Alustus

Koulujärjestelmän ja ajattelunvapauden suhde: Klafkin portaat & Rhizome-nuottikuva

Klafkin portaita esimerkkinä käyttäen Juha Suoranta toteaa artikkelissaan nykyisen koulutusjärjestelmän muistuttavan moniportaisia tikkaita: Hierarkia läpäisee koko koulujärjestelmän alkaen yleisestä koulutuspolitiikasta ja sen vaikutukset ulottuvat aina yksittäiseen oppilaaseen asti. Valtakoneisto kontrolloi yksittäisiä ihmisiä, mikä näkyy valtiollisessa koulutuksessa – suljetussa järjestelmässä. Koulu pitää yllä yhteiskuntaelämän valtasuhteita sekä institutionaalisia valtasuhteita. Suoranta mainitsee koulujärjestelmää ohjaaviksi sidosryhmiksi muun muassa poliittiset puolueet, elinkeinoelämän, kirkon, opettajien ammattijärjestön sekä vanhempainyhdistykset. Toisaalta tästä herää kysymys, kuinka yksiäänistä agendaa koulujärjestelmä voi tällöin ajaa?

Todettiin, että ihmiset oppivat täysin eri tavoin koulun ulkopuolella, sillä ”ulkopuolella” vallitsee täysin erilainen ideologinen järjestys. Arjessa opitaan konkreettisen tekemisen kautta. Osallistutaan siihen, mikä kulloinkin on tarpeellista ja oppiminen voi tapahtua sekä itsenäisesti että isomman porukan jäsenenä. Tosin eikö koulun ulkopuolellakin ole toimijoina henkilöitä, jotka kuuluvat poliittisiin puolueisiin, ammattijärjestöihin, vanhempainyhdistyksiin, jne.? Mutta ratkaiseva kohta lienee siis, että heidän puoleensa käännytään vain silloin, kun tarvitaan tietoa.

Sylvano Bussottin Rhizome-nimisen sävellyksen nuottikuvan avulla Suoranta pyrkii havainnollistamaan wikioppimista: kyse on yksilöiden luomasta rihmastosta, ei Klafkin portaiden kaltaisesta hierarkiasta. Wikimaailma edustaa vapaata oppimista. Ei tarvitse alistua auktoriteeteille, vaan opitaan yhdessä. Kyseenalaistetaan niin opintosuunnitelma kuin sosiaaliset valtasuhteet, kuten opettajan/luennoitsijan yksinvalta kaataa tietoa passiivisesti kuuntelevan oppilasmassan niskaan. Keskustelevampi ote ja vuorovaikutus ovat hedelmällisempää.

Mutta miten pitkälle vapautta voi venyttää? Miten on mahdollista luoda vapaampi järjestelmä ja samalla taata, että kaikki oppivat vähimmäisoppimäärän? Vai onko asian ytimenä juuri se, että ei ole olemassakaan mitään ”vähimmäisoppimäärää”, joka jokaisen olisi hallittava? Ihmisen ei tarvitsisi tietää esimerkiksi perustietoja fysiikanlaeista, kemiallisista merkeistä, siitä miten vuoristot ovat syntyneet, milloin alkaa rikosoikeudellinen vastuu, mitä tarkoitetaan subjektilla tai predikaatilla, koska solmittiin Pähkinäsaaren rauha, mikä on neliöjuuri, jne., ellei siitä ole suoraa hyötyä juuri sillä hetkellä. Oppilaat voivat etsiä tietoa esimerkiksi mannerlaatoista, jos vaikkapa uutisissa on kerrottu suuresta maanjäristyksestä (tms.), ja sitä kautta jonkun kiinnostus on herännyt, mutta tämän tiedon ei tarvitse kuulua perusopetukseen sellaisenaan, ennalta suunnitellusti. Tämä nyt on kärjistettyä, mutta on kiinnostava kuulla mielipiteitä siitä, miten oppimista voi ohjailla rajoittamatta vapautta. Onko koko peruskoulujärjestelmä vanhentunut? Tarvitaanko opintosuunnitelmaa? Mikä merkitys on yleissivistyksellä? On asioita, jotka on hyvä tietää, vaikka välitöntä hyötyä niistä ei olekaan.

