Kolmen muskettisoturin linnake

Jäsenet

Emma Viista (PorthosduVallon)
Ida Pääskyvuori (Count Athosdelafere)
Hanna Ronkainen (MusketeerAramis)

Kokoonnumme keskustelemaan videoista kasvotusten ja teemme koonnin yhdessä.

A-osio

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Mitra esittää ajatuksen, että nykyinen koulusysteemimme olisi vanhentunut. Tilalle hän tarjoaa uuteen teknologiaan nojaavaa, yhteisöllisempää ja itsenäisempää opiskelumuotoa, jossa oppilaiden uteliaisuudelle annetaan enemmän tilaa motivoivana voimana. Itse käytännön toteutus jää vielä hämärän peittoon. Puhe vaikuttaa enemmän massojen inspiroimiseen tarkoitetulta hypetyksen nostatukselta varsinaisen faktapuolen jäädessä laihaksi.

Sinänsä ajatus koulutusjärjestelmän uudistamisesta paremmin nykymaailmaan sopivaksi kuulostaa hyvältä. Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, ja koulutusjärjestelmän tulisi valmistaa uutta sukupolvea vastaamaan uudenlaisiin haasteisiin. Mitran esittämät tulevaisuuden kuvat vaikuttavat kuitenkin lähinnä ällöttävän idealistisilta. Se mikä toimii lapsille ei toimi teini-ikäisille, ja mikä toimii yhdessä kulttuurissa ei välttämättä toimi samalla lailla toisessa. On myös erittäin kyseenalaista, että oppimismotivaation voisi vain jättää nojaamaan lapsen omaan uteliaisuuteen ja innostukseen.

Teoria jättää huomiotta oppilaat joille sopii parhaiten erilaiset oppimisstrategiat, esimerkiksi kuuntelemalla oppiminen. Ryhmässä opiskelu ei myöskään sovi kaikille, puhumattakaan oppilaista joilla on oppimisvaikeuksia. Miten skypen välityksellä kannustava mummo auttaa lasta ymmärtämään monimutkaisen matemaattisen ongelman?

Väite “knowing is obsolete” kuulostaa äärimmäisen kaukaahaetulta. Koulutuksen kun kuitenkin tulisi tarjota oppilaille perustietopohja ja yleissivistys. Vasta tämän jälkeen on mahdollista toimia lähdekriittisesti ja rakentaa omaa ajattelua maailmasta. Ei kaikkea voi vain googlettaa sitä mukaa kun tiedontarve tulee vastaan, mutta ehkä Mitra ei vain ilmaissut riittävän selvästi, mitä ajoi tällä ajatuksellaan takaa.

Noah

Ensi katsomalta Noah-lyhytelokuva on realistisen tuntuinen katsaus teini-ikäisen Noahin elämään, ja hänen kauttaan siihen, miten sosiaalinen media ja internet on muuttanut ihmissuhteita ja tapaa olla vuorovaikutuksessa. Toisaalta Noah on kuitenkin edelleen kuvaus samoista vanhoista ihmissuhteiden perusasioista, kuten hylätyksi tulemisen pelosta ja tietynlaisesta kaipuusta ihmiskontaktiin ja toisten hyväksyntään.

Videon kuvauksessa kerrotaan, että sen teemoina ovat heikentynyt keskittymiskyky ja todellisen yhteyden katoaminen ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Jaamme huomiomme laajalle ja vastaanotamme informaatiota pintapuolisesti joka suunnasta. Päähenkilö Noah on jatkuvasti sosiaalisen median kautta yhteydessä kavereihinsa ja tyttöystäväänsä, tai ainakin jatkuvasti tavoitettavissa ollessaan tietokoneella, mutta ei malta keskittyä yhteen asiaan silmänräpäystä pidempään. Tämä kertoo myös aikakäsityksemme muuttumisesta: viive vastausajoissa ei ole hyväksyttävää. Noah ei malttanut jäädä odottamaan tyttöystävänsä vastausta, vaan teki asiasta omat johtopäätöksensä ja toimi niiden varassa välittömästi.

Sosiaalisen median puolella menetetään paljon ihmisten välisestä sanattomasta kommunikaatiosta, joka on luontainen osa kasvokkaista vuorovaikutusta. Tekstiä on paljon helpompi ymmärtää väärin, hypätä johtopäätöksiin pienistäkin asioista ja tämä voi johtaa väärinymmärryksiin, kuten lyhytelokuvassa. Lisäksi harkinta-aika on lyhyempi ja kynnys hölmöille teoille matalampi. Loppujen lopuksi sosiaalisen median ympäristöt eivät ole suoranainen toisinto “todellisen maailman” vuorovaikutuksesta, vaan niissä vallitsevat omat käytäntönsä ja sääntönsä.

Toisaalta tämän lyhytelokuvan on varmasti tarkoituskin olla kärjistetty kuvaus internetin ja sosiaalisen median ongelmista. Noah on huomiota herättävä pilkahdus yhteen nykynuoren sosiaalisen elämän osa-alueeseen, ja ainakin osa ryhmästämme tunnisti siitä piirteitä omista internetin käyttötottumuksistaan. Elokuvaa ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavana todisteena siitä, että tämä olisi diginatiivien ainoa tapa kommunikoida.

