Kirjastojen tulevaisuus

Kohteesta Wikiopisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

eli kuinka kirjastojen rooli muuttuu oppimiskeskukseksi – vai muuttuuko?


Opintopiiri teoksen Sormunen&Poikela (toim.), Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen (2008) ympärillä.


Tiedonkäyttö ja oppimisprosessi[muokkaa]

Reijo Savolaisen ja Jarkko Karin artikkelissa pohditaan tiedonkäyttöä ja oppimista informaatiotutkimuksen näkökulmasta. He määrittelevät käsitteitä, jotka ovat ongelmallisia niiden erilaisten merkitysten takia. Tiedonkäytöllä Savolainen&Kari kuitenkin tarkoittavat lähinnä hankitun informaation prosessointia, syvempää ajattelua saadun informaation pohjalta. Artikkelissa todettiin, että olennaista tiedonkäytön ymmärtämisessä on informaation käytön ymmärtäminen ja miten oppiminen/ajatteluprosessi toimii eli kuinka oppijan käsitykset opitusta asiasta muuttuvat? Juuri oppimisprosessissa käsitykset selkiytyvät ja täsmentyvät eli tapahtuu oppimista. Oppimisen ja tiedonkäytön välinen suhde on siis tiivis ja mielenkiintoista onkin sen tuominen käytäntöön. Millä tavalla esimerkiksi kouluissa opetustilanteessa tai kirjastoissa asiakastilanteissa valitaan tiedonlähteitä, millä tavalla niitä käytetään ja hyödynnetään? Savolainen&Kari tuovat esiin Fordin (2004) käsitteen ”koulutusinformatiikka”. Käsitteellä tarkoitetaan juuri tiedonlähteiden valinnan hyödyntämistä oppimisprosesseissa. Aihe liittynee jollain tavalla viimeisellä luennollakin käsiteltyyn Know-Id -hankkeeseen (https://www12.uta.fi/blogs/know-id/ ).


Kuinka informaatio muuttuu osaamiseksi?[muokkaa]

Toisessa artikkelissa Esa Poikela kirjoittaa informaation ja osaamisen välisestä suhteesta eli kuinka informaatio muuttuu osaamiseksi oppimisen välityksellä? Poikela kirjoittaa informaatioähkystä, joka on ajankohtainen aihe nykypäivän oppimisessa ja koulumaailmassa. Poikelan mukaan ongelmana on, että tieto ei kulje tai välity, vaikka sitä on olemassa joka paikassa. Hänen mukaansa ongelma on siinä, että vanhanaikaisessa oppimisessa on tilanteet rajattu yksilöllisen merkityksenannon oppimiseen sen sijaan että uusien tilanteiden opettelu vaatisi sosiaalista merkityksenantoa. Poikelan mukaan tulevaisuuden kouluissa tulisi keskittyä ryhmätilanteisiin ja ryhmässä oppimiseen. Tällaisesta yhteistoiminnallisista projekteista olisi hyötyä myös kouluelämän jälkeenkin työelämässä, joka on muuttunut yhä enemmän projektiluontoiseksi. Tietoa on tällöin osattava itse etsiä eri paikoista ja sen oppimiseen tarvitaan keinoja. Reflektointi osoittautuukin yhdeksi tärkeimmistä keinoista oppimiselle. Reflektoinnin tarkoituksena on juuri aikaisempien kokemusten havainnointi ja pohdinta, jolla oppija jäsentää opittua. Se toimii välikätenä tekemisen ja ajattelun välillä ja se toimii koko ajan. Reflektointia seuraa aina käsitteellistäminen, josta puolestaan seuraa uusi kokemus, joka syventää jo opittua.

Koulu on siis paikka, jossa opetellaan taitoja tulevaisuutta varten. Koulun luonne tosin on muuttunut tiedonlähteestä ympäristöksi, jossa ohjataan löytämään, valikoimaan ja tuottamaan tietoa. Tärkeää oppijan kannalta on saada kokemuksia, joiden kautta hän voi päästä osalliseksi osaamisen yhteisöihin.

Pohdintaa[muokkaa]

  • Muuttuuko koulu elämyskeskukseksi? Entä kirjasto tulevaisuuden oppimiskeskuksena?
  • Mikä on kirjastojen rooli osaamisessa?


Oppimistehtävät ja informaatiokäyttäytyminen[muokkaa]

Mikko Tanni käsittelee artikkelissaan koulumaailmaa oppimistehtävien ja oppijoiden kautta. Hän kirjoittaa oppilaiden informaatiokäyttäymisestä erilaisissa oppimistehtävissä. Informaatiokäyttäytyminen tarkoittaa Tannin artikkelissa tiedonhankintaa ja -käyttöä kokonaisuutena. Tanni erittelee oppijat syväoppijoiksi ja pintaoppijoiksi, joilla on erilaisia tapoja selvitä oppimistehtävistä. Syväoppijat ovat kiinnostuneita tehtävästään ja suhteuttavat tietoa aiemmin opittuun. Pintaoppijat taas pyrkivät tekemään tehtävän mahdollisimman nopeasti, eikä oppija näe sillä olevan merkitystä hänelle. Tanni lisää joukkoon myös strategisesti suuntautuneet oppijat, joilla on selkeä tavoite esim. arvosanojen suhteen ja jotka käyttävät siksi resurssinsa harkiten. Ulkoisesti motivoituneet oppijat liittyvät myös tähän hyviä arvosanoja tavoittelevaan ryhmään pintaoppimisellaan. Luontaisesti motivoituneet oppijat puolestaan pyrkivät syväoppimiseen aidolla kiinnostuksellaan aihetta kohtaan.

Tannin mukaan oppimistehtävät epäonnistuvat usein sen alkuperäisessä tarkoituksessaan. Oppilaat toimivat usein pintaoppijoina, joille tehtävien syvempi merkitys jää kokematta. Osa oppilaista saattaa tehdä tehtävät pelkkiä ”oikeita” vastauksia etsivänä, jolloin ei tapahdu syvempää oppimista kun pyrkimys olisi omin sanoin luotuun tiedon tuottamiseen. Tanni ei kuitenkaan anna yksiselitteisiä vastauksia siihen millä opettaja saisi oppilaistaan syväoppijoita. Hän kuitenkin viittaa siihen, että informaatiolukutaidon merkitys oppimistehtävissä on suuri. Ilman kunnollisia taitoja, oppija ei löydä tai osaa käyttää informaatiota tiedon tuottamiseen. Myös ongelmallisen informaatiokäyttäytymisen tunnistaminen on opettajalle tärkeää, jotta hän osaa löytää keinot ohjata oppilaitaan. Esimerkiksi pintaoppijalle tyypillinen suorittaminen ja oikeiden vastausten etsiminen on yksi ongelmallisesta informaatiokäyttäytymiselle. Tällöin opettajan tulisi muokata tehtäväänsä sellaiseen suuntaan, jossa juuri tiettyä oikeaa vastausta ei ole. On oppilaan tehtävä päätellä ne.

Pohdintaa[muokkaa]

  • oppimistehtävät käytännössä?

Keskustelu[muokkaa]

Lueskelin osioosi kuuluvan Savolaisen ja Karin kirjoittaman johdannon (ennen varsinaista artikkeliansa siis), jossa puhuttiin erilaisista oppimisteorioista. Nykyäänhän on ollut vallalla (muotia?) käyttää ja tukea konstruktivistista oppimistyyliä, jossa siis oppiminen on yksilöllinen prosessi ja Kulthaun mukaan "tiedon rakentamisrosessi, joka pohjautuu hankitun ja saadun informaation merkityksellistämiseen jonkin tehtävän kontekstissa." Eli yksilön vanhat ja olemassaolevat tiedot, taidot, kokemukset, uskomukset ja arvot ohjaavat oppimisprosessia, sitä, mitä opitaan ja millaiseksi maailmankuva muodostuu sen jälkeen. Jäin vain miettimään (siis en erityisen syvällisesti tunne oppimistyylien teoriaa tai oppimista), että kun vanha tietämys ohjaa niin voimakakasti oppimisprosessia, miten opettajat ottavat tämän huomioon käytännössä, koska kaikilla oppilailla (vaikka olisivatkin samanikäisiä) on varmasti erilaisia kokemuksia ja eri määrä tietoa, joten kuinka he saavat jonkin tietyn asian muuttumaan oppilaidensa päissä suunnillen samanlaiseksi tiedoksi ja tietämykseksi? Mietin tätä vaikkapa luonnontieteiden kautta, niissähän on tietyt aika vakinaiset (säännönmukaiset) ilmiöt, joista siis täytyisi jäädä oppilaiden mieliin aika tarkka kuva ("näin siis on/tapahtuu" -tyyppisesti), mutta miten sen saa demonstroitua niin, että kaikki ymmärtävät ja oppivat sen samalla tavalla, omista taustatekijöistään huolimatta? Vai olenko ihan hakoteillä tämän asian suhteen? :) Opettajalla tarkoitan tässä nyt muitakin kuin koulun opettajia, siis kaikkia opetustyötä jollain lailla tekeviä. Esmerkiksi kirjastoissa tämä on mielestäni vieläkin haasteellisempaa, koska koulun opettajat tuntevat oppilaansa melko hyvin ja voivat soveltaa opetustaan kunkin oppilaan (oletettuja) taitoja vastaaviksi, mutta kirjaston tiskiin tulevaa asiakasta ei ole välttämättä kohdattu koskaan aiemmin, eikä voida täsmällisesti tietää, mitä asiakas jo tietää ja osaa ja kuinka näin ollen lähteä tehokkaimmin ohjaamaan häntä, esimerkiksi jossain tiedonhakinnan kysymyksessä.

