Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/Oppimismodulit/moduli VII-keskusteluun

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

AB-ryhmän ajatuksia moduli VII:stä. (Karoliina, Anna, Emilia, Sanna, Mikko, Riikka)

AB-ryhmässä viimeistä oppimismodulia käsitellyt keskustelu liikkui lähinnä standardisoinnin, yksilökeskeisen oppimisen ja yhdenmukaistamisen ympärillä. Lisäksi video herätti keskustelua teollisuuden ja yritysmaailman suhteesta koulutukseen.

Pätkässä kritisoitiin vahvasti yhdenmukaistamista, ja koululaitoksen teollisia ja standardisoituja lähtökohtia. Suomalaisen ja amerikkalaisen järjestelmän erot nousivat tässä esille: mistä muun muassa keskittymishäiriöiden aiheuttamat ongelmat johtuvat? Voidaanko näistä syyttää koulujärjestelmän yhdenmukaistavia käytäntöjä, vai onko kyseessä lääkefirmojen lobbaama ilmiö? Liike-elämän tarpeet ovat tässä tapetilla – onko keskittymishäiriöiden yleistyminen lopulta todella yleisyhteiskunnallinen ilmiö?

Kulttuuriset erot pitää ottaa edellistä tarkastellessa huomioon. Suomalainen menestyksen käsite (ja edellytykset) pohjaa vahvasti evankelis-luterilaisuus kulttuuriperimään, jonka mukaan ahkeruus ja tinkimätön työmoraali on avain elämässä pärjäämiseen. Toisaalta keskustelussa nousi esiin myös hyvin konservatiivinen näkökanta koulutuksen ja älykkyyden suhteesta, toisin sanoen akateemisuuden luonteesta statuksen määrittäjänä. Koulutusta käsittelevät asenteet ovat viime vuosikymmeninä toki voimakkaasti uudistuneet, mutta edelleen ajatteluamme leimaa usein vahva usko koulutusta osoittavien symbolisten merkkien arvokkuudet. Erityisesti tietyissä libertaarisissa piireissä ääri-individualismin korostamisesta huolimatta ovat vallalla myös hyvin anglo-amerikkalaiset ”meant for greatness” -näkemykset, jonka voidaan katsoa olevan luterilaisen moraalin vastainen.

Edellinen tuottaa ristiriitaisia kehityksiä koulutuksen, oppimista ja osaamista muokkaavien asenteiden sekä työelämän tarpeiden välille. Mitä standardisoinnin tilalle? Modulit ovat käsitelleet ns. itsetehdyn oppimisen tapoja, uudenlaista yksilökeskeisyyttä – tarjonneet konservatiiviselle oppimiselle vaihtoehtoja. Miten tällainen ajattelu sopii yhteen työelämän kanssa? Loppujen lopuksi kyseessä on yhteisten intressien potentiaalinen ilmeneminen, kysymys siitä, voiko julkinen (ja ilmainen) koulutusjärjestelmä todella tehdä järkevää ja hedelmällistä yhteistyötä yksityisen sektorin kanssa. Totuus kuitenkin on, että jälkimmäinen on ottamassa askelia osallistuvaa toimintaa kohden, jossa työ- ja yritysmaailman omia tavoitteita pyritään tuomaan julkisen koulutuksen puolelle. Toisaalta tähän liittyvät myös koulutuksen ja osaamisen symbolit: voimmeko lukea ihmisen ajattelun kehityksen, luovan henkisen työn kapasiteetin tämän tutkintotodistuksesta? Missä menee raja tietyllä tavalla tarpeellisen mitattavuuden ja todellisen konkreettisen osaamisen välillä? Voimmeko ylipäätään tarkastella luovaa ajatustyötä ja yksilökohtaisen oppimisen henkilökohtaisia työkaluja objektiivisesti opiskelun ja osaamisen omaksumisen tapojen ollessa niin perustavilla tavoilla erilaisia, ts. voiko luovuutta mitata?