B-osio

Moduuli I: Johdanto

Johdantoluennolla mekaaninen lukutaito määriteltiin taitotasoksi, jonka hallitseva osaa toimia ohjeiden perusteella, mutta ei välttämättä sen syvällisemmin ymmärrä mitä prosesseja taustalla toimii. Pohdimme ryhmässä, että nyky-Suomessa suurimmalla osalla on edes tämä taitotaso hallussa. Varmaankin voisi yleistää, että sukupolvien välinen ero on tässä selvästi nähtävissä, ainakin kun ryhmässä jaoimme omia kokemuksiamme isovanhempiemme ja vanhempiemme taitotasoista. Nuoremmat polvet ovat ottaneet internetin haltuunsa tietyn uteliaisuuden, kokeilun ja tutkimisen kautta, joka ehkä tuntuu puuttuvan vanhemmilta sukupolvilta, joille internet on ehkä enemmän vain tiettyihin tarkoituksiin kuten laskujen maksamiseen käytetty apuväline. Diginatiivit ovat pienestä pitäen tottuneet surffaamaan sivulta toiseen, ja kokemuksen myötä heille karttuu juuri tätä kenties kantapään kautta opittua lukutaitoa, jonka turvin he tunnistavat epäilyttävät sivustot luotettavista.

Löytyy netistä myös toki varoittavia esimerkkejä tapauksista, jolloin diginatiivikin on sortunut noloon mokaa, joka sitten lähtee leviämään viraalina. Esimerkiksi omalla sosiaalisen median tilillä julkaistu video saattaa karata postaajan omasta hallinnasta, eikä sen poistaminen alkuperäiseltä enää riitä, kun se on jo kopioitu ja jaettu useampaan otteeseen. Luennoitsijatkin pohtivat videolla sitä, ymmärtävätkö diginatiivit kuitenkaan kaikkia internetiin liittyviä uhkia. Ehkä oppimista tapahtuukin eniten kantapään kautta omien sekä muiden tekemistä virheistä.

Tällainen uhka-arvioiden tekeminen kuuluukin enemmän luennolla mainitun analyyttisen lukutaidon piiriin, jolloin käyttäjä ymmärtää jo paremmin verkon luonnetta, osaa soveltaa tietotaitojaan omiin tarpeisiinsa ja valita optimaalisen tavan päästä tavoitteeseensa. Tämä kuulostaa jo enemmän diginatiivin, tai muuten vain asiaan perehtyneen henkilön taitotasolta. Analyyttinen käyttäjä osaa myös tehdä arvioita sisällön suhteen, ja arvioida esimerkiksi sivuston ylläpitäjien intressejä ja tätä kautta tiedon luotettavuutta. Pohdimme, että tämä on oikeastaan medialukutaidon ydinosaamista. Pelkällä mekaanisella ei oikein pitkälle päästä.

Kolmas luennolla mainittu lukutaidon taso oli kriittinen lukutaito, eli niin sanottu “maailman muuttamisen taso”, jolloin käyttäjä pyrkii tiedostamaan peruskäyttöön liittyviä oletusarvoja, sekä kyseenalaistamaan ja mahdollisesti jopa muuttamaan niitä. Luennolla nostettiin esimerkiksi Julian Assange. Pohdimme ryhmässä, että muina esimerkkeinä voitaisiin ehkä pitää Anonymous-ryhmittymää, Edward Snowdenia, taikka Linuxin kehittäjiä. Luennollakin mainittu Wikipedia voisi olla tavallisen käyttäjän tapa saavuttaa kriittisen lukutaidon taso. Esimerkiksi kaikki ryhmäläisemme ovat joskus olleet mukana kirjoittamassa artikkelia Wikipediaan.

Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi jäi huoli siitä, miten selvästi taitotasojen erot tuntuvat näkyvän eri sukupolvien välillä. Kirjastoon suuntaavina opiskelijoina tämä kysymys on tullut meille aikaisemmin vastaan esimerkiksi harjoitteluaikana sekä muissa opinnoissa, kun olemme keskustelleen kirjastoille sälytettävästä roolista toimia medialukutaitojen opetusta tarjoavana tahona. Kirjastoissa esimerkiksi järjestetään vanhemmille ihmisille internetin ja tietokoneen käytön opetusta, sekä nuoremmille koululaisille esimerkiksi miten sosiaalisessa mediassa kannattaa olla tarkkana tietojen jakamisen suhteen. Toisaalta tämä tuntuu enemmän kouluihin kuuluvalta tehtävältä, jonka ulkoistaminen kirjastoille vaikuttaa hitaasti mukautuvan koulujärjestelmän joustamattomuudelta.

Moduuli II: Wikioppiminen

Wikioppimisen luentovideota katsellessa osalle ryhmäläisistämme tuli heti mieleen Sugata Mitran visio ryhmäoppimisesta pilvipalvelun kautta. Wikioppiminen on samalla tavalla nettioppimista ja osallistavaa, ja tapahtuu ilman perinteistä opettajamaista auktoriteettia. Molemmissa on myös tärkeätä yhdessä tekeminen ja oma motivaatio sekä mielenkiinto opiskeltavaa aihetta kohtaan. Molemmat eroavat perinteisestä kouluopetuksesta.

Mielestämme wikioppiminen ei voi korvata perinteistä kouluoppimista, mutta voisi kyllä toimia osana sitä. Wikioppimisen hyvä puoli on, että oppiminen pohjaa omaan mielenkiintoon ja uteliaisuuteen. Toisaalta tämä on myös wikioppimisen suurin ongelma - miten käy sellaisten aiheiden, jotka olisi hyvä oppia, mutta jotka eivät kiinnosta? Vaikkapa Harry Potter -wikien ja -fanisivustojen käyttäminen toimivina esimerkkeinä wikioppimisesta ja yhteisöllisestä osallistumisesta on sinänsä kyseenalaista, koska siinä mennään jo aika pitkälle harrastusmaailman ja fanikulttuurin puolelle. Toimisiko tämä todella akateemisemmassa kontekstissa, vai onko kuitenkin niin, että useimmilla intohimoisimmat kiinnostuksen kohteet kohdistuvat jonnekin muualle kuin koulussa opeteltavan kaltaiseen tietoon?

