Perinteinen suhtautuminen kouluun kaipaa ravistelua

Keskustelun pohjana: Sir Ken Robinsonin animaatiovideo (http://www.youtube.com/watch?v=zDZFcDGpL4U)

Keskustelussa läsnä: 1UP Anri ja Cryo

Paikka ja aika: Kangasala 16.5.2012

Cryo tiivisti napakasti Sir Ken Robinsonin animaatiovideon ”Changing Education Paradigms” toteamalla sen kertovan siitä, miten länsimainen koulutusjärjestelmä on hyvin samanlainen kuin se oli syntyaikoinaan eli teollistumisen aikakaudella. Tästä on seurannut lukuisia ongelmia. Lapset ovat levottomia, opiskelu vie umpikujaan, luovuus katoaa. Tämänkertaisessa lukupiiritapaamisessamme mietimme ongelmien taustoja sekä sitä, millaisia muutoksia pitäisi tehdä. Millainen kuilu jakaa sukupolvet? Onko oppilaat kahlehdittu liian tiukkarajaisiin ryhmiin? Pyritäänkö luovuus, aktiivisuus ja vilkkaus kitkemään lapsista pois vaikka väkisin? Tarjotaanko koulussa liian vähän virikkeitä? Onko lapsille ja nuorille liian vähän vaihtoehtoja niin koulussa kuin elämässä? Keskustelustamme tuli erittäin laaja ja se kytkeytyi osin muissakin keskusteluissamme läpikäytyihin teemoihin.

Koulujärjestelmän tasoilla eteneminen

Luokalle jääminen

Ken Robinsonin mukaan lapset syötetään koulukoneistolle, jossa he vuosi vuodelta etenevät tasolta tasolle kuin liukuhihnalla. Robinson tarttui jo ryhmäjakoon ja totesi iän olevan huono peruste kategorioida lapsia. Alustaja kysyi, millaisiin ryhmiin lapset voisi jakaa kouluelämässä ja millä perustein. Samaa teemaa olimme jonkin verran sivunneet jo Wikioppiminen ja radikaali tasa-arvo –keskustelussa, joten en ala kertailla jo sanottua. Tällä kertaa päädyimme aihetta käsitellessämme puhumaan luokalta toiseen etenemisestä, johon emme aiemmin juuri painottuneet.

Luokalle jääminen ei ole harvinaista, mutta miksi joku joutuu tuplaamaan vaikka ensimmäisen tai toisen luokan? Totesimme, että tuplauksen jälkeen moni taitaa kuitenkin edetä koulujärjestelmässä aivan normaalisti. Cryo muisteli ala-asteen opettajansa sanoneen, ettei kannata uusia muita luokka-asteita kuin korkeintaan juuri ykkös- tai kakkosluokka. Opettaja ei kuitenkaan antanut perusteluja. Muistaakseni on kuitenkin tullut ehdotuksia, että monille tekisi hyvää esimerkiksi käydä pahimman murrosiän takia pieleen mennyt 8. luokka uudelleen.

Toki olimme sitä mieltä, että ensimmäiset kouluvuodet luovat pohjan koko tulevalle koulumenestykselle. Jos ensimmäiset pari vuotta menee todella huonosti, ei vain selviä ylemmillä luokilla. Onko kokonaisen vuoden kertaaminen silti liiallista? Voiko ero lasten taidoissa olla niin suuri? Jos koulu alkaa elokuussa ja päättyy toukokuun lopulla, on lapsilla 10 koulukuukautta, joiden aikana opitaan etenkin alkuvuosina valtava määrä asiaa. Enemmistöltä tietojen ja taitojen omaksuminen onnistuu. Joku saattaa sisäistää kaiken 7 kuukaudessa saaden osakseen kehuja. Jos joku vaatiikin samaan vaikkapa 13 kuukautta, jätetään hänet luokalleen. Entä jos lukeminen tökkii, mutta matematiikassa pärjää mainiosti, mitä tehdään? Kertaako oppilas myös matematiikan alkeet uudelleen? Totesimme kuitenkin, ettemme tienneet, miten tarve jäädä luokalle arvioidaan. Monella oppiminen on varmasti haparoivaa ja silti heidät päästetään läpi. Kuinka paljon joustetaan? Jos ei olisi iän mukaan jaettuja luokka-asteita, ei lasta välttämättä tarvitsisi erottaa tutuksi tulleesta kaveriporukasta ja opettajasta. Joku vain tekisi enemmän tiettyjä tehtäviä kuin toiset.

