Siirry sisältöön

Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2015 kurssi/keskustelusivulle 1

Lisää linkkejä
Wikiopistosta

Tänne, allekkain vaan, vaikka jollain väliviivalla eroteltuina eri ryhmien tekstit. ____________________________________________________________________________________

Ryhmän Omena keskustelun yhteenveto videosta Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Nykyisen koulutusjärjestelmän idea on Mitran mukaan saanut alkunsa 300 vuotta sitten Brittiläisen imperiumin tarpeesta opettaa ihmisille taitoja, jotta he osaisivat toimia yhteiskunnassa ennen kaikkea hallinnollisissa tehtävissä ja kuuliaisina työntekijöinä riippumatta siitä, ovatko he vaikkapa Britanniassa vai Uudessa-Seelannissa. Pohdittiin, että tavoitteena koulutusjärjestelmässä on vertailukelpoisuus ja hallinnan tarve. Ihmisiä koulutetaan valtaapitävien tarpeisiin. Yksi ryhmäläinen oli kuullut jostakin, että tehdastyöt olisivat ohjanneet koulutuksen tarvetta. Tämä ei vastaa enää nykytilannetta. Mitra totesikin, että koulutusjärjestelmä kaipaa uudistusta. Opetus usein yhdenmukaistaa ihmisiä. Se on aika karua, sillä kaikki eivät välttämättä opi kunnolla koulun opetuksessa. Silti ihmisten oletetaan oppivan. Pohdittiin myös kirjoitustaidon sekä kaunokirjoituksen opettamisen tarpeellisuutta. Samaa mieltä olimme siitä, että jonkin tasoisen kirjoitustaidon sekä kieliopin opettaminen on edelleen tärkeää.

Pohdimme nykyisen koulutusjärjestelmän toisinaan uhkaavaakin asennetta: jos et tee niin kuin opetussuunnitelmassa on määritelty, et saa suoritusta. Tämä estää aivoja luomasta uutta ja loppujen lopuksi toiminta voi olla hyvinkin ulkoapäin ohjattua, jolloin syvällistä oppimista ei tapahdu. Mitra korosti useaan otteeseen kannustuksen tärkeyttä opettamisessa. Mitra oli tehnyt kokeen, jossa hän oli vienyt yhden tietokoneen slummialueelle, jonka asukkaat eivät olleet aiemmin kyseistä vekotinta nähneetkään. Kokeessa kävi niin, että slummin lapset alkoivat kuin itsestään oppia tietokoneen käyttöä ja opettivat toisiaankin. Slummin lapset saivat Mitran tekemässä kokeessa vastaavanlaiset tietokoneen käytön oppimistulokset kuin koulussa samat taidot oppineet oppilaat. Aina ei tarvita opettajaa, vaan lapset voivat oppia myös keskenään. Tämä kokeen tulos oli suurimmalta osalta ryhmäläisten mielestä uskottava. Moni ryhmäläinen oli sitä mieltä, että itse kokeilemalla ja toiselle opettamalla oppii itsekin parhaiten. Ryhmä korosti myös motivaation tarvetta. Sen sijaan vähemmän uskottava tulos oli kokeessa, jossa lapset olisivat oppineet DNA:n rakennetta ja kaiken lisäksi heille vieraalla kielellä. Epäilimme, että niinkö se tietokone jaksaa enää kiinnostaa alkuinnostuksen jälkeen. Esittelikö Mitra vain positiivisia esimerkkejään vai voiko todella olla niin, että kaikki kokeet ovat olleet yhtä menestystä? Pohdimme myös sitä, että toimisivatko tällaiset tietokonekokeet jossain kehittyneemmässä ympäristössä. Jaksaisivatko lapset kiinnostua virikkeellisemmässä ympäristössä Mitran kokeista?

Keskustelimme myös tulevaisuuden koulutustarpeesta ja siitä, tarvitseeko tulevaisuudessa todistella todistuksilla omaa etevyyttään. Esimerkiksi media-alalla tutkintotodistusten merkityksettömyys on suurelta osin jo nykypäivää ja tarvittavat taidot opitaan usein oman kiinnostuksen myötä ja alan harrastaneisuus on suuri meriitti. Totesimme, että tulevaisuudessa tutkintojen arvostus työelämässä voi vähentyä ja varsinaisen (työ)kokemuksen sekä omien taitojen ja kykyjen arvostus taas lisääntyä. Siis joillakin aloilla näin, mutta esimerkiksi lääkärin ammatissa tutkintojen arvostus pysynee tulevaisuudessakin korkealla ja kouluttautuminen on edellytys ammatissa toimimiseen.

Yksi Mitran esittämä ajatus oli, että oppimisen pitää antaa tapahtua, ei tehdä sitä tapahtuvaksi. Ryhmä totesikin ihanteellisen tilanteen oppimiselle olevan sellainen, että järjestettäisiin puitteet oppimiselle ja opettaja olisi ikään kuin sivustaseuraaja. Pohdimme tällaisen asetelman haasteellisuutta ja sitä, että se vaatisi opettajalta aika paljon resursseja. Opettajan pitäisi kuitenkin loppujen lopuksi kyettävä ottamaan kaikki oppilaat huomioon. Pohdimme, otetaankohan opettajakoulutuksessa mahdollisesti tämän suuntainen kehitys huomioon. Luovempaa opettamista, tietysti opetussuunnitelman ja lain puitteissa, ainakin painotetaan.

Mitra esitti videon lopussa toiveen tulevaisuuden oppimisympäristöstä; ”pilvien koulusta”. Koulussa olisi vain yksi huolehtiva, turvaa ja apua antava sekä kannustava ”isoäiti”. Opetus tapahtuisi ”älykkäillä seikkailuilla”, jotka käsittelisivät elämän isoja kysymyksiä. Tämä tulevaisuusvisio oli ryhmän mielestä ihan hyvä idea mutta hieman hankala hahmottaa käytännössä. Ehkäpä se toimisi jonkin aiheen tai oppiaineen rajoissa. Tänä päivänä luokkakoot ovat kuitenkin niin isoja, että käytännön toteutus näin vapaasta oppimisympäristöstä voisi olla mahdotonta. Lapset ovat niin erilaisia, toiset oppivat ryhmässä paremmin kuin toiset. Uhkana olisi, että joku jäisi täysin vaille oppimista. Kuitenkin jonkinlaisten testiryhmien perustaminen sai kannatusta ryhmässä. Eihän sitä muuten voi tietää, toimisiko idea.

Huomioimme vielä, että Mitran videossa on verrattavuutta tähän kurssiin: meille on annettu aika vapaat kädet suorittaa kurssi ja ryhmätyöskentely tarkoittaa väistämättä asioiden oppimista yhdessä ja niiden opettamista toisille. Kannustusta unohtamatta. ______________________________________________________________________________________

Ryhmän Pelilukutaito kommentit

Pros:

- Mitran huomio, että ulkoaopettelu on vanhentunut tapa oppia hyvä huomio: työelämä muuttunut, teknologiaa tullut, sitä pitäisi myös hyödyntää kouluissa.

o ”Web 2.0 yhteiskunta vaatii päivitystä opetus 2.0:n.” Teknologian tuomat mahdollisuudet pitäisi tuoda opetukseen.

- Lapset saavat vuorovaikutustaitoja kun työskentelevät yhdessä.

- Lapsille voidaan koneiden avulla opettaa myös medialukutaitoja käytännössä.

Cons.

- Pelkässä ryhmätyöskentelyssä osa oppilaista voi jäädä sivuun, vaikeampi varmistaa että kaikki todella oppivat, ja ryhmän jäsenten temperamentit vaikuttavat (miten suhtautua ryhmään jota yksi johtaa kuin diktaattori?).

- Sosiaalinen asema luokassa vaikuttaa ryhmätyöskentelyyn (esim. syrjitty lapsi, koulukiusattu – kuinka saadaan osaksi porukkaa?).

- Lapset joilla on oppimishäiriöt voivat tarvita enemmän opettajan tukea.

- Onko kaikilla oppilailla yhtäläinen tiedonjano?

o Miten motivoidaan?

- Onko tietokone lapselle ennestään tuttu? Ja jos on, niin missä muodossa ja pystyykö lapsi keskittymään vain koulutehtävien tekoon sillä?

Yhteenvetona: Mitran esittelemää koulutustapaa voisi jossain määrin tuoda kouluihin yleisemminkin, mutta muokattuna tai paremminkin ehkä räätälöitynä. Yksilö ja sosiaalinen puoli tulisi ottaa laajemmin huomioon. Mitran keinoja yhdistettynä perinteiseen opetukseen voisi olla toimivampi ratkaisu.

______________________________________________________________________________________

Ryhmä Tunnemursut:

Mitran ajatus koulusta pilvessä on teoreettisesti toimiva, mutta jättää toivomisen varaa konkreettisessa toteutuksessa. On mahdollista oppia yksittäisiä asioita itseoppimalla, mutta asioiden yhdistämiseksi järkeviksi kokonaisuuksiksi tarvitaan koulun tuomaa järjestystä. Lause "knowing is obsolete" ei myöskään kuulosta realistiselta, sillä koulun tarkoitus on tarjota oppilaille perussivistys. Riippuu kulttuurista, miten tuttu tietokone on lapselle. Jos tietokonetta on tottunut käyttämään viihdetarkoituksiin, silloin motivaatio käyttää sitä uuden oppimiseen on pienempi. Vincent Miller viittaa teoksensa "Understanding Digital Culture" (2011) luvussa 4 "Digital inequality: social, political and infrastructural contexts" (ss. 98-99) samaan kokeiluun, josta Waschaur (2004) raportoi negatiivisia tuloksia. Tietokoneilla oli todella vähän sisältöä hindiksi, joten lapset käyttivät niitä pelaamiseen ja piirtämiseen. Lapsilla oli siis todella vähän motivaatiota käyttää koneita akateemisessa mielessä, koska he eivät ymmärtäneet kieltä. Ihmiset tarvitsevat oikeanlaisen oppimisen kontekstin, tiedon siitä miksi koneiden käyttö tai niiltä oppiminen olisi heille hyödyllistä. Siksi pilvessä itsenäinen opiskelu tietokoneen kautta ei välttämättä voi toimia kehitysmaissa. Koulu laitoksena antaa oikeanlaisen kontekstin ja motivaation oppimiseen.

