Rushkoff ja ohjelmointi

Keskustelun pohjana: Haley Moore:”Rushkoff: Program, or be programmed”

Keskustelussa läsnä: 1UP Anri ja Cryo

Paikka ja aika: Kangasala 1.5.2012

Alustaja Cryo kertoi Haley Mooren kirjoittavan artikkelissaan ”Rushkoff: Program, or be programmed” Douglas Ruskoffin esittämistä ohjelmointiin liittyvistä ajatuksista. Keskustelimme Mooren artikkelin innoittamana muun muassa siitä, mitä hyötyjä ohjelmoinnista on ja keitä ohjelmoijat oikein ovat. Samoin mietimme, miten ohjelmointia kannattaisi tehdä, miten yleisö, sivustojen käyttäjät, pitäisi huomioida. Puhuimme myös ohjelmoinnin opetuksen tärkeydestä. Keskustelu ajautui jälleen sivuamaan myös tietotekniikan roolia koulumaailmassa, mitä ITIMA31-kurssina aikana on käsitelty tiuhaan, ja sitä, miten rooli hyväksytään, mutta etenkin puimme tässä kohdin tietotekniikan taitavan nuoren ja kömpelömmän vanhemman välistä suhdetta.

Onko kiinteä yhteys nettiin ongelma?

Tekniikka (yms.) kehittyy nykyään aiempaa nopeammin ja ihmisten ajattelu- ja toimintamallit muuttuvat samaan tahtiin ja tämä ilmeisesti huolestuttaa Rushkoffia. Alustaja oli alkanut miettiä, missä määrin ihminen saa ripustautua tietokoneeseen ja nettiin - mikä alkaa olla liiallista?

Pohdimme, että netinkäytön ongelman voi huomata siitä, että aina kun sulkee tietokoneen, ei tiedä mitä tehdä, ei keksi mitään tekemistä. Tosin huomasimme kumpikin itsessämme tämänkaltaisia piirteitä. Toisaalta on huomioitava, että nykyään vaaditaan lähes kaikki opiskelutehtävät koneella tehtyinä. Alustaja totesi, että hänen harrastuksensakin ovat koneella. Piirtämistä tosin voi harrastaa ilman konettakin, mutta yleensä töitään haluaa lopuksi editoida koneella ja laittaa niitä nettiin (jne.). Lukemista ja ihmisten kanssa olemista voi niin ikään harrastaa koneella ollessa.

Alustuksessa pohdittiin, että tietokoneen käyttö on ongelmallista, mikäli henkilö käyttää ”[…]nettiä niin paljon että se häiritsee hänen "todellista" elämäänsä, henkilön itsensä sitä huomaamatta.” Alustaja oli laittanut ”todellisen” elämän lainausmerkkeihin. Aloimme keskustella siitä, mitä tarkoitetaan todellisella? Molemmat olimme kuitenkin sitä mieltä, että Internet on osa todellista elämää. Netissä lausutut mielipiteet eivät ole tyhjiä. Netissä solmitut ystävyyssuhteet eivät ole fiktiivisiä, vaan voivat olla yhtä aitoja kuin reaalimaailman kaverisuhteet. Lisäksi netissä tapaa paljon ihmisiä, joita ei olisi käytännössä mahdollista tavata kasvotusten.

Moore esittelee Rushkoffin kymmenen teesiä, joista yksi oli: “Thou shalt not do from a distance what can be better done in person.The internet is biased toward long-distance communication, but careless use leads to people texting across a room." Totesin alustajalle tuon olevan varsin hyvä rajaus. Tosin toivottavasti vain pikkulapset harrastavat tuonkaltaista turhaa viestittelyä. Tietokone, mobiilivälineet ja Internet ovat kuitenkin monipuolisia viestintä- ja toimintaympäristöjä – heti ei pidä tuomita toisia liikakäyttäjiksi.

