Metso

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
  Metsot 
  • Näpärä
  • Heinonen
  • Kapularatas
  • Piippo
  • Seppo
  • Tanja
  • Naana


 Meille omia lainsäädäntöjä! 
  1. Pidetään kiinni annetuista aikatauluista.
  2. Jokainen osallistuuu tasapuolisesti annettujen tehtävien tekoon.
  3. Jokaiselle viikkotehtävälle on kaksi ennalta sovittua koordinaattoria, joiden vastuulla on seurata tehtävien edistymistä ja loppuun saattamista.
  4. Yhteydenpito ryhmäläisten kesken tapahtuu ryhmämme keskustelupalstan välityksellä.
  5. Viimeistään päivää ennen deadlinea, jokainen ryhmäläinen kommentoi tuotosta ja lisää tarvittaessa viimeiset kommentit tai muutokset.


  Sisäiset linkit 

'''Katajalle viestit ja kysymykset'''

'''Ryhmänsisäinen kommunikointi'''


  Tehtävien vastuulliset 

1. tehtävän koordinaattorina toimivat Näpärä ja Heinonen

2. tehtävässä Tanja ja Piippo

3. tehtävässä Seppo ja Naana

4. eli arvioinnissa pomona toimii kapularatas!



Tehtävä 1.[muokkaa]

Raakatekstin palautus 28.4


Millaisena yhteisönä tai joukkona sosiaalisen median sosiaalinen järjestelmä näyttäytyy?[muokkaa]

Internet eli verkko on kokonaan uudenlainen sosiaalisen toiminnan paikka, jossa syntyy uusia sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja viestinnällisiä ilmiöitä. Varsinkin tänä päivänä korostuu verkon sosiaalinen ulottuvuus, mistä juontuu nimitykset sosiaalinen verkko, sosiaalinen media ja web 2.0. Verkko on moni-ilmeinen ja hyvin erilaisista ulottuvuuksista koostuva kokonaisuus (Matikainen 2007, 1).

Verkko on (tai ainakin oli) markkinoista vapaa vyöhyke, jota kuvaavat avoin koodi, lahjatalous, yhteisöllinen tuotanto jne. Verkko on tavallaan uudenlainen yhteisöllinen ilmiö, jossa luotetaan ihmisiin, tuotetaan sisältöä ilmaiseksi ja parannetaan maailmaa. Verkossa onkin monia hämmästyttäviä esimerkkejä yhteisöllisistä ponnistuksista, kuuluisimpana esimerkkinä mainittakoon Wikipedia. Tunnetuin suomalainen esimerkki tällaisista ponnistuksista lienee Linux-käyttöjärjestelmä, joka on verkossa yhteisöllisesti tuotettu kokonaisuus (Matikainen 2007, 3).

Viime vuosina sekä internetin että median kehityksessä toistetuin sana lienee sosiaalinen media. Muutamassa vuodessa suosituimmat median palvelut, kuten YouTube, Facebook tai Wikipedia, ovat keränneet huiman määrän käyttäjiä. Sosiaaliselle medialle ei ole tarkkaa määritelmää, mutta karkeasti ottaen käsitteellä viitataan mediasisältöjen tuotannon hajauttamiseen. Käytännössä siis käyttäjät tuottavat sisällön. Sisältö voi olla itse tuotettua,lainattua, kopioitua, kommentointia tai linkkien lähettämistä (Matikainen 2009, 5).

Miten sosiaalisen median sosiaalinen rakenne ilmenee? Millainen on sosiaalinen media yhteisöjen ja joukkojen näkökulmasta? Sosiaalisen media määritellään Wikipediassa seuraavasti: "Sosiaalinen media viittaa tietoverkossa toimivaan yhteisöllisesti tuotettuun tai ainakin jaettuun mediasisältöön. Näissä käyttäjät jakavat keskenään mielipiteitä, näkemyksiä, kokemuksia ja näkökulmia. Nämä ovat yleisesti Web 2.0 -nimikkeen alle kerättyjä palveluja kuten esimerkiksi wikit, keskustelupalstat, podcastit ja blogit (eng. Produsage)" (Matikainen 2009, 10). Tämän määritelmän mukaan sosiaalinen media edustaa siis verkossa tapahtuvaa yhteisöllisyyttä. "Yhteisöllisyys verkossa" on kuitenkin saanut käsitteenä myös kritiikkiä osakseen. Voidaankin kysyä, onko verkkoyhteisöjä mahdollista pitää aitoina yhteisöinä siinä mielessä, miten yhteisöihin on perinteisesti suhtauduttu. Perinteisestihän ajatellaan, että yhteisön olemassaolo edellyttää kasvokkain tapahtuvaa läsnäoloa ja kommunikaatiota (Matikainen 2009, 87). Vasta-argumenttina edelliseen on huomautettu, että kasvokkaiset ja verkossa olevat yhteisöt eivät välttämättä eroa perusluonteeltaan, vaan molemmat perustuvat yhteenkuuluvuuden tunteeseen (Matikainen 2009, 88). Ongelma on lähinnä siinä, että kaikenlaiset ihmisten yhteenliittymät määritellään yhteisöiksi. Ongelman ratkaisemiseksi Quentin Jones (1997) on esittänyt neljä verkkoyhteisyyden kriteeriä:

1. Yhteisön muodostuminen edellyttää jäsenten välistä vuorovaikutusta ja viestintää.

2. Yhteisössä tulee olle useita jäseniä.

3. Verkkoyhteisöllä tulee olle yhteinen paikka, kuten jokin keskustelufoorumi.

4. Yhteisön jäsenien tulee kokea yhteenkuuluvuutta ja tuntea olevansa yhteisön jäseniä.

Kriteerinä viimeinen on varmasti haastavin. Näiden kriteerien valossa voitaneen todeta, ettei sosiaalisen median palveluista aina muodostu yhteisöjä (Matikainen 2009, 89). Joissain tapauksissa, esimerkiksi fanien yhteydessä, yhteisö on ollut jo olemassa, mutta verkko on luonut paikan jossa kokoontua, jolloin kriteeri numero kolme on täyttynyt (Matikainen 2009, 87).

Sosiaalinen media on ehkä helpompi käsitellä joukkona kuin yhteisönä. Esimerkiksi MySpacen käyttäjiin kuuluu 11 miljoonaa ihmistä (Matikainen 2009, 89). Nämä ihmiset eivät varmastikaan muodosta yhteisöä siten, kuin yhteisö edellä määriteltiin. Muodostavatko MySpacen käyttäjät sitten ryhmän? Joukkojen toimintaa pidetään yleisesti kontrolloimattomana ja irrationaalisena toisin kuin ryhmien aktiivisuutta. Ryhmiä pidetään joukkoja paremmin toimivina ja tuottavina. Toisaalta sosiaalisen median tapauksessa joukkojen toiminta voi olla ainakin jossain määrin suunniteltua ja vastuullista (Matikainen 2009, 91). Suunniteltuna joukkoliikkeen tuotteena voidaan pitää esimerkiksi Wikipediaa, jonka toiminta on säänneltyä ja suunnitelmallista, mutta johon voi kuka tahansa liittyä. Sosiaalinen media on kuitenkin erittäin hajanainen kokonaisuus (järjestelmä), että joukkoliikkeenä tai yhteisöjen rakentajana sosiaalisen median sosiaalista järjestelmää tuskin voidaan pitää lukuunottamatta tiettyjä yhteisöllisiä palveluja (Matikainen 2009, 94).


Mitä tarkoitetaan ”mediayhteisöllisyydellä"?[muokkaa]

Informaatioteknologiat mahdollistavat uusien yhteisöllisyyden muotojen rakentumisen ja muodostavat näin ollen kommunikointikanavan ihmisille (Suoranta 1998, 40). Jotta ylipäätään yhteisöjä muodostuu pitää ihmisillä olla yhteinen kiinnostuksen kohde, kieli ja mahdollisuus informaatioteknologian käyttöön. Yksilöt odottavat omien tarpeidensa tai yhteisön tarpeiden kohtaamista. Yhteisön muiden jäsenten motiivit ja asenteet voivat olla yksilölle merkityksellisiä. (Matikainen 2009, 80.) Suoranta (1998, 41) herätteleekin miettimään sosiaalisen median välittämän informaation sisältöä sekä sitä, jääkö sosiaalisen yhteisöllisyyden laajentuminen kuitenkin sisällöllisesti tyhjäksi. Samoin hän nostaa esille opiskelijoiden yhteiskunnallisen eriarvoisuuden informaatiovälineiden käytössä; ne, jotka pystyvät hyödyntämään informaatiovälineet osaksi arkipäiväänsä nauttivat myös ns. kolutushyvästä. Suorannan artikkelissa tuodaan esille myös informaatiovälineiden ja median välittämän tiedon sisällön oikeellisuus ja laatu; kuka omistaa tietoa välittävät infromaatiotekniikan välineet ja kenen ideologiaa niistä välitetään. Yhä enemmän pitäsi julkisesti miettiä informaatiotekniikan välittämää tiedon sisältöä kuin itse välineitä.

Suorannan artikkelin pohjalta mediayhteisöllisyyttä voi miettiä siltä pohjalta, tapahtuuko yhteisö (onko olemassa) viestinnässä Deweyn väitteeseen pohjautuen vai välineissä, jotka muodostavat kansalaisyhteiskunnan uuden kommunikaatiokanavan (Suoranta 1998, 40-41). Artikkelissa tuodaan esille esimerkiksi Mattesonin (1995) ja muiden postmodernien ajattelijoiden esille tuoma käsite kevyt yhteisöllisyys. Siinä keskeistä on hetkellinen viihtyminen ja sisäisesti kauniiseen elämään kuuluvan symboliikan kartuttaminen (Suoranta 1998, 40). Hetkellisestä viihtymisestä tulee esimerkkinä mieleen netin keskustelupalsta, jossa yhteisö voi viihdyttää toinen toistaan, toisaalta myös keskustella aiheesta asiapohjaisesti.