Ajatus pilvikoulusta valvovine mummoineen toimii pienillä lapsilla, mutta teini-ikäisillä tämä konsepti on arveluttava. Ihmiset saattaisivat opiskella tällä tavalla vain itseään kiinostavia aiheita ja jäisivät joistakin peruasioista täysin tietämättömiksi. Valvovien mummojen kannustus ei varmasti olisi riittävää motivoimaan kaikkia. Perinteistä koulumallia tarvitaan motivaation ylläpitämiseen ja sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Ihmisillä on myös erilaisia tapoja oppia, ja pilvikoulumalli tukee käytännössä vain yhtä tapaa. Se jättää myös huomiotta oppilaat, joilla on erityistarpeita opetuksen suhteen, esim. lukihäiriöitä.

Jos itsestään löytää motivaatiota opiskeluun, niin tämäntapainen itsenäinen opiskelu voisikin toimia, mutta todella monilla ihmisillä on vaikeuksia keskittyä sekä motivaation puutetta. Voisihan muodostaa opiskeluyhteisöjä, jossa opiskellaan yhdessä mutta välttämättä tuloksista ei tule parhaita mahdollisia, esimerkiksi jos aihe ei kiinnosta opiskelijoita. Lisäksi ryhmäoppimisen ongelmana on, että hiljaisemmat ja vetäytyneemmät henkilöt voivat jäädä keskeisen oppimistoiminnan ulkopuolelle. Toisaalta, monet ihmiset myös kokevat perinteisen koulumuodon ahdistavaksi ja rajoittavaksi. Ihmiset pitävät oppimisesta, mutta kun se on pakollista, ei se välttämättä herätä mielenkiintoa. Itsenäinen opiskelu pilvikoulussa voi auttaa tässä ongelmassa. Ei silti voi sanoa, että perinteinen koulumuoto on tarpeeton tai vanhentunut. Vanhentunut määritellään ei enää tyyliltään tai tyypiltään ajankohtaiseksi; toisin sanoen siis ajassa jälkeenjääneeksi. Koululaitosta nykymuodossaan ei voi sanoa vanhaikaiseksi instituutioksi.

______________________________________________________________________________________

Ryhmä Kolme muskettisoturia:

Mitra esittää ajatuksen, että nykyinen koulusysteemimme olisi vanhentunut. Tilalle hän tarjoaa uuteen teknologiaan nojaavaa, yhteisöllisempää ja itsenäisempää opiskelumuotoa, jossa oppilaiden uteliaisuudelle annetaan enemmän tilaa motivoivana voimana. Itse käytännön toteutus jää vielä hämärän peittoon. Puhe vaikuttaa enemmän massojen inspiroimiseen tarkoitetulta hypetyksen nostatukselta varsinaisen faktapuolen jäädessä laihaksi.

Sinänsä ajatus koulutusjärjestelmän uudistamisesta paremmin nykymaailmaan sopivaksi kuulostaa hyvältä. Maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa, ja koulutusjärjestelmän tulisi valmistaa uutta sukupolvea vastaamaan uudenlaisiin haasteisiin. Mitran esittämät tulevaisuuden kuvat vaikuttavat kuitenkin lähinnä ällöttävän idealistisilta. Se mikä toimii lapsille ei toimi teini-ikäisille, ja mikä toimii yhdessä kulttuurissa ei välttämättä toimi samalla lailla toisessa. On myös erittäin kyseenalaista, että oppimismotivaation voisi vain jättää nojaamaan lapsen omaan uteliaisuuteen ja innostukseen.

Teoria jättää huomiotta oppilaat joille sopii parhaiten erilaiset oppimisstrategiat, esimerkiksi kuuntelemalla oppiminen. Ryhmässä opiskelu ei myöskään sovi kaikille, puhumattakaan oppilaista joilla on oppimisvaikeuksia. Miten skypen välityksellä kannustava mummo auttaa lasta ymmärtämään monimutkaisen matemaattisen ongelman?

Väite “knowing is obsolete” kuulostaa äärimmäisen kaukaahaetulta. Koulutuksen kun kuitenkin tulisi tarjota oppilaille perustietopohja ja yleissivistys. Vasta tämän jälkeen on mahdollista toimia lähdekriittisesti ja rakentaa omaa ajattelua maailmasta. Ei kaikkea voi vain googlettaa sitä mukaa kun tiedontarve tulee vastaan, mutta ehkä Mitra ei vain ilmaissut riittävän selvästi, mitä ajoi tällä ajatuksellaan takaa.

______________________________________________________________________________________

SMAL-ryhmä

Sugata Mitran puhe [1] antoi ryhmällemme paljon ajattelemisen aihetta, mutta sen soveltaminen yleisellä tasolla, irti omasta kontekstistaan, jäi ilmaan. Olisiko Mitran kehittämän oppimisen tavan tarkoitus korvata koulutus vai toimia sen rinnalla? Miten vertaisoppiminen toimii silloin, jos lapsella on oppimisvaikeuksia? Ovatko lapset yhtä innoissaan oppimisesta ja tietokoneista Suomessa kuin Intiassa? Miten isoäitimäinen jatkuva ihailu toimii silloin, jos lapset eivät vaan tunnu oppivan? Onko oppiminen automaattista, kunhan koulu ei puutu siihen? Mitran esitys herätti ryhmässämme enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

Jo Mitran alkuoletus oli mielestämme (luonnollisesti) sidoksissa hänen omaan taustaansa brittiläisen imperiumin kasvattina. Toisin kuin Intiassa, Suomen koulujärjestelmän taustalla ei ole laajan imperiumin tavoitetta kasvattaa lapsistaan virkamiehiä. Suuri osa suomalaisista koululaislapsista sekä kierto- että kansakouluaikaan oli tulevia maanviljelijöitä. Koulutus ei kuitenkaan valmentanut suomalaisia maanviljelyyn, vaan opetti heitä kirjoittamaan kauniilla käsialalla aivan kuten Intiassa. Ainakin osaksi suomalaisen koulujärjestelmän voi ajatella pohjautuvan myös luterilaiseen tavoitteeseen saada rahvas lukemaan Raamattua.

Ryhmä jatkoi Mitran alkuoletuksen ”työelämä on muuttunut, siis koulunkin tulee muuttua” purkamista. Koulutuksen sisällön ja hyödyllisyyden perusteleminen työelämän tarpeilla on niin tavallista, että se tuntuu jo itsestäänselvyydeltä. Onko kuitenkin oikeasti niin, että koulutuksen tehtävä on valmentaa lapsia työelämään? Mikä on koulutuksen itseisarvo?

Opintojen itseisarvoa mietimme myös siinä vaiheessa, kun Mitra kehui järjestelmänsä avulla lasten oppivan asioita kymmenen vuotta aiemmin kuin on tavallista. Hän selitti haltioissaan, kuinka kahdeksanvuotias ymmärtää elektronin ominaisuuksia paremmin kuin lukiolainen. Suomalaisessa alkeisopetuksessa taas sanotaan korostettavan vapaata ja tietyllä tapaa päämäärätöntä leikkiä. Esimerkiksi Korhonen-Vemmelsääri ymmärsi vasta aikuisena käyneensä esikoulua ollenkaan, niin leikinomaista esikoulu oli ollut. Miksi kahdeksanvuotiaan tarvitsisi tietää, mikä on elektroni? Mitä arvoa on sillä, että lapsi oppii tietosisältöjä aikaisin?

Vilkaisimme vielä Mitran projektin verkkosivuja [2]. Siellä esitettiin opettajille kysymys: pitäisikö oppilaiden saada käyttää internetiä koetilanteissa? Kysymys herätti ryhmässämme keskustelua verkko-oppimisesta ja siitä, kuinka se helposti voi tarkoittaa googlea ja wikipediaa. Veee pohti, mitä jää käteen siitä, jos lapsi bongaa kysyttävän asian, kirjoittaa sen hakukoneeseen ja kopioi vastauksen. Yhtä hyvin voi kysyä, voiko kokeessa käyttää tietosanakirjaa. Ryhmä totesi, että ainakin verkko-oppimisen avainkysymys on se, millä tavalla verkkoa hyödynnetään ja mitä tarkoitusta se palvelee. Esimerkiksi latinan ylioppilaskokeessa käytetään sanakirjaa, koska tarkoituksena ei ole mitata kielen arkikäyttöä vaan sitä, kuinka hyvin latinisti ymmärtää lauseopin ja kääntää kirjallisuutta. Verkon hyödyntäminen koetilanteissa on siis perustavanlaatuinen kysymys, sillä se määrittää uudestaan sen, mitä opiskelija oppii ja mitä hänen tulee oppia.

______________________________________________________________________________________


Yhteenvetoa ryhmä wikipedian keskustelusta:

"Pilvikoulun" ongelmia:
- Medialukutaito ja lähdekritiikkiin oppiminen voi jäädä pilvikoulujen toteutuksessa heikoksi.
- Ryhmissä kaikki lapset tuskin ovat samanarvoisessa asemassa sosiaalisilta taidoiltaan tai luonteeltaan, jolloin hiljaisemmat saattavat jäädä tiedonjaossa äänekkäämpien jalkoihin.
- Lapsissa on erilaisia oppijoita; introvertteja, pelokkaita, kielellisesti rajoittuneita tai ehkä luonnostaan teknologiaa vierastavia yksilöitä. Miten heidän tarpeensa voidaan ilman opettajaa ottaa huomioon?
- Mitran esimerkin lapsilla motivaatio oli kohdillaan (uutuudenviehätys?). Aina näin ei kuitenkaan ole. Motivaation ja innon puuttuessa tarvitaan järeämpiä keinoja kuin kannustavaa mummoa.
- Kouluympäristöllä ja -yhteisöllä on myös sosiaalistava ja arkea aikatauluttava rooli. Yhtenäisellä peruskoululla on myös luokkaeroja tasoittava vaikutus. Varsinkin pienemmän lapsen psykologisen kehityksen ja kasvatuksen kannalta saattaa auktoriteetin puuttuminen olla vahingollistakin.
- Vapaan netin ympäristössä, on ehkä haastavaa saada fokus ja mielenkiinto pysymään annetuissa tehtävissä.