Tukea ja aikatauluja

Mietimme myös koulunkäynnin rytmiä ja päädyimme puhumaan kesäkoulusta. Miten laajamittaista toimintaa se on tai voisi olla? Cryo arveli laajemman ”kertauskoulun” olevan toimiva ratkaisu niille, joita uhkaa luokalle jääminen. Opetus tapahtuisi siis kesälomalla ja kestäisi intensiivisesti pari viikkoa. Itse arvelin, ettei parin viikon koulujakso välttämättä riitä pelastamaan koululaisia. Cryo pohti, että tärkeää olisi ryhmien pieni koko ja se, että jokainen saisi täsmäopetusta liittyen juuri epäselväksi jääneisiin asioihin. Arvelin, että kertauskoulu voisi sopia myös niille, joiden "epäillään" unohtaneen kesän aikana aiemmin oppimaansa. Monille voisi tehdä hyvää pehmeä lasku lomalta koulumaailmaan, hieman rennommassa ilmapiirissä.

Cryo mietti parin opettajan todennäköisesti riittävän ohjaamaan yhtä ryhmää. Keskustelussa aloimme kuitenkin pohtia, voisiko olla mahdollista hyödyntää kesäohjauksessa etenkin opettajaksi opiskelevia. Usein kuulee valitteluja, miten opettajaksi opiskelevat eivät löydä kesäksi oman alan töitä. Onko raha kuitenkin aina ongelma? Ylimääräisen opetuksen järjestäminen lienee kallista, tai ainakin kalliimpaa kuin se, että laitetaan vain oppilas opetusryhmään joka järjestettäisiin joka tapauksessa.

Robinsonin videolla puhuttiin ryhmäjaon yhteydessä myös koulujen aikatauluista. Pitäisikö lasten saada itse vaikuttaa siihen milloin opiskelevat? On taidettu käydä vakavaakin keskustelua esimerkiksi siitä, ettei ole hyvä, että koulu alkaa niin varhain aamusta. Suurin osa nuorista kuitenkin nukkuu mielellään pitkään ilman, että olisivat edes valvoneet myöhään. Nuori tarvitsee unta. Miksi koulun pitäisi alkaa kello kahdeksalta aamulla, kun tiedetään, että silloin luokka on täynnä kärttyisiä, nuokkuvia hapannaamoja? Yläasetaikoina mieliala oli paljon korkeammalla, kun koulu alkoi joskus poikkeuksellisesti vaikka vasta yhdeltätoista. Cryo arveli, että koulupäivää voitaisiin pidentää loppupäästä: tuskin olisi kovin rankkaa, jos lapsi pääsisi kotiin vaikkapa viiden tienoilla.

Virikkeet ja virikkeettömyys

Ennen eletiin tylsiä aikoja

Rushkoff-keskustelussammekin puhuimme siitä, että heti kun sulkee tietokoneen, tulee olo: "Mitäs nyt?" Ja kuten Robinsonkin väitti, ei enää jakseta kuunnella myöskään pelkkää yhden ihmisen puhetta tuntikausia. Alustuksessaan Cryo oli nostanut esiin Robinsonin mietteet, joiden mukaan on luonnollista, etteivät nykylapset ole yhtä kiinnostuneita kouluista kuin entisaikojen lapset: heidän elinympäristönsä on usein täynnä television, videopelien ja Internetin tarjoamia virikkeitä. Nykyään ehkä suorastaan vaaditaan virikkeitä. Kouluopetus on kuitenkin pysynyt suunnilleen samanlaisena kuin koulujärjestelmän alkuaikoina, joten ei ole siis ihme, että lasten voi olla hankala motivoitua koulusta – se on täysin eri maailma.