Vastaavasti oppiminen saattaa jäädä hyvin pinnalliseksi, sillä kun tarjolla ei ole tiettyjä yhteisiä oppimateriaaleja, opiskelijan on helppoa mennä sieltä mistä aita on matalin ja tarttua aina ensimmäiseen lähteeseen, joka vastaan tulee. Tämä liittyy myös kysymyksiin löydetyn tiedon luotettavuudesta. Jos kaikki tieto on opiskelijoiden itsensä etsimää, heiltä vaaditaan suurta lähdekriittisyyttä, etenkin kun suurella todennäköisyydellä internet toimisi pääasiallisena tiedonlähteenä sen helppouden takia. Wikipediaankin on tunnetusti lipsahtanut väärää tietoa, kuten tämä listauskin osoittaa:

https://en.wikipedia.org/wiki/Wikipedia:List_of_hoaxes_on_Wikipedia

On myös osattava huomioida erilaisten ihmisten eri oppimistavat. Yhteisöllinen tiedon työstäminen ei sovellu kaikille oppijoille yhtä hyvin. Vaikka wikioppimisen ryhmissä ei olisikaan opettajan kaltaista auktoriteettia, ryhmään kuitenkin muodostuu usein jonkinlainen hierarkkinen rakenne: toiset ovat enemmän äänessä kuin toiset. Meidänkin ryhmämme jäsenillä on jonkin verran henkilökohtaisia kokemuksia ryhmätyöskentelyn negatiivisista puolista. Oppimisen edellytykseksi tulee oppilaan ryhmässä pärjääminen, ja ryhmän jäsenten vaihteleva panostus vaikuttaa yksilöiden oppimistuloksiin.

Suhtauduimme myös ryhmässämme kriittisesti luennolla esitettyihin vertauksiin ei-digitaalisen maailman wikioppimisesta. Jos kaikki seurat, lukupiirit ja ryhmätyöt lasketaan wikioppimiseksi, niin emmekö lähde jo määrittelemään wikioppimista varsin laajasti? Mielestämme juuri digitaalisuus on keskeinen osa wikioppimista, koska se mahdollistaa vapaan muokkauksen sekä aikaisempien versioiden katselun.

Toisaalta tässä kohtaa voi esittää saman kysymyksen kuin luennoitsijatkin, eli liittyykö wikioppimiseen aina jokin tekemisen taso? Pohdimme, että Wikipediassakin varmasti suurin osa käyttäjistä käy vain lukemassa artikkeleita osallistumatta varsinaiseen yhteisölliseen kirjoitusprosessiin. Kirjoittajat ovat oma pieni joukkonsa. Jos tekemisen taso kuitenkin jää pois, eroaako wikioppiminen siinä vaiheessa enää perinteisestä kouluopetuksesta?

Wikioppiminen vaikuttaa monitulkintaiselta käsitteeltä, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Olisikin kiinnostavaa nähdä, millaisena käytännön toteutuksena wikioppimista voitaisiin hyödyntää esimerkiksi alemmilla koulutusasteilla. Se voisi sulautua luontevasti yhdeksi opetusmetodiksi digitalisoitumisen kautta parhaillaan uudistuvaan koulujärjestelmäämme.

Moduuli III: Wikipedian viisi pilaria ja Wikiopisto

Wikipediaa pyritään kirjoittamaan neutraalista näkökulmasta. Käytännössä todellisuudessa taitaa kuitenkin olla niin, että pyritään yleisesti hyväksyttyihin faktojen esittämiseen - vaikka jokin näkökanta olisi sillä hetkellä vallassa oleva, se ei ole välttämättä silti neutraali. Se voi myös muuttua aikojen saatossa, joten Wikipedia on kiinni omassa ajassaan. Tämän vuoksi onkin hyvä, että Wikipediaan tallennetaan sen muutoshistoria, josta myös näkökantojen kehityksen voi nähdä.

Kuten luentovideostakin tuli jo ilmi, Wikiopistoon tämä sääntö ei täysin tällaisenaan päde. Wikiopistossa kirjoitetaan omasta näkökulmasta, mutta kuitenkin reflektoiden. Kuten luennollakin mainittiin, tutkimuksessa täytyy kuitenkin aina valita tietty näkökulma, ja Wikiopistossa opiskelevat lähestyvät aiheita omista lähtökohdistaan. Osa ryhmäläisistämme suhtautui kuitenkin varsin kriittisesti Wikipedian ja Wikiopiston käyttöön tutkimuksessa, koska tämän kaltaisesta julkaisutavassa tieteen teon standardit saattavat vaarantua vertaisarviointi-vaiheen jäädessä vain Wikipedian “oman elämänsä asiantuntijoiden” arvioiden varaan. Alan varsinainen asiantuntija saattaa pölähtää paikalle tarkastamaan oman alansa artikkeleita, mutta tälle ei ole samalla lailla takeita. Mietimme ryhmässä, että miten tämä itse asiassa edes hoituu Wikiopiston puolella?

Wiki-ympäristöissä vastuu tiedon luotettavuuden arvioinnista on lukijalla. Luennolla luennoitsijat heittivät hypoteesin, että nuoremmat sukupolvet saattaisivat olla lähdekriittisempiä, koska he ovat kasvaneet internetin ihmemaailmassa. Toisaalta esimerkiksi viimeksi erään ryhmäläisemme lukiessa Aamulehteä eräs viestinnän dosentti esitti mielipiteen, että medialukutaidon opetus pitäisi ottaa pakolliseksi oppiaineeksi kouluihin juuri sen puutteellisen osaamisen takia. Olisikin todella mielenkiintoista lukea aiheesta tutkimustietoa.