Mediayhteisö- käsitettä voidaan Suorannan (1998, 41) mukaan lähteä pohtimaan Deweyn väitteestä, jonka mukaan yhteisö tapahtuu viestinnässä. Kommunikaatio saa aikaan ja pitää yllä yhteisyyttä, joka mahdollistaa ihmisten yhteiselämän. Oma yhteisönsä voisi olla esimerkiksi johonkin verkkopeliin kuuluvat pelaajat, jotka keskustelevat toistensa kanssa pelin lomassa. Sosiaalisessa mediassa toimivalta yhteisöltä odotetaan samoja ominaisuuksia kuin muutoinkin yhteisöltä. Sosiaalisessa mediassa toimivalla yhteisöllä on lisäksi ominaispiirteitä, jotka eivät ole verrattavissa tavalliseen yhteisöön. Palataan kuitenkin vielä alun ajatukseen, että ongelmia syntyy siitä, jos ihmisellä ei ole osuutta muissa yhteisöissä kuin sosiaalisen median kautta rakentuneissa yhteisöissä. Silloin jää puuttumaan taito kohdata ihmisiä oikeasti, lukea ilmeitä ja eleitä sekä näyttää tunteita toiselle ihmiselle. Millaisia robotteja meistä tulee, jos jatkossa yhteisöllisyyttä löytyy vain median kautta?


Omaa pohdintaa[muokkaa]

Tanja: Ryhmäkeskustelussa Heinonen toi esille hiljattain uutisoidun hankkeen, jossa tutkitaan sosiaalisen median mahdollisuuksia parantaa ikäihmisen elämänlaatua mm. Facebookin avulla. VTT johtaa tätä kansainvälistä hanketta, jonka yhtenä tavoitteena on kehittää malli ikääntyville suunnatusta sosiaalisen median palvelusta. Olen itse vielä siinä onnelisessa asemassa, että sekä 70-vuotias äitini että 90-vuotias mummoni ovat elossa. Pohdinkin, miten heidän elämänsä muuttuisi, jos heillä olisi käytössään toimiva ikäihmisten yhteisöpalvelu. Mummoni, joka sairastaa Alzhaimerin tautia, ja on puolen vuoden ajan ollut laitoshoidossa tuskin kokisi iloa yhteisöpalvelusta. Äitini, joka on opetellut internetin ja sähköpostin käyttöä ehkä saattaisi saada jotain iloa, jos hän löytäisi yhteisön, jonka asiat olisivat hänelle läheisiä. Yhteisön löytäminen vaatisi paljon henkilökohtaista opastusta tai koulutusta. Tosin uskon äitini vielä mielummin tapaavan omia yhteisönsä jäseniään kasvotusten kuin virtuaalisesti. Vähän minua myös pelottaa oma vanhuuteni, onko tarkoituksenmukaista kehittää enemmän virtuaaliyhteisöjä kuin kasvokkain toimivia yhteisöjä?

Heinonen: Ryhmäkeskustelussa olemme vaihtaneet ajatuksia. Näen sosiaalisen median positiivisessa valossa. Artikkeli jonka toin esiin keskustelussa, on loistava esimerkki siitä, miten päättäjätkin ovat alkaneet ajatella median hyödyntämistä. Lähipiiristäni löytyy ihmisiä, jotka sosiaalisen median kautta ovat verkottuneet ja tavanneet erilaisten tapahtumien yhteydessä ja ovat ystävystyneet myös tässä todellisessa maailmassa. On mielestäni loistavaa, kun voimme pitää yhteyttä esimerkiksi Facebookin välityksellä yhteyttä vaikkapa jenkeissä oleskelevaan ystävään, kuten itse olen voinut tehdä viimeiset kaksi vuotta. Käytän myös laajasti eri verkkolehtien kommentointimahdollisuutta ja linkkien jakomahdollisuutta. Nämä on saaneet aikaan hedelmällisiä kahvituntikeskusteluja työpaikallani. Olen siis verkottautunut eri ryhmiin ja koen saavani siitä todella paljon sisältöä arkipäivään. Blogiakin olen pitänyt, toisaalta se vaatii jo niin paljon aikaa, ettei sitä ole riittänyt viimeisen vuoden aikana. En näe sosiaalista mediaa ihmisten ainoana yhteytenä kanssa ihmisiin, mutta se mahdollistaa monta mukavaa ja mielenkiintoista hetkeä. Luulenpä että eri sukupolvet kohtaavat sosiaalisen median kuten luolamiehet kohtasivat ensi kertaa tulen. Toiset pelkäävät ja toiset rohkeasti alkavat hyödyntämään kokeilemalla sitä. Toki muutaman kömmähdyksen kautta, taisivat esi-isätkin vahingossa polttaa muutaman metsikön.

Naana: Keskustelumme oli mielestäni hyvin antoisa. Mielenkiintoista on odotella tulevaisuutta, jotta miten me toimimme ikääntyessämme. Laitoshoidon sijaan kodinhoitajat varmaan tarkistavat tilanteemme ja vointimme webbikameran kautta ja lääkkeetkin tulevat ruokakuljetusten kanssa päivittäin omana yksittäisenä annoksena tai sitten on käytössä automaattiset dosetit, jotka hälyttävät, kun on lääkkeiden oton aika. Lehdet luetaan ehkäpä pelkästään netistä ja ostokset saa suorittaa netin kautta tietysti kotiinkuljetettuina. Kaupan sivuilla voikin keskustella muiden asiakkaiden kanssa ostoksista ja tuotteiden laadusta yms. Yhteisö sekin... Itse osallistun sen verran sosiaaliseen mediaan, että olen FaceBookissa ja käyn lukemassa välillä lehtien kommenttikirjoituksia tai ylipäätään keskustelupalstoja, harvemmin kuitenkin osallistumalla keskusteluun. Perinteisempiä yhteisöjä löytyy harrastusryhmistäni, työpaikan porukasta ja esim. lapseni kavereiden vanhemmista. Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa säilyisivät nämä perinteisetkin yhteisömuodot, etteivät ihmisten sosiaaliset taidot unohtuisi.


Lähdeluettelo[muokkaa]

  • Matikainen, Janne: Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla. Helsingin yliopisto, Viestinnän tutkimuskeskus CRC 2009.[1]
  • Suoranta, Juha (1998). Kriittinen pedagogiikka ja mediakasvatus. Tiedotustutkimus 21 (1), 32-45 [2]
  • Matikainen, Janne: Sosiaalisen median paradoksit. Helsingin yliopisto, 2007.[3]



Tehtävä 2. Medialukutaidon suhde Matikaisen raportissa esitettyihin tuloksiin suomalaisten luottamuksesta sosiaaliseen mediaan[muokkaa]

Tehtävä 2. Opiskelijat tutustuvat Leena Rantalan Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa ja Janne Matikaisen tutkimusraporttiin: Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla, kappaleeseen 4 , (s.73- 86) Luottamus perinteiseen ja sosiaaliseen mediaan ja pohtivat medialukutaidon suhdetta raportissa esitettyihin tuloksiin Suomalaisten luottamuksesta sosiaaliseen mediaan. Tehtävä suoritettava ajalla 2- 8.5.


Medialukutaito[muokkaa]

Medialukutaito on tieto- ja informaatioyhteiskunnan perustaito, joka on sidoksissa ennen kaikkea sähköisiin viestimiin kuten TV, internet ja mobiiliyhteydet. Siihen kuuluu taito käyttää asianmukaisia laitteita ja niissä olevia käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia. Lisäksi siihen kuuluu taito suodattaa ja arvioida vastaanotettua informaatiota. Medialukutaidosta keskustellaan mediakasvatuksen yhteydessä. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Medialukutaito.)

Lukutaito tai lukutaidottomuus ovat olleet kautta historian vallankäytön välineenä. Kriittisen pedagogiikan edustajana brasilialainen Paulo Freire piti lukutaidon lisäämistä tärkeimpänä työkaluna yhteiskuntapoliittiseen vapautukseen. Lukutaito on mahdollistanut kansakuntien, yhteiskunnallisten luokkien ja sukupuolten identiteetin rakentamisen ja hajottamisen. Lukutaidottomuus on sulkenut ihmisiä pois tiedon virrasta ja sitä kautta monista yhteiskunnallisista asioista. (Rantala 2007, 139.)

Lukutaidon määritelmä muuttuu kunkin ajan sosiaalisten voimien ja teknologioiden mukaan. Digitaalisessa mediaympäristössä lukutaidon kehittymistä on määritelty suhteessa teknisten välineiden kehittymiseen. 1980 -luvulla lisääntyi kirjoitetun informaation määrä ja sen saatavuus tietokoneiden yleistymisen johdosta. 1990 -luvulla internet ja hypermedia mullistivat tiedon saatavuuden. 2000 -luvulla sosiaalinen media toi lisää mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja itsenä ilmaisuun. (Rantala 2007, 142.)

Kriittisen lukutaidon näkökulmasta Rantala (2007, 142-143) korostaakin, että teknologiaa tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitä lukutaidon -käsitteellä milloinkin tarkoitetaan. Hän on viitannut artikkelissaan Brian Streetin määritelmään, jolloin lukutaitoa voidaan tarkastella neljällä ulottuvuudella. Ensimmäisessä ulottuvuudessa lukutaidolla tarkoitetaan lukemista, kirjoittamista ja laskemista. Toisessa ulottuvuudessa lukutaitoa tarkastellaan yksilöllisestä, kognitiivisesta näkökulmasta. Kolmannessa ulottuvuudessa lukutaitokäsitys määritellään sosiokulttuuriseksi käytännöksi. Neljännessä ulottuvuudessa lukutaidossa on kyse erilaisten multimodaalitekstien tulkinnasta ja tuottamisesta.

