Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2016 kurssi/keskustelusivulle 1
Motivaatiomatojen ajatukset Sugata Mitran Build a School in the Cloud –luennosta:
Ryhmämme ajatukset Mitran ideoista ja puheista pilvikoulusta olivat sekä negatiivisia että positiivisia. Idea itseohjautuvasta oppimisesta on perusajatukseltaan hyvä, mutta myös monenlaisia ongelmia ja ristiriitoja nostimme esiin. Tietysti on sanomattakin selvää, että nykyisenlainen koulutus- ja oppimisjärjestelmä on aikansa elänyt eikä toimi sellaisenaan nykymaailmassa vaan muutoksia tarvitaan. Kuten Mitrakin sanoi, järjestelmä itsessään ei ole huono vaan ennen kaikkea vanhentunut ja vaatii päivittämistä. Siitä, mihin suuntaan koulujärjestelmää ja oppimista pitäisi muuttaa, emme ole aivan varmoja ja välttämättä samaa mieltä Mitran kanssa, sillä kuten Mitra itsekin sanoi, on vaikea ennustaa, mihin suuntaan maailma on edelleen muuttumassa. Toki muutoksia voidaan tehdä siihen suuntaan, mikä maailman tila on tällä hetkellä, varsinkin kun nykyinen koulutusjärjestelmä on jo pidemmän aikaa tuntunut vanhentuneelta, mutta miten opetusta voidaan muuttaa tulevaisuuden suhteen oikeanlaiseksi, jos ei voida tietää, minkälainen tulevaisuuden maailma on. Pohdiskelimme myös sitä, miten yllättävää oikeastaan onkaan, miten pitkään nykyinen koulujärjestelmä on pitänyt pintansa vallitsevana järjestelmänä. Tulimme siihen tulokseen, että yleensä on helppo pitäytyä siinä toimintatavassa, johon ollaan totuttu, jos sen avulla maailma kuitenkin edes jotenkin rullaa eteenpäin.
Mitran esimerkeissä puhuttiin ennen kaikkea lapsista ja heidän oppimisestaan. Ensimmäisenä ongelmana ryhmämme pohti sitä, että tuon ikäisille lapsille koulu ei ole pelkästään oppimista vaan myös kasvamista varten. Pohdiskelimme sitä, että koko peruskoulun ajan opettajien päätehtävä ei oikeastaan ole opettaminen vaan kasvattaminen. Tietysti voidaan kiistellä siitä, pitäisikö kasvatuksen edes olla opettajien tehtävä vai kuuluuko se ainoastaan vanhemmille ja huoltajille, mutta kasvatuksen merkitystä nykyisessä opetusjärjestelmässä tuskin voi kiistää. Mitra toki esitti ajatuksen kannustavista ja valvovista mummoista, mutta voidaanko mummoilla kuitenkaan korvata kasvatuksellista ulottuvuutta?
Pohdimme myös sitä, miten Mitran esittämä itseohjautuvuus toimii sellaisten lasten kohdalla, joille esimerkiksi tietokone on jo ennestään tuttu. Esimerkeissähän keskityttiin hyvin pitkälti sellaisiin lapsiin, jotka elivät köyhissä ja melko alkeellisissa oloissa ja joille tietokone oli selkeästi ennestään vieras. On melko itsestään selvää, että täysin uusi ja jännittävä asia kiinnostaa, mutta miten käy niiden lasten kohdalla, jotka ovat kasvaneet pikkuvauvoista asti tablettien, tietokoneiden ja älypuhelinten maailmassa. Miten lapsi motivoidaan, kun laitteeseen liittyvä uutuudenviehätys puuttuu? Mitä ovat ne keinot ja kysymykset, joilla opettaja voi ohjata oppilaansa oppimaan omaehtoisesti? Pitääkö teknologiaa tunteville lapsille keksiä uusia välineitä, jotka kiinnostaisivat uudella tavalla? Täytyy muistaa, että teknologia ei ole vastaus kaikkeen.
Keskustelimme myös siitä, mitä vaikutuksia Mitran teorioihin on sillä, että jokainen ihminen on erilainen eli myös kiinnostuksen kohteet ihmisillä ovat erilaisia. Tietysti Mitra itsekin kritisoi sitä, miten nykyinen vanhentunut koulutusjärjestelmä pyrkii siihen, että oppilaat valmistuisivat tiedollisesti ja taidollisesti identtisiksi, mutta eikö ole kuitenkin tärkeää, että jokaisella ihmisellä on jonkinlaiset yhtäläiset perustiedot ja –taidot elämästä ja maailmasta. Miten lapset, nuoret ja vanhemmatkin oppijat saadaan kiinnostumaan samoista asioista niin, että niiden oppiminen ja opiskelu tapahtuvat mielekkäästi ja omaehtoisesti? Tai vaikka kaikilta ei vaadittaisi samaa tietämystä samoista asioista, miten saadaan varmistuttua, että oppijat erikoistuvat erilaisiin asioihin siten, että tietämys ja osaaminen jakaantuvat järkevästi maailmassa. Pitäisikö oppijat jotenkin varovasti ohjailla kiinnostumaan ja oppimaan eri asioista, jos tarkoitus ei ole muodostua identtisiksi osaajiksi? Toimiiko maailma niinkään, että jokainen oppii ainoastaan sitä, mikä huvittaa? Osaako lapsi ilman riittävää ohjausta itsenäisesti ajatella, minkälainen tieto on todellisuudessa tarpeellista?
Lopulta päädyimme kritisoimaan myös omaa kritiikkiämme Mitran ajatuksia kohtaan. Tuntuuko Mitran esittämä pilvikoulu vieraalta ja ehkä jossain määrin huonolta siksi, että se edustaa kaikkea sitä, mihin emme ole itse tottuneet. Rutiinit tuntuvat yleensä turvalliselta ja muutos, joka tässä tapauksessa on melko radikaalikin, uhkaavalta. Ongelmaksi siis muodostuu myös se, että emme ehkä osaa suhtautua uudenlaiseen oppimiseen riittävän avoimesti, sillä koemme vanhan ja tutun tyylin järjestää koulutusta ja oppimista ainoaksi oikeaksi, tutuksi ja turvalliseksi.