Pakko vielä kertoa oppimistyyleihin liittyen esimerkki omista kokemusksistani. Olin n. parikymppinen, ensimmäistä vuotta amk:ssa, jonne meitä tuli tutkimaan joku yliopistosta (ehkä tekemään gradua, mutta sehän ei silloin kertonut minulle paljoakaan)ja hän oli kiinnostunut nimenomaan oppimistyyleistä. En muista tuosta strukturoidusta lomakkeesta enää mitään muita ksymyksiä, mutta muistan sen, kuinka yliopttajamme ohjeisti meitä jo edellisenä päivänä (ennen tutkijan tuloa, opettajamme oli siis ilm. saanut kysymykset luettavakseen etukäteen), että meidän täytyy sitten muistaa vastata koulussamme käytettävän konstruktivistista oppimisstrategiaa. Yliopettajamme suosi (ainakin teoriassa) kovasti konstruktivistista oppimiskäsitystä, vaikka käytännössä saatoimme hänen tunneillaan esimerkiksi opetella ulkoa asioita (mikä, jos en ihan pahasti erehdy) taitaa olla enemmän behavioristista koulukuntaa;) Kylläpä sitä lukiossakin vielä meidän aikaan oli aika behavioristinen meininki. Jos saksan opettajani tulisi herättämään minut kolmen aikaan yöllä, tervehtisi häntä vieläkin täysin virheetön "ausbeimitnachzeitvonzu"-rimpsu.

No, sitten itse asiaan. Kerroit, etä Savolainen ja Kari pohtivat käsitteiden ongelmaa. Lähes samaa tarkoittavat sanat voidaan ymmärtää hyvin monella tavalla. Myönnän, että asia on hankala omastakin mielestäni. Terminologian sekavuus johtuu osaksi kansainvälisestä keskustelusta ja eri kulttuureista. Yhdysvalloissa ja Englannissahan saatetaan käyttää eri termejä, vaikka kieli olisikin sama (muista maista puhumattakaan). Suomi on omaksunut eri vuosikymmeninä termejä omaan käyttöösä eri mailta. Tietämys alasta on samaten kasvanut koko ajan ja käyttöön on saattanut jäädä (vakiintua) vähän huonojakin (epäkuvaavia/harhaanjohtavia) termejä. Käytännössähän kaikkea ei edes voida kääntää muilta kieliltä ihan täsmällisesti, koska välttämättä toisessa kielessä ei ole ihan prikulleen samaa tarkoittavaa sanaa/termiä. Tämä kaikki saattaa myös hidastaa keskustelua (ja muuta mielipiteen vaihtoa) alan sisällä, sillä ensin on varmistettava, että kaikki ovat ns. samalla sivulla eli käyttävät termejä samoissa merkityksissä, ennen kuin voidaan alkaa keskustella syvällisemmin aiheesta ja viedä kenties sitä eteenpäin. Ihan vastaava ongelma kuin informaatio/tieto/tietämyksen kanssa, on myös informaatiolukutaito/medialukutaito/mediakasvatus-kentällä. Tällainen termien sekamelska ja osin päällekkäinen käyttö ei palvele tehokkaasti ketään, mutta kuinka korjata asia kerta heitolla? Yrittäjiä lienee ollut. Savolainen ja Kari itsekin kirjoittivat johtopäätöksisään, että "olisikin syytä tehdä perusteellinen käsiteanalyysi". Marjori3 3. marraskuuta 2010 kello 10.04 (UTC)


Mielestäni nykyajan yhteiskuntamalli suorastaan ohjaa pintaoppijaksi jo nuoresta lähtien. Selviytyäkseen eteenpäin elämässä, täytyy läpäistä lukemattomia testeja, kokeita, tenttejä ja tilanteita tulematta koskaan täysin valmiiksi. Vain murto-osa kaikesta informaatiosta ja opitusta on ollut todella oppijaa itseään kiinnostavaa. Kouluissakin tylsistä aineista on vain päästävä läpi, jotta pääset seuraavalle asteelle. Ja kuinkas muutenkaan, läpi pääsee pintaa raapaisemalla ja ulkoaopettelun avulla. Tämä trendi ja opittu malli jatkuu läpi elämämme tilanteissa, jotka eivät vähempää voisi kiinnostaa meitä. Nämä pintaraapaisuaineet usein unohdetaan nopeasti ja siirrytään seuraavaan haasteeseen. Toisin on syväopintojen kanssa, jotka mielestäni määrittelevät hyvin meidän elämämme suuntaa. Opiskelemme syvällisesti vain sellaista tietoa, joka meitä itseämme todella kiinnostaa. Hakeudumme mahdollisuuksien mukaan sellaiselle koulutusreitille, joka painottuu juuri omien kiinnostuksiemme mukaan. Luulisi, että silloin kouluistamme valmistuisi syvällisesti opinneita alansa ammattilaisia. Valitettavasti esimerkiksi yliopistostakaan et selviä ilman koulustusta määritteleviä rajaavia tekijöitä, joiden vuoksi täytyy pintasuorittaa pakollisia tai valinnaisia kursseja joko vain saadaksesi opintopisteitä päästäksesi haluammillesi kursseille tai pitääksesi opintotuen. Pintaoppimiseen kannustavat myös opetusmetodit, jotka ainakin peruskouluissa on täyttä ulkoaopettelua, sillä kokeissahan ei ennen lukioaikaa kysytty mitään kokonaisia esseevastauksia, vaan piti aina selittää termistöä oikeilla sanoilla.

En koe oleelliseksi asiakkaan kokemuksien ja taustan kartoitusta kirjaston asiakaspalvelussa. Asiakaspalvelu kuitenkin elää vuorovaikutuksen kautta. Tärkeintä olisi tiedonhakutehtävissäkin opettamismetodit, jotka oleellisesta auttavat vuorovaikutusta ja halutun tuloksen saavuttamista. Perinteisesti kirjastoissa asiakaspalvelutilanne hoidetaan niin, että virkailija istuu tiskin toisella puolella ja asiakas seisoo pöydän toisella puolella. Olisi hyvä, jos vieritysten tapahtuva tiedonhakutilanne yleistyisi käytännöksi jokaisessa kirjastossa. Tällöin asiakaspalvelutilanne tapahtuu niin, että asiakas istuu virkailijan vieressä ja näkee koko ajan tietokoneen näytöllä tapahtuvan tilanteen. Tällöin myös vuorovaikutuksen ja smalltalkin kautta saa selville esimerkiksi, millainen tietokonekäyttäjä asiakas on.

Millaisia oppimistilanteita kirjastossa sitten on? Onko olemassa sellaisia tilanteita, joissa kirjaston henkilökunta voi todella opettaa asiakkaalle jotain niin, että oppimisen ja kokemuksen kautta syntyisi syvällistä ymmärrystä? Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa pieni päiväkotilaisten ryhmä tulee tutustumaan kirjastoon ja kirjastokäyttön. Hauskan kirjastoseikkailun avulla lapset oppivat ryhmässä ensinnäkin kirjastossa käyttäytymistä, lastenosaston sijaintia, kirjastokortin käyttöä ja näkee kirjaston henkilökuntaa. Usein tälläiset positiiviset oppimistilanteet vaikuttavat oppimisen laatuun ja oppijan asenteeseen opittua aihetta kohtaan. Sen vuoksi kirjastoissa tulisikin järjestää innovatiivisia, mielikuvituksellisia ja tempaavia tapahtumia lapsille, ja käyttää hyödyksi yhteistyötä koulujen ja päiväkotien kanssa: Ovathan lapset tulevaisuuden kirjastokäyttäjiä.

Terminologia olisi kyllä vailla jotain analysointia ja käsitteellistämistä. Se on vähän sama juttu kuin organisaation teoriassakin, kun puhutaan managementista, managereista, leadereistä ja leadershipista. Suomen vastineet englannin termeillä ovat käsitteeltään erilaiset, siksi usein käytetäänkin englanninkielisiä väännöksiä, jotta pysytään samoissa aiheissa. Mielestäni Marjo selitit hyvin terminologian sekamelskan johtuvat kansainvälisistä, maantieteellisistä, kulttuurillisista ja vakiintuneista vaikutteista, mikä varmasti selittää suurimmaksi osaksi sekavuuden. Medialukutaitoon ja informaatiotutkimukseenkin on hiipinyt näitä englanninkielen vastineita muistuttavia väännöksiä, mutta haluaisin silti ennemmin käyttää suomenkielisiä sanoja, kun tukeutua englannin väännöksiin tullakseni ymmärretyksi.. Mariat 3. marraskuuta 2010 kello 17.15 (UTC)


Kommentoisin vielä Esa Poikelan artikkeliin. Poikelahan kirjoitti, että vaikka ihmisen "lajityypille" on ominaista elinikäinen oppiminen, eivät oppilaat ole välttämättä kovin motivoituneita oppimaan kouluissa haluttuja/vaadittuja tehtäviä. Poikelan mukaan tätä motivaation, sitoutumisen, henkilökohtaisen vastaanoton ja ymmärtämisen ongelmaa ei olisi, jos (hankittavalla) tiedolla olisi oikeasti konkreettinen merkitys oppijan kannalta. Vasta kun merkitys löytyy ja oppilas päättää ryhtyä yhteistyöhön, "informaation käyttöarvo avautuu ja se voi muuttua henkilökohtaiseksi tietämykseksi ja osaamiseksi." Tämänhän tiedämme käytännössä, jos emme itse kasvattajina, niin omien oppimiskokemustemme perusteella. Tämän vuoksi opettajat tuntuvat nykyisin usein pyrkivän integroimaan oppimistilanteen oppijalle mielekkääksi. Esimerkkinä tästä vaikkapa kirjaston tiedonhaun opetus, jonne on etukäteen mietitty sanotaan nyt vaikka ryhmätyön aihe, josta tiedonhaun opetuksen tunnilla on mielekästä lähteä etsimään tietoa, koska sitä oikeasti tarvitsee toista työtä varten. Näin itse tiedonhaun opetuskin jää paremmin oppilaan mieleen.