Ryhmässä tuntuu vallitsevan ainakin asteittainen konsesus siitä, että yhdenmukaistamisen aika ja lähtökohtainen työ- ja yritysmaailmaa palveleva koulutus- ja oppimisjärjestelmä on aikansa elänyt. Toki sillekin on paikkansa, mutta onko moinen ajattelu tarpeellista esimerkiksi akateemisessa maailmassa. On vaikea sanoa missä määrin työllistymisen ja ammattiosaamisen tarpeet ajavat (tai saavat ajaa) oppimiseen ja itsensä kehittämiseen liitettävien itseisarvojen ohi. Ääripäitä tuskin tässäkään tapauksessa valtaosa asiaan todella vihkiytyneistä kannattaa.


Jennan, Annikan, Sannan, Kirsin, Pinjan & Jutan ajatuksia:

Video herätti paljon kysymyksiä ja ajatuksia nykypäivän koulujärjestelmästä. Myös videon sisältö herätti kritiikkiä itse videota kohtaan ja sen totuudenmukaisuutta arvioitiin. Mutta kysymyksinä heräsi muun muassa miltä näyttää tulevaisuuden koulu tai miltä se tuntuu? Miten hahmotetaan aika ja tila tulevaisuuden koulussa? Onko tulevaisuudessa ylipäätään koulua ja mikä on koulun tavoite? Mihin suuntaan me voimme sitä viedä?

Keskustelussa todettiin ettei koulutuksen paradigman muuttaminen yksityiskohtaista tietojauhantaa tuottavasta yhteistyötä korostavaksi ja ihmisessä asuvaa hajautettua ajattelua tukevaksi toiminnaksi ole helppo haaste. Huomioimme myös, että koulun nykytila Suomessa, ei välttämättä ole lähelläkään amerikkalaista standarditesteihin perustuvaa puurtamista vaan voisin ajatella, että meillä on vastattu myös muutoksella ja koetettu muuttaa esimerkiksi oppimiskäsityksiä. Mutta silti mietittää, miten kasvatamme nykyajan lapsista tulevaisuuden aikuisia, kun tilanteet muuttuvat niin nopeaan? Huomiona tuli, että ennustaa ei varmasti kukaan osaa, mutta koulujärjestelmä pitäminen nykyaikaisena ja päivitettynä antaisi ainakin hyvän lähtösysäyksen tulevaisuuden aikuisuuteen.

Video herätti myös suurta keskustelua siitä, kuinka standardisoitu koulujärjestelmä oikeasti toimii ja kuinka me opettajina voimmekaan viedä koulujärjestelmää eteenpäin, kun ympäristö on jo monivirikkeellisempää. Tästä johohtuen keskustelussa tuli esille tutkimus tämän aiheen puitteissa ja löytyi mielenkiintoinen tutkimus, jossa tarkasteltiin, mitä lisäarvoa voi innovatiivinen leikillinen oppimisympäristö tuoda mediakasvatuksen toteuttamiseen koulussa. Näitä mahdollisuuksia tutki Saana Korva Lapin yliopistosta. Korvan tutkimuksessa leikillisenä oppimisympäristönä toimi koulun pihalla oleva SmartUs-leikkikenttäympäristö, jossa ulkoleikkikentän leikki- ja pelivälineisiin yhdistettyjen tietokonepohjaisten pelinrakennustyökalujen avulla oppilaat saattoivat rakentaa omia digitaalisia pelejä kentällä pelattavaksi. Näihin peleihin pystyi sisällyttämään kuvaa, ääntä ja tekstiä. Korvan mukaan koko tähän pelinrakennusprosessiin liittyy median kriittisen tarkastelun näkökulma (josta olemme aiemmissa tehtävissämmekin jo keskustelleet) ja pelin rakennus edellyttää kykyä tiedonluomiseen. Tutkimuksen perusteella leikillisessä oppimisympäristössä on mahdollista hyödyntää monia erilaisia elementtejä median tuottamisen, vastaanottamisen ja kriittisen tarkastelun näkökulmista. Koulu hyvin helposti merkityksettömäksi, vanhanaikaiseksi tai kiinnostavuudeltaan olemattomaksi. Tarvitaan alati nopeampaa vastaamiskykyä muutoksiin. Tämänkaltaisia innovatiivisia mediateknologiaa sisältäviä oppimisympäristöjä meidän tulisi ideoida ja luoda ihan jo koulutuksemme aikana. Olemme melko jämähtäneitä koulujärjestelmää ajatellessamme olemassa olevaan oppimisympäristöön, jossa luokka ja pulpetti tuolin kera on oppilaan "perusoppimispaikka" - ajatuksella istu hiljaa ja ole hiljaa.