Onko ajattelun vapautta siis se, että saa itse päättää, mistä haluaa kuulla ja lukea? Onko väärin ajatella, että vaikkapa 12-vuotiaan on tiedettävä tietyt asiat, 15-vuotiaan vähän enemmän jne.? Pitääkö ihmisen saada vapaasti päättää myös, milloin haluaa sivistää itseään? Kohdellaanko oppimisen aikatauluttamisella yksilöä kaltoin? Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että lapsen ja nuoren on hyvä olla koulussa, vaikka tiedonjano iskisikin vasta 50-vuotiaana, pitäisikö ikäjaottelua silti löysentää? Voitaisiinko palata siihen, että samassa luokassa voisi olla vaikkapa 9-11-vuotiaita? Ollaanko lukiossa jo oikeilla linjoilla: edetään kurssikokonaisuuksia suorittaen eikä enää ole mahdollista jäädä luokalleen, vaikka matematiikka ei luistaisi. Pienissä kouluissa on eri-ikäisiä ollut samassa luokassa aiemminkin, ja kyseisenlaisia luokkajakoja on yhä pienissä kouluissa pakon edessä jouduttu tekemään. Vai pitäisikö luokkajako tehdä ikäjaottelun sijaan kiinnostuksen kohteiden mukaan? Aiemminkin (oppikouluissa) oli kielipainotteisia ja matemaattispainotteisia ryhmiä, lukiossakin saa yhä valita matematiikassa lyhyen tai pitkänoppimäärän. Mutta onko jo liiallista yksilön ymmärtämistä, jos matematiikan saisi hylätä kokonaan, jos ei vain kiinnosta? Wikioppimisessa kuitenkin juuri kiinnostus on avainsana.

Entä onko jo koko ajatus ”luokasta” paha? Luoko se jo mielikuvaa muokattavasta massasta, ei yksilöistä? Ryhmä tai tiimi voisi olla vähemmän kiinteä ilmaisu. Mutta olisi opettajan asema uudessa oppimisyhteisössä? Siitä artikkelissa ei pahemmin puhuttu. Voivatko opettajat jatkaa perustaitojen (lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen) opettamista entiseen malliin? Mikä on hyvä vaihe luovuttaa valtaa oppilaille vai onko vapaata tiedon omaksumista ja hankintatapoja syytä kehittää jo ensimmäisestä luokasta lähtien? Entä onko jo sana ”opettaminen” liian tiedon ylhäältä päin tuputtamiseen viittaava ilmaisu, joka passivoi ja kyseenalaistaa ajattelun vapautta. Pitäisikö puhua esimerkiksi ”ohjaamisesta”?

Artikkelin mukaan koulutuksen suljetussa ja ulossulkevassa mallissa vallitsevana ajatuksena on ”Tämä kuuluu tietää, mutta tätä ei”. Onko tämä liian jyrkkä toteamus? Eikö periaatteena olekaan ”Tämä kuuluu tietää, mutta lisää tietoa voi etsiä itse”? Lisäksi kiinnostavaa voisi olla pohtia sitä, miten wikimaailmassa suhtaudutaan korkeasti koulutettuihin ihmisiin, jos kyse on auktoriteettien ja hierarkioiden vierastamisesta? Vai onko erona siis vain se, että joukot kääntyvät henkilölähteen puoleen, ei se että henkilö jakaa ”oma-aloitteisesti” tietoa? Kaikki tietohan on peräisin henkilölähteistä ja kirjoista (joita ihmiset siis tekevät). Tarvitsevatko opettajat korkeakoulututkintoa voidakseen opettaa vaikkapa ala-asteikäisiä lapsia? Mistä hankitaan ammattipätevyys?

Juha Suoranta on wikimaailma/nuottikuva –osuuteen liittyen koonnut vastinparitusinan, jossa vertaillaan suljettua ja avointa mallia. Muutamat kohdat jäivät mietityttämään, esimerkiksi kohta 2. Jos kouluissa vallitsevaksi opetusmenetelmäksi otettaisiin wikioppiminen, muuttuisiko sekin velvollisuudeksi ja vain ”uudeksi opetusmenetelmäksi”, josta aiemmin tekstissä puhuttiin? Koko koulujärjestelmä tuskin muuttuu ja vapautuu kovin nopeasti – ja jos muuttuu, ei välttämättä silti yksinomaan wikioppimisen suuntaan. Oletettavasti on todennäköisempää, että ensi alkuun wikioppimistapoja otetaan vain osaksi opetusohjelmaa. Wikimaailma on syntynyt ihmisten oma-aloitteisuudesta, mutta sitten se kahlehditaan osaksi opetusohjelmaa ja kenties siitäkin tulee vähitellen ”ainoa oikea tapa oppia”. (Nytkin olemme informaatiotutkimuksen massaluennoilla kuulleet luentosalin edessä puhuneelta opettajalta, miten hienoa wikioppiminen voi parhaillaan olla. )

