Sukkelat suut

Wikiopistosta

Yhteystiedot[muokkaa]

Milja: milja.annikki@gmail.com, op.nro 646655 Avoin yliopisto
Johanna: johanna.loukaskorpi@gmail.com
Hanna-Marja: hanna.canace@gmail.com
Anni: salonen.anni.m@student.uta.fi
Anna: saarelainenanna@gmail.com

A-OSIO[muokkaa]

Keskustellaan näistä ensin täällä, ja sitten tiivistetyt kommentit kurssin yhteisille keskustelualueille.

Johdanto -luento[muokkaa]

Löytyy: kurssin sivulta Oppimismodulit -> Oppimismoduli I ja moduli I-keskustelu
Alasivu keskustelulle: Johdanto

Tiivistelmä johdantoluennosta[muokkaa]

Johdanto-luento herätti meissä laajan ja monipolvisen keskustelun, joka polveili lukutaidoista ja niiden merkityksestä koulun mediakasvatuksellisiin tehtäviin ja opetussuunnitelman ja nykykoulun ongelmiin. Nostamme tiivistelmässä esiin muutamia tärkeimpiä asioita, jotka meitä eniten keskusteluttivat.

Medialukutaidot (mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen lukutaito)

Huomasimme keskustelun edetessä, että mekaanisessa lukutaidossa lapset ja nuoret voivat olla aikuisia (vanhempia ja opettajia) taitavampia, mutta analyyttisen ja kriittisen lukutaidon kehittämisessä ja opettamisessa tarvitaan paljon ohjausta ja koulun on annettava välineet, joilla lapsi tai nuori pystyy toimimaan verkko- tai printtiympäristössä. Prefiguratiivinen kulttuuri, jossa perinteinen opetusjärjestys on muuttunut ja nuoret opettavat vanhempiaan, näkyy kouluissa siten, oppilaat opettavat opettajaa. Se tarjoaa mahdollisuuden hienoon vuorovaikutuksellisen oppimisen ja opettamisen malliin, jossa luokkahuoneessa tapahtuu kaikkien siellä olijoiden kesken yhteistä oppimista. Meitä huolettaa lukutaidon heikkeneminen ja erityisesti poikien heikentynyt lukutaito. Lukutaidon heikkeneminen heijastuu myös digitaaliseen lukutaitoon, kun lukutaito jää mekaaniselle tasolle ja lukunopeus heikoksi. Vaarana on ulkopuolisuus ja yhteiskunnallisen osallistumisen vähentyminen.

Diginatiivit

Pohdimme käsitettä diginatiivi (digital native). Olemme vakuuttuneita, että vaikka nuoret ovat kasvaneet koko elämänsä teknologian parissa, se ei tee heistä automaattisesti teknologiataitoisempia kuin heidän vanhempansa, koska vapaa-ajan teknologian käyttö saattaa keskittyä yhteen asiaan esimerkiksi sosiaaliseen mediaan tai pelaamiseen. Osalle lapsista ja nuorista taas monipuolinen median käyttö on arkea. Lapset kasvavat pienestä pitäen mediavälineiden ja -sisältöjen ympäröiminä toisin kuin vanhempansa. Kodilla onkin tärkeä tehtävä. Vanhemmat ja sisarukset ohjaavat lapsen median käyttöä. Vanhempien pitäisi harjoittaa myös mediakontrollia (peliaika, ikärajat).

Mielestämme koulun tehtävänä olisi huolehtia lasten mediaperustaidoista. On myös lapsia ja nuoria, joilla ei ole kotona mahdollisuuksia käyttää digitaalista mediaa. He ovat vaarassa syrjäytyä kehityksestä ja jäädä ulkopuolelle.

Koulu uudistuu hitaasti, mutta uudistuu

Tutkijat näkevät kouluopetuksen liian vanhanaikaisesti ja pysähtyneenä. Peruskoulu on myös muuttunut. Toki muutos on hidasta ja paljon on vielä tehtävää, mutta kovaa vauhtia kouluissa siirrytään digitaalisiiin ja sähköisiin oppimisympäristöihin. Laitekanta on ihan viime vuosina uudistunut ja pilvipalveluja on otettu käyttöön. Ipadeja ja kannettavia tietokoneita käytetään useilla tunneilla ja kännykkää samoin. Emme allekirjoita sitäkään, että kouluissa toimitaan vain siten, että oppiminen on yksilön oppimista. Kyllä monilla tunneilla tehdään asioita yhteistoiminnallisesti sekä ryhmätöinä.

Koulun mediaopetus

Mediaopetus ei voi olla yksittäisten opettajien harrastuneisuuden sekä innostuneisuuden varassa. Tutkimustuloksissa oppilaat eivät nähneet koulua mediataitojen opettajana. Tähän on saatava muutos. Muutos lähtee opetussuunnitelmien muuttamisesta ja päivittämisestä, johdon kannustuksesta, kuntien ja yksittäisten koulujen riittävistä resursseista sekä opettajien lisä- ja täydennyskouluttamisesta. Myös opettajien asenteet vaativat hiomista. Koulu ei saa kuitenkaan olla pelkkää koneilla tekemistä. Tarvitaan kädentaitoja, luovuutta, liikuntaa ja taiteen tekemistä. Toki näilläkin voidaan mediaa hyödyntää monin tavoin.

Sugata Mitra: Build a school in the Cloud[muokkaa]

Löytyy: [1]
Alasivu keskustelulle: Build a school in the Cloud

Tiivistelmä Sugata Mitran puheesta[muokkaa]

Sugata Mitran puheen perusajatus on yksinkertainen: lapset osaavat opettaa itseään ja toisiaan, kunhan heille vain tarjotaan siihen sopiva ympäristö ja välineet. Näimme puheen kaiken kaikkiaan hyvin idealistisena, mutta kuitenkin tärkeitä näkökulmia esiin nostavana. Se herätti ajatuksia siitä, millainen on tulevaisuuden koulu, mihin koulua tarvitaan ja millaiseen tulevaisuuteen olemme kasvattamassa lapsia.

Tämänhetkinen koulun tilanne on mielestämme kaukana Sugata Mitran toivomasta oppimismaailmasta. Sen toteutuminen vaatii suurta asenne- ja ajatusmaailman muutosta koko järjestelmältä: on kyseenalaistettava käsitys siitä, mitä me haluamme lasten oppivan ja osaavan.

Lasten kannustaminen ja rohkaisu oli mielestämme Mitran tärkeimpiä ajatuksia samoin kuin se, että koulussa opetetaan liian yksityiskohtaista nippelitietoa. Ajatus luokasta ilman opettajaa ei mielestämme kuitenkaan toimi, koska lapset eivät välttämättä ole niin itseohjautuvia ja motivoituneita. Opettajaa tarvitaan kannustamisen ja rohkaisun lisäksi valvomaan osallistumisen tasapuolisuutta, että ryhmässä yksi lapsi ei jää muiden jalkoihin tai joudu kiusatuksi ja sitä, että ryhmätyö ei jää vain yhden osallistujan tehtäväksi. Toisin sanoen opettajaa tarvitaan opettamaan yhteistyö- ja ihmissuhdetaitoja.