Keskustelussa tuli myös esille Pasi Sahlbergin neljä periaatetta, mitä koulu voisi tulevaisuudessa olla. On valtava haaste kouluille ja opettajille muovata opetuksesta yksilöllisempää ja oppilaiden omia kiinnostuksenkohteita huomioivaa - kaikkien kun on kuitenkin "pakko" oppia lukemaan ja laskemaan. Olisi kuitenkin mahtavaa, mikäli oppilailla voisi oikeasti olla mukavaa koulussa ja he voisivat opiskella enemmän niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat. Kuten videollakin humoristisesti todettiin, se mikä koulussa on lunttaamista, on muussa elämässä yhteistyötä.


Anne, Juhlat, Saara, Salla & Riikka eli DOGET miettivät tästä moduulista näin:

Ryhmässämme keskusteltiin nykyisestä koulujärjestelmästä ja sen ongelmista. Olimme melko yksimielisiä siitä, että nykyistä järjestelmää voisi kehittää toiseen suuntaan. Ryhmämme oli sitä mieltä, että ainakin luokkajakoa pitäisi muuttaa. Se olisi ongelmallisempaa, millä perusteilla tämä tehtäisiin. Olisiko esimerkiksi ikä tai taidot hyvä luokkajakoperuste?

Näihin jakoihin liittyy tietysti myös ongelmia. Ryhmät saattaisivat olla epätasa-arvoisia, koska esimerkiksi lasten sosiaaliset taidot eivät välttämättä ole yhtä kehittyneitä ainakaan ala-asteen alussa, eikä välttämättä koskaan. Nämä taidot kehittyvät myös eri tahtia eri yksilöillä. Resurssit tulevat tietysti myös kuvioihin, sillä erilaisten testien tekeminen ja toteuttaminen on kallista. Millaiset testit voivat edes mitata sitä, kuka kuuluu mihinkin ryhmään? Resursseja ei haluta tuhlata “jo valmiiseen ja hyvään” koulutusjärjestelmään.

Esimerkiksi oppivelvollisuuden pidentäminen 17 ikävuoteen asti on nyt harkinnassa. Myös oppivelvollisuuden alapäästä voisi pidentää oppivelvollisuutta ja siellä päässä myös tehdä muutoksia. Koko ajan ollaan myös suurentamassa ryhmäkokoja, joka ei mielestämme ole hyvä asia. Mahdollisessa uudessa koulujärjestelmässä yksilöt olisi otettava paremmin huomioon. Opetusryhmiä pienentämällä saataisiin jo monenlaisia ongelmia ratkaistua. Silloin opetus voisi olla enemmän yksilöllistä, jokainen voisi edetä omaan tahtiinsa ja opettaja pystyisi huomioimaan jokaisen paremmin. Opettajien laadusta voitaisiin hieman tinkiä, jos siirryttäisiin siihen malliin, että opettajan rooli olisi hieman pienempi ja enemmänkin ohjaava kuin opettava. Toisiko tämä keino opettajille aikaa ja keinoja suhtautua oppilaisiin ja opiskelijoihin yksilöinä?

Jos kouluissa aletaan soveltaa enemmän tällä kurssilla käsiteltyä wikioppimista, on vaarana, että se sopeutuu osaksi nykyisiä rakenteita. Toisaalta wikioppimiseenhan liittyy konstruktiivinen tietonäkymys, joka voisi tuoda koulujärjestelmään jotakin, nimenomaan sitä vapauttavana tekijänä. Oppimisen kannalta ei ole hyvä, että koulu on laitosmainen paikka, johon "joutuu" menemään ja jonka tarkoitus on ainoastaan valmistaa työelämään. Oppimisen iloa pitäisi myös yrittää pystyä löytämään jostakin ja käyttää sitä itsensä kehittämiseen eikä olla järjestelmän uhri. Keskustelussamme tuli sekin näkökulma esille, että kaikilla ihmisillä ei ole aikaa, kiinnostusta, älyä tai motivaatiota perehtyä asioihin, eikä se silti tee heistä kuitenkaan järjestelmän “uhreja”.