Keskustelumme lopuksi oikeastaan pohdimme, että Wikipedia ja Wikiopisto ovat loppujen lopuksi varsin kaukana toisistaan. Yhteistä on lähinnä kaikille vapaa ja yhteisöllinen kirjoitustapa, ja samankaltainen perustavanlaatuinen ajatus tiedon kuulumisesta kaikille.

Moduuli IV: Vapauden asteet verkkomediassa

Aloitimme ryhmässä pohtimalla vapauden eri tasoja, ja sitä miten ne ymmärsimme. Terminä koimme “vapauden nollatason” vähän kyseenalaiseksi, sillä se antaa mielikuvan vapauden täydestä poissaolosta. Eikö kuitenkin vapautta ole jo sekin, että henkilöllä on saatavissa kaikki mahdollinen materiaali ja hän saa itse päättää, mitä niistä käy lukemassa? Ehkä luennolla tarkoitettiinkin, että vapauden nollataso on jo kuitenkin jonkin tasoista vapautta. Pohdimme sitä, tarkoitettiinko tässä myös, että henkilöllä ei ole mahdollisuutta käydä millään muilla kuin kaupallisilla sivustoilla, vai ettei hän itse vain halua tai päätä käydä muilla sivuilla?

Pohdimme myös vapauden käsitettä yleisesti, eikä se meidän mielestämme ole kovin yksiselitteinen. Mietiskelimme myös vapauden toista puolta, esimerkiksi sitä, miten ihmiset vetoavat usein keskustelupalstoilla huudellessaan, että sananvapauteen vedoten voi sanoa mitä sylki suuhun tuo tai sormet näppäimistölle kirjoittaa, vaikka vapauteen kuuluu myös vastuu. Luennolla vapautta käsiteltiin ehkä lähinnä demokratian toteutumisen kannalta.

Keskusrikospoliisin musta lista herätti myös jonkin verran keskustelua, nimenomaan sen takia, että lista on salainen. Emme ryhmän kesken olleet varmoja miten asia käytännössä tällä hetkellä toimii, mutta mietimme pitäisikö olla jokin KRP:n ulkopuolinen elin, joka valvoisi listalle lisäämistä? Vaikka olemme ryhmässämme siinä käsityksessä että Suomi kuuluu vähiten korruptoituneisiin maihin, kyseenalaistimme kuitenkin voimmeko tuudittautua tähän luottamukseen, ja antaa poliisille valtuudet harjoittaa tällaista kontrollia ilman ulkopuolista valvontaa. Etenkin viimeaikaisten tapahtumien valossa (Aarnio ja huumeet).

Huomiomme kiinnitti erityisesti luennoitsijoiden kommentti kirjastoista triplavapaana alueena. Kaikki ryhmäläisemme ovat suuntaamassa kirjastoon töihin, ja meitä kiehtoo ajatus kirjastosta suomalaisena demokraattisen tiedon pesänä. Jos luennolla tarjottu määritelmä triplavapaudesta on se, että henkilöllä on täysi autonomia käyttämänsä tiedon suhteen, niin kyseenalaistimme ryhmässämme sen, voiko tämä tosiaan päteä kirjastoihin. Tarkoitettiinko luennolla tässä nimenomaan kirjastoissa tarjottua mahdollisuutta päästä käyttämään nettiyhteyttä? Vai viitattiinko tällä myös kirjastojen muihin kokoelmiin? Sillä kokoelmien sisältö on kulkenut jo monen suodatuksen tason läpi aina julkaisuprosessista lähtien, ja päättyen siihen, että kirjaston henkilökunta valitsee materiaalin, jota kirjastoihin hankitaan.

Toisaalta myös netin käyttöön liittyy kirjastoissa rajoituksia. Esimerkiksi jotkin aikuisviihdesivustot saattavat olla kirjaston laitteissa estettyjä, ja tietokoneiden käytössä saattaa olla myös ikä- ja aikarajoituksia. Joissakin kirjastoissa saatetaan myös vaatia henkilöllisyystodistuksen näyttämistä taikka kirjastokorttia ennen kuin laitteita pääsee käyttämään. Näiden huomioiden valossa olimme ryhmässämme sitä mieltä, että ehkäpä luennoitsijoiden mielikuva kirjastoista on hieman liian romantisoitunut julkisena vapauden kehtona.

Kaiken kaikkiaan totesimme lopuksi ryhmässämme, että verkkomediasta voidaan tosiaan tunnista monia erilaisia vapauden tasoja, joiden rajat saattavat paikoin olla tulkinnanvaraisia ja alueet menevät osittain päällekkäin. Vapauden tasot ovat mielenkiintoinen teoria, mutta kyseenalaistimme sen käytännön sovellutukset ja sen, näkyvätkö ne arkipäiväisessä todellisuudessa.

Moduuli V: Tieto, reflektiivinen epävarmuus, opettajuus

Aloitimme ryhmässämme niinkin kaukaa kuin pohtimalla tiedon luonnetta. Tietoa on, tietoa ei ole, ja tieto on. Käärme syö lopulta häntäänsä. Meitä puhutteli erityisesti pessimistinen metainduktio. Toisaalta ajatus kuulostaa erittäin negatiiviselta, eikö ihminen lopulta koskaan voi saavuttaa mitään oikeaa tietoa mistään? Miten määritellään oikea tieto, miten määritellään mikä on totta? Tässähän voitaisiin lähteä jo niinkin kauas, että kyseenalaistetaan kaikki mitä aistit meille tuottaa ja jopa oma olemassaolomme. Eikö tämä ole toisaalta huono lähtökohta tutkimukselle, jos ajatellaan, ettei loppujen lopuksi kuitenkaan voida saavuttaa mitään paikkaansa pitävää tietoa? Onko tämä vain niitä asioita, jotka on hauska kerran ajatella läpi, mutta mitkä ajatusketjut sittemmin reaalielämässä ja arjessa työnnetään mielen perukan pimeään aarrearkkuun ja suljetaan kansi?