Robinson puhui yleisesti teollistumisen ajan myötä muodostuneesta ajasta ja sen koulutuskäytännöistä. Mietin hänen puheensa virikkeistä ja niiden puuttumisesta vaikuttaneen hieman anakronistiselta: ennen oli tylsää ja oltiin siksi kiinnostuneita jopa koulusta; nyt on niin paljon kaikkia kivoja virikkeitä, että koulu ei jaksa kiinnostaa. Keskustelimme siitä, miten vastaavasti voi ajatella nykyajan ihmisten olevan niin passiivisia, etteivät he keksi itse mitään tekemistä ja ovat siksi alkaneet etsiä elämään sisältöä videopeleistä, tv-sarjoista (jne). TV:n tuijotus tai videopelin pelaaminen ei aina ole luovaa. Se, joka on käsikirjoittanut sarjan tai luonut pelin, on ollut luova. Toki on aktivoivia pelejä, mistä olemme myös lukupiirin aikana keskustelleet, moni viihdyke taidetaan nykyään tarjota valmiina pakettina. Kuitenkin lapsi voi osata viihdyttää itseään pelkällä klemmarilla, tai kävyillä ja oksan pätkillä.

Mietin, että "ennen vanhaan" oli piirileikkejä ja "leikkilauluja", jotka oli suunnattu lähes aikuisille. Isovanhempanikin muistivat vielä valtavat määrät lauluja ulkoa. Nykyään moni nuori pitäisi senkaltaista ajanvietettä auttamattoman lapsellisena. Eivät kaikki toki nykyään käy ”bilettämässä”, mutta illanvietot ovat muuttuneet. Kaikki luovuuden katoaminen tuskin on koululaitoksen syytä. Ehkä juurikin ne ”virikkeet” vähentävät siis ihmisen luovuutta.

Lisäksi jos mietitään Robinsonin ajatusta siitä, että ennen oltiin innostuneempia koulusta, voi varsin suurella varmuudella sanoa, etteivät kaikki ennenkään välttämättä hinkuneet koulunpenkille – niin painavaa lausuntoa ei Robinsonkaan tosin antanut. Ennen vanhaankin monet lintsasivat siitä vaatimattomastakin opetuksesta, mitä mahdollisesti oli tarjolla. Näin oli joko koska vanhemmat halusivat lasten pysyvän apuna vaikkapa tilan töissä tai koska lapset itsekin halusivat tehdä jotain konkreettista, samaa mitä muutkin. Tuskinpa tekeminen loppui: pellolla tms., oli oltava, ruokaa laitettava, lapsia kaitsettava, eläimistä huolehdittava, jne. Moni näki koulun turhuutena, koska oletettiin että lapset jatkavat vanhempiensa jalan jäljillä. Toki jotkut lapset kokivat rasitteena, että koti sitoi, ja toki poikkeuksia oli vanhemmissakin: moni halusi pojistaan pappeja, tyttäristä myöhemmin opettajia (tosin se kaikki oli kallista puuhaa). Tosin suomalaisina saatamme ajatella ensisijaisesti vanhaa maalaisyhteiskuntaa, emme niinkään sitä teollista elämää, johon britti-Robinson viittaa. Pohdintojemme pointtina kuitenkin oli, että eivät vanhanajan ihmiset varmastikaan pitäneet elämäänsä virikkeettömänä, ja sen tähden olleet innostuneita koulusta.

Vilkkauden ja levottomuuden sietämättömyys?

Cryo otti keskustelunaiheeksi ylivilkkauden sekä lasten ADHD-diagnoosit, joihin Robinson otti napakasti kantaa. Robinson veikkasi, että iso osa diagnooseista on vääriä, joskin totesi itsekin, ettei puhu asiantuntijana - mekään emme toki ole asiantuntijoita. Robinsonin jutuista sai kuvan, että aikuiset ja ympäristö näkevät lasten ylivilkkauden ongelmana, mutta pidän merkittävänä, että myös yksilö itse voi olla ahdistunut ja kaivata apua. Puhelimme, että ADHD-diagnooseja tehdään myös aikuisille, ja lehdissä on ollut juttuja, miten diagnoosi on ollut monelle suuri helpotus: vihdoin ymmärtää, miksi on ollut vaikeaa sopeutua.

Cryo pohti Robisonin lailla "ylivilkkauden" voivan joissakin tapauksissa johtua ihan vain siitä, että lapsi nyt vaan on innostunut tietyistä asioista ja esim. koulunkäynti on tylsää verrattuna niihin kivoihin asioihin. Lapsi voisi keskittyä matikan läksyihin, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo, eivätkä hänen vanhempansa myöskään osaa motivoida häntä. Niinpä lapselle syötetään lääkkeitä, jos vaikka keskittymiskyky paranisi. Kärjistetty esimerkki, mutta tuollaista voi tapahtua. Keskustelimme siitä, että paljon on esimerkiksi sellaisia tapauksia, joissa lasten annetaan pelailla ja katsoa telkkaria mielin määrin ja myöhään yöhön. Sitten ihmetellään, kun keskittyminen tökkii koulussa. Raja virikkeiden ja häiriötekijöiden välillä on häilyvä. Robinson taisi tosin puhua vain virikkeistä...

