1. Pöytäkirja

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Medialukutaidot[muokkaa]

Pohjana Leena Rantalan artikkeli "Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa".

Keskustelussa läsnä: 1UP Anri ja Cryo

Paikka ja aika: Kangasala 20.12.2011


Alustaja oli tekstinsä loppuun koonnut viisi kysymystä keskustelun kimmokkeeksi. Aluksi kuitenkin puhuimme hieman alustuksesta ja Rantalan artikkelista yleensä: Oliko epäselvyyksiä? Selviteltiin esimerkiksi sitä, miten tekstiin syvällisemmin tutustunut alustaja oli käsittänyt kohdan, jossa puhuttiin kriittisestä ajattelusta ja kriittisestä pedagogiasta. Alustaja tarkensi myös sitä, mihin kohtiin tekstissä milloinkin viittasi: tuliko esimerkiksi idea kysymykseen medialukutaidosta ammattina jostakin tietystä artikkelin kohdasta vai muuten vain?

Muutama kärkevä kommentti alkuun, alustuksen ulkopuolelta, herätti hyvin keskustelua: Mietimme muun muassa, onko kriittinen lukutaito todella yksilön korkeita ajattelun taitoja, kuten artikkelissa sivulla 146 ohimennen mainittiin. Viitataanko korkealla ajatuksella sivistykseen? Kuinka korkea sivistyksen taso ihmisellä on oltava, jotta hänellä on mahdollisuus kriittisyyteen? Onko sivistys yhtä kuin koulutustaso? Voiko sanoa, että vaikkapa ammattikoulun käynyt lukee Aamulehteä paljon vähemmän kriittisesti kuin tohtorin tutkinnon suorittanut? Kyseinen kysymys on kärjistetty ja siihen vastaa mielellään ei. Voidaan toki ajatella, että jonkin koulutustason edustajilla voisi olla keskimäärin tietty kriittisyyden taso, ehkä liittyen esimerkiksi heidän lukemansa kirjallisuuden määrään, mutta yksilötasolla ei voida yleistää ”sivistystason” vaikuttavan kriittisyyteen.

Tosin olimme molemmat sitä mieltä, että jokainen osannee olla kriittinen omaan alaansa liittyvissä teksteissä. Eikä välttämättä vain oman ammattialansa kysymyksissä: Joku voi olla vaikkapa tietyn elämänvaiheen asiantuntija ja jos lukee jotakin siihen liittyvää, osaa arvioida vaikkapa miten jonkin artikkelin neuvoihin kannattaa suhtautua.

Kriittiseksi kasvattamisen riittävyys ja metodit[muokkaa]

Ensiksi mietimme kriittisten lukutaitojen opetusta ja sen metodien parantamista. Kun kiinnitimme lopussa huomiota keskustelumme sävyyn, havaitsimme, että puhuimme ”kriittisyyden opettamisesta” aivan kuin ”kriittisyys” olisi jokin oppiaine – mutta emme oikein tienneet, oliko sävy lähtöisin artikkelista vai syntyikö se keskustelun aikana.

Muistelimme, että omina kouluaikoinamme kriittistä lukutaitoa vaadittiin selkeimmin vasta äidinkielen kirjoitusten tekstitaidonkokeessa, mutta pitkäaikaista valmennusta ei juuri ollut. Keskustelimme siitä, kuinka monipuolisia tekstejä kannattaa oppilailla luettaa: Perinteisiä sanomalehtiä; puolueohjelmia? Esimerkiksi aatteellisia tekstejä ei meidän kouluaikoinamme juuri käsitelty/vertailtu, mutta kuitenkin poliittiset sävyt vaikuttavat yhä monien sanomalehtien näkökulmissa. Lehtikuviakin voisi analysoida; puhuuko teksti yhtä, kuvitus toista?

Pohdimme, että lapsille kannattaa alkaa opettaa mahdollisimman varhain, mitä kriittisyys on ja miksi ei kannata aina automaattisesti uskoa kaikkea kuulemaansa, sillä niin asian opettaminen kuin sen oppiminen on hidasta. Toisin kuin esimerkiksi silloin, kun tajuaa hallitsevansa kymmenen kertotaulun, ei kriittisyyden suhteen ole yksittäistä ahaa-elämystä: ”Nyt osaan olla kriittinen!”. Oppilaan ajatusmaailma ei muutu yhden oppitunnin jälkeen.

