Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/ELaNo eli Essin, Lauran ja Nooran ryhmä/Ken Robinson: How schools kill creativity

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun


Ken Robinson: How schools kill creativity

Kokoontuminen 20.11.2013

Alustus: Laura Marianne


Alustus[muokkaa]

Ken Robinson listasi esityksensä aluksi kolme faktaa, jotka vaikuttavat koulutukseen ja opetuksen järjestämiseen tulevaisuudessa.

1) Luovuus on suuri voimavara.

2) Emme voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu opetuksen osalta. Koulutus luo osaltaan maapallon tulevaisuuden, mutta kuinka voimme kouluttaa lapsia tulevaisuuden varalta, kun emme osaa arvioida kuinka ja millaisia taitoja lasten olisi hyödyllistä oppia?

3) Lasten kapasiteetti luovuuden ja innovaatioiden suhteen on suuri.

Robinson totesi, että koulutus on suuri osa ihmisen identiteettiä ja identiteettityötä, samoin kuin uskonto ja suhde rahaan. Siinä mielessä koulutuksen osaa ei pidä väheksyä luonnetta muokkaavana tekijänä.

Suhteessa opetukseen luovuus voidaan myös nähdä komponenttina, jonka avulla lapsia voidaan opettaa. Hänen mukaansa luovia aloja pitäisi korostaa opetuksessa ja nostaa ne kovien aineiden ja lukutaidon rinnalle opetuksen tärkeyttä ajatellessa. Robinsonin kertomassa esimerkissä lapsi osasi piirtää kuvan Jumalasta, vaikka kukaan ei ole Jumalaa nähnytkään. Toinen lapsi keksi itse vuorosanoja näytelmään, kun ei itse muistanut oikeita sanoja. Voimme siis hahmottaa, että lapset ovat rohkeita ja kokeilevat onneaan, jos eivät tiedä oikeaa vastausta. He luovat uusia vastauksia eivätkä pelkää olla väärässä (vielä jossain vaiheessa lapsuutta).

Robinsonin mukaan jos emme ole valmistautuneet olemaan väärässä, emme voi luoda mitään uutta. Tuntuukin siltä, että virheitä stigmatisoidaan kulttuurissamme. Koululuokissa paitsi opetetaan lapset systemaattisesti ulos luovasta ajattelusta myös pakotetaan olemaan aina oikeassa tai vähintääkin pelkäämään väärin vastaamista. Robinsonin mukaan kouluaineita vaivaa edelleen vanhakantainen hierarkkisuus järjestyksessä matematiikka ja kielet -> humanistiset aineet -> taide-aineet, jolloin taide-aineet ovat pahnan pohjimmaisena. Myös luovat aineet voidaan asettaa tiettyyn arvojärjestykseen, jolloin taide ja musiikki sijoittuvat arvostuksessa korkeammalle kuin draama ja tanssi. Videossa Robinson ihmettelee miksei tanssia opeteta samalla intensiivillä kuin matematiikkaa.

Kouluissa tunnutaan keskittyvän vain aivojen treenaamiseen ja aivoistakin huomio kiinnitetään vain toiselle puolelle aivoja. Nykykoulujen tavoitteena on tehdä kaikista oppilaista ja opiskelijoista yliopistoprofessoreja. Luovista aloista sitä vastoin opetetaan pois toteamalla, kuinka vaikeaa olla muusikko tai taiteilija, sillä nämä ammatit eivät elätä. Tästä johtuen luovat ihmiset eivät hae yliopistoihin, sillä heitä ei kannustettu oppimaan omia lempi-aineitaan kouluissa, vaan ne stigmatisoitiin ajanhukaksi. Nykykehitys näyttääkin siltä, että yliopistosta valmistuineiden määrä on kasvussa, mutta samalla tutkintojen arvo laskee. Tähän kehitykseen vaikuttavat populaation kasvu, demografiset eli väestötieteelliset seikat sekä teknologinen kehitys ja sen vaikutus opetukseen.

Lopuksi Robinson heitti ilmoille kysymyksen siitä, mitä älykkyys oikeastaan edes on. Vastauksen omaan kysymykseensä Robinson toteaa, että älykkyys on ennenkaikkea eri aisteilla havaittavissa olevaa, interaktiivista ja eri osasten yhteistyötä. Näin ollen emme voi opetuksessakaan keskittyä vain yhdenlaiseen aivojen käyttöön vaan tulevaisuudessa koulutusta tulee rikastaa myös muille aistien alueille. Kun saamme ihmismielikuvituksen käyttöön tulevaisuuden ja maapallon hyväksi, voimme uudelleen määrittelemällä työllisyys sekä teknologiset innnovaatiot rakentaa ratkaisuja ilmastonmuutoksen pysäyttämiselle.