Mitran oppimiskäsitys on mielestämme myös oman kulttuurinsa kuva, jota ei voi sellaisenaan siirtää kulttuurista toiseen, kuten suoraan Intiasta Suomeen. Esimerkiksi käsitys opettajan auktoriteetista on eri kulttuureissa erilainen. Sugata Mitran kaltaisia rohkeita ja innostuneita ihmisiä, jotka kokeilevat jotain uutta, tarvitaan kuitenkin aina. Jos tehdään aina vain samalla tavalla, ei mikään muutu.

Noah (lyhytelokuva)[muokkaa]

Löytyy: [2]
Alasivu keskustelulle: Noah

Tiivistelmä Noah-keskustelusta[muokkaa]

Noah-lyhytelokuva kuvasi oivallisesti nykynuorten maailmaa ja sitä, miten nuoret käyttävät sosiaalista mediaa sekä tietokonetta. Multitasking kuvasi hyvin Noahin käyttäytymistä – toisaalta multitasking on verkkoympäristössä nykyään jo niin normi, että siihen ei edes kiinnitä erityistä huomiota. Sana on peräisin tietokonemaailmasta (computer multitasking), josta se on siirtynyt muuhun elämään. Toiminta tietokoneen näytöllä muodostaa elokuvaan rytmin ja rakenteen.

Meitä kiinnosti ajatus videon näyttämisestä ja hyödyntämisestä yläkoulussa ja toisen asteen koulutuksessa sekä oppilaiden että vanhempien kanssa. Se toimisi hyvänä mediakasvatusmateriaalina koulussa ja keskustelun avaajana aiheesta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia ajatuksia nuorilla, vanhemmilla ja opettajilla herää elokuvan katsomisen jälkeen.

Meistä elokuva kertoi pohjimmiltaan enemmän ihmissuhteista kuin teknologiasta ja sen käytöstä. Se oli kertomus etenkin oletusten ja ajattelemattomien tekojen mahdollisista peruuttamattomistakin seurauksista. Elokuva antaa myös mahdollisuuden mediakasvatukseen tavalla, josta saa varmasti ainakin yläkouluikäisten, lukiolaisten ja ammattikoululaisten kanssa melkoisesti puheenaiheita esimerkiksi moraalista. Se myös osoittaa tietoturva-asioiden (kuten salasanojen salassa pitämisen) merkityksen ja sen, kuinka sosiaalisen median palvelut ovat antaneet ihmisen perusluonteeseen kuuluvalle uteliaisuudelle aivan uudet mahdollisuudet.

D-OSIO[muokkaa]

Valitaan kuusi videota katsottaviksi tältä listalta: [3]
Keskustellaan näiden ohjeiden mukaan: [4] (Pitää siis kokoontua kasvokkain keskustelemaan ja tiivistää keskusteluista pöytäkirjat tänne meidän wikisivulle.)

Valitut Ted-videot

1.) How schools kill creativity (alustaja Anni)
2.) A short intro to the studio school (alustaja Milja)
3.) The 100 000-student classroom (alustaja Milja)
4.) Our failing schools. Enough is enough! (alustaja Johanna)
5.) Kids, take charge (alustaja Hanna-Marja)
6.) How to educate leaders? Liberal arts (alustaja Anna)

Video 1 How schools kill creativity[muokkaa]

Annin alustus[muokkaa]

Ken Robinson toteaa puheensa alussa, että luovuus on nykyään yhtä tärkeää kuin lukutaito. Luova ei kuitenkaan ole mahdollista olla, jos ei ole valmis olemaan joskus väärässä. Robinsonin mukaan koulujärjestelmä kasvattaa lapset pois luovuudesta, koska se luo pelon väärässä olemista kohtaan rankaisemalla virheistä.

Robinsonin mukaan joka koulujärjestelmässä vallitsee hierarkia, jossa ylimpänä ovat matematiikka ja kielet, keskimmäisenä humanistiset aineet ja pohjimmaisina taideaineet. Taideaineillakin on oma hierarkiansa: musiikki ja kuvataide ylittävät tanssin ja ilmaisutaidon. Koulujärjestelmät on alkujaan perustettu teollistuvien yhteiskuntien tarpeisiin, joten kouluaineiden hierarkialle on ollut kaksi syytä: on painotettu aineita, jotka ovat olleet hyödyllisimpiä työnteolle ja merkittävimpiä älykkyyden huippuna nähtyjen akateemisten kykyjen kannalta. Koska ihmisiä valmistuu nykyään koulutuksesta yhä enemmän, tutkintojen arvo kuitenkin laskee (akateeminen inflaatio).

Puheen katsojien kommenteista löytyi hyvä huomio siitä, että hierarkiasta huolimatta myös esimerkiksi matematiikka voi olla luova aine. Ongelma on kommentoijan mukaan siinä, että matematiikkaa (niin kuin monia muitakin aineita) opetetaan usein vain tavoilla, jotka eivät kannusta luovuuteen: ulkoa opettelun ja tiukkojen sääntöjen puitteissa.

Vaikka Robinson esittää kouluaineiden hierarkian kaikkialle pätevänä, haluaisin huomioida, että eri koulujen ja eri maiden koulutusjärjestelmien välillä on varmasti myös eroja, ja kehitystäkin niissä varmasti tapahtuu (ainakin hitaasti). Toisaalta Robinsonin huomio on oman arkikokemukseni mukaan usein paikkansa pitävä: esimerkiksi musiikista, kuvataiteesta tai näyttelemisestä innostuneita ja niissä lahjakkaita opiskelijoita usein lannistetaan toteamalla, että eihän noilla taidoilla elä, ei niillä työtä saa jne. Tämä lannistus ei tosin välttämättä tule koulusta, ja lähipiiri ja sukulaisetkin voivat suhtautua kielteisesti tiettyihin kouluaineisiin. Todellisuudessa emme kuitenkaan voi olla varmoja siitä, mitkä taidot ovat tulevaisuudessa tärkeitä, kuten Robinsonkin huomauttaa. Juuri tulevaisuuden epävarmuus on luultavasti koulujärjestelmän kehittämisen suurimpia haasteita.

Näkemys älykkyydestä tulee Robinsonin mukaan päivittää. Monimuotoisuus, dynaamisuus ja erilaisuus ovat älykkyyden keskeisiä, huomioitavia piirteitä, jotka mahdollistavat luovuuden. Lapsia tulisi Robinsonin mukaan kouluttaa kokonaisvaltaisesti, heidän oman luovuutensa huomioiden.