Opettajan on vain tarjottava johdonmukaisesti motivoivaa, ajatuksia herättelevää materiaalia. Korostimme molemmat tosin kodin merkitystä kriittisen otteen omaksumisessa ehkä Rantalaa enemmän: Koimme, että sieltä on tullut konkreettisempia elämään ja ihmisiin liittyviä neuvoja. On myös kuunneltu vanhempien kommentteja uutisiin ynnä muihin ajankohtaisiin asioihin liittyen ja vähän isompana itse osallistuttu keskusteluun. Koulussa on tosin sitten tutustuttu erilaisiin ihmisiin ja heidän perheidensä käytöntöihin, opittu eri ilmiöiden taustoista sekä alettu vertailla eri näkemyksiä kotona omaksuttuun

Emme keksineet metodia, jossa painopiste olisi opetuksessa, ei oppijassa. Emme tunnistaneet oikeastaan mitään varsinaista kriittisyyden opettamisen metodia. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että itse kriittisyyttä ei voi opettaa, mutta joitakin kriittisyyden välineitä kyllä: Miten voi varmistaa, että saatu tieto on totta; Mistä voi tunnistaa, jos tieto on epäilyttävä? Tosin välineiden suhteenkin voi opetus olla vain suuntaa antavaa. Epäilyttävyyden tunnistus on ongelmallista – ei voi olla valheenpaljastuskoneen tavoin toimivia kysymyksiä. Mietimme, mihin muuhun voi esimerkiksi erilaisia tekstejä lukiessa kiinnittää huomiota kuin esimerkiksi sanavalintoihin ynnä muihin argumentointiin liittyviin tekijöihin? Voiko esimerkiksi ketään kirjoittajaa leimata epäilyttäväksi? Pitääkö kaikki tekstit arvioida kirjoittajan aiemmasta tuotannosta erillisinä?

Totesimme, että erilliseen arviointiin olisi aina pyrittävä, vaikka onkin inhimillistä alkaa jossain vaiheessa tuntea epäluuloa sellaista kirjoittajaa kohtaan, joka todistettavasti kirjoittaa aina ”hölynpölyä”. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisi oikein epäillä hänen tuoreita kirjoituksiaan. Entä jos ko. kirjoittaja kirjoittaisikin seuraavalla kerralla asiaa? Hän olisi perehtynyt aiheeseensa aiempaa paremmin tai vaihtanut kokonaan alaa. Sama henkilö voi tuottaa niin kovin erilaisia tekstejä. Jokuhan saattaa kirjoittaa jostakin tietystä aiheesta hyvinkin päteviä ja objektiivisia tekstejä, mutta joskus innostua kirjoittamaan aiheesta, joka herättää itsessä suuria tunteita, mutta jonka asiantuntija ei ole. Yksi virhe ei tarkoita, että koko henkilö olisi epäluotettava. Hyvin usein, jos esimerkiksi poliitikko möläyttää jotakin, on hänen koko uskottavuutensa heti mennyttä.

Päädyimme miettimään myös tekstien vastaanottajien asemaa. Yksilöltä voi vaatia aika paljon asettua esimerkiksi juuri poliitikon yhden näkemyksen taakse, jos kyseinen poliitikko on profiloitunut vaikkapa jonkin sortin ääri-ihmisenä. Tämä yksilö, vastaanottaja, voi olla hyvinkin "lukutaitoinen" henkilö, joka osaa onkia esiin olennaiset ja järkevät ajatukset ja sivuuttaa hölynpölyn. Kuitenkin häneen saatetaan helposti suhtautua aivan kuin juuri hän olisi medialukutaidoton, joka hyväksyy myös kaiken sen hölynpölyn. Vaikka pitäisi jonkun poliitikon jostain tietystä näkemyksestä, se ei tarkoita, että jakaisi kaikki tämän näkemykset tai edes puoluekannan.

Medialukutaidosta ammatti?[muokkaa]

Alustaja nosti esiin medialukutaidon työkaluna ja mietti, millaisia ammatillisia mahdollisuuksia sen kautta voisi avautua. Onhan se toki hyödyllinen taito, jos joku osaa lukea mediaa paremmin kuin toiset. Esimerkiksi yrityksen imagon hallinta voisi olla työsarkana.