Takavasemmistolaisten mietteet:
Ryhmämme näki Mitran ehdottamassa uudessa koulujärjestelmässä hyviä ja huonoja puolia. Olimme kiinnostuneita Mitran kokeen onnistumisesta ja mietimme miten School on a Cloud eroaisi omasta koulujärjestelmästämme. Pohdimme myös miten se toimisi koetilanteen ulkopuolella esimerkiksi suomalaisessa opiskelutilanteessa. Isoin ongelma Mitran ideassa on sen kohtaaminen erilaisten oppilaiden kanssa. Voi olla mahdollista, että Mitran kaikkiin kokeisiin valikoitui kiinnostuksen ja taidon vuoksi juuri sellaisia oppilaita, jotka oppivat hyvin Mitran kokeen tyylisessä tilanteessa sosiaalisen ryhmätyön kautta. Mutta entäpä oppilaat, jotka oppivat kuuntelemalla tai kirjoittamalla? Mitran esitys jätti myös paljon aukkoja uuteen koulutusjärjestelmään. Mitra ei esimerkiksi kerro miten kaiken kattava tämä uusi järjestelmä on. Onko se vain tietyn ikäisille vai kaikille? Koskeeko se kaikkia kursseja vai ainoastaan erityisiä ennalta valittuja kursseja? Onko Mitra aikomassa todellisuudessa omaa koulutusjärjestelmäänsä kaikkiin maihin? Toimiiko se suuremmassa koko valtion kokoisessa järjestelmässä? Myös motivaatio ja vapaus oli keskustelussamme esillä. Mitä ryhmätyötilanteessa tehdään jos oppilaat eivät halua tehdä tehtäviä? Mikäli opettaja on taustalla, onko opiskeluun käskeminen oppimiseen vaikuttamista, jota Mitra haluaa nimenomaan karttaa? Koulun sijaitseminen internetissä tarkoittaa myös sitä, ettei siellä harjoiteta käsin kirjoittamista. Mitra pitää käsin kirjoittamista menneen ajan taitona, jonka olemassaolo nykypäivänä ei ole niin tärkeää. Mutta onko käsin kirjoittaminen sitten turha taito? Toiset pitävät sitä hyödyllisenä ja toiset eivät. Ainakin Mitran suunnitelma poistaisi sen kokonaan opetuksesta. Ja kerran poistettua oppiainetta on vaikea tuoda takaisin.
Positiivisiakin asioita toki löytyy Mitran suunnitelmasta ja oikein toteuttamalla se toimisi varmasti ainakin vaihtoehtoisena koulutusvaihtoehtona oikein hyvin. Vaikkakin myös suomalaiset koulut yrittävät pysyä ajan hermolla ja mukautuvat yhteiskunnan uusiin tarpeisiin, ovat ne silti liian jähmeitä muuttumaan samaa hengästyttävää vauhtia kuin internet. Mitran suunnitelma on siksikin hyvä, että sen alustana toimii internet, joten sen tarjoamaa oppiaineistoa ja opetusmetodeja on helppo muuttaa, mikäli ne todetaan käytössä epäsopiviksi. Opetusohjelman muuttaminen netin alustalla on helpompaa kuin tämänhetkisissä kivijalkakouluissa. Mitran idea on sinänsä myös helposti toteutettavissa, sillä internet on jo koko maailman kokoava verkko, jolla yhteydenpito monien kymmenien tuhansien kilometrien päähän onnistuu helposti ja nopeasti. Mitran ideassa tämä verkko vain otettaisiin käyttöön vielä entistä paremmin oppimista ja opetusta varten.
Mitran kouluun valikoituvat siihen sopivat oppilaat, eli oppilas, joka oppii parhaiten ryhmätilanteessa saa varmasti erittäin paljon positiivisia kokemuksia ja oppii helposti Mitran koulussa. Sen vuoksi, että Mitran koulu saattaa jakaa oppilaat niihin, jotka oppivat ryhmätehtävissä parhaiten ja niihin, jotka oppivat parhaiten perinteisellä tyylillä kuunnellen ja muistiinpanoja tehden, voisi merkitä sitä, että Mitran systeemiä ei kannattaisi valita ainoaksi koulujärjestelmäksi. Sen paras paikka saattaakin olla vaihtoehtoisena koulutusväylänä niille, jotka sopivat sen luomaan oppimistilanteeseen.
Mummot Pilvessä mietteet:
Ryhmämme koki Sugata Mitran puheen mielenkiintoisena ja siinä esitetyt ajatukset herättivät keskustelua. Löysimme Mitran puheesta hyviä pointteja, mutta keskustelussa syntyi paljon kriittisiä ajatuksia sitä kohtaan. Mitran tutkimuksissa saatiin hyviä oppimistuloksia kokeissa, jotka tehtiin tarkkailemalla Intialaisessa slummissa asuvia lapsia opettelemassa käyttämään tietokonetta. Mielestämme kokeen olosuhteet ovat poikkeukselliset, joten sen tulosten vertaaminen esimerkiksi suomalaislasten kykyyn oppia ei välttämättä ole mahdollista. Oppimiseen käytettäviä resursseja, kuten aikaa, on eri olosuhteissa eri määrä.
Mitran kokeet kuitenkin viittaavat vertaisoppimisen ja ryhmätyöskentelyn olevan tehokas tapa oppia. Ryhmämme mielestä tämänkaltainen oppiminen on tehokasta opeteltaessa ns. ”mekaanisia suorituksia”. Ryhmän jäsenet myös löysivät omista kokemuksistaan näyttöä itseohjautuvan oppimisen tehokkuudesta. Esimerkkinä nähtiin tilanteita, joissa videopelejä tai tietokoneen käyttöjärjestelmää on opittu yhdessä ystävien tai perheenjäsenten kanssa pelaamaan tai käyttämään. Mitra heitti myös ilmoille ajatuksen ”Knowing is obsolete”, jonka mukaan teknologia on mahdollistanut, että asiat voidaan aina hakea jostain käyttöön, eikä niitä tarvitse erikseen tietää. Mielestämme teknologia on pienentänyt muistamisen merkitystä, mutta osaatko ajatella kriittisesti, jos et opettele ja ymmärrä kyseisiä asioita? Osaatko myöskään soveltaa opittuja asioita?
Mitra esitti puheessaan kritiikkiä ja vaihtoehtoja nykyiselle koulujärjestelmälle. Olemmekin samaa mieltä siitä, että koulujärjestelmän tulisi muuttua yhteiskunnan mukana sekä pyrkiä vastaamaan muuttuvan työelämän tarpeisiin. Mitran mukaan opetuksen tulisi olla itseohjautuvaa, jossa opettaja pistää tehtävät alulle, minkä jälkeen hän toimii ns. ”isoäitinä”, joka kyselee ja haastaa oppilaat käyttämään päätään. Saimme kuitenkin kuvan, että Mitra perustaa kritiikkinsä vain intialaisen ja brittiläisen koulujärjestelmän pohjalle. Suomalaisissa kouluissa saatetaan nykyään käyttää enemmän itseohjautuvaa oppimista, vaikkakin vanhanaikaisia tapojakin löytyy. Pohdimme myös itseohjautuvan opiskelun mahdollisia haittapuolia. Ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut oppivat paremmin itsenäisesti kuin ryhmässä. Ryhmätyöskentelyn aiheuttamat sosiaaliset tekijät saattavat haitata joidenkin oppimista. Myös työn ja oppimisen jakautuminen ryhmän jäsenten kesken saattaa olla epätasaista, mikäli sosiaalisesti rajoittuneemmat ottavat tai saavat pienemmän roolin kuin muut. Uskomme, että saatamme saada omakohtaista kokemusta Mitran ajatusten kaltaisesta oppimisesta tämän kurssin aikana, ja ilmoille jäikin kysymys: haluaako Tere olla isoäiti?
Ryhmä AB+
Tarkemmin keskustelusta löytyy ryhmän omilta sivuilta.