"Pilvikoulun" hyviä puolia:
- Aktiivinen oppiminen on tutkitusti motivoivaa ja inspiroivaa. Teknologian avulla ja ongelmanratkonta-metodilla oppiminen on myös ajallisesti tehokasta. Koulussa aikaa "tuhlaantuu" monenlaiseen oheistoimintaan.
- Pilvikoulu voisi antaa mahdollisuuksia erityisesti kehittyvissä ja köyhissä maissa asuville lapsille, joille ei muuten olisi resursseja tarjota opetusta.
- Mitran kokeiden toimintamalli on ehdottomasti käyttökelpoinen perinteisten menetelmien lisänä. Onhan tämäkin kurssi käytännössä Mitran kokeiden hieman lievempi muoto.

______________________________________________________________________________________

Ryhmä Interaktiiviset ihmiset

Mitran mielestä nykyinen koulujärjestelmä on auttamatta vanhanaikainen. Oppilaiden pakottaminen opettelemaan ulkoa asioita ei todellisuudessa palvele nykyajan työelämää enää mitenkään, varsinkin, kun kaikki tieto on koko ajan ulottuvillamme internetin välityksellä. Hän kokeili viedä slummeihin tietokoneita lapsille, jotka eivät olleet koskaan käyttäneet tai ehkä edes nähneet tietokoneita. Hämmästyksekseen hän huomasi, että lapset oppivat täysin itse ilman opastusta käyttämään tietokoneita. Tämä osoittaa, ettei tietotekniikan käyttäminen oikeasti ole niin vaikeaa kuin ehkä kuvittelemme.

Uskomme, että ihmisellä on täysin erilainen motivaatio oppimiseen, kun se on omaehtoista, uteliaisuuteen perustuvaa sekä tiedon soveltamista eikä vain ulkolukua tai niin sanotusti pakkopullaa. Kun kukaan taho ei ole muistuttamassa palautuspäivistä tai esittämässä tiukkoja suoritusvaatimuksia, on oppiminen varmasti mielekkäämpää. Kun mietin omaa oppimistani, tunnistan kyllä itsestäni piirteitä perinteisestä koulutaustasta. Vieläkin, kun saan jonkun tehtävänannon, otan siitä paineita ja mietin jo palautuspäivämäärää. Vaikka yritän asiaa tietoisesti muuttaa, koen olevani enemmänkin suorittaja kuin oppija. Asia olisi varmasti toisin, jos olisin opiskellut koko elämäni Mitran aatteiden mukaan.

On kuitenkin huomioitava, että Mitran kehuessa verkkopohjaisen opetuksen mahdollisuuksia, hän ei tuo paljonkaan esille siihen liittyviä riskitekijöitä. Videossa näytetään, kuinka Mitran lapset selvittävät, kuinka maailma loppuu. Tämä jotenkin pysäytti minut. Onko oikein antaa lapsille mahdollisuus oppia kaikkea? Onko lasten kehitys vielä riittävä ymmärtämään noinkin suuria asioita kuin elämän loppumista? Voiko tästä aiheutua turhaa pelkoa ja stressiä? Toisaalta kai minullekin on muinoin opetettu, kuinka aurinko joskus sammuu ja niin edespäin, mutta mitä jos kukaan ei ole valvomassa tai rajoittamassa sitä, kuinka syvälle aiheeseen mennään.

Asioiden tietäminen ei kuitenkaan ole tänä päivänä täysin turhaa, ihmiset tarvitsevat perustietämyksen asioista, jotta selviävät nyky-yhteyskunnassa. Ongelmana, on että missä vaiheessa lapset tulevat tiedolle kriittiseksi, jos heillä on aina vapaus kaikkeen tietoon ilman ohjausta. Tästä voidaankin pohtia opettajan auktoriteetin katoamista verkko-opetuksen myötä.

Opiskelemisen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia, mitä opetuksen siirtyminen verkkoympäristöön tekee perinteisille kädentaidoille ja muistille. Työskennellessämme tietokoneella lukutaitomme on nopeaa ja keskeisiä kokonaisuuksia hetkelliseen käyttötarkoitukseen poimivaa verrattuna kirjapainotteiseen opiskeluun, joista olemme oppineet painamaan kokonaisuuksia mieleemme. Kun tietoa on valtavasti saatavilla, on kouluissa opetettava riittävän hyvät taidot sen suodattamiseen.

Omalta osaltaan verkko-opetuksella on vaikutus ihmisten sosiaalisiin kykyihin. Jo nykyisin on havaittavissa, että fyysinen opetus on yliopistossa siirtynyt enemmän ryhmätyötehtäviin ja osallistumiseen perinteisen luentojen kuuntelemisen sijaan. Voidaankin kysyä, onko opetuksen muututtava tehtäväpainotteisemmaksi ja sosiaalisemmaksi, koska luennot ovat yhä useammin verkossa ja tietojen saaminen on yhä helpompaa.

Ainakin Suomessa perusopetuslaki edellyttää kouluja opettemaan lapsille tarkkaan määritellyt asiat. Opetettavien asioiden tarkoituksena on: "tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja". (Perusopetuslaki 2. §) Tämän takia Mitran idea enemmän tai vähemmän täysin itse-ehtoisesta opiskelusta ei voi toteutua siinä muodossa, missä hän siitä kertoi, ainakaan Suomessa. Joissakin asioissa, etenkin täysin "ylimääräisissä" aiheissa, kuten avaruus, itse-ehtoinen opiskelu voi olla jopa ideaalista, sillä oppilailla on jo kipinä tietää lisää aiheesta. Suomessa Mitran ehdottama oppimistapa voisi toimia vasta toisen asteen koulutuksissa, kun lapset ovat kasvaneet teineiksi ja ymmärtävät maailmaa paremmin. Samalla toisen asteen koulutusta pitäisi muokata nykyisestä tekstipänttäämisestä enemmän soveltavaan oppimiseen, sillä vähittäiset vaatimukset yhteiskunnassa pärjäämiseen on annettu jo peruskoulussa.

______________________________________________________________________________________

Kuvalukuntaitoryhmän pohdinnat

Video oli mielenkiintoinen ja esimerkit suorastaan kiehtovia. Olisi melkeinpä kiinnostavaa kokeilla tuota menetelmää ja, jos joskus pitää jotain opettaa niin luultavasti tämä olisi menetelmä, jota käyttäisin, jos se suinkin sopii asiayhteyteen. Koulussa en pitänyt ryhmätöistä, mutta niissä tuli kyllä aina selväksi, että niitä tehtiin ryhmissä siksi, että pitää tehdä ryhmätöitä, koska ryhmätöitä kuuluu tehdä ja niissä oli jokin odotettu lopputulos, joka piti vain toteuttaa. Tämä menetelmä voisi toimia, koska se vaikuttaa joustavammalta ja jos vain saa aikaiseksi riittävän mielenkiintoisen kysymyksen suurin osa motivoituu etsimään vastausta tai ainakin sen jotain osaa, tai sitä, että voiko tähän kysymykseen edes vastata. Olisi mielenkiintoista saada selville että toimisiko yhdessä oppiminen suomalaisessa koululuokassa. Voisin kuvitella, että alkukankeuden jälkeen voisi toimiakin. Seuraan päivittäin vierestä yhtä vastahakoista koulutaivalta, kun koulussa on tylsää ja asiat on joko liian vaikeita tai liian helppoja ja hyvin eritasoisten oppilaiden pitäisi jotenkin opetella samassa tahdissa samat asiat... Videosta jäi myös mieleen positiivisen palautteen, ihmetyksen ja ihastelun merkitys oppimiselle. Tätä ei taideta edelleenkään aina koulumaailmassa huomata hyödyntää, ellei kyse ole jostakin aivan erikoislaatuisesta taidosta.

-Soila

Yhdyn kyllä Soilan mietteisiin monelta kohdin. Sehän olisi ihanne, jos jokainen saisi oppia omassa tahdissaan niitä asioita, jotka kokee mielenkiintoisiksi. Ongelma on mielestäni aina ollutkin se, että kaikkea ei voi kokea mielenkiintoisena ja näin syntyy ehkä vaara, että jokin tarvittava taito tai tieto jää saamatta. Mitra puhui siitä, että nykyaikainen opetusmenetelmä on vanhentunut, “aikansa elänyt” niin sanoakseni. Olemme jotenkin jämähtäneet hyväksi koettuun malliin, eikä sitä olla viitsitty parantaa. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Totuus on kuitenkin se, niin kuin Tere Vaden myös jollakin tunnilla muistaakseni sanoi, että oppiminen tapahtuu enimmäkseen vapaa-ajalla, ei koulussa. On siis ehkä aikakin, että opetusmenetelmiä uudistetaan. On selvää, että ihminen uhraa enemmän aikaa jollekin, joka on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Palkitsevaa siis muillakin tavoilla kuin keksityillä numeroilla todistuksessa. Mihin katoaa oppimisen riemu? Soilan pohdintaan tarttuen, uskoisin että tämä Mitran systeemi toimisi missä päin maailmaa tahansa. Tarvitaan vain joku, joka kysyy kysymyksen ja hieman ohjaa toimintaa (mutta ei vaikuta oppimiseen, eikä ole liikaa läsnä - muutenhan mikään ei muuttuisi)

-Sanni

Maailma on muuttunut siitä, kun me olemme käyneet peruskoulua, puhumattakaan esim. puhuja Mitran ikäisistä ihmisistä. Koska maailma ja ihmiset muuttuvat, pitäisi opetusmenetelmienkin muuttua. 2000-luvulla syntyneet, nyt ala-asteikäiset lapset tarvitsevat älyttömän paljon virikkeitä keskittymisen ylläpitämiseen myös koulussa, koska he saavat niitä paljon myös vapaa-ajalla. Tässä olisi loistava tilaisuus uudistaa opetusmetodeja, vaikka onhan niitä jo uudistetukin: kouluista löytyvät smart boardit, tietokoneet ja tabletit. Mitran esittämä ajatus tulevaisuuden koulusta ja siitä, tarvitseeko koulussa kohta enää edes käydä, on kuitenkin pelottava. Koulu on asia, joka määrittelee lasta, vähän niin kuin työ määrittelee aikuista. Kukaan ei haluaisi sitä myöntää nörtiksi tai työnarkomaaniksi leimaantumisen pelossa, mutta näin asia on. Opetuksen pitäisi muuttua sukupolvien mukana ja opettajien pitäisi olla valmiita kehittymään ja kouluttamaan itseään jatkuvasti. Tuo ihastelun ja ihmetyksen vaikutus oppimiseen on hämmästyttävää. Yleensä tällaiseen yltiömäiseen kehumiseen törmää ehkäpä päiväkodissa, eskarissa ja muutenkin pienten lasten kanssa. Intialaisille lapsille kieltä opettavan englantilaisen “grannyn” kehut olivat aika stereotyyppisen ihailevia ja tuovat lapselle hyvän mielen (ja varmaan edistävät oppimistakin). Hassua on, että olen törmännyt samaan ilmiöön vielä yliopistossakin espanjan kielen kursseille. Opettaja puhuu meille, 20-30-vuotiaille aikuisille kuin lapsille. Vaikka kehut ovat aina mukavia, tuntuu se silti vähän ristiriitaiselta.