Anna-Maija, Eija, Marjut, Jukka ja Anne eli Wikiäiset pohtivat tästä teemasta seuraavaa:

Ken Robinsonin mukaan kaikkialla maailmassa koskevaan koulutuksen perustuvanlaatuiseen uudistukseen on kahdenlaisia syitä: taloudellisia ja kulttuurisia. Taloudelliset syyt johtavat pohdintoihin siitä, miten hoitaa lasten koulutus taloudellisesti epävarmoissa yhteiskunnissa, joissa ei voida luvata työpaikkaa kouluttautumisen myötä. Kulttuuriset syyt antavat tarvetta pohtia sitä, kuinka antaa globalisoituneessa maailmassa kasvavalle lapselle vahva kulttuuri-identiteetti. Nykyisen koulujärjestelmän ongelmana on muuttumattomuus tavoissa ja käytännöissä. Siten koulujärjestelmä saattaa vieraannuttaa lapsia, jotka eivät näe syytä koulussa käynnille. Nykyinen koulujärjestelmä onkin suunniteltu Robinsonin mukaan eri aikakautta varten valistusajan hengessä ja teollisen vallankumouksen taloudellisessa tilanteessa. Älykkyyden korostaminen kykynä deduktiiviseen päättelyyn ja klassisen kulttuurin tuntemuksena on johtanut ihmisten kaksijakoiseen luokitteluun: älykkäisiin akateemisiin ihmisiin ja vähemmän älykkäisiin ei-akateemisiin. Älykkäät ei-akateemiset ihmiset ovat tunteneet huonommuutta, koska heitä mitataan valistuksen ajan älykkyyskäsitystä vasten.

Robinsonin koulujärjestelmän kritiikki kohdistuu luovuuden ja totutusta poikkeavia mahdollisuuksia etsivän ”divergent thinking” -ajattelutavan tukahduttamiseen. Koulujen organisoituminen tehdasmallin mukaisesti säädöksineen ja jaotteluineen johtaa tasapäistymiseen ja motivaation tukahtumiseen. Koulujen standardisaatiota korostava arviointijärjestelmä ei huomioi yksilöllisyyttä ja erilaisuutta voimavarana. Nykyisessä koulutusjärjestelmässä pitäisi päästä eroon raja-aidoista ja oppimisprosessissa pitäisi pyrkiä yhteistyöhön erilaisten ja eri-ikäisten oppijoiden välillä. Se mahdollistaisi yhteisen ajattelun ja luovuuden kehittymisen. Näiden asioiden onnistumisen mahdollisuudet jäi ryhmässämme avoimeksi kysymykseksi.

Miten käy ihmisten keskittymiskyvyn, kun huomio jakaantuu yhä enemmän erilaisiin medioihin? Pisa menestyksen jälkeen on pohdittu julkisuudessa mm. sitä, pitäisikö lasten mediakulutusta pyrkiä hillitsemään vai pitäisikö kouluissa hyödyntää enemmän erilaisia medioita opiskelumotivaation lisäämiseksi. Tuottaako verkostomainen opetus keskittymisvaikeuksista kärsiviä ihmisiä vai mahdollistaako se uudenlaisen luovan oppimisen? Entä adhd? Lääkitsemällä keskittymishäiriötä ei pitäisi pyrkiä turruttamiseen, sillä miten oppiminen voi sujua passiivisessa olotilassa? Ratkaisuna Robinson tarjoaa oppilaiden ”herättämistä” lääkityksestä luopumalla ja opetusmetodien uudistamista. Mutta miten uusia metodeja oppimisen tueksi voisi kehittää?

