4. Pöytäkirja

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pöytäkirja: The child-driven education[muokkaa]

Ryhmä: 1UP (Anna-Riikka Pasanen ja Aino Riikonen)

Aiheesta: Sugata Mitran luento "The child-driven education”

Paikka ja aika: Kangasala 7.5.2012

Mitra luennoi tekemistään tutkimuksista ja kokeista liittyen informaatio- ja viestintäteknologian rooliin lasten koulutuksessa. Hän oli havainnut lasten pääsevän teknologian avulla positiivisesti hämmästyttäviin tuloksiin, täysin ilman opettajan apua. Alustus oli oikein hienosti tehty, Mitran tekemien kokeiden vaiheet oli selitetty yksityiskohtaisesti ja selkeästi. Lisäksi Anri oli ottanut mukaan käsiteltäväksi informaatio- ja viestintäteknologian sekä koulutuksen globaalit trendit TOP10:n, jota käsittelimme vasta lukupiirin loppupuolella.

Molemmat lukupiiriläiset tykkäsivät luennoitsijan luennointityylistä. Pidimme siitä miten paljon Sugata Mitra korosti lasten omaa kiinnostumista ja innostumista oppimisesta. Hänen esitelmässään sivuttiin siis jonkin verran samoja aiheita kuin Robinsonin videopätkässäkin, tosin ehkä hieman syvällisemmin johtuen niin luennon pituudesta kuin näkökulmasta: Mitra pureutui siihen, mitä lapset voivat itse saada aikaan, kun heidät jätetään oman onnensa nojaan oppimismateriaalin kanssa.

Anri esitti alustuksensa yhteydessä monia hyviä kysymyksiä. Lähdimme liikkeelle siitä, voiko Mitran kokeista päätellä, että lapset oppivat mitä tahansa ilman opettajaa. Riittääkö todella vain se, että aineisto on heidän saatavillaan? Pohdimme sitä erityisesti sitä, riittääkö oppilaiden motivaatio varsinkaan silloin jos se aineisto, joka heidän olisi määrä opetella, on kovin hankalaa. Tulimme miettineeksi myös sitä, onko eri maissa lapsilla keskimäärin erilaiset opiskelumotivaatiot; ovatko esimerkiksi maksullisten koulujen oppilaat motivoituneempia. Suomessahan koulu on käytännössä ilmaista, ja lapset pitävät koulua itsestäänselvyytenä, samoin kuin sitä että oppilaitoksesta toiseen eteneminen on suht vaivatonta. Ehkä jo se, että tietää, että opetuksesta joutuu itse suoraan maksamaan, lisää motivaatiota, ainakin jos on kyse köyhistä. Tosin köyhillä ei yleensä ole varaa maksaa.

Huomasimme luentopiirin aikana palaavamme jatkuvasti takaisin motivaatio-ongelmiin, joita lapsilla nähdäksemme esiintyy. Emme pitäneet ollenkaan todennäköisenä että Mitran menetelmät toimisivat vaikkapa Suomessa yhtä hyvin kuin Intiassa.

Oppivatko he todella?[muokkaa]

Videolla esitelty kannustusmetodi ei vakuuttanut meitä täysin. Miten käy, jos (ja kun) lapsi ymmärtää jotakin väärin? Ei virhe korjaudu sillä, että joku aikuinen kehuu vieressä. Toisaalta ehkä virheisiin puututaan välillä liiankin aikaisin: keskeytetään toinen heti, ilman että annetaan hänelle itselleen mahdollisuutta huomata ja korjata mokaa. Tosin kyllä senkin ymmärtää, että ei ole hyvä antaa lapsille lopuksi listaa kaikesta siitä, mikä meni työssä pieleen, jolloin virheet ovat ehtineet ehkä moninkertaistua. Joka tapauksessa tulimme siihen tulokseen ettei pelkkä kannustaminen missään nimessä riitä, vaan jonkun asiantuntevan pitää varmistaa, että lapsi todella ymmärtää asian.

