Team Modulit
Suoritustapa A+B
Jäsenet:
- Jussi Rissanen
-Emma Björkman
Yleinen Keskustelu
[muokkaa]Hei ryhmäläiset, toivottavasti löydätte tänne :) Ajattelin jospa toteutettais kurssi sillä tavalla, että jokainen oman aikataulunsa mukaan katselee ja lukee nuo A & B materiaalit ja kirjaa sitä mukaan omia ajatuksia tälle sivulle. Sitten nämä ajatukset pitäis koota, jokainen pääsee tekemään siis kaksi koostetta moduleista. Ja sitten pitäis jotenkin oikeudenmukaisesti jakaa A-kohdan koostehommat.. mut katotaan sitä sitten.
Käytännössähän me voidaan hoitaa koko kurssi tämän alustan kautta, mutta toki voidaan myös tavata fyysisesti tai käydä keskustelua fb, skypen tai muun vastaavanlaisen palvelun kautta (kunhan se ei ole Slack [oma puhelin ei tue sitä]). Onko mitään ajatuksia? Lisättävää? Mikä on teidän lempi eläin? Mun on kissa, eli kesykissa tai kotikissa, mut tykkään kyl kaikista kissaeläimistä :3 Koitetaan saada heti alkuun jonkilaista keskustelua tänne, niin on luontevampaa aloittaa tuon asiasisällön käsittelyn ja kommentoinnin. :) Leopasti (keskustelu) 15. syyskuuta 2016 kello 18.05 (UTC)
oispa eläin... :( Joo kuulostaa hyvälle! Vois viikolla ruveta työstämään vähän nuita materiaaleja :) t. jussi
Viikko 40
[muokkaa]Hei, tästä viikosta alkaen (3.10) olis noita ryhmätöiden välikatsauksia. En ole varma koskeeko ne meitä (kun valittiin modulisuoritus), mutta ajattelin kuitenkin ilmoittaa, etten ainakaan tänä torstaina (6.10) pääse paikalle, kun olen reissussa silloin. Anyways, laitan omat kommentit tosta A-modulista tähän meidän sivulle. Laittakaa sitten omat kun ehditte, voitte lähtee keskustelevasti availemaan mun kommentteja tai sitten rakentaa omat. Kootaan ne sit yhteisiks kommenteiks ja lisätään yhteiselle keskustelualueelle. Leopasti (keskustelu) 4. lokakuuta 2016 kello 12.55 (UTC)
A-Keskustelu
[muokkaa]Leo:
Sugata Mitran videoluento ”pilvikoulusta” herätti monia ajatuksia, olen aiemminkin miettinyt ja pohtinut minkälaista opetus, opiskelu ja oppiminen voisi olla tulevaisuudessa.
On selvää, että edistynyt teknologia ja lisääntynyt, vapaasti jaettu informaatio luo uusia mahdollisuuksia ja haasteita oppimiseen. Elämme mielenkiintoista aikaa, muistan peruskoulu ajoilta miten opettajat korostivat Wikipedian epäluotettavuutta.
Lukiossa Wikipediaa käytti lähes jokainen, asenteet olivat selkeästi muuttuneet vaikkakin sen käyttöön liitettiin usein negatiivisia tai vähätteleviä tunteita, Wikipediaan viittaamista välteltiin ja osittain se johtui siitä, että informaation saaminen sieltä tuntui liian helpolta. Nyt istun yliopistoluennoilla, joilla tulee jatkuvasti esille suoria viittauksia ja
lainauksia Wikipediaan.
Luin muiden ryhmien kommentteja kyseisestä videoluennosta ja yllätyin kuinka paljon kritiikkiä he olivat onnistuneet keksimään. Itse en totta puhuen, näe mitään negatiivisia ulottuvuuksia Sugata Mitran kokeilussa. Perustelen tämän osittain omalla relativistisella maailmankuvalla ja tietoteoreettisen anarkismin näkemyksellä sekä omakohtaisella kokemuksella perinteisestä oppimisesta.