Kysyit Riikka muuttuuko koulu elämyskeskukseksi? Entä kirjasto tulevaisuuden oppimiskeskuksena? Olin mediakasvatuksen perusteet -kurssilla (tai johdatus mediakasvatukseen, en nyt jaksa tarkistaa, sori!), jossa eräs opettaja-opiskelija kertoi olleensa harjoittelussa (tai sijaisena) eräässä koulussa. Kännykän käyttö oli ollut luokassa ongelma, siis lähinnä se oli aiheuttanut henkisiä rytmihäriöitä luokan omalle opettajalle. Tämä opettajaopiskelija valjasti kännykät opetuksen tarpeisiin niin, että kännykällä oli saanut soittaa tunilla esimerkiksi kielitoimistoon tarkistaaksen jonkin sanan taikka oli luotu kännykän avulla äänimaailma yhteiseen esitykseen. Mielestäni hyvin luovaa! Oppilaat olivat olleet tunneilla hyvinrauhallisia, eikä kännyköiden kanssa meuhkattu "turhaan". Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että uusia teknologioita käytetään kouluissa edelleen ihan liian vähän hyödyksi. Nykyisille lapsille ja nuorille ne kuitenkin usein ovat täysin arkipäivää, joten mikseivät ne saisi näkyä kouluissa? Herkman kirjoittaa osuvasti ja yhdyn häneen: Medioita käyttämällä tapahtuvalla mediakasvatuksella kehitetään mediakulttuurissa elämisen perusvalmiuksia, mediataitoja. Mediataito on kykyä hankkia tietoa medialla ja mediasta, viestiä ja ilmaista itseään eri mediavälinein, arvioida ja analysoida erilaisia mediatekstejä. Lisäksi se on kykyä olla vuorovaikutuksessa median avulla ja toimia aktiivisesti omassa yhteisössä. (Herkman 2007, 48.) Tavoitteellisen mediakasvatuksen tarkoitus on kehittää yksilön medialukutaitoa. Käytännöllisen medialukutaidon avainsanoja ovat mediakulttuurin hämmästely ja toisin ajattelemisen kehittäminen (Suoranta 2005). Medialukutaito saavutetaan vähitellen. Lapsena otetut ensimmäiset askeleet ovat alku elinikäiselle harjoittelulle. No, meni vähän asian vierestäkin jo, mutta koen valtavan tunteenpalon lasten ja nuorten mediavalmiuksien kehittämiseen. Se voisi tapahtua mielestäni helposti osana lähes mitä tahansa oppituntia kouluissa. Vaikka koulussa kuvattaisiin videoita, lähetettäisiin ne youTubeen, kirjoitettaisiin Wikipediaan tai mitä tahansa, ei se mielestäni tarkoita, että koulu muuttuisi yhtäkkiä "elämyskeskukseksi". Sitä paitsi, kuka sanoo, ettei koulussa saa olla kivaa? ;)

Kirjaston näkökulmasta vastaan oman opinnäytetyöni kautta. Tutkin siinä erään kaupungin 15-vuotiaiden tyytyväisyyttä tarjottuihin (eli nykyisiin) kirjastopalveluihin, kiinnostusta kirjaston käyttöä kohtaan sekä mitä nuoret odottavat yleiseltä kirjastolta tulevaisuudessa. Tutkimustuloksista kävi ilmi, että nuoret kaipasivat enemmän TOIMINTAA kirjastoihin. Kirjastoon kaivattiin niin huvipuistoa, pelikoneita, skeittiramppia kuin elokuvateatteriakin, mutta yhtä paljon kaivattiin vain viihtyisää, mutta OMAA tilaa nuorille, jossa saisi olla, kuunnella musiikkia, pelailla ja seurustella. Myös erilaisia tapahtumia toivottiin kirjaston yhteyteen. Toki oli niitäkin nuoria, jotka halusivat kirjaston olevan "tavallinen, vailla mitään hömpötyksiä". Esitellessäni työtäni kirjaston henkilökunnalle ja kirjastolautakunnalle, tuntui yleinen mielipide aikuisten keskuudessa olevan se, että kirjastot ovat ennen muuta kirjoja ja sivistystä varten eikä tarvitse mennä liiaksi huvipuisto-suuntaan. Eli jos nuoret päättäisivät, olisivat kirjastot tulevaisuudesa enemmän elämyskeskuksia. Aikuiset haluavat painottaa enemmän oppimiskeskus-suuntaa, jos johonkin päin täytyy muuttua. Kommentoit Maria tuota tiedonhaun opetusta kirjastoissa: asiakkaan ja kirjastohenkilökunnan tulisi olla vieretysten asiakaspalvelu- ja/tai tiedonhakutilanteessa. Näinhän meille amk:ssa jollain tunnilla opetettiin, ettemme olisi kuin jotain jumalia kaukana tiskin takana, joita asiakkaan tulee lähestyä nöyränä lakki kourassa. Ymmärrän tämän näkökulman täydellisesti, emmehän halua nöyryyttää ihmistä, joka tulee pyytämään apua. Silti koen itselleni vieraaksi ajatuksen, jossa täytyisi olla vieretysten asiakkaan kanssa. Tarvitsen henkilökohtaisesti aika ison henkisen tilan vieraan ihmisen ja itseni väliin enkä kokisi oloani kovin rennoksi vastaavassa tilanteessa. Tämähän on yleensä suomalaisten ongelma. Toisekseen, ainakaan näin työelämänoviisina, en välttämättä olisi vielä itsekään niin sulava ja sutjakka tiedonhakija, että haluaisin esitellä jokaisen napinpainallukseni jonkun töllistellessä herkeämättä vieressä, joten kannatan senkin vuoksi tiskiä eri silmäparien välissä ;) Itsekkäitä syitä, tiedän, mutta tätä en lähtisi muuttamaan, vaikka se varmasti asiakkaalle olisikin opettavainen kokemus. Sen sijaan olen täsmälleen samaa mieltä Marian esittämästä kommentista, jossa lapsille esiteltäisiin kirjastoa ja sen palveluita leikin/seikkailun avulla. (Tätä tehdään menestyksekkäästi samaisessa kirjastossa, jonne tein opinnäytetyöni ja heidän kirjastoseikkailuideoita on apinoitu muihinkin Suomen kirjastoihin hyvän esimerkin myötä.) Tuskan hiki otsalla sen sijaan muistelen kuulemiani kauhukertomuksia, joissa suunnilleen ekaluokkalaisille selitetään kuivakkaasti luennoiden hyllyluokitusta, aakkostusta, jne. Ketä pirua semmoinen kiinnostaa?! Saati, että siitä pitäisi ottaa opiksi.

Marjori3 4. marraskuuta 2010 kello 18.57 (UTC)


Ihan ensimmäiseksi kommentoin Marjori3 kysymystä erilaisista oppijoista koulussa ja kuinka oppilaat oppii asioita. Voin kertoa, että tuota olen pohtinut itsekin opettajanopinnoissa, enkä ole saanut siihen selvää vastausta! Toisaalta uskoisin, että ei ole tarkoituskaan, että kaikki oppivat samalla tavalla, koska silloinhan erilaisia maailmankatsomuksia ei olisi. Mutta se, että opettajan tulisi ottaa huomioon erilailla oppivat, on kyllä taito johon varmaan kokemus tuo osaamista. Oppilaat ovat eritasoisia kyvyiltään, joten mahdollisimman monenlaiset menetelmät tulisi ottaa käyttöön. Tässä on kyllä haastetta opettajalle itselleen! Juuri niin kuin Marjori3 annat esimerkissäsi ymmärtää niin uskon että kouluissa tämä konstruktivismi ei välttämättä edelleenkään ole se pääsääntöinen oppimisstrategia. :)

Kun asian taas siirtää kirjastomaailmaan niin uskon myös kokemuksen tuomaan taitoon, mutta olen Marjori3 kanssa siitä samaa mieltä, että kirjastohoitaja tarvitsee selvänäkijän taitoja, jotta hän osaa asettua asiakkaan ”housuihin”. Toisaalta taas ohjaamisen ja opettamisen välillä lienee ero, eli asiakaskontakti kirjastossa ei välttämättä vaadi niin paljoa kuin mitä koulussa vaaditaan oppilailta ja opettajilta. Siihen ei siis liity samalla tavalla vastuuta asiakkaan oppimisessa verrattuna koulumaailmaan.