Ensimmäinen video herätti monenlaisia ajatuksia ryhmässä. Tuntuu, että Suomessa (ja muissa samankaltaisissa maissa) Mitran esittämän kokeen toistaminen ei nostaisi suuresti kannatusta. Meillä on jo paljon virikkeitä tarjottavana lasille, joita pääsee melko helposti tutkimaan. Köyhemmissä maissa asiat ovat toisin. Siellä taas voisi olla apua, jos tehokkaampaa ja toimivaa tietotekniikkaa lahjoitettaisiin heille. Hieman ironista, sillä usein tärkeimmät tietokoneissa käytetyt raaka-aineet ovat peräisin köyhemmistä maista, joissa esiintyy paljon orjuutta.
Jos mietitään vain omaa kulttuuriamme, niin ryhmätyöskentely ei välttämättä tarjoa täydellistä ratkaisua. Oppilaskohtaisempi suuntautuminen opetukseen on taas tulevaisuus. Vanhoissa opetus tyyleissä ei välttämättä ole itsessään mitään vikaa vaan ongelma on sinä, että metodeja on käytössä liian vähän. On tärkeää tarjota oppilaille kokeilevaa tutkistelua ja etsiä sitä omaa juttua, mutta yhtä tärkeää on myös harjoittaa kokeilua oppilaiden ja opettajan välillä. Ei oleteta, mikä tapa oppia on kullekin ryhmälle parhaaksi vaan keskustellaan tarjolla olevista vaihtoehdoista.
TEAM JÄÄRÄ[[1]]
Sugata Mitran suhtautuminen oppimiseen ja opettamiseen on miellyttävän lempeää ja humoristista. Hän nostaa esille sen huomion, että "liskoaivot" sulkevat korkeamman tason toiminnot pois, kun oppimistilanne koetaan uhkaavaksi. Siksi autoritaarinen rankaiseminen opetustilanteessa ei toimi, vaan jättää negatiivisen muistijäljen sekä pelon oppimistilanteita kohtaan. Lisäksi Sugata Mitra vastustaa indoktrinaatiota eli tiedon siirtoa “kaatamalla” ja manipuloimalla vastaanottajaa, jolloin yksi kaikkitietävä henkilö jakaa valitsemaansa tietoa ja toiset ottavat sen vastaan kyselemättä tai kyseenalaistamatta. Hän korostaa oppijan kannustamista ja kiittämistä sekä oppimisen sytykkeiden antajan syrjään astumista eli minimaalisen puuttumisen pedagogiikkaa. (ks. myös https://fi.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra.)
Sugata Mitran näkemykset herättävät paljon ajatuksia ja kysymyksiä, esimerkiksi, millä motivaatio kaikkiin tarvittaviin opeteltaviin asioihin taataan, jos ei ole pakkoa opiskella? Oppivatko vain motivoituneimmat oppilaat oma-aloitteisesti, ja kuinka käy niille, jotka eivät ole niin oma-aloitteisia? Putoavatko he kokonaan kelkasta? Entä oppimisvaikeudet ja käytöshäiriöt? Ihmisillä on luontaista taipumusta myös laiskuuteen ja vitkutteluun. Miten käy, jos ei ole sääntöjä, rajoituksia, deadlineja tai auktoriteetteja? Toimiiko omaehtoisuus kaikenikäisillä? Lasten taipumuksesta kiusata ja eriarvoistaa toisiaan ei myöskään mainittu mitään. Onko kiusaaminen ja pyrkimys hierarkiaan luontaista, vai opitaanko se kenties aikuisilta? Voiko käydä niin, että keskenään toimiessaan lapset hakeutuvat takaisin indoktrinaatioon, niin että joku lapsi ottaakin määräävän roolin ja päättää, mitä sekä miten tehdään? Onko ulkoa oppimisen aika kokonaan ohi, kun kaikki tieto on saatavilla internetissä? Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei opettele asioita ulkoa, vaan ennemminkin hankkii taitoja ja kekseliäisyyttä sen suhteen, että millä saa tiedon haettua jostain? Onko ulkoa oppimisessa jotain niin olennaista, että siitä luopuminen rappeuttaa ajattelua? Muistitekniikat ovat kuitenkin olleet edellytys ihmisen kehitykselle. Lisäksi ongelmana voi myös olla netissä olevan tiedon luotettavuus. Jos lapset eivät osaa arvioida sitä, he voivat omaksua väärää tietoa. Miten opetetaan kriittistä lukutaitoa lapselle?
Toisaalta voi miettiä, kuinka paljon ulkoa opeteltuja asioita ja taitoja todellisuudessa unohtuu vuosien koulussa istumisesta huolimatta. Kuinka suuri osa koulussa istumisen ajasta menee siten tyystin hukkaan? Entä esimerkiksi käsin kirjoittamisen taito? Mitä jos siitä luovutaan? Vaikuttaako esimerkiksi taiteellisiin kykyihin negatiivisesti? Tarvitaanko enää käsin piirtämisen ja maalaamisen taitoa, kun kaikki voidaan tehdä paremmin tietokoneella. Nyky-yhteiskunnassa ei välttämättä enää ole tarvetta "kolmelle ärrälle" ("reading, 'riting, 'rithmetic" eli luku-, kirjoitus- ja laskutaito), mutta koulu opettaa paljon muutakin. Voiko kaikkien aineiden opetuksen muuttaa yhdessä tehtäväksi tutkivaksi oppimiseksi? Mitran ideat toimivat ehkä hyvin luonnontieteiden opetuksessa, mutta toimivatko ne vaikkapa historian tai kielten kohdalla?
Mitra esittää videossaan ajatuksen siitä, että nykyinen koulujärjestelmä on varsin vanhentunut ja hän tarjoaa ratkaisuksi teknologiaan nojaavaa opiskelumallia eli "pilvikoulua". Hän on oikeassa siinä, että nykyinen koulujärjestelmä on vanhanaikainen ja kadottaa oppilaiden luonnollisen oppimisen ilon ja että jotain pitäisi tehdä. Mitran opiskelumalli on samanaikaisesti itsenäisempää kuin perinteinen opettajajohtoinen opetus, mutta myös yhteisöllisempää, koska oppijat ratkaisevat ongelmia yhdessä. Sinänsä Mitran ajatus koulujärjestelmän uudistamisesta vaikuttaa hyvältä, mutta varsinainen faktatieto siitä jää varsin vähäiseksi. Onnistuessaan tällainen koulujärjestelmä varmastikin valmistaisi uutta sukupolvea maailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, mutta on muutamia seikkoja, joita tulisi ottaa huomioon. Näitä ovat oppijoiden erilaiset oppimisstrategiat, mahdolliset oppimisvaikeudet ja oppimismotivaatio. "Pilvikoulu" ei välttämättä sovi yhtä hyvin kaikkien aineiden ja asioiden opettamiseen. Lisäksi koulutuksen tulisi tarjota yhtenäinen yleissivistys ja pohjatieto maailmasta, jotta lähdekriittinen tiedon tarkastelu ja oman ajattelun kautta maailman rakentaminen onnistuu. Lapsella ei ole automaattisesti taitoja arvioida kaikkea vastaanottamaansa tietoa. Siirtyminen pelkästään "pilvikouluun" tuntuu aika radikaalilta ajatukselta, vaikka siinä on paljon hyvää. Siihen liittyviä ajatuksia sovelletaan jo nykyäänkin jonkin verran esimerkiksi oppiainerajat ylittävässä ongelmaperustaisessa oppimisessa ja siinä, että ala- ja yläkoulussa numeroarviointi alkaa entistä myöhemmin.
