4. Alustus

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Aineistosta[muokkaa]

Sugata Mitran kokeet: ”Aukko seinässä”[muokkaa]

Aukko seinässä -koe, toisin sanoen tietokone seinässä –koe, on Sugata Mitran 1990-luvun lopulla toteuttama projekti. Kyse on siitä, että Mitra kierteli maailman vähävaraisilla alueilla, etenkin Intian syrjäseuduilla, tutkimassa lasten oppimista. Hän päätti tutustuttaa lapset tietokoneisiin ja keskittyi köyhiin lapsiin, jotka eivät juuri olleet koulua käyneet.

Esimerkiksi New Delhin slummissa Mitra kiinnitti erään talon seinään lapsia varten tietokoneen, avasi laajakaistayhteyden ja poistui paikalta. Hän jätti lapset, jotka eivät olleet koskaan nähneet tietokonetta saati tienneet Internetistä, laitteen kanssa oman onnensa nojaan. Lapset ovat kuitenkin neuvokkaita ja sinnikkäitä kunhan heidän mielenkiintonsa herää. He löytävät itsenäisesti ratkaisuja mitä erilaisimpiin ongelmiin ja ovat valmiita myös opettamaan toisiaan.

Mitra toisti samaa menetelmää useamman kerran. Eräässä kylässä lapset oppivat vain neljässä tunnissa siitä, kun näkivät tietokoneen ensimmäistä kertaa, tallentamaan itse tekemäänsä musiikkia koneelle ja sitten soittamaan sitä muille. Toisessa kylässä taas Mitra oli asentanut koneeseen puheentunnistusohjelman, mutta lapset puhuivat englantia niin voimakkaasti murtaen, ettei kone voinut tuottaa puheesta selvää tekstiä. Kun Mitra palasi kylään parin kuukauden kuluttua, lapset olivat itse oivaltaneet, että heidän piti muuttaa omaa puhetapaansa ja olivat onnistuneet hiomaan englannin aksenttiaan selvästi brittiläisemmäksi.

Intiassa kahden vuoden päästä aukko seinässä –kokeen aloittamisesta lapset osasivat jo googlettaa kotitehtävänsä. Samoihin aikoihin opettajat totesivat esimerkikiksi lasten englannin taidon kehittyneen nopeasti ja ihmettelivät, miten syvällisiä ajattelijoita lapset olivat. Mitran mukaan kaikki tämä on periaatteessa totta, ei huijausta: Jos aineisto on Googlessa, miksi se pitäisi varastoida omaan päähän? Seuraavien neljän vuoden lopuksi Mitra havaitsi, että lapsiryhmät osasivat navigoida netissä ja etsiä tietoa ja koulutuksellisia päämääriä itsekseen.

Informaatio- ja viestintäteknologian sekä koulutuksen globaalit trendit TOP10[muokkaa]

  1. Mobile Learning.
  2. Cloud computing.
  3. One-to-One computing
  4. Ubiquitous learning.
  5. Gaming.
  6. Personalized learning.
  7. Redefinition of learning spaces
  8. Teacher-generated open content.
  9. Smart portfolio assessment.
  10. Teacher managers/mentors

Mitran projektien ja suuntauslistauksen vertailua[muokkaa]

Teknisten laitteiden määrä[muokkaa]

Globaalien trendien listauksessa kaavailtiin muun muassa mobiililaitteiden voittokulkua: nykyiset laitteet, jotka on yhä useammin varustettu Internet-yhteyksillä ja tietojenkäsittelymahdollisuuksilla, voivat pian syrjäyttää luokkahuoneiden PC:t. Merkittävää voi olla myös se, jos tietosovellukset eivät olisi pian enää sidoksissa vain yhteen koneeseen, vaan siirrytään siihen, että palvelimet ovat saatavilla netistä. Tämä mahdollistaisi halvemmat tietosovellutukset, minkä vaikutus koulutusjärjestelmiin olisi valtava, joskin haasteena on tarjota kaikkialla mahdollisuus päästä tähän Internetin ”tietopilveen”. Listauksen mukaan tärkeää on myös se, että jokaisella lapsella olisi luokkahuoneissa henkilökohtainen oppimisvälineistö, olipa kyseessä sitten OLPC-periaate eli yksi kannettava tietokone per oppilas tai vaikkapa älypuhelin.