Oma kokemukseni on, että peruskoulussa voidaan kyllä lannistaa oppilaan luovuutta esimerkiksi asettamalla johonkin tiettyyn muottiin, josta on hankala päästä eroon. Esimerkiksi opinto-ohjaaja tai opettaja voi olla sitä mieltä, että jos ei ole "lukupäätä", ei voi mennä lukioon, vaikka lukuaineista innostumattomuus voi johtua yläkoulussa enemmän motivaation kuin taitojen puutteesta. Tai päinvastoin, jos "lukupäätä" löytyy, niin saatetaan suhtautua nuivasti siihen, että oppilas haluaakin ammattikouluun jotain häntä kiinnostavaa alaa opiskelemaan. Onkin ongelmallista, jos oppilaan oma ääni ei pääse kuuluviin esimerkiksi jatko-opiskelupaikan valintatilanteessa.

Kaiken kaikkiaan Robinsonin pääajatus tuntuu olevan, että oppilaat tulisi nähdä kouluissa enemmän yksilöinä ja heidän oma luovuutensa tulisi päästää valloilleen. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Ainakin opettajan kannustuksella on varmasti suuri rooli, mutta toisaalta se ei yksinään riitä: jo koulun rakenteiden ja opetussuunnitelman tulisi tukea luovuutta, jotta Robinsonin näkemys olisi mahdollinen. Niiden suunnittelussa saattavat tulla keskeisiksi kysymykset siitä, missä määrin kaikkien pitäisi oppia samoja taitoja ja tietoja, missä määrin voitaisiin keskittyä jokaisen oppilaan oman ”erikoisalueen” (vaikkapa Robinsonin esimerkkinä käyttämän tanssin) kehittämiseen, miten tällaisen oman ”erikoisalueen” ja luovuuden löytämistä voitaisiin tukea, ja miten dynaamisen, monipuolisen älykkyyden kehittymistä voitaisiin kannustaa ainerajat ylittävillä ongelmanratkaisutehtävillä. (Kun minulla on aikaa, voisin tutustua siihen, miten luovuus huomioidaan tulevassa opetussuunnitelmassa...)

Keskustelupöytäkirja[muokkaa]

Robinson totesi, että Picasso on sanonut, että jokainen lapsi syntyy luovana ja Robinsonin mukaan koulu pyrkii tappamaan tämän luovuuden eli opettamaan siitä pois. Me opetamme lapsille akateemisia aineita ja arvostamme niitä aineita, joita opetellaan pänttäämään. Robinson ehkä hieman liioitteli tai kärjisti, mutta ryhmämme peruskouluopettajat pystyivät samaistumaan hyvin näihin ajatuksiin. Yhteiskunnassa törmää (edelleen) useasti stereotypioihin mitkä kouluaineet ja tutkimusaiheet ovat ”tärkeitä”. Opintosuunnitelmassa voi olla hienoja lauseita, mutta käytännön toteutus jää opettajien vastuulle ja heitä taas sitovat oppituntien aikarajat ja muut koulun rakenteet.

Koulunumerot luovien aineiden kohdalla eivät kannusta. Taideaineiden arvostelu on huono juttu, koska se saattaa leimata lapset ajattelemaan olevansa huonoja. Ajatus saattaa seurata koko elämän ja esimerkiksi huonon liikkujan leimasta on vaikea päästä eroon ja se saattaa johtaa liikkumattomuuteen ja monien elämysten menettämiseen aikuisena. Toisaalta, jos taideaineiden arvostelusta luovutaan, olisiko sitten luovuttava numeroarvostelusta muissakin aineissa? Osa oppilaista saa hyviä numeroita ainoastaan taideaineista ja niiden numeroarvostelusta luopuminen laskee keskiarvoa huomattavasti. Suomessa numeroarvostelu alkaa yleensä neljännen luokan keväällä, eli alusta lähtien sitä ei kouluissa ole. Arviointikeskustelu voi kertoa enemmän kuin numero.

Olemme huolestuneita Robinsonin mainitsemasta tutkintoinflaatiosta. Monet haluavat olla tohtoreita tai opiskella kaksikin maisterintutkintoa, keskimääräinen töihin vaadittava koulutustaso nousee ja meillä on useita työttömiä korkeakoulutettuja. Silti jonkun tulisi tehdä vielä matalammin koulutettujen työt. Tulevaisuudessa edelleen tarvitaan siivoojia, roskakuskeja jne. Se, millaisten koulutusvaatimusten joukkoon nyt kasvavat lapset joutuvat, voi herättää huolestuneisuutta.

Luovuutta on Robinsonin mukaan tapa ajatella toisin. Monet taiteilijat, joita ei ole arvostettu elinaikanaan, ovat tästä varmasti esimerkkejä. Heidän kykyään nähdä pidemmälle ja enemmän ei omana aikana osata vielä arvostaa. Robinsonin mukaan on ajateltava uudelleen tapa opettaa ja opetuksen sisällöt. Tässä tullaan siihen, että koulussa pitäisi arvostaa yhä enemmän kädentaitoja, luovia aineita ja itse tekemistä. Hieno asia on esimerkiksi se, että alakouluissakin on alettu opettaa kotitaloutta, joka on yläkoulun suosituimpia aineita; lapset tykkäävät leipomisesta, ja samalla voivat oppia asioita terveystiedosta, matematiikasta, äidinkielestä (reseptien lukeminen) samoin kuin sosiaalisuutta sekä ryhmässä tekemistä. Draama on myös luova aine, jota voitaisiin lisätä moneen oppiaineeseen vaikkapa läksynkuulustelujen yhteyteen.

Keskustelussamme nousi esiin tosielämän esimerkki, joka kuvaa taideaineiden ja etenkin tanssin ja draaman vähäistä arvostusta. Tanssinopettaja päätti aikuisiällä opiskella erityisopettajaksi ja toimi koulussaerityisopetuksen resurssiopettajana, mutta ei tanssipedagogin koulutuksesta huolimatta saanut pätevän opettajan palkkaa, koska tanssi ei ole peruskoulussa opetettava aine. Esimerkiksi alunperin kuvataiteen tai musiikin opettaja olisi palkkaa saanut. Nyt tanssinopettaja tekee ruotsin opintoja, jotta saa peruskoulussa opetettavan aineen pätevyyden, jotta voi toimia pätevänä erityisopettajana, vaikka hänellä siis on erityisopettajan erilliset opinnot suoritettu. Vähäisestä arvostuksesta huolimatta esimerkiksi tanssi- ja liikeimprovisaatokurssi voi kuitenkin olla vapauttavaa ja luovaa, ja auttaa pääsemään eroon ajatuksesta, että on huono liikunnassa.

Video 2 A short intro to the studio school[muokkaa]

Miljan alustus[muokkaa]

"Missä me tätä tietoa ikinä tarvitaan?" Kuulostaa tutulta lauseelta teini-ikäisen suusta. Tähän kysymykseen sekä työnantajien huoleen valmistuneiden opiskelijoiden kypsymättömyydestä työelämään, halusi englantilainen Geoff Mulgan ja The Young Foundation puuttua. Tutkimusten ja teini-ikäisten, opettajien sekä vanhempien haastattelujen avulla kehitettiin viisi vuotta sitten ensimmäinen Studio-school, joka nykyään on yksi monista.