Omaehtoisten ajatukset:
Mitra puhuu itseohjautuvan ja opettajattoman oppimisen puolesta. Hänen tutkimustuloksensa hämmentävät, mutta toisaalta kuulostavat ihan mahdollisilta. Konseptina se on kiinnostava. Keskustelussa esille nousi ajatuksia mallin puolesta ja sitä vastaan. Malli on oppilaslähtöinen (myös perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on oppilaslähtöinen; ks. OPS 2014, 20): Oppilas on mallissa aktiivinen tiedonetsijä ja opiskelun suunnittelija. Hän voi Mitran mallissa keskittyä opiskelemaan niitä asioita, jotka jotka häntä kiinnostavat. Etuna mallissa on myös se, ettei kokeita ole, vaan suoritteet ovat oppimistehtäviä. Aloimme kuitenkin pohtia, että Mitran malli ei kuitenkaan välttämättä sovi kaikille (eihän nykyinenkään opetuskulttuurimme sovi jokaiselle, kun taas joidenkin toisten kohdalla se toimii).
Oppijan kannalta huonoa on epävarmuus oppimisen edistymisestä, mahdollinen opiskeluvälineiden puute ja mahdollinen toiminnanohjauskykyjen heikkous. Riittääkö motivaatio sähköiseen opiskeluun (yksitoikkoisuus)? Onko lapsella itsellään halua oppia niin, esimerkiksi teini-ikäisillä opiskelijoilla? Entäpä, jos kaipaa selityksiä? Osaako hakea lähteitä (onko medialukutaito riittävä siihen)? Ei sovellu yhtä hyvin kaikkiin aineisiin (kotitalous, etiikka yms). Entä onko Mitran kritiikki konemaisesta opiskelusta aiheellista? Eikö joku yhteinen sisältö ja malli ole ihan hyvä asia (tuo struktuuria, vertailtavuutta).
Lopuksi voisimme todeta, että Mitran malli pitää sisällään kompastuskiviä, joiden vuoksi metodia täytyisi miettiä syvällisemmin ja sen toimivuutta testailla monipuolisesti. Olisimme odottaneet Mitralta tutkimustuloksiin viittaamista. Esimerkiksi, olisi ollut näyttöä siitä, ymmärtävätkö oppilaat sen, mitä ovat oppineet?Malli on vähän epävarman tuntuinen. Olemme kaikki tottuneet kontaktiopetukseen koulussa ja koemme, että opettajan ja oppilaskavereiden antama tuki ja palaute ovat tärkeitä oppimisessa. Mallia voisi varmaankin soveltaa silloin, kun opettajaa ei ole saatavilla. Tällaisenkaan syyn ei toisaalta saisi toimia perusteena sille, että kontaktiopetusta ei tarjota ollenkaan, tai että jossakin pelkistä säästösyistä siirrytään kokonaan pilvessä oppimiseen. On vaikeaa kuvitella, että nykysysteemistä luovuttaisiin ainakaan kokonaan Mitran mallin vuoksi; aikaa siirtyminen joka tapauksessa tulisi viemään. Ehkä olisi löydettävissä jokin keskitie, joka yhdistäisi hyviä puolia sekä Mitran ideasta, että vanhasta tyylistä.
Kysymyksiä, joita jäimme vielä miettimään: Miten valikoidaan se, mitä oppivelvollisuuteen sisältyy? Toimivatko kaikkien laitteet? Onko kaikilla tarpeeksi hyvä laite käytössä? Seuraako kukaan oppijan edistymistä? Entä miten lapset tulevat toimeen keskenään opiskelutilanteessa? Onko konseptin idea se, että saa keskittyä siihen, mikä kiinnostaa?
Lähteet (videon lisäksi) OPS 2014 = Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus 2014. http://www.oph.fi/download/163777_perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf (viitattu 27.9.2016].
Ryhmä Pallo, Oppimisen tavat tulevaisuudessa
Mitä koulun tulisi opettaa
Mitra pohtii, että tietäminen on vanhanaikaista (knowing is obsolete). Onko faktojen ulkoa opettelu järkevää, kun voimme hakea tiedon ja opetella asioita tarvittaessa. Suurin osa tiedosta kieltämättä vanhenee nopeasti tai unohtuu ja tämän takia tiedon ulkoa opettelu voi olla osittain resurssien hukkaamista. Tiettyjen perustietojen ja -taitojen oppiminen ylhäältä annettuna on silti perusteltua. Rajanveto on vaikeaa, mutta vaikkapa peruslaskutaidon, kirjoittamisen, lukemisen, tiedonhaun kaltaisten perustietojen ja -taitojen opiskelu tuntuu tarpeelliselta jokaiselle. Erityisesti peruskoulussa, mutta myös koulutusasteesta riippumatta yleensä tietyt perustason oppisisällöt kannattaa ehkä kuitenkin opetella, vaikka se joskus tarkoittaisi mekaanista, ylhäältä annettujen faktojen opettelua. Perusteiden opettelu auttaa pääsemään sisään asioihin ja muodostamaan pohjan omaehtoisemmalle opiskelulle.
Ehkä opetus voisi kuitenkin kokonaisuutena painottua enemmän taitojen, ymmärryksen ja menetelmien oppimiseen kuin tiedon ulkoa opetteluun. Mitran ryhmäoppimisen malli pakottaa passiivisen kuuntelun ja faktojen tankkaamisen sijaan tutkimaan, kokeilemaan ja kehittämään aktiivisesti ratkaisuja ongelmiin itse ja kehittää samalla hyödyllisiä taitoja.
Erilaisten oppimisen tapojen huomioiminen
Toisaalta ero valmiiksi määritellyn tiedon omaksumisen ja aktiivisemman asioiden tutkimisen ja ongelmien ratkaisemisen välillä ei ole niin mustavalkoinen. Myös tiedon ”passiivinen” omaksuminen kehittää taitoja, auttaa ymmärtämään asioiden yhteyksiä ja luo ongelmanratkaisumalleja, joita voi soveltaa myös käytännössä. Voi olla ongelmallista tehdä erilaisten oppimisten tapojen välille jyrkkää rajaa ”hyviin” ja ”huonoihin”. Erilaisten mallien toimivuus on tilanne- ja oppijakohtaista.
Jos yksin tapahtuva faktojen tankkaus korvataan verkostoitumisella ja ryhmätyöskentelyllä, eikö tämäkin rajoita erilaisten oppijoiden mahdollisuuksia omaksua tietoa omaehtoisesti haluamallaan tavalla? Omaehtoisen oppimisen ajatukseen voisi Mitran esitystä selkeämmin sisällyttää erilaiset oppimisen tavat.
Lukeminen, annettujen lähteiden tutkiminen ja tiedon yhdistely voivat olla joillekin tehokkaita tapoja omaksua tietoa ja luoda uusia ratkaisumalleja. Ryhmätyöskentely ja yhdessä tutkiminen eivät välttämättä sovi kaikille ja voi olla joillekin lahjakkaille lapsille myös rasite, jos he joutuvat vetämään vähemmän motivoituneita mukanaan.