-Maiju

Mulle tuli tästä tosi paljon mieleen suomalainen matikan opettaja Pekka Peura. En tiedä, onko hän saanut vaikutteita Sugata Mitralta vai onko tässä vain yhteensattumaa. Joka tapauksessa periaate on sama: oppilaat opettavat itse itseään ja toisiaan. Ohessa linkki Suomen Kuvalehden juttuun: http://digi.suomenkuvalehti.fi/share/311077/9bf867 Mielenkiintoista tuossa puheessa oli pätkä, jossa Sugata Mitra puhui tietämisen olevan vanhentunutta. Meidän ei tarvitse täyttää päätämme enää “turhalla” tiedolla, koska kaikki on tarkistettavissa muutamassa sekunnissa. Se, mikä minua kiinnostaa ja mihin Sugata Mitra ei antanut vastausta on, että mitä tulee tilalle? Ihmisaivot käyttävät aina saman verran kapasiteettia, mutta mihin “turhasta” tiedosta vapautunut työ- ja säilömuisti käytetään. Minkälaisia mahdollisuuksia se antaa? Arvaan, että mikäli uskaltaisimme päästää ainakin peruskoulussa irti ulkoa opettelusta, oppilaiden innovaatiokyky ja luova ajattelu olisi aivan eri tasolla kuin se on tällä hetkellä. Sen sijaan, että kaikilla on sama tieto kaikista asioista, ihmisten luontaiset kiinnostuksen kohteet pääsisivät paremmin esille. Jokainen olisi erityisen hyvä jossain tietyssä asiassa - Sugata Mitran vertauskuvaa käyttäen: ihmiset eivät olisi enää identtisiä tietoverkoston(/-koneen) osia, vaan sen itsenäisiä osasia, jota verkosto vaatii toimiakseen. Jokaisella on omassa muistissaan jokin tietotaito, jota pystytään soveltamaan ja yhteinen perustieto on aina kaikkien saatavilla.

-Hanna

_______________________________________________________________________________________________________________________________________________

Plan B:n pohdinnat: Build a School in a Cloud

Sugata Mitran video herätti ryhmässämme paljon keskustelua nykyisestä koulujärjestelmästä, oppimisen nykytilasta ja opettamisesta. Ryhmämme keskusteli muun muassa nykyisen koulujärjestelmän ongelmakohdista ja yhtyi monilta osin Sugata Mitran esittämään kritiikkiin: nykyisessä opetuksessa painotettavaa ulkoa opettelemista kritisoitiin, koulun yksilökeskeistä suorittamista kyseenalaistettiin ja huomiota kiinnitettiin siihen, että formaalin koulun tehtävänä on ollut tasapäistää oppilaita ja tuottaa pitkälti samanlaisia yksilöitä imperiumin tarkoituksiin, mikä nykytilanteessa kuulostaa vanhahtavalta ja epätarkoituksenmukaiselta. Ryhmässämme keskusteltiin lisäksi siitä, miten Mitran kokeet havainnollistavat oman kiinnostuksen ja yhdessä tekemisen sekä tiedon jakamisen merkitystä: oppiminen ei välttämättä vaadi koulua tai opettajiakaan, vaan keskeistä on kiinnostus ja tiedon hankkiminen jotakin tarvetta varten. Ryhmässämme pohdittiin, että teknologia mahdollistaa entistä paremmin pääsyn tiedon lähteille ja tekee helpommaksi tiedon jakamisen vertaiselta toiselle, mikä muuttaa oppimisen tapoja. Osa ryhmäläisistä toi myös esiin, että ylipäätään maailmassa työn luonne ja koko oppimisen käsite ovat muuttumassa ja näin ollen koulutuksen käytäntöjenkin olisi syytä uudistua osana tätä laajempaa kontekstia – esimerkiksi ajatus putkesta, jossa koulua ja oppimista seuraa ja työelämä ja vanhuus nähtiin aikansaeläneenä.

Toisaalta keskustelussamme nousi esiin myös kriittisyys videolla esitettyjä asioita ja kohtaan. Keskustelussa kiinnitettiin huomiota esimerkiksi siihen, että Mitran ajatus oppimisesta edustaa tietynlaista näkemystä eikä Mitran formaalin koulutuksen kritiikkikään tarjoa automaattisia ratkaisuja toiminnan uudistamiseen. Keskustelussamme osa ryhmäläisistä pohti muun muassa sitä, että Mitran kokeet edellyttävät omaa motivaatiota, ja ongelmalliseksi nouseekin oppimisen kannalta se, miten voidaan taata, että motivaatio kohdistuisi riittävän laajalle alalle – miten voitaisiin synnyttää motivaatiota ja ylläpitää sitä kaikkiin olennaisiin asioihin? Mitran kokeissa ei myöskään oteta juuri huomioon oppilaiden erilaisuutta ja sitä miten ei-keskiverrot oppilaat tulisi huomioida, jolloin vaarana on, että Mitran kokeita hyödyntävät menetelmät palvelisivat vain sosiaalisia ja lahjakkaita oppilaita heikompien kustannuksella. Koulun asenteita ja arvoja välittävä tehtävä tulee myös sivuutetuksi Mitran ajattelussa ja huomio on lähinnä yksilössä sen sijaan, että koulun yhteisön jäseneksi kasvattava tehtävä huomioitaisiin. Mitran kokeet on myös tehty ympäristössä, joka eroaa merkittävästi suomalaisesta koulujärjestelmästä, ja näin ollen tulosten soveltaminen sellaisenaan suomalaiseen kontekstiin on ongelmallista.


__________________________________________________________________________-

Ryhmä L33tbr0s sumplinnat: Pililinnakoulu

Ryhmällämme heräsi muutama kriittinen pohdinta Mitran opetusmetodeista. Mitran ajatus on mainio ja tuloksia saavuttava, pienten lasten kohdalla, jolloin heile kaikki uusi on mielenkiintoista. Mieleen tulikin, että toimiiko kyseinen opetusmetodi enää siinä vaiheessa, kun lapset varttuvat vanhemmiksi, esimerkiksi teini-ikään päästyään kun kiikariin saattaa sattua mahdollisesti alkeellinen kumppanin metsästys. Lisäksi toiminta oli vahvasti ryhmäpainotteista, mutta entäpä jos kaikki ei enää vanhemmalla lapsuusiällä tulekaan niin hyvin toimeen? Kuinka voitaisiin estää syrjäytyminen ryhmässä?

Pohdiskelimmekin erilaisia tapoja, kuinka hyödyntää Mitran kehittämää oppia esimerkiksi suomalaisessa koulutussuunnitelmassa. Mitran koestamat lapset olivat alle esikoulu-ikäisiä, joten jospa tätä koulutusmallia käytettäisiin esimerkiksi esikoulussa, jonka jälkeen tasaiseen tahtiin siirryttäisiin perinteisempään koulutussuunnitelmaan.

Eräänä tärkeänä pointtina heräsi ajatus myös virikkeiden osalta Intiassa vastaan hyvinvointivaltiossa. Mitran koe-asetelmassa tietokone oli täysin uusi juttu lapsille, mutta hyvinvointivaltiossa lapset näkevät tietokoneita joka paikassa. Onko lähtökohtainen innostus lapsilla samanlainen kuin intian lapsilla? Tietty Mitran jutussa nousee selkeästi esille se, mitä kaikkea pieni lapsikin voi itsekseen oppia, mikäli kyseistä asiaa kohtaa tuleva kiinnostus kumpuaa lapsesta itsestään.

Eräs tärkein esimerkki Mitran jutussa oli kuitenkin positiivinen palaute oppimisessa. Tällä ylläpidetään mielenkiintoa ja palkitaan oppilas oivalluksesta. Lisäksi jutussa ihmeteltiin kirjojen käyttöä. Miksi opettaa oppilaat etsimään kirjaa hitaasti selattavista kirjoista, kun oikealla internet-osaamisella tiedon voisi ammentaa välittömästi verkon syövereistä. Onko kirjojen käyttö ylipäätään vanhentunutta?

Ylipäätään nykyinen ulkoaopettelu määritellään vanhentuneeksi Mitran jutussa. Nykyään pitäisi panostaa lähdekriittisyyteen sekä tietoresurssien hyödyntämiseen. Pointti on selkeä: tietoa on niin paljon, että seuraavan sukupolven tulisi pystyä analysoimaan enemmän tiedon lähdettä ja sen luotettavuutta, jotta saisi käytettävästään datasta mahdollisimman paljon irti.


Lyhytelokuva


Kehityksen myötä ihmiselle on mahdollistunut sosiaalisointi internetin välityksellä, aina maailman toiselle puolelle asti. Tämä on auttanut useita tapaamaan sukulaisiaan kohtaamaan ja näkemään toisiaan useammin. Hyötyjen lisäksi tulee myös haittoja. Sosiaalisen statuksen ylläpitäminen esimerkiksi facebookiin aiheuttaa mielenkiintoisia reaktioita ihmisissä sekä heidän käyttäytymisessään. Lyhytelokuva osoittaakin, kuinka ihmiset voivat tehä pikaisiakin päätöksiä niistä vähistä tiedoista, joita hän löytää.