Mietin myös sitä, mitä Mariat pohti pintaoppimisesta. Se on kyllä aivan totta että opettelemme edelleen ulkoa asioita selvitäksemme esim. tenteistä. Tuli kyllä mieleen, että nykyaikana on niin helppoa saada tietoa joka paikasta, niin jääkö se päähämme (eli opimmeko) samalla tavalla kuin ennen? Nykyään voi ”googlettaa” wikipediasta (kuulin kun bussissa joku käski toista tekemään näin, käsitteet muuttuvat siis myös puhekielessä) tietoa ja sen voi hakea sieltä myöhemmin uudelleen. Sitä ei siis tarvitse muistaa. Mutta toisaalta, tämähän on juuri sitä ulkoaoppimista. Toisaalta onhan sekin opittu taito osata hakea tietoa ja sitten käyttää sitä.

RiikkaS 8. marraskuuta 2010 kello 15.23 (UTC)

Kohti yhteisöllistä tiedonhankintaa - ongelmaperustainen oppiminen tiedonhankinnan ympäristössä[muokkaa]

Timo Portimojärvien, Maija Kärnän ja Pirjo Vuoskosken artikkelissa on pyritty yhdistämään ongelmaperustaisen oppimisen (PBL, problem based learning) ja tiedonhankinnan prosessien kuvausta ja siinä kuvataan tiedonhankintaa niin yhteisöllisenä, suunnitelmallisena kuin tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntävänäkin osana ongelmaperusteista pedagogiikkaa. Artikkelin kirjoittajat ovat kytkeneet teoreettisen tarkastelunsa tutkimusaineistoihin, jotka on kerätty vuosien 2002–2006 aikana yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan opiskelijoilta sekä ammattikorkeakoulun liiketalouden ja terveysalan opiskelijoilta.

Ongelmaperusteisessa oppimisympäristössä opiskelun keskeinen lähtökohta on tiedon jakaminen, käsittely ja rakentelu yhdessä oman tutoriaaliryhmän kanssa. Tutoriaaliryhmä voi työskennellä tapaamalla kasvotusten tai teknologisten sovellusten avulla. Tieto- ja viestintätekniikan käytölle voidaan osoittaa monenlaisia ja -tasoisia käytön muotoja ongelmaperustaisen oppimisen osana. Tutoriaalien väliin sijoittuvassa tiedonhankinta-vaiheessa yhteisenä alustana tiedon rakentelun apuna voi toimia eriaikainen verkkovuorovaikutus, jossa hyödynnetään sosiaalisen median sovelluksia, esimerkiksi wikejä tai blogeja. Vastaavaa olemme siis tehneet itsekin tällä samalla kurssilla. Ongelmaperustaisessa oppimisprosessissa tiedonhankinnan ja oppimisen lähtökohtina ovat todellisuuspohjaiset ongelmat, joita oppijat lähtevät ratkaisemaan. Yksilön informaatiokäyttäytymisen tutkimuksessa mielenkiinto alkoi 1990-luvulla siirtyä käsittelemään yhteisöllistä tiedonhankintaa. Yhteisöllisen informaatiokäyttäytymisen tutkimuksen pioneeriksi mainitaan usein esimerkiksi Karamuftuoglu. Ryhmäviestinnän tutkija Propp on esittänyt informaation kollektiivisen käsittelyn prosessimallin, jossa prosessin edetessä ryhmän yksittäisten jäsenten hallussa olevasta laajasta tietomäärästä seulotaan neljän vaiheen kautta ryhmän yhteinen tietoperusta. Kun oppiminen ymmärretään myös osallistumisena ja tiedon luomisena, korostuu jaetun tiedon ja merkitysten tärkeys. Ryhmän lopullinen tietoperusta muotoutuu erilaisten vaiheiden kautta. Sitä käytetään ryhmän tehtävän ratkaisun pohjana. Prosessin vaiheet ovat toisistaan riippuvaisia, joten yhdessä vaiheessa esiintynyt ongelma vaikuttaa kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa ja lopulta tietenkin työn lopputulokseen. Mahdollisia ongelmia ovat esimerkiksi virheellisen tiedon esittäminen tai ryhmään vaikuttaminen siten, että se on käyttänyt tietoa epäjohdonmukaisesti tai virheellisesti. Muun muassa edellä mainittujen seikkojen takia ryhmät eivät aina tuotakaan niin korkealuokkaisia tuloksia kuin niiltä odotetaan. Ongelmien tunnistaminen auttaa pedagogista kehitystyötä.

Pohdintaa[muokkaa]

  • Millaisissa tilanteissa ongelmaperusteista oppimista voi menestyksekkäästi hyödyntää koulun ulkopuolella? Tuleeko mieleen esimerkkejä kirjastoista? Entä mihin se ei missään nimessä sovi?
  • Ovatko kasvokkaiset ryhmätapaamiset välttämättömiä onnistuneessa ongelmaperustaisessa oppimisessa vai voidaanko tehtävä hoitaa menestyksekkäästi pelkästään tekniikkaa apuna käyttäen? Tai vastaavasti pohdi mitä hyötyä tekniikasta on, tarvitseeko sitä käyttää ryhmätapaamisten ja tiedonhankinnan lisäksi?


PBL informaatiolukutaidon yhteisöllisenä tukena ja näkyväksi tekijänä[muokkaa]

Toisessa artikkelissa Päivi Hakkarainen kertoo aluksi problem based learningista (PBL) eli ongelmaperustaisesta oppimisesta ja informaatiolukutaidosta. Sen jälkeen hän kertoo tarkemmin tutkimuksestaan Lapin yliopiston mediakasvatuksen ongelmaperustaista oppimista soveltavasta Digitaalinen video -opintojaksosta. Hakkarainen toimi itse tutkijan roolin lisäksi opintojakson suunnittelijana, vastaavana opettajana sekä PBL-tutorina. Artikkeli perustuu syksyllä 2006 toteutettuun tutkimukseen, jonka aikana opintojakso suunniteltiin, toteutettiin ja arvioitiin edelleenkehittämisen näkökulmasta. Tutkimuksen mielenkiinto oli siinä, kuinka opintojakso tukee opiskelua ja oppimista ja erityishuomio kiinnitettiin informaatiolukutaitoon osana opiskelua ja oppimista.

PBL:n lähtökohtana ovat siis todellisuuspohjaiset (esimerkiksi työelämän) ongelmat, joita lähdetään ratkomaan. Opiskelijalähtöisyys, pienryhmätyöskentely, itseohjautuva oppiminen, kokemuksellinen oppiminen ja tuutorin rooli oppimisen ohjaajina ovat PBL:n ydinpiirteitä. Siinä myös korostuvat kriittisen sekä reflektiivisen ajattelun merkitys sekä kontekstuaalinen tieto.

Informaatiolukutaito-käsitteeseen me informaatiotutkimuksen opiskelijat emme varmasti ole voineet välttyä törmäämästä. Tässä informaatiolukutaito oli sekä yksi oppimisprosessin toivottavista tuloksista, mutta myös välttämättömyys PBL:n onnistumisen kannalta. Informaatiolukutaidon katsottiin liittyvän itsenäiseen tiedonhankintaan, tiedon soveltamiseen, moniammatilliseen osaamiseen, kykyyn oppia jatkuvasti, kriittiseen ja luovaan ajatteluun ja vielä ongelmanratkaisutaitoihin. Hakkarainen määritteli myös myöhemmässä tutkimusosiossaan medialukutaidon ja mediataidon käsitteet.

Kaiken kaikkiaan tutkitun opintojakson ydinominaisuuksiksi osoittautuivat PBL:lle tyypilliset yhteisöllisyys, yhteistoiminnallisuus ja keskustelevuus. Hakkarainen tulkitsi suuren keskustelevuuden yhteisölliseksi ja keskustelevaksi tiedonrakentamiseksi, joka edellyttää ja parhaassa tapauksessa myös kehittää tiedon yhteisöllisen arvioinnin ja soveltamisen taitoja. Opiskelijat hyödynsivät itsenäisessä tiedonhankinnassa monipuolisia materiaalisia ja sosiaalisia resursseja. Aiempien tutkimustulosten mukaan autenttinen, sopivan monimutkainen ja hämmentävä ongelma ohjaa ja motivoi opiskelijat hakemaan tietoa monipuolisista resursseista. PBL:ssä teoria- ja käytäntötiedon integrointi on keskeistä ja Hakkaraisen mukaan yksi opintojakson kehittämiskohteista onkin lisätä ohjausta, joka kohdistuu käytännön ymmärtämiseen teoreettisen tiedon avulla. Opiskelijat hyödynsivät pääosin resursseja, joiden käyttö oli heille tuttua ja helppoa, joten heitä tulisi ohjata ylittämään mukavuusvyöhykkeensä. Myös tiedon ja sen lähteiden kriittisen arvioinnin ohjaus voitiin tulosten perusteella nähdä yhtenä opintojakson kehittämiskohteena. Tutkimustulokset antoivat kuitenkin viitteitä siitä, että PBL tarjoaa hyvät puitteet informaatiolukutaidon eri osa-alueiden yhteisölliselle rakentumiselle ja kehittymiselle. PBL näytti sopivan hyvin integroitavaksi eri oppiaineiden tiedonhankintaan ja oppimiseen.

