Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/ELaNo eli Essin, Lauran ja Nooran ryhmä

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ryhmän jäsenet: Essi, Laura ja Noora


Suoritustapa: A + D


Osio A[muokkaa]

Johdanto-luento

Ryhmämme keskusteli siitä, kuinka joissain aikuisten esittämissä puheenvuoroissa nuorten ja lasten netin käyttöön tuntuu liittyvän tiettyä moraalista panikointia. Vanhemmat ihmettelevät, että mitä nuoret siellä netissä oikein tekevät. Onkin totta, että virtuaalisissa tiloissa harrastaminen on yksityisempää, kuin perinteisemmät harrastukset. Lee C. Harrington ja Denise D. Bielby ovat tutkineet television katselemisen kautta tapahtuvaa harrastamista ja faniutumista. Tv:n katselun kautta tapahtuva fanitoiminta on luonteeltaan yksityistä ja huomaamatonta ”hiljaista faniutta”, jota usein ylläpidetään julkisen sfäärin ulottumattomissa. Fani voi olla ilman yhteisökin ja monet fanit saattavat tietoisesti jättäytyä julkisen toiminnan ulkopuolelle leimautumisen pelossa. [1] Harringtonia ja Bielbyä mukaillen voidaan havaita, että tietokoneen äärellä tapahtuva virtuaalisten tilojen käyttö on yhä yksityisempää, sillä television äärellä on mahdollista faniutua yhdessä esimerkiksi saippuaoopperoita katselemalla. Lasten ja nuorten valinnan mahdollisuus on suurempi, sillä materiaalia virtuaalissa on paljon ja toisaalta käytön kohteeksi voi valikoitua radikaalimpaakin materiaalia, josta vanhempien on vaikeampi olla perillä.

Sisältöjen saavuttaminen on vaivatonta, sillä kuten johdanto-videossa todetaan, nuoremmille käyttäjille kännykkä on yhä suuremmissa määrin väylä virtuaalisiin tiloihin. Teini-ikäisten tietokoneen käyttö on vähentynyt, koska älypuhelin on kompakti, aina mukana kulkeva vaihtoehto tietokoneen käytölle. Älypuhelinta voi myös muokata omanlaisekseen erilaisin applikaatio-ohjelmien avulla. Koneiden kulttuurisuudesta puhuvan Ilkka Mäyrän mukaan tietokonetta voidaan virittää persoonallisemmaksi esimerkiksi vaihtamalla työpöydän taustakuvaa tai luomalla oikopolkuja. Samalla tietokoneeseen liitetyt symbolisen tason merkitykset vahvistuvat. [2]

Myös henkilökohtaiseen älypuhelimeen liittyy paljon affektiivisuutta ja merkityksiä, jotka lisääntyvät puhelinta personoimalla. Älypuhelimen ja tietokoneiden haltuunotto edistää lasten ja nuorten teknologista kompetenssia ja sisällyttää ikäpolvet populaarikulttuurin käyttäjiksi ja tuottajiksi. Mutta kuinka lasten ja nuorten tietokoneen ja kännykän käyttöä voitaisiin valvoa niin, ettei haitallista sisältöä tihkuisi liian nuorille käyttäjille ennenaikaisesti? Onko sisältöjen rajoittaminen mahdoton tehtävä tai onko se edes tarpeellista? Voidaanko esimerkiksi olettaa, että nuorten itsekontrolli rajaa virtuaalista materiaalia automaattisesti, eikä vanhempien tarvitse puuttua jälkikasvun selailemien sivujen sisältöön?