Elokuvan henkilöllä viriää ajatus että tyttöystävä hautoo eroa. Ajatuksen innoittamana hän lähtee metsästämään mahdollisia todisteita itselleen. Hän löytääkin "eroon viittaavia todisteita", kun joku hänelle tuntematon mies oli kommentoinut päähenkilön tyttöystävän viesteihin. Johtopäätös: päähenkilön tyttöystävällä on toinen mies. Pian päähenkilö lopettaa parisuhteen yhdellä hiiren klikkauksella. Muutaman facebook-kommentin perusteella, jotka hänen mielestään sopivat päähenkilön päähänsaamaansa ajatukseen.

Päähenkilö kyseli naamakirjaystävältään, että mitä hänen pitäisi tehdä asian suhteen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan paljastu onko päähenkilö edes nähnyt kyseistä "kaveria". Kasvottomat keskustelut jäävät pinnalliseksi. Mikä enää on oikeaa keskustelua?

Lisäksi pohdimme myös sitä, missä menee yksityisyyden raja nykyään. Voiko facebooksalasanan luovuttaa toiselle, jos hän voi sellaisen avulla katkaista parisuhde-statuksen yhdellä painalluksella. Onko sosiaalisen median profiili osa identiteettiä? Se mitä on kerrottu facebookissa, on suoraan vietävissä oikeaan elämään? Jos parisuhteen pistää poikki fabossa, niin onko se sama kuin kuuluttaisi uutisen muille ihmisille?

Milloin voi kertoa ylipäätään asioita luottamuksellisesti toisille? Voiko täysin aitoa ja rehellistä keskustelua käydä ylipäätään ihmisten välillä, jos kaikki tieto jää roikkumaan palvelimelle tai että toinen voi ottaa siitä screenshotin ja jakaa sen kaikille? Esimerkiksi lyhytelokuvassa päähenkilö menee chatrouletteen ja löytään erään henkilön kenen kanssa käy syvällisiä keskusteluja, vaikkei edes tiedä kuka toinen on. Toimisiko samanlainen keskustelu jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa bussipysäkillä?

Elokuvasta nousee myös nykyinen multitasking-aspekti esiin. Teknologia tarjoaa paljon virikkeitä pelkästään hiirenklikkausten päässä. Puhelimessa (tai skypessä) puhuessaan voi puuhastella vaikka mitä muuta. Keskustella muiden kanssa chateissa ja pohtia mitä musiikkia haluaa kuunnella. Nykymaailma etenee, etenethän sinäkin?

_____________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Anonyymiryhmä

School in the cloud

H. Wasenius: Videolla puhuva Sugata Mitra tekee alkuun aika voimakkaan julistuksen: koulu opettaa taitoja, joita ei enää tarvita. Esimerkiksi käsialan opettelu siksi, että ihmisellä olisi jokin tapa tuottaa luettavaa tekstiä, on nykypäivän standardeilla arvioituna vähän hassua. Itsellänikin on huono käsiala, mutta jos tuotan tekstiä muiden luettavaksi, kirjoitan koneella eikä käsialani hyvyys tai huonous välity lukijalle. Toinen esimerkki videossa on päässälasku. Miksi osata laskea kertolaskuja päässä, kun voi käyttää joko kynää ja paperia tai puhelimen sovellusta? Äkkiseltään nämä vaikuttavat ihan järkeviltä huomioilta, mutta Mitra taitaa (tahallisesti) unohtaa, että edellä mainittuja taitoa opetellaan useista syistä: käsin kirjoittaminen parantaa käsien motoriikkaa ja päässälasku kehittää loogista ajattelua. Siihen en ota kantaa, etteikö myös käsityöt ajaisi saman asian. Tulisipan jotain konkreettista aikaiseksi eikä vain runoja paperille. Vaikka sukat. Muuten videosta välittyy itselleni sellainen tunne, että ehkä maailmassa on vielä toivoa. Tai olisi, jos tietotekniikkaa hyödyntäen maailman köyhimmillekin ihmisille tarjottaisi keinot opettaa itseään. Tai eihän tuossa kehitystä pelkän tietotekniikan varaan laskettu vaan myös vapaaehtoisilla oli rooli.

ShaWo: Pidin itsekin tuota väitettä siitä, että perinteiset opetusmetodit olisi aivan turhia, hieman kyseenalaisena. Okei, en ole pedagogiikan mikään asiantuntija, mutta käsittääkseni juuri hienomotoriikka on yksi suurimmista syistä edelleen opettaa käsin kirjoittamista ensimmäisenä eikä suinkaan näppäimistöllä kirjoittamista. Onhan videolla myös pointtinsa siitä, että tekemällä oppimista oma-aloitteista ja omaehtoista, se kiinnostaa etenkin lapsia huomattavasti enemmän. Olen tämän kyllä itsestänikin huomannut. Kun alkaa kaipaamaan infoa jostain itseä kiinnostavasta aiheesta, niin siihen perehtyy hyvinkin syvällisesti. Tämä vain koska se kiinnostaa. Esimerkki intialaisista lapsista maaseudulla, jotka opetteli englantia keskenään on kuin suoraa omasta elämästä. En opetellut täysin itsenäisesti, mutta aloitin englannin opiskelun jollain kaseteilla koska halusin ymmärtää tv-ohjelmia paremmin. Sittemmin tietokoneella pelejä pelatessa halusin ymmärtää juonen. Siinähän sitä oppi aika hyvin.

IsonTalonAntti: Aika kärjistettyä puhetta tosiaan. Itsenäinen oppiminen on toki kannatettavaa ja juurikin ne oikeat kiinnostuksen kohteet siinä korostuvat, mutta en itse lähtisi kokonaan poistamaan esimerkiksi yhteisiä opetussuunnitelmia. Näissä keskusteluissa pitää aina huomioida ihmisten erilaisuus. Toinen oppii helposti itsekseen tekemällä, toinen tarvitsee opastusta ja ihan vaan rajoja. Järjestelmällinen opetus tuonee useimmissa tapauksissa myös nopeampia tuloksia kuin alusta asti itse opettelu. Ehkä tässä onkin kyse kultaisen keskitien löytämisestä. Voisiko ajatella, että opettajia tarvitaan tarjoamaan välineitä ja keinoja, joilla oppilaat itseään ja toisiaan opettava?. Olen samaa mieltä siitä, että nykyään, ja tulevaisuudessa vielä vähemmän, kaikkien ei tarvitse osata vähän kaikkea, vaan erikoistutaan enemmän ja enemmän tiettyyn asiaan, ja itselle vieraat asiat kysytään Googlelta/sovellukselta/kaverilta.

ShaWo: Tätä ideaa olisi mielenkiintoista kokeilla “diginatiivien” kanssa. Mitenköhän jaksaisi tietokone kiinnostaa enää parin päivän jälkeen jos ei suoraa osaa jotain juttua sillä tehdä tai jos sieltä ei löydykään minecraftia? Tarkoitan vain, että miten saadaan vielä loihdittua lapsille sellainen opiskeluhalu, jossa todella vaikeatkin asiat kiinnostavat. Onko se itseasiassa juurikin se minecraft, joka motivoi perehtymään esim. perspektiiviin tai matematiikkaan? Siitäkin on nimittäin olemassa edu-versio, jota tietääkseni on käytetty tamperelaisissa kouluissa.

Ainomonster: Itselläni tuli juuri ensimmäisenä videon katsottuani mieleen erilaiset oppijat ja se, kuinka paljon lopulta esimerkik juuri tietokoneet kiinnostavat diginatiiveja lapsia oppimistilanteissa.

Itse olen lukiossa yhdellä psykologian kurssilla kokeillut jonkinlaista ryhmäoppimista, jossa pienissä ryhmissä selvitettiin opettajan antamia ongelmia. Ainakin oman ryhmän toiminnasta silloin huomasin sen, että kun muilla psykologia kursseilla opetusmuoto oli ollut perinteinen luennoivaopetus oli jotenkin vaikea ryhmätyökurssilla asennoitua siihen, että mitään tietoa ei tuoda valmiiksi nenän eteen kuten aiemmin. Uskoisin, että ongelma tulisi vastaan monissa länsimaisissa kouluissa, joissa oppilaat ovat ehkä tottuneet saamaan kaiken sekä koulussa että kotona ilman suurempaa vaivaa itselleen. Mitrahan oli videon mukaan tehnyt kaikki kokeilunsa kehittymättömissä olosuhteissa, joissa lapsilla ei välttämättä ole edes mahdollisuutta käydä alkeellisintakaan koulua.

Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että nykyinen koulujärjestelmä esim. Suomessa vaatii muutosta. En myöskään poistaisi yhteistä opetussuunnitelmaa, sillä taataan tasavertainen opetus kaikille oppilaille, mutta muokkaisin opetustapoja ehkä vähemmän yksilösuorituksia painottavaksi ja enemmän luoviksi. En näkisi outona sitä, että kädentaitoja ja vaikka matematiikkaa ei voisi jollain tavalla yhdistää. Käsityötunneilla tarvitsee matikkaa, mutta samalla näkee konkreettisen tuotoksen edessään eikä vain numeroita ruutupaperilla.

______________________________________________________________________________

Mediamyyrät ovat pohtineet näin:

Mitran pääajatus on, että nykyinen koululaitos on vanhentunut viktoriaanisen aikakauden tuote, joka tarkoitus on tuottaa ihmisklooneja, jotka kaikki osaavat ja tietävät samat asiat, ja joiden ei ole tarkoitus käyttää omaa luovuuttaan. Mitran ratkaisu koulun uudistamiseen olisi, että järjestetään kaikille lapsille tietokoneet, ja annetaan heidän vapaasti opetella käyttämään konetta, ja opiskella koneen avulla, mitä haluavat.

Mitran havainnot istuivat hyvin yhteen Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteorian kanssa. Itseohjautuvuusteoria perustuu kolmeen perustarpeeseen, jotka ovat autonomian tarve, ryhmäjäsenyyden tai yhteisöllisyyden tarve ja pystyvyyden eli kompetenssin kokemisen tarve. Mitra esittää, että kouluoppiminen voisi olla aidosti autonomista ja lapsilähtöistä. Tulevaisuuden koulussa lapsille ei enää annettaisi valmiita tietopaketteja nieltäväksi. Tärkeimpiä olisivat tiedonhakutaidot.