Esimerkiksi valheelliset diagnoosit sekä ADHD:n liittäminen muutenkin yleiseen levottomuuteen on vaarallista yleistämistä ja saattavat loukata aidosti sairaudesta kärsiviä. Voiko Robinsonkaan olla varma, että diagnoosit ovat turhia? Vaikka hieman kritisoimmekin Robinsonin otteita, asetuimme hänen puolelleen. On kieltämättä outoa, jos USA:n itärannikolla on huomattavasti enemmän ADHD-lapsia kuin muualla maassa.

Luovuus ja vaihtoehdot

Klemmari ja luovuudenkukat

Robinsonin videolla oli kiinnostavia ajatuksia liittyen klemmariin: 98% päiväkotilapsista keksii klemmareille niin paljon käyttövaihtoehtoja, että heidät voidaan laskea neroiksi. Luovuus kuitenkin laskee aina vuosien mittaan. Puhelimme siitä, onko todisteita että juuri koulujärjestelmä on kaiken takana, kuten Robinson väittää. Cryo ei vetäisi näin vähällä tiedolla kovin varmoja johtopäätöksiä tutkimuksesta, jota Robinson käytti ”todistusaineistona", joskin lisäsi että videolla on jätetty kenties tutkimuksen yksityiskohdat kertomatta ajan säästämiseksi.

Molemmat arvelimme, että luovuuden väheneminen johtuu vain kasvamisesta, biologiasta. Vanhentuessa alkaa ymmärtää maailmaa paremmin ja ajatusmaailma muuttuu realistisemmaksi, ei ole enää niitä korkealentoisia mielikuvitusystäviä tai prinsessaleikkejä mitä lapsena oli. Ei yksinkertaisesti enää leikitytä. Klemmarilla pidetään paperipino kasassa.

Toisaalta jos aikuiset menevät ryhmään ja alkavat miettiä käyttötapoja klemmarille, mitä keksitään? Joukossa tyhmyys tiivistyy, ehkä myös leikkimielisyys ja sitä kautta luovuus. Ryhmätyötä ja luovuuttahan Robinson kaipaisi koulumaailmaan, kuten Cryo alustuksessaan mainitsi.

Oppilaisiin eloa

Cryo kannusti puhumaan taiteellisuudesta ja/tai oppilaiden aktivoimisesta. Keskustelussa nousi kysymyksiä, kuten: Pitäisikö varsinaisen opiskelun määrää vähentää viihteen tai taiteen kustannuksella vai koulupäivää pidentää? Pitäisikö viihteen määrää kouluissa lisätä, jos sen keskellä muutenkin eletään? Mitä viihteellä ja aktivoinnilla edes tarkoitetaan koulun kohdalla? Pitäisikö vain olla "mukavaa" yksinkertaista yhdessäoloa enemmän, useammin kuin joulun aikaan ja ehkä luokkaretkillä keväisin? Piristäisikö se vai lisäisikö levottomuutta koko päiväksi? Muisteltiin, että juuri levottomuuden lisääntymisellä (tms.) taidettiin omina kouluaikoinamme sivuuttaa monet oppilaiden ideat. Siten perusteltiin, miksi ei katsottu jotakin tai menty jonnekin. Ehkä tämä oli juuri sitä ”tehdasmaista kuria”. Vaihtoehtojen puuttumisen saattoi huomata pikkuasioissakin. Ala-asteella monet tytöt tykkäsivät piirrellä ja väritellä kaikkea vihkoja varten, pojista vain harva. Silti poikiakin miltei pakotettiin "somistamaan" vihkojaan.

Juttelimme erilaisista aktiviteettimahdollisuuksista. Virikkeiden keksiminen on kuitenkin vaikeaa, mikäli itse ei ole luova ja vaivaantuu helposti tempauksista. Molemmat vastustimme esimerkiksi teennäisiä teemapäiviä. Hupaisilla tempauksilla on harvoin mitään tekemistä oppimisen kanssa ja Cryo lisäsi osuvasti, että "pakollisen huvittelun" sijaan kannattaa mieluiten yrittää sijoittaa hupia itse opiskeluun – sillä on hedelmällisemmät seuraukset.