Tietokonetaidot haltuun

Kasvattajan auktoriteetti

Alustaja kirjoitti, että artikkeli antaa sellaisen kuvan, että Rushkoff arvostaa perinteisempää opetustyyliä ja jopa pelkää nuorten hukkuvan nykyaikaiseen mediaan ja Internetiin. Alustuksessa viitattiin myös Reijo Kuparisen ja Sara Sintosen mediakasvatus- ja medialukutaitonäkemyksiin, joiden mukaan nykykoulut ovat ainakin medialukutaidon suhteen jäljessä oppilaita. Nuoret ovat tottuneet Internetissä tapahtuvaan nopeatempoiseen kommunikaatioon ja päihittävät mediaymmärryksessä jopa vanhempansa. Kouluissa näitä taitoja ei hyödynnetä, minkä vuoksi Kuparinen ja Sintonen vaativat uudistuksia.

Itse olin osin Rushkoffin kannalla. Lisäksi Aamulehden Puheenaihe-osuudessa (3.4.2012) oli keskustelumme aikoihin kiinnostavasti hieman aihetta sivuava teksti otsikolla "Isien on aloitettava ryhtiliike ja kaapattava takaisin kasvatusvastuu". Toimittaja Matti Kuusela kirjoitti, miten lapset ja nuoret ovat saaneet liiallisen auktoriteettiaseman. Hän puhui isän näkökulmasta ja halusi siis isien ottavan takaisin roolin kasvattajana. Kuusela kirjoitti muun muassa, miten nuoret ovat nyt ”opettajia”, jotka kertovat isille, mistä löytää parhaimmat jutut - mitä netistä yleensä löytää. Isät hädin tuskin tietävät, mitä "some" tarkoittaa. Kyseessä oli laajahko juttu ja laaja konteksti, mutta itseäni alkoi mietityttää, että ehkä jonkun pitäisikin hieman hidastaa tahtia.

Onko hyvästä, että nuoret painavat eteenpäin kovalla kiireellä? He opettavat vanhempia eikä vanhemmilla ole enää sanavaltaa, koska "he eivät ymmärrä nykymaailmasta mitään". Kouluissa kuitenkin on ilmeisesti tarkoitus opettaa myös edellisen sukupolven toimintamalleja kehittyvälle sukupolvelle. Voiko ihminen, joka on vaikkapa ollut puolet elämästään tekemisissä tietotekniikan kanssa, koskaan päästä samalle tasolle, kuin henkilö, joka on käytännössä syntynyt sen kaiken keskelle? Onko vaarana, että nuoriso alkaa suhtautua ylimielisesti näihin muuten kokeneisiin ja oppineisiin ihmisiin, olivatpa he sitten opettajia tai vanhempia. Alustaja epäili, että ylimielisyys on hyvinkin mahdollista, mutta uskoi asenteen rajoittuvan vain asioihin, joissa tietotekniikka on avainasemassa. Toisaalta mietin sen, että kouluasiat on sidottuja tietokonemaailmaan, saattavan kuitenkin vähentää vanhempien auktoriteettia myös laajemmin. Tietotekniikkataito voi vaikuttaa kontrolliin.

Alustaja huomautti, että mietteistäni voisi saada käsityksen, että nuorten tietotekniikkataitojen kehitystä pitäisi hidastaa tietoisesti, mitä hän vastusti. Tarkensin, etten tarkoita kuitenkaan taantumista. Ajattelen, että se ei ole kehityksen rajoittamista, jos koulussa ei välttämättä tehtäisi kaikkea koneella. Se olisi rajoittamista, jos koneiden käyttöä vähennettäisiin edelleen – sitä en kannata. Alustaja korosti, että kehitys on useimmiten hieno asia, oli kyse mistä tahansa, ja kehottaisi vanhempaa sukupolvea ottamaan nuoret kiinni sen sijaan, että rajoittaisivat jälkikasvun toimintamahdollisuuksia ja kehittymistä. Alustaja epäili, ettei iän kertymistä voi missään tapaukseessa pitää esteenä oppimiselle, hidasteena kylläkin. Hän lisäsi, että on paljon muitakin taitoja, joita opitaan, vaikkei olisi koskaan ollut asian kanssa tekemisissä lapsena. Itsekin arvelin, ettei ikä välttämättä ole este, mutta toisaalta monilla vanhemmilla voi olla vapaa-ajalla parempaa, tai välttämättömämpää, tekemistä kuin opetella kaikkia niitä tietokone- tai internetkikkoja, jotka lapsi jo hallitsee.