Kohdissa 6 ja 7 käydään läpi sitä, miten järjestelmäkoulutuksessa korostuu opettajan kuuntelu ja hänen esittämiensä asioiden muistiinpainaminen, wikioppimisessa ote on keskustelevampi ja yhdessä tekeminen korostuu. Määritelläänkö oppikirjojen pänttääminenkin auktoriteettien alaisuuteen juuttumiseksi? Samat tahot, jotka muotoilevat opetussuunnitelmaa, hyväksyvät julkaistavat oppikirjat. Toisaalta vaikka oppilaat lukevat saman tekstin ja kuuntelevat saman opetuksen ja painavat kaiken mieleen, jäävät eri yksilöille eri asiat pitkäaikaismuistiin. Ryhmätöissä sen huomaa. Onko tämä ajattelun vapautta? Olisiko oppilaiden saatava itse valita oppimateriaali, jonka luotettavuutta he opettajan avustamana analysoisivat? Kirjat vanhentuvat nykyään myös varsin nopeasti, etenkin yhteiskuntaopin kirjat. Monesti esimerkiksi hallinnollisiin asioihin, kuten vaikkapa EU:hun, liittyvä tieto voi jo vajaan vuoden kuluttua kirjan julkaisemisesta olla jo väärää.

Kohdassa 8 puhutaan, että wikioppimismuodoissa otetaan käyttöön tavallisten ihmisten tietovarannot. Kiinnostavaa olisi pohtia, mitä tietovarannoilla tarkoitetaan? Mistä tavalliset ihmiset ovat keränneet tietovaransa ja mitä on tavallinen tieto? Viitataanko peruskoulutietoon, korkeakoulutietoon, sellaiseen tietoon, jota he ovat soveltaneet käytännössä vai johonkin täysin muuhun tietoon?

Kohta 9 oli mielestäni erityisen ajatuksia herättävä. Mainittiin, miten tieto on kouluoppimisessa tällä hetkellä jaettu toisistaan erillisiksi oppiaineiksi, joilla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä toistensa kanssa. Tästä opettajat puhuivat muistaakseni jo omina peruskouluaikoinani. Keskusteltiin siitä, pitäisikö eri oppiaineiden yhteistyötä lisätä. (Tosin tuolloin puhuttiin, pitäisikö nimenomaan opettajien lisätä yhteistyötä.) Voisikin olla avartavaa, että esimerkiksi kemian, matematiikan, biologian, fysiikan ja maantiedon aiheita yhdisteltäisiin. Samoin historia, uskonto ja yhteiskuntaoppi liittyvät toisiinsa. Silti harvoin oli projekteja, joissa oppilaat olisivat saaneet vaikkapa analysoida jotakin ilmiötä, ja pohtia siihen vaikuttaneita tekijöitä eri aineiden luomien näkökulmien pohjalta. Millaiset projektit voisivat olla toimivia?

Vaikka tuntui, että artikkelissa ylistettiin wikioppimisen ylivertaisuutta, suhtaudutaan siinä loppujen lopuksi kriittisesti sekä suljettuun että avoimeen malliin. Sanotaan, että niin molemmista puuttuu kriittisyys ja mahdollisuus arvioida asiat uudelleen. Todetaan, että avoin järjestelmä ottaa vaihtoehdot ja mahdollisuudet liian itsestään selvinä. Minua kiinnostaisi pohtia tarkemmin, mitä nämä itsestään selvyydet tarkalleen ottaen ovat – sekä suljetussa että avoimessa mallissa. Mitä opettajat ottavat itsestään selvyyksinä? Mitä oppilaat ottavat itsestään selvyyksinä vai ovatko he järjestelmän ”uhreja”, jotka tiedostavat tilanteensa ja kaipaavat epätoivoisesti vapautta? Artikkelissa kyllä mainittiin jo, että suljetun järjestelmän ongelma on muun muassa se, ettei se selvästi sisällä vaihtoehtoisia tapoja oppia, eikä liioin yhteisoppimisen mahdollisuuksia. Mutta kuinka paha tilanne on? Onko yhtään oppilasta, joka ei olisi törmännyt vaikkapa ryhmätöihin?

--Anri 19. marraskuuta 2011 kello 16.45 (UTC)