Tiedon pohdinta sai päämme särkemään ja joten siirryimme suosiolla seuraavaksi pohtimaan opettajia ja tulevaisuuden opettajan roolia. Mitran ajatus oli, että jos opettajan voi korvata tietokoneella, hänet pitäisi korvata. Me olemme ryhmänä tästä kollektiivisesti täysin eri mieltä. Tämä aliarvioi opettajien tärkeyden aivan täysin. Vaikka on väistämätöntä, että tietokoneita tullaan käyttämään opetuksessa enemmän ja enemmän, olisi järkyttävää, että koulutus hankittaisiin vain täysin verkon välityksellä. Kyllä ihminen tulee aina tarvitsemaan ihmiskontaktia jollain tasolla, eikä vain pelkän tietokoneruudun toiselta puolelta tarjottuna. Opettaja on niin paljon muutakin kuin pelkkä tieto, jota hän välittää: kyky mukautua oppilaiden tarpeisiin, kyky empatiaan, henkilökohtaisen avun tarjoamiseen ja innostamiseen. Etenkin peruskoulussa, miksei sen jälkeenkin, opettajat ovat tärkeitä roolimalleja elämässä noin yleensäkin. Ehkä tulevaisuuden robottitietokoneet ovatkin empaattiisia ja sympaattisen ihmismäisiä, mutta tämä tuntuu tässä vaiheessa kaukaa haetulta, ja otamme ryhmänä vapauden olla väärässä.

Moduuli VI: Informaatioyhteiskunnan hipit ja jupit

Ryhmässämme heräsi keskustelua siitä, onko informaatioyhteiskunnan käsite osuva kuvaamaan nykyistä yhteiskuntaamme, vai onko se esimerkiksi keksitty tai monien vähemmän mediaseksikkäiden vaihtoehtojen joukosta valikoitu käsite. Osa ryhmästämme mietiskeli, että periaatteessa kutsua itseämme vaikkapa ruokayhteiskunnaksi, sillä ruokakin liikkuu globaalisti joka nurkalta toiselle ennennäkemättömällä tavalla. Toisaalta toinen osa pohti, että ruoka on varsin triviaali esimerkki, kun taas informaatio ja informaatioteknologia ovat dominoivampi osa yhteiskuntaa.

Keskustelimme myös informaation näennäisestä vapaudesta. Käytännössä kaikki informaatio ei ole kuitenkaan vapaata, eikä ehkä voikaan olla. Ruohonjuuritasolla lähes jokaisella chat-foorumilla on moderaattorinsa, ja esimerkiksi tieteelliset julkaisut voivat olla maksullisia tai arkaluontoiset tiedot kuten maanpuolustuksellisesti arvokkaiksi katsotut tiedonmurut eivät yleensä ole kaikelle kansalle vapaata riistaa. Miten ylipäätään määrittelemme sen, että informaatio on vapaata? Pitäisikö kansalaisella olla pääsy aivan kaikkeen? Snowden ja Assange omilla tahoillaan ovat kolistelleet tämän häkin kaltereita. Periaatteessa informaatiota on nykyisin saatavilla suunnattoman paljon esimerkiksi etenkin internetin kautta, mutta kuten todettu, rajoituksia on edelleen.

Kyseenalaistimme ryhmässä jopa, tarvitseeko kaiken tiedon olla saatavissa? Varmaankin kyse on enemmän siitä, kuka tietoa säätelee. Yksi ryhmäläisistämme muisteli häiritsevän esimerkin yksityisyyden tarpeesta, kun esimerkiksi joku saattaa kipaista katsomassa kylpylän pihalle parkkeerattujen autojen rekisterinumerot, ja hakea niiden kautta omistajien osoitteet suunnaten sitten ryöstökeikalle, kun omistajan lilluvat poreammeessa. Jossain määrin voimme myös ryhmässämme hyväksyä KRP:n mustan listan käytön lapsipornosivustojen estämisen, mutta saattaa kyllä olla hyvin maakohtaista, missä määrin kansalaiset voivat luottaa viranomaistensa harkintakykyyn. Toisen ääripään esimerkkeinä ovatkin sitten Kiina tai jopa Pohjois-Korea.

Toisaalta omat ongelmansa voivat seurata myös liiallisen tai vääristellyn tiedonlevityksen kautta. Pohdimme ryhmässä propagandaa esimerkkinä tästä, Venäjän trolliarmeijat parhaillaankin pulputtavat ilmoille Putinin ilosanomaa, samaan aikaan kun Ruotsissa sivustoille ensin huiputetaan tykkääjiä söpöillä kissakuvilla, ja sitten vaihdetaan sivun sisältö jonkin kaupallisen toimijan sivuksi.

Pohdimme ryhmässämme myös vapaaseen informaatioon ja kaupallistumiseen liittyen, että Suomessahan kansalaisille on taattu tiettyyn nopeuteen yltävä nettiyhteys kaikille kuuluvana oikeutena. Ja kirjastoalan ihmisinä on totta kai myös mainittava, miten kirjastoissa kaikki periaatteessa pääsevät ilmaiseksi käyttämään internetiä, ainakin tietyin rajoituksin. Teoriassa kaupallistuminen voisi olla vaara vapaalle informaatiolle heidän kannaltaan joilla ei ole varaa maksaa teknologiasta. Pohdimme myös lopuksi tietoverkon tasa-arvoisuutta (net neutrality), jonka kanssa Yhdysvalloissa ja EU:ssakin on viime aikoina painiskeltu. Yhdysvalloissa internet-palveluntarjoajat alkoivat ottaa vapauksia siinä, miten hyvää palvelua he tarjosivat kilpailijoiden asiakkaille omiinsa verrattuna. Tämä olisi erittäin huolestuttava suunta, jollei asiaan puututtaisi ajoissa.