Voisiko myös olla, että yhdessä oppiminen toimii erityisesti silloin, kun opeteltava asia aidosti kiinnostaa ja oppimisen tavoitteisiin voi vaikuttaa. Onko riski, että vähemmän mielenkiintoisten aiheiden osalta tunnollisten ja lahjakkaiden lasten kuormitus kasvaa muiden kustannuksella? Ainakin, jos kaikille asetetaan samat osaamistavoitteet, eikä huomioida oppijan yksilöllisiä kykyjä ja lähtötasoa.
Kannustimet ja motivaatio
Mitra esittää mallissaan, että arviointia pitäisi vähentää ja sen sijaan kannustaa oppijaa aktiivisesti. Pidämme tätä erittäin kannatettavana tavoitteena. Opiskelussa usein unohtuu mitä varten opiskellaan. Arviointi ja ihmisten järjestykseen laittaminen erilaisilla - usein melko mielivaltaisilla - kriteereillä korostuu ja henkilökohtaisten tavoitteiden asettaminen ja omaehtoinen oppiminen kärsivät. Onko yleensäkään mielekästä vertailla ihmisiä keskenään vai pitäisikö mieluummin arvioida heidän edistymistään suhteessa heidän aiempaan suoritustasoonsa ja keskittyä kannustamaan jokaista parempiin tuloksiin aiempaan omaan tasoonsa verrattuna?
Kannustamisen lisäksi motivaatioon voi vaikuttaa myönteisesti myös Mitran ajatus oppijan tarpeeseen ja kiinnostuksiin pohjautuvasta oppimisesta. Jos keskitymme enemmän oppijalle merkityksellisten ja välittömämmin hyödyllisten asioiden opetteluun, motivoituminen on helpompaa kuin perinteisessä yksisuuntaisessa opettamisen mallissa, jossa tyypillisesti opetellaan asioita, joihin liittyy lähinnä lupaus hyödystä tulevaisuudessa. Motivoituminen epämääräisistä lupauksista on vaikeaa verrattuna konkreettiseen soveltamiseen jossain itse asetetussa tavoitteessa.
Opettajan ja oppilaiden roolit
Mitra korostaa videossa lasten itsenäistä oppimista keskenään ilman asiantuntijoiden tukea. Vaikka omalähtöinen oppiminen voi olla aktivoivaa ja ylhäältä annettujen sisältöjen mekaaninen ulkoa opettelu passiivista, tämä ei mielestämme tarkoita, etteikö asiantuntijuuden ja aiemman tiedon tai kokemusten hyödyntäminen olisi keskeistä tehokkaassa oppimisessa. Henkinen tuki ja kannustaminen ovat tärkeitä, mutta tehokas oppiminen kaipaa mummopilven lisäksi tuekseen tietämykseltään pidemmälle edenneen henkilön valmentamista. Mitrakinhan esitti, että opettaja käynnistää oppimisen, tarkkailee sen etenemistä ja kannustaa tarvittaessa. Tässä korostaisimme kuitenkin vielä enemmän myös tiedon jakamista ja ongelmakohtien yli auttamista osana oppimisen tukea.
Jos oppija yrittää ratkaista itse (tai tiedoiltaan vertaistensa kanssa) kaikki ongelmat, aikaa kuluu usein hukkaan jo kertaalleen ratkaistujen ongelmien pohtimiseen ja opiskelu voi olla turhauttavaa. Tiedollinen tuki nopeuttaa oppimista tarjoamalla uusia näkökulmia, mahdollistamalla oman osaamisen kasvattamisen olemassa olevan tiedon päälle ja vähentämällä laadukkaiden lähteiden etsimiseen käytettyä aikaa.
Ehkä opettaja voisi olla käytettävissä tarvittaessa ja tarjota opiskelijoiden käyttöön tietolähteitä ja valmiiksi pureskeltua perustietoa sekä auttaa tiedonhaussa ja ongelmien ratkaisemissa, vaikka opiskelijat määrittäisivätkin tavoitteet oppimiselle. Ehkä tehokas oppiminen vaatii sekä rohkean omaehtoista kokeilua ja omien kysymysten ratkaisemista että asiantuntijan tukea.
Ryhmä Jämä[muokkaa]
Kirjoituksessamme on käytetty lähteenä videota sekä kolmea linkkinä merkittyä lähdettä.
Sugata Mitra kertoi videolla koulumuodosta, jonka voisi suomentaa nimellä Pilvikoulu. Mitra on intialaissyntyinen professori:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Sugata_Mitra
Mitran esitys alkoi kuvauksella brittiläisen imperiumin ajoilta. Imperiumi koulutti brittejä koko valtavalle alueelleen toimimaan osana byrokraattista hallitusta. Koulutus oli identtinen kaikilla.
Mitra halusi rakentaa virtuaalisen koulun, ja hän aloitti kokeilunsa intialaisten slummien alueella. Kokeilun idea oli "reikä seinässä", eli muuriin asennettu tietokone. Lapsilla oli koulussa vaihtelevantasoisia opettajia, mutta kokeilun aikana he toimivat paljolti itseohjautuvissa ryhmissä ja oppivat virtuaalisesti esimerkiksi biologiaa. Oppimistulokset olivat hyviä. Lapsilla oli kannustajinaan ja vahteinaan vanhempia koululaisia tai "isoäitejä". Isoäidit toimivat myös virtuaalisesti. Mitran mukaan pilvikoulun oppmistulokset olivat yhtä hyviä kuin rikkaiden koulujen oppilailla. Tamilinkieliset oppilaat oppivat paljon englantia.
Mitran mukaan koulu nykyisessä muodossaan on vanhanaikainen ja pilvikoulu voi korvata sen. Mitra myös esittää, että uudenlainen koulumuoto pelastaa lapset indoktrinaatiolta eli alistetulta, määräävältä oppimiselta:
Ajatuksiamme: Mitran missio on ilmeisen sosiaalinen. Myös köyhillä on oikeus laadukkaaseen oppimiseen. Visionaan Mitralla saattaisi olla maailmankylä, jossa kaikki opiskelijat opiskelevat virtuaalisesti ja vuorovaikutteisesti keskenään. Ehkä myös eri maiden tutkinnot olisivat yhtenäiset. Kuitenkin tuntuu, että ainoana koulutusmallina Mitran malli olisi yksipuolinen. Koululuokkien olisi oltava hyvin pienet. Tosin onhan Suomessakin jo nykyään alakoulussa luokattomia opetusryhmiä.