Rantala (2007, 140) on viitannut Donald J. Leun ja kumppaneiden tiivistäminä 2000 -luvun lukutaitokeskusteluun vaikuttavien yhteiskunnallisten voimien jaosta kolmeen pääryhmään: 1) globaali taloudellinen kilpailu, joka perustuu tehokkaaseen informaation käyttöön ja viestintään, 2) internetin merkityksen kasvu sekä informaation että viestinnän teknologiana, 3) viranomaisten aloitteet korkean lukutaidon tukemiseksi sisältäen internetin ja uuden tekniikan käytön.

Mielenkiintoinen näkökohta on Freiseläinen lähtökohta, jonka mukaan lukutaidossa on kyse itsen ja maailman tiedostamisen prosessista, jossa tarkoituksena on haastaa hiljaisuuden maailma ja muuttaa maailmaa tulemalla lukutaitoiseksi. Kriittisestä lukutaidosta on kirjoitettu, että teksteistä voidaan nähdä, mitä yhteisöissä pidetään hyvänä ja mitä pahana, sekä jaottelua meidän ja muiden välillä. Lukutaito- termin käyttö ei ole yksiselitteistä, koska sillä on monia merkityksiä. Lukutaito- termin sijaista voitaisiinkin puhua Suomessa nykyajassa mediasivistyksestä, johon kuuluvat lukemisen ja kirjoittamisen taidot lisänä kulttuuriset, poliittiset ja eettiset ulottuvuudet. (Rantala 2007, 138.)

Rantalan (2007, 141-142) mukaan 2000-luvulla ovat ihmisten suhteet mediaan ja yhteiskuntaan olleet muutoksen tiellä, mutta silti mielikuva viestinnästä merkitysten rakentajana, tiedon välittäjänä ja poliittisena pelikenttänä on voimassa. Esimerkiksi Wikipedian ajatellaan muuttavan ihmisten suhdetta tietoon, koska sen avulla kuka tahansa voi rakentaa uutta tietoa.

Luottamus sosiaaliseen mediaan[muokkaa]

Luottamuksen käsite on tärkeässä roolissa myös sosiaalisessa mediassa. Luottamus ei ole ominaisuus vaan se pitää yleensä ansaita. Median kohdalla suomalaisilla on vankka luottamus perinteisen median edustajiin. Varsinkin nuoret arvostavat painettua sanaa ja sanomalehtien luotettavuutta korkeammaksi kuin internetissä julkaistua tietoa. Median parissa varsinkin YLE:n tuottama uutisointi arvioidaan kaikkein paikkaansa pitävimmäksi. Myös yleisradion internetuutiset ovat tutkimuksen mukaan luotetuimmat, ja ne ovat ainoat internetsivustot jotka ylsivät kärkikymmenikköön median luotettavuuden arvioinnissa. (Matikainen 2009, 73-86.)

Matikaisen (2009, 77) raportissa kerrotaan Daryl Koehnin (2003) määrittelemistä neljästä luotettavuuden tyypeistä. Näitä ovat

1. Tavoitepohjainen luottamus, josta internetmaailman esimerkiksi sopii vaikkapa wikipedia. Wikipediassa kirjoittaville luottamuksen saavuttamiseen riittää yhteinen päämäärä.

2. Laskelmoiva luottamus, josta hyvänä esimerkkinä voidaan mainita internethuutokaupat. Näissä tapauksissa luottamus pohjautuu käytyihin neuvotteluihin ja systeemiä vankistamaan on luotu yleensä erilaisia maine- ja pisteytysjärjestelmiä.

3. Tietopohjainen luottamus, jolloin osapuolet tuntevat toisensa henkilökohtaisesti ja luottamus rakentuu emotionaalisista aineksista. Taustalla on usein oikea ystävyys.

4. Kunnioittava luottamus on kyseenalaistamatonta kunnioitusta toista osapuolta kohtaan, vaikka henkilökohtaista suhdetta osapuolten välillä ei olekaan. Suhde on dialogista ja sitä esiintyy myös verkossa vaikkakin sitä on vaikea sjoittaa mihinkään tiettyyn ympäristöön.

Luottamus on monisäikeinen ilmiö, jota on vaikea luokitella. Varsinkin pankkien imagoon kuuluu oleellisesti luottamus vaikka teknologian uudistukset ovat mullistaneet pankkimaailman totaalisesti. Pankkien luottamus on kuitenkin säilynyt korkeana huolimatta siitä, että ne ovat siirtäneet palvelunsa internetin maailmaan pois palvelutiskien äärestä. Pankkien luottamusta on pidetty jopa niin suurena, että ihmiset ovat haksahtaneet huijausviesteihin, joita pankkien nimissä on lähetetty. Vaikka medioissa kuinka on varoitettu antamasta salasanojaan kenellekään ulkopuoliselle, ovat ihmiset kuitenkin luovuttaneet arkaluontoisia tietojaan luottaessaan sokeasti "pankkiin", joka heiltä sähköpostitse tietoja on kysellyt. (Matikainen 2009, 75.)

Luottamus ei aina siirry mukana kun toimintaympäristö muuttuu. Yleisradion uutisia pidetään luotettavimpana tiedonlähteenä kuin ne tulevat televisiosta, mutta kun samat uutiset siirretään internetiin, luotettavuusaste on ihmisten silmissä laskenut. Näyttäisi siis siltä, että tiedonvälityksen kanavana internet ei ole ainakaan vielä saavuttanut luotettavuudessa kovinkaan vankkaa asemaa. Tämä saattaa osittain johtua internetissä esiintyvien foorumeiden kirjavuudesta, mikä korostaa informaatiota etsivän henkilön omaa vastuuta luotettavuuden arvioinnissa. Matikaisen (2009, 74) raportin mukaan myös perinteisen median luottamus saattaa ihmisten silmissä alentua, mikäli luotettavuutta ei kyetä ansaitsemaan myös internetin puolella.

Internetissä luottamuksen saavuttamisen kannalta on keskeistä jaetun informaation luotettavuus eli toisin sanoen se, kuinka rehellistä ja täsmällistä tietoa ihmiset jakavat. Tästä voisi ottaa kiinnostavan esimerkin Aamulehdestä 3.5.2011. Lehdessä oli lyhyt artikkeli siitä, kuinka Abbottadissa asuva pakistanilainen it-konsultti raportoi Twitterissä ajantasaisesti operaatiosta Osama bin Ladenin eliminoimiseksi tietämättä siitä itsekään. Hän aloitti viestittelyn, kun helikopterin meteli häiritsi häntä keskellä yötä ja osasi vasta myöhemmin yhdistää tapahtumat USA:n operaatioon. Tämä tiedon jakaminen todennäköisesti oli rehellistä, mutta ei välttämättä kovin täsmällistä.

Edellisessä kappaleessa mainittua tulkintaa luottamuksen saavuttamisesta voidaan soveltaa myös koskemaan perinteistä mediaa. Venäjän valtiollisen television RTR:n luotettavuus koki kolauksen 2008, kun koululainen Waltteri Seretin havaitsi Reutersin välittämän RTR-televisiokanavan kuvan merenpohjassa olevista sukellusveneistä, joiden se kertoi esittävän venäläistä tutkimusryhmää, olevan lavastettu. Kyseessä oli otos, jota James Cameron käytti 1997 ohjaamassaan elokuvassa Titanic. Seretinin paljastus tuskin vahvisti RTR:n luotettavuutta, mutta siitä tuli yksi laajimmalle levinnyt suomalaisuutinen koskaan (HS. 12.3.2008).


Iltapäivälehdet[muokkaa]

Tiedotusvälineiden toiminnan turvaa Suomessa sananvapaus. Perustuslain 12. pykälään on kirjattu, että jokaisella on Suomessa sananvapaus, johon sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Tiedotusvälineiden vapaus tuo mukanaan kuitenkin myös vastuun, koska tarjolla on aina enemmän aineistoa kuin mitä voidaan tai on tarpeen julkaista. Toimittajan tuleekin suhteuttaa informaatiota ulkopuoliseen todellisuuteen. Journalismissa on näin ollen tärkeää myös se, mitä jätetään kertomatta ja mistä vaietaan. Toimitustyö on länsimaissa perinteisesti jaettu laatu- ja populaarijournalismiin. Laatujournalismissa pyritään syvälliseen juttujen käsittelyyn, asiallisuuteen, yhteiskunnallisesti merkittävien juttujen valintaan sekä maltilliseen ja spekulatiiviseen esittämistapaan. Populaarijournalismia taas pidetään viihteellisyyttä, sensaatiohakuisuutta, pinnallisuutta, kevyempien juttujen valintaa ja räväkämpää juttujen esittämistapaa suosivana journalismin muotona.

