Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta/moduli I-keskusteluun

Tähän alle kommentteja/keskustelua Johdantovideosta tyyliin "OmaNimi: tekstitekstiteksti..."

AnnikaTu: Kaiken kaikkiaan Johdantoluento herätti valtavasti ajatuksia. Mielestäni on erittäin kiinnostavaa pohtia nykylasten ja -nuorten, niin kutsuttujen diginatiivien suhdetta mediaan ja sen merkitykseen heidän toiminnassaan. Luennolla mainittiin tutkimusten osoittaneen, että nuoret kertovat tietokoneen käyttönsä vähenemisestä. Syyksi tälle Suoranta mainitsi älypuhelimet, mikä varmasti on ollut todellinen läpimurto sille, että media ja netti on jatkuvasti saavutettavissa ja kulkee taskussa mukana. Itse en omista älypuhelinta, ja toisinaan tuntuu väsyttävältä, että ihmisillä on puhelin esillä koko ajan ja kaiken aikaa täytyy olla päivittämässä Facebookia, Twitteriä, Instagramia... Tuntuu, että kasvotusten tapaamiselle ei enää anneta yhtä suurta painoarvoa kuin ennen, vaan on paljon "hienompaa" merkkailla tekemisiään vaikkapa Foursquareen. Kyllähän se pistää harmittamaan, jos kaverin kanssa kahvitellessa kerrot itsellesi tärkeää asiaa ja kaveri vain näpyttää puhelintaan. Toisaalta yksilö voi nykyään olla mediassa enemmän ja enemmän tuottajan asemassa. Enää emme toimi ainoastaan vastaanottajina ja lukijoina, vaan voimme jatkuvasti tuottaa aktiivisesti omaa tietoa ja näkyä itse mediassa. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat vaikkapa erilaiset blogit, Wikipedia ja sosiaalinen media. Jokainen voi lisätä mitä vain tietoa Internetiin ja muokata sitä myöhemmin siihen suuntaan kuin haluaa. Nuori sukupolvi, diginatiivit, jotka ovat eläneet koko elämänsä tietokoneen ja Internetin aikakaudella, ovat tottuneita tietotekniikan käyttäjiä ja ovat monesti opettajan roolissa, kun esimerkiksi omat vanhemmat hankkivat uusia laitteita. Tämä prefiguratiivinen kulttuuri on tullut tutuksi omassakin lähipiirissäni, ja vaikka en itseäni aivan diginatiiviksi koekaan, koen silti osaavani käyttää monia laitteita omia vanhempiani paremmin ja monipuolisemmin. Kuitenkin on mielenkiintoista paneutua luennolla esille nousseeseen ajatukseen mekaanisesta lukutaidosta, eli valmiiksi annettujen ohjeiden noudattamisesta. Mekaanisen lukutaidon omaava ei välttämättä tiedä, mistä esimerkiksi Googlen antamat hakutulokset tulevat, vaan toimii välineiden ja muiden toimijoiden ehdoilla tiedon viidakossa. Itse aloin pohtia, voisiko olla niin että mekaanista lukutaitoa ilmenee niin nuoremmilla kuin vanhemmillakin käyttäjillä. Nuoremmat eivät välttämättä vielä ymmärrä esimeriksi Internetin vaaroja tai periaatteita, mutta saattavat jossakin kohtaa oppia niitä ymmärtämään. Vanhemmat taas eivät ehkä ole riittävän tottuneita laitteiden ja sovellusten käyttöön ollakseen täysin perillä niiden toiminnasta. Analyyttinen lukutaito taas vaatii ymmärrystä siitä, mitä kautta esimerkiksi Internetissä mihinkin pääsee ja miksi jonkin tietyn reitin käyttäminen on järkevää. Analyyttisen lukutaidon omaavalla on ymmärrys omasta toiminnasta ja itse tekemistään valinnoista sekä niiden syistä ja seurauksista. Hän myös osaa valita oikean laitteen oikeaan tarkoitukseen ja osaa arvioida tietojen, nettisivujen ja sovellusten luotettavuutta ja käytettävyyttä. Kuulostaa siis siltä, että analyyttisen lukutaidon voi saavuttaa tutustumalla syvällisemmin median rakenteisiin ja esimerkiksi erilaisten hakukoneiden toimintaperiaatteisiin. Analyyttinen lukutaito ei siis ole vaikkapa diginatiiveilla synnynnäistä, vaan jokainen voi omalla toiminnallaan vaikuttaa oman analyyttisen lukutaitonsa kehittymiseen. Mielestäni on erittäin kiinnostavaa, millainen on sukupolvien välinen kuilu median käytössä, lukutaidoissa ja tietoteknisissä taidoissa. On omalla tavallaan nurinkurista, että nuoremmat opettavat vanhempiaan ja sukupolvien väliset roolit kääntyvät ylösalaisin. Toisaalta voidaan pohtia, että mahdollisesti aina muutoksen tullessa nuoret saattavat olla helpompia "kohteita" uusille asioille ja uuden oppimiselle. Vanhemmilla ihmisillä on vuosikymmenten mittainen tottumus ja ajatus siitä, että "näin nämä asiat on aina tehty", vaikka hekin joskus nuoruudessaan olisivat olleet innokkaampia omaksumaan uusia asioita. Toki tämäkin on yksilöllistä, mutta mielestäni on kiinnostavaa kysyä, onko prefiguratiivinen kulttuuri vain nykyajan ilmiö.