Jos oletetaan, että nuoret osaavat itse valikoida käytön kohteeksi sivuja, jotka koetaan mielekkäiksi, mielenkiintoisiksi tai viihdyttäviksi, on vanhempien ja koulun vastuulla opastaa nuoria ja lapsia siinä, millä tavoin digitaalisessa sfäärissä tulee käyttäytyä, millaisin periaattein netti toimii sekä miten ja millaisia sisältöjä milläkin sivuilla kannattaa jakaa, kuten esimerkiksi Kansankynttilät-ryhmä muotoili tässä keskusteluketjussa aikaisemmin. Kuten johdanto-videossa todetaan, nuoremmat sukupolvet ovat ensimmäisinä ottamassa vastaan uusimpia virtuaalin tilan ilmiöitä ja vanhempi sukupolvi tulee vasta jäljessä. Formaalioppiminen niin jäljessä informaalia, että lapset eivät enää odota, että koulu opettaisi virtuaalin käytössä. Enää ei voida myöskään olettaa, että vanhemmat opastavat koneiden mekaanisessa käytössä, kuten esimerkiksi muiden kouluaineiden kohdalla yhä tapahtuu. Ryhmämme mielestä nuorten käyttäjien asema tulisikin ymmärtää tuottajuuden ja kommentoijan roolin kautta, ja rakentaa medialukutaitoa myös internetiä kriittisestä näkökulmasta tarkastelevalta kannalta. Samalla koulussa ja kotona tulisi painottaa virtuaalin ja ei-virtuaalin elämän tasapainottamista. On tutkittu, että tietokoneen käyttö voi olla niin addiktiivista, että virtuaalisen tuottamiin elämyksiin on mahdollista jäädä koukkuun. The World of Warcraft -virtuaalipeliä tutkinut Faltin Karlsen on löytänyt samankaltaisia riippuvuutta aiheuttavia piirteitä tietokonepelien ja uhkapelien väliltä, jotka voivat aiheuttaa laajan pelaamisen. Karlsenin mukaan yhtäläisyysmerkkien veto tietokonepelien ja uhkapelien välille ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tietokonepelit ovat lähtökohtaisesti monimutkaisempia rakennelmia kuin uhkapelit. [3] Näiden mekanismien olemassa olon ymmärtäminen ja painottaminen on tärkeää, kun yritetään tasapainotella virtuaalisten- ja ei-virtuaalisten harrastusten välillä. On kuitenkin huomioitava, että esimerkiksi virtuaalisissa tiloissa syntyneet ystävyydet usein jatkuvat myös virtuaalin ulkopuolella, eikä näin ollen voida erottaa kasvokkain solmittujen ystävyyksien ja virtuaalisten väliltä eri ”vakavuuden ”tasoja. Toisin sanoen virtuaalisten tilojen sosiaaliset suhteet voivat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin kuin oikean elämän suhteet.

Ryhmämme pohti myös millainen on teknisten laitteiden tulevaisuus ja millaisia koneita käyttäjät hyödyntävät. Nykyisen kehityksen puitteissa voidaan arvella, että pöytäkone saattaa jäädä vain työpaikkojen ja yksityiskodeissa pelaajien, koodaajien ja kuvanmuokkaajien käyttöön eli toimintoihin, jotka vaativat koneelta kovempaa suorituskykyä. Sitä vastoin keskivertokodeissa normaaleille käyttäjille riittänee tulevaisuudessa laadukas kannettava tietokone, pad-laite ja älypuhelin. Jos tulevaisuus näyttää tältä, tulisi huomiota kiinnittää enemmän tiedon säilymisen problemaattisuuteen, sillä kannettavat tietokoneet jumiutuvat pöytäkoneita helpommin.


Sugata Mitra -luento

Sugata Mitran esittämä historiallinen näkökulma opetusjärjestelmän rakentumiselle oli todella mielenkiintoinen. Näin vanhan, jähmeän ja institutionaalisen aseman saavuttaneen järjestelmän purkaminen on vaikeaa. Suomen laadukkaaksi kehuttu opetusjärjestelmä alkaa olla osa kansallista identiteettiämme. Maamme opettajankoulutuksen laatu on korkealla ja opettajan ammattia kunnioitetaan ja arvostetaan. Mietimme josko itseohjautuvaa oppimista on Suomessa kokeiltu perinteisten oppimismetodien rinnalla, kuinka paljon ja millä tuloksin. Olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin millainen suhtautuminen itseohjautuvaan oppimiseen suomalaisissa kouluissa on. Toisaalta pohdimme myös sitä, kuinka Pisa-testeissä menestyminen toisaalta luo opetusjärjestelmällemme menestyspaineita, jolloin keskittyminen saattaa herpaantua itse opettamisesta testeissä pärjäämiseen.

