä eteenpäin ja puhuttaa lukijakuntaa ja saavuttaa erilaisia yleisöjä. Pitäisi päästä neutraalin ihanteesta pois ja nähdä ne positiiviset puolet tunteissa.

-Kirjoittajat osasivat analysoida hyvin omia tunnereaktioitaan. Ja se vaatii paljon että, huomaa omat tunteensa ja vielä että analysoi niitä. Ei ole kauheen helppoo aina tunnistaa itsessä syntyviä tunteita.

-Paljonkohan miehet tekevät tälläistä reflektointia?

-Miehiä pidetään rationaalisia ja he pitävät itseään sellasina. Ehkäpä miehet eivä tunnista tunteitaan ja siten ajattelevat olevansa objektiivisia.

-Tällä laajennetaan tutkimuksen tasoa ja merkitystä

-Miten paljon tutkimusten laatuun vaikuttaa, jos kaikkien olisi pakko valita tutkimukseen aihe johon suhtautuu neutraalisti, eli ei kiiinnosta niin paljoa. Tunne on osa motiivia tutkimuksen kirjoittamiseen ja jos on jo sisällä aiheessa, tietää siitä jotain.