Jako laatujournalismiin ja populaarijournalismiin on kuitenkin nykyisin hieman mustavalkoinen. Esimerkkinä tästä voisi toimia vaikkapa Iltalehti 5.5.2011. Lehti sisältää osittain epäilemättä sekä laatu- että populaarijournlismia. Lehdessä kerrotaan Osaman olleen valmistautunut pakomatkalle. Asiaa tukevat monet todisteet. Lehdestä löytyy myös muita artikkeleita, joiden voitaneen katsoa täyttävän laatujournalismin kriteerit. Lisäksi lukija saa tietää, että Jari Tervon vaimo kirjoittaa avoimesti seksistä, Kate Middletonin veli on esiintynyt puolialastomana, Elisabetta Canalis on alasti mainoksessa ja Kike Elomaalla 15 vuotta kestänyt salasuhde. Laulaja Rihannaa pyydetään myös peittämään kankkunsa. Iltapäivälehdet voitaisiin kenties lokeroida jonnekin Seiskan ja Suomen kuvalehden välimaastoon - ehkä hieman lähemmäs Seiskaa. Asiakeskeisten, sisältökeskeisten ja populismia välttelevien artikkeleiden kevennyksenä lukijalle tarjotaan runsaasti informaatiota julkisuuden henkilöiden veneerisistä ambitioista, ongelmista painonhallinnan kanssa, salasuhteista ja eroista. Iltapäivälehtien koettua totuusarvoa mainittu pintajournalismi ei kuitenkaan näyttäisi horjuttavan. Uutislähteiden luotettavuutta arvioitaessa iltapäivälehdet nauttivat varsin hyvää luottamusta (Matikainen, 2009, 79).

Sähköiset välineet ovat luonnollisesti nopeampia kuin esimerkiksi sanomalehti. Sanomalehden pääominaisuutena onkin ollut lähinnä toimia taustoittavana mediana, ja lehdestä on totuttu seuraavana päivänä lukemaan laajemmin aiheista, jotka ovat edellisenä päivänä uutisoitu sähköisissä viestimissä vain lyhyinä sähkeinä. Tämänhetkinen suomalainen journalismi käy siis parhaillaan läpi useita eri murroksia. Markkinatalous säätelee yhä useampien viestimien toimintaa ja lukijoista, katselijoista tai kuuntelijoista käydään kovaa kilpailua.

Perinteiset uutiskäsitykset ovat kyseenalaistettuja, yleisöherkkyys lisääntynyt ja subjektiivisuudesta tullut hyväksyttävämpää. Sen sijaan, että journalisti analysoisi ja kertoisi faktoja, hän tunnelmoi ja kertoo mukavia tarinoita. Tuloksena syntyy viihdyttävää mutta kesyä ja harmitonta journalismia. Tiedon sijasta vastaanottajalle jaetaan vanhaan roomalaiseen tapaan sirkushuveja, jotka peittävät alleen todelliset yhteiskunnalliset ongelmat. Tästä esimerkkinä käyvät mainiosti aiemmin mainitut otteet Iltalehdestä 5.5.2011.

Yhteisöpalvelut[muokkaa]

Sosiaaliset verkostot ja yhteisöpalvelut ovat kuluneiden viiden vuoden aikana nousseet merkittäväksi kommunikaation, ajanvieton ja vallankäytön työkaluiksi. Yhteisöpalvelut kuten myös blogit olivat tuntemattomia tai jopa olemattomia vielä muutama vuosi sitten. Nykyään nämä sosiaaliset verkostot ovat viimeisin versio verkkokulttuuria. Esimerkiksi suomalaisista 43 prosenttia on Facebookissa (FinSve Magazine, kevät/2011, 16.)

Yhteisöpalveluista ovat kolme tunnetuinta ovat IRC-Galleria, Facebook ja YouTube. IRC-Galleria on kuvien ympärille rakennettu yhteisöpalvelu, jossa voi myös tuoda esille mieltymyksiään ja ajatuksiaan sekä olla yhteydessä toisiin käyttäjiin. Palvelu on suomenkielinen, suomenkielisiä yhdistävä palvelu, jota toki ulkomaalaiset suomea puhuvat voivat käyttää. Facebook on maailmanlaajuinen sosiaalinen nettiyhteisö, jossa voi olla ystäviä, lisätä kuvia, kommentoida ystäviensä kuvia sekä tuoda mieltymyksiään esille (esimerkiksi Tappara Facebook-page.) Halutessaan käyttäjä voi reaaliajassa ilmoittaa tekemisistään, ajatuksistaan ja suunnitelmistaan. Kuten muitakin yhteisöpalveluita, voi käyttää tietokoneen tai mobiililaitteiden esimerkiksi matkapuhelimen avulla. YouTube on kansainvälinen videoita sisältävä yhteisöpalvelu, jossa haetaan videoita nimellä hakukentästä. Omat tunnukset tarvitaan vain, jos haluaa kommentoida YouTubessa esillä olevia videoita tai lisätä sinne videoita. Omat profiilit ovat minimiosassa ja käyttäjä voi halutessaan olla tunnuksensa takana anonyyminä.

Matikaisen (2007, 80-81) tutkimusraportin mukaan nuoret, alle 30-vuotiaat luottivat yhteisöpalveluihin uutislähteenä muita ikäluokkia enemmän. Yhteisöpalveluiden käyttö vaatii sekä teknistä osaamista että eri muodossa olevien tekstien medialukutaitoja, joka on tämän ikäryhmän vahvuus.

Yhteisöpalveluihin on yleisesti asennettu ikärajoja, esimerkiksi Facebookissa 13 vuotta, mutta kukaan ei virallisesti valvo lasten käyttäytymistä niissä. Vanhempien vastuulle jäävä valvonta herättää vastuukysymyksiä, kun lapsiksi luokiteltavat henkilöt jakavat kuvamateriaalia itsestään ja muista ihmisistä kaikkien nähtäville. Netissä tapahtuvaa kiusaamista tapahtuukin entistä laajemmin.

Jakamispalvelut[muokkaa]

Sosiaalisen median jakamispalvelut Twitter ja Jaiku ovat yhteisö- ja mikroblogipalveluja, joihin käyttäjät pystyvät lähettämään ja lukemaan toistensa päivityksiä internetissä. Flickr on sosiaalisen median yhteisö, joka on erikoistunut kuva- ja videotallenteiden jakamiseen. Wikipedia on oman määritelmänsä mukaan "Internetissä julkaistava ilmainen vapaan sisällön tietosanakirja, joka perustuu wiki-tekniikkaan" (http://fi.wikipedia.org/wiki/Wikipedia). Jakamispalvelut mahdollistavat yksittäisten ihmisten multimodaalisten tekstien tulkitsemisen ja tuottamisen, mutta edellyttävät käyttäjältä myös riittävää teknistä osaamista ja eri muotoisten tekstien lukemiseen tarvittavia taitoja. Tämä on mahdollisuus, mutta toisaalta monille myös uhka jäädä tiedon ja vaikuttamisen ulkopuolelle johtuen puutteellisista medialukutaidoista. Kriittinen lukutaito sekä sosiaalisena käytäntönä että tekstien tulkintana ja tuottajana ovat merkityksellisiä (Rantala 2007, 143). Molemmat medialukutaidon ulottuvuudet ovat läsnä jakamispalveluissa.

Aiemmin mainittun Koehn määritelmän mukaan Wikipedia edustaa Tavoitepohjaista luottamusta, jossa kirjoittajilla ei välttämättä ole muita yhdistäviä tekijöitä kuin päämäärä tuottaa tietoa. Blogeissa aiemman määritelmän mukaan esiintyy Tietopohjainen luottamustyyppi, jonka perusteena on osapuolten tunteminen ja toisista tietäminen. Siihen, miten ihmiset luottavat blogeihin, on saatu ristiriitaista tietoa. On tutkittu, että verkon käyttäjät pitävät blogeja uskottavina syvällisen tiedon suhteen, mutta epäilevät tiedon oikeellisuutta. Jotta blogit voisivat haastaa verkkosivujen uutisoinnin, on niiden oltava luotettavia ja uskottavia. (Matikainen 2009, 77-78.)

Verkkosisällöt[muokkaa]

Verkkosisältöjen ymmärtämiseen tarvitsemme medialukutaitoa. Outi Nurminen määrittelee artikkelissaan medialukutaitoa seuraavasti:

Medialukutaito on

1. tiedonhallintaa, joka tarkoittaa sitä, että osataan liikkua informaatioviidakossa, etsiä ja valita olennainen informaatio ja soveltaa sitä.

2. kykyä käyttää teknisiä laitteistoja ja ohjelmistoja, mikä tarkoittaa mahdollisuutta päästä informaatiolähteiden äärelle.

3. mediaesitysten vastaanottotaitoa ja prosessointitaitoa, joka tarkoittaa sitä, että osataan tulkita, analysoida ja ennen kaikkea kritisoida tekstiä, kuvaa ja ääntä ja niiden taustalla olevia vaikuttimia ja rakenteita. Tämä sisältää myös lähdekritiikin.

4. mediaesitysten tuottamistaitoa, joka tarkoittaa sitä, että osataan tuottaa tekstiä, kuvaa ja ääntä.

5. mediaympäristön toimintasääntöjen tuntemusta, joka tarkoittaa sitä, että hallitaan mediaympäristössä toimimisen ehdot, kuten nettietiketti tai tekijänoikeuskysymykset.

6. kielitaitoa ja kulttuurien tuntemusta, jolla tarkoitetaan kykyä toimia mediaympäristössä vierasta kieltä käyttäen ja erilaisia tapoja ymmärtäen. (Nurminen, 5.)

Näiden kuuden kohdan hallitseminen sosiaalisen verkon media maailmassa vaatii käyttäjältä tietoa ja taitoja.

Pidämme tiedon tärkeimpänä ominaisuutena sen ehdotonta varmuutta. Vallitsevan käsityksen mukaan uskomustemme - ollakseen tietoa - on perustuttava varmoihin havaintoihin ja kuvattava maailma sellaisena kuin se on. Tiedosta ovat erillään luulot ja mielipiteet, ja se on riippumatonta henkilökohtaisista näkemyksistä. Tällainen käsitys tieteellisestä tiedosta on peräisin luonnontieteen synnyn ajoilta ja käsityksen tunnetuin edustaja lienee filosofi René Descartes. Descartes otti tietoteoriaansa mallin kiinnostuksen kohteistaan fysiikasta ja matematiikasta. Hänen mukaansa varman tiedon lähtökohtana tuli olla epäilys: tiedon perustaksi voi ottaa vain sellaisen havainnon, jonka paikkaansa pitävyyttä ei enää ole mahdollista epällä (Vainio, 2006).