Keskustelua[muokkaa]

Ryhmämme oli samaa mieltä Robinsonin kanssa huomiosta, että kouluissa erotetaan selkeästi oikean ja väärän vastauksen ero. Tämä sopii sujuvasti yhteen länsimaista kulttuuripiiriä vaivaavan dualistisen maailmanhahmotustavan kanssa. Dualisti näkee toisilleen vastakkaisina sellaiset ajatusparit kuin henkisyys-fyysisyys (eng. mind-body problem)[1], luonto-kulttuuri sekä nainen-mies. Ajattelutapa köyhdyttää maailmankuvaa ja tukahduttaa luovien vastausten löytämisen. Keskusteluissamme esimerkiksi hyvä-paha dikotomiasta nousi länsimainen lapsille suunnattu viihdekuvasto, kuten suositut Disney-elokuvat, joista on aina hahmotettavissa absoluuttista pahaa edustava hahmo, jota vastaan hyvät hahmot taistelevat. Toisenlainen lähestymistapa löytyy japanilaisista Ghibli-studion elokuvista, joissa ei pahiksia löydy välttämättä ollenkaan tai sitten pelottavat ja oudot hahmot eivät ole pahoja vaan pikemminkin hämmentyneitä tai eivät ajattele asioita muiden kannalta. Hahmojen luonteisiin on siis löydetty myös eri harmaan sävyjä. Kun vastauksia siihen, kuka on paha ja kuka hyvä, vai onko pelkäästään pahoja tai hyviä hahmoja elokuvassa ollenkaan, ei ole suoralta kädeltä annettu, lasten omalle mielikuvituksen käytölle on jätetty tilaa.

Kouluaineiden keskinäinen hierarkia synnytti keskustelua siitä, kuinka omakohtaiset kokemuksemme koulumaailmassa muokkasivat lempiaineisiin keksittymistä tai vähemmän mieluisten aineiden opiskelua. Muistelumme mukaan yksikään opettaja ei suoraan kieltänyt tai väheksynyt taide-aineiden opiskelua, mutta silti mielikuvissamme matematiikka, fysiikka ja kemia näyttäytyivät "kovina" tieteinä, joiden osaamista arvostettiin. Selvimmin tämä tuli esiin lukio-aikoina, jolloin opiskelijoiden tuli valita, opiskelevatko he lyhyttä vai pitkää matematiikkaa. Näiden matematiikan ryhmien erillisyys saattoi muokata myös muuta lukujärjestystä ratkaisevalla tavalla esimerkiksi niin, että ruotsinopettaja määräytyi tuntikartassa matematiikan perusteella. Eräs ryhmämme jäsen muisteli, että pitkän matematiikan opiskelijoita opetti lukion ainut pätevä ruotsin opettaja ja lyhyen matematiikan kursseja koko ajan vaihtuva epäpätevä ruotsin opettaja, mikä selvästi vaikutti ylioppilaskirjoituksissa pärjäämiseen. Lisäksi saattoi olla, että pitkää matematiikka alettiin opiskella vain sen takia, että tiettyjen hyvien opiskelijoiden oletettiin opiskelevan sitä. Omat mieltymkset eivät siis ohjanneet opiskeluvalintoja. Valinnaisissa taas saattoi joutua valitsemaan joko taide-aineiden tai kielten opiskelun väliltä. Näistä pohdinnoista voitaisiin hahmottaa, että pelkkien taide-aineiden kurssien tarjoaminen opiskelijoille ei riitä, jos aineet on ryhmitelty niin, että taideaineiden opiskeleminen on epäedullista.

Keskustelimme myös siitä, miten lukioaikana opiskelijoiden pitäisi olla a) kiinnostuneita kaikesta ja b) hyviä kaikessa. Tämänkaltainen painotus näkyy erityisesti pääsykoevaiheessa luokanopettajakoulutuksen erittäin korkeina arvosanaperustaisina pääsyvaatimuksina. Pääsykoetta onkin kritisoitu siitä, että se mahdollistaa vain yhdenkaltaisten opettajien valmistumisen luokanopettajiksi, nk. "kympintyttöjen", kun nykynuoret ehkä hyötyisivät luokkaympäristössä hieman erilaisista opettajahahmoista. Erityisesti luovien alojen asiantuntijoita kaivattaisiin enemmän luokkahuoneisiin ja kuten Robinson esityksessään totesi, koska luovien alojen opiskelua ei alaluokilla kannusteta taide-aineiden pariin, he eivät myöskään koe osaamistaan kaivattavan yliopistotasolla.

Mietimme kuinka INFIM:in sisällä erityisesti pelitutkimuksen voidaan hahmottaa hyötyvän niin luovan alan kuin muiden osa-alueiden osaamisesta. Esimerkiksi tietotekniset taidot, taideosaaminen ja kasvatustieteiden tuntemus vauhdittavat alan tutkimuksen uudistumista ja uusien näköalojen avautumista. Toisaalta myös pohdimme sitä, miten luovien ihmisten yliopistoon hakeutuminen erityisesti vanhemmalla iällä saattaa tyssätä uskaltamiseen. Jos omat yläaste- ja lukioaikaiset opiskelukokemukset ja -tekniikat muistuvat mieleen vajavaisina tai ne ovat jääneet apua tai kannustusta vaille, saattaa aikuisiällä opiskelun aloittaminen muodostua liian vaivalloiseksi tai "en kuitenkaan pärjää" -ajatuksen varaan.


Lähteet[muokkaa]

  1. Robinson, Howard: "Dualism." The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University.