Herää kysymyksiä kuten kenellä vastuu koulutuksesta lopulta on? Jääkö alaikäisille itselleen liian suuri vastuu, jos pilvikoulu olisi ainut toimintamalli? Pilvikoulun rakentaminen vaatisi tarkkaa, maailmanlaajuista suunnittelua. Suomessa on nykyään valtavasti aikuiskoulutusta ja aikuisopiskelua. Ehkä pilvikoulu olisi koko maailman kaikkien sukupolvien koulu. Yhteenvetona voisimme sanoa, että pilvikoulu toimisi ainakin oppivelvollisuuskoulun osalta mieluummin täydentävänä kouluna kuin ainoana koulutusmuotona. Ja myöhemmässä vaiheessa monet ammatit vaativat käytännön koulutusta. Esimerkiksi pilvessä valmistuneen lääkärin vastaanotto tuskin houkuttelisi ketään, jolla on todellinen hoidettava sairaus. Pilvessä saisi varmaan neuvoja sairauden hoitoon, mutta käytännön toimenpiteet eivät onnistuisi.
Näpistelijät pohtivat:
Katsoimme tämän vasta muiden modulien jälkeen, ja totesimme, että se olisi kuitenkin ollut parempi katsoa ensimmäiseksi, jolloin se olisi antanut hyvän pohjan muille videoille.
Nykyinen koulujärjestelmä muokkaa ihmisistä konemaisesti toimivan yhteiskunnan osia. Tulevaisuudessa ihmisiltä vaadittuja taitoja on kuitenkin vaikea ennustaa. Oletamme, että kriittinen lukutaito ja erityisesti relevantin tiedon löytäminen informaatiotulvan keskeltä tulee tulevaisuudessakin olemaan tärkeä asia opittavaksi.
Ajatus koulujen tarpeettomuudesta tuntui melko radikaalilta. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halua ottaa itse selvää asioista, vaan viettävät mieluummin aikaansa vaikka tv:tä katsellen. Vapaa opiskelu voi myös johtaa yhdelle raiteelle juuttumiseen ja sitä myöten yksipuoliseen maailmankuvaan, jos ihminen tietää vain yhdestä itseään kiinnostavasta asiasta paljon eikä juuri mitään muista asioista. Jonkinlainen yhteinen tietopohja olisi siis hyvä olla olemassa. Pidimme tärkeänä erityisesti kirjoitus- ja laskutaitoa, sillä niiden puuttuminen eriarvoistaa ihmisiä nopeasti. Vuosien ajan on taisteltu siitä, että lukutaito saataisiin yleistymään, joten ajatus sen yhtäkkisestä tarpeettomuudesta kuulosti ryhmän mielestä järjettömältä. Tietenkään kaikkien ei tarvitse osata kaikkea täydellisesti, mutta esimerkiksi matematiikan perusteita tarvitaan tavallisessa arjessakin vaikka kaupanteon yhteydessä.
Tieto on nykyään helposti kaikkien saatavilla, joten asioiden ulkoa opetteleminen ei ole enää tarpeellista koulussakaan. Asioiden muistaminen ei kuitenkaan ole turhaa: uusi tieto rakentuu aina muistamamme vanhan tiedon päälle. Esimerkiksi töissä voi olla paljon hyötyä siitä, että muistaa miten jokin epätavallinen ongelmatilanne on aiemmin saatu ratkaistua.
Jäimme kaipaamaan yksityiskohtaisempaa tietoa kokeiluista, joissa lapset saivat oppia keskenään pelkän tietokoneen välityksellä. Kuinka syvällistä lopulta oli lasten ymmärrys vaikkapa biokemiasta, vai jäikö oppiminen pinnalliseksi? Entä miten tämä oppiminen käytännössä toimi? Pohdimme myös, vaikuttiko uuden teknologian käyttäminen positiivisesti lasten motivaatioon, ja toimisiko tämänkaltainen opiskelu silloinkin, kun laite on jo aivan tuttu.
Koulunkäynti saadaan mahdolliseksi myös kehittyvissä maissa tietokoneen avulla, mutta vaatii myös toimivan internet-yhteyden jota ei kaikkialla välttämättä ole. Mietimme, mitä käy esimerkiksi Intian pienille kielille, jos uusien sukupolvien opetus tapahtuu englanniksi netin välityksellä. Englannin kaltainen maailmanlaajuinen yleiskieli on tietenkin hyödyllinen vaikkapa tieteen kielenä, mutta toisaalta sen käyttäminen oppimisen kielenä lapsuudesta lähtien voi olla riski oman kielen ja jopa kulttuurin säilymisen kannalta.
Sosiaalisuus voi tehostaa oppimista. Asioiden selittäminen toiselle voi syventää omaa ymmärrystä aiheesta, ja kiinnostus toisen tekemiin asioihin voi kasvattaa motivaatiota. ”Granny cloud” hyödyntää tätä periaatetta, kun lapset joutuvat selittämään vastauksia isoäitien kysymyksiin. Kehuminen ja rohkaiseminen vahvistavat myös osaamista ja muistamista. Nykyinen koulujärjestelmä puolestaan toimii stressiä aiheuttavien kokeiden varassa ja näin ollen vaikeuttaa asioiden oppimista. Liika stressi ”sulkee” aivot niin, että ihminen voi muistaa jopa kirjan sivun, jolla jokin tieto on, mutta ei sivun sisältöä. Kokeet voisi mielestämme korvata vaikka ryhmäkeskusteluilla, joissa opettaja ohjaa keskustelua ja esittää tarkentavia tai ohjailevia kysymyksiä.
Tietojenkäsittelytieteilijöiden mietteet:
Yleisesti ottaen ryhmässä oltiin samaa mieltä Mitran kanssa, mutta tiettyihin asioihin löytyi sanomista.
Keskustelussa vastuttettiin ideaa, että opettajaa paikan päällä ei tarvittaisi ja että joku ”mummo” valvoisi oppimista netissä. Opettajalle kyllä löytyy tarvetta oppimisen ohjaukseen ja vastausten tarkistamiseen. Opettaja voi myös antaa yksityisempää apua oppilaille. Pilviopiskelu saattaa luoda eriarvoisuutta ja vähentää yksilöllisyyttä. Keskustelussa tuli myös puheeksi, kuinka ihan kaikkea ei tarvitse pistää pilveen. Tuli esille huolta koulurakennusten poistumisesta ja sosiaalisuuden vähentymisestä tulevaisuudessa, mutta päädyttiin siihen tulokseen, että näin pitkälle tuskin mennään sosiaalisen työelämän aikana.
Keskustelussa heräsi myös kysymys motivaatiosta opiskella tällaisessa systeemissä. Miten saisi lapset kiinnostumaan opiskelusta, jos heitä ei kiinnosta tai he eivät halua? Varsinkin jos heille annetaan tietokoneet, mikä estää heitä surffailemasta päivät pitkät opiskelun sijaan? Keskustelussa löytynyt vastaus on, että tarvitaan jokin tilanne, jossa tiedon etsinnälle on motivaatio. Ehdotettiin jonkinlaista rajattua, ”rakennettua” ympäristöä, jonkinlaista ohjelmaa tai peliä, jotta kiinnostus ja motivaatio saataisiin luotua ja pidettyä yllä.
Keskustelimme, että Intiassa on käytössään vanhentunut koulujärjestelmä, joka aliarvioi lapsia. Lapsilla olisi kykyjä tehdä suurempia asioita, jos heitä stimuloitaisiin oikealla tavalla. Nykyinen koulujärjestelmä ei valmenna lapsia mihinkään muuhun kuin tehdastyöhön 1900-luvulla. Koulujärjestelmä ei ole muuttunut, vaikka maailma on.