Monien toiveet voivat olla varsin vaatimattomia. Cryo ehdotti, että opettaja voi välillä antaa vain luokan katsoa enemmän Olipa Kerran Elämä -jaksoja videolta biologiantunnilla – niiden muistelimme omina aikoinamme olleen toivottuja. Cryo heitti myös idean, että historiantunneilla voitaisiin piirtää sarjakuvia vaikka Napoleonin elämän tärkeimmistä tapahtumista. Yleensä tunnin opetus kun on tapana kerrata kuivasti kirjoittamalla tiivistelmä tai alleviivailemalla kirjaa – niiden rinnalle mahtuu vaihtoehtoja. Opitun kertaamistapoja voi jalostaa edelleen: joku voi hyödyntää tietokonetta sarjakuvaa (tms.) toteuttaessaan; joku voi dramatisoida; joku voi pitää suullisen esityksen, toinen nostaa esiin jonkun yksityiskohdan - ei aina pelkistettyjä pääpiirteitä. Jotkut voivat tykätä siitä, että voivat itse suunnitella tarinoita, ”käsikirjoituksia” ja esityksiä: keksiä ja kirjoitella juonia, jne.. Tätä voisi hyödyntää etenkin ”juonellisissa” oppiaineissa, kuten historiassa, yhteiskuntaopissa, uskonnossa, filosofiassa, psykologiassa ja äidinkielessä: niihin liittyy tarinoita. Sen sijaan, että annetaan kirjojen kautta valmiita esimerkkejä, oppilaiden saisivat keksiä niitä myös itse. Monet halusivat yläasteella ja vielä lukiossakin kirjoittaa äidinkielen tunneilla tarinoita - olisiko samaa intoa muiden aineiden kohdalla? Edellä mainituissa oppiaineissa juurikin eri (tosipohjaisten) filmien, tai pelkkien kohtaustenkin, katsominen on tehokasta: voidaan tarkkailla, mitä näkökulmia ja tulkintoja on havaittavissa; mitä ristiriitoja? Oppilaiden olisi pakko olla valppaana. Tämä voi kehittää niin mediakriittisyyttä kuin luovuutta. Elokuva ei välttämättä ole ”valmis paketti”.

Mietimme, että projektien ja huvien kautta ryhmälle tulisi enemmän muistelun aiheita. Tulee lisää hetkiä, jolloin voidaan sanoa, että "muistatko sen kerran kun...", muistatko sen kohtauksen kun..." Muistatko kun siinä ohjelmassa tehtiin niin..."; "Voitaisiinko mekin joskus kokeilla...". Tuonkaltaisia yhteisiä ajattelutapoja on aika vähän isommissa ryhmissä, mutta sitäkin useammin oivalluksen ja muistamisen hetkiä on tiiviissä kaveriporukassa ja perheen kesken: hauskoja mielleyhtymiä, muistoja ja luovuutta. Kyseisenlaiset hetket voisivat auttaa oppimaan tunneilla käsiteltäviä asioita.

Asenne-erot koulutusta kohtaan

Sukupolvien välinen kuilu

Alustaja-Cryo otti keskustelun aiheeksi sen, miten Robinsonin mukaan vanhemmat sukupolvet vaikuttavat ajattelevan, että koulut on käytävä ehdottomasti läpi ja todistus saatava käteen. Olimme jo aiemmin keskustelussamme sivunneet sitä, miten ennen moni lapsi astui vanhempiensa saappaisiin. Eri asia tietenkin oli, pitivätkö he tästä tiedosta. Totesin, etten todellakaan kannata luokkayhteiskuntaa, mutta mietin, onko yhtenä nyky-yhteiskunnan ongelmana se, että nuorille tarjotaan liikaa vaihtoehtoja: mikä ammattikoululinja, mikä ammattikorkeakoulun ala, mikä tiedekunta? Moni vanhempi toivoo lapsilleen parempaa tulevaisuutta. Koska vaihtoehtoja on niin paljon, on vanhemman helpointa kehottaa nuorta käymään vain kouluja, niin jokin ura kyllä aukenee. Huomautin, että jos seuraa opiskeluun ja työelämään liittyvää keskustelua, saa käsityksen että vaihtoehtoja on runsaasti, mutta kukaan ei silti tiedä, tai ainakaan suoraan sano, mitä nämä päämäärät ovat ja miten niihin päästään. Lisäksi valinnanvarapaljouden keskellä voi havaita epätasa-arvoa.