JennaJ:

Suorannan ja Vadénin johdantovideo keskittyi aiheisiin, jotka tuntuvat nykyään olevan kaikkien pohdinnassa. Mielenkiintoista on se, että toisaalta media ja sen eri sovellukset mahdollistavat kommunikaation tapahtumista liikkuvissakin ympäristöissä, toisaalta ne taas yksipuolistavat nuorten, ja myös aikuisten, toimintaa. Itse jäin pohtimaan sitä, pitäisikö tällainen kehityssuunta nähdä positiivisena vai negatiivisena asiana. Maailma muuttuu, kuten sanotaan, ja ihmiset sen mukana. Ihmissuhteiden vaaliminen myös kasvokkain on toki tärkeätä, mutta yhtä lailla digiosaaminen on nykypäivän perustaito, jota ilman arkipäiväiset asiat hankaloituvat. Nykyihminen on tottunut olemaan ajan hermolla ja verkon kautta yhteydessä muihin ihmisiin. Jos verkkoyhteys katkaistaan, tulee helposti tyhjä olo. Johtuneeko tämä sitten siitä, että nykypäivänä ihminen luo itseään ja sosiaalista verkostoaan median kautta (esim. Facebookia päivittämällä), ja ilman tätä tuntee palasen puuttuvan?

Kuten Suoranta ja Vadén keskustelivat, mediaelinympäristön keskellä elämisessä tarvitaan oleellisesti digitaalista lukutaitoa. Tällainen lukutaito on hyvin laaja käsite, ja he pohtivatkin, onko nykynuorten, "diginatiivien", digitaito vain selviytymistä informaatiorunsauden keskellä. Löytyykö lapsilta ja nuorilta kykyä analysoida ja suhtautua kriittisesti verkossa törmäämäänsä mediasisältöön? Tässä kohtaa mietin, onko tällaista taitoa tarpeeksi aikuisillakaan, varsinkaan niillä, jotka eivät koe olevansa taitavia digiosaajia. Toisaalta lasten ja nuorten ajatusmaailma ei ole vielä yhtä kehittynyt kriittiseen ajatteluun, kuten aikuisilla, mutta toisaalta diginatiiveina he törmäävät verkossa jatkuvasti esim. huijausviesteihin ja -mainoksiin, ja oppivat näin välttämään digimaailman turhaa ja vahingollistakin sisältöä.