Studio-schoolin kantava idea tiivistyy yhteen lauseeseen: Teet työtä oppimalla ja opit tekemällä työtä. Koulut ovat enintään 300 oppilaan yksikköjä, joissa oppijat ovat 14-19 -vuotiaita. Enemmistö opiskelusta on käytännön projekteja, joissa ohjaajina toimivat opettajat sekä henkilökohtaiset coachit. Eli perusopetuksessa mahdollisesti harvemmin käytetyt ryhmätyöt ja projektit ovat studio-schooleissa pääroolin. Projekteja tehdään työelämää mukailevan aikataulun mukaan. Ja vaikka opetussuunnitelma on suurimmalta osalta käytäntöpohjainen ja asioita tehdään oikeasti oikeaa tarkoitusta varten, studio-schooleista on silti mahdollisuus hakea jatko-opintoihin teoreettisempaa opiskelumallia (toistaiseksi) edustavaan yliopistoon. The Young Foundationin konseptia ei ole erityisemmin markkinoitu Englannissa vaan tieto on levinnyt suusta korvaan hyvän idean voimasta.

Studio-schoolien tärkein pointti on saada nuoret motivoitumaan opiskeluun tarjoamalla heille tietoa ja osaamista, mitä he kokevat oikeasti tarvitsevansa elämässään. Studio-koulujen yleistyessä eri koulut ovat fokusoituneet eri aihealueisiin. Joku koulu saattaa keskittyä media-aiheisiin ja toinen esimerkiksi terveydenhoitoalaan tai turismiin. Koulut ovat olleet menestys Englannissa ja niitä syntyy lisää jatkuvasti. Oppimistulokset ovat olleet positiivisia ja oppilaat innostuneita. Geoff Mulgan lopettaa puheensa toivoen heidän voivan kehittää kouluansa edelleen paremmaksi ja tarjoavan vastauksen jos ei kaikille lapsille niin edes osalle joka puolella maailmaa.

Hyvältähän tämä kuulostaa. Oman kokemukseni mukaan ryhmätyöt ovat peruskoulussa yleistyneet ainakin verrattuna omaan kouluaikaani 90 -luvulla, mutta silti ne useissa oppiaineissa ovat edelleen käytössä erityisenä projektina. Ja tilanteet, joissa ryhmätyöhön ja oikeiden asioiden tutkimiseen saa käyttää oikeasti riittävästi aikaa, ovat vähissä. Varmaankin opetussuunnitelman määräämät opetettavat ainesisällöt kummittelevat opettajien takaraivolla ja ryhmätöiden verrattainen hitaus aiheuttaa paluun perinteiseen opettajajohtoiseen opetusmenetelmään. Opettajilta vaaditaan (taas kerran) rohkeutta vähän soveltaa opetustaan ja ehkä urheasti jättää lukematta opetussuunnitelmaa niin kirjaimellisesti. Tai parempi vaihtoehto: opetussuunnitelmat voitaisiin suunnitella niin, että opettajille annetaan oppiaineiden sisällä enemmän liikkumisen vapautta. Opetettaisiin ja tehtäisiin työtä yhdessä niistä asioista, jotka oppilaita oikeasti kiinnostavat ja joiden he kokevat olevan oikeasti hyödyllisiä. On parempi oppia hyvin jokin asia kuin useampi asia huonosti.

Studio-schoolin ideahan on jo lähellä oppisopimista, mutta siinä kouluympäristössä oppilaat opettavat toisiaan ja toimivat toistensa kollegoina projekteissa. Eli koulusta on vähän kuin tehty pieni oppisopimuskeskus, jossa eri oppialueita opetetaan työelämän tyylillä. En epäile ollenkaan, etteikö vastaavanlainen koulu saavuttaisi suosiota myös Suomessa nuorten keskuudessa. En kuitenkaan toivo, että tänne aletaan kyhätä yksityisiä kouluja vaan toivon, että tällaisista kokeiluista otettaisiin vinkkiä myös meidän peruskouluun ja tehtäisiin siitä osaltaan studio-koulumaisempi paikka. Miten tämä sitten tehdään? Keskustellaanpa siitä. Ja niistä huonoista puolista.. jäänkin yöksi miettimään niitä.

Keskustelupöytäkirja[muokkaa]

Studio Schoolin oppimisfilosofia kiteytyy kolmeen asiaan: tekemällä oppiminen, ryhmissä (tiimeissä) oppiminen ja tekemällä asioita oikeasti / konkreettisesti. Ei ihme, että kouluun kyllästyneet nuoret ovat olleet innostuneita ja motivoituneita uudenlaisesta koulusta sekä tavasta oppia ja heidän oppimistuloksensa ovat sen seurauksena parantuneet. Aika moni Studio Schoolin ajatuksista on Suomessa arkipäivää. Toiminnalliset työtavat, muun muassa draaman käyttö, mahdollistavat mielestämme koulussa erilaisten oppijoiden oppimisen ja oman ilmaisun sekä luovuuden kehittymisen. Omakohtainen kokemus ja ryhmässä yhdessä mietityt harjoitukset auttavat asioiden muistamisessa, luovat pohjaa hyvälle ryhmähengelle ja vuorovaikutukselle. Oppija saa uusia kokemuksia itsestään, muista ja opetettavasta asiasta. Toiminnallisten pelien ja tehtävien avulla opitaan ikään kuin vahingossa toisten huomioon ottamista, kuuntelemista ja yhteistyön tekemistä. Kokemuksellinen, oivalluttava, luova ja elämyksellinen oppiminen lisää oppijoiden motivaatiota ja ymmärtämystä.

Pohdimme myös, että teini-ikäisille saattaa olla vaikea välillä antaa opinto-ohjausta, kun he eivät vielä tiedä, mitä haluavat ja heidän arvosanansa eivät välttämättä riitä haluttuihin jatko-opintoihin. Joskus käy niin, että yläkoulun aikana tulokset laskevat paljon ja oppilaat alisuoriutuvat. Kaikki oppilaat saavat Suomessa yleensä päättötodistuksen, mutta mitä sillä tekee, jos kaikki arvosanat ovat vitosia.

Ysiluokkalaiset ovat lapsia, heistä tulisi pitää huolta ja huolehtia siitä, että kaikille löytyy oma paikkansa. Tampereella on kaikille järjestetty jokin opiskelupaikka, mutta keskeyttämisprosentti toisen asteen opinnoista on melko korkea. Keskeyttämiset toisella asteella ovat suuri ongelma, sillä mitä nuori sitten tekee, kun ei ole opintoja, ei työtä ja ikää on 17 vuotta.

Suomessa Studio Schoolin kaltainen tekemällä oppiminen on osin jo käytäntöä. Myös työelämään sidottuja projekteja on jonkin verran, mutta peruskoulussa ne ovat vielä suhteellisen harvinaisia. Toisella asteella on enemmän työelämäkontakteja - lukioissa jonkin verran ja ammattikoulussa enemmänkin.

Me emme tunne varsinaisesti, millainen peruskoulutus on Englannissa, joten kuinka suuresti Studio Schoolit eroavat sikäläisistä valtion rahoittamista tai yksityisistä peruskouluista. Englannin koulutusjärjestelmä on niin kovin erilainen verrattuna Suomeen.