Sugata Mitran ajatuksia mukaillen hahmottelimme ryhmässä opettajien roolia tulevaisuuden luokkahuoneissa. Mitran mukaan opettajan rooli suorastaan hälvenee, kun oppilaat voivat opiskella itseohjautuvasti tietokoneiden avulla. Onko opettaja tulevaisuudessa virtuaalista löytyvän tiedon filtteröijä, joka karsii epäluotettavan tiedon luotettavasta? Vai ohjaako opettaja oppilaita eri aiheiden ja sivustojen äärelle? Mietimme myös, kuinka opettajalla kuitenkin on tärkeä rooli luokkahuoneen sosiaalisen suhteiden järjestäjänä. Oppimista voi mielestämme vain tapahtua vain ympäristössä, jossa ei tapahdu kiusaamista tai keskittymistä häiritsevää mekastusta. Näin ollen opettaja varmasti pitää jo läsnäolollaan luokkahuonetta rauhallisena ja oppimiselle avoimena tilana. Kouluissa tulisi myös keskittyä opettamaan virtuaalisten tilojen sosiaalisuutta ja kerrata oppilaille mitä ”nettietiketti” tarkoittaa. Facebookin käyttäjäehtoihin voitaisiin tutustua ja kuvien jakamiseen liittyviä ongelmia ratkaista toteuttamalla juuri itseohjautuvia tehtäviä.

Koska tietokoneella pääsee vaivattomasti kaiken tiedon ääreen, se on kätevä opas ja tekemisen väline juuri itseoppimiseen – silloin juuri medialukutaito ja kriittinen lähteiden arviointi on kaikista tärkein taito, jota oppilaalle voidaan opettaa. Oppijaa tukeva tietotekninen lukutaito sisältää esimerkiksi kysymyksiä siitä, millaista tietoa voidaan käyttää, millainen tieto on luotettavaa ja kuinka viitataan tiedon tuottajaan asiallisesti. Toisaalta pohdimme myös, kuinka tietokone voi olla myös oppimisen, etsimisen ja tekemisen häiriötekijä. Olisivatko Mitran tutkimat intialaislapset jaksaneet keskittyä solujen toimintoihin, jos koneilla olisi ollut mahdollista pelata jotain peliä? Nettihän on tunnetusti täynnä koukuttavia ja viihdyttäviä sivustoja. Tämä onkin jo havaittu, ja tietokoneella työtä tekevien tueksi on kehitetty tietokoneohjelmia, jotka sulkevat koneelta pääsyn internetiin tai tietyille sivustoille tietyksi ajaksi, niin ettei sosiaalinen media, sähköposti tai muut netin houkutukset häiritse työn tekemistä.

Mutta onko itseoppiminen väylä todella tehokkaaseen oppimiseen? Syntyykö uusia huippulahjakkuuksia ilman opettajien kannustusta ja vanhempien painostusta parempiin ja parempiin suorituksiin jo nuorella iällä? Itseoppimisen teoria vaikuttaa kovin lyyriseltä, jos sitä verrataan aasialaiseen suorituskeskeiseen kulttuuriin, jossa vallalla ovat oppimiseen liittyvät radikaalit ilmiöt, kuten tiger moms. Sitä vastoin itseoppimisen teorian tehokkuutta tukee havainto virtuaalisissa tiloissa itseopiskelua harjoittavista faneista. On tutkittu, että harrastusten kautta voidaan itsenäisesti tutkia ja opiskella vieraita kieliä, jolloin oppiminen on itseohjautuvaa. Esimerkiksi japanin kieleen ja kulttuuriin usein tutustutaan aktiivisesti japanilaisen manga-sarjakuvan ja animen kautta. . [4]


Noah-lyhytelokuva

Ryhmämme keskustelussa esiin nousi vahvasti se, kuinka vainoharhaista sosiaalisen median käyttö oikeastaan on. Virtuaalinen kommunikaatio voi olla katkonaista, kun teknologiset viat johtavat aukkoihin viestiketjuissa. Lyhytelokuvassa draaman kaari sai alkunsa juuri tekniikan pettämisestä, jonka jälkeen Noah täytti epäselvyydet mielikuvituksen avulla ja olettaen aina pahinta.