Suoranta ja Vadén puhuivat myös siitä, miten tärkeää digitaalinen yhteys on nuorille. Muutama vuosi aiemmin tietokoneet pikaviestimineen olivat erityisen tärkeitä yhteydenpitovälineitä nuorten keskuudessa, nyt tilalle ovta tulleet älypuhelimet. Vanhemmat ovat usein huolestuneita lastensa kännykällä räpläämisestä, mutta ikäluokkien kuilu voi tässä kohtaa hämärtää toiminnan takana olevan periaatteen ymmärtämistä. Kun sosiaalinen verkostoituminen on vääjäämättä nykypäivänä suurelta osin siirtynyt nettiin, tuntevat nuoret suurta tarvetta olla tässä yhteisöllisyydessä mukana. Muistan lukeneeni pari viikkoa takaperin artikkelin eräästä teinitytöstä, joka aamusta iltaan hoiti ystävyyssuhteitaan älypuhelimen välityksellä. Aamu alkoi ystäväringin kesken pohdinnalla vaatevalinnoista, ja koulupäivän jälkeen keskustelu siirtyi päivän tapahtumiin ja yleiseen jutusteluun. Jos ei omistanut älypuhelinta, jäi paljolti paitsi ystäväpiirin keskinäisestä vuorovaikutuksesta.

Kaiken kaikkiaan päällimmäiseksi ajatukseksi videon aiheista jäi se, että sukupolvien väliset erot tuottavat ymmärtämättömyyttä lasten, nuorten, aikuisten ja iäkkäiden välille. Tässä ei kuitenkaan mielestäni ole kyse kovinkaan uudesta ilmiöstä. Aina kun on ollu nuoria ja vanhoja, on jotain heidän välillään jäänyt ymmärtämättä. Joka tapauksessa tärkeää olisi, että jokaisella olisi mahdollisuus oppia digitaalisen verkostoitumisen niin vaarat kuin mahdollisuudetkin. Se, miten nämä asiat opitaan, onkin sitten hankalampi kysymys.

PS. Oliko muidenkin mielestä toi video tosi hiljaisella, vai onko mun koneen äänissä jotain vikaa?? :D

Pinja kirjoittelee

Oli se hieman etäinen tuo ääni, mutta sain kyllä selvää jotenkin :)

Erityisen mielenkiintoisia ovat minusta kaksi teemaa, jotka liittyvät tähän medialukutaitokeskusteluun. 1. Formaalinen koulu ja diginatiivit oppilaat sekä 2. tiedon, tietämisen ja tiedollisen operoinnin käsittäminen nykyajassa. Nämä kaksi teemaa liittyvät selvästi luennossakin toisiinsa syvästi ja ne tuntuvat olevan tärkeä huolenaihe, kun puhutaan koulusta. Seuraavaksi muutama huomio molemmista johdantoluennon/keskustelun perusteella, joka teki minuun vaikutuksen.

Koulu ja diginatiivi kansalainen ovat kulkemassa ilmiselvästi eri suuntiin huolestuttavalla nopeudella, eikä keskustelijoiden mielestä pelkällä teknologisella infrastruktuurilla voi saavuttaa ratkaisua asiaan, vaan kouluinstituution sisään on rakentunut eräänlainen suljettu, ehkä yksilön oppimisen korostuksesta johtuva kehä, jota ei voi murtaa. Syvemmällä tasolla tämän kehän ulkopuolelle jää diginatiiviin oppimiseen ja luontaista kiinnostusta herättävään oppimiseen liittyvä sosiaalinen, yhteistyöllinen sekä toisen ihmisen vuoksi tapahtuvan oppimisen vuo. Asia on ilmeisen laaja ja keskustelijoillakin selvästi argumentit tämän distinktion ja kouluun liittyvän problematiikan avaamiseen tuntuivat jotenkin vaikeasti hahmotettavilta. Joka tapauksessa huomattiin, että yksilöllistä suoritusta korostava koulumaailma tarvitsee muutoksen kohti avarakatseisempaa suhtautumista tiedon kanssa operointiin. Keskustelussa erottui kriittinen asenne tiedon jakamisen konservatiiviseen tapaan, joka koulumaailmassa on selvästi keskeistä. Onko sitten niin, että laitteet eivät ratkaise asiaa? Itselleni herää kaikesta huolimatta karu ajatus siitä, että nimenomaan koulun oppimisympäristön kaavamaisuus ja digitaalisen maailman poissulkevuus voisi olla eräs merkittäväkin digitaalisen maailman poissa pitävä voima. Internet kouluissa tuntuu monesti olevan hallintoa varten ja sitten jonkin verran opiskelijoiden omaa surffaamista varten. Opetuksen didaktis-välineellinen muutos on varmasti asiassa yhtä merkittävä, kuin kymmenessä vuodessa tapahtunut tietoyhteiskunnan kiihtyvä kehitys.

