Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta/keskustelusivulle 1

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tähän alle kommentteja/keskustelua Sugata Mitran videosta tyyliin "OmaNimi: tekstitekstiteksti..."


AnnikaTu: Sugata Mitra kertoo luennollaan, että koulujärjestelmän tarkoituksena on alunperin ollut luoda identtisiä ihmisiä, jotka kykenisivät olemaan hyödyllisiä kaikkialla maailmassa. Koulun tarkoituksena on ollut opettaa ihmisille kaunista käsialaa ja lukemisen taitoa. Nykyaikana koneet kuitenkin suorittavat suuren osan aikaisemmin ihmisille itselleen kuuluneesta työstä, ja Mitra kysyykin luennollaan, tarvitaanko koulua enää mihinkään. Koulut ovat vanhentuneita, sillä esimerkiksi kaunista käsialaa ei enää tarvita ihmisten kirjoittaessa kaiken tietokoneella. Voidaankin pohtia sitä, miten koulu nykyään voisi valmistaa oppilaita maailmaan, jossa elämme. Onko formaalilla opetuksella enää sijaa, kun suuri osa oppimisesta tapahtuu koulun ulkopuolella, informaaleissa ympäristöissä? Mitra oli tutkinut intialaislapsia, jotka toinen toisilleen asioita opettaen ja seinässä olevan tietokoneen avulla oppivat monimutkaisia tietoja ja harjaantuivat tietokoneen käytössä ilman aikuisen ohjausta. Vuosien kuluessa syntyi SOLE, Self-Organized Learning Environment, jossa oppilaat opettavat toinen toistaan ja opettaja on taka-alalla. Tavallaan ajatus kuulostaa hienolta ja nykyaikaiselta, mutta toisaalta voidaan pohtia, mikä saa oppilaat kiinnostumaan itse oppimisesta? Esimerkiksi Suomessa tietotekniikka on niin jokapäiväistä, että uutuudenviehätyksellä ei ole merkitystä ja oppilaat hallitsevat koneiden ja laitteiden käytön. Itse uskon, että ainakin toistaiseksi oppilaat tarvitsevat ohjeistusta työskentelyynsä, sillä oppilaat kyllä osaavat siirtyä myös pelisivustoille ja oppiminen kärsii. En täysin halua tyrmätä Mitran ajatusta lapsista toistensa opettajina, mutta en silti tyystin unohtaisi opettajan roolia oppimisen ohjaajana. Varmasti on hyvä, että lapset pääsevät tutkivan oppimisen ja itsenäisen työskentelyn kautta toimimaan ryhmissä ja löytämään ja omaksumaan uutta tietoa. Kuitenkaan oppimista ei voi jättää pelkästään lasten oman motivaation ja innostuneisuuden varaan, sillä aina on niitä oppilaita, jotka eivät jaksa kiinnostua itsenäisestä työskentelystä ilman ohjaavan aikuisen apua. Aihe kieltämättä on mielenkiintoinen; tarvitaanko kouluja enää, tai millä tavalla koulut voisivat mukautua vastaamaan paremmin nykyaikaisiin tarpeisiin? Onko esimerkiksi käsin kirjoittamisen taito tarpeellinen, kun kaiken voi tehdä tietokoneellakin, vai voisiko sittenkin olla jotakin hyötyä siitä, että käden ja silmän yhteistyötä sekä hienomotoriikkaa kehitetään koulussa...?