Toisaalta Sugata Mitra totesi Englannissa, Gatesheadin lasten parissa tekemänsä kokeen yhteydessä, että syvä oppiminen tapahtuu ryhmissä. Gatesheadissä oppilaat saivat ratkoa heille annettuja tehtäviä yhdessä koneen ääressä ja netissä pyörimällä. Parin kuukauden päästä he vastasivat paperikokeessa samoihin kysymyksiin, mutta tällä kertaa yksin ja ilman apuvälineitä. Pistemäärä pysyi samana. Mitra epäili syyksi eräänlaista valokuvamuistia: asiat syöpyvät tarkasti mieleen, kun keskustellaan ja toimitaan porukassa. Samanlaista muistamista ei tapahdu, jos tehtäviä olisi pähkäillyt yksi lapsi oman tietokoneensa edessä.

Pelit[muokkaa]

Aukko seinään -kokeessa eteläintialaisessa kylässä lasten onnistui ladata joltakin Disneyn kaltaiselta lastensivustolta pelin vain pari viikkoa sen jälkeen, kun tietokone oli tuotu heidän kyläänsä. Kambodzan syrjäseudulla Mitra taas testasi suhtautumista erääseen ”tylsään” matematiikkapeliin, jota kukaan lapsi ei halunnut pelata, ei edes koulussa. Havaittiin, että jos pelin jätti jalkakäytävälle ja aikuinen lähti pois, lapset innostuivat näyttämään toisilleen, mitä ikinä osasivatkaan pelillä tehdä. Trendilistauksen mukaan pelit ja pelaaminen, etenkin monen pelaajan yhteisöt, tarjoavat uusia ulottuvuuksia oppimiseen, sillä ne edistävät nuorten aktiivisuutta sekä sosiaalisia vuorovaikutustaitoja.(5)

Oppimisprosessin hahmottaminen ja virtuaalinen oppimisympäristö[muokkaa]

Listauksen mukaan oppimisympäristö on uudelleen määriteltävä. Tämä koskee ilmeisesti sekä konkreettista ympäristöä että aineiston saantia. Opettajien itse tuottamaa materiaalia olisi syytä hyödyntää. Opetukseen voidaan lisätä esimerkiksi online-tekstejä, joita opettajat voivat muokata, täydentää ja sovittaa tarpeisiinsa. Samoin voidaan hyödyntää portfolioita: oppimiseen liittyvää tietoa voidaan kerätä yhteen, hallita ja välittää eteenpäin. Oppilailla on yhä enemmän mahdollisuuksia kerätä yhdessä töitään esimerkiksi online-portfolioiksi, joissa voi näkyä niin oppimisprosessin aikana välitetyt tweetit, blogit kuin valokuvat. On tärkeää auttaa opettajia ymmärtämään paremmin oppimisen aukkokohtia ja soveltamaan opetusmateriaalin sisältöä.

Luotettava tiedonvälitysinfrastruktuuri sekä halvemmat tietokoneet mahdollistaisivat sen, että koulujärjestelmät ympäri maailman kykenisivät tarjoamaan oppilaille mahdollisuuksia oppia missä ja milloin vain. Listauksessa todettiin tosin, että infrastruktuurin hyödyntäminen vaatii myös virtuaaliohjaajia tai –opettajia. Myös Sugata Mitra käsitteli virtuaaliohjausta. Hän puhui muun muassa ”isoäitimetodista” eli siitä, että lapsia kehutaan, heiltä udellaan selityksiä ja heitä ihaillaan ja kannustetaan. Mitra on Britanniassa saanut houkuteltua satoja isoäitejä osallistumaan lasten ohjaamiseen. Isoäitien tarvitsee uhrata aikaansa vain tunnin viikossa eikä kotoa tarvitse postua,sillä yhteyttä luokkiin pidetään skypen välityksellä. Mitra voi ”biimata” mummot mihin kouluun tahansa. Oppilaat puhuvat ”mummopilvestä” ja parin vuoden aikana mummopilveä on hyödynnetty jo yli 600 tunnin edestä.