Toisena pointtina minulla oli siis tiedon käsittäminen ja erityisesti tiedon eräänlaisen statuksen tai srtuktuurin pohdinta. Digitaalisessa, esim. wikipohjaisessa tiedon koostamisessa lähdetään sosiaalisesti jaetusta tiedosta ja siten sen koostamisen moninaisuudesta ja eräässä mielessä auktoriteetittömyydestä. Menemättä sen syvemmälle tai laajempaan ihmettelyyn tässä yhteydessä, tein huomion, että keskustelijoiden oli jotenkin hankala määritellä tietoa ja tiedon sekä oppimisen suhdetta. Tiedon ja opettamisen kanssa operoiminen, eli kuka antaa kenellekin mitä tietoa ja millä auktoriteetilla, on yhtä hajanainen käsitys kuin medialukutaitoisen ihmisen oppimisen käsittäminen ylipäätään. Toki koulutuspoliittinen linja päättää kouluopetuksessa mitä oppilaille "annetaan", mutta jos keskustellaankin ihanteesta tai ihanteellisesta koulujärjestelmästä, niin miten tietoon sitten pitäisi suhtautua? Onko todella niin, että paras tieto on yhteisöllisesti jaettua? Miten erottaa paras tieto? Voiko tietoa arvottaa näin? Minkälaisia muotoja tiedosta, jaettavasta tiedosta ja siten esim. koulussa oppimisessa on erotettavissa ja miten sitä voitaisiin kehittää jo huomenna koulun arjessa?

Kirsin kommentteja ja ajatuksia

Johdantoluennon katsottuani jäin pohtimaan, voidaanko me muutama vuosikymmen sitten syntyneet ja (omasta näkökulmastani lisäksi) opettajiksi valmistuvat ihmiset todella ymmärtää näitä tämän päivän diginatiiveja. Väittäisin, että jo meidän tapa ajatella ja hahmottaa koko meitä ympäröivää maailmaa on erilainen, saati sitten suhde tietoteknisiin sovelluksiin ja niiden käyttämiseen. Ei ihme, että sukupolvien välillä olevat erot tuottavat ymmärtämättömyyttä sekä hankauksia lasten ja nuorten ja heitä opettavien opettajien välillä. Pohdinkin sitä, että suurin osa niistä lapsista, joita tulen opettamaan, ei muista - eikä ehkä edes osaa ajatella - aikaa ennen tietokoneita ja älypuhelimia. Diginatiivit ovat koko elinikänsä eläneet ympäristössä, jossa mahdollisuudet tietoteknisellä alueella vain lisääntyvät ja monipuolistuvat. Digitaalinen lukutaito kuuluu koulussa jo yleissivistävään opetukseen, mutta millä eväin tätä digitaalista lukutaitoa opetamme? Itse ainakin koen, että olen valovuoden jäljessä näissä asioissa diginatiiveihin verraten.