Olimme samaa mieltä siitä, että ei ole järkeä tuoda tietotekniikkaa väkinäisesti mukaan opetukseen. Monissa opetustilanteissa sen käyttö on alustajan mukaan kuitenkin hyvinkin luonnollista, ja silloin olisi hyvä että oppilailla olisi mahdollisuus käyttää sitä. Alustaja tosin epäili, että atk-kyvyt ovat joidenkin opettajien kohdalla puutteellisia, joskin muuttumassa aina vain parempaan suuntaan. Epäilimme resurssipulan olevan asenteita suurempi ongelma.

Kuka hallitsee meitä?

Alustuksessa kerrottiin Kuparisen ja Sintosen nostavan esille tiedon saavutettavuuden tärkeyden. Sensuurin tai tavallisempienkin julkaisuvaikeuksien vuoksi kansan syvät rivit eivät aina saa todenmukaista kuvaa asioista, mikä taas helpottaa ihmisten manipulointia. Alustaja totesi kaikille avoimien ja helppokäyttöisten tietolähteiden, kuten Wikipedian tai Googlen, olemassaolon olevan korvaamatonta: Niiden jakaman tiedon alkuperä on joka puolella, eikä millään yksittäisellä taholla ole valtaa päättää, mitä tietoa julkaistaan ja mitä sensuroidaan.

Kuitenkaan ei pidä unohtaa esimerkiksi Googlen kaupallista puolta. Voimmeko olla varmoja, että esimerkiksi siihen, missä järjestyksessä mitkäkin osumat esitetään, vaikuttaa todella vain käyttäjien klikkaukset (tms.)? Nykyään, jos jotakin tietoa ei löydä Googlen kautta, ajatellaan helposti, ettei aiheesta ole olemassa tietoa tai että aihe onkin jotenkin epärelevantti ja siksi siitä ei ole puhuttu. Voiko ajattelutavan laskea jonkin asteisen manipuloinnin tulokseksi? Lisäksi helppokäyttöisyys passivoi. Toki tiedon on hyvä löytyä helposti, mutta onko se kaiken kohdalla mahdollista? Kuitenkin on olemassa reaalimaailma arkistoineen ja henkilölähteineen (jne).

Rushkoff totesi hieman pahaenteisestikin ”programm, or be programmed” - ohjelmoi tai tule ohjelmoiduksi. Alustajan mielestä on kuitenkin hieman outo ajatus, että kaikkien olisi oltava ohjelmoijia eli halukkaita kehittämään mitä erilaisimpia palveluja ja mitä erilaisimpiin uusiin suuntiin. Miksi? Verrattain harva on yleensä niin kiinnostunut tietokoneista, että haluaisi itse luoda jotakin. Olin samaa mieltä ja mietin, voisiko ohjelmoinnin rinnastaa vaikkapa elokuvien tekoon. Sadat miljoonat ihmiset katselevat leffoja, mutta vain verrattain harva niitä tekee. Sadat miljoonat lukevat lehtiä, vain harvat niitä tekevät. Silti kaikki luovat niistä omia mielipiteitään. Pointtini oli, että vaikka ohjelmoijia on vähän, ei se ole välttämättä merkki uhkaavasta nettidiktatuurista, kunhan vertailukohteita riittää.