Olimme molemmat sitä mieltä että oppilaiden kehitystä täytyy aina valvoa jollain konstilla, riippumatta siitä millä tavalla oppiminen tapahtuu. Ideaalina lienisi se, että oppilaslähtöisen koulutuksen avulla oppilaat kasvaisivat kohti ryhmävastuuta, jolloin kukaan ei niin sanotusti tippuisi kärryiltä - olemme kuitenkin sen verran pessimistisiä, että uskoimme siipeilijöiden olemassaolon jatkuvan ikuisesti. Siksi yksilökohtaista taitojen testausta tullaan jatkossakin tarvitsemaan.

Millä muulla tavoin oppimista voisi valvoa, kuin kokeiden avulla? Keksimme joitakin alternatiiveja, mutta toisaalta meillä ollut myöskään ongelmaa nykyisten kokeiden ja tenttien kanssa. Vaihtoehtoisesti oppimista voisi valvoa vaikkapa oppimispäiväkirjojen, portfolioiden tai toisenlaisten kirjoitustehtävien avulla. Tällaisia näkeekin silloin tällöin yliopistossa, mutta lukiossa ne olivat erittäin harvassa ja peruskoulussa niitä ei tainnut olla juuri lainkaan. Mistä tämä johtuu, mietimme. Anri muisti ala-asteelta Kiina-aiheisen portfolion väkertämisen, ja totesi sen olleen oikein kivaa.

Anri keksi myös että voitaisiin lisätä vaikkapa suullisuutta: Joku voi keksiä vastauksia paljon paremmin vuorovaikutustilanteessa kuin kirjallisessa kokeessa, jossa pitää antaa yleensä erittäin täsmällinen ja iskevä vastaus. Suullisia kokeita voitaisiin järjestää pienille ryhmille kerrallaan, vaikka 4-5 oppilaalle. Siinä saa toisaalta jo keskustelua aikaiseksi ja toisaalta jokainen voi keksiä myös uutta sanottavaa toisin kuin jos ryhmässä olisi 15 henkeä.

Voisiko oppilaille antaa vaihtoehtoja testien suhteen? Vaihtoehdot voisivat vaihdella oppiaineesta ja aihepiiristä riippuen, mutta joka tapauksessa oppilas saisi valita muutamasta vaihtoehdosta. Voisi olla perinteistä koetta, suullista koetta, portfoliota, muunlaista harjoitustyötä ym. Lukupiirissä mielipiteemme olivat tosin hieman törmäyskurssilla, toisen mielestä tällaisen tilanteen haittana voisi tapahtua sellaista että erityyppiset testit ovat eritasoisia, ja näin ollen niiden tulokset eivät olisi verrannollisia. Yhden oppilaan tulos saattaisi riippua vahvasti siitä minkälaisen testin hän valitsee, ja lisäksi jokin tietty koetyyppi saattaisi olla lähtökohtaisesti (kaikille oppilaille) helpompi kuin muut tyypit. Toinen lukupiiriläinen taas oli sitä mieltä että erityyppisistä kokeista pystyttäisiin kyllä saamaan yhtä haastavia. Useammista vaihtoehdoista olisi myös varmasti hyötyä monille oppilaille, joilta tavanomaiset kokeet eivät suju, vaikka asia olisikin hallussa. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, olisivatko vaihtoehtoiset koetyypit hyvä idea.

Pilvet ja muu Internet-avusteinen interaktio opetuskäytössä[muokkaa]

Mummopilvestä Anrille tuli mieleen, että voisihan "pilviä" luoda muustakin väestä kuin mummoista. Yhteyksiä voitaisiin luoda eri työpaikkoihin -> tarkkailla miten joidenkin ammattilaisten työpäivä sujuu (olettaen ettei vaikka missään kokouksissa käsitellä salaisia asioita). Nämä voisivat olla juuri hyviä tempauksia. Lapset ja nuoret voisivat esittää eri alojen asiantuntijoille ja työntekijöille kysymyksiä ja niitä kai nousisikin helpommin, kuin jos joku tyyppi tulisi luokan eteen kertomaan ammatistaan tai jostakin palvelusta tms.