Video 3 The 100 000-student classroom[muokkaa]

Miljan alustus[muokkaa]

Peter Norvig on amerikkalainen tietokoneiden ja tekoälyn asiantuntija, joka toteaa puheessaan perinteisen luennoitsijajohtoisen oppimisen olevan samanlaista nyt kuin satoja vuosia sitten. Tämän oivalluksen johdosta hän ja hänen kollegansa Sebastian Thrun päättivät kokeilla jotakin uutta tähän päivään sopivampaa opetusratkaisua. He loivat kaikille halukkaille avoimen verkkokurssin. Kurssille osallistui 160 000 ihmistä 209 eri maasta.

Parhaana opetustapana Peter Norvig piti "1 to 1" tutorointia eli kaverillisen tuntuista opetusta kahden kesken. Tässä tapauksessa tilanne vaan oli 1 to 160000, mutta sen ei annettu häiritä. Norvigilla oli videokamera pöydällä kuvaamassa opetusmateriaalia ja mm. piirtelemällä paperille hän selitti ja opetti asioita. Opettajakollegat kuvasivat 2-6 minuutin videoita, jotka sitten postasivat verkkoon. Videoihin sisältyi motivoivana lisätekijänä tarkastavia kysymyksiä, joihin vastaamalla pääsi jatkamaan eteenpäin. Videoiden katselulle asetettiin aikarajat, jotta opiskelijat saisivat lisäbuustia niiden kommentointiin ja jotta verkossa käytäisiin keskustelua kanssaopiskelijoiden kanssa suunnilleen samaan aikaan samoista aiheista. Norvig oli sitä mieltä, että tehtävät jäävät usein kokonaan tekemättä jos ne saa tehdä omaan tahtiin.

Opiskelijat muodostivat itsenäisesti omia keskustelufoorumeitaan internetiin sekä muodostivat omia ryhmiä, joissa katsoivat yhdessä videoita ja keskustelivat niistä livenä. Aivan niinkuin me siis toteutamme tätä wikioppimisen kurssia. Tätä yhteisoppimistilannetta he kutsuivat "flipping the classroomiksi". Lisäksi opiskelijat mainitsivat "peer instructionin" eli vertaisohjauksen tehokkaana oppimiskeinona. Vertaisopettajalla kun on itsellä tuoreessa muistissa tilanne, missä ei vielä ymmärtänyt asiaa, joten on helppo samaistua opetettavaan ja löytää keinot selittää uusi asia ymmärrettävästi. Professorit ja asiantuntijat ovat ehkä ajatuksineen helposti ylemmissä teorian tasoissa eikä heillä lisäksi tässä tapauksessa ollut aikaa vastata tuhansille opiskelijoille erikseen.

Kurssi kesti 10 viikkoa minkä aikana noin puolet opiskelijoista katsoivat videon kerran viikossa ja noin 20 000 lopulta suoritti koko kurssin. Peter Norvig mainitsee vielä puheensa lopussa, että paras on vasta edessä. Kurssin aikana verkkoon ilmestyi miljoonia vuoropuheita ja kontaktinottoja ja niiden tutkiminen ja uusien kokeilujen synnyttäminen ja lopulta näiden kokeilujen tulosten analysoiminen voi tuoda huikeita tuloksia. Kieltämättä on siinä opettajalle mahtava potentiaali kun monta tuhatta opiskelijaa ympäri maailmaa pohtivat ja kehittävät yhdessä uutta teoriaa.

Mielestäni tämän videon kehitys- ja jo valmiiksi toteutuskelpoisimmat ideat olivat juuri nuo opiskelijoiden esilletuomat "flipping the classroom" ja "peer instruction". Mehän tällä samaisella kurssilla toteutamme juuri näitä opintomuotoja. Vaihdamme mielipiteitä ja tietoa täällä wikiopistossa ja kokoonnumme yhteisiin tiloihin keskustelemaan valituista teemoista kasvokkain. Olen itse ainakin tällaisen opiskelun ystävä, opin parhaiten juttelemalla, kuuntelemalla ja varsinkin kyselemällä. Jos jotain ei itse ymmärrä, joku toinen opiskelija kyllä ymmärtää ja osaa selittää asian kansankielisesti.

Mitä ideoita tästä sitten nappaisi peruskouluun? Ainakin koululla, jossa olen sijaisena usein, atk-opettaja käyttää moodlea yläluokkalaisten kanssa oppimisympäristönä. Oppilaat tekevät erinäisiä töitä, jotka sitten postaavat moodleen. Tunnin aikana yhdessä keskustellaan opittavista asioista ja opettaja toimii vielä aika perinteisenä tiedonantajana, mutta myös enenevässä määrin taustalla ohjaajana. Oppilaiden keskinäistä verkossa toimivaa vuorovaikutusta en usko vielä tapahtuvan kouluajan ulkopuolella tai jos tapahtuu niin se on kotiläksynä vaadittua. 1 to 1 tutorointi olisi varmasti peruskoulussa hyvin toimiva systeemi. Kaveria kuunnellaan ja kaveri on samalla ajattelutasolla.

Tottahan se on, että luentovetoinen yliopisto-opiskelu on samankaltaista nyt kuin satoja vuosia aiemmin, mutta miksi sitä vieroksutaan nykyään niin paljon? Miksi siitä on päästävä eroon? Itse ainakin nautin istua luennolla, kuunnella kun joku minua enemmän tietävä kertoo mielenkiintoisesta aiheesta. Paranevatko tulokset jos perinteinen tyyli unohdetaan kokonaan ja aletaan toteuttaa video- ja verkkokursseja ja lisätään opiskelijan vastuuta sekä samalla muutetaan opettajan/luennoitsijan roolia taustavaikuttajan suuntaan?

Keskustelupöytäkirja[muokkaa]

Videolla moitittiin luento-opiskelun muuttumattomuutta. Mielestämme luentojen mielenkiintoisuus riippuu opettajasta ja henkilökohtaisista kiinnostuksenkohteista. Hyvää, kertovaa luennoitsijaa ja luentoa on helppo seurata, kun taas suoraan diaesityksestä tai kalvoilta lukeminen on uuvuttavaa kuunneltavaa.

Wikioppiminen ja avoimet verkkokurssit mahdollistavat opetuksen suurille massoille. Koemme tämän oppimistavan mielekkääksi aikuisopiskelijoille, ja mahdollisesti jo lukiolaisille. Kun lukioita lopetetaan pikkupaikkakunnilta ja koulumatkat pitenevät, etäopiskelupäivät antavat mahdollisuuden opiskella kotoa käsin. Ne eivät kuitenkaan voi olla ainoa opetusmenetelmä luokiossa, vaan toimivat täydennyksenä. Etäopiskelu ei saa olla vain videoluentojen katseluta, vaan opiskelijoiden keskustelua ja vuorovaikutusta tulee tukea ja kannustaa.