Moduuli VII: "Changing Education Paradigms" -video ja "Lukemisen uudet tavat" -luento

Changing Education Paradigms -videolla koululaitosta kritisoitiin taas kerran fordilaiseksi tehtaaksi, joka on suunniteltu eri aikakauden tarpeisiin tuottamaan liukuhihnalla työntekijöitä tehdasmaailmaan. Pohdimme ryhmässä aluksi sitä, miten toisaalta videolla oli ihan hyvä pointti, koulutusjärjestelmässä on tosiaan tiettyjä liukuhihnalla tuottamisen piirteitä. Oppilaat arvioidaan samojen kriteerien kautta ja heille läiskäistään numero otsaan heidän osaamisensa mukaan. Mutta toisaalta, miten muuten peruskoulu voitaisiin järjestää? Ideanan on kuitenkin opettaa kaikille tietyt yleissivistyksen perus tiedot. Miten tämä käytännössä voitaisiin muuten taata?

Tälläkin videolla korostettiin sitä, miten yhteisöllisyys ja ryhmätyöt pitäisi tuoda tärkeämmiksi osiksi opetusta, unohtaen jälleen kerran sen, etteivät kaikki oppijat opi asioita samalla tavalla. Toisessa kohtaa videota juuri korostettiin tätä, mutta lopulta se unohtuu. Toinen videolla esitetty muutos olisi, että ryhmät jaettaisiin eri perustein kuin iän mukaan. Kritisoimme tätä ryhmässämme, sillä eikö olisi juuri huonompi vaihtoehto jakaa oppilaat esimerkiksi heidän taitojensa perusteella, eikö tämä juuri lisäisi eriarvoistumista leimaamalla toiset oppilaat huonommiksi? Mitä motivaatiota “huonommaksi” nimetyllä oppilaalla olisi sitten opiskella? Jos taitotasonkaan mukaan jakaminen ei ollut se ajatus, minkä muun perusteella oppilaat sitten jaettaisiin? Videon ADHD-kartta oli mielestämme huolestuttava. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tilanne sama myös Suomessa?

Mietimme ryhmässämme, että ainakin Suomessa koululaitos on joka tapauksessa jo kehittynytkin, ja esimerkiksi tabletteja hyödynnetään nykyisin opetuksessa yleisesti. On täysin hyväksyttävää, että opiskelijalla on luennolla tietokone edessään. Tietotekniikasta on tullut osa arkea muillakin elämän alueilla. Olisikin mielenkiintoista saada tästä aiheesta jotakin ajankohtaisempaa tietoa. Luennon sisältö kun on jo auttamatta vanhentunut. Tämän luentosarjan videot antavat varsin negatiivisen kuvan muka vanhanaikaisesta koulutusjärjestelmästä, mutta mietimme ryhmässämme, ettei tämä oikeastaan kuvaa suomalaista todellisuutta. Suomessa tietynlainen jäykkyys ja esimerkiksi opettajien teitittely on jäänyt kouluissa vähemmälle jo pidemmän aikaa sitten. Ainakin oman kokemuksemme mukaan opetus ei ole yhtä yksipuoleista ja opettajan auktoriteettiin nojaavaa kuin luennoilla ehkä kärjistäen annetaan ymmärtää.

Pohdimme, että kuten luennollakin todettiin, emme usko että lukeminen on varsinaisesti vähenemässä, se korkeintaan muuttaa muotoaan. Se voi tosin olla tosiaan totta, että pitkäjänteinen syventyvä lukeminen on vähenemään päin, koska uudet mediamuodot eivät niin hyvin sovellu tällaiseen lukutapaan. Perinteinen kirja ei tarjoa mahdollisuutta avata toista välilehteä, jolle hypätä hetken mielijohteesta. Niin sanottu digitaalinen lukeminen eroaa huomattavasti perinteisestä siinä, että se on silmäilevämpää, ja mobiililaitteille tuotettu materiaali tehdään lähtökohtaisesti sellaiseksi, että sen pystyy sisäistämään nopeasti ja vähällä keskittymisellä. Oma kokemuksemme ryhmäläisten kesken oli, että luemme mieluummin tenttikirjallisuudenkin mahdollisuuksien mukaan edellä mainittujen häiriötekijöiden vuoksi perinteisessä kirjamuodossa.

Luennolla esitetty jaottelu mediasukupolvista oli mielestämme todella mielenkiintoinen. Jaottelun mukaan kuuluisimme itse 90-luvulla syntyneinä diginatiivien sukupolveen, mutta emme oikeastaan täysin itse identifioidu diginatiiveiksi. Ainakin meidän ryhmäläistemme muistavat vielä varsin hyvin ajan ilman kännyköitä, ja edes kotona olevaa yhteistä tietokonetta. Ehkä olimme jokin välivaihe taikka varhaisversio diginatiiveista? Arvioisimme, että olimme noin 12-vuotiaita kun tietokoneet ja kännykät tulivat osaksi elämää. Aluksi niiden käyttö oli myös varsin vähäistä, tai ainakin hyvin erilaista kuin nykyisin. Pohdimme sitä, että aikaisemmat siirrokset ovat kenties olleet hieman helpompia vanhempiin mediamuotoihin tottuneille, kuin siirtymä internettiin, ainakin ryhmäläistemme omiin vanhempiin perustuvien kokemusten perusteella.