Sugata Mitran kuvaus ”liskoaivojen” toimintatavasta ja sen oppimista rajoittavasta varjelumekanismista sopi jämptisti omiin kokemuksiin oppimisesta, ajatellen asiaa pidemmälle väittäisin, että tämä ilmiö on ainakin jossain määrin vaikuttamassa nyky-yhteiskunnan downshift-ilmiöön. Jo pelkkä tieto saatavilla olevan informaation laajuudesta asettaa kynnyksen asiaan perehtymiselle.
Muiden ryhmien esille nostettu kritiikki liittyi pääsääntöisesti menetelmän yleistettävyyteen, mitattavuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen. Mielestäni tärkeää on kuitenkin tiedostaa, että elämme ns. ”digiaikaa”, eli informaation aikakautta. Tämän määrittelee informaation vapautuminen isoille massoille ja siitä seurannut eksponentiaalinen informaation kasvu. Olennaista tässä ilmiössä on ymmärtää mitä se merkitsee ihmisten kannalta.
Vanha sanonta ”tieto lisää tuskaa” pätee edelleen. Informaatio lisää epävarmuutta ja epävarmuuden käsitteleminen vaatii resursseja, vaivannäköä ja aikaa, tai vaihtoehtoisesti epävarmuuden sietokykyä. En näe mitään arvoa siinä, että kehitysmaiden köyhille lapsille opetetaan perinteisiä luku ja laskutaitoja vanhan kaavan mukaan. Verkosta löytyy kyllä monia esimerkkejä jossa noin 10-vuotiaat intialaislapset laskevat monimutkaisia kertolaskuja päässä, mutta entä sitten? Asioiden ja kaavojen ulkoa opettelu ei ole hedelmällisin tapa synnyttää uusia oivalluksia ja kehittää tiedettä. Tieteen pitäisi olla ennen kaikkea kokeilevaa ja perinteisiä uskomuksia sekä rajoja rikkovaa. On harhaanjohtavaa ajatella, että vain tiettyjä menetelmiä ja tapoja käyttäen tieteellä voidaan saavuttaa jokin ennalta määrätty eksakti tavoite.
Sugata Mitran teoria kuvaa hyvin wikioppimista ja nykypäivän maailmaa. Mitkä ovat ne tulevaisuuden taidot joilla tulemme käsittelemään informaatiota? Mistä tulemme oppimaan näitä taitoja? Pilvikoulu kokeilu tarjosi mielenkiintoisen ja tuoreen näkökulman tässä hetkessä tapahtuvista ja muotoutuvista informaation vastaanottamisen ja käsittelemisen käytänteistä. Perinteisestä oppimisesta poiketen, wikioppiminen ei pyri luokittelemaan tietoa aikaisempien löydöksien mukaan, vaan tarvitessaan luo uusia tiedon luokkia. Tämä seikka heijastaa miten wikioppiminen voi toimia tehokkaana oppimistyökaluna nykypäivän lisääntyvän epävarmuuden maailmassa.
Nykyinen kirurgia on kehittynyt kokeilevasta ”leikkaustaiteesta” johon liittyi todella korkeaa epävarmuutta, voimme vain kuvitella millainen maailma tulee olemaan jos informaatioon liittyvää epävarmuutta saadaan kitkettyä.
Leopasti (keskustelu) 4. lokakuuta 2016 kello 13.04 (UTC)
Emma:
Mitralla oli mielenkiintoisia ajatuksia oppimisesta ja hänen suorittamansa koe oli myöskin ihan kiintoisa, mutta itseäni se ei oikein vakuuttanut. Hänen kokeessaan slummien ja syrjäkylien lapsille annettiin tietokone ja katsottiin mitä tapahtui. Tietokone oli englanniksi, joten lasten oli pakko oppia englantia. Oletan, että motivaationa toimi ihmeellinen ja jännittävä tietokone ja uteliaisuus sitä kohtaan. Intian slummien ja syrjäkylien lapset ovat kuitenkin ihan eri juttu kuin vaikkapa suomalaiset lapset. Tietokone on tuttu kaikille ja siinä ei ole oikeastaan mitään ihmeteltävää. Mielestäni suomalaiset lapset yhdistävät tietokoneen ennemmin viihteeseen kuin tietoon. Mielestäni kiinnostukseen perustuva oppiminen on tietenkin tehokasti, mutta vie resursseja muiden (vähemmän kiinnostavien) asioiden oppimisesta. Kaikilla olisi kuitenkin hyvä olla suunnilleen samat perustiedot-ja taidot kaikesta.