Pohdintaa[muokkaa]

  • Tässä oli yksi esimerkki PBL:stä koulussa. Onko sinulla omia kokemuksia?


Kohti dialogista lukutaitoa - oppimisen yhteisöllisiä tietokäytäntöjä ja suhdeverkostoja tunnistamassa[muokkaa]

Informaatio, tieto ja oppiminen kietoutuvat toisiinsa monilla, myös monimutkaisilla tavoilla, kuten olemme oppineet. Sosiokulttuurisen oppimisen näkökulmassa Vesa Korhonen tarkastelee artikkelissaan yhteisten merkitysten ja ymmärryksen luomisessa tarvittavia uusia lukutaidollisia valmiuksia. Monista eri lukutaitokäsityksistä Korhonen on valinnut tarkastelunsa kohteiksi toiminnallisen ja dialogisen lukutaitokäsitteen, jotka liittyvät hänen mielestään olennaisesti kansalaisuuteen ja oppimiseen informaatioyhteiskunnassa. Niissä huomio keskittyy informaation hankkimisen ja käytön ohella yhteisöllisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin prosesseihin. Toiminnallinen lukutaito voidaan määritellä valmiuksiksi ymmärtää ja käyttää tieto- ja viestintäteknologiaa viestimiseen ja toimimiseen arkielämässä. Dialoginen lukutaito voidaan määritellä valmiuksiksi osallistua tuottavasti uuden tietämyksen ja ymmärryksen luomisen diskursiivisiin käytänteisiin. Toiminnallinen lukutaito on osa dialogista lukutaitoa. Korhosen mukaan eri elämänalueilla tarvitaan uudenlaista toisia huomioivaa lukutaitoa, joka merkitsee yhdessä ajattelemista, luovaa tutkimista ja yhteistoiminnallisuutta, mutta peräänkuuluttaa samalla myös yhteisvastuullisuutta.

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen pohjalta tiedonmuodostus ja oppiminen ymmärretään perustaltaan sosiaalisiksi ilmiöiksi. Inhimillinen tietäminen ja merkitykset ovat kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita ja ne muokkautuvat edelleen yksilöiden välisessä sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa, jollaisia oppimistilanteet eri elämänalueilla usein ovat. Joidenkin näkemysten mukaan oppiminen ja kehitys tapahtuvat aina jossakin sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa ensin sosiaalisella tasolla ja sisäistyvät vähitellen yksilöiden ajatteluun. Myöskään kielen merkitystä ajattelun ja kulttuurin välittäjänä ei voi vähätellä. Teksti vaikuttaa uusiin sisäisiin ajattelumalleihimme, uusiin tapoihin suhtautua viesteihin sekä uusiin todellisuuden kriteereihin. Olemme kuitenkin siirtyneet viime aikoina kirjallisesta ilmaisusta vahvasti kuvalliseen, visuaalisen ilmaisun maailmaan. Sen viestinnällistä potentiaalia pidetään moniulotteisempana. Internet ja paljonpuhuttu web 2.0 ovat hyviä esimerkkejä sosiokulttuurisesta näkökulmasta siinä, että teksti ja kuva ovat upottuneet yhtä useampiin ihmisen toimintajärjestelmiin ja niistä on tullut keskeisiä tiedon esitysmuotoja toiminnassa. Sosiaalisen median vahva mukanaolo onkin Korhosen mukaan tehnyt ihmisistä ei vain viestinnän kohteita, vaan myös itse viestinnän ja merkityksen tuottajia ja merkityksiä tuottavien yhteisöjen ja verkostojen jäseniä. Uusien teknologioiden myötä myös käsitykset lukutaidosta ovat laajentuneet ja monipuolistuneet.

Tietoa luovia yhteisöjä on erilaisia erilaisissa ihmisen toimintakonteksteissa. Viime kädessä erilaiset oppimisympäristöt, -tilanteet ja -kontekstit määrittävät oppimisprosessin muodot ja todelliset oppimisen tiedolliset sisällöt. Esimerkiksi koulutuksen tietokäytänteet tapahtuvat pedagogisesti ohjatussa tavoitteellisessa ja strukturoidussa kontekstissa, kun taas työelämän yhteisöt ovat luonteeltaan avoimia ja autenttisia tiedon kanssa työskentelyn (merkitysten rakentamisen) ympäristöjä. Koulussa vallitsee formaali oppimisen konteksti, jossa oppiminen on tavoitteellista, mutta työelämässä oppiminen on tilannesidonnaisempaa ja tapahtuu informaalisti. Muuttuvat oppimisympäristöt koulutuksessa (esim. laajeneva verkko-opetus) synnyttävät uusia mahdollisuuksia dialogia rakentaville oppimisen ja ohjauksen toteuttamismuodoille. Uuden vuosituhannen lukutaidot koskettavat kuitenkin niin koulutusta, työelämää kuin kansalaisuuttakin. Jatkona edelliseen, Korhonen listaa erilaisia osa-alueita dialogisen lukutaidon alueelta, joilla tarvittaisiin lisäselvitystä ja tutkimusta.

Pohdintaa[muokkaa]

  • Millainen ihminen on informaatiolukutaitoinen? Tarvitseeko kaikkien olla informaatiolukutaitoisia?
  • Korhonen käsitteli koulua ja työelämää oppimisen ja uusien lukutaitojen omaksumisen kenttänä. Mikä voisi olla kirjaston panos tähän keskusteluun?

Keskustelu[muokkaa]

PBL:n ydinominaisuuksien mukaan olennaista on nimenomaan keskustelevuus. Mietin vain, että usein esim. kouluissa tehtävien teko ja niistä keskusteleminen jää usein kovin pinnalliseksi. Loppukeskustelut saattavat usein olla vain ryhmätöiden ”tarkistamista”, että kaikki ovat tehneet niin kuin oli sovittu. Olisikin mahtavaa jos voisi järjestää todellista aikaa keskustelulle, muuallakin kuin äidinkielen tunneilla! Yksi ongelmista taitaa myöskin olla juuri teorian ja käytännön yhdistäminen. Mielenkiintoista onkin se, kuinka esim. kouluissa järjestetään tätä ohjausta. Esimerkiksi esitelmän/tutkielman teon yhteydessä olisi tärkeää käydä teoriaa tiedonhausta, miten se toimii ja miten sen osaamista voi edistää. Tätä voisi käydä ihan jo peruskoulussa, jotta tiedonhaku tehtäisiin läpinäkyväksi ja oppilaat tiedostaisivat mitä he tekevät. En tiedä teistä muista, mutta itse omilta kouluajoiltani minulla ei ole kauheasti kokemusta tästä tiedonhaun ohjaamisesta. Se tavallaan seurasi koko ajan sivussa ja sitä pidettiin itsestäänselvyytenä, jonka oppii tekemällä. Jos tämä tehtäisiin näkyväksi, se voisi ratkaista esim. plagioinnin ongelmaa.

Miten sitten kirjastot voivat hyödyntää PBL:ä ja uusia lukutaitoja? Mielestäni PBL on enemmän henkilökohtaista ja liittyy asiakkaan ongelmanratkaisuun. Tässä kirjastonhoitaja voi olla välittäjän roolissa tavallisessa asiakastilanteessa. Toisaalta kirjastoissa järjestään koulutusta tiedonhakuun liittyen ja ohjausta valintoihin esim. kirjavinkkauksen osalta eli ohjataan asiakkaista tekemään valintoja. Kirjaston rooli olisi tarjota nimeomaan näitä oppimisympäristöjä ja välineitä asiakkaille. Tulevaisuuden/nykyajan kirjasto on siis kansalaisten olohuone informaatioyhteiskunnassa.

RiikkaS 12. marraskuuta 2010 kello 09.26 (UTC)


Mielestäni ongelmaperusteista tiedonjakamista olisi hyvä suorittaa esimerkiksi työpaikoilla viikkopalaverien tai peräti päivittäisten palaverien muodossa. Esimerkiksi organsaatioanalyysin kurssilla kerrottiin hotelliketjusta, jonka keittiötoiminnassa havaittiin päivittäisiä puutteita, eikä hotelli menestynyt kunnolla ongelmien vuoksi. Ratkaisuksi johtoryhmä kehitteli yöpalaverin eli työillan jälkeen yöllä käytettiin vielä puoli tuntia asioiden kertaamiseen ja käsiteltiin yhdessä illan aikana tapahtuneita tilanteita ja ongelmia. Näin asiat olivat tuoreessa muistissa ja jokainen pääsi osalliseksi tiedonjakamiseen. Päivittäinen yhteenveto poisti keittiöstä suurimmat ongelmat ja hotelli menestyi paremmin. Tämä ongelmaperusteinen tiedonjakaminen toimisi siis palaverien muodossa myös kirjastossa. Varsinkin suurissa kirjastoissa päivän tapahtumat ovat vaihtelevia ja ongelmia ilmenee useita. Tällä tavoin ongelmista on hyvä tiedottaa ja ratkoa niitä yhdessä. Tapa lisää myös vuorovaikutusta ja sosiaalistumista työyhteisössä.