Koulutuksessamme on useassa eri yhteydessä viitattu PISA-tutkimuksiin ja tähän aihepiiriin tutustuessani törmäsin jälleen yhteen PISA-tutkimuksen tuloksia valottavaan tutkimukseen. Tällä kertaa vertailtiin PISA-tutkimuksen (2005) yhteydessä 15-vuotiaiden tietokoneen käyttöä ja koulumenestystä. Tulokseksi tästä vertailusta saatiin, että erittäin suuri tietokoneen käyttö oli yhteydessä heikkoon koulumenestykseen ja vastaavasti taas kohtuullinen tietokoneen käyttö oli yhteydessä hyvään koulumenestykseen. Voidaanko tästä vetää johtopäätös, että tässäkin asiassa kohtuullisuus on paras vaihtoehto? Mutta miten määritellään kohtuullisuus? Kohtuullinen tietoteknisten sovellusten käyttö meidän opettajien mukaan vai diginatiivien mukaan? Ja voidaanko diginatiivien kohdalla edes puhua aiheesta kohtuullinen käyttö - onko se niin sanotusti käyttöä ollenkaan vai elämään kuuluva luonnollinen osa, kuten nukkuminen, syöminen jne.??

Ajatus kohtuullisuudesta poukkosi mieleeni Aristoteleen filosofiasta. Aristoteleen mukaan tavoitteena kun oli hyvä ja tasapainoinen elämä, ja hyvä elämä koostui monista hyvistä kohtuullisista asioista: kohtuullinen toimeentulo, kohtuullinen terveys, ystävyys ja rakkaus, kohtuullisesti osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon, kohtuullinen taiteesta nauttiminen ja filosofis-uskonnollinen mietiskely ja niin edelleen. Mielestäni tätä kohtuullisuuden ajatusta tulisi herätellä enemmänkin ja laittaa nykylapset pohtimaan elämäänsä, mikä heidän maailmassaan on kohtuullisesti määriteltävissä ja mitä tärkeitä asioita he ilmentävät. Lapset pystyvät ilmentämään ajatuksiaan paljon enemmän, mitä usein ajatellaan. Ja itsestäni ajattelen, että kun ymmärrys lisääntyy, sitä helpompi on pyrkiä muuttamaan omia ajatuksiaan sekä toimintamallejaan.

Myös minä huomioin Suorannan ja Vadénin puheesta aiheen digitaalisen yhteyden tärkeydestä nuorille. Onko seuraava syrjäytyvien lasten ja nuorten joukko niitä, jotka joko vanhempien varallisuuden tai varjelunhaluun liittyvien asioiden vuoksi jäävät sosiaalisesta digiyhteisöstä ulkopuolelle? Puhummeko kymmenen vuoden päästä uudesta syrjäytyneiden joukosta ja pohdimme auttamiskeinoja nuorten hyväksi, jotka ovat syrjäytyneet digitaalisesta verkosta ja verkostoista? Ovatko hetken päästä ongelmat täysin toiset? Jos nyt yritetään lasten ja nuorten digielämää mahdollisesti rajoittaa, ollaanko pian tilanteessa, jossa mietitään auttamiskeinoja niille, jotka eivät osaa tai pysty digielämään osallistumaan?

Sannan kommentteja ja ajatuksia

Luennon jälkeen tuli minullekin sellainen olo, että kuilu digilasten ja meidän aikuisten välillä todella vain kasvaa. Koulu laahaa auttamattomasti perässä ja erityisesti mietityttämään jäi Vadenin ja Suorannan keskutelu oppimisen luonteesta. Nykyään kouluissa painotetaan edelleen yksilön oppimista niin, että sekä opetus, että arvionti ovat suunniteltu ja toteuttettu tästä näkökulmasta. Kuitenkin nykypäivän työelämä vaatii yhä enemmän yhdessä toimimista, johon koulujärjestelmämme huonosti valmentaa oppilaitaan. Mielenkiintoinen oli myös se näkemys, että oppimisen pitäisi tapahtua muita varten. Eli onko niin, että koulun pitäisi olla oikeastaa aikaansa edellä ja suunnata jo opetusta jo tulevaisuuteen, jotta oppilaille olisi siitä eniten hyötyä työelämässä. Minua kiehtoo kovasti myös ajatus, että koulumaailmassa ei enää ajateltaisikaan opettajaa kaiken paremmin tietävänä "yli-ihmisenä". Olen samaa mieltä Suorannan kanssa siitä, että yleisesti vielä monissa kouluissa ajatellaan, ettei opettaja voi näyttää tietämättömyyttään oppilaiden edessä. Roolimme opettajina tulee joka tapauksessa muuttumaan siihen suuntaan, että enemmän ohjaamme oppilaita oikein tiedon lähteille ja kriittiseen medilukutaitoon.