Mitran kokeesta minulle jäi myöskin epäselväksi sisäistivätkö syrjäkylän lapset tiedon bioteknologiasta vai oppivatko he vain toistamaan asian. Mielestäni olisi nimittäin tärkeää kehittää järjestelmä, jonka avulla asiat oikeasti sisäistetään, eikä vain opita toistamaan. Nykyinen järjestelmä kokeineen ja arvosanoineen takaa kyllä sen,että moni oppilas opettelee asiat ulkoa vain kokeen ja hyvän arvosanan vuoksi. Sekin jäi vähän epäselväksi, että oppivatko lapset kirjoittamaan vain tietokoneella vai myös käsin. Käsin kirjoittaminen ja käsillä tekeminen yleensäkin on kuitenkin vain hyväksi aivoille. Esimerkiksi omalla kohdallani uudet asiat jäävät paremmin mieleen kun kirjoitan ne itse paperille. Käsin kirjoittaminen auttaa myöskin ongelmien ja vaikeiden asioiden käsittelyssä. Mielestäni se on tarpeellinen taito.
On myöskin tutkittu, että se että kaikki tieto on jatkuvasti saatavillamme netissä vaikuttaa muistiin. Luotamme enemmän internettiin kuin omiin aivoihimme ja googlaamme itsestäänselvyydetkin. Tieto ei enää jää kunnolla mieleen ja meistä tulee tiedon vuoksi riippuvaisia internettiin. Voisiko siis myös Mitran opetusjärjestelmä aiheuttaa vain lisää riippuvuutta? Pidempiin teksteihin on myös vaikeampaa keskittyä kun netissä tottuu lukemaan lyhyitä tekstinpätkiä sieltä täältä. Mielestäni näihinkin asioihin olisi hyvä puuttua tulevaisuuden oppimisessa.
Mitran pilvimummo sopii mielestäni parhaiten kehitysmaiden, slummien ym. heikompiosaisille lapsille, jotka eivät muuten saisi opetusta. Opetusmenetelmät kaipaavat uudistusta myös teollisuusmaissakin ja kehittynyttä teknologiaa on hyvä hyödyntää siinä, mutta mielestäni opetuksesta ei kuitenkaan saa tulla liian tietokone/internetpainotteista ja siinä olisi myös hyvä huomioida internetin aiheuttamat haitat esim. ne mitä mainitsin aiemmin.
Leo:
Noah-lyhytelokuva kiteytti mielestäni varsin kattavasti nykypäivän ”informaatioähkyn” ilmiön. Tietokone ja internet ovat avanneet meille aivan uudenlaisen ulottuvuuden toimia ja viettää arkea. Lukemattomien hyötyjen lisäksi, tämä ulottuvuus on tuonut meille uusia haasteita joita joudumme päivittäin kohtaamaan, usein täysin tiedostamatta.
Heti elokuvan ensimmäisellä minuutilla katsojalle tulee selväksi millaisessa valtavassa informaatiomeressä päähenkilö joutuu toimimaan, ja miten ”multitaskingin” keinoin hän yrittää pysyä pinnalla. Ihmismieli pyrkii jatkuvasti välttelemään epämiellyttäviä tunteita ja tilanteita, joten pienten valkoisten valheiden muodostaminen käy vaivatta myös verkossa. Muutamalla klikkauksella tyttöystävälle saadaan jaettua hauska kissakuva, vilpittömältä vaikuttavan jaon todelliset motiivit jäävät ainoastaan jakajan tietoon.