Visuaalinen lukutaito on mielestäni erittäin mielenkiintoinen käsite. Itse olen huomannut sisäistäväni asioita todella paljon nopeammin, mikäli näen visuaalisen ilmeen. Esimerkiksi vaikeat teoriaviitekehykset on helpompi hahmottaa, mikäli niistä on luotu todellinen kuva asiayhteyksineen. On myös tutkittu, että ihmiset sisäistävät asiat ensin visuaalisesti ja tunnetasolla ja vasta sitten asiatasolla. Esimerkiksi keskustelutilanteessa havannoidaan ensin vastapuolen eleet ja ilmeet ja sitten vasta itse keskustelu. Mikäli visuaalinen havainnointi eli ilmeet ja eleet ovat ristiriidassa sanoman kanssa, ei kuuntelija pysty ottamaan sanomaa todesta vaan keskusteluun syntyy luottamuspula. Visuaalista lukutaitoa voidaan hyödyntää myös kirjastoissa. Esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjaston Pohjois-Haagan toimipisteessä opasteet on kuvia. Runot löytyvät Eino Leinon kuvan kohdalta, sotakirjat sotakuvan kohdalta. Tapaan voi suhtautua myös kriittisesti, sillä kuvat vaativat ennakkokäsityksen ja -tiedon aiheesta.

Mariat 13. marraskuuta 2010 kello 14.00 (UTC)


Riikka: Olen samaa mieltä, että usein kouluissa tehtävistä keskusteleminen jää kovin pinnalliseksi, tai sitä ei kerta kaikkisesti ole. Täällä yliopistolla olen ollut jollain kursseilla, joilla lehtori on sekä innostanut keskusteluun ja varannut riittävästi aikaa keskustelulle tunnin kulussa (sekin on ikävää, jos keskustelua syntyisi, mutta lehtori katkaisee sen heti alkuunsa, "kun ei sitten ehdi käydä kaikkia asioita läpi" tai jos asioita oikeasti jää todella paljon oman luvun varaan keskustelujen takia) tai on ollut mahdollisuus varata erikseen henkilökohtainen aika palautteen saamiseksi ja loppukeskustelulle. Luulen, että tiedonhaun opetusta ja samalla kriittistä lähdekasvatusta opetetaan kouluissa nykyään enemmän ja paremmin kuin omana aikanani, ainakin olen saanut tällaisen kuvan keskustellessani opettajaopiskelijoiden ja muiden alaa seuraavien kanssa. Omana aikanani se oli aika onnetonta, itse en ollut vielä lukiossakaan kovin häävi tiedonhakija. Tosin mediakavatuksella on aika heikko asema edelleenkin koulumaailmassa, mistä olen surullinen. Tosin se jättänee kirjastoille mahdollisuuden täydentää koulun opetusta, koska meillä on tietoa "kunnollisista" tiedonlähteisä ja taitoa opettaa niiden käyttöä. (Joskaan en näe, että kirjastojen tarvitsee ottaa vastuulleen jotain, jonka koulu "karsii" omalta opetuslistaltaan, eli sitä en tarkoita).

Maria: monilla työpaikoilla (ainakin isommilla) käytetään viikkopalavereja. Päivittäiset palaverit saattaisivat tuntua hieman raskailta ja ehkä kaikkiin ei aina tulisi kovin paljon asiaakaan. Eri asia ovat sitten tuollaiset hektiset/kausiluontoiset alat, kuten juuri vaikkapa hotelli- ja ravintola-alat, jossa päivä(yö)palaveri voi olla toimiva ratkaisu, jotta saadaan nopeasti muutoksia tehtyä tärkeimmän sesongin aikaan. Palaverit ovat myös siinä mielessä tehokkaampi keino kuin vaikkapa sähköpostilla samojen asioiden lähettäminen, koska sähköpostit on helpompi ohittaa lukematta ja reagoimatta. Palaveri mahdollistaa myös keskustelun (vuorovaikutuksen) mielestäni paremmin, kuten itsekin kirjoitit. Nykyisin vain aika monessa kirjastossa ollaan tietääkseni luovuttu ainakin kirjavalintapalaverista vanhanaikaisina?

Visuaalinen lukutaito on minustakin mielenkiintoinen käsite ja itsekin koen oppivani (muistavani) asiat paremmin, kun saan jonkin visuaalisen esimerkin. Monet kerrat olen miettinyt jossain kokeessakin, että "tämä tarvittava tieto lukisi sillä ja silä sivulla sen ja sen kuvan tai taulukon alla". Kerroit Maria tuosta oppimisesta, jäin miettimän, että onko tutkimuksessa otettu huomioon, että jotkut ihmiset eivät ole yhtä visaalisia vaan oppivat esimerkiksi kuulon avulla? (Omalta kohdaltani kyllä allekirjoitan mainitsemasi täysin!) Aika tunnettuna kai kuitenkin pidetään jakoa visuaalisiin, auditiivisiin ja kinesteettisiin ihmisiin. Visuaalinen ihminen luo kuvia ja muistaa kuvien avulla. Auditiivinen ihminen miettii miltä jokin kuulostaa. Hän prosessoi korvillaan ja käy sisäistä puhetta. Kinesteettinen ihminen tuntee asiat. Liike on hänelle tärkeää, mikä merkitsee tekemistä ja kokeilemista. Hänelle ei ole olennaista missä järjestyksessä asiat esitetään vaan osallistumisen mahdollisuus.

Tuo mainitsemasi esimerkki pohjois-Haagan kirjaston opasteista kuvina on mielestäni loistava! Sitä pitäisi käyttää useammassakin kirjastossa, tai ainakin niissä, joissa on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät välttämättä osaa hyvin suomea. Tosin en tiedä, aukeaako Eino Leinon kuva heille (tai lapsille, jotka eivät osaa lukea)yhtään paremmin, harva kai suomalaisia (olkoonkin vaikka kansallis-)runoilijoita/kirjailijoita tuntee... Itsekin totesit, että kuvistakin täytyy olla ennakkotietoa, eikä esimerkiksi vieraan kulttuurin edustajalla välttämättä sitä ole. Silti hyvä idea nuo kuvaopasteet. Valitettavasti vain monet kirjastojen sisustuksesta vastaavat arkkitehdit eivät ole joustavia sen suhteen, millaisia opasteita kirjastoihin laitetaan. Tuntuvat usein vain rakentavan monumentin itselleen, eivätkä huomioi käyttäjien tarpeita... Sen sijaan tietääkseni hyvin monet kirjastot käyttävät väri/kuvakoodia itse kirjojen selkämyksissä kertomaan mikä kategoria on kyseessä (jännitys-, sota-, eläin- jne.)

Marjori3 14. marraskuuta 2010 kello 15.54 (UTC)


Kommentoisin vielä tuohon kuvien käyttöön opasteissa ja sitä mitä Marjokin kommentoi, että omasta mielestäni se on sinällään ihan hyvä juttu, mutta tosiaan ei edistä esim. maahanmuuttajien tiedonhakua. Tässä tulle myös esiin kysymys kirjastoista vallan käyttäjinä sillä ihan hyvin Eino Leinon kohdalla voisi olla vaikkapa Runeberg tai ulkolaisista ihan jo Homeroksesta lähtien joku runoilija. Miten siis suorittaa valinta, joka tyydyttäisi kaikkia. Ilmeisesti Haagassa on valinnat kuitenkin jo tehty. :) Palaverien pidosta sen verran, että tuo yöpalaverien pitäminen kuulosti hyvältä. Siinä annettiin siis välitöntä palautetta päivän tapahtumista. Tällaiset iltapalaverit olisi syytä ottaa käyttöön yhdessä jos toisessa kirjastossa/yrityksessä juuri sen vuorovaikutuksen takia. Näiden hyöty on myös siinä, että jos tällaiset palautekeskustelut toteutuvat suunnitellusti, antavat ne jotain työyhteisöllekin ja työntekijät hitsautuvat paremmin tiimityöskentelyyn. Palavereissa jokainen myös edustaa itseään ja jos osataan antaa kriittistä palautetta niin tässä ainakin poistuu selän takana huutelu ja kähinöinti, jota voisin kuvitella olevan työpaikoilla. Eli työyhteisön hyvinvointi kasvaisi myös. Tämä tietenkin edellyttää sitä, että työyhteisö on riittävän avoin.

RiikkaS 14. marraskuuta 2010 kello 16.53 (UTC)

Uudet lukutaidot koulun tietokäsityksen haastajina – tapaustutkimus viidesluokkalaisten mediatuottamisessa[muokkaa]

Leena Rantala ja Vesa Korhonen keskittyvät artikkelissaan, millaisia uusia lukutaitoja koulun mediakasvatuksessa käytetään ja syntyy ja miten ne haastavat koulun tietokäsityksen. Ongelmaa käsitellään etnografisesti orientoituneen tapaustutkimuksen kautta. Nykyajan lapsilla on luontainen medialukutaito, sillä he kasvavat kiinteänä osana teknillistä mediayhteiskuntaa, joka tänä päivänä liikkuu sujuvasti virtuaalimaailman ja todellisuuden välillä. Arjessa opitun ja koulussa opitun medialukutaidon välillä on eroja. Oppilaat käsitetään koulussa ennemmin digitaalisen median kuluttajina kuin aktiivisina toimijoina. Näiden välille olisi tärkeää luoda yhteys.