On huomioitava, että suomalainen koululaitos ei ole alkujaankaan ollut samanlainen, kuin englantia puhuvan maailman koululaitos, ja on lisäksi myös muuttunut enemmän tähän päivään mennessä. Kuitenkin kotimaisista koululaitosta ja opetusmenetelmiä koskevista debateista oli tulkittu haluttomuutta koulun uudistamiseen, ja pelkoa siitä, että muutokset opetusmenetelmissä heikentäisivät oppimisen laatua ja määrää.

Mitran väitteet tietämisen ja käsinkirjoitustaidon vanhentumisesta herättivät myös ajatuksia. Tiedon vanhentuminenhan on nopeampaa kuin koskaan, kuitenkin tietäminen, tietämys jostakin asiasta, on laajempi ja monimutkaisempi asia kuin yksittäiset faktat. Tänä päivänä tieto siitä, mistä löytää tietoa, on toisaalta tärkeämpää, kuin yksittäisten asioiden tietäminen. Toisaalta laajempi tietämys asiasta on välttämätöntä epäolennaisten faktojen ja mahdollisesti väärienkin tietojen erottamiseen olennaisista asioista. Tietotulvan yhä vain kasvaessa olennaisen erottaminen epäolennaisesta muuttuu aina vain tarpeellisemmaksi kyvyksi. Käsinkirjoitustaidon tarpeettomuudesta oltiin toisaalta samaa mieltä Mitran kanssa, toisaalta esitettiin huoli siitä, muuttuisiko käsinkirjoitustaito eliitin etuoikeudeksi. Aiheesta oli löytynyt myös artikkeli tutkimuksesta, jossa oli todettu, että muistamme paremmin asiat, jotka olemme kirjoittaneet käsin.

Mieleen muistuu opettaja Pekka Peura, jonka yksilöllisen opetuksen malli on ollut viime aikoina aika paljon pinnalla. Siinä oppilaat tekevät tehtäviä omassa tahdissaan, ja tarvittaessa opettaja selittää hankalalta tuntuvia teoriaosuuksia koko luokalle. Kukaan ei tylsisty, mutta jokainen joutuu varmasti oppimaan ainakin perusteet kunnolla, koska muuten ei edetä vaikeampiin tehtäviin. Koetta ei pidetä, vaan palautetta annetaan jokaisen oman lähtötason mukaan. Oppilaat työskentelevät paljon ryhmissä. Yhteisöllinen vertaisoppiminen on kannatettavaa ja hyödyllistä. Mediamyyrät lähtivät tästä oletuksesta myös ryhmätyönsä tekoon. Mitran katsomisesta oli varmasti hyötyä!

On kuitenkin melko huolestuttavaa, jos raha ratkaisee, kun opetusta tulevaisuudessa järjestetään. Etänä työskentelevä opettaja-ohjaaja tulee halvemmaksi kuin opetuksen järjestäminen johonkin aikaan ja paikkaan sidotuksi, etenkin kun siten pystytään opettamaan paljon suurempaa joukkoa kerralla. Ainakin muutamat meistä olivat sitä mieltä, että perinteistä opetusta tarvittaisiin vielä. Voiko oppimisen laatu kuitenkin kärsiä, jos opettaja ei ole läsnä ohjaamassa sitä?

Kaikille yhteisen ja pakollisen koulun kehittämisestä on kuitenkin aina tarpeen keskustella, ja sille keskustelulle video toimi hyvänä virikkeenä.

- Mediamyyrät

Tiivistelmä Korporaatio ryhmän ajatuksista

Sugatra Mitran ajatuksien pohjalta lähdimme miettimään hänen ideoidensa toimimista käytännössä sekä koulutusjärjestelmän nykytilaa. Sugatra esittää puheessansa nykyisen koulutusjärjestelmän vanhentuneena. Ratkaisuna videon lopussa hän tarjoaa jopa utopistiselta kuullostavaa “pilvikoulu”-ajatusta.

Puheessaan Sugatra yksinkertaistaa koulutussysteemit karikatyyreiksi. Väitös, että koulutusjärjestelmä olisi sellaisenaan säilynyt viktoriaaniselta ajalta kehittymättä ollenkaan, ei pidä lainkaan paikkaansa ainakaan pohjoismaisissa yhteiskunnissa. Päällimmäisenä ongelmana Mitran ideoille muodostui mielestämme käytännön toteutus slummien kaltaisten asuinsijojen ulkopuolella. Miten motivoida tai herättää oppimishalu länsimaiseen yltäkylläisyyteen tottuneeseen lapseen? Systeemi ei toimisi länsimaissa todennäköisesti ollenkaan, koska lapsilla on runsain mitoin muita virikkeitä koko ajan saatavilla. Ei ole mikään yllätys, että lapset maalaiskylässä ovat innoissaan tietokoneista, sen ollessa kylän ainut ja tiedonlähde ulkomaailmaan. Näillä lapsilla on selkeä motiivi ja uteliaisuus oppimiseen toisin kuin esimerkiksi suomalaisilla lapsilla ja nuorilla, joilla on jo kaikki nämä mahdollisuudet käytössä. 

Länsimaisissa yhteiskunnissa se ei ole niin yksinkertaista. Sugatra ei puheessaan tuo esille sitä tosiasiaa, että tämän kaltaiset ideat eivät toimisi kaikissa yhteiskunnissa, eikä edes kaikilla vähäosaisilla alueilla. Onhan kaikki tieto nykyäänkin jo paljolti saatavilla esimerkiksi Yhdysvaltojen slummeissa. Pahamaineisienkin lähiöiden asukkailla on älypuhelimet tai vähintäänkin mahdollisuus Internetin käyttöön. Tästä huolimatta eriarvoistuminen yhteiskunnassa on yhä läsnä, osittain jopa menemässä pahempaan suuntaan kuin ennen. Miksi?

Vaikka Mitran esittämä idea tuntuukin hieman naivilta, videon perimmäinen idea on ryhmämme mielestä täysin pätevä siinä mielessä, että nykyiset opetusjärjestelyt ovat jokseenkin vanhentuneita. Alussa esitetty koululaitos on tietokone -vertaus on osuva. Koulutusjärjestelmä ei hyödynnä esimerkiksi vertaisiltaan oppimista tarpeeksi koulumaailmassa. Oppiminen pitäisi siirtyä muottimaisesta systeemistä, johon jokaisen tulee mahtua, enemmän kohti sitä ideaalista tilannetta, jossa oppiminen olisi vähemmän erotettua muusta elämästä. Koulutuksen tulisi olla dynaamisempaa, oppilaita mukailevampaa ja motivaation oppimiseen tulisi lähteä oppilaasta itsestään.

_____________________________________________________________________________________________________________________________________________

Ryhmä Poppycocks

Jaakko:

Sugata Mitra käsittelee esityksessään jo yleisesti puhuttua aihetta: onko koulutusjärjestelmämme ajan tasalla? Hän selittää, että oma järjestelmämme on viimeisten imperiumien perua ja on tehty niiden tarpeita varten. Yhtenäinen, muottiin tehty väestö on helpompi hallita ja se on tottuneempi ottamaan vastaan käskyjä.

Mutta tarvitsemmeko sitä enää? Tämä on tietenkin tyhjä kysymys, ellemme anna vanhalle järjestelmälle jotain korvaavaa vaihtoehtoa. Mitra tekee tämän. Hänen mallinsa perustuu mahdollisuuksien tarjoamiseen ja itsensä opettamiseen. Hänen kokeilujensa mukaan lapset teknologisesti kehittymättömissäkin paikoissa pystyvät oppimaan tietotekniikan kautta, jos heille vain annetaan mahdollisuus ja kysymys, johon vastata.

Ensimmäinen reaktio tähän malliin on toivo, jota seuraa epäilyksen täyttämä utopistipelko. Voiko olla totta, että oppiminen toimii näin hyvin ilman ohjausta ja ulkopuolista, ylhäältä alaspäin toimivaa hallintoa? Tämä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Joudun kuitenkin kysymään itseltäni: ajattelenko näin, koska se todella vaikuttaa liian hyvältä vai koska minulle on opetettu näin ja sanottu, että näin se toimii? Jälkimmäinen voi olla hyvinkin todennäköisesti totta.

Muutama epäilys kuitenkin herää. Mitra puhuu hyvin kansainvälisistä suunnitelmissa, joissa ympäri maailmaa olevat ihmiset voivat auttaa toisiaan oppimaan. Voidaanko tällaista toteuttaa suurella tasolla ilman valtioiden apua? Valtioiden avussa on aina ongelmia, sillä ne usein toimivat pääsääntöisesti oman kansallisen tai muun ideologisen edun kannalta. Mikä hyöty valtioille on tästä? Toinen mahdollisuus ovat monikansalliset yritykset, jotka ovat usein avoimempia internationalistisille ideoille. Mutta nekin toimivat oman hyödyn perässä. Mikä hyöty yritykselle on tästä?

Kolmas vaihtoehto on, että tämä syntyy orgaanisesti. Netin kautta ihmiset yhdistyvät itse toisiinsa ja luovat tämän oppimisympäristön ja sen pilven itse. Tämä ihanteellinen, ihmislähtöinen oppimisinternationaali on kuitenkin ongelmallinen. Kaikissa yhteiskunnissa on ennakkoluuloja joitain tahoja kohtaa. Nämä ovat joko positiivisia tai negatiivisia, ja ne aina vaikuttavat siihen, kuinka yhteiskunta suhtautuu maailmaan. Tämän takia ihmislähtöinen järjestelmä voi saada omat jarruttavat ennakkoluulonsa yhteiskunnastaan. Samalla kansainvälinen oppimisympäristö voisi purkaa näitä ennakkoluuloja, mutta ensin sen täytyy kehittää omat rakenteensa ja päästä eroon vanhoista, piilossakin olevista uskomuksistaan. Pystymmekö siihen?

Tytti:

Kieltämättä nykyiseen länsimaiseen koulujärjestelmään ja opetukseen tottuneena tuntuu vaikealta uskoa, että kaiken voisi todella oppia vertaisryhmissä ilman asiantuntevien opettajien apua. Ainakin oppimisessa kestäisi huomattavasti kauemmin, jos kaikki pitäisi etsiä itse ja oivaltaa omassa tahdissa. Olisiko systeemi, jossa lapset joutuisivat ryhmissä ns. keksimään pyörän uudelleen kerta toisensa jälkeen, millään tasolla järkevä? Eikö olisi huomattavasti nopeampaa ja tehokkaampaa vain kertoa lapsille, miten pyörä toimii, jolloin jäisi enemmän aikaa myös pohtia pyörän erilaisia sovelluksia?