Elokuva osoitti, kuinka helppoa tietokoneen äärellä on valehdella. Kaikkihan meistä rakentavat tietynlaista kuvaa itsestämme sosiaaliseen mediaan päivitysten, kuvien ja linkkisuositusten kautta. Emme kerro kaikkia tapahtumia tai ajatuksia päivämme kulusta, vaan jaamme vain tietyt huomiot ja tapahtumat ystäviemme luettavaksi. Facebookin profiili on siis oma luoma kuva itsestämme, jonka tarkoituksena on jollain tavalla ja jossain määrin viestiä elämäntarinaamme tai kertomusta meistä. Elämänkulkujen muotoileminen kertomuksiksi onkin yksi ihmisten ominaispiirteistä.

Jos teknologia sattuisikin toimimaan, totesimme, että Facebook on sosiaalisuuden muotona melko rampa. Esimerkiksi videopuheluissa voidaan tulkita vastapuolen äänensävyjä ja tahattomia non-verbaaleja viestejä, kun tekstipohjaisessa yhteydenpidossa, vaikka se voikin tuntua turvallisemmalta viestinnän muodolta, on mahdollista valehdella sujuvammin ja vastausten sanamuotojen sekä sävyjen kirjaamiseen voidaan käyttää pitempi aika. Ryhmäläisiä hieman ärsytti se, miksei Noah soittanut tyttöystävälleen puhelimella tai lähettänyt tekstiviestejä tietokone-ohjelmien pettäessä. Päähenkilö ikään kuin unohti tai päätti olla huomioimatta perinteisemmät yhteydenpidon muodot, vaikka ne olisivat voineet ratkaista kommunikaation pettämisestä johtuneen konfliktin.

Mietimme myös, kuinka paljon Noahin käyttämässä ChatRoulette–ohjelmassa käyttäjän ulkonäkö, sukupuoli tai ikä merkitsee kontaktia haettaessa. Videon kautta tapahtuva kommunikointi häivyttää digitaalisten tilojen anonyymiä ulottuvuutta, jota on korostettu internetin sosiaalisuuden muotoja koskevassa puolustuspuheessa. Joissain määrin Noahin ChatRoulette-ohjelman käytössä on tiettyjä samankaltaisuuksia kuin television kymmenien kanavien välillä tapahtuvassa kanavasurffauksessa. Tuntui, kun päähenkilö olisi etsinyt juuri ”tiettyä kontaktia”.

Elokuvan huippukohdaksi muotoutui ChatRoulette-ohjelmasta löytyneen nimettömäksi jäävän tytön analyysi internetin ja erityisesti Facebookin luonteesta, jonka johdosta myös päähenkilön käsitys virtuaalista tilasta tuntui muuttuvan. Toisin sanoen ikätoveri opetti toiselle hyvin lyhyessä ajassa erilaisen näkökulman sosiaalisessa mediassa toimimiseen. Toivottavasti Noahin käytön internetissä muuttui tämän kohtaamisen myötä maltillisemmaksi.


Lähteet[muokkaa]

  1. Nikunen, K: ”Faniuden aika. Kolme tapausta tv-ohjelmien faniudesta vuosituhannen taitteen Suomessa.” Tampereen Yliopisto, 2005, sivu 42, 51–52.
  2. Mäyrä, I: ”Internetin kulttuurinen luonne: kaaosherroja ja verkonkutojia.” Teoksessa Johdatus digitaaliseen kulttuuriin. Toim. Aki Järvinen ja Ilkka Mäyrä. Tampere: Vastapaino, 1999, sivu 95.
  3. Karlsen, F: ”Addiction and Randomness.” Teoksessa Children and Youth in the Digital Media Culture. Toim. Ulla Carlsson. Göteborg: Nordicom, 2010, sivu 158.
  4. Black, R. W.: ”Language, Culture, and Identity in Online Fanfiction.” E-Learning And Digital Media. No: 2 3/2006. Oxford: Symposium Journals, 2006, sivu 181–182.