Rantala ja Korhonen kirjoittavat, ettei tieto ole tietoa itseisarvoisesti vaan sitä käytetään uuden tiedon luomiseen ja ymmärryksen perustana. Keskeistä onkin ymmärrys, sillä havaintomme ovat juurtuneet aiempiin tietoihin, kokemuksiimme ja toimintaamme (Neilson, 1989). Tämä näkyy myös Kar2ouche-mediapajassa, joka toteutettiin yhdelle viidesluokkalaisten ryhmälle keväällä 2007. Tutkimuksessa käytettiin Kar2ouche-tietokoneohjelmaa, jossa luokkalaiset pääsivät rakentamaan valmiista taustakuvista, hahmoista, esineistä ja puhe- ja ajatuskupliin kirjoitetuista teksteistä kuva kuvalta kertomusta, joka tallennettiin yhtenäiseksi esitykseksi. Oppilaat yhdistelivät oman kokemuksen ja ennakkotiedon uuteen tietoon ja tuottivat yhdessä hauskalla tavalla uutta mediaa. Tapaustutkimusta arvioidaan artikkelissa Bill Greenin 3D-mallin avulla, jossa suunnataan huomio kolmenlaisiin lukutaiton ulottuvuuksiin: operationaaliseen, kulttuuriseen ja kriittiseen ulottuvuuteen. Tutkimuksen tuloksena nähtiin, ettei mediatuottaminen ollut valmiin tiedon omaksumista, vaan suhteiden ymmärtämisestä itse suunnitellusta asiasisällöstä. Kouluihin tarvitaan lisää aikaa, tilaa ja tahtoa luomisen pedagogiikalle ja sille, että oppilaiden omia tietotaitoja arvostettaisiin ja tehtäisiin näkyviksi.

Pohdintaa[muokkaa]

  • Voitaisiinko kirjastoissa hyödyntää lasten omia medialukutaitoja, mielikuvitusta ja luovuutta ja kenties kehittää niitä jollain yhteistoiminnalla? Vai tapahtuuko jo niin?


Internet lukiolaisten tiedonlähteenä: Tapausesimerkkejä hyvin ja heikosti onnistuneista tiedonhakijoista[muokkaa]

Carita Kiili tutkii artikkelissaan opiskelijoiden tiedonhankintatapoja ja -taitoja. Suurin osa oppilaista uskoo hallitsevansa hyvin tiedonhakutaidot, vaikka näin ei ole. Keväällä 2006 toteutettuun tutkimukseen osallistui 25 ensimmäisen luokan lukiolaista. Heille annettiin tehtäväksi etsiä tietoa aiheeseen Uni ihmisen voimavarana niin, että kertoivat samalla ääneen kaikki ajatuksensa tutkijalle. Tulokseksi saatiin, että hyvin onnistuneet tiedonhakijat käyttivät tehtävissä tuloksellisia hakulausekkeita ja ennakoivat ja arvioivat tuloksia ja niiden luotettavuutta. He myös varmistivat tiedon uudelleenlöydettävyyden. Huonommin menestyneet suorittivat enemmän hakuja, mutta muotoilivat vain vähän hakulausekkeita tai toistivat jo suorittamiaan hakuja, eivätkä näin päässeet kiinni relevanttiin tietoon. Ongelmia oli erityisesti hakulausekkeiden käsitteellistämisessä.

Mielestäni tämä artikkeli oli lukemistani kolmesta artikkelista ehdottomasti mielenkiintoisin ja luettavan arvoinen muillekin. Muistan itsekin kokeneeni olevani hyvä tiedonhakija lukioikäisenä, mikä oli lopulta kaukana todellisuudesta. Ellen olisi hakeutunut informaatioalalle ja sitä kautta käynyt tiedonhaunkursseja niin olisinkohan vieläkään oppinut oleellisia tiedonhakutaitoja?

Pohdintaa[muokkaa]

  • Opetetaanko kouluissa liian vähän tiedonhakutaitoja?
  • Voisiko kirjasto osallistua enemmän tiedonhakutaitojen opettamiseen?
  • Koetko itse olevasi hyvä tiedonhakija?


Kohti informoitua ja informoivaa oppimista[muokkaa]

Eero Sormunen ja Esa Poikela kokoavat yhteenvedon kirjan viimeisessä artikkelissa. Informaatiolukutaidon ja oppimistoiminnan laajin yhteys on jatkuvan oppimisen käsite eli koko ihmisen elinkaari on oppimista. Oppimista tapahtuu kaikkialla ajasta, paikasta ja iästä riippumatta. Toinen konteksti on pedagoginen vuorovaikutus koulutuksen ja työelämän välillä. Korostuneiden sosiaalisten ja viestinnällisten taitojen yhteys on välitön informaation ja tiedon hankinnan ja käytön kanssa. Kolmas ulottuvuus on toiminnalliset menetelmät, jonka ytimessä on oppijan oma toiminta sekä sosiaalinen ja virtuaalinen vuorovaikuttaminen oppimisympäristössä. Opettamisessa on siis otettava huomioon oppijan omat lähtökohdat sekä ympäristön vaikutus.

Informaation lukutaito on välttämätöntä. Informaation sisältöjen oppimista ja tiedon ja käyttäjän tehokasta vuorovaikutusta kutsutaan informoidun oppimisen ideaksi. Yleensä puhutaan yhdestä oppijan subjektista, mutta yhteisöllisyyttä korostetaan yhä enemmän, ja informaatiokäytäntöjen muodostumisessa yhteisöllä on erityinen merkitys. Informaation oppimiseen vaikuttaa yhteisöjen informaatiokäytännöt. Informaatiolukutaitoa voidaan kehittää monella tavalla niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin välillä sekä tiedon rakentelun sekä informaation hankinnan, käytön ja tuottamisen välillä. Esimerkiksi yksilön ja yhteisön vuorovaikutusta voidaan tarkastella ongelmaperusteisen pedagogiikan avulla, johon usea kirjan artikkeli viittaa. Suomessa tiedonhankinnan ja oppimisen välisiä yhteyksiä on tutkittu vähän, vaikka tutkimusta tarvittaisiin opettajien ammatillisen reflektoinnin ja opetuskäytäntöjen kehittämisen tueksi.

Pohdintaa[muokkaa]

  • Mitä jäi kirjan antimista parhaiten mieleen?
  • Mikä tuntui kirjaston kannalta oleellisimmalta?


Keskustelu[muokkaa]

Kun lapset kerta oppivat luonnostaan niin pitäisikö pikemminkin opettaa aikuisia? Näkyyhän tämä keskustelu nimeomaan Facebookin ja internetin ”haukkumisena” ja pelotteluna niiden vaarallisuudesta. Ei tavallaan ymmärretä, että niitä voidaan käyttää välineinä kaikessa mahdollisessa. Ne eivät siis käytä sinua, kuten usein yritetään väittää. Toki kaikessa pitää kulkea keskitietä ja käyttää järkeään (eli kaikkea ei tarvitse kertoa Facebookissakaan julkisesti), mutta tokihan ne ovat hyödyllisiä. Viikonloppuna FST5:lta tuli Kolmas valtiovalta-niminen ohjelma, jossa keskusteltiin Facebookin käytöstä työpaikoilla. Siinä Jonas Jungar kertoi käyttämisessä tapahtuneesta muutoksesta eli kun ennen Facebookin sisältö oli enemmän viihdekäyttöön tarkoitettu, niin nykyään sieltä löytyy asiaakin. Facebookista on ikään kuin tullut uusi internet. Työpaikoilla sen käytöstä saattaa siis olla jotain hyötyäkin. Se ei siis vie työaikaa pois, eivätkö ihmiset välttämättä laiskottele ollessaan Facebookissa. Itseasiassa ajatus Facebookista uutena internetinä on mielenkiintoinen. Alunperinhän Facebookin suosioon kuului se, että sivuilla käydään useammin kuin muilla ja siellä vietetään aikaa enemmän (tajusin sen vasta kun kävin katsomassa sen The Social Network-leffan). Miksei se siis voisi ollakin juuri uusi intenet!?

Tuohon Marian kommenttiin ja artikkeliin palatakseni, ajatus kirjastoista uuden median lukutaidon edistäjinä on erittäin luonteva. Mielestäni kirjastot (ainakin osa) ovatkin jo eräänlaisia keskuksia, joissa lapsilla ja nuorilla on mahdollisuuksia kehittää näitä taitojaan näkyväksi. Kouluissa se on ikään kuin piilossa ja tehdään siinä sivussa, niin kuin taisin jo aiemmin keskusteluissa mainita.

Tiedonhaun osalta voin kyllä vastata Marian kysymykseen: en koe edelleenkään olevani hyvä tiedonhakija! Nykyään kun alaa on opiskellut, niin jollain tavalla koen olevani vielä huonompi siinä kuin aiemmin. Ehkäpä se kuuluu ammatillisen minäni kehittämiseen, mutta uskon myös että sitä voisi harjoitella enemmän. Kukaan kun ei ole seppä syntyessään!