”Mediavastaava” voisi olla paikallaan esimerkiksi silloin, jos jokin yritys on saanut kielteistä huomiota: hän voisi ajatuksen kanssa käydä läpi median antaman palautteen ja kenties paikata yrityksen julkisuuskuvaa antamalla päteviä lausuntoja lehdille. Hän myös osallistuisi sosiaaliseen mediaan varsinkin, jos yrityksellä on vaikkapa oma julkinen foorumi tai chat, ja jakaisi siellä neuvoja, tietoja ja päivityksiä asiakkaille antaen siten muille työntekijöille tämän suhteen työrauhan. Hän keräisi kommentteja ja tekisi yhteenvetoa siitä, mitä yrityksestä ajatellaan, mitä siltä toivotaan.

Laajasti ajateltuna mediavastaava siis huolehtisi firman medialukutaidosta suhteessa asiakkaisiin, mutta entäpä asiakkaat – ovatko he yksin medialukutaidonammattilaisten armoilla kuten yleensäkin esimerkiksi mainonnan suhteen? Olisi kätevää, jos firmoilla ja eri tuotteilla olisi kaikille avoimet sivut sosiaalisessa mediassa, (esimerkiksi Facebookissa). Monilla jo onkin, mutta pitäisikö sivujen olla puolueettomien tahojen ylläpitämiä? Kommenttialueille saisi kuka tahansa kirjoittaa vapaasti mielipiteitään ja arvioitaan ja mediavastaava valvoisi vain, että keskustelut pysyvät asiallisina – näin ihmiset voisivat saada esimerkiksi ilmaista vertaistukea. Mediavastaava olisi niin puolueeton kuin voi eikä siis yrityksen palvelussa.

Tosin mietimme, onko mediavastaavia jo, sillä monet ajatukset tuntuivat perin tutuilta! Millä nimikkeellä he toimivat ja eroaako työ loppujen lopuksi vaikka pr-henkilön tai tiedottajan työnkuvasta? Keskustelua herättikin siis mahdollisen ammatin/roolin rajat ja luonne. Mediavastaava voisi erota pr-henkilöstä siinä mielessä, että hän keskittyisi nimenomaan sosiaaliseen mediaan eikä esimerkiksi mainontaan itseensä: Mainonnassa hän toimisi korkeintaan avustajana, joka kertoo, mitä yleisö inhosi vaikkapa edellisessä mainoksessa ja mitä he toivoivat mieluummin näkevänsä.

Marginaaliryhmät esiin[muokkaa]

Alustaja oli innostunut vähemmistöfoorumeista ja pohti, että monilla ei ole muutakaan paikkaa, missä kertoa kohtaamistaan jokapäiväisistä ongelmista kuin sosiaalinen media. Artikkelissaan Leena Rantala lainasi Douglas Kellnerin ajatuksia vuodelta 1998: ”- - Ehkäpä tulevaisuudessa perustetaan aikamme lukupiirien kaltaisia mediapiirejä, joihin ihmiset kokoontuvat eritelläkseen mediatuotteita perinpohjaisesti ja kriittisesti. - - Ehkäpä ihmiset oppivat käyttämään uusia teknologioita kommunikoidakseen toistensa kanssa ja tuottaakseen omia mediatuotteitaan, joita levitetään ja jaetaan ympäri yhteiskuntaa niin, että marginaaliset mielipiteet pääsevät esiin - - ”. Mietimme hieman, miten hyvin Kellnerin visiot ovat jo toteutuneet: 2000-luvun alussa oli esimerkiksi blogivillitys, puhumattakaan viime vuosien sosiaalisen median leviämisestä suuren yleisön tietoisuuteen.

Päädyimme keskustelemaan siitä, kuinka aktiivisesti eri foorumit lopulta yrittävät tuoda ongelmiaan ja ajatuksiaan "isomman” median tietoon? Vähemmistöjä on valtavasti maahanmuuttajista uskonnollisiin ryhmiin sekä elämäntapaintoilijoihin (jne.), joten väistämättäkin vähemmistöfoorumien enemmistöllä on vain pieni seuraajakunta ja niiden pariin hakeutuvat lähinnä ne, joilla on jo kiinnostusta aiheeseen.

Entä jos ryhmä ottaa päämääräkseen julkisuuden saamisen: millä keinoin vangitaan suuren yleisön huomio ja mitä sen vuoksi ollaan valmiita uhraamaan? Kasvava julkisuus aiheuttaa usein muutoksia pienten yhteisöjen ilmaisutavoissa ja käytännöissä sekä kävijäkunnassa. Mediajulkisuus saattaa tuoda enemmän negatiivista kuin positiivista huomiota, minkä seurauksena puolestaan vanha (alkuperäinen) kävijäkunta ei välttämättä enää viihdy aiemmin turvalliseksi ja mukavaksi koetussa ryhmässä.