JennaJ:

Sugata Mitra oli persoonallinen esiintyjä, jolla oli mielenkiintoisia ajatuksia koulun ja oppimisen tulevaisuudesta. Kuten jo Annika mainitsi, Mitra näkee nykyisen koulujärjestelmän auttamatta vanhentuneena. Identtisiä osaajia ei enää tarvita, kun tietoyhteiskuntamme on muuttunut huimasti nykymallisen koulujärjestelmän keksimisen jälkeen. Mitran tutkimushankkeet intialaisten lasten kanssa olivat erittäin mielenkiintoisia. Miten joukko englantia osaamattomia intialaislapsia pystyykin nopeasti oppimaan tietokoneen ja verkossa selailun toimintaperiaatteet, vain toinen toistaan opettaen? Tutkimukset antavat hyvää näkökulmaa siihen, miten oppimiseen koulussakin tulisi suhtautua. Opettajajohtoisuus on jo kauan tuntunut olevan kirosana, johon halutaan puuttua. Olen samaa mieltä siitä, että innostuneina lapset oppivat yhdessä, vaikkei opettaja sinänsä puuttuisi prosessiin. Mutta kuten Annikakin sanoi, ei opettajaa saa unohtaa. Vaikka lapset tekevätkin ryhmätyötä tiedonhankinnassa, kannattaa opettajan vaikuttaa taustalla hienovaraisesti ohjailevassa roolissa. Ja kuten Mitrakin sanoi, oppimistulokset paranivat huimasti, kun lasten työskentelyä seurasi ja kehui lasten keskuudessa arvostettu aikuinen.

Tästä ajatuksesta päästiin siihen, että nykyinen koulujärjestelmä tuottaa stressaatuneita ja pelkästään kokeita varten valmistautuvia lapsia. Kuten Suoranta ja Vadénkin johdantoluennollaan sanoivat, nykyään lapset kokevat koulun paikkana, johon tullaan antamaan tietty panos, ja itse oppiminen tapahtuu tyystin muualla. Tällainen suorituskeskeisyys ei ole omiaan kasvattamaan lasten ja nuorten pysyvää tietoa asioista. Mitran mukaan oppimista ei tulisi tietoisesti tavoitella tai testata, vaan sen pitäisi vain antaa tapahtua. Ajatus on hieno, mutta ainakin vielä tässä vaiheessa hieman korkealentoinen. Länsimainen yhteiskunta pyrkii haluamattammekin mittaamaan kaikkea, niin myös oppimista ja osaamista. Näin ollen myös koulujärjestelmän toiminta perustuu erilaiseen mittaamiseen ja kokeiden pitämiseen. Myös vanhemmat haluavat tietää, minkätasoisia oppijoita heidän lapsensa ovat. Jos muutosta halutaan saada aikaan, tapahtunee se hitaasti. Puollan kuitenkin ideaa oppilaiden omatoimisesta oppimisympäristöstä. Valmiiksi pureskeltu tieto ei auttane varmastikaan kehittymään yhtä paljon, kuin syvempi omatoiminen paneutuminen asiaan. Oleellista koko hommassa on varmaan kuitenkin se, että tasapaino erilaisten oppimistapojen kesken pysyy. Tällöin erilaiset oppijat pysyvät koulutyössään motivoituneina.


Pinja

Sugata Mitran luento oli vaikuttava. Tiiviin luennon yksinkertaistava ja asioita kirkastava retorisesti taitava tyyli sai aikaa todellisen tunnelman ja epävarmuuden koulunpidon mielekkyydestä. Hänen kokeilunsa oppimisen piirissä ovat vaikuttavia, koska niillä osoitetaan tulosten kautta, miten voimakkaasta oppimisesta parhaimmillaan on kyse silloin, kun annetaan lapselle vapaus.

Mitran viestin ongelma on se, että se on niin yksinkertainen. Pitäisi varmaan perehtyä hänen tutkimuksiinsa tarkemmin, mutta oppimisen suhteen kouluun liittyvä – niin vanhanaikainen systeemi kuin se alun alkujaan onkin – tavoitteellinen oppilaan ohjaaminen ja asioiden oppiminen annoksittain, ei kai ole todistettu olemaan sellaisenaan toimimaton idea. Kyllähän Mitra itsekin toteaa, että koulujärjestelmä on toimiva mutta hänestä siinä ainoa tavoite on tuottaa samanlaisia yksilöitä. Onko todella näin? Onko nykykoulu todella näin huonossa jamassa? Vai voiko koulusta erottaa osatekijöitä, joita voitaisiin parantaa kohti Mitran ehdottamaa ”pilvikoulua”?