Yksi esimerkki sivustosta, joka tarjoaa avoimia yliopistokursseja eri maista, on Coursera.org. Useissa kursseissa on aikataulut, joiden puolesta Norvig puhui, mutta ei kaikissa. Pohdimme, millainen on tämäntapaisten kurssien arvostus meidän yliopistossamme ja saako niistä esimerkiksi korvaavuuksia.

Mielestämme tällaiset verkkokurssit ovat enemmän korkeakouluille mahdollinen opetustapa, eivätkä ne toimi samalla tavalla perusopetuksessa. Kurssit vaativat runsaasti vastuunottoa ja itsenäisyyttä, ja aikatauluista sopiminen voi olla hankalaa. Yksilöopiskelua paremmin verkkokurssit toimivat mielestämme ryhmätyönä, koska ”peer pressure” pakottaa aktiivisuuteen ja keskusteluun. Kaiken kaikkiaan suuret, kaikille avoimet verkkokurssit ovat esimerkki prefiguratiivisesta kulttuurisra, jossa osallistujat toimivat sekä oppijoina että opettajina.

Video 4 Our failing schools. Enough is enough![muokkaa]

Johannan alustus[muokkaa]

Luennon piti koulutuksen puolestapuhuja Geoffrey Canada. Canadan teesi oli yksinkertainen, että me pystymme pelastamaan kaikki lapset emmekä saa antaa kenenkään jäädä koulutuksen ulkopuolelle. Hän puhui oppilaista, jotka keskeyttävät koulun tai jäävät koulussa jälkeen, eivätkä saa päättötodistusta. Suomessa käytettäisiin näistä lapsista ja nuorista todennäköisesti termiä syrjäytymisvaarassa olevat. Canadan ajatukset olivat amerikkakeskeisiä ja hän tiivistikin luentonsa lopussa asian siten, että Amerikka ei voi enää odottaa 50 seuraavaa vuotta. Kuitenkin osan hänen ajatuksistaan voi yhdistää myös Eurooppaan ja suomalaiseen koulumaailmaan. Meillä Suomessa puhuttavat koulujen eriarvoistuminen ja ne nuoret, jotka eivät pääse päättötodistuksen jälkeen opiskelemaan toiselle asteelle. Itse voisin siis Canadan ajatuksia muotoillen sanoa, että meillä Suomessa ei ole varaa jättää osaa nuorista ilman jatkokoulutuspaikkaa, sillä jokainen syrjäytyvä nuori maksaa yhteiskunnalle yli miljoonaa euroa puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä.

Canada kysyi, että miksi meidän koulumme tai tapamme oppia ovat edelleen samat kuin 50 vuotta sitten, vaikka malli ei hänen mukaansa toimi. Malli ei toimi, koska osa keskeyttää tai jää jatkokoulutuksen ulkopuolelle. Näiden samojen kysymysten kanssa Suomessakin pähkäillään parhaillaan. Opetusministeriö halusi sen takia nostaa oppivelvollisuutta yhdellä vuodella. Tosin se uudistus jäi toteutumatta. Canadan mukaan yksi koulumalli ei sovi kaikille. Samaa on tietysti pohdittu myös Suomessa. Yläkoulun on nähty olevan liian teoreettinen erityisesti pojille ja on mietitty keinoja, miten oppilaiden kouluviihtyisyyttä voitaisiin parantaa ja miten varsinkin poikaoppilaiden motivaatio koulunkäyntiin parantuisi.

Erityisesti Canada puhui köyhistä lapsista ja heidän mahdollisuuksistaan. Hänelle oli erityisen tärkeää, että köyhien perheiden lapsille tarjotaan samoja mahdollisuuksia kuin keskiluokkaisten ja varakkaiden perheiden lapsille. Koulutuksen uudistaminen maksaa, mutta hän vertasi asiaa sotimiseen. Jos Amerikalla on varaa sotia, on varaa myös kouluttaa lapset ja nuoret uudella tavalla, niin ettei kukaan jää jälkeen. Suomessa tasa-arvoinen peruskoulu takaa kaikille periaatteessa samat mahdollisuudet, mutta meillä on viime vuosina puhuttanut muun muassa koulujen eriarvoistumiskehitys.

Kaupunkien lähiökouluihin on 2000-luvulla keskittynyt entistä enemmän maahanmuuttajataustaisten, sosiaalisesti syrjäytyneiden, taloudellisesti heikompiosaisten perheiden lapsia muun muassa lastensuojeluasiakkaita ja perheitä, joissa työttömyyttä on monessa sukupolvessa. Opettajat kokevat lähiökouluissa jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, sillä heillä ei ole riittävästi keinoja tukea haastavia oppilaita. Kaivattuja tukimuotoja ovat resurssi- ja erityisopettajien määrän lisäys, pienemmät ryhmäkoot ja koulunkäyntiavustajien määrä. Kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että koulut vaikuttavat merkittävästi alueiden kehitykseen. Jos koulujen oppilaspohja ja oppimistulokset eriytyvät alueellisten erojen kasvaessa, koulut kiihdyttävät entisestään alueiden eriytymiskehitystä lapsiperheiden muuttaessa alueelta tai oppilaiden hakeutuessa muihin kuin lähikouluihinsa. Koulujen ja aluekehityksen välisen kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen tiedostaminen on tärkeää, sillä kouluja tukemalla edistetään koulutusjärjestelmän tasa-arvoa ja samalla asuinalueiden tasapainoista kehitystä.

Kasvatustieteen professori Kari Uusikylän mukaan (HS 28.10.09), jos koulumme annetaan kurjistua ja eriarvoistua, kyse on tietoisista poliittisista ratkaisuista, joita ei voi tekosyillä muuksi selittää. Koulutuksellinen eriarvoistuminen antaa epätasaisemmat lähtökohdat lapsille, mutta eriarvoistumisen seuraukset kannetaan koko yhteiskunnassa.

Canada peränkuuluttu innovointia ja sitä, ettei saa antaa heti periksi, mikäli jokin ei kerrasta toimi. Köyhien lapsien koulutuksen puolestapuhujalta nosti lopuksi ajatuksen, jota voisi Suomeksi kutsua kannustuksen verkoksi. Opettajalla on iso rooli siinä, että hän ei anna oppilaidensa epäonnistua. Rohkaisu, kannustus ja tutorointi auttavat lapsia eteenpäin koulutuksen polulla.

Keskustelupöytäkirja[muokkaa]

Canada puhui myös koulujärjestelmän absoluuttisina pidetyistä säännöistä, jotka vaikeuttavat kehitystä. Esimerkiksi pitkä kesäloma voi tutkimusten mukaan aiheuttaa sen, että heikommin pärjäävät oppilaat "putoavat kärryiltä" syksyyn mennessä, mutta sitä ei silti halua kyseenalaistaa juuri kukaan.