Tätä ajatusta voisi soveltaa myös kansainvälisesti; kielten tunneilla voitaisiin luoda yhteyksiä toisten maiden kouluihin jne. Joko pelkkiin opettajiin, "mummoihin" tms. tai sitten suomalaislapset voisivat jutella englantilaislasten kanssa tai saksalaislasten kanssa - luokkahuoneet yhdistyvät. Englantia opiskelevat suomalalslapset voisivat jutella englantia opettelevien unkarilaislasten kanssa, jne - kielitaito voisi olla samalla tasolla, yhtä heikkoa, mutta kommunikointi onkin tärkeintä. Yhtäkiä kuulumisten vaihtaminen voi olla hauskaa: "Mitä söitte aamupalaksi? Millainen teidän koulun piha on? Mitä te harrastatte?" Perussanastoa voi oppia nopeastikin. Opettajat voivat ohjailla ja korjailla keskustelua. Tosin tälläinen kysely ja vastailu ei välttämättä toimi jos luokissa on reilu 20 oppilasta, sillä kaikki eivät pääse mukaan. Pohdimme, olisiko järkevää sitten jakaa oppilaat pienempiin ryhmiin, jolloin jokainen yksilö pääsisi varmasti osallistumaan. Tällöin tosin muodostuisi ongelmaksi se, että yksi opettaja ei mitenkään kykene kyttäämään useaa pikkuryhmää samanaikaisesti, eikä varsinkaan neuvomaan niitä kaikkia samanaikaisesti. Oppilaslähtöisen koulutuksen ideana on toki se, että annetaan lasten itse etsiä vastauksia ja ratkaista ongelmia, ilman että heitä neuvotaan - kuitenkin, meidän oli helppo kuvitella tilanteita joissa lapset ovat niin epämotivoituneita tai vaikkapa ujoja, ettei kommunikaatio tietokoneen välityksellä toimisi ilman opettajan apua. Näinollen samaan opetustilaan saatettaisiin tarvita useampiakin opettajia, jotta lasten oppimisesta voitaisiin olla varmoja.

Ideoimme myös toisenlaista interaktiota eri maiden (tai paikkakuntien) oppilaiden kesken. Oppilaat voisivat videoida kotiseutuaan ja kertoa sille tyypillisistä ominaisuuksista, ja lähettää näitä videoita katsottavaksi toiselle luokalle, joka puolestaan lähettää heille videoita omasta kotiseudustaan. Kielitaito (jos luokat eri maista) kehittyisi, samoin tietämys toisen paikan kulttuurista ja geologiasta, ja lisäksi videointi olisi vieläpä hauskaa.

Pelit opetuskäytössä[muokkaa]

Mietimme millaisia pelejä (lähinnä tietokonepelejä) voisi hyödyntää opetuksessa, tai jotka voisivat osittain jopa korvata perinteistä opetusta. Ensimmäisenä tuli mieleen biologia, josta on jo olemassa monenlaisia pelejä, kuten vaikkapa muistipelinomaisia "raahaa-tämä-luu-oikealle-paikalle-luurankoon"-pelejä. Jostain syystä biologian aiheista on erityisen helppo tehdä mielekkäitä ja oikeasti hauskoja pelejä, mielestämme. Muistelimme myös matikkapelejä peruskoulusta, joita emme pitäneet erityisen viihdyttävinä, mutta olivat ne silti jännittävämpiä kuin perinteinen vihkoon laskeminen. Huomasimme että tietyistä oppiaineista tuntui olevan paljonkin pelejä, kun taas toisista ei lainkaan. Ideoimme mm. historiapelin, jossa peli kertoo tarinaa jostakin historiallisesta tapahtumasta tai aikakaudesta, ja muutaman lauseen välein kysyy pelaajalta mitä seuraavaksi tapahtui. Kysymysten tyypit voisivat vaihdella, joskus vastaus valitaan muutamasta vaihtoehdosta, joskus vastaus voi olla numero (esim vuosiluku), jne. Tuontyyppinen peli voisi toimia hyvin kertausharjoituksena tavallisen historiantunnin päätteeksi. Pelissä voisi toki olla myös pelkkä tarina-mode, jonka aikana oppilaan ei tarvitse vielä tietää mitään, vaan hän voi vain kuunnella/katsoa/lukea tarinan läpi. Ehkä tällaisia pelejä on jo olemassakin, emmekä vain ole itse törmänneet niihin. Tulimme siihen tulokseen että oikeastaan jokaikisestä oppiaineesta olisi suht helppo tehdä opettavaisia pelejä.