Miten juuri ”päivitetyt” opetussunnitelmat voivat palvella tietoyhteiskunnan murrosvaiheen ja tulevaisuuden uniikkiyhteiskunnan monimuotoisia tarpeita tehokkaasti ja tulevaisuusorientoidusti, jos niiden pohjarakenne nojaa pääsääntöisesti vanhoihin ja teollisen aikakauden toimintaprosesseihin? Pisa-menestys ei takaa tulevaa opintomenestystä siirryttäessä uudenlaiseen tiedollisten ja taidollisten haasteiden yhteiskuntaan. Elinikäiset kertatutkinnot ja titteliasiantuntijuudet sopivat yhä huonommin nyky-yhteiskuntamme murrosvaiheen vaatimuksiin. Tulevaisuuden oppimisympäristöt löytyvät kansallisista ja kansainvälisistä yhteistyöprojekteista. Esimerkkinä Aalto Yliopiston projekti: International collaboration of excellence at Aalto University.

On vaikea ennustaa tarkalleen, miten ympäristö ja olosuhteet muuttuvat ja millaisia tietoja, taitoja ja osaajia tarvitsemme tulevaisuudessa. Hallituksen tulevaisuus-selonteon pohjana on hyödynnetty eri alojen asiantuntijoiden lisäksi eri hankkeiden tulevaisuusraportteja sekä tilaustyönä hankittua Kestävän kasvun malli -tutkimusta professori Pekka Himaselta ja professori Manuel Castellsilta. Selonteossa kuvataan työn, oppimisen ja yrittämisen uuden liiton tärkeys. Työ luo edellytykset hyvinvoinnille sekä kestävälle kasvulle. Tavoitteena on maailman paras koulutusjärjestelmä 2030, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan nykyistä joustavampia ratkaisuja työntekoon, koulutuksen rakenteisiin ja oppimiseen. Yhteiskuntamme murrosajan keskeisinä mantroina ovat mm. globaali markkinatalous, muutoksenhallinta, elinikäinen oppiminen, elämyksellisyys, etätyö, yhteisöllisyys, tehokkuus, laatu ja kansallinen kilpailukyky. Miksi murrosajan mantrojen julistusten keskeltä ei kuulu riittävästi kriittisiä pohdintoja esim. siitä, millaisia todellisia muutosvaikutuksia niillä olisi globaalissa markkinataloudessa ja koulutuksen erilaisissa muutosprosesseissa? Olisiko nykyhetken ja tulevaisuuden havainnoinnissa tärkeää syventyä myös taustalle jääviin tekijöihin, kuten arvoihin, odotuksiin ja valintaintresseihin, sekä pyrkiä paljastamaan vallalla olevista ilmiöistä uusia merkityksiä irtautumalla perinteisistä ajattelumalleista?


Itkevät tamperelaiset: Moduli VII[muokkaa]

Videolla brittitutkija Ken Robinson käsittelee koululaitoksen tulevaisuutta hieman samalta kantilta kuin Sugata Mitra kurssin alkupuolen johdantovideolla. Kuten Mitra, myös Robinson lähestyy vallitsevaa tilaa kriittisesti ja pääkohdat ovat likimain samoja kuin Mitralla: koululaitoksen filosofia on useita vuosisatoja vanha, järjestelmä ei huomioi yksilöiden välisiä eroja eikä nykyinen systeemi tunnu sopivan nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin. Robinsonin dystopiassa lapsille tulee vielä lisäksi adhd-oireitakin. Sävy on tarkoituksella kärkäs ja paikoin jopa hyvin mustavalkoinen, mutta populistisen paatoksen takaa on toki löydettävissä osuviakin ajatuksia.

Mitran tavoin Robinsonin agendan yksi taikasanoista on ryhmätyöskentely. Nykyinen koululaitos perustuu tiukkaan opettajakeskeiseen asetelmaan, jossa luokan edessä orjallisesti seisovalla opettajalla on päävastuu asioiden selittämisestä alati keskittymiskykynsä kanssa painiskeleville oppilaille. Mitran ja Robinsonin edustaman koulukunnan mukaan tämä paradigma olisi murrettava. Oppiminen tapahtuisi ryhmissä; vertaistensa ympäröimänä, jossa ryhmälle heitetty ”pallo” eli teoria saataisiin omaksuttua ryhmätyöskentelyn seurauksena.