Lisäksi mietin, voiko kaikenlaista tietoa omaksua vain etsimällä sitä internetistä. Yleensä kouluopetuksessa luettuun tietoon yhdistyy opettajan puhe ja harjoitukset, jotka auttavat soveltamaan tietoa käytäntöön. Monet ovat visuaalisen sijaan auditiivisia tai kinesteettisiä oppijoita, jolloin pelkkä tiedon hakeminen ei riitä sen omaksumiseen. Teoriatiedon oppimiseen visuaalisille oppijoille Mitran SOLE-malli voi hyvinkin toimia todella tehokkaasti, mutta on vaikea nähdä, miten lapset voisivat oppia keskenään käyttämään esim. monimutkaisia matemaattisia kaavoja. Malli voisikin toimia lähinnä pohjana muulle opetukselle ja todennäköisesti vain teoriatiedon oppimisessa. En usko, että se voisi korvata tehtävät ja käytännön harjoittelun oppimisen välineinä.

Suurien tietomäärien mekaaninen ulkoa oppiminen ei välttämättä ole enää nyky-yhteiskunnassa perusteltua, kun monet asiat voi tarkistaa internetistä sekunneissa. Kuitenkin ajatus siitä, että lapsille ei opetettaisi minkäänlaista yleissivistystä vaan heistä koulutettaisiin ikään kuin eläviä hakukoneita, jotka vain hakisivat uutta tietoa aina tarpeen tullen, on outo ja pelottavakin. Tietysti haettu tieto jää ainakin jossain määrin lapsen mieleen ja tulee omaksutuksi, kuten Mitran tietokone seinässä -esimerkeissä, mutta voidaanko niin vapaamuotoisessa systeemissä varmistaa, että jokainen todella oppii ja kehittyy? Lisäksi Mitran malli nojaa hyvin voimakkaasti teknologiaan, sen saatavuuteen ja toimintaan. Voidaanko olla varmoja, että kaikilla on pääsy tietokoneisiin ja internetiin tulevaisuudessa? Onko internet ikuinen?

Lisäksi vertaisoppimisverkoston rakentamisessa on todella otettava huomioon myös käytännön seikat, kuten Jaakko sanoi. Se ei olisi ilmaista, ja nykyisessä markkinataloudessa systeemi kaupallistuisi nopeasti. Rahoittajilla on aina omat intressinsä, eikä mikään taho toimi “hyvää hyvyyttään”, sillä se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Tietysti orgaanisesti itsekseen muodostuva järjestelmä olisi paras ja toimivin, ja sellaisesta Mitra epäilemättä unelmoikin, mutta sitä ei voi täysin ilman rahoitusta ja ulkopuolista käytännön apua syntyä. En kuitenkaan usko, että ennakkoluulot ja kulttuurierot olisivat suuri ongelma, jos kansainvälinen vertaisoppiminen aloitettaisiin tarpeeksi nuorena. Lapset ovat vielä avoimia ja rotu- yms. ennakkoluulot eivät ole yleensä ehtineet juurtua osaksi heidän ajatteluaan.

Mitra kritisoi nykyistä koulujärjestelmää sen kokeisiin perustuvasta arviointijärjestelmästä. Hänen mukaansa koetilanne aiheuttaa fysiologisen paniikkireaktion, joka heikentää suorituskykyä. Tämä onkin epäilemättä usein totta ja jatkuva koepohjainen arviointi voi aiheuttaa valtavasti stressiä ja ahdistusta lapsille ja nuorille. Kuitenkin on olemassa tutkimuksia, jotka todistavat stressin usein parantavan suorituskykyä. Onko olemassa siis erilaisia ihmistyyppejä, joista osalle stressi on positiivinen ja toisille negatiivinen ärsyke, vai miten nämä ristiriitaiset tulokset selittyvät? Jos kokeista luovuttaisiin, miten varmistuttaisiin siitä, että kaikki oppivat tarvittavan tiedon?

Tästä pääsemme takaisin Mitran ensimmäiseen kysymykseen: onko tietäminen nykyään ylipäänsä tarpeellista? Jotta tietoa voidaan hakea, on jonkun täytynyt laittaa tieto saataville internetiin, eli jonkun on täytynyt tietää. Lisäksi uutta tietoa ei voida rakentaa muuten kuin vanhan pohjalta. Voidaanko tiedon jatkuva syntyminen turvata, jos yksilöillä ei enää ole sitä laajaa tietopohjaa, jonka peruskoulutus pyrkii kaikille takaamaan?

Laura:

Jos todella tullaan tilanteeseen, jossa mitään ei enää tarvitse tietää, koska kaikki tieto on saatavilla internetissä, medialukutaidon merkitys korostuu valtavasti. Jos kaiken oppii (tai kaiken tiedon voi löytää) internetistä, mistä voi tietää, mikä on validia tietoa ja mikä ei? Näkisin, että jonkinlainen peruskoulutus on aika välttämätöntä, jotta ihmisellä olisi jonkinlainen tietopohja, jonka avulla voi erottaa oikean tiedon väärästä. Jos tietoa lähtee etsimään ihan tyhjästä ilman minkäänlaista taustaa, mistä voi tietää, ettei vaikkapa yksisarvisia ole olemassa?

Esimerkiksi lähdekritiikki tuntuu välillä olevan vaikea käsite sellaisillekin ihmisille, joilla on kattava peruskoulutus – monille suomalaisillekin, hyvästä koulujärjestelmästämme huolimatta. Kuinka tätä voitaisiin opettaa lapsille, jotka oppivat keskenään internetistä ilman ohjausta? Vai olisiko heidän opittava tämäkin asia yrityksen ja erehdyksen kautta, omatoimisesti? Onko medialukutaitoa hyvä oppia kokeilemalla? Jonkinlainen tietopohja olisi tässäkin asiassa mielestäni erittäin tarpeellinen ennen kuin lapsi heitetään internetiin oppimaan. Medialukutaidon hienosäätö toki tapahtuu yleensä kokemuksen kautta ja aivan kaikkia sudenkuoppia tuskin pystytään välttämään perusteellisemmallakaan opastuksella, mutta suurien suuntaviivojen olisi hyvä olla hallinnassa.

Todellisuudessa ei tietenkään ole edes mahdollista, ettei enää tiedettäisi mitään vaan kaikki tieto haettaisiin ulkopuolelta tarpeen mukaan. Eihän ihminen ole mikään tyhjä taulu, kyllä jokainen ihminen tietää asioita – jos ei koulutuksen kautta tai siksi, että hänelle on kerrottu jotain, niin kokemuksen kautta.

Luulen, että Mitran ehdottama vertaisoppimisen malli voisi hyvinkin toimia, mutta osana ohjatumpaa oppimista. On kaunis ajatus, että lapset oppisivat omasta halustaan, koska heitä kiinnostaa oppia, ja olisi hienoa, jos tällaisen elementin saisi suuremmaksi osaksi nykyisenkaltaista koulutusjärjestelmää. Ainakin omia peruskouluaikojani muistellessani täytyy sanoa, että omasta kiinnostuksesta lähtevä opiskeleminen on tullut kuvioihin laajemmin vasta lukiossa, ja ennen sitä koulu tuntui yleensä aika pakkopullalta.

__________________________________________________________________________________________________________________________________________

Ryhmä Mystiset siilit:

Nykyisen koulujärjestelmän juuret ovat videon mukaan brittiläisen imperiumin koulutussysteemistä. Kolonisaation aikana brittien oli pystyttävä standardisoimaan koulutus, jotta hallitusjärjestelmä pysyisi samanlaisena kaikissa osissa maailmaa, joihin brittiläisen imperiumin valta ulottui. Systeemi on vuosisatoja vanha ja sugata Mitran mukaan vanhentunut nykyisiin, muuttuvan maailman olosuhteisiin.

Mitran kokeilussa annettiin tietokoneita köyhien maiden lasten käyttöön opetustarkoituksessa. Lapsille annettiin itsenäinen vapaus käyttää koneita oppimiseen ja kokeella saavutettiin erittäin positiivisia tuloksia. Tämä on Mitran mukaan evidenssiä siitä, että oppimisen luonteenmuutokseen on tarvetta: enää oppimista ei tulisi motivoida ulkoapäin, vaan sisäsyntyinen motivaatio johtaisi parempiin tuloksiin. Kannustus ja oppimisen palkitsevuuden tunne toimivat paremmin kuin rangaistuksien tai etujen menettämisen uhka. Tästä olimme ryhmämme kesken samaa mieltä, mutta toki pitää myös paikkansa, ettei motivaatiota voi pakottaa. Lisäksi omaehtoinen oppiminen vaatii aloitekykyä ja taitoa työskennellä ryhmässä. Tasoerot ja erot yksilökohtaisessa motivaatiossa voivat tuoda ongelmia ryhmätyöskentelytilanteissa.

Toisaalta ihailimme Mitran Hole in the Wall-kokeen tuloksia – toisaalta taas olimme hieman skeptisiä siitä, miten hyvin kokeen tulokset olisivat toistuneet erilaisissa olosuhteissa. Tietokoneessa oli köyhille slummien lapsille aivan toisenlaista hohtoa ja uutuudenviehätystä, kuin niihin tottuneille rikkaampien maiden lapsille – tämä varmasti motivoi kyseisiä lapsia enemmän ja vaikutti näiden oppimistuloksiin. Spekuloimme myös, että lapset saattoivat arvella tietokoneen käytössä olevan avaimet parempaan tulevaisuuteen. Toimisiko koe yhtä hyvin länsimaissa?