Sellaisen nuoren, jonka vanhemmilla ”menee jo hyvin”, maailma voi näyttää erilaiselta - vanhemmat eivät toivo ehkä suorastaan parempaa tulevaisuutta heille. Äiti on lääkäri, isä on lääkäri, lapsesta tulee lääkäri. Äiti on opettaja, isä on opettaja, lapsesta tulee opettaja. Päämäärä on selvä, koulu motivoi. Tämä on osin stereotypia, totta kai. Joitakin valmiiksi pedattu tulevaisuus voi ahdistaa, moni kuitenkin vaikuttaa tyytyväiseltä, kun on päämäärä: koulunkäynti on alusta asti mielekästä. Toisaalta on toinen ääripää. Eikö sanota, että köyhyyskin on periytyvää? Kun vanhemmat eivät kouluja käy eivätkä työllisty, on todennäköistä, että lapsetkaan eivät pärjää ilman yhteiskunnan tukea. Osaavatko vanhemmat kannustaa lapsiaan koulunpenkille, jos se maailma on heille itselleen tuntematon. Varmasti moni osaa, mutta kenties opintoihin ei ole edes varaa: esimerkiksi lukiokin on kallis koulu, jos on oikeasti köyhä, mutta siitä ei vain puhuta.

Cryo kiteytti mietteemme toteamalla, että toisia ahdistaa valinnanvapaus, toisia sen puute. Hän totesi itse välillä toivoneensa, ettei vaihtoehtoja olisi näin paljon, varsinkin kun aina kannustetaan etsimään se juuri itseä kiinnostava ala. Nykyaikana tuntuu suorastaan väärältä käydä (korkea)koulua, jos se ei kiinnosta. Jos motivaation puutteesta kertoo ihmisille, vastauksena on usein "vaihda opiskelemaan alaa joka sua kiinnostaa!" Mitä jos mikään ei oikein kiinnosta? Kyseessä on noidankehä. Itse olen sitä mieltä, että kehotukset vaihtaa alaa tuntuvat ylimielisiltä, mutta silti lehdet ja opinto-ohjaajat siihen kannustavat. "Neuvonantajat" sivuuttavat kaiken sen vaivan, mitä toinen on nähnyt tehdessään aiempia opintojaan. Ihmisiä neuvotaan aloittamaan puhtaalta pöydältä ja kielletään katsomasta taakseen – aivan kuin elämä olisi loputtoman pitkä.

Cryo totesi, että asenteet pitkää koulutusta kohtaan ovat ristiriitaiset: toisaalta koulutus on hyvä olla; toisaalta nuoria syyllistetään siitä, että he tuhlaavat yhteiskunnan rahoja vetelehtimällä vuosia lentosalien penkeillä. Keskustelimme siitä, että yliopistossa suunnitellaan toki laajoja opintokokonaisuuksia ja uudistetaan rakenteita. Opiskelijoiden ajattelua halutaan avartaa ja mahdollisuuksia lisätä. Kuitenkin vaaditaan, että päätökset ja valinnat pitäisi tehdä nopeasti; alanvaihtomahdollisuutta pidetään itsestäänselvyytenä. Eikö uuden alan opettelu vie aikaa ja rahaa?

Pitkittyvät koulukierteet pitäisi reilusti katkaista ja opiskelu rytmittää eri tavalla. Kenties nuoria voitaisiin vaikka heti lukion ottaa töihin eri yrityksiin, laitoksiin, virastoihin ja sitten työpaikkojen kautta voitaisiin tarjota pääsy korkeakouluopintoihin. Toki pääsykokeetkin pidettäisiin, mutta osa voisi luikerrella korkeakouluihin siis työn kautta. Jokin yritys, vaikka pankki, sanoisi: ”Hei, tämä on hyvä tyyppi, se tarvitsisi lisäkoulutusta tuohon ja tuohon liittyen”. Niin tehdään aikuistenkin kohdalla, jotka haluavat tai tarvitsevat lisäkoulutusta. Pitäisikö siten toimia alusta asti?