Ajauduimme ryhmässämme kuvittelemaan mielessämme ryhmätyöopiskelua luokkatilanteisiin ja näimme siinä paljon mahdollisuuksia, mutta myös väistämättömiä uhkakuvia. Pohdimme asiaa lähinnä ala-asteen näkökulmasta. Muistamme itsekin ryhmätyöskentelyn olleen hauskaa vaihtelua perinteiseen ”kuuntele ja opi” –malliin, mutta toisaalta muistamme nekin hetket, kun työteko on saanut jäädä muun sosiaalisen kanssakäymisen jalkoihin. Tätä kaiholla muistelleessamme tulimme ajatelleeksi, miten ryhmissä korostuu erilaiset sosiaaliset taidot ja kommunikointitottumukset. Nähdäksemme ryhmätyöskentely kärjistää tällaisia erilaisuuksia. Miten ryhmäopiskelu toimii niille, jotka ovat luontaisesti ujoja ja hiljaisempia? Uskaltavatko he tuoda oman kontribuutionsa ryhmän eteen, mikäli muu ryhmä on ekstroverttiä sorttia? Yhtäältä, menemällä toiseen ääripäähän, miten vilkas ja hauraan keskittymiskyvyn omaava lapsi jaksaa päivästä toiseen osallistua puoliformaaliseen oppimistilanteeseen tehokkaasti? Ryhmätyöskentely laskee eittämättä aitoja kohti uudenlaista oppimisprosessia, mutta matala aita toimii myös toiseen suuntaan: sieltä voi olla helpompi päästä karkuun. Riittääkö opettajilla aika ja ”pelisilmä” valvomaan, että ryhmän fokus pysyy olennaisessa?

Robinson kyseenalaistaa myös koulujen ikäluokkajärjestelmän. Pidimme tätä ryhmässä varsin hyvänä huomiona, sillä ajatuksena se tuntuu itse asiassa todella nurinkuriselta. Kuka on laskenut, että lapset kehittyvät samaa tahtia (luku)vuoden mittaisissa sykäyksissä? Ikäryhmien yksi suurin ongelma on tasapäistäminen. Kun lapsien ainut homogeeninen tekijä on ikä, saattaa massa mukautua toistensa kaltaisiksi. Tämä voi auttaa hitaammin oppivia yksilöitä kun he voivat vertaistuen avulla kiriä muiden etumatkaa kiinni, mutta toisaalta ”älykkäämpien” lapsien potentiaali saattaa taantua heille liian verkkaisen tahdin johdosta. Tulisiko lapset sitten jakaa lahjakkuuden perusteella ryhmiin? Kuinka mahdollistetaan liikkumavara eri ryhmien välillä, sillä tuskinpa kenenkään osaamistasoa voidaan sementoida heti ensimmäisestä päivästä lähtien? Vaihtamalla ryhmää saattaa toki löytyä yksilön osaamista vastaava taso, mutta jatkuvasti vaihtuva oppimisympäristö saattaa tuntua myös epäturvalliselta. Vai tarjotaanko lapsille tasoryhmien sijaista erilaisia opintopolkuja? Tässä uhkana näemme sen, että lapsi joutuu liian varhaisessa vaiheessa valitsemaan tulevaisuutensa eikä päätös aina ole edes oma, vaan vanhempien maailmankatsomuksen myötävaikuttama. Loppujen lopuksi tulimme siihen tulokseen, että ikäryhmät ovat eräänlainen kompromissi osaamis-kehityksellisen aspektin näkökulmasta. Tällöin ainakaan koulujärjestelmän ei tarvitse ottaa vastuuta määrätessään lapselle hänen tulevaisuutensa valmiiksi.