Lukutaito ja maailmankuva[muokkaa]

Alustaja onki artikkelista keskustelunaiheeksi myös sen, vaikuttaako lukutaito/-taidottomuus yksilön maailmankuvaan [[1]]. Ensiksi ajatustenvaihdossa tuli esiin historia. Uskonpuhdistushan on tunnettu esimerkki siitä, miten lukutaito mullisti maailmankuvaa. Alettiin vaatia, että jokaisen olisi opittava lukemaan itse Raamattua omalla äidinkielellään, eikä uskoa vain sitä, mitä kirkonmiehet saarnastuolista käsin kertovat - lumipallo lähti vyörymään.

Voisi toki ajatella, että lukutaidon merkitys riippuu siitä, missä päin maailmaa asuu, missä oloissa. Kuinka moni ympärillä on lukutaitoinen? Onko lukutaito todella kaiken perusta? Maailmassa taitaa kuitenkin olla yhä yhteisöjä, joiden kulttuuri perustuu suulliseen perimätietoon, ei niinkään kirjallisiin historiateoksiin ja uskonnollisiin teksteihin. Jos ajattelee maailmankuvaa suppeammin elämänkatsomuksena, se voinee muodostua ilman lukutaitoakin. Jos olisi lukutaitoinen, mutta tekstit eivät olisi tärkeässä osassa ympäröivässä kulttuurissa, olettaisi että olennaiset asiat omaksuu silti ensisijaisesti muulla tavoin.

Jos ympärillä olevat ihmiset eivät osaa lukea, mutta itse osaa, on ulkopuolinen. Vastaavasti ainakin länsimaissa herättää ihmetystä, jos aikuinen ei osaa lukea. Toisaalta käytännössä ei varmaankaan voi miettiä vain sitä, kuinka monta prosenttia vaikkapa maan väestöstä osaa lukea ja siitä päätellä, onko lukutaito hyödyllistä. Näin etenkin, koska jokaisen maan päättäjät osaavat nykyään lukea, heillä on yhteyksiä ympäröivään maailmaan jne.

Toistuvasti on tuotu esiin sitä, että jos köyhissä maissa panostetaan tyttöjen koulunkäyntiin, syntyvyys laskee, elinikä nousee ja elintaso kohenee. Koulutushan lähtee liikkeelle usein lukutaidosta ja lukutaidon kautta pääsee käsiksi tietoon, myös sellaiseen joka on muualta kuin omasta kulttuurista, (suullisen ulkoaopettelun kautta se on paljon hitaampaa ja vaikeampaa.) Oppi vaikuttaa elämään mullistavasti: Vaihtoehtojen määrä kasvaa. Jos perinteisesti on esimerkiksi ajateltu, että lapsia on saatava paljon ja nuoresta asti, jotta tulevaisuus on turvattu, tytöt oppivat koulussa, että tulevaisuuden voi kenties turvata, vaikka lykkäisikin äitiyttä tuonnemmaksi. Eikö kyseessä ole varsin vaikuttava muutos maailmankuvassa - siinä mitä odottaa elämältä?

Keskustelussa nousi esiin Rantalan artikkelin kohta sivulla 140, jossa kirjoitetaan havainnoista, joiden mukaan aikuisten lukutaidottomien määrä on Yhdysvalloissa huolestuttavan korkea. Tarkkoja lukuja ei valitettavasti annettu. Oletettavasti kyse on köyhälistöstä. Kuinkahan moni on laiton, ehkä englanninkielen taidoton maahanmuuttaja, joita USA:ssa lienee miljoonia? Jos lukutaidottomien kuitenkin ajattelisi taitavan englannin ja olevan USA:n kansalaisia, kiinnostaisi tietää, erottaako heidät ”muista”. Kuinka paljon he tietävät yhteiskunnasta? Ympäröivän maailman menosta voi saada tietoa television ja radion kautta, etenkin englanninkielisessä ympäristössä saattaa pärjätä hyvin. (Ainakin olettaisin, että Suomessa isompi osa ohjelmatarjonnasta on tekstitettyä.) Jos katsoo päivittäin uutisia, käy vaikkapa erilaisissa puhetilaisuuksissa (ym.). voi tietää paljon enemmän kuin lukutaitoinen, joka ei vilkaisekaan ajankohtaisia ohjelmia ja sanomalehtiä.