Alustajakin totesi, ettei ohjelmoijien verrattainen vähyys olekaan ehkä uhka, sillä monipuolisuutta voi löytyä pienestäkin joukosta ja ohjelmoijia nousee hyvin erilaisista taustoista. Hän eritteli, että osa on ryhtynyt tuottamaan itse materiaalia puhtaasti harrastuspohjalta (vaikkapa jotain pienimuotoisia pelejä nettiin, omaksi ja muiden iloksi) ja opettanut itse itselleen kaiken tarvittavan, kun taas toiset ovat käyneet kouluja ja tehneet asiasta (esim. siitä pienten nettipelien tuottamisesta) itselleen ammatin. Molemmat arvelimme, että ohjelmoijien motiivit ja tavoitteet vaihtelevat hyvin paljon. Ei ole mitään yhteistä universaalia päämäärää. Ohjelmointi taitaa siis olla vain ammattiala (tai harrastus) muiden joukossa. Alustaja muistutti, että puhuimme jossakin aikaisemmassa keskustelussamme samaan tapaan esimerkiksi opettajista: eihän opettajillakaan ole kaikilla samoja näkemyksiä asioista, vaikka heillä onkin sama ammatti ja luultavasti samat päämäärät työn suhteen.

Jos Rushkoffin mukaan ohjelmoijille pitäisi kuitenkin luoda vastusta, mietitimme, miten väki saataisiin konkreettisesti mukaan. Onko tarkoitus alkaa järjestelmällisesti opettaa ohjelmointia? Pitäisikö tietokonemaailmaan painottumista kuitenkin lisätä opetusohjelmaan, vaikka Rushkoffin sävy sen suhteen olikin kriittinen? Tämä oli ristiriitaista. Meistä molemmista tuntui absurdilta, että tietokoneohjelmointia alettaisiin opettaa vaikkapa peruskoulussa. Alustajasta oli tosin vaikea kuvitella, että Rushkoffkaan tahtoisi konkreettisesta ohjelmoinnista jonkun perustaidon, joka jokaisen kansalaisen tulisi hallita. Eikö olisi järjetöntä odottaa kansan hallitsevan edes alkeellisia ohjelmointitaitoja, kun nykyaikana on kuitenkin vielä täysin mahdollista, ettei yksilö edes omista tietokonetta?

Internetin toimintaperiaatteet ovat monelle aika hämärän peitossa, niin on itsellänikin asian laita. Silti epäilimme, ettei juuri ohjelmointitaito ole se, joka auttaisi välttämään Internetin pahimmat vaarat. Kuitenkin monesti ongelmien takana on ihminen. Sosiaaliseen kanssakäymiseen ei ohjelmointi auta. Alustaja totesi, ettei ohjelmointitaito auta toimimaan netissä älykkäästi, joskin se voi auttaa välttämään esimerkiksi viruksia ja tietoturvaongelmia.

Yleisön huomioiminen

Alustaja pohti, että laajamittaisena yhteistyönä tuotetut digitaaliset palvelut voisivat paitsi taata laadun paremmin myös soveltua vielä varmemmin kenen tahansa käyttöön. Kiinnostusta niin laajaan toimintaan ei vain siis taida olla. Alustaja kuitenkin totesi, että "ohjelmoidut" voivat antaa "ohjelmoijille" palautetta palveluista, ja siten vaikuttaa tuleviin palveluihin. Itsekin arvelin, että palautteen antaminen voisi riittää: eikö sekin ole panoksen antamista, aktiivisuutta?

Alettiin miettiä, millaisia ohjelmointiin ja ohjelmistoihin liittyviä palveluita oikein tarjotaan? Käyttäjän näkökulmasta tuntuu, että ohjelmointi on aina kaiken taustalla, mutta harvoin keskiössä. Onko kyse jostakin lähestulkoon tuotteesta? Alustaja kertoi miettineensä ohjelmoinnista puhuessaan lähinnä perusnettisivustoja, kuten vaikkapa uutissivustoa. Sivustoa suunnitellessa on tehtävä esimerkiksi erilaisia design-päätöksiä. On mietittävä esimerkiksi sitä, miten uutisia arkistoidaan: poistetaanko vanhat uutiset vai säilötäänkö ne ja miten? On sovittava, millä tavalla uutiset esitetään kävijälle: montako uutista etusivulla näytetään ja näytetäänkö vaikkapa tärkein uutinen isoimmalla fontilla? Miten päätetään, mikä on tärkein uutinen? Entä halutaanko sallia käyttäjien kommentit uutisten yhteydessä?