Lopuksi nostimme yksilön kehityksen pois koulujärjestelmän viitekehyksestä. Pohdimme, miksi Mitran ja Robinsonin reformi-innokkuus kattaa vain koulun, eikä vanhempien vastuusta puhuta ollenkaan? Uskoaksemme lapsen kehityksen suuret viivat vedetään kuitenkin kotona eikä pulpetissa. Kotona saadaan elämän ohjeita ja koulussa annetaan työkaluja ymmärtämään niiden merkitys. Robinson pitää digitaalisia viihdelaitteita yhtenä syypäänä esimerkiksi adhd-oireyhtymien lisääntymiseen. Jotta digitaalisen aikakauden pilaamat lapset saadaan keskittymään koulussa opetettaviin ”tylsiin asioihin”, pitää heidät lääkitä rauhallisiksi. Ovatko ryhmätyöt sitten se autuaaksi tekevä voima, jolla ylivilkas älypuhelinsukupolvi saadaan kiinnostumaan opiskelusta eikä lääkitystäkään enää tarvittaisi? Vai pitäisikö seuraavan videon keskittyä valaisemaan vanhempia, joilta tuntuu selvästi puuttuvan työkaluja ja tahdonvoimaa valvoakseen lastensa digitaalisten laitteiden käyttöä?

Ryhmän sivu: Itkevät tamperelaiset

Koulu muutostarpeessa?[muokkaa]

(MinnaKap)

Puhutteleva video! Kyllä nyt katsojaa kosiskellaan olemaan samaa mieltä! Nimittäin aihe ja näkökulma saadaan entistä houkuttelevammaksi hienosti toteutetun videon avulla. Aihe on tärkeä ja näkökulma koulun tilasta ja tarpeesta muuttua on toki oikeutettu. Halusin kuitenkin nostaa esille tämän toteutustavan vaikutuksen katsojaan.

Muutoksia vaativassa keskustelussa myös usein puhutaan siitä, että opetustapa on väärä. Lapsia ei saisi istuttaa paikallaan, he eivät ole siihen tottuneet. Tämäkin on varmasti ihan oikeutettu vaade, mutta miten ja missä opettajat sitten saisivat lisää pedagogista, konkreettista ryhmien hallintaa koskevaa koulutusta? Sillä siinähän se muutoksen kohde juuri on, tavassa opettaa. Vaikka kuinka sanotaan, että opettajajohtoisuutta opetuksessa tulisi vähentää, niin ei se silti tarkoita, etteikö opettajalla tulisi olla kaikki langat käsissä ja tilanteet hallussa. Me opettajaksi kouluttautuvat olemme itse käyneet koulumme tietyllä tapaa, samaa tapaa viljellään myös yliopistossa sekä pedagogisissa opinnoissa että harjoitteluissa. Älkää ymmärtäkö väärin, videon viesti on minustakin suurimmaksi osaksi ihan oikea ja videon näkökulma koulun tarpeesta muuttua on minunkin mielipiteeni, mutta ehkä olisi syytä heittää ilmoille myös ne muutosta rajoittavat tekijät. Kysynkin, että miten koulu voi muuttua jos jatkuvasti kiristetään kukkaronnyörejä ja kasvatetaan ryhmäkokoja? Entäpä opetukseen suunnitellut tilat, eivätkös nekin sitten vaatisi perus muutoksia, jos haluttaisiin täysin uudenlaista opetusta? Mites opettajakoulutuksen laita? Mitä muutoksia siellä tulisi tehdä?

Vaikka olenkin muutostarpeesta samaa mieltä, täytyy minun kyllä puolustella koulua myös sellaisena kuin se tällä hetkellä on. Tuskin on lapsille haitaksi jos välillä joutuvat vähän istumaankin ja harjoittelemaan keskittymistä, kuuntelua ja läsnäoloa. Myös tämä taito on tärkeä monessa tulevaisuuden ammatissa.

Mielenkiinnolla odotan tulevaa ja sitä, miten koulu tulee aikojen saatossa muuttumaan. Videon vaatima muutos on erittäin haastellinen ellei mahdoton toteuttaa mikäli toteutus jätetään yksin esimerkiksi koulujen tai opettajien harteille. Konkreettinen muutos on mahdollista vain monen tahon yhteistyöllä ja yhteisellä päämäärällä.

MinnaKap