Osio D[muokkaa]

Valitut Ted-talks videot:

  • 1. Ken Robinson: How schools kill creativity
  • 2. Salman Khan: Let's use video to reinvent education
  • 6. Sugata Mitra: Kids can teach themselves
  • 7. Peter Norvig: The 100,000-student classroom
  • 11.Kiran Sethi: Kids, take charge
  • 12.Patrick Awuah: How to educate leaders? Liberal arts


Alustukset[muokkaa]

  • Laura 1 ja 6
  • Essi 7 ja 12
  • Noora 2 ja 11


Keskustelupöytäkirjat[muokkaa]


"Pääsykoetta onkin kritisoitu siitä, että se mahdollistaa vain yhdenkaltaisten opettajien valmistumisen luokanopettajiksi, nk. "kympintyttöjen", kun nykynuoret ehkä hyötyisivät luokkaympäristössä hieman erilaisista opettajahahmoista. Erityisesti luovien alojen asiantuntijoita kaivattaisiin enemmän luokkahuoneisiin ja kuten Robinson esityksessään totesi, koska luovien alojen opiskelua ei alaluokilla kannusteta taide-aineiden pariin, he eivät myöskään koe osaamistaan kaivattavan yliopistotasolla."



"Kotiolosuhteet voivat olla sellaiset, että kotona ei voi opiskella itsekseen. Joillekin lapsille koulu on ainoa turvallinen paikka Onko kaikilla lapsilla kotona edes välineitä, joilla katsella videoita, kuten tietokonetta ja internetiä, ja vaikka tällaiset löytyisivätkin, annetaanko lasten käyttää näitä?"



"Toisaalta kritisoimme ryhmän kesken sitä, voikovatko lapset hankkia arvoja itsenäisesti esimerkiksi netissä surffailemalla. Internet on erittäin moniarvoinen paikka ja eikä kaikki siltä löytyvä tieto ole harmitonta. Jos opettajaa tai aikuista ei oppimisprosessissa tarvita, kuinka lapset voivat arvottaa löytämiään mediasisältöjä ja arvioida niitä kriittisesti?"



"Ei ole myöskään selvää, että oman alansa suuret asiantuntijat ovat aina parhaita opettajia, sillä opettajan on kyettävä laskeutumaan tietämyksensä korkeuksista opiskelijan tasolle. On eri asia keskustella toisten asiantuntijoiden kanssa samalla ymmärryksen tasolla ja samalla asiantuntevuuden kielellä kuin selittää perusasioita aloittelevalla opiskelijalle. Opettajan on otettava huomioon, mikä on opiskelijoiden lähtötaso, mitä he jo tietävät, mitä he eivät välttämättä vielä tiedä."



"Keskustelumme Sethin videoluennosta voisi kiteyttää lauseeseen: mielenkiintoinen ajatus mutta hieman utopistinen. Luento herätti monia kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastausta. Kuinka hyvin kaupungit ja yhteisöt ovat oikeasti sitoutuneet asiaan? Ovatko koulut Intiassa oikeasti ottaneet asian omaksi opetusmetodikseen? Mikä on tämänhetkinen todellinen tilanne?"



"Awuahin perustamassa yliopistomallissa pidimme hyvänä sitä, että ennen valmistumista opiskelijoiden oli suoritettava eräälainen yhdyskuntapalvelu. Tätä kautta pian valmistuvat arkipäivän johtajat pääsevät näkemään, minkälaista elämä yhteiskunnan alimmilla portailla on. Awuahin esitelmästä huokui käsitys, jonka mukaan johtajan on oltava yhteiskuntansa palvelija. Saman ajatuksen toivomme leviävän laajemmin myös suomalaiseen yhteiskuntaan sekä kansainväliseen liike-elämään, jotka liian usein perustuvat lyhyt- ja kapeakatseiseen oman tai osakkeenomistajan edun valvomiseen."