Opiskelun vapaaehtoisuus ja intressien samanarvoisuus

Cryo mietti, että nuoret ajattelevat usein koulunkäyntiä suorastaan vapaaehtoisena tai ainakin haluaisivat sen olevan vapaaehtoista. Hän kysyi, pitäisikö peruskoulun jälkeisen koulutuksen olla pakollista vai onko hyvä, että se on vapaaehtoista? Tästä seurasi hieman sekava keskustelu ja ajatuksemme olivat ristiriitaisia.

Itseeni ei ole koskaan iskostunut vapaaehtoisajattelu: Joko nuori menee kouluun tai jää ikuisesti hillumaan kaupungille tai istumaan kotisohvalle. Jälkimmäisen mukaan elämä sujuu hyvin niin kauan, kun vanhemmat ovat hengissä elättämässä. Tätä Cryo tuskin tarkoitti, vaikka miettikin, että moni nuori oikeasti haluaisi jäädä pois kouluelämästä ja ”nysvätä” kotisohvalla kaiket päivät. Cryo arveli, että on kuitenkin myös niitä, jotka tosissaan keksivät puuhaa itsekin. Tällöin koulu voi tuntua suoranaiselta ajantuhlaukselta, jos oppilas ei koe sen käymisestä olevan konkreettista hyötyä. Itse arvelin, että niitä, joilla on koulusta riippumattomat suunnitelmat valmiina, on vähän.

Cryon ajattelun takana tosin oli muun muassa se, että jokaisen pitäisi seurata mielenkiinnonkohteitaan. Kohteita on valtavasti, koulu on vain yksi niistä, mutta pääseekö niiden muiden kiinnostuksenkohteiden kautta nk. "päämääriin" – tämä siis arvelutti minua. Tosin on muistettava, ettei koulussa istuvillakaan välttämättä ole päämääriä: kouluun mennään, jottei siis jäätäisi ajelehtimaan. Ne, jotka eivät peruskoulun jälkeen pääse tai mene minnekään, nähdään ongelmana. He eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita koulusta, mutta mihin he päätyvät? Näkevätkö he asiat eri tavalla kuin muut, laajempina kokonaisuuksina? Onko heillä jokin suuri päämäärä ja he tietävät, että koulua ei sen saavuttamiseksi tarvita – siihen on niin vaikeaa uskoa.

Robinson esitti jyrkän jaon ”älykkäiden” ja ”tyhmien” välille. Cryo kertoi, että vaikka Robinson ei puhunut aiheesta juuri enempää, hänelle tuli mieleen, että jaon muodostumista voisi ehkä estää koulujärjestelmää muuttamalla. Miksi lapsi tuomitaan sen perusteella, mitä asioita hän pitää kiinnostavina? Nyt koulusta kiinnostuneet lapset katsotaan siis älykkäiksi, kun taas muista asioista kiinnostuneita lapsia pidetään helposti viallisina tai riittämättöminä. Cryo mietti, että "muusta kiinnostuneet” lapset keskittyvät harrastuksiin, joista ei ole hyötyä koulussa, mutta joiden kirjo on valtaisa taiteista peleihin ja elokuviin. Hänen mielessään oli urheilu, joka voi potentiaalisesti olla aivan yhtä "vahingollinen" harrastus kuin esimerkiksi elokuvien katselu, (vakavat urheiluvammat jo nuorella iällä, jne.), mutta silti monet muut harrastukset jäävät urheilun varjoon.

Itsekin aloin miettiä urheilua. Urheilulliset lapset eivät aina ole kiinnostuneita koulusta, (moni toki on). Silti heidän kiinnostuksenkohteitaan tuetaan, olkoonkin, että vain harva saa (kilpa)urheilusta itselleen ammatin. Jos joku tykkää jalkapallosta, hän pelaa sitä koulussa liikuntatunneilla, koulun jälkeen ehkä urheiluseurassa ja kotona ehkä vielä naapuruston muiden lasten kanssa. Kunhan nyt kaveri aina luokalta pääsee, niin kaikki on ihan hyvin (?). Isompana hän voi pyrkiä joustavaan urheilulukioon. Sitten toisaalla taas joku lapsi pelaa päivät pitkät videopelejä. Sitä ei tueta. Tiedetään, ettei ole hyvä pelata tuntikausia. Toisaalta jostakusta pelihullusta voi tulla vaikka menestyvä pelisuunnittelija. Se on toki yhtä epätodennäköistä kuin että jalkapalloilevasta pikkupojasta tai -tytöstä tulisi kovan luokan tähti, mutta kuitenkin jos siihen pisteeseen pääsee, se lienee erittäin paljon vain oman itsensä ansiota. Yhteiskunta ei todennäköisesti ole häntä tukenut, ainakaan varhaisnuoruudessa. (Esim. Tampereen yliopistossa onkin sitten kaikenlaista interaktiivista mediaa jne.)