Monenlaiset köyhyysongelmat voisivat ratketa tai köyhyys voisi ainakin vähentyä, jos lapsille annettaisiin mahdollisuus opiskella itsenäisesti. Lapset voisivat myös opettaa aikuisia, sillä lapsille on helpompi oppia uusia asioita ja parempi heittäytymiskyky uusien asioiden omaksumiseen.
Oppimista ei tarvitsisi sitoa yhteen ja tiettyyn paikkaan: netissä oppiminen ja kommunikoimisen parantaminen tai uudelleenmuokkaaminen yli kulttuurirajojen voisivat parhaimmillaan poistaa monia yhteiskunnalliseen asemaan liittyviä ongelmia.
Ryhmä Metan ajatuksia:
Pohdimme keskustelussamme Sugata Mitran formaalin koulujärjestelmän kritiikkiä ja pilvikoulun mahdollisuuksia Suomen koulujärjestelmää vasten. Mitran pilvikouluun liittämät perinteisen opettaja-oppilas -suhteen purkaminen, yksilöllisyyden huomioiminen, yhteistoiminnallinen oppiminen, vertaisoppiminen ja oppimaan oppiminen eivät toki ole mitenkään uusia tai vieraita ajatuksia koulumaailmassa, mutta uutta Mitran mallissa on, että tietokone olisi ensisijainen oppimisväline ja opettajan sijaan oppimista ohjaisivat korkeintaan virtuaaliset lukumummot. Pilvikouluvideo herätti keskustelua laajemminkin kouluinstituutiosta ja siitä, kuinka erilaista oppiminen voi olla esimerkiksi steinerkoulujen, pienten kyläkoulujen ja isompien koulujen välillä. Koimme, että koulussa olisi tärkeää huomioida oppilaat yksilöinä omine oppimistyyleineen. Tämä ei ole kokemustemme perusteella aina toteutunut ainakaan isoissa yksiköissä. Mitran pilvikoulu sen sijaan tuntuu testitilanteiden valossa onnistuneen oppimisen räätälöinnissä ja oppilaiden motivoinnissa. Keskustelussamme nousikin esille kysymys, viekö koulu lapsilta heille alunperin luontaisen oppimisen ilon? Ja jos näin on, niin miksi?
Mitra testasi pilvikouluideaansa slummin lapsilla. Pohdimme, olisiko koe ollut yhtä suuri menestys länsimaissa, missä teknologia on arkipäiväisempää ja jatkuvasti käytettävissä? Pilvikouluidea perustuu ajatukseen tiedon tasaveroisesta saatavuudesta, mutta tarvittava teknologia ja verkkoyhteys eivät kuitenkaan ole aina itsestään selvästi saatavilla joka paikassa. Mietimme myös, kuinka määräytyisivät opittavat asiat ja olisiko kaikilla halu oppia ja oppimiseen tarvittavat taidot? Täysin lasten motivaation pohjalta tapahtuva oppiminen olisi hyvin toisenlainen lähtökohta kuin nykyinen laaja-alaiseen perussivistykseen tähtäävä järjestelmä. Ajatus siitä, että lapset opiskelisivat vain itseä kiinnostavia asioita, tuntui kaoottiselta. Jonkinlaiset raamit olisivat ehkä kuitenkin tarpeen, jotta tiedetään, mihin pyritään ja miten. Pilvikoulussa olisi mahdollista myös toteuttaa luovempiakin oppimisprojekteja kuin videolla esitellyt lukumummon perässä lukeminen tai molekyylibiologian pänttääminen. Tietokoneella työskentely sinällään ei tee sisällöistä välttämättä yhtään sen kiinnostavampia, vaan kyse on tällöin vain formaalin koululaitoksen sisältöjen siirtämisestä toiseen välineeseen. Toki pilvikoulun ideaalit olisivat toteutettavissa ilman tietokoneitakin. Pilvikoulun kiinnostavimpina mahdollisuuksina näimme toisille tai lukumummolle opettamisen (joka sopisi koetilanteeksikin), yhteistyön sekä työelämässä tarvittavien taitojen oppimisen. Virtuaaliset lukumummot olisivat loistava idea reaaliaikaisina apuhenkilöinä ja positiivisen palautteen antajina sekä oppimisen tukijoina. Myös mahdollisuus omassa tahdissa oppimiseen on hyvä näkökohta.
Internet on epäilemättä tehokas väylä uuden oppimiseen, ja esimerkiksi Youtuben how to -videoista ja blogeista voi oppia melkein mitä vain leivonnasta auton jarrunesteiden vaihtoon. Kun tiedon tarve lähtee omasta motivaatiosta ja oppiminen tapahtuu itselle luontaisia väyliä pitkin, on oppiminen sisäsyntyistä ja ulkoa määrättyä sekä valvottua tehokkaampaa. Itse tajuamisen riemu on merkittävä oppimisen halua lisäävä tekijä. Tieto- ja taitopuolella internet tarjoaa jo nyt epäilemättä oppisisällöt joilla voisi tältä osin vaikka korvata perinteisen kouluoppimisen. Formaalilla koulujärjestelmällä on kuitenkin puolensa ja oma paikkansa, ja esimerkiksi sosiaalisuusnäkökohta ja ohjeiden vastaanottamisen ja toteuttamisen taito nousivat esiin. Koulu on myös tarpeellinen ”päivähoidon jatkeena”. Etenkin uuden opetussuunnitelman myötä koulujärjestelmässä pyritään poispäin Mitran provokatiivisen kuvauksen kaltaisesta järjestelmästä. Mitran kritiikki ja pilvikoulun ideat ovat kuitenkin ajatuksia herättäviä ja niissä olisi lähtökohtia tulevaisuuden koululle.
Sugata Mitran videoluento “Build a School in the Cloud” käsittelee opetusta ja oppimista nyt ja tulevaisuudessa. Alustuksena Mitra väittää tämänhetkisen koulutusjärjestelmämme olevan brittiläisen imperiumin peruja, jossa oppilaita tuotetaan keskenään vaihtokelpoisiksi osiksi koneeseen, jota ei ole enää olemassa. Mitra väittää, että tieto perinteisessä tarkoituksessaan on menettänyt merkityksensä, eikä oppilaiden tarvitsisi olla nykymaailmassa tiedoiltansa toistensa klooneja. Ajalla ennen sähköisiä viestimiä ja tietoverkkoja oli yhdenmukainen koulutus tarkoituksenmukaista. Koulutusputkesta valmistunut pystyttiin sijoittamaan mihin tahansa laajan imperiumin kolkkaan ilman suurempia ongelmia.