Descartesin unelma varmasta tiedosta ei taida toteutua, sillä sellaista paikkaa ei ole, josta käsin maailmaa voisi katsoa intressittömin silmin. Sanomalehti, oppikirja ja tv-uutiset edustavat jonkun näkökulmaa, niillä on kytköksensä johonkin yritykseen tai vähintään ne edustavat tietynlaista ihmis- ja yhteiskuntakäsitystä. Wikipedia ja blogit eivät ole kiinnostuneita yhdestä näkökulmasta. Blogit voivat olla hyvinkin näkökulmaisia, Wikipedian johtavana periaatteena taas on kilpailevien näkökantojen esille tuominen samanaikaisesti. Kuka tahansa voi tuoda uuden näkökulman esille, tutustua artikkelien muutoshistoriaan ja niistä käytyyn keskusteluun (Vainio, 2006).

Verkkosisältöjen oikean käytön lisäksi sisältö itsessään vaatii huomiota luottamuksen saamiseksi. Matikaisen (2009, 83-86) mukaan verkkosisältöjen luotettavuuteen vaikuttavat muiden käyttäjien suositukset, verkkosivu huomioituna sisältö, ulkonäkö ja toimivuus, verkkosisällön tekijä taikka tausta, ylipäätään epäilevyys verkkosivuun, aikaisemmat kokemukset etenkin jos ne ovat olleet negatiivisia sekä lukijoiden ottamat kuvat/videot. Näistä tärkeimmäksi luottamustekijäksi nousi perinteisen median osuus verkkosisällössä. Lisäksi nousi esiin huomio, jonka mukaan luotettavuuteen vaikuttavat paljolti muiden käyttäjien antamat suositukset. Tulos on osoitus siitä, että verkkoyhteisöissä luotetaan toisiin yhteisön jäseniin ja ollaan solidaarisia heille.

Omaa pohdintaa[muokkaa]

Naana: Tämän tehtävän jälkeen tuli mieleen ajatus, että oikeastaan suomalaisista todella monet ovat tekemisissä sosiaalisen median kanssa tietämättään. Koska sosiaalinen media on kaikkialla, niin voidaanpa melkein yleistää, että jokainen suomalainen on osa sosiaalista mediaa kukin tavallaan. Tehtävästä jäi kuitenkin sellainen tunne, ettei sosiaalinen media nauti suomalaisten täydestä luottamuksesta vaan perinteinen media on se luotettavin vaihtoehto. Suunta tuntui myös olevan se, sillä yllättäen myös nuoret olivat enemmän perinteisen median kannalla. Itsekin olen kyllä mm. Facebookissa, mutta hyvin harkiten sinne laitan kuviani itsestäni, perheestäni taikka tietoja elämästäni. Koen kuitenkin sen tärkeäksi keinoksi ylläpitää sosiaalisia suhteita tällä kiireisellä aikakaudella. Luotan kyllä verkossa ilmestyviin aikakauslehtiin ja laillani myös Wikipediaan vaikkakin sinne tietoa tuottavatkin kaikki, joilla on asiaan kiinnostusta. Aina ajoittain kuitenkin tulee esiin näitä tapauksia, joissa on keinoja kaihtamatta saatu selville ihmisten pankkitunnuksia, tärkeitä henkilötietoja taikka yhteystietoja. Tämä varmasti syö luottamusta sosiaaliseen mediaankin meiltä kaikilta. Toivon ja uskon, että jokainen joka internettiin tietojaan itsestään laittaa, osaa huomioida tämän mahdollisuuden tietojen pääsystä vääriin käsiin ja siten osaa harkiten tärkeitä tietojaan luovuttaa.

Kapularatas: Kuten luvussa "Luottamus sosiaaliseen mediaan" mainittiin, luottamus täytyy ansaita. Kun luottamusta sosiaalista mediaa kohtaan tarkastellaan tässä valossa, niin on ilmeistä, että epäluottamusta esiintyy. Kokonaisuudessaan sosiaaliseen mediaan luottaminen on luottamusta johonkin sellaiseen, mikä ei ole luottamusta ansainnut. Samasta syystä luottamus perinteiseen mediaan näyttäytyy vahvana: siihen on opittu luottamaan - eli se on ansainnut luottamuksensa. Luottamuksen saavuttaminen on usein aikaavievä prosessi eikä se lankea itsestään. Toisaalta kerran menetetyn luottamuksen saavuttaminen uudelleen on vielä hankalampaa. Tässä voisi käyttää analogiaa taloustieteisiin. Vaikeinta ei ole saada uutta asiakasta, vaan saada takaisin kerran pettynyt ja menetetty asiakas. On otaksuttavaa, että venäläisen RTR:n näyttäessä seuraavan kerran eksoottista uutiskuvaa omassa discovery-jaksossaan, kuvat joutuvat menemään tiheän seulan läpi ennen kuin Reuters laittaa ne eetteriin.

Heinonen: Huomaamme ettei sosiaalinen media ole mikään valmispaketti vaan vaatii käyttäjältään paljon tietoa ja taitoa käsitellä lukemaansa ja näkemäänsä aineistoa. Ehkäpä huomaamattamme olemme omaksuneet jo jonkinlaisen medialukutaidon. On selvää että uudet sukupolvet syntyvät tämän kaiken keskelle ja omaksuvat median aivan eri tavoin kuin vanhempansa. Maailma yhdistyy sosiaalisen median kautta ja saamme tietoa, joka voisi jäädä suljetun valtion sisään ilman median mahdollisuuksia. Tämän tiedostaminen ja hyödyntäminen esim. ihmisoikeusloukkauksien ja jopa kansanmurhien selvityksessä on korvaamatonta. Uutisen luotettavuuden mittaaminen onkin sitten jo eri asia, mutta sekin mahdollista juurikin sosiaalisen verkottautumisen kautta.

Näpärä: Leena Rantalan artikkelissa (2007, 144)todetaan, ettei ketään voi opettaa kriittiseksi, vaan tiedostamisen prosessi syntyy kasvavissa ihmisissä itsessään. Pitkälti oletamme, että uusi sukupolvi joka tuntuu syntyvän hiiri kädessään, automaattisesti osaa nettietiketit ja fiksun käyttäytymisen säännöt pyöriessään virtuaalimaailmoissaan. Kaikille avoin internet avaa kuitenkin mahdollisuuden uudenlaiseen vapauteen niin koulumaailmassa kuin vapaa-ajallakin, sillä kaikkea internetissä tapahtuvaa kommunikointia ei voida kuitenkaan valvoa, vaikka sitä yritettäisiinkin toteuttaa sekä opettajien että vanhempien taholta. Lukutaito tuo mukanaan vastuun, joka kuitenkaan ei ole itsestään selvyys kaikille netissä liikkuville, varsinkaan nuorille. Kuten Heinonen edellä sanoi, olemme huomaamattamme omaksuneet medialukutaitoa, mutta luulen hänen tarkoittavan aikuisia ihmisiä. Me aikuiset opimme medialukutaitoa elämänkokemuksemme kautta samalla kun opimme käyttämään internetiä ja sen sisältämiä palveluja, mutta entäs lapsukaisemme, jotka pitävät tätä maailmaa itsestäänselvyytenä ja osana normaalia elämää? Vaikka he ovat kasvaneet osaksi tätä mediayhteiskuntaa, emme voi olettaa he ilman muuta osaavat elää ja käyttäytyä osana sitä ilman oikeanlaista opastusta jä sääntöjä ja kantaa vastuuta siitä mitä he siellä julkaisevat.

Piippo: Varmaankin on niin, että uudet sukupolvet jo luonnostaan kasvavat käyttämään ja käyttäen uuden median mahdollisuuksia ja laitteita. Ja samalla he myös oppivat niihin liittyvät tekniset asiat ikään kuin itsestään verrattuna vanhempaan sukupolveen. On mielenkiintoista nähdä, millaisia mahdollisuuksia esimerkiksi sosiaalinen media antaa koulutukseen ja opetukseen tulevaisuudessa, tällä kurssilla olemme jo päässeet käyttämään yhtä tapaa kommunikoida ja oppia. Joku on ennustanut, että 10 vuoden päästä kouluissa ei enää juurikaan olisi painettuja kirjoja opetusmateriaalina. Ajatus tuntuu tässä vaiheessa omassa mielessä epätodennäköiseltä, mutta toisaalta isoja muutoksia on myös opetuksessa ennenkin tapahtunut, joten miksi ei myös tämä olisi mahdollista tulevaisuudessa.

Tanja: Pohdin tämän tehtävän aikana useamman kerran sitä, kuinka paljon on ihmisiä, joilta medialukutaidot puuttuvat kokonaan tai osittain. On hienoa, että mediakasvatusta annetaan nuorille jo kouluissa, jolloin heillä on perustaidot kriittiseen lukemiseen ja he pystyvät myös tuottamaan aineistoa sosiaaliseen mediaan. Tämä ei riitä vaan medialukutaitoja pitäisi saada lisättyä heidän vanhemmilleen ja isovanhemmilleen. Täällä Suomessa olemme huippuperuskoulutuksen maassa, jossa kaikki kuitenkin osaavat lukea. Tilanne on aivan toinen maissa, joissa ihmisiltä puuttuu luku- ja kirjoitustaito.