Mitra on kiinnostunut myös oppimisympäristöistä ja kertoi luennollaan SOLEista (self organized learning environments). Hyvässä oppimisympäristössä panostetaan paitsi teknologiaan myös kalusteisiin ja tilavuuteen. Mitra mainitsi, että on tärkeää, että oppilaat voivat hyvin istuutua katselemaan ryhmissäkin isoja näyttöjä laajakaistayhteydellä. Halutessaan he voivat soittaa myös mummopilvelle. Luennollaan Mitra esitteli New Castlessa olevaa SOLEa, välittäjänä oli Intian Kunai.



Mahdollisia kysymyksiä tekniikasta ja oppimisympäristöistä

  • Onko todella ehdottoman tärkeää, että jokaisella on omat laitteensa?
  • Ideoita siitä, miten puhelimia voidaan käyttää opetuksessa?
  • Voiko jokaisesta pelistä oppia jotakin? Pitäisikö kouluissa olla vain oppimistarkoituksiin tehtyjä pelejä?
  • Mitkä tekijät vaikuttavat lasten suhtautumistapoihin? Ovatko pelit enemmän lasten ”oma juttu”? Saako jokin aikuisten läsnäolossa lapset torjumaan jotkut pelit, mikä? Kuuluvatko pelit kuitenkin enemmän vapaa-aikaan?
  • Kuinka paljon on panostettava oppimisympäristöihin? Onko kaikki koulurakennukset uudistettava?
  • Onko "oppiminen milloin vain ja missä vain" todella riippuvaista tiedonvälitysinfrastruktuurista?
  • Kuinka pitkälle yksilöllisyyttä voidaan viedä? Kuitenkin ryhmätyötä ja yhteisöllisyyttä korostettiin...

Opettajan ja oppilaan roolit ja suhteet[muokkaa]

Kuka saa opettajan?[muokkaa]

Listauksessa todettiin, että oppimista on räätälöitävä yksilöllisemmäksi. Arveltiin, että teknologian avulla voidaan kenties ymmärtää paremmin oppilaan tietopohjaa sekä räätälöidä opetusta ongelmakohdat sekä oppimistavat huomioiden. Tulevaisuudessa opettajat ovat ohjaajia, jotka auttavat oppilaita tunnistamaan yksilöllisillä opinteillään olennaiset opinlähteet sekä tekemään yhteistyötä. Ohjaajat tarjoavat tukea ja tarkentavia näkökulmia sekä virallisella opetusajalla että sen ulkopuolella. Todettiin, että harva opettaja kuitenkaan on halukas astumaan tuntemattomalle maaperälle.

Jos listauksessa viitattiin haluttomuuteen tutustua tuntemattomiin opetusmenetelmiin, Mitra puhui myös toisenlaisen rohkeuden tai innon puuttumisesta: Joka puolella maailmaa on paikkoja, joissa ei eri syistä voida rakentaa hyviä kouluja ja joihin hyvät opettajat eivät voi tai halua lähteä. Mitran lähtökohtana olivat kehitysmaat, mutta hän puhutteli yleisöä laajemmin: jokainen voi bongata omasta maastaan alueen, joka ei houkuttele ja Mitra muistutti, että monet ongelmat lähtevät juuri niiltä alueilta. Hyvät opettajat eivät halua mennä sinne missä heitä eniten tarvitaan.