Etusivu kuntoon

Aloimme keskustella siitä, olisiko hyvä idea antaa jokaiselle kävijälle sananvalta siihen, miten erilaiset suunnittelukysymykset ratkaistaan. Alustaja sanoi voivansa helposti kuvitella tilanteen, jossa esimerkiksi, että uutissivustolla kävijät täyttävät lomakkeen, jossa heitä pyydetään kertomaan, miten he ratkaisisivat nuo edellä esitetyt design-pulmat. Sitten jokaisen pulman kohdalla laskettaisiin, mikä oli yleisin vastaus, ja näiden vastausten perusteella tehtäisiin uusi versio uutissivustosta.

Mietimme myös sivustojen tekijöitä. Jos muutaman ekspertin tiimi olisi keskenään tehnyt uuden ulkoasun uutissivustolle, olisiko heidän versionsa erilainen kuin käyttäjien ideoima versio. Kumpi olisi pidetympi? Vaikutusta voisi olla sillä, ovatko tekijät kyseisen uutissivuston vakituista henkilökuntaa vai tilataanko työ ulkopuoliselta ohjelmointiyritykseltä. Jos sivusto luodaan sisäpiirityönä, ei välttämättä ensisijaisena ajatuksena ole se, mitä sivustolla kävijä haluaa ensiksi lukea, vaan se, mitä uutistoimisto haluaa heidän lukevan. Toisaalta kyllähän tv-uutisissakin eri uutistoimistot painottuvat eri asioihin. Eikä suomalaisilta kysellä, mistä he haluaisivat ensiksi kuulla Ylen puoli yhdeksän uutisissa tai MTV3:n kymmenen uutisissa.

Mitä tulee vaikkapa fontin kokoon, usein tulee aluksi selattua vain kaikki otsikot läpi koosta riippumatta ja valittua vain kiinnostavimmat jutut luettavaksi. Keskustelussamme nousi kuitenkin esiin muun muassa Iltalehden "päivän luetuimmat" -osio, joka on aika hyvä houkutin: miksi suuret joukot on niin kiinnostuneita juuri kyseisistä aiheista. Usein tulee luettua koko osio läpi. Pohdimme, eivätkö käyttäjät tuon kaltaisten osioiden kautta saakin juuri vaikuttaa juttujen esillepanoon. Siten he vaikuttavat tosin tiedostamattaan sivustojen ulkoasuun.

Totesimme, että luetuimpien juttujen sisältö on kuitenkin usein hieman ala-arvoista. Tottahan monia kiinnostaa raflaavat jutut, mutta pitäisikö luetuimmat -tilaston vaikuttaa vastaisuudessa suoraan etusivuun? Jos virallisesti kyseltäisiin ihmisiltä, mistä he haluavat lukea etusivulla, mitä he vastaisivat? Haluaisivatko he lukea ensin jutun "Viidakko-Susanna avautuu mielialahäiriöstään", joka oli keskustelumme aikaan kovassa nosteessa luetuimmat -osiossa, vai vaikkapa lahjusoikeudenkäynneistä tai Ranskan vaaleista. Voisi kuitenkin olettaa, etteivät lukijatkaan välttämättä halua kohujuttuja etusivulle asti, vaikka niitä haluavatkin lukea.