Lähdeluettelo[muokkaa]

  • Aamulehti, 3.5.2011
  • FinSve Magazine, kevät/2011, 16
  • Helsingin Sanomat, 12.3.2008
  • Iltalehti, 5.5.2011
  • Matikainen, Janne: Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla. Helsingin yliopisto, Viestinnän tutkimuskeskus CRC 2009, 73-86.[4]
  • Nurminen, Outi: Medialukutaidon uudet ulottuvuudet. Helsingin yliopisto. [5]
  • Rantala, Leena (2007). Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa. Teoksessa Aittola, Tapio ym. (toim.), Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä. Tampere: Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitos, 137–152. [6]
  • Vainio, Niklas (2006). Muuttaako wikipedia käsitystämme tiedon luonteesta? [7]

Tehtävä 3. Koulujärjestelmän ja ajattelun vapauden suhde toisiinsa Klafkin portaiden ja Rhizome -sävellyksen nuottikuvien näkökulmasta[muokkaa]

Tehtävä 3. Opiskelija tutustuvat Juha Suorannan artikkeli Wikioppiminen ja radikaali tasa-arvo. Pohtikaa Klafkin portaiden ja toisaalta Rhizome- sävellyksen nuottikuvan avulla koulujärjestelmää ja ajattelun vapauden suhdetta toisiinsa. Kirjoittakaa vapaasti ja lennokkaasti. Tehtävä suoritettava ajalla 9- 15.5.

Rhizome -sävellyksen nuottikuvat ja Klafkin portaat[muokkaa]

Suoranta (2009, 3-4) kuvaa artikkelissaan wikimaailman vapaata oppimista italialaisen säveltäjän Sylvano Bussotin Rhizome -nimisen sävellyksen nuottikuviin. Michael Aaronin pianokoulun toiseen osaan asti edenneelle ikuiselle musiikinopiskelijalle nuottikuva tuo mieleen 2- vuotiaan taideteoksen; välillä kynällä on pyöritetty " huikeita sykkeröitä" ja välillä, aivan kuin 2-vuotiaan mielenkiinto olisi kohdistunut lähellä leikkiviin sisaruksiin, kädessä yhä pysyvä kynä piirtää suoria viivoja satunnaisiin suuntiin, 2-vuotiaan pään ja käden liikkeiden mukaan. Englanninkielinen rhizome -sana tarkoittaa juurakkoa ja se hyvin kuvaa näkymää Bussotin samannimisestä nuottikuvasta. Yksittäiset sävelet etenevät rihmastomaisesti muodostaen teoksen sävelkulun. Suoranta selittää myös Rhizomea seuraavasti: "Nuottiviivastot eivät suoranaisesti määrää sävelkulkua, vaan se syntyy ja elää orgaanisesti". Kuvaus sisältää oletuksen, että nuottiviivastot jossain tapauksessa määräävät sävelkulun. Näin ei ole. Nuottiviivasto on tyhjä, ennen kuin sinne piirretään nuotteja. Nuotit kertovat sävelen keston ja korkeuden. Pystyviivat jakavat viivaston tahteihin. Tyhjä nuottiviivasto ei määrää mitään. Wikioppiminen voisi olla jammailua; nuotitonta improvisaatiota ilman kahleita musikaalisten hippien seurassa. Mikäli jammailu kuitenkin tapahtuu huonossa seurassa tulos muistuttaa Rhizomea, mikä on tuotoksena kuin lauma paviaaneja olisi pakotettu harjoittamaan notaatiota. On luonnollisesti hyvin vaikea määritellä, mikä on hyvää improvisaatiota ja mikä kamalaa. Tämän kaltaisten seikkojen edessä puhutaan usein makuasioista. Esikoisestaan ylpeät vanhemmat saattavat ihmetyttää vieraitaan kehumalla kolmivuotiastaan suureksi pianistiksi tämän takoessa haitaria vasaralla. Naapurin pikku-Petteri saattaa vanhempien mielestä puolestaan olla taiteilijana Picasson luokkaa roiskiessaan vesivärejään pitkin askarteluhuoneen lattiaa. Sanonta "unohda nuotit ja soita" on aforismina varsin kelvollinen. Kyetäkseen unohtamaan jotakin, on ensin tiedettävä unohdettava asia. Ainakin siinä tapuksessa, että unohtaminen ei tarkoita tässä esimerkiksi nuottien unohtamista laukkuun tai lähiöbaarin saniteettitiloihin. Mikäli oletetaan, että soittaja opettelee ensin tuntemaan nuotit, jotka myöhemmin päättää aktiivisesti unohtaa, on hänellä huomattavasti parempi pohja improvisaatiolle, kuin henkilöllä, jonka musiikillinen pohja on olematon. Edellinen on se hippi, jonka kanssa on mukava jammailla. Jälkimmäinen on se wannabe, joka soittaa Rhizomea. Edellisen kanssa kuluu aika, jälkimmäisen kanssa aika kuluttaa. Suorannan tekstissä (Suoranta 2009, 11) mainitaan termi vapaa taitaminen. Kysymys on vapaaehtoisesta oppimisesta ja jonkin valmiin mallin noudattamatta jättämisestä. Vaatiiko se paljon uskallusta vai mitä, että voisi kokea tällaisen vapauden ja sitä kauttaa laajentaa ajatteluaan ja toimintaansa uusille alueille. Wikimaailma ja wikioppiminen voivat tarjota mahdollisuuden tällaiseen, koska siinä kuitenkin itseään voi ilmaista vapaasti ja myös ryhmänä saada aikaan enemmän kuin vain yksilö itsekseen. Rhizome-sävellyksen nuottikuva luo mielikuvan myös Leif Segerstamin kampauksesta. Kummankin ylä- ja alarekisterin väli on laaja ja ne jossain mielessä kuvaavat maailmaa, jossa säveltäjä haluaa elää. Jollain tavalla pitäisi saada ripaus Rhizomea jokaiseen opiskelu- ja koulutusympäristöön, lisää suomalaista kylähulluutta maustettuna sopivilla yllätyksillä. Wikioppiminen vaikuttaa erittäin hyvältä ajatukselta, mikäli kyseisen formaatin kanssa improvisoivat henkilöt eivät ole lauma paviaaneja. Tämä taas - valitettavasti - edellyttää jonkin verran parjattua formaalia opiskelua.

Suljetun koulutusjärjestelmän poliittista ja hegemonista säätelyä Suoranta (2009, 2) kuvaa artikkelissaan Klafkin hierarkkisilla portailla. Kuva on yksityiskohtainen ja siinä on esitetty monta porrasta, joiden keskinäisiä vaikutussuhteita on kuvattu käyttäen yhden- tai kahdensuuntaisia nuolia. Näkymä kuvasta tuo portaiden lisäksi mieleen ajatuksen, että kaikella on oma lokeronsa. Kuvassa ei esiinny mitään rihmamaista ja viivat ovat suoria. Kaiken täytyy siis olla hyvin mietittyä ja suunnitelmallista, vai onko näin? Klafkin hierarkiset portaat kuvaavat tosiaan koulujärjetelmän sulkeutuneisuutta. Suljettu koulujärjestelmä ei edistä oppimista vaihtoehtoisten opetuskeinojen avulla taikka yhteisoppimisena. Kaaviossa kuvataan myöskin oppimiseen ja opettamiseen vaikuttavia sidosryhmiä, joita ovat poliittiset puolueet, elinkeinoelämä, kirkko, opettajien ammattijärjestö, vanhempainyhdistykset jne. Artikkelissa tuodaan esille näkökulmaa, jonka mukaan koulutusjärjestelmän henkisen ylivallan avulla on mahdollista vaikuttaa ihmisiin siten, että heidät saadaan tämän valtamuodon tottelevaisiksi orjiksi. Opettaja on tässä näkökulmassa sekä vallankäyttäjä että vallankäytön kohde. Opetussuunnitelman noudattaminen on tässä avainasia. Koulua kuvataan sosiaaliseksi laitokseksi, joka ylläpitää yhteiskunnallisia ja institutionaalisia valtasuhteita. Kouluelämässä on omat sääntönsä ja norminsa, toimintaohjeet ja käyttäytymistavat, joita oppilaiden edellytetään noudattavan moitteettomasti. (Suoranta 2009, 2-3.)

Suorannan artikkelia lukiessani muistui mieleeni omat kouluaikaiset atk-opinnot. Silloin oli jollain tapaa kunnioitettavaa, että tyttö otti valinnaisaineeksi atk:n, taisinkin olla ainokainen omaa sukupuoltani koko luokassa. Opiskelimme miesopettajan johdolla kaksi vuotta Klafkin portaiden mukaan piirto-ohjelman alkeita ja hieman myös ohjelmointia. Tulin juuri miettineeksi millaista valtavaa hyötyä minulle on tänä päivänä siitä, että silloin osasin ohjelmoida MS-DOS -tilassa kolmekasikutosella vihreän ympyrän näyttöruudun vasempaan yläreunaan -mustavalkoiselle näytölle tietenkin. Seuraavana vuonna kouluun saapuivat pentiumit ja internet: Taivas aukeni rhizome-rihmaston lailla. Suorannan artikkelissa mainituissa atk-luokan säännöissä yritetään pitää kiinni niistä viimeisistä auktoriteetin hippusista, joita opettajat kuvittelevat pitävänsä käsissään tietokoneluokkaan tultaessa. Opettajat ovat joutuneet aikoja sitten myöntämään tietokoneosaamisensa jääneen nuorten oppilaidensa jalkoihin, mutta kulisseja yritetään pitää yllä väkisin. Wikioppimisen kautta uudenlainen tasa-arvoisuus pääsisi luokkahuoneeseen, jolloin asennemuutoksen olisi tapahduttava lopulta viimeisenkin vanhan jäärän päässä. Suurin muutoksiin ei ole varaa, sillä uudella tavalla ajattelevia opettajia valmistuu liian vähän niiden tilalle, jotka hakeutuisivat eläkeputkeen näin valtavan ajatusmaailmamuutoksen tapahtuessa. Muutosten on tapahduttava pikkuhiljaa - toivon kuitenkin ettei lukiossani enää käytetä sitä samaista kirjasarjaa, jossa vuonna 2000 opeteltiin tietokonesanastossa mikä on englanniksi lerppu.