Toisaalta ihmetyttää, miten nämä lukutaidottomat selviytyvät byrokratiasta. Pohdimme, kuka huolehtii heidän oikeuksistaan vai huolehtiiko kukaan? Ja tietävätkö asianomaiset edes oikeuksistaan? Jos lukutaidottomia on USA:ssa todella niin paljon kuin väitetään olevan, luulisi asian olevan esillä paljon enemmän... Ja niin, jos ei osaa lukea, ei myöskään osaa kirjoittaa eikä voi kuuluvasti ilmaista yhteiskunnan hierarkiassa mielipiteitään. Onko nyt kyse kuitenkin yhteiskunnallisista vaikuttamiskeinoista, ei maailmankuvasta - vai onko se sama asia?

Fiktio ja medialukutaito[muokkaa]

Lopuksi käsittelyyn otettiin fiktion tarjoamat mahdollisuudet medialukutaidon kehittämisessä. Tulimme tulokseen, että fiktio voi auttaa sekä omien että toisten ihmisten ajatusten ymmärtämisessä ja ilmaisemisessa.

Elokuvat voivat olla voimakkaita viestinvälittäjiä. Esimerkiksi jonkun merkkihenkilön elämästä voidaan tehdä elämäkerrallinen elokuva, jonka voi lukea fiktioksi sikäli, että onhan kyse vain näyttelijöistä, dialogit ovat yleensä kuviteltuja ja asioita yhdistelty ja tiivistetty. Toisaalta siten kontekstit tuodaan usein esiin ytimekkäämmin: mikä tilanne sai henkilöt toimimaan niin kuin he toimivat? Voidaan ottaa vapauksia ja mennä henkilöiden ”pään sisään” ja jos tarkastellaan jonkun vaikuttajan/ suuren ajattelijan elämää pitkältä ajanjaksolta, voidaan hahmottaa syy-seuraussuhteet paremmin – vaikka usein tämä kaikki on pelkkää tulkintaa.

Luonnollisesti vapauksia voi ottaa vieläkin enemmän, jos kyseessä on puhdas fiktio, sillä pelko siitä, että sanottaisiin tai tehtäisiin jotakin sellaista, joka loukkaisi oikeasti olemassa olevia henkilöitä, ei ole niin painostava. Kun käsittelyssä on vaikeita aiheita, esimerkiksi liittyen monia koskettaneisiin tilanteisiin kuten suuriin katastrofeihin, sotiin ja eri kriiseihin (ym.), voi olla parempi, että niitä käsitellään fiktion kautta. Tämä voi helpottaa myös suuren yleisön samastumista.

Esimerkiksi Tuntematon sotilas on varmasti koskettanut niin monia sodassa itse olleita kuin heidän omaisiaan ja auttanut heitä ymmärtämään toisiaan paremmin. Kaikki eivät kuitenkaan ole olleet valmiita kertomaan itse omista traumaattisista kokemuksistaan.


Elokuvien lisäksi myös videopelit hyödyntävät tehokkaasti fiktiota. Pelit ovat usein elokuvia intensiivisempiä ja selkeämpi vuoropuhelu on mahdollista. Monissa peleissä on kyse taisteluista, joissa on valittava puolensa ja toimittava sen mukaisesti. Miten suhtautuu ”viholliseen”? Pelissä vihollinen voi olla vaikkapa avaruusolio tai jokin muu täysin epärealistinen uhka, mutta peli voi kuitenkin herättää kysymyksiä, jotka auttavat pohtimaan todellisen elämän ja maailman jännitteitä, kuten vaikkapa aluekiistoja ja sotia, orjuutta ja terrorismia. Onko valmis kuulemaan toisen osapuolen näkemyksiä, miettimään sekä omia että toisen motiiveja ja reaktioita (jne.).

Peleissä lukutaito korostunee elokuviakin enemmän: haluaako nähdä peleissä jotakin syvällisempää vai onko päämääränä vain esimerkiksi vihollisen tuhoaminen? Ottaako pelin liian tosissaan? Netissä on peleihin liittyviä keskustelualueita, joilla voi porukalla analysoida ja kritisoida pelejä. Jotkut pelaajat haluavat pohtia sitä, millaisia viestejä pelit välittävät; toiset ovat vähemmän syvällisiä, eivätkä näe peleissä mitään muita ulottuvuuksia, kuin vaikkapa tasolta toiselle etenemisen. Toisaalta myös pelisuunnittelijoissa voi olla eroja: osa toivoo voivansa herättää pelaajat pohtimaan syntyjä syviä, osa ei.


--Anri 22. joulukuuta 2011 kello 00.31 (UTC)