Moduuli VIII: Kaksi artikkelia + "Facebook is Manipulating You and It Could Get Worse" -video

Ryhmämme jakautui tämän tutkimuksen eettisten ongelmien suhteen vähän eri leireihin. Osa ryhmäläisistämme kyseenalaisti jo senkin, että oliko tässä oikeastaan eettistä ongelmaa ollenkaan, kun kuitenkin on aina ollut tiedossa - tai olisi pitänyt olla ainakin kaikilla Facebookin käyttäjillä tiedossa - että Facebook omistaa oikeudet käyttäjien alustalla julkaisemaan käytäntöön ja sieluun. Sen lisäksi tämän kyseisen tutkimuksen testivaihe kesti vain viikon, joten voitaisiin olettaa, ettei minkäänlaista “pysyvää vahinkoa” ehtinyt tapahtua. Toisaalta osa ryhmäläisistämme kuitenkin näki eettisesti ongelmalliseksi sen, että Facebookilla ylipäätään on lakiin perustuvat oikeudet tämän tyyppisiin kokeiluihin käyttäjiensä kustannuksella näiden tiedostamatta.

Koimme huolestuttavaksi tutkimuksen paljastaman potentiaalin käyttäjien alitajuntaiseen vaikuttamiseen muilla merkittävimmällä tasoilla, kuten poliittisesti. Tämä tutkijoiden ajatus tuntuu kuitenkin varsin kärjistetyltä ja on epätodennäköistä että sillä olisi suurta vaikutusta. Kenties kyseessä on vain amerikkalaisten ylireagointia ja tilanteen vakavuuden liioittelua. Aliarvioiko tämä ihmisten omaa päätöksentekokykyä?

Toinen kärjistetty “foliohattuteoria” oli heitetty “Experimental evidence of massive-scale emotional contagion through social networks” -artikkelin alle kirjoitetuissa kommenteissa, missä yksi kommentoijista pohti, josko koko tutkimuksen aiheuttama skandaali olisikin Facebookin julkisuustemppu, jolla haettiin vain uusien potentiaalisten mainostajien huomiota. Tutkimushan kun periaatteessa pyrkii esittämään todisteita siitä, että Facebookilla on vaikutusta käyttäjien alitajuntaan.

Oli tutkimuksen eettinen puoli sitten mitä tahansa, olimme kuitenkin kaikki samaa mieltä siitä, että itse tutkimuksen toteutus oli kehnonpuoleinen. Kuten lukemamme artikkelikin jo kritisoi, tutkijat antoivat liian suuren painoarvon pelkille mekaanisille työkaluille. Osasiko päivityksiä analysoiva ohjelma esimerkiksi erottaa sarkasmin tai tunnistiko se tekstistä mielialoja ilmaisevat hymiöt? Entä otettiinko tutkimuksessa ollenkaan huomioon kuvien käyttöä ja niiden ilmaisuvoimaa, analysoitiinko kuviin sisältyviä merkityksiä mitenkään? Vaikka aihe olikin kiinnostava, mahdettiinko tässä nyt saada huonojen menetelmien takia minkäänlaisia päteviä, merkittäviä tuloksia?

Moduuli IX: Lasten ja nuorten mediaympäristö ja monilukutaidot

Kun aloimme ryhmässämme käydä läpi tältä luentovideolta käteen jääneitä asioita, ensimmäiseksi esiin nousi luennoitsijan kritiikki diginatiivi-käsitettä kohtaan. Luennoitsija esitti huomion, että hänen mielestään diginatiivien sukupolvesta puhuminen luo harhaanjohtavan mielikuvan yhtenäisestä sukupolvesta, kun tosiasiassa nuoriso koostuu uusien medioiden käytön suhteen hyvinkin erilaisista ja taitotasoiltaan erilaisista yksilöistä. Olemme itse usein tämän luentosarjan aikana pohtineet juuri tätä, sillä oma kokemuksemme on juuri se, ettei meitä voida suoraan ryhmitellä pelkän syntymävuoden perusteella joihinkin nykyajan tabletti kädessä syntyneisiin diginuoriin. Emme tosin sitten osaa sanoa, onko tietotekniikka jo 2000-luvulla syntyneiden keskuudessa vielä meidän 90-luvun sukupolveamme laajemmin tavoittanut koko nuorison - poikkeuksia löytyy kuitenkin aina. Jos tällaista jaottelua halutaan tehdä sen tulisi olla paljon tarkempi pysyäkseen teknologian kehityksessä mukana.

Tarkastelimme luentovideon kuvaa joka esitti 14-vuotiaiden käyttämiä palveluita vuosina 2007-2013 ja pohdimme sen osuvuutta oman menneisyytemme kontekstista ja syitä sille miten listaus oli muodostunut. Ensimmäisessä palkissa näkyi Internetin kasvaminen monipuoliseksi, siinä ei ollut havaittavissa samanlaista yhtenäisyyttä kuin seuraavissa. Taas vuonna 2010 pelien yleisyys on huomattava trendi, lukuisat verkkopelit tulivat esiin kyselyissä. Uusin kysely vuodelta 2013 taas huokui nykyhetken itsensä esille tuomista Internetin palveluissa. Ihmisten tarve ladata selfieitään Instagramiin ja omia käsitöitään Pinterestiin näkyy jo 14-vuotiaiden verkkopalveluiden käytössä. Jotkut suuret palvelut säilyvät vuosien läpi, kuten Skype ja Youtube, mutta huomattavasti useammat jäävät unholaan jo parissa vuodessa. Kuitenkin taustalla näkyvät samat perustarpeet, ainoastaan palvelut vaihtuvat, kuten siirtymä esimerkiksi mikseristä Spotifyhin näyttää.