Suureen informaatioverkkoon kytkeytyminen antaa yksilölle paljon mahdollisuuksia, Noah-lyhytelokuva tuo esiin kuitenkin erään uhrauksen jonka jokainen joutuu jollain tavalla tekemään, epävarmuuden. Elokuvan päähenkilö hakee jatkuvasti sosiaalista varmennusta omiin mielipiteisiin, aikomuksiin ja tekoihin. Pyrkiikö tiedon valtamereen joutunut ihmismieli pesemään kätensä vastuulta tällä tavoin? Onko tämä lisääntynyt epävarmuus vain mieltemme tiedostamaton keino viestiä siitä, että ymmärrämme todellisuudessa paljon vähemmän kuin mitä informaation määrä antaa meille ymmärtää?
Jos katsomme päähenkilön käyttäytymistä ja toimintatapaa, voimme tunnistaa parviälyn piirteitä. Kontrasti tähän tulee esille, kun Noah on tehnyt päätöksen (itsenäinen/kollektiivinen ei väliä tässä) murtautua tyttöystävänsä Facebook-tilille. Hän joutuu toteuttamaan tämän murron itsenäisesti, yksin ilman mitään ulkopuolista apua. Kaikki ärsykkeet ja ylimääräinen informaatio suljetaan pois (Noah sammuttaa musiikin) jotta päästään syvään keskittymisen tilaan. Mielestäni tämä kuvaa hyvin sitä lisääntynyttä vastuun tunnetta, kun yhtäkkiä toimitaan yksilönä ja mahdolliset toiminnan seuraukset vaikuttavat suoraan tämän yksilön tunteisiin.
Leopasti (keskustelu) 4. lokakuuta 2016 kello 13.06 (UTC)
Emma:
Noah-lyhytelokuva on mielestäni surullisen osuva kuvaus siitä millaiseksi elämä on mennyt sosiaalisen median myötä. Läheiset ihmiset tuntuvat kovin etäisiltä ja he ovat pelkkiä nimiä ja profiilikuvia näytöllä. Heihin on chattiyhteys, mutta keskustelussa ei olla täysillä mukana, vaan samalla voidaan tehdä kaikkea muuta. Yhteydenpidosta tulee tosi helppoa chatissa viestittelemällä, mutta samalla kuvioon tulee mukaan epävarmuus ja vainoharhaisuus. Useimmissa chateissa näkyy usein milloin toinen on ollut paikalla ja milloin viesti on luettu. Jos vastausta luettuun viestiin ei ala kuulua, aletaan ärtyä ja hermostua ja pikku hiljaa muututaan vainoharhaisiksi. Mielestäni sosiaalinen media ja varsinkin chatit tekevät ihmisistä lähes hulluja ja myös kärsimättömiä.
Muistan kun ala-asteella opetettiin, että nettiin ei saa laittaa kuvaa itsestään, eikä kertoa kuka on ja missä asuu. Sitten tuli facebook ja nykyään ne ihmiset, jotka eivät ole facebookissa, tai ovat facebookissa, mutta eivät kerro siellä itsestään juuri mitään pidetään oudohkoina. Heitä ei voi stalkata. Mielestäni se, että lähes tuntemattomista ihmisistä voi saada paljon tietoa pelkästään sosiaalisen median avulla, on koukuttavaa ja ehkäpä yksi syy miksi sitä käytetään. Varmasti sosiaalista mediaa käytetään myös kuulumisten jakamiseen ja yhteydenpitovälineenä kaukana asuvien tuttujen kanssa.
Lyhytelokuvassa myös korostuu tosi paljon se, että netissä on vaikeaa keskittyä vain yhteen asian. Tarjolla on jatkuvasti viihdettä ja tietoa maan ja taivaan väliltä, eikä keskittyminen tahdo riittää yhteen asiaan kovin pitkäksi aikaa.