Pitkät kesälomat näkyvät Suomessa erityisesti maahanmuuttajalasten kohdalla, jotka saattavat unohtaa kesälomansa aikana jo oppimansa asiat ja oppimansa suomenkieltä. Canadan luento oli amerikkakeskeinen, kuten alustuksessakin todetaan. Nyt pitää taas siis muistaa kulttuurien väliset erot. Amerikassa eriarvoistuminen on huomattavasti suurempaa kuin Suomessa. Suomessa heikoimmassa asemassa koulumaailmassa ovat mm. ne ulkomailta tulleet oppilaat, jotka ovat muuttaneet Suomeen kouluiässä ja joutuvat opettelemaan alusta lähtien suomen kielen. Koulujen eriarvoistumisen kohdalla puhuimme myös koulushoppaamisesta, joka huolestutti meitä.

Arvioinnin kohdalla Canadan ajatukset eivät olleet juurikaan Suomeen sovellettavissa. Amerikassa on valtakunnalliset "loppukokeet", kun taas Suomessa pyritään jatkuvaan arviointiin. Viime aikoina Suomessakin on ollut aiempaa enemmän kiinnostusta valtakunnallisiin kokeisiin. Ne eivät kuitenkaan välttämättä toimi, sillä on paljon eritasoisia oppijoita, jotka saattavat koko peruskoulu-uransa tehdä eriytettyä opetussuunnitelmaa. Näin ollen valtakunnallisetkin kokeet tulisi eriyttää.

Innovaatioihin kannustamisen lisäksi keskeisimmäksi Canadan puheessa nousi mielestämme alustuksessa kuvailtu kannustuksen verkko, joka käytännössä näkyy siinä, että oppilaan ei anneta pudota koulusta. Alustuksessa esiteltyjen koulun puuttumiskeinojen lisäksi meille tuli mieleen muun muassa etsivä nuorisotyö, joka voidaan kohdistaa esimerkiksi koulunsa keskeyttäneisiin nuoriin ja jolla voidaan pyrkiä auttamaan nuoria takaisin koulujärjestelmän kyytiin.

Video 5 Kids, take charge[muokkaa]

Hanna-Marjan alustus[muokkaa]

Kiran Sethi on intialainen opettaja Riverside Schoolissa. Hän kertoo tarinan siitä, miten jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus osallistua ja oppia. Miksi vain jotkut, miksei kaikki? hän kysyy. Kantavana ajatuksena on : MINÄ OSAAN. Parhaimmillaan oppiminen on silloin, kun se liittyy oikeaan elämään. Eikä niin, että opettaja opettaa vaan niin, että minä itse osaan ja teen. Ensin tarvitaan tietoisuutta, seuraavaksi mahdollisuus, ja lopuksi voimaannutaan tekemisen kautta.

Erilaisten tapahtumien ja projektien kautta kohdataan ympäröivä maailma, oma kaupunki, siellä työskentelevät viranomaiset, aikuiset. Eli lapset kohtaavat ympäröivän maailman ja pyrkivät muuttamaan sitä paremmaksi erilaisten tempausten ja projektien kautta. Ensimmäinen projekti oli vuonna 2007. Sen tarkoituksena oli muuttaa heidän omaa kaupunkiaan lapsiystävällisemmäksi. Projektiin osallistui 30 000 lasta. Lapset kävivät tapaamassa kaupungin päättäjiä ja viranomaisia. Projekti toteutui: lapset saivat kaupungin "omakseen" päiväksi. Vilkkaimmat kadut suljettiin ja lapset pääsivät valloittamaan kaupungin leikkimällä, esiintymällä, tekemällä kaikkea mukavaa ... Joka toinen kuukausi siitä lähtien kaupunki muuttuu lasten kaupungiksi.

Vuoden 2009 projektissa oli mukana jo 100 000 lasta. Se toteutettiin jo laajemmalla alueella. Tässä projektissa lapset osallistuivat yhteiskunnan toimintaan jollain käytännöllisellä tavalla, esim. kierrättämällä muovipusseja, keräämällä rahaa hyväntekeväisyyteen, opettamalla vanhempiaan lukemaan ja kirjoittamaan, jne. AJATUS: valitse yksi asia, toimi sen parissa yhden viikon ajan, näin muutat miljoona elämää. Projektit herättivät myös epäilyä etenkin vanhemmissa. Millaisia oppimistuloksia saavutetaa oikeissa oppiaineissa kuten matematiikassa, englannissa, ympäristöopissa... tutkimukset osoittivat kuitenkin, että lasten saamat arvosanat olivat maan huippua oppiaineissa. Videon lopussa Kiran Sethi kysyy: Jos ei me, niin ketkä. Jos ei nyt, niin koska. Ja hänen visionaan on, että mukaan saadaan kaikki Intian 200 miljoonaa lasta.

Keskustelupöytäkirja[muokkaa]

Alasivu muistiinpanoille: Kids, take charge

Kiran Sethin puheessa esiintynyttä ajatusta lapsen käytännön toimellistamisesta on käsitelty paljon näillä eri TED-videoilla. Tuntuu, että kaikki puhujat kantavat pohjimmiltaan samaa ajatusta siitä, että lapset motivoituvat, kun he saavat tehdä itse ja oikeita asioita: sellaisia, joiden he kokevat olevan hyödyllisiä omassa elämässään. Oppiminen on mielekkäämpää ja perustavampaa laatua silloin, kun oppilas itse saa käyttää omia kykyjään ja mielenkiinnonkohteitaan oppimiseen. Tehdään koulussa niitä asioita, joista lapset ja nuoret ovat kiinnostuneita. Yksinkertaista ja helppoa, kun sen sanoo.

Toki nykyään moni opettaja (väittäisimme jopa, että suurin osa opettajista) pyrkii ainakin osittain tuomaan opetusta ja oppimista käytäntöön. Kyllä opettajankoulutuksessa jo kymmenen vuotta sitten puhuttiin paljonkin oppilaiden osallistamisesta, mutta oppilaille vastuun antaminen ja opettajanroolista väistäminen on aikaa ottava murros ajattelussa ja edellyttää rohkeutta.

Yhteisöllisyys ja innostuneisuus näkyivät Sethin puheessa. Toisaalta siinä kuvattu tilanne on varsin kulttuurisidonnainen: kuten monet muut TED-videot, se keskittyy kehittyvään maahan, jossa työsarkaa ja toisaalta käyttämätöntä potentiaalia on paljon, ja jossa koulutuksen epätasa-arvoisuus on selvästi suurempaa kuin vaikkapa Suomessa.

Ehkä suurin haaste Sethin ajattelun toteutumiselle on, että tällaiset käytännön projektit saattavat jäädä vain hetkellisiksi tempauksiksi, joiden periaatteita ei saada omaksuttua laajemmin opetukseen. Suomessa opetussuunnitelma sitoo paljon jokapäiväistä opettamista, ja sitä tulisi purkaa, jotta esimerkiksi Sethin kuvaamiin asioihin olisi aikaa. Esimerkkinä suomalaisessa koulussa järjestetystä tempauksesta keskustelussamme nousi esiin koululaisten katukeittiö, jossa lapset piirsivät koulun käytävän täyteen lempiherkkujaan.