Vaikeaa on kuvitella kuitenkin toimivaa koulua tai opetustilannetta, joka pyörisi ilman noita sääntöjä, normeja ja käyttäytymisohjeita. Entistä enemmän panostetaan siihen, että oppilailla olisi opiskelurauha ja se vaatii opettajalta hyvää auktoriteettia. Onhan aikuisiälläkin sääntöjä, normeja, lakeja ja muita toimintaohjeita, joita on noudatettava, ettei saisi rangaistuksia tai aiheuttaisi ihmisissä paheksuntaa. Miksei tätä sääntöjen noudattamista olisi tärkeää opetella jo kouluelämässä?

Wikimaailman ja koulutusjärjestelmän eroja[muokkaa]

Suoranta (2009,4-5) on luonnehtinut wikimaailman ja koulutusjärjestelmän eroja seuraavilla vastinpareilla:

1. Oppimistoiminnan radikaali avoimuus ja organisoimattomuus vs. poliittistaloudellisesti säädelty koulutusjärjestelmä, "valmis" opetussuunnitelma.

Opetussuunnitelma edustaa Klafkin hierarkkisia portaita, jonka kasaaminen vie aikaa ja valmistuessaan on jo osittain vanhentunut. Mielenkiintoisen sävähdyksen opetussuunnitelman painopistealueeseen tuo poliittinen valtataistelu. Poistavatko suuren kannatuksen saaneet perussuomalaiset "pakkoruotsin"? Kaikki haluavat vaikuttaa ja saada omat itse tärkeäksi kokemansa asiat osaksi opetettavia asioita, oli sitten kyse kirkosta, elinkeinoelämästä, poliittisista puolueista tai vanhempien mielipiteistä. Wikimaailmassa tapahtuvaa oppimista ei säädellä poliittisesti, eikä käytössä ole kirjoitettua opetussuunnitelmaa. Oppimista ohjaisi oma kiinnostus, siirryttäisiin rihmamaisesti asiasta toiseen.

Koulun ulkopuolella vallitsee toisenlainen oppimisen ideologinen järjestys kuin sen sisäpuolella. Kun järjestelmäkoulutuksessa lähdetään yleensä siitä olettamuksesta, että joku tietää aina ennalta sen, mitä jonkun toisen pitää tietää, ja mitä mikäkin asia tarkoittaa (modernilla koulutuksella ei oikeastaan ole muuta rationaliteettia), arkielämän alueella näin ei useinkaan ole. Arjessa opitaan yleensä tekemällä sitä ja osallistumalla siihen, mikä on tarpeellista. Arkipäivässä opitaan itse (vrt. ns. itseoppineet) ja muilta (vertaisoppiminen)(Suoranta 2009, 3). Voisikin ajatella että, arkiset askareet opitaan osallistumalla itse tekemiseen ja sivistys saavutetaan järjestelmäkoulutuksen kautta.

2. Vapaaehtoinen osallistuminen vs. velvollisuusosallistuminen.

Suomessa on oppivelvollisuus, joka määrää oppilaan osallistumaan peruskoulutukseen. Tällaista pakkoa ei ole wikimaailmassa vaan siellä osallistuminen on täysin vapaaehtoista. Vapaaehtoisuuttakin voidaan toki katsoa monelta kantilta. Minä olen maksanut tästä täyden hinnan, alunperin toki vapaaehtoisesti, eikä keskenjättäminen tunnu millään tavalla mahdolliselta, joten se siitä vapaaehtoisuudesta enää tässä vaiheessa! Wikissä suoritettavat kurssit voivat tietysti liittyä myös tutkintoon, joka edellyttää kurssin suorittamista, joten tällöinkään ei kyse ole opiskelijoiden vapaasta tahdosta oppia...

Filosofi Eero Ojanen viittaa kirjassaan Sivistyksen filosofia seuraavasti: ”Kansansivistys on sitä mitä kansassa on, mitä ihmiset tekevät ja tietävät. Tässä mielessä Wikipediaa voi pitää eräänä tämän ajan kansansivistyksen muotona. Sen ajatus on, että kaikki voivat osallistua työhön, aineiston aktiiviseen muokkaamiseen ja kehittämiseen. Tätä tehtävää ei ole siis etukäteen varattu jollekin asiantuntijoiden joukolle.”(Suoranta 2008, 2-3.)

3. Radikaali inklusiivisuus vs. eksklusiivisuus

Wikimaailman opetukseen osallistumiseksi ei vaadita muita kuin luku- ja kirjoitustaito sekä hieman tietokoneen käyttötaitoa. Tämä julkisuuden laji on toiminnassaan lähinnä inklusiivisuutta verrattuna muihin julkisuuden lajeihin.

4. P-2-p- vuorovaikutus vs. opettaja- tai tutorjohtajuus

Opetustoiminnan kuvataan olevan suljetussa järjestelmässä enimmäkseen opettaja- tai tutorjohtoista. Wikimaailmassa tilanne on toinen, sillä siellä oppiminen tapahtuu pääasiassa vertaisoppimisena eikä keskeisenä asiana ole tutkinnon suorittaminen. Mielestäni yhä enemmän myös koulumaailmassa käytetään erilaisia opetusmenetelmiä. Opiskelijat itse valmistelevat tunteja ja pitävät esityksiä tunnin aiheesta. Tätä opetussuunnitelmien monipuolisuutta tarvittaisiinkin yhä enemmän, koska lasten ja nuorten kerrotaan kärsivän enemmän keskittymisvaikeuksista ja ylivilkkaudesta. Jos opiskelijalla ei juuri ole mielenkiintoa opetettavaa aihetta kohtaan, niin hankalaa on keskittyä kuuntelemaan luentopohjaista opetusta ja "kalvosulkeisia"...

Yli valtiorajojen tapahtuva ihmistenvälinen spontaani kommunikaatio ja oppiminen tapahtuu informaatioteknisillä sovelluksilla (Skypessä, Myspacessa, YouTubessa, Facebookissa, Second Lifessa, wikeissä jne.). Niihin syntyneissä oppimistoiminnan vapaissa verkostoissa elää vapaasta sivistystyöstä tuttu henki. Verkkoyhteisöihin osallistuvat eivät tarvitse valmista organisaatiota, vaan se syntyy tarpeiden ja kiinnostuksen mukaan. Ei ole myöskään opettajaa, vaan vertaiset ohjaavat toisiaan toisiltaan oppien ja oppiaan kartuttaen.(Suoranta 2008, 3-4.)

5. Reflektiivinen epävarmuus vs. epäreflektiivinen varmuus

Tässä kohdassa kyse on luottamuksesta. Wikimaailmassa tieto ei välttämättä ole luotettavaa, mutta mahdollista on selvittää historiatiedoista tiedon tekijät kun taas suljetussa koulujärjestelmässä on käytössä perinteiset oppimateriaalit, joihin luotetaan täysin sen ollessa auktorisoitua ja painettua tekstiä. Avoin järjestelmä ottaa vaihtoehdot ja mahdollisuudet itsestään selvinä ja annettuina. Molemmissa järjestelmissä voi tosin jäädä puuttumaan kriittinen momentti: ”ajatella ja arvioida uudelleen”. Suoranta (2009, 2) kuvaa artikkelissaan ”Wikioppiminen ja tasa-arvo ” suljettua koulutusjärjestelmää Klafkin(2004) koulutusjärjestelmän hierrarkisten portaiden avulla. Oleellista järjestelmässä on säätelymekanismien runsaus, moniportaisuus, yleisestä - jopa gloobaleista jäsennyksistä - rakentuva kokonaisuus, jossa jokaisella yksilöllä on oma ennalta ja ylhäältä määrätty paikkansa. Oppimista säädellään hegemonisesti. Kärjistäen Suoranta (2009, 2) toteaa Paasilinnan (1972, 121-122) sanoin, että tällainen suljettu järjestelmä antaa mahdollisuuden vaikuttaa ihmisiin siten, että heidät saadaan ylivallan kuuliaisiksi orjiksi. Ylivaltaa ei hegemonisessa vallankäytössä anasteta väkipakolla vaan sitomalla ihmiset erilaisiin instituutioihin ja järjestelmiin, joiden uskotaan toimivan heidän parhaaksi. (Suoranta 2009, 2-3.)

6. Keskustelu ja tekeminen vs.kuuntelu ja muistiinpainaminen.

Hauki on kala, hauki on kala. Näinhän se perinteisen koulujärjestelmän muistiinpainaminen tapahtuu. Omakohtaisia kokemuksia on meillä kaiketi kaikilla kuinka paljon voi vielä tenttiin "päntätä" edellisenä iltana ja kuinka nopeasti ulkoonopeteltu tieto muistista häviää tentin jälkeen. Wikimaailma tarjoaa muistiinpainamisen tilalle mahdollisuuden keskustella ja itse hakea tietoa eri tietolähteistä. Tähän aiheeseen liittyy myös kohta 4., jossa pohditaan opiskelijoiden vuorovaikutuspohjaisen opetusmenetelmän tai opettajajohtoisen opetusmenetelmän vaikutuksia opetukseen ja oppimiseen.