Moduli-Keskustelu
[muokkaa]Leo:
Ensimmäinen videoluento toimi pikaisena johdatuksena nykypäivämme digitaalisen maailman medialukutaitoihin. Ensimmäiset puoli tuntia käsittelivät medialukutaidon aihetta useasta näkökulmasta. Asiayhteyksien esittely eteni sujuvasti ja niiden reflektointi toi esille myös katsojan omia, ennestään opittuja teoreettisia lähestymistapoja. Videoluento alkoi esittelemällä 2000-luvun alussa toteutetun ”Lasten tietoyhteiskunta” – hankkeen löydöksiä. Esille nostettiin mm. sukupuolien välisiä eroja, joita en kuitenkaan kommentoi perustuen ensinnäkin aiheen herkkyyden vuoksi ja toisaalta oman kiinnostuksen puutteen vuoksi. Prefiguratiivisuuden käsite oli puolestaan itselleni paljon mielekkäämpi näkökulma josta lähestyä medialukutaitoja.
Omaan empiriaan perustuen prefiguratiivisuus näyttäisi tulevan voimakkaammin esille silloin, kun tietty yhteiskunta kohtaa taloudessaan nousukautta ja hyötyy samalla teknologisista edistyksistä. Prefiguratiivisuudessa on mielestäni kyse siitä, että uutta teknologiaa sovelletaan uudella, normeista poikkeavalla tavalla. Väitän, että mediankäytössä ja myös kaikessa muussa kulutuksessa oli se sitten tv-katselua tai syömistä, suurin ero lasten ja aikuisten välillä on heidän käytänteensä. Lasten kulutuskäytänteitä leimaa aina leikkisyys ja toisaalta epäsovinnaisuus tai omaperäisyys, jälkimmäiset johtuen siitä että lapset eivät ole vielä omaksuneet kaikkia oman yhteiskunnan normeja. Jos ihmisten kulutuskäytänteet jäävät jatkuvasti teknologian kehityksestä jälkeen, niin itse kulutuksen tehokkuus alkaa laskemaan. Tämä tehokkuus näyttäisi kuitenkin palautuvan ja käytänteiden sekä teknologian välinen kuilu tasapainottuvan prefiguratiivisuuden kautta. Esimerkiksi nykypäivän mobiiliteknologian trendi joka on syrjäyttänyt kotitietokoneet ja asettanut ”online”-ominaisuuden itseisarvoksi, voidaan nähdä saaneen alkunsa vuonna 2007. Tällöin Apple julkaisi ensimmäisen iPhone-puhelimensa, emme voi kuitenkaan varmuudella väittää että iPhone on puhelin. Teknisiä ominaisuuksia tarkastellen se näyttäisi olevan lähempänä Sonyn PSP-käsipelikonsolia johon on lisätty toiminnallisia ominaisuusia kuten puhelin, kamera ja musiikinsoitin. Lähes 10 vuoden olemassaolon aikana iPhonen rinnalle on noussut niin kilpailijoita kuin yhteistyökumppaneita ja koko mobiiliala sekä markkinat (korostaen tässä kulutuskäytänteitä eikä mobiiliteknologian kehitystä) ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Kiinnostavaa tässä on kuitenkin se, miten mobiilialalla näyttäisi olevan enemmän nuorempia työntekijöitä ja tuottajia kuin muilla aloilla. Tämä ilmiö näkyy niin operaattorien liittymä ja puhelinmyynnissä, kuin myös älypuhelinten sovellusten kehittäjissä. Ilmiö voisi myös viitata prefiguratiivisuuteen, mitä nämä kyseiset nuoret työntekijät harrastivat ja miten he kuluttivat kymmenen vuotta sitten, kun iPhone ilmestyi? Lisäksi taloudellisesta näkökulmasta katsoen, laskukauden (2008) aiheuttama kulutuksen väheneminen todennäköisesti korostuu lapsien ja nuorien (rajalliset tulonlähteet, esim. viikkoraha) kulutuksessa. Tämä voisi edelleen ohjata lapsia ja nuoria etsimään vaihtoehtoisia kulutus ja viihdytystapoja.