Muutamia tällaisia trendejä on havaittavissa, on esimerkiksi mahdollista olettaa että käyttäjät keskittyvät enemmän tiettyihin kansainvälisiin verkkosivuihin, koska verkossa todellisen elämän suhteiden ylläpito on korostunut? Näin kaikki ihmiset löytyvät samoista palveluista ja vähemmän harrastetaan täysin tuntemattomien kanssakäyntiä? Yksi ryhmäläisistämme koki erityisen mielenkiintoiseksi pelipalveluiden määrän piikin vuonna 2010 ja niiden kadon seuraavassa kyselyssä. Kuitenkaan pelaaminen ei ole vähentynyt näinä vuosina, joten miksi tämä vastausten puutos? Missä on esimerkiksi League of Legends? Mikä tässä on taustalla? Onko tarjonnan suuri kasvu fragmentoinut pelaajakuntaa niin paljon ettei enää ole samanlaisia “kaikkien pelejä”?

Pohdimme lopuksi myös lukutaitoja ja niissä kenties tapahtunutta muutosta nuorempien sukupolvien keskuudessa verrattuna aikaisempiin sukupolviin. Lukutaitojen monimuotoistumista voi oikeastaan pitää luonnollisena seurauksena medioiden käytön monipuolistumisesta. Luennolla nostettiin esiin huoli pojista, jotka eivät enää harrasta perinteistä lukemista, mutta toisaalta mainittiin kuitenkin, että pojat ovat aktiivisia internetin ihmeellisessä maailmassa, kuten pelien parissa. Eikö tätä voisi toisaalta pitää hyvänäkin uutisena? Uudessa maailmassa tarvitaan nimenomaan uusia lukutaitoja. Toisaalta meidän täytyy toki kirjasto-orientoituneina ihmisinä heittää tietysti tähän loppuun toive ja tavoite, että perinteinenkin lukeminen pitäisi pintansa. Tästä päästäänkin luennoitsijan esittämään tulevaisuuden haasteeseen: miten koulua muokataan kiinnostavaksi, miten se tuodaan 2010-luvulle, jotta oppilaat saadaan innostumaan?

Moduuli X: "Damsel in Distress: Part 1 - Tropes vs Women in Video Games " ja "The Oscars and the Bechdel Test" -videot

Osalla ryhmäläisistämme oli jo ennen videoiden katsomista tietynlaisia ennakkoluuloja, sillä Anita Sarkeesian oli heille ennestään tuttu kiistanalaisena henkilönä. Yritimme kuitenkin olla itse videoiden sisällön suhteen objektiivisia. Pohdimme ryhmässä pelejä käsittelevän videon kohdalla, että olisi ollut ehkä antoisampaa, jos videolla olisi käsitelty uudempia pelejä, joista meillä olisi itselläkin saattanut olla joitain pelaajakokemuksia. Mutta toisaalta kuten videollakin todettiin, nämä vanhat klassikot ovat tehneet jossain määrin uutta tuloaan, ja ovat sitä kautta edelleen relevantteja. Videolla nostetaan esiin mielestämme tärkeä feministinen aspekti peleistä. Vanhemmat pelit ovat kuitenkin aikakautensa tuote, mutta on toki tärkeää olla tietoinen näihin peleihin sisältyvistä ongelmista.

Mielestämme jotkin videon argumentit olivat hieman kärjistettyjä, ehkä ihan tarkoituksellisestikin, jotta videolla saataisiin provosoitua keskustelua. Huomiomme kuitenkin, että molempien videoiden kommentointimahdollisuus oli estetty. Toisaalta tämä voi olla ymmärrettävää todennäköisten törkykommenttien takia, mutta toisaalta kommentoinnin totaalinen esto antaa viestin, ettei kärkeviä mielipiteitä esittävä videon tekijä ole valmis keskustelemaan esittämistään väitteistä katsojien kanssa.

Yleisesti ottaen pohdimme, että naishahmojen esittämisessä ja naishahmoille annetuissa rooleissa on mielestämme parantamisen varaa. Vain osa ryhmäläisistämme varsinaisesti harrastaa pelaamista, ja heistäkin vain osa koki, etteivät nämä ongelmat ole häiritseviä heidän pelaamisensa kannalta - ja onhan myös olemassa peliyhtiöitä, jotka ottavat nämä asiat huomioon ja näyttävät hyvää esimerkkiä, kuten esimerkiksi Bioware.

Bechdelin testistä keskustellessamme ryhmäläisillämme oli kaksijakoiset ajatukset sen suhteen, onko tällainen testi loppupeleissä kovin hyödyllinen, ja mitä se oikeastaan kertoo. Siitä olimme yhtä mieltä, että periaatteessa testi on ajatukseltaan hyvä, ja se voi ainakin jollain tasolla olla hyödyllinen ongelman esille tuomisessa ja tietoisuuden luonnissa. Pohdimme kuitenkin, että Bechdelin testi toimii enemmän vain ajattelun herättelijänä, mutta on loppupeleissä varsin yksinkertainen, ja tätä kautta saattaa myös yksinkertaistaa itse monimutkaista ongelmaa, joka elokuva-alalla on sukupuolien esittämisessä.

Mietiskelimme sitä, että ongelman pohjalla on kenties juuri alan miesvaltaisuus - jos alalle saataisiin enemmän naisia elokuvantekijöiksi ja käsikirjoittajiksi, ongelma saattaisi korjautua itsestään. Tätä testiä ei kenties ole edes mielekästä soveltaa jokaiseen elokuvaan, esimerkiksi jos elokuva keskittyy juuri isän ja pojan tai vaikkapa naisen ja miehen suhteeseen, niin olisi toisaalta hassua väkisin vääntämistä lisätä sinne kohtausta vain sen takia, että se auttaisi elokuvan läpäisemään tällaisen testin.