Millä tasolla lapset ovat?[muokkaa]

Sugata Mitran tutkimukset olivat avoimesti lapsilähtöisiä: mietittiin, mitä lapset oppivat tekemään itse. Auktoriteeteista, etnekään opettajsita, ei juuri puhuttu ja poistuihan Mitra itsekin paikalta aina aineiston tai kysymyksen annettuaan. Mitran kokeissa olennaista lienee se, ettei oppilaita saa aliarvioida.

  1. Gatesheadissa Mitra antoi lapsille ratkaistavaksi 6 GCSE-kysymystä. Jokainen ryhmä sai tehtävät ratkaistua alle tunnissa. Kullakin ryhmällä oli yksi tietokone ja he käyttivät kaikkia mahdollisia tiedonlähteitä Googlesta Wikipediaan ja uutistoimistoihin.
  2. Torinossa (2010) Mitra lähetti opettajat pois 10-vuotiaiden oppilaiden ryhmästä. Mitra alkoi kirjoittaa kysymyksiä englanniksi taululle eikä muuten neuvonut vain italiaa puhuvia lapsia. Toivuttuaan hämmennyksestä lapset kirjoittivat kysymykset Googleen, käänsivät ne siellä italiaksi ja palasivat italiankieliseen Googleen. Nopeasti oli selvitetty syyt dinosaurusten sukupuuttoon, ratkaistu Kalkutan sijainti sekä selvitetty, kuka Pythagoras oli – Mitrakin oikein hämmästyi, miten 10-vuotiaat onkivat niin nopeasti näytöilleen suorakulmaisia kolmioita.
  3. 2000-luvun alkupuoliskolla Mitra oli tehnyt vielä haastavamman kokeen (The Kalikuppam Experiment 2007): Voivatko eteläintialaisen kylän tamilinkieliset 12-vuotiaat lapset opettaa itselleen bioteknologiaa englanniksi? Lähtötasokokeesta lapset saivat odotetusti nolla pistettä. Sen jälkeen Mitra antoi heille tietokoneen ja sen sisältämän bioteknologian oppimateriaalin. Mitran palattua parin kuukauden kuluttua lapset kertoivat hänelle tutkineensa aineistoa päivittäin. Lapset olivat epävarmoja. Lopulta yksi 12-vuotias tyttö tunnusti, etteivät he ymmärtäneet mitään muuta kuin että DNA-molekyylin epätäydellinen replikaatio aiheuttaa geneettisen sairauden! Koetulokset olivat nyt nousseet 30 prosenttiin, mutta silläkään ei läpäistäisi bioteknologian koetta. Mitra päätti pyytää erästä kylän kirjanpitäjätyttöä, lasten ystävää, opettamaan lapsille bioteknologiaa niin paljon, että he pääsisivät kokeesta läpi. Tyttö ei tuntenut bioteknologiaa lainkaan, mutta Mitra kehottikin tätä käyttämään isoäidin metodia: seisoskelemaan taustalla, utelemaan ja kehumaan. Kahden kuukauden jälkeen lasten pistemäärä oli noussut 50 prosenttiin. Niin paljon saavat kokeissa jo Delhin hienostoalueenkin oppilaat, joilla on bioteknologian opettajia ainetta opettamassa.

Kun Mitra julkisti bioteknologian opiskeluun liittyneen tutkimuksen, se sai paljon ihmetystä osakseen – tulokset ovat liian hyviä ollakseen totta. Eiväthän lapset osanneet edes englantia. Itseäni olisi kiinnostanut tietää, oliko jotenkin varmistettu, että kukaan ulkopuolinen ei niiden kahden kuukauden aikana auttanut lapsia aineiston kanssa? Kuinka monimutkaista aineisto mahtoi olla? Oliko paljon kuvia? Googlen kääntäjäpalveluakaan ei tainnut vielä 2007 olla apuna toisin kuin torinolaisilla.

Tarvitaanko opettajia?[muokkaa]

Mitra oletti bioteknologian kokeen osoittavan, että opettajia todellakin tarvitaan aineiston tarjoamisesta huolimatta, mutta niin ei siis käynytkään.