Prefiguratiivisuuden käsitteen lisäksi koin Teren nostaman tuottajan roolin mielenkiintoisena. Itselleni tästä nousi saman tien mediatutkija John Fisken vuonna 1992 kehittämä malli yleisön tuotosta. Taustalla on paradigma jonka mukaan yleisö voidaan nähdä samanaikaisesti kuluttajana (katsojana) ja tuottajana (esittäjänä). Mallissa Fiske toteaa, että yleisön tuotosta voidaan luokitella kolmeen muotoon: teksutaaliseen, semioottiseen ja ilmaisevaan (eng. ”enunciative”).
Videolla käytiin läpi myös kouluinstituution kolmea ulottuvuutta, rakenteellista, sosiaalista ja epistemologista. Tässä nostettiin esille rakenteellisen ulottuvuuden jäykkyyttä ja siitä aiheutuvia ongelmia. Lukutaidosta tunnistettiin kolme erilaista muotoa, jotka seuraavat tosiaan hierarkkisesti, seuraavan taidon saavuttamiseksi täytyy hallita edeltävää. Mekaaninen eli peruskäytön taito, analyyttinen joka kuvasi kykyä luokitella, kertoa, tunnistaa ja perustella käyttötapoja. Viimeisenä ”kehittyneimpänä” taitona esiteltiin kriittinen lukutaito jolla pyritään saamaan aikaan muutosta. Näitä kouluinstituution ja lukutaidon ulottuvuuksia voisi olla mielenkiintoista reflektoida esimerkiksi Mafessolin ja Baumanin neotribalismin-teorian kautta, ottaen huomioon nyky-yhteiskunnan ”fluidisuuden”. Vaihtoehtoisesti voisi soveltaa Bourdieun habitus-näkemystä yhteiskunnan rakenteista. Leopasti (keskustelu) 31. lokakuuta 2016 kello 18.16 (UTC)
Emma:
Prefiguratiivisuus on minustakin mielenkiintoinen ilmiö, mutta luulen, että tilanne tulee "lähiaikoina" muuttumaan takaisin siihen, että vanhempi sukupolvi opettaa nuorempaa sukupolvea, koska esimerkiksi oma ikäluokkani ei ole samaan tapaan "teknologian armoilla" kuten diginatiivit, eikä suhtautuminen internettiin, sosiaaliseen mediaan, teknologiaan ja sen kehittymiseen ole samalla tavalla pelon ja epätietoisuuden rajoittamaa kuten vanhemmilla sukupolvilla.
Itseäni kiinnosti eniten pohdinta siitä voidaanko netissä pyöriminen laskea kulttuuriksi ja mielestäni se on täysin mahdollista, sillä nettiin voidaan helposti tuottaa kulttuurista sisältöä (tekstit, kuvat, musiikki, videot jne.) Kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa luovaa ja jännittävää "koko maailman" nähtäväksi todella helposti. Toisaalta mielestäni osaa nettiin päätyvästä sisällöstä pidän ehkä enemmän nettikulttuuriin liittyvänä. Esimerkiksi meemikuvat ja youtubevideot ovat asia erikseen. Ne ovat lähinnä netin mukana syntyneitä ja nettiin sidoksissa olevia ilmiöitä, joilla on oma merkityksensä ja joihin liitetään tietynlaisia enakko-odotuksia. Meemit ja youtubevideot ovat ihan oma taiteenlajinsa, eikä niitä mielestäni voi verrata oikein mihinkään. Ne ovat vain jotain eriskummallisia, mahdollisesti yhteenkuuluvuutta lisääviä ja jollain jännällä tavalla todella viihdyttäviä tuotoksia. Youtubevideoilla tarkoitan tässä tapauksessa siis jotain tällaista
Kulttuuri on loppujen lopuksi todella laaja käsitteenä ja ihmiset kokevat sen eri taboin ja painottavat siinä eri osa-alueita, mutta koska maailma muuttuu ja teknologia kehittyy, on minusta luontevaa, että internet sisältöineen lasketaan samanarvoiseksi kulttuuriksi, kuten kaikki muukin joka mielletään kulttuuriksi.
Testialue
[muokkaa]Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa. Leopasti (keskustelu) 15. syyskuuta 2016 kello 17.02 (UTC)
vuh! T. Jussi