Cryo pohti, eikö olisi hienoa, jos kaikkia kiinnostuksenkohteita tuettaisiin yhtä suurella innolla ja arveli, että käytännössä mistä tahansa harrastuksesta voisi tehdä ammatin. On tosin eri asia, tuleeko nuori koskaan edes ajatelleeksi, että niin voisi tehdä ja jos jotkut osaisivatkin kuvitella, pitää moni heistäkin askelta liian suurena taloudellisena riskinä. Kaikenhan pitää olla tuottavaa - mikään ”näpertely” ei voi olla työtä. Cryo ehdotti, että ehkä mahdollisuuksien selvitystä voisi harrastaa koulussa enemmän: Kysellä oppilailta, mikä heitä eniten kiinnostaa, mitä he tykkäävät tehdä, mistä saisi mukavan ammatin ja kertoa heille, mitä kautta tämän unelma-ammatin voisi saada sen sijaan, että päätöksen tekoa ja lopullisuutta lykätään aina vain myöhemmäksi. Tosin Cryo totesi, ettei opintojenohjausta ole helppo parantaa, sillä ei yksi opo voi tietenkään tietää kaikista uramahdollisuuksista. Työ on jo valmiiksi haastavaa: on oltava motivoiva mutta samaan aikaan realistinen ja oikeasti hyödyllinen tietoväylä oppilaalle. Toisaalta epämotivoituneelle oppilaalle on vaikea keksiä mielekkäitä ideoita; toisaalta on rankkaa palauttaa juuri koulusta pääsevä teini, joka suunnittelee perustavansa kissojen päiväkodin ja elättävänsä itsensä sillä, maan pinnalle. Muitakin vaihtoehtoja kannattaisi olla mietittynä. Teineillä (ja aikuisillakin) saattaa usein olla omituisia kuvitelmia siitä, millä pystyy hankkimaan elantonsa. Toisaalta tukeeko tämä ajattelumme sitä, ettei mistä tahansa harrastuksesta voikaan tehdä ammattia... Parempi sittenkin pysyä koulun penkillä, miettiä ja kypsyä (?)

Loppumietteitä

Robinsonin video oli lyhyt, sisältörikas, yksinkertaistettu ja provosoiva. Ihmettelimme, miksi Robinson heittää vain ajatuksia ilmaan, toki hyviä sellaisia, mutta ei juuri tarjonnut itse ratkaisuja. Hän puhui ryhmäjakojen ja aikataulujen jäykkyydestä, mutta ei ainakaan kyseisessä videossa tarjonnut omia parannusehdotuksiaan. Erilaiset lapset ja nuoret lääkitään turhaan ADHD-tapauksina. On itsestään selvää, ettei lääkitys ole oikea ratkaisu - mutta mietimme, mitä Robinson haluaisi tarjottavan näille vilkkaille lapsille?

Robinson kritisoi korkeakoulutuksen arvostamista ja hehkuttamista, koska korkeakaan koulutus ei takaa enää työtä. Saivarrellen voi todeta, että sivistyksellä sinänsä ei ilmeisesti Robinsonin mielestä ole arvoa ja kouluja ei kannata käydä, jos ei ole varma työllistymisestään. Moni nuori voi pitää "sivistystä" vain välinearvona pyrkiessään turvaamaan tulevaisuutensa. Ainoa vain, että välinearvolla ei nykyään siis päästä enää kohti itseisarvoja. Istutaanko siis nykyisin koulun penkillä kiltisti vain, koska meidät on siihen "ohjelmoitu"?

Etenkin videon lopun lähestyessä odotimme, että Robinson tarjoaisi joitakin vastauksia ja edes lyhyitä selityksiä, mutta turhaan. Video ei siis sikäli ollut niin rakentava kuin mitä odotimme, joskin sir Ken Robinson on varmasti tuottanut runsaasti aiheeseen liittyvää materiaalia ja videoanimaatio oli pelkkä yleiskatsaus epäkohdista.

--Anri (keskustelu) 18. toukokuuta 2012 kello 17.08 (UTC)