Suomalaista koulujärjestelmää kritisoidaan välillä tasapäistämisestä, eli siitä, että oppilaiden erityistarpeita ei oteta riittävän hyvin huomioon. Tekniikan Akateemisten liiton Pekka Pellisen mukaan tämä voi johtaa huippuosaamisen hukkaamiseen. (Lappalainen 2011.) Sugata Mitran maantieteestä riippumattoman verkkokoulun perusajatuksena on, että halu oppia on sisäsyntyistä ja näin ollen sitä tulee kannustaa parhaimman oppimistuloksen saavuttamiseksi. Mitra vei oppimismateriaalein ladattuja tietokoneita maaseudun lapsille vapaaseen käyttöön. Kun Mitra muutaman kuukauden päästä saapui tarkastelemaan tuloksia, hän yllättyi kuinka hyvin lapset olivat sisäistäneet yliopistotasoisia oppimateriaaleja huolimatta siitä, että ne olivat vieraskielisiä ja tarkoitettu huomattavasti enemmän pohjakoulutetuille aikuisille opiskelijoille. Testattuaan oppilaiden tietoja Mitra huomasi, että kannustavan aikuisen pelkkä läsnäolo oppimistilanteessa riitti parantamaan testituloksia merkittävästi. Suomessa kaikentasoiset oppijat paremmin huomioon ottavaa opettamista on tutkinut ja hyvin tuloksin kokeillut Pekka Peura. Peuran mukaan käytössä oleva arviointikulttuuri on suurimpia syypäitä huonoon opiskelumotivaatioon ja kehottaa siirtämään arviointia oppilaille itselleen. (Peura 2014 & Peura 2016.) Porkkanana sekä Mitran että Peuran oppilaille esimerkkitapauksissa toimii lisääntynyt ymmärrys omasta osaamisesta ja itseluottamuksen kasvu. Eräs parhaita esimerkkejä äärimmilleen viedystä arviointikulttuurista ovat ylioppilaskirjoitukset, joita on kritisoitu raskaana ulkoluku-urakkana, joka ei hyödytä jatko-opintojen tai työelämän haasteissa millään tavalla. Lukiolaisten liitto otti keväällä kantaa tulevaan ylioppilaskirjoitusuudistukseen viittaamalla Opetushallituksen pääjohtajan Aulis Pitkälän haastatteluun, jossa hän oli valmis poistamaan kirjoitukset kokonaan. Lukiolaisten liitto myötäilee Pitkälän kantaa kirjoitusten kehittämistarpeesta, erityisesti jatko-opintoja silmällä pitäen. Korkeakoulujen pääsykokeiden korvaaminen parannetuilla yo-kokeilla vähentäisi näin kirjoituskevään stressiä ja välivuoden tarvetta. (Luukkainen 2016.) Tämänkaltaiset pohdinnat herättävät kuitenkin muutamia kysymyksiä. Miten pääsykokeiden poistaminen ja korvaaminen yo-kokeilla vaikuttaisi työelämästä opintoihin palaavien mahdollisuuksiin opiskella? Hyvin laadituissa pääsykokeissa pääsykoekirjallisuus luo pohjatietoja tulevia opintoja varten. Kuinka tämä huomioitaisiin uudistetuissa yo-kokeissa?
Sugata Mitran onnistuneet opetuskokeilut intialaislasten parissa osoittavat hyvin, kuinka ihminen on luonnostaan tiedonhaluinen. Kuinka hyvin kokeilu siirtyisi sitten länsimaihin, joissa lapsilla on jatkuvan internet-yhteyden myötä pääsy koko ajan käytännössä koko ihmiskunnan keräämään tietoon. Ehkäpä kadulle sijoitettu oppimismateriaaleja sisältävä tietokone ei keräisi ympärilleen innostunutta lapsilaumaa, mutta sovellettuna ajatuksena entistä omaehtoisempi opiskelu on varmasti oikea suunta. Ihmiset oppivat eri asioita eri tahtiin ja joskus asian ymmärtäminen on kiinni siitä, että se selitetään hieman eri sanoin. Mitran huomiot siitä, kuinka pidemmälle edenneet lapset opettivat muita ja samalla laajensivat omaa ymmärrystään asiasta. Tietokoneohjelmoinnissa on tähän liittyvä käsite, rubber duck debugging, jossa konkreettiselle tai kuvitteelliselle kumiankalle selitetään, mitä korjattavana oleva koodi tekee (Wikipedia 2016). Prosessi selkeyttää ohjelmoijan omaa ymmärrystä koodista ja todennäköisesti vian aiheuttava kohta koodista löytyy kuin itsestään. Kumiankka, kollega tai kanssaopiskelija auttaa hahmottamaan käsillä olevaa ongelmaa kuuntelemalla ja parhaassa tapauksessa esittämällä sopivia kysymyksiä. Asian voi kiteyttää niin, että ryhmä on enemmän kuin jäsentensä summa.
Mitran School in the Cloud -projekti innostaa oppilaita tutkimaan asioita oman mielenkiinnon pohjalta, kysymällä opintoja ohjaavia kysymyksiä (Big Questions) ja kannustamalla eteenpäin verkossa toimivien ohjaajien (Grannies) avulla. Oppilaan ja ohjaajan ei tarvitse olla samassa maassa, tai edes samalla mantereella, sillä tietoverkon avulla videoyhteys syntyy valtamerenkin ylitse. Projektin kuulumisia lukiessa syntyy hyvin positiivinen kuva ja mukaan on saatu isoja kumppaneita, kuten Microsoft ja Newcastle University (Newcastle University 2016). Verkko tarjoaa monenlaisia resursseja oppimiseen, esimerkiksi Coursera ja edX, joissa voi suorittaa yliopistotasoisia opintokokonaisuuksia tai yksittäisiä kursseja oman koneen äärellä, kotoa poistumatta. Kurssitodistuksiakin näistä halutessaan saa ja verkon kautta suoritettuja kursseja on tietyin varauksin mahdollista siirtää opintopisteiksi myös kotimaisiin yliopistoihin, puhumattakaan mahdollisuudesta osallistua huippuyliopistojen luennoille ilmaiseksi. Selkeästi malli voi toimia ylemmillä asteilla, mutta kuinka sitten perusopetuksessa? Voiko verkkokoulussa oppia lukemaan tai laskemaan ilman läsnäolevaa ohjausta? Mikä on lähtötaso, minkä Sugata Mitran esittelemä koulutusmalli vaatii?
Lähteet:
Lappalainen, T. 2011. Pekka Pellinen: “Suomalainen koulu on pikkuisen liian tasapäistävä”. Suomen Kuvalehti. <http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/pekka-pellinen-suomalainen-koulu-on-pikkuisen-liian-tasapaistava/> (käytetty 14.12.2016).
Luukkainen, E. 2016. Lukiolaiset: Parempia ylioppilaskirjoituksia! <http://lukio.fi/lukiolaiset-parempia-ylioppilaskirjoituksia/> (käytetty 14.12.2016).
Newcastle University. 2016. School in the Cloud. <https://www.theschoolinthecloud.org/> (käytetty 14.12.2016).
Peura, P. 2014. CASE 2 Yksilöllisen oppimisen opetusmalli “Peuran polku”. <http://www.oph.fi/download/163633_Case2_Peuran_polku.pdf> (käytetty 14.12.2016).
Peura, P. 2016. Äidinkielen ja matematiikan yhteistyökurssi ja tiimioppiminen. <http://maot.fi/author/ppeura/> (käytetty 14.12.2016).
Wikipedia. 2016. Rubber duck debugging. <https://en.wikipedia.org/wiki/Rubber_duck_debugging> (käytetty 14.12.2016).