7. Yhteistyö ja jakaminen vs. yksilöllisen suorittamisen arviointi.

Voi kun yhteistyötä hyödynnettäisiin enemmän koulumaailmassa. Koulussa kivointa oli silloin aikanaan ne mukavat ryhmätehtävät. Ryhmätehtävät toivat vaihtelua koulun arkeen ja silloin aikakin kului paljon nopeampaa. Tuntuu, että yksilöllinen suorittaminen on viety liian pitkälle. Jokaisen pitää olla joka asiassa paras. Kaikista aineista tulee omat numeronsa. Numero annetaan yhden koenumeron perusteella eikä armoa usein anneta, jos siinä on epäonnistunut. Yksilöllisestä suorittamisesta ja sen arvioinnista tulee mieleen koulun "pakkohiihto". Pakko oli hiihtää, jos mieli saada liikunnasta hyvän numeron, osasipa sitä tai ei. Yksilöllisen suorittamisen ihannoinnista ei seuraa mitään hyvää tässä kilpailuyhteiskunnassa.

8. Kansan kollektiivinen älykkyys vs. koulutetun eliitin asiantuntijatieto.

Tärkeää on saada kokemuksia onnistumisesta. Jokainen ihminen on älykäs ja tietää ainakin omista mielenkiinnon kohteista yleensä paljon. Kannatan kyllä sitä, että yhdessä tuotettu tieto on arvokasta ja verrattavissa asiantuntijatietoon. Useinmiten tavalliset ihmiset osaavat myöskin kritisoida ja arvioida tuottamaansa tietoa hyvin. Asiantuntijatieto on yleensä hyvin yksipuolista, koska se on kerrallaan yhden ihmisen tuottamaa.

9. Ongelmalähtöisyys vs. oppiainelähtöisyys.

Wikimaailman oppiminen tapahtuu kiinnostuksen pohjalta. Kiinnostusta saattaa ohjata jonkin käytännön ongelman ratkaisu kuten sopivan maalin etsintä kesäkalusteiden maalaukseen. Siinä samassa kun hakee tietoa maalinvalmistajien verkkosivuilta, eksyy väistämättä jonkin keskustelupalstan sivuille, joista voi poimia aimo annoksen kokemusperäistä tietoa maaleihin ja maalaamiseen liittyen. Perinteinen koulutusjärjestelmä tarjoaa valmiin ainesidonnaisen paketin asioista, olimme sitten niistä kiinnostuneita tai ei.

Joku voisi sanoa, että boxissa tai laatikossa on hyvä olla. Aina välillä voi vähän kolahtaa laitaan ja tulla rajat vastaan, mutta kun kovasti tekee töitä, niin pääsee etenemään. Kuitenkaan liian kauas ei pääse karkaamaan, ja kun pahimmista suppilokohdista pääsee läpi, voi joskus todeta ainakin muodollisesti olevansa vaikka kuinka pitkälle koulutettu. Mutta onko ajatus lentänyt tai tullut luova ja vapautunut olo muualla kuin opiskelukavereiden kanssa baarissa ?

10. Folksonomia vs. Taksonomia.

Taksonomia edustaa hyvin perinteisen koulujärjestelmän Klafkin portaita täsmällisine ja systemaattisine viivoineen. Jokainen tieto voidaan luokitella olemassa olevin perustein johonkin luokkaan kuuluvaksi. Folksonomia wikimaailmassa edustaa päinvastaista näkemystä. Käyttäjät määrittävät avainsanat ja luokituksen. Järjestelmästä puuttuu taksonomian hierarkia ja luokitusjärjestelmä näyttää rihmastolta.

11. Paikallinen, kontekstuaalinen ad hoc-oppiminen vs. predestinoidut oppimistavoitteet ja -tulokset.

Afrikan maanosassa tapahtuu ennen kokematonta islamilaisten maiden kansannousua pitkäaikaisia hallitsijoitaan kohtaan. Olsiko hyödyllisempää tutustua nyt vaikkapa Egyptin, Syyrian ja Libanonin nykytilanteeseen vai muinaisen Kreikan joonilaisiin pylväisiin?

12. Radikaali taso-arvo vs. mahdollisuuksien tasa-arvo.

Tasa-arvo on hyvä asia monessa asiassa. On oikeudenmukaista, jotta jokaisella meistä on mahdollisuus oppia ja opiskella uutta. Nykyään puhutaan paljon elinikäisestä oppimisesta, joten wikissä tämä oppiminen on mahdollista.

Wikimaailma perustuu radikaalisti toisenlaisille lähtökohdille kuin virallinen tietoyhteiskuntaasiantuntijamaailma tai elämysyhteiskunta sen kaupallisena vastinparina. Wikimaailman tavoitteena on vapauttaa ajatteluun ja toimintaan, ja Wikipedian tavoitteeksi onkin asetettu kaiken inhimillisen tiedon oleminen vapaana kaikille. (Suoranta 2008,3.)

Lähdeluettelo[muokkaa]

  • Suoranta, Juha (2009). Wikioppiminen ja radikaali tasa-arvo [9]
  • Suoranta, Juha (2008). Vapaus, sivistys ja wikimaailma[10]

Tehtävä 4. Arviointi[muokkaa]

Arviointiviikko. Teidän tulee arvioida oman ryhmän toimintaa monipuolisesti: mm. osallistuivatko kaikki tasapuolisesti, kuinka onnistuitte ja tapahtuiko kehitystä. Koska toteutus oli ensimmäinen laatuaan olisi hyvä jos myös arvioisitte tehtäviä sekä tietysti tätä wikiä oppimis/opiskeluympäristönä. Tehtävä suoritettava ajalla 16- 20.5

Ryhmä-metson itsearvioinnin koostaminen oli sikäli helppoa, että ryhmä vaikutti olevan monista asioista samaa mieltä. Periaatteessa ryhmäläisten kirjoittaman raakatekstin olisi voinut jättää muokkaamatta. Kaikista ryhmän laatimista tehtävistä tämä viimeinen poukkoili nimittäin jo ilman editointiakin vähiten. Päätin kuitenkin tuhota ryhmäläisten kirjoittamat luvut minulle suodun diktaattorin mandaatin suojissa ja koota ryhmän jäsenten teksteistä paketin, jossa pyritään välttämään toistoa. Tein tämän osittain siksi, että ryhmän yleistä näkemystä mukaillen tehtäviemme taso kärsi, koska muiden henkilöiden kirjoittamien tekstien muokkaaminen oli vaikeaa. Vaikealla ei tarkoiteta tässä mitään teknistä hankaluutta, vaan lähinnä pelkoa siitä, että toinen voi pahastua tai tuntea itsensä loukatuksi tekstiinsä puuttumisesta. Seurauksena korkeasta kynnyksestä yhtenäistää eri kirjoituksia, osasta tekstejä muodostui ”pötkö” toisiinsa nivoutumattomia palasia. Ryhmän aktiivisuus oli varsin hyvä. Varsinaisia vapaamatkustajia ei ollut, vaikka jäsenten välisessä aktiivisuudessa oli jonkin verran eroavaisuutta. Tämä on kuitenkin aivan tyypillistä ryhmätöitä tehdessä. Toisaalta aktiivisuutta on tällaisissa töissä hyvin vaikeata mitata laskemalla kirjoitusmerkkien lukumäärää ryhmäläisten laatimista osioista ja vertailla niitä keskenään. Mikäli kahdelle ihmiselle annetaan sama tehtävänasettelu ja sama – kapoinen – lähde viitattavaksi, eniten tekstiä saa aikaan se henkilö, joka ehtii laatia oman kirjoituksensa ensin. Ainakin siinä tapauksessa, että jälkimmäinen kirjoittaja haluaa välttää toistoa. Jos siis ensimmäinen kirjoittaja tekee tyhjentävää työtä voi olla, että jälkimmäisellä on tuskainen puristus kolmessa lauseessaan. Tarinan opetus on se, että vastaavissa töissä ei kannata vetkutella. Tehtävät olivat sopivan haasteellisia. Esimerkiksi kysymys: ”Millaisena yhteisönä tai joukkona sosiaalisen median sosiaalinen järjestelmä näyttäytyy?” vaatii keskivertoihmiseltä helposti kolmesta neljään lukukertaa, ennen avautumistaan. Moisen verbaalitaiteellisen sanajonon edessä on syytä ottaa hattu kouraan, olla nöyrä ja muistaa palata kysymykseen (mikä se nyt olikaan?) vielä vastausta laatiessa, ettei ammu ohi. Myös tehtävä nro 3 ansaitsee kiitosta hankaluudestaan. Lennokkaan tekstin kirjoittaminen osoittautui kaiken asiallisuuden keskellä haastavaksi. Oppimisalustana wiki-ympäristö saa Metsolta kiitosta. Ryhmä katsoo ajatusmaailmansa syventyneen sekä tietojensa ja taitojensa karttuneen kyseisen oppimisalustan ansiosta. Wiki-ympäristössä työskentely on kuitenkin myös osittain kellarikirjoittelua, koska ryhmän jäsenten välinen kontakti on perinteiseen, kasvotusten tapahtuvaan ryhmätyöhön nähden niin ohutta. Voisikin kysyä, täyttikö ryhmä Metson ryhmätyö Quentin Jonesin (tehtävä 2) esittämät verkkoyhteisyyden kriteerit. Kaiken kaikkiaan Metso katsoo hoitaneensa tehtävänsä aikataulussa ja asiallisesti. Ryhmässä ei ollut hankalia jäseniä ja ryhmäläiset täyttivät kokonaisuudessaan heiltä vaaditut velvoitteet moitteetta.