Olimme kuitenkin huolestuneita siitä, että pelitkin alkavat pian tuntua oppilaiden mielestä pakkopullalta. Varsinkin jos pelit ovat jotenkin väkisinväännettynä, tehty nimenomaan sillä ajatuksella että "Nyt eivät koululaiset voi enää valittaa oppimisen olevan tylsää!" Mietimme, onko peleissä kuitenkin sellainen kielletyn huvin leima, joka lapsia viehättää. Tällä hetkellä pelaaminen kouluaikana lienee lapsille edelleen harvinainen huvi - siis todellinen huvi. Mutta entä jos pelejä aletaan käyttää opetuskäytössä jokaisena koulupäivä? Tai jokaisella oppitunnilla? Epäilimme, pysyisivätkö pelit silloin enää yhtä mielenkiintoisina.

Ideoita tulevaisuutta varten?[muokkaa]

Ohimennen tuli muisteltua sitä miten usein peruskoulussa ja lukiossa luokkahuoneessa oli yksi tietokone, tarkoitettu oppilaiden käytettäväksi, mutta jota ei kuitenkaan koskaan käytetty. Pohdimme olisiko luokkien koneiden käyttö aktiivisempaa, jos niitä olisi useampia per huone, ehkä jopa jokaiselle oppilaalle oma. Tällöin kaikki pääsisivät osallistumaan tasapuolisesti, ja opettajalla olisi ehkä pienempi kynnys ottaa tietotekniikka mukaan opetukseen (ei tarvitsisi pähkäillä koneenkäyttövuorojen kanssa). Opettajan ei myöskään tarvitsisi kopioida aineistoa paperille jokaista oppilasta varten, ja jos nyt oikein radikaalisti ruvetaan ajattelemaan, eivät oppilaat ehkä tarvitsisi kirjojakaan. Paperinsäästöä. Koneet voitaisiin tietenkin myös pitää suljettuina tunneilla, joilla niitä ei tarvita.

"Globaalin trendilistauksen" ehdotus (sijalla 3): "classrooms should prepare for the universal availability of personal learning devices." herätti ajatuksia. Pitäiskö jokaisen pulpettiin kuulua oma tietokone tai näyttä tai jokin muu? Se ei ehkä tukisi ryhmätöitä - kukin tuijottaisi vain omaa pöytäänsä - mutta ehkä listauksen sijoilla 8 ja 9 olevia suuntauksia: nehän liittyvät opettajien tuottamaan/muokaamaan opetusaineistoon sekä portfolioiden tuottamiseen. Mainitsinkin paperinsäästön jo edellä. Koneiden hankinta olisi toki melkoinen sijoitus, mutta ehkä ennenpitkää maksaisi itsensä takaisin.

Trendilistauksen kohdassa 7 todetaan "Concepts such as greater use of light, colors, circular tables, individual spaces for students and teachers, and smaller open learning spaces for project-based learning are increasingly emphasized." Miten tällasia uudistuksia sitten hyödynnettäisiin käytännössä, on aivan toinen juttu. Muistelimme lukion äidinkielenluokan puolikuunmuotoisia pöytiä, jotka oli tarkoitettu kaiketi erilaisten pöytäryhmien helpompaa muodostamista varten. Ei niitä kyllä ollut sen helpompi järjestellä kuin tavallisiakaan pikkupöytiä. Olimme sitä mieltä että pelkkä pöytien siirtely ei riitä, vaan tarvitaan muutakin, kuten avaruutta ja ehkä omia nurkkauksia ynnä muuta, ei vain neliön muotoista huonetta.

Pohdimme vielä pikaisesti värien ja valojen merkitystä opetustilassa, mutta sivistymättöminä emme osanneet sanoa olisiko tietynlaisesta värimaailmasta tai valaistuksesta konkreettista hyötyä oppilaiden aktivoinnin kannalta. Värikkyys kaiketi piristää. Siirryime sisustukseen, olisiko kasvien lisäämisestä hyötyä? Nojatuolit tai muut mukavat huonekalut lisäisivät rentoutta, ja totesimme että sellaiset voisivat sopia erityisesti vaikkapa äidinkielen tunneille - niillä tunneilla "pönöttäminen" tuntui meistä aina jotenkin epäluonnolliselta. Tuntien oli kuitenkin usein tarkoitus olla rennompia kuin useimpien muiden aineiden.