Myös minä koen huolestuttavana sosiaaliseten suhteiden siirtymisen nettiin. On surullista, että kaikki tosiaan seuraavat enemmän kännykkää, kuin keskittyvät fyysisesti läsnäoleviin. Olen todella minimaalinen somen käyttäjä, mutta silti huomaan itsekin välillä koukuttuvani älypuhelimeen ja sen "räpläykseen". Nuorten kanssa keskutellessa olen myös huomannut, että heillä saattaa olla facebookissa kavereita joiden kanssa jutellaan aktiivisesti, mutta jos tavataan oikeasti esim. harrastusten parissa, niin ei uskalleta vaihtaa sanakaan, ollaan kuin ei tunnettaisi toisia. Se tuntuu kovin hämmentävältä käytökseltä ja jotenkin myös pelottavalta. Miten sosiaaliset taidot pääsevät kehittymään, jos niitä ei tarvitse enää käyttää?

Jutta höpisee:

Ensinnäkin, anteeksi myöhäinen vastaaminen. Sain koneen nyt vasta pelittämään :)

Mulle tuli Sannan kanssa sama olo. Olen jopa omasta tulevasta urasta jo kauhuissani, kun oma tietotekninen osaaminen rajoittuu tietokoneeseen ja dokukameraan. Ja samalla kun tässä valmistuu koulusta, niin työmuodot kehittyy kun padit , googlet ja blogit otetaan opetukseen mukaan. Toisaalta sitä haluaisi itse olla mahdollisimman monipuolinen opettaja, joka käyttää monipuolisia opetusmenetelmiä, mutta tässä herää kysymys koulun sisällä eriarvoisesta opetuksesta, kun kaikki opettajat eivät pysty laitteita ja ohjelmia käyttämään. Minulla tuli myös mieleen videota katsellessa eräs lehtiartikkeli, jossa oppilaat saivat äänensä kuuluviin juurikin digitaalisten laitteiden käytöstä koulussa. Miksi opetamme alakoulussa mm. kaunokirjoitusta, koska kuudennen luokan jälkeen sitä ei tulla käyttämään laisinkaan? Olisiko nykyaikaisempaa ladata harjoitukset ja kirjat nettiin, josta oppilaat koneiden kautta pystyisivät niitä tekemään, koska loppupelissä ja joka tapauksessa heillä on kyky ja osaaminen sellaiseen. Vaikka itse olen suhteellisen aktiivinen facebookin käyttäjä olen itse huomannut jääväni ulkopuolelle somesta keskusteltaessa. Moni ystävistäni käyttää jo twitteriä, instagrameja yms viestiä, joista itse en ole kuullut tai en ymmärrä hölkäsenpöläystä. Olen kuitenkin huomannut ettei tämän Sannan mainitsema huoli sosiaalisten suhteiden siirtyminen nettiin ole ainoastaan nuorten ja lasten ongelma, vaan töissä tarjoilijana huomaan usein että aikuiset tulevat illalliselle ja heti ruuan tilattuaan alkavat näpräämään kännykkää siihen asti kunnes ruoka tulee pöytää. Onko todellakin maailman mennyt siihen pisteeseen ettei seuralaiselle ole enää mitään asiaa? Usein myös vanhemmat toivovat ravintolasa ruokarauhaa, jolloin he saavat lapsensa hiljaiseksi ja paikalla pysyväksi iskemällä padin nenän eteen ja laittamalla lastenohjelma pyörimään. Kuinka me opettajina voidaankaan pysyä perässä, jos vapaa-aikanakin lapsi on täysin erilaisten viestimien vallassa?