Tapaus Yle

Sivustojen suunnitteluun liittyen keskustelussa nousi vielä esiin Yleisradion hiljattainen ulkoasuuudistus. Kumpikaan meistä ei ainakaan ollut huomannut, että Yle olisi kysynyt, millaisia uudistuksia yleisö olisi halunnut. Miltä yleisö olisi halunnut esimerkiksi YLE Areenan näyttävän? Kuitenkin nykyään puhutaan sosiaalisesta mediasta ja yhteisöllisyydestä. Nyt Ylellä vain hehkutettiin, kuinka paljon he olivat panostaneet suunnitteluun. Selostettiin, miten suunnittelutiimi oli huolella miettinyt vaikkapa Ylen logon väriä, fonttia sekä sitä, kirjoitetaanko yrityksen nimi pienin vai isoin kirjaimin. Haluttiin huomioida helposti lähestyttävyys, modernius ja sosiaalisen median viestintätavat - päästä kansaa lähelle. Juurikin tuollaisesta olisi voinut tehdä äänestyksen: millaisen logon haluat Ylelle? Eri väri- ja fonttivaihtoehdot olisi voitu antaa yleisölle pohdittavaksi. Ehkä puhumme nyt pikkuseikoista, mutta laajan ihmisjoukon huomiointi olisi voinut tehdä hyvän säväyksen. Merkittävämmätkin muutokset olisi ollut syytä esitellä ja antaa yleisön arvioitavaksi.

Mitä tulee vaikkapa uutisjuttujen arkistointipäätöksiin, mietittiin, että voisi olla hienoa, jos esimerkiksi lehtien sivustoilla olisi mahdollisuus luoda oma kanava, jonne voi poimia juttuja ja tallentaa niitä samaan tapaan kuin YouTubessa. Uutissivuston pitäisi ottaa käyttöön jonkinlainen rekisteröitymisjärjestelmä, jotta käyttäjä voisi koota uutisia omaan pikku arkistoonsa. Arveltiin, että se on varmaan jo mahdollistakin, mutta ei ainakaan Aamulehdessä. Aamulehden sivuilla ei taida olla edes arkistoa, josta voisi helposti lukea vaikkapa viime keskiviikkona julkaistut jutut. Itse koetin kerran esimerkiksi etsiä parin viikon takaiseen lumimyräkkään liittyviä juttuja, mutta en löytänyt kaikkea, mitä olin aiheesta aiemmin lukenut. Kyseinen palvelu olisi paitsi kätevä, myös yksilöllisempiä sävyjä luova.

Thou shalt not be anonymous

Rushkoffiin teeseistä kuudes kuului: ”Thou shalt not be anonymous". Alustaja spekuloi, että kenties Rushkoff ajattelee tavalla: "Jos asiaa ei pysty kertomaan omalla nimellään, sitä ei pidä kertoa lainkaan." Ajattelimme kuitenkin olevan ristiriitaista, että Rushkoff puhuu "ohjelmoi tai tule ohjelmoiduksi" -teemasta hieman pelottavasti, mutta ajaa kuitenkin noinkin suurta avoimuutta. Kenelle hänkin tulee tietonsa antaneeksi? Kumpikaan meistä ei kokisi vapauttavaksi pyöriä netissä kaikkialla omalla nimellä. Harva kulkee kaupungilla nimikyltti, osoite ja puhelinnumero rintapielessä. Miksi tekisimme niin netissä, jossa liikkuu satoja miljoonia ihmisiä? (Facebook on monelle poikkeus.)

Alustaja alkoi muistella muutaman kuukauden takaista tumblr-ilmiötä, jossa joku yksittäinen henkilö etsi tumblrista homoseksuaaleja nuoria, joiden vanhemmat eivät tienneet lapsensa suuntautumisesta. Henkilö otti selville nuorten vanhempien yhteystietoja ja uhkana oli, että hän alkaisi soitella nuorten perheille kertoakseen jälkikasvun salaisuudet ja saisi aikaan suurta vahinkoa. Tuossa tilanteessa omalla nimellä esiintymisestä mitä todennäköisimmin oli haittaa kyseisille nuorille. Alustaja huomautti, ettei tumblrissa ole pakko esiintyä omalla nimellä, eikä sitä edes suositella. Voi vain ihmetellä, miksi nuoret silloin kertoivat julkisesti asioita, joista eivät halunneet mahdollisesti perheidensä tietävän. Medialukutaitoko puuttui?

Anri (keskustelu) 1. toukokuuta 2012 kello 22.07 (UTC)