Sinänsä opettajan roolin näkökulman siirtyminen kohti rohkaisijaa, kiittäjää ja administraattoria on kiinnostava teema nykyoppimisessa. Nykyisen koulujärjestelmän ongelma taitaa Mitran mielestä olla se, että tiukka, yksityiskohtaisia asioita mittaava arvostelusysteemi on ahdistusta ja pelkoa herättävää, joka taas estää oppimista.

Kaikki tuntuu palaavan tiedon käsitteeseen, jota hän pitää ajastaan jäljessä olevana (absolete) ja jotenkin ”hukkaan heitettyä”. Tämä on luultavasti koko jutun ydin. Miten ymmärrämme tiedon rakentumisen, tiedon jäsentymisen, tiedon käsitteen itsessään jne. Jos näitä ei voi ymmärtää, käsittää tai järjestää, on kai vaikea suunnitella tavoitteellista koulun pitoa ja sen merkitystä. Niinpä niin, ehkäpä Mitra itsekin todella ajattelee, jotenkin siihen suuntaan, että tieto on jotain mitä emme vielä tiedä tai voi edes kuvitella.


Kirsin ajatuksia ja kommentteja

Hienoa, että koulutuksessamme tulee vastaan tällaista materiaalia, joka laittaa ajattelemaan. Sugata Mitra rakentaa "pilvikoulua" ja niitä mielestäni meidänkin tulisi rakentaa. Monessa koulutuksessa ja opetuksessa on paljolti nähtävissä juuri tämä Mitran kuvaama suorituskeskeisyys. Esimerkiksi paahdamme kokeita varten tietoa ulkoa mahdollisimman paljon ja seuraavassa hetkessä unohdamme siitä valtaosan. Ketä se palvelee? Tällä en tarkoita sitä, ettemmekö tarvitsisi aikaisempaa tietoa. Vastustan vain koulumaailmaa, joka perustuu ulkoa pänttäämiseen ja ulkolukukyvyn testaamiseen. Lisäksi aika ajoin tulee vastaan tilanteita, joissa opiskelijat saavat kuvannollisesti "turpaansa", jos yrittävät tehdä jotain totutuista kaavoista poiketen. Päinvastaisiakin tilanteita onneksi on ja ne kokemukset kantavat. Mielestäni ulkoa pänttäämisen lisäksi peruskoulumme tällä hetkellä on melko paljon kirjojen opettamista, ei opetettavan aiheen opettamista ja tästä kaavasta poikkeaminen saatetaan kokea vääräksi. Antaa ajattelemisen aihetta ja näkökulmaa tulevaan työhön.

Käsissämme on yhä enenemässä määrin lapsia, jotka "eivät sopeudu" "tavalliseen" kouluun. Mielestäni meidän tulisi kääntää tämä ajatus täysin päälaelleen ja ryhtyä rakentamaan koulua, vaikka "pilvikoulua", joka sopisi nykylapsille ja opettajuuden sekä kasvattajuuden uudelleen ajattelua. Yhdistäisin tähän Mitran sanomaan Suorannan ajatuksia, jotka ovat minua henkilökohtaisesti koskettaneet. Suoranta kirjoittaa kirjassaan Kasvatuksellisesti näkeväksi, että kasvatuksessa valmiiden ongelmien sekä ratkaisujen aika on ohi. Kasvattaja tulee olemaan entistä enemmän innostaja, tukija, kasvuun saattaja ja myös kuuntelija. Kuuntelija kursivoituna. Olette keskustelussa yllä ottaneet huomioon sen seikan, että lapset eivät itse keskenään kokonaan pysty oppimista hanskaamaan. Jaan tämän ajatuksen. Opetus ja kasvatus ei voi ajatua pilvikoulussakaan kasvattamattomuuteen.