Listauksen mukaan tiedonvälitysinfrastruktuurin hyödyntäminen vaatii virtuaaliohjaajien lisäksi myös mahdollisuuksia vertaisoppimiseen ja yksilölliseen, syvempään oppimiseen. Edellä mainitun Gateshead-kokeen yhteydessä todettiin ryhmätyöskentelyn vaikutus syvään oppimiseen ja muistamiseen. Mitra ohjeisti siinä 32 oppilaan joukkoa jakautumaan neljän hengen ryhmiin. Sai valita vapaasti ryhmän, sai vaihtaa ryhmää jos ei viihtynytkään alkuperäisessä joukossaan, sai myös kierrellä katselemassa ja vakoilemassa muiden toimintaa ja hyödyntää toisten oivalluksia kuin omiaan.

Muissa kokeissa ilmeisesti jakautuminen oli vieläkin vapaampaa, sillä ei edes ryhmien kokoja määritelty – ainakaan Mitra ei siitä maininnut. Hän kuvaili tosin toisenlaista järjestäytymistä. Esimerkiksi aukko seinässä -kokeessa erään kylän 8-vuotias pikkupoika alkoi pian opettaa itseään vähän nuorempaa tyttöä selailemaan tietokoneella. Samoin bioteknologiaa opetelleessa ryhmässä havaittiin, miten eräs tyttö oli ottanut ryhmässä opettajan roolin – hän ohjeisti muita.

Aikuisia johtohahmoja ei ilmeisestikään missään Mitran projektissa ollut – vain lapset ja tietokoneet (olihan luennon otsikkokin "The child-driven education"). Silti tulokset olivat hyviä – bioteknologian opiskelun toisessa vaiheessakin tuloksia paransi eräänlaisen auktoriteetin pelkkä taustalla olo. Luentonsa lopuksi Mitra totesikin, että kokeiden myötä on törmätty itseorganisoituvaan järjestelmään, jossa rakenne syntyy ilman ulkopuolista vaikutusta. Tämä ilmenee, kun systeemi alkaa tehdä asioita, joita ei alun perin tarkoitus: Koulutus on itsejärjestäytyvä systeemi, jossa oppiminen on esille putkahtava ilmiö…



Mahdollisia kysymyksiä ohjauksesta ja opettajuudesta

Vaikuttaisi siltä, että listauksessa korostetaan paljon enemmän opettajien asemaa ohjaajina kuin Mitran projekteissa, joissa opettaja on häivytetty hyvin voimakkaasti pois.

  • Voisiko ”mummopilvi” toimia Suomessakin? Missä oppiaineissa se olisi erityisen hyödyllinen? Millaisia sovelluksia siitä voisi kehittää? Lisäisikö se kansainvälisyyttä?
  • Mikä on alueellisen eriarvoisuuden takana? Onko vika poliitikoissa vai opettajien mukavuudenhalussa?
  • Miten tilannetta voitaisiin helpottaa?
  • Vaikuttaako tämä oppilaiden ja opettajien suhtautumiseen toisiinsa?
  • Voiko Mitran kokeista päätellä, että lapset oppivat mitä tahansa ilman opettajaa?
  • Riittääkö todella vain se, että aineisto on saatavilla – ei väliä millä kielellä?
  • Korvaako pelkkä kannustus opettajan ohjauksen? Kuinka paljon aikuisten olisi vetäydyttävä taka-alalle?


Lopuksi nostaisin esille Sugata Mitran luennon kohdan, jossa hän kertoi tutustuneensa Arthur Clarkeen. Mitran projekteista kiinnostunut Clarke oli sanonut hänelle kaksi asiaa:

  1. Jos opettajan voi korvata koneella, hänet pitäisikin.
  2. Kun lapsilla on kiinnostusta, koulutus tapahtuu. Lapset oppivat hyvin nopeasti navigoimaan ja löytämään asioita, jotka kiinnostavat heitä.

Nämä kommentit voisi niin ikään ottaa keskustelun aiheiksi.



--Anri 28. joulukuuta 2011 kello 13.00 (UTC)