Video 6 How to educate leaders? Liberal arts[muokkaa]

Annan alustus[muokkaa]

Työskenneltyään Microsoftin palveluksessa lähes vuosikymmenen, palasi Patrick Awuah kotiinsa Ghanaan ja perusti Ashesin yliopiston. Ashesi on pieni yliopisto, jonka tavoitteena on kouluttaa Afrikan seuraavan sukupolven johtajia.Ensimmäiset opiskelijat valmistuivat vuonna 2006.(Itselleni jäi kyllä erittäin epäselväksi, että mitä tekemistä taiteilla on Ashesin yliopiston kanssa. Eli mitä tarkoittaa "liberal arts"? Googletin koulun, ja huomasin, että liberal arts sisältää lähinnä humanististen,- ja sosiaalitieteiden, sekä matematiikan, liiketoiminnan ja tietotekniikan kursseja).

Awuah kertoo luennonsa aluksi tarinan Ghanalaisesta sairaalasta. Sairaalassa suoritetaan juuri vaikeaa leikkausta, kun sairaalasta katkeavat sähköt. Kyseinen tarina on mielestäni hyvä aloitus tälle luennolle. Tarinat ylipäätään ovat mielestäni hyviä aloituksia nappaamaan kuulijan mielenkinto. Hän päättää tarinansa sanoihin "kun johtajat epäonnistuvat, koko kansakunta epäonnistuu". Johtajilla hän tarkoittaa tässä yhteydessä ymmärtääkseni poliiseja, lääkäreitä jne. Awuah korostaa, että koko maailman tila riippuu siitä mitä Afrikassa tapahtuu. Hän peräänkuuluttaa mm. ongelmanratkaisukykyä, kykyä luoda uutta, sekä rohkeutta aseita vastaan. Vastoinkäymiset tulevilla johtajilla taitavat olla Afrikassa melkoiset, ja niin ovat myös Awuahin odotukset.

Awuah pyrkii kouluttamaan kriittisesti ajattelevia ja itsenäisesti toimimaan kykeneviä vastuunkantajia. Hän kuitenkin pysähtyy hetkeksi itsekin; I'm thinking now...Can we create a perfect society?". Videon katsottuni jäin miettimään itse aivan samaa asiaa.

Afrikassa rittää työnsarkaa muuallakin kuin Ghanassa. Olen samaa mieltä Awuahin kanssa siitä, että apu tulisi tulla Afrikkaan Afrikan sisältä, ei ulkopuolelta. Asianmukainen koulutus puuttuu monelta valtionkin virkamieheltä, mikä ei edesauta kehitystä, vaan lähinnä jarruttaa sitä, pitäen samalla yllä esimerkiksi korruptioon perustuvia käytänteitä. Tähän viitannevat Awuahin puheet rohkeudesta aseita vastaan.

Koulutus on vastaus varmasti moneen kysymykseen, mutta edelleenkin peräänkuuluttaisin sitä, että koulutuksen tulisi alkaa jo ihan lapsuudesta. Afrikassa käsittääkseni monissa maissa vain rikkaimmilla on varaa kouluttaa lapsiaan yliopistoon saakka. Awuah ei käsittääkseni tarjonnut tähän ratkaisua tai ehdotusta. Toki mm. kriittiseen ajatteluun koulutetut Ashesin opiskelijat ehkä tämän asian tiedostavatkin ja siten myös tekevät asialle tulevaisuudessa jotain.Heillä siihen on ehkä paremmat mahdollisuudet kuin edeltäjillään.Ainakin mikäli Awuahia on uskominen.

Keskustelupöytäkirja[muokkaa]

Alasivu muistiinpanoille: How to educate leaders

Patrick Awuahin video oli eri teemasta kuin monet muut valitsemanne videot. Se käsitteli johtajuutta ja johtajien kouluttamista Ghanassa. Kun Awuah puhuu johtajista, hän ei vain puhu poliitikoista vaan nimenomaan myös eliitistä: lääkäreistä, lakimiehistä, insinööreistä ja virkamiehistä. Heistä, jotka tekevät päätöksiä ja vaikuttavat siihen, mitä Ghanassa tapahtuu ja miten siellä eletään. Opiskellessaan Yhdysvalloissa Awuah ymmärsi, että Ghanan johtajia on alusta asti koulutettu väärällä tavalla tekemään vääriä päätöksiä. Koulutus Ghanassa perustuu ulkoa opetteluun ja opettajan opetuksen toistamiseen, kun sen sijaan Awuah oppi ulkomailla, että koulutuksen tulisi antaa välineitä kriittiseen ajatteluun, analyyttisyyteen sekä erityisesti eettisyyteen.

Awuah uskoo, että maa voi hyvin vasta sitten, kun se kouluttaa johtajansa uudella tavalla. Meitä jäi mietityttämään Awuanin esittämä kysymys täydellisestä yhteiskunnasta. Pohdimme sitä, olisiko Suomi täydellinen yhteiskunta Awuanin määritelmissä. Meillä on paljon pahoinvointia ja yhteiskunnallisia ongelmia, mutta ehkä verrattuna Ghanaan, Suomi näyttäytyy täydellisenä maana (vähän korruptiota, demokratia, tasa-arvo) asua, kouluttaa lapsensa ja uskoa tulevaisuuteen. Meitä pohditutti lisäksi, että olisi helpompi ymmärtää paremmin Awuahin ajattelua, jos tietäisi enemmän Ghanan yhteiskunnasta ja historiasta sekä olosuhteista. Silloin ymmärtäisi paremmin siellä vallitsevan tilanteen ja kahtiajaon eliittiin ja tavalliseen väestöön.

Kyllä tätä samaa johtajuus-tematiikkaa Suomessakin pyöritellään. Paljon puhutaan hyvästä johtajuudesta erityisesti yritysmaailmassa, järjestöissä ja kunnissa. Huono ja heikko johtajuus aiheuttaa ongelmia työyhteisöissä ja yrityksissä. Työntekijät voivat huonosti, yhteisössä vallitsee negatiivisuuden ilmapiiri ja innovatiivisuus sekä uuden kehittäminen ovat heikoissa kantimissa. Johtajuustaitojen lisäksi meitä jäi askarruttamaan, että millaisia alaistaitoja hyvä johtaja tarvitsee. Ilman hyviä alaisia tuskin on hyviä johtajiakaan. Tämän voisi liittää myös koulumaailmaan.

Awuah puhuu luovasta ajattelussa johtajuudessa. Sekin on liitettävissä koulumaailmaan. Kyllähän meillä tällaisia suuria pohtivia kysymyksiä koulutuksen piirissä pyöritellään, mutta meidän tilannettamme ei voi verrata Ghanan tilanteeseen, missä kriittisen ajattelun ja uuden luomisen taidot ovat pääsemässä vasta hyvään alkuun uuden yliopiston ja Awuanin avulla. Sen sijaan uskomme, että Suomessakin voitaisiin muistaa, ettei suuria kysymyksiä tarvitse lastenkaan kohdalla pelätä. Luovuus tulee esiin, kun siihen tarjotaan tilaisuus.