Keskustelimme myös numeroarvostelun mielekkyydestä. Toisaalta asteikko pakottaa ulkoiseen motivaatioon, mutta mielekästä vaihtoehtoakaan sille ei oikein löydä, kun oppimistulokset on kuitenkin jollain tavalla standardisoitava. Samalla keskustelimme siitä, ovatko koulu ja vapaa-aika kenties nykyaikana liian erillään toisistaan. Opetetaanko koulussa nykyään niin tarpeellisia informaatiotaitoja, vai opitaanko ne pääasiassa vapaa-ajalla? Toisaalta onko opettajien mielekästä opettaa lapsille asioita, joissa lapset itse voivat helposti olla opettajiaan taitavampia? Mielenkiintoinen on myös kysymys siitä, mikä on tiedon merkitys tulevaisuudessa: onko asioita pakko tietää, vai riittääkö informaatiolukutaito, lähdekriittisyys ja taito etsiä tarvitsemansa tieto? Ehkä tieto tulevaisuudessa onkin enemmän taitoja kuin tietoja sinänsä, mutta varmasti varsinaista tietoa tullaan vastaisuudessakin tarvitsemaan.

Ryhmä Random:

Mitran luento herätti ryhmässä mielenkiintoisia kysymyksiä koululaitoksen tulevaisuuden suhteen. Nykyinen koulujärjestelmä on rakennettu jotakin tiettyä tarkoitusta varten, mutta toisaalta esimerkiksi suomalaisen peruskoulujärjestelmän yksi keskeisimmistä tarkoituksista on yleissivistävyys. Koulutushan voitaisiin toteuttaa tarjoamaan yksilön tarvitsemia taitoja, mutta yhteisen peruskoulutuksen takaama kansallinen identiteetti ja yleinen sivistystaso nähtiin myös hyvin tärkeinä. Emme varsinaisesti nähneet sitä, että lapset oppivat tietokoneen avulla, kovinkaan erikoisena. Jos yksilöllä on aikaa ja motivaatiota, niin edes hyvin monimutkaisten asoiden opettelu ei ole kovin haastavaa. Onkin sitten eri asia, mitä tehdään hyvin monimutkaisella tiedolla, jos sen perustana ei ole vankkaa peruskoulutuksen takaamaa tietotasoa. Tietoa ja tietämistä emme siis missään nimessä nähneet yliarvostettuina, mutta tämä on tietenkin länsimaisen korkeakoulutetun henkilön melko tyypillinen näkökulma. Aika monet ihmiset kuitenkin elävät maailmassa, jossa kyky tehdä omilla taidoilla rahaa on elämän ensisijainen tarkoitus, ja ehkä koulutuksenkin on silloin järkevämpää korostaa tätä.

Koulujen opetustapojen suhteen oltiin tosin sitä mieltä, että muutokset toisenlaisen opetuksen ja opiskelun suuntaan nähdään tarpeellisina. Videollakin tuli esiin tuo näkemys siitä, että oppimisen testaaminen kaikenlaisten tenttien ja kokeiden avulla on aikansa elänyt menetelmä. Tämä näkyy esimerkiksi Suomessa ylioppilaskirjoituksiin ylipanostamisella. Opetuksessa keskitytään osaamaan ne asiat, jotka pitää osata tässä selviytymistestissä, eikä näin jää välttämättä ollenkaan aikaa asioiden soveltamiselle, mistä voisi oikeasti olla enemmän hyötyä. Näimmekin juuri ylioppilaskokeen yhtenä sellaisena asiana, josta pitäisi päästä eroon. Suomessa asiat sentään ovat vielä suhteellisen hyvin, sillä täällä ei muita standardoituja testejä ole, toisin kuin aika monissa muissa maissa.

Pohdimme myös, kuinka hyvin vaihtoehtoisuuteen perustuvilla opetusmenetelmien tehoavuudella olisi eroja kulttuuritaustan suhteen. Jos köyhyydessä eläville lapsille tarjotaan ajanviihdettä ja mahdollisuu kouluttaa itseään, ei kynnys tarttua tähän ole välttämättä kovin korkea. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa voisi vapaaehtoisuudelle perustuminen olla vaikeampaa toteuttaa, sillä lapsilla ei välttämättä ole tuossa iässä kovin korkea halu kouluttaa itseään minkäänlaisen sosiaalisen aseman parantamisen vuoksi. Näimmekin siis suurimmaksi ongelmaksi sen, kuinka vakaalla pohjalla oleva kulttuuri, ja sen takaamat sosiaaliset asemat vaikuttavat. Suomessahan tasa-arvo on sidottu hyvin vahvasti kaikille vapaaseen koulutukseen. Tässä tosin voidaan sitten pohtia vaikka sitä, kuinka paljon nykyinen oppilaidemme laiskuus ja saamattomuus johtuu koulutuksen pakkopullamaisuudesta. Alueilla, jossa peruskoulutus ei ole Suomen tasolla, tällainen järjestelmä on varmaankin ihan hyvä idea, ja siinä on taloudellisten etujen ohella nähtävänä myös selkeitä pedagogisia etuja. Toisaalta, alueilla joissa peruskoulujärjestelmä on hyvin vankalla historiallisella pohjalla, tällaiseen oppimiseen siirtyminen olisi todennäköisesti huomattavasti hankalampaa.

Ryhmä Modulistit

Build a School in the Cloud

Mielenkiintoinen visionäärinen näkökulma. Esitystä puoltaa se, että tätä on kokeiltu monta kertaa, ja tuntuu toimivan, joten kai tällaista pitäisi kannattaa. "Self-organized learning". Epäilemättä. Mistä asia sitten on kiinni, teknologian saatavuudesta, kuinka paljon sitä on varaa hankkia? Kaikkein köyhimmissä maissa ei varmaan helposti onnistu.

Sinänsä hauska tämä mielihyväperiaate. Ettäkö vanha systeemi muistuttaa rangaistuksia ja selviytymisiä. Oppimisesta voi tehdä hauskaa ja miellyttävää. Kuitenkin kenties perinteisellä opetuksella on vielä paikkansa, vaikka sinänsä interaktiivisen median opiskelijana lienee velvollisuus uskoa teknologian muutoksen mahdollistavaan voimaan.

-- JohanGabriel 


Minäkin innostuin tuosta Sugata Mitran mielihyväperiaatteesta, ja allekirjoitan sen täysin. Rohkaiseminen ja kykyjen ihaileminen epäilemättä lisäävät oppijan luottamusta omiin kykyihinsä ja täten innostavat jatkamaan yhä pidemmälle. Olen huomannut tämän ilmiön itsessäni: siinä missä positiivinen palaute motivoi ja vahvistaa kompetenssin tunnetta, negatiivinen palaute vie pohjan omalta tekemiseltä. Mitra luonnehtii videolla testejä ja rangaistuksia uhkiksi, jotka vaikuttavat aivoihin ja täten myös kykyyn oppia. Tämä näkyy hyvinkin selvästi koulu- ja opiskelumaailmassa: testejä ja kokeita jännitetään, ja toisinaan niiden aikana voi mennä jopa niin pahasti lukkoon, ettei kykene toimimaan enää ollenkaan. Kuinkahan monet itkut on itketty ja hermoromahdukset koettu yliopiston tenttienkin vuoksi? Tunteiden vaikutus oppimiseen on mielestäni kiistaton. Kun ahdistaa, ei opi niin hyvin kun voisi. Käsittääkseni koulumaailmassa on kuitenkin pikkuhiljaa tultu vastaan tässäkin asiassa, esimerkiksi punakynän käyttö ainekirjoitusten ja kokeiden korjaamisessa lienee kiellettyä. Hyväksyvä ja kaikkia arvostava asenne olisi tärkeä muutenkin niin koulu- kuin opiskelumaailmassakin, ettei oppijan energia kulu pelkästään siihen, että pelkää menettävänsä omat kasvonsa.

Mitran ajatus itseohjautuvasta oppimisesta on mielestäni muutenkin tärkeä, ihan jo myös opettajienkin vuoksi. Sen sijaan, että vastuu oppimistuloksista kasataan pelkästään opettajien harteille, vastuu siirretäänkin oppijoille. Kyse ei ole mistään rakettitieteellisestä oivalluksesta, vaan siitä tosiasiasta, että tietoja ja taitoja ei voi kaataa oppijan pään sisään, vaan oppijan on ne itse opittava ja omaksuttava. Siispä ajatus opettajasta oppimisprosessin liikkeellepanijana ja "sivustaseuraajana" on mielestäni loistava. Vaikka itse olen aina kokenut "perinteisen" opetuksen toimivana ja turvallisena (opettaja puhuu luokan edessä ja oppilaat kirjoittavat valmiit muistiinpanot vihkoon), huomaan nyt gradua kirjoittaessani, kuinka perinteisen kouluopetuksen lapsena onkin vaikeaa lähteä itsekseen liikeelle.

Mitra pitää yhtenä itseohjautuvan oppimisen kulmakivenä laajakaistaa ja sen mahdollistavaa teknologiaa. Olen myös samaa mieltä Mitran kanssa siitä, että yhteiskunnan muututtua (ja edelleen muuttuessa) myös koulun täytyy muuttua. On hullunkurista, että vapaa-ajallaan oppilaat viettävät lähes kaiken aikansa älypuhelimen ja tietokoneen ääressä, mutta oppitunnilla kaivetaan esiin varta vasten koulua suunnitellut kirjat. Sen lisäksi, että suositun teknologian käyttöönotto koulussa varmasti motivoisi oppilaita, se myös opettaisi heille taitoja, joita nyky-yhteiskunnassa tarvitaan. Siitähän "uusissa lukutaidoissa" juuri on kyse: täytyy pystyä lukemaan useaa mediaa, hallita kaikkialta vyöryävä informaatiotulva ja osata pureskella tietoa ihan itse sen sijaan, että ne pureskeltaisiin sinulle valmiiksi.

Epäilemättä teknologialla on puolensa oppimisessa (jos puhutaan jo pelkästään aineistojen saatavuudesta ja muokkailtavuudesta), ja se puolustaa paikkaansa nykymaailmassa. Suhtautuisin kuitenkin varauksella tähän teknologia-hypetykseen ja suoranaiseen teknologiseen determinismiin. Kun ihmiset istutetaan ruudun ääreen, he lopulta hukkuvat sinne. Mielestäni tämä näkyy jo ihan katukuvassakin. Enää ei olla kaukana siitä, millaisena vuoden 2008 animaatioelokuva Wall.e kuvaa tulevaisuuden ihmisyyden.

-- Nikamois vol.2

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikiversity.org/w/index.php?title=Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Syksyn_2015_kurssi/keskustelusivulle_1&oldid=36561”