RiikkaS 14. marraskuuta 2010 kello 16.33 (UTC)

Kuulosti mielenkiintoiselta tuo Kar2ouche-mediapaja! (Voi miksi minä en ole pääsyt tekemään tuollaista!) Ainakin Vaasan kaupunginkirjastossa on järjestetty ohjattuja sarjakuvapajoja erityisinä teemapäivinä, jolloin lapset ovat saaneet valjastaa luovuutensa käyttöön! Niihin on pitänyt ilmoittautua ennakolta ja tulijoita olisi enemmänkin kuin on pystytty ottamaan mukaan. Varmasti vastaavia työpajoja/toimintaa on muissakin kirjastoissa, mutta ongelma kai on juuri sellainen jatkuvuuden puute, eli ne ovat yleensä aina kertaluontoisia tai lyhytaikaisia juttuja. Monesti tämä ei ole kiinni työntekijöiden innokkuudesta vaan rahasta. Kuopiossa puolestaan on ollut Kuopion kaupunginkirjaston ja kaupungin viestintäpalvelujen yhteistyönä alkanut julkaisutoiminta, jossa siis em. tahot alkoivat julkaista kaupungin internet-sivuilla nuorille suunnattua top 10 -listaa musiikista ja kirjoista. Sittemmin nuoret (muistaakseni lukiolaiset) ovat ryhtyneet itse toimittamaan kuukausittain vaihtuvaa listaa. Hankkeessa yhdistyivät kouluopetus sekä kulttuuri- ja opetustoimi. Tätäkin voisi laajentaa mielestäni melko helposti muihinkin kaupunkeihin.

Carita Kiilin tutkimus herätti kiinnostusta täälläkin! Luulen, että tiedonhakua opetetaan edelleenkin liian vähän, vaikka varmasti enemmän kuin omina peruskoulu- tai lukioaikoinani. Jollain yliopistokurssilla juteltiin siitä, että opettajilla itsellään ei saata olla kovin kummoiset tiedonhakutaidot, kun taas kirjastohenkilökunnalla olisi niitä, mutta ei välttämättä kovin kummoisia pedagogisia taitoja. Toisaalta opettajalla saattaa olla jostain tietystä kapeasta aiheesta (erikoisalasta) hyvät tiedot ja lähteet käytettävissään, mutta hän ei osaa tehdä laajempia tiedonhakuja (siirtää tietämystään tiedonhausta koskemaan muita aloja). Toisaalta opettajatkaan eivät välttämättä tunnista puutteellisia tiedonhakutaitojaan, vaan saattavat pitää itseään jopa hyvinä tiedonhakijoina, vaikkei näin olisikaan. Aivan samoin oppilaat saattoivat luulla olevansa hyviä tiedonhakijoita, vaikkei näin olisikaan ollut. Pitäisi myös tietää, mitä ei tiedä ;) Edellisellä tarkoitin oikeastaan lähinnä sitä, että jos oppilaat ovat tottuneet vain googlettamaan tai tarkistamaan asiat suoraan wikipediasta, eivätkä tiedä muita tiedonlähteitä olevankaan, on varmasti loogista olettaa olevansa hyvä tiedonhakija, jos löytää hetkessä googlesta jotain asiaanliittyvää. Itsekään en koe olevani kovin hyvä tiedonhakija, vaikka olen suorittanut ammattikorkeakoulussa kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelman sekä suuntautunut yliopistossa informaatiotutkimukseen ja vaikka olen työskennellyt kirjastossa. Myönnän, että olen koulutukseni ansiosta melko varmasti keskivertokansalaista parempi tiedonhakija, mutta en silti läheskään täydellinen. Tässä ainakin taitaa toimia se vanha ja kuuluisa totuus "tieto lisää tuskaa". Olen koulussa harjoitellut käyttämään lukuisia erityisalojen tietokantoja, joita en ole käyttänyt sen koommin. Lisäksi tiedän, että on vielä lukuisampia tietokantoja, joita en ole koskaan käyttänyt. Näiden lisäksi elektronisella alalla kehitys ja muutos on jatkuvaa (valtaisaa), eikä tunnu olevan mahdollista seurata kaikkia mahdollisia aloja kovin tarkasti. Pitäisi kai nyt jo tietää (tai ainakin ottaa missioksi) millaiseen kirjastoon haluaa tulevaisuudessa työllistyä ja ryhtyä seuraamaan kyseisen alan julkaisuja silmä kovana.

Kyselit voisiko kirjasto osallistua enemmän tiedonhakutaitojen opettamiseen? Monet kirjastot tarjoavat mahdollisuuden asiakkaalle varata etukäteen ajan tiedonhakusessioon, jossa informaatikko etsii asiakkaan kanssa yhdessä laajemmin tietoa jostain tietystä aiheesta (tällöin mielestäni on ihan ok olla asiakkaan kanssa vieretysten saman koneen äärellä, vaikka aiemin väitin muuta) ja tietenkin kirjaston työntekijät näyttävät mielellään spontanisti kirjastossa esimerkiksi asiakaskoneella olevalle asiakkaalleen lyhyemmin haluttuja asioita. Koululuokkiakin opetetaan, mutta heilläkin on yleensä etukäteen varattu aika. En tiedä kuinka kirjasto saisi järkevästi lisättyä tiedonhaun opetustaan? Ainakin henkilökuntaa pitäisi olla enemmän, jotta tiskiltä irtoaa porukkaa paremmin neuvomaan asiakkaita omien koneidensa ääreen. Luin Kirjastolehdestä vähän aiheeseen liittyen, että Helsingin Etelä-Haagan kirjastossa kirjaston työntekijä tarjoaa lapsille tietopalvelua Läksy-Help -nimellä. Kirjaston työntekijät päivystävät vuorotellen lasten joukossa joka iltapäivä parin tunnin ajan. Työntekijät eivät tuppaudu vaan lapset pyytävät apua itse. Palvelulla on ollut paljon käyttäjiä. Mutta toki tähänkin tarvitaan henkilökuntaa, koska jos läksyhelppari-aika on pois muulta kirjastotyöltä (hankinta, luettelointi, jne) huonontanee se muita palveluita.

Marjori3 14. marraskuuta 2010 kello 16.47 (UTC)


Kysymys kuuluukin, ovatko tuollaiset tiedonhakusessiot maksullisia? Se saattaa rajata joidenkin henkilöiden haun tarvetta jonkin verran. Tällaisia maksavia asiakkaita saattaisi löytyä tieteellisten kirjastojen puolelta kun oppiaineista tilataan tiedonhakuja. Varsinainen tiedonhaun opetus ei kai yleisissä kirjastoissa ole maksullista, esim. tietotorien puolesta. Tällöin asiakkaina on usein varttuneempia asiakkaita, joiden tiedonhakutaidot tai yleensä tietotekniikan taidot ovat alkeellisia. Esim. Tampereella syksyn kursseina on ollut mm. Facebookin käytön opettelua. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tällaisia tietotorin tyyppisiä juttuja saisi olla pienemmilläkin paikkakunnilla kirjastoissa. Tosin niissä saattaa olla paikallisen kansalaisopistot tällaisessa roolissa... RiikkaS 14. marraskuuta 2010 kello 17.00 (UTC)


Olen itse ollut mukana työharjoitteluni aikana tuossa Etelä-Haagan läksy-helpissä, mikä on ainoa laatuaan Suomen kirjastoissa. Toiminta on todella mielenkiintoista, sillä lapsia on tuolloin todella paljon osallistumassa toimintaan. Tähän kyllä vaikuttaa kirjaston vieressä oleva ala-aste. Läksyjen tekojen jälkeen lapset saivat värittää värityskuvia, joita tulostettiin netistä. Ja mikä parasta, jopa minä kykenin auttamaan ala-asteelaisia matematiikan tehtävissä. :)Etelä-Haagassa tarjotaan myös joka keskiviikko aikuisille tiedonhaunopetusta, joka on maksutonta. Olen samaa mieltä asiasta, että tieto lisää tuskaa. En myöskään koe olevani mikään hyvä tiedonhakija, sillä on olemassa niin valtavat tietokannat, joiden olemassaoloa en joko tiedä tai en käytä. Olisi hienoa osata käyttää tietokantoja sujuvasti niin, että löytää tiedon nopeasti oikeilla hakusanoilla. Nyt olen juuttunut lähinnä Nelli-portaalin tasolle.

Mariat 14. marraskuuta 2010 kello 21.00 (UTC)


Riikka: ei tietääkseni ole maksullista toimintaa, mutta tietysti ei saa palveluakaan heti, jos on joku kiireellisempi asia, vaan joutuu vähän odottamaan. (Tieteellisistä kirjastoista en tiedä.) Ainahan maksullisuus pistää miettimään miten paljon jotain oikein tarvitsee, itsekään en varaa esim. romskuja, koska "hyvää lukemista" löytää aina, mutta tietokirjoista on pakko maksaa, kun yl. tarvitsee juuri sen teoksen.


Maria: enpäs tiennytkään, että olit mukana tuossa Läksy-Helpissä! Vaikka tiesinkin, että olit siellä työharjoitelussa. Vaikutti lukemani perusteella myös sellaiselta toiminnalta, jota voisi kokeilla muuallakin, edellyttäen tietysti, että työvoimaa on irroittaa tuollaiseen toimintaan. Tosin jäin miettimään kaikkia mahdollisia väärinkäytöksiä tuossakin, koulun ja kodin vastuuta ja miten paljon kirjastolle lopultakaan tuollainen toiminta kuuluu, mutta olisihan se yksi hyvä lisäpalvelu, jonka avulla myös tutustuisi kirjastonsa lapsiin ja nuoriin.

Marjori3 14. marraskuuta 2010 kello 20.31 (UTC)