Haaveeni on, että koulutuksemme aikana saisimme yhdessä ideoida ja suunnitella erilaisia "pilvikouluja" ja saisimme niitä jopa toteuttaa harjoittelukouluissa. Voi olla, että kokeiluista osa epäonnistuisi - vai epäonnistuisiko sittenkään? Jos lapset nytkin jo oppivat suurimman osan tiedosta koulun ulkopuolella, voisimmeko sen hullummaksi tilanteen saada? Ja edelleen palaamme kysymykseen tiedosta, sen merkityksestä, sen muodosta ja muodostamisesta. Olemmeko tiedon vankeja? Vai olemmeko sen vankeja, että ajattelemme aikuisten ihmisten omaavan tiedon olevan jotenkin parempaa kuin sen, minkä lapset voivat rakentaa? Mielestäni niin Uusikylä kuin Suorantakin jakavat Mitran ajatuksen siitä, että lapsia tulee kiittää ja kehua. Kehumisella ja kiittämisellä päästään parempiin oppimistuloksiin, minkä olen omien lapsienikin kanssa havainnut.


Sannan kommenteja

Olen samaa mieltä Annikan kanssa, että vaikka yhteistä oppimista onkin kouluissa tuettava, on opettajilla edelleen oma paikkansa kouluyhteisössä esim. arvojen ja asenteiden välittämisessä. Ehkä Mitra haluaa hieman kärjistää asioita ja herätellä opettajia, jotta edes jonkinlaista muutosta saataisiin koulumaailmassa eteenpäin. Ei tosiaan ole tarkoituksen mukaista arvottaa ja arvioida yksilöitä koko ajan erilaisiin paremmuus järjestyksiin. Koulussa todellakin pitäisi olla oppimassa elämää varten, eikä pelkästään hakemassa hyviä numeroita.

Voi jälleen todeta, että hyvin konservatiivista porukkaa tämä opettajayhteisö on ja uusien ajatusten läpi viemiseen vie aikaa. Onko opettajilla epäonnistumisen paine niin suuri, ettei uskalleta lähteä kehittämään opetusta ja kouluyhteisöä? Onhan se totta, että aina kun kehitettään ja kokeillaan jotain uutta, siinä on myös epäonnistumisen mahdoollisuus mukana, mutta ilman rohkeutta ja jonkinlaista riskin ottoa ei asioita saada eteenpäin. Tietysti lapsille ei saa opetuksellisesti aiheuttaa mitään traumoja tai pysyvää haittaa, mutta harvoinpa varmaan kokeilujen esteenä on tämän kaltaiset seikat. Se on tosiaan kuitenkin fakta, että lapset tulevat pääsääntöisesti oppimaan suurimman osan asioista koulun ulkopuolella ja tähän haasteeseen meidän on hyvin äkkiä pystyttävä vastaamaan.


Jutta:

Ah, ajatukseni menevät niin täysin yksiin Kirsin kanssa. Nykyään moni lapsista saa koulussa tulevan informaation jo muualta ja tasoerot oppilaiden välillä kasvavat. Silti opetustyyli ja pääperiaatteet suomalaisessa koulussa eivät ole muuttuneet. Opetuksen monipuolistamisesta ja yksilöllistämisestä puhutaan, mutta silti hieman erilaisen oppijan osuesssa kohdalle haetaan jo jonkin sortin diagnoosia helpottaamaan tilannetta. Minusta tuollainen ”pilvikoulu” olisi aivan loistava ajatus.

Mitran luennosta pidin juurikin kärjistetyistä ajatuksista ja siitä, että joku vihdoin uskaltaa avata suunsa meille helposti itseensä ottavalle opettajakansalle. Mitran kuvaama suorituskeskeisyys, josta Kirsinkin puhui, näkyy minusta jo meidänkin koulussamme, niin miksi pitäisikään luulla ettei sitä näkyisi jo ala-asteella. Kokeet ja arvoanat niihin muodostuvat siitä kuinka hyvin oppilas onkaan tiennyt, mutta missä vaiheessa nykykoulussa mitataan se onko tieto sisäistetty? Sanalasku, ei koulua vaan elämää varten, ei mielestäni päde nykykouluissa ollenkaan.