Mummot pilvessä

Mummot pilvessä -ryhmän jäsenet

Antti Parkkinen (intranet.pankki)
Eero Mäkipää (eemakipaa)
Samppa Penttinen (hyrskytin)
Tuomas Virtanen (turpanalle)

Suoritustapa

A + B

Yhteiset videot (A)

Sugata Mitra

Ryhmämme koki Sugata Mitran puheen mielenkiintoisena ja siinä esitetyt ajatukset herättivät keskustelua. Löysimme Mitran puheesta hyviä pointteja, mutta keskustelussa syntyi paljon kriittisiä ajatuksia sitä kohtaan. Mitran tutkimuksissa saatiin hyviä oppimistuloksia kokeissa, jotka tehtiin tarkkailemalla Intialaisessa slummissa asuvia lapsia opettelemassa käyttämään tietokonetta. Mielestämme kokeen olosuhteet ovat poikkeukselliset, joten sen tulosten vertaaminen esimerkiksi suomalaislasten kykyyn oppia ei välttämättä ole mahdollista. Oppimiseen käytettäviä resursseja, kuten aikaa, on eri olosuhteissa eri määrä.

Mitran kokeet kuitenkin viittaavat vertaisoppimisen ja ryhmätyöskentelyn olevan tehokas tapa oppia. Ryhmämme mielestä tämänkaltainen oppiminen on tehokasta opeteltaessa ns. ”mekaanisia suorituksia”. Ryhmän jäsenet myös löysivät omista kokemuksistaan näyttöä itseohjautuvan oppimisen tehokkuudesta. Esimerkkinä nähtiin tilanteita, joissa videopelejä tai tietokoneen käyttöjärjestelmää on opittu yhdessä ystävien tai perheenjäsenten kanssa pelaamaan tai käyttämään. Mitra heitti myös ilmoille ajatuksen ”Knowing is obsolete”, jonka mukaan teknologia on mahdollistanut, että asiat voidaan aina hakea jostain käyttöön, eikä niitä tarvitse erikseen tietää. Mielestämme teknologia on pienentänyt muistamisen merkitystä, mutta osaatko ajatella kriittisesti, jos et opettele ja ymmärrä kyseisiä asioita? Osaatko myöskään soveltaa opittuja asioita?

Mitra esitti puheessaan kritiikkiä ja vaihtoehtoja nykyiselle koulujärjestelmälle. Olemmekin samaa mieltä siitä, että koulujärjestelmän tulisi muuttua yhteiskunnan mukana sekä pyrkiä vastaamaan muuttuvan työelämän tarpeisiin. Mitran mukaan opetuksen tulisi olla itseohjautuvaa, jossa opettaja pistää tehtävät alulle, minkä jälkeen hän toimii ns. ”isoäitinä”, joka kyselee ja haastaa oppilaat käyttämään päätään. Saimme kuitenkin kuvan, että Mitra perustaa kritiikkinsä vain intialaisen ja brittiläisen koulujärjestelmän pohjalle. Suomalaisissa kouluissa saatetaan nykyään käyttää enemmän itseohjautuvaa oppimista, vaikkakin vanhanaikaisia tapojakin löytyy. Pohdimme myös itseohjautuvan opiskelun mahdollisia haittapuolia. Ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut oppivat paremmin itsenäisesti kuin ryhmässä. Ryhmätyöskentelyn aiheuttamat sosiaaliset tekijät saattavat haitata joidenkin oppimista. Myös työn ja oppimisen jakautuminen ryhmän jäsenten kesken saattaa olla epätasaista, mikäli sosiaalisesti rajoittuneemmat ottavat tai saavat pienemmän roolin kuin muut. Uskomme, että saatamme saada omakohtaista kokemusta Mitran ajatusten kaltaisesta oppimisesta tämän kurssin aikana, ja ilmoille jäikin kysymys: haluaako Tere olla isoäiti?

Noah

Lyhytelokuva Noah keräsi ryhmältämme kiitosta hyvästä elokuvallisesta toteutuksesta. Mielestämme elokuva antoi melko hyvän, joskin kärjistetyn kuvan medialukutaidon merkityksestä, sekä hyvin stereotyyppisen kuvan nykyisestä länsimaalaisen nuoren mediaympäristöstä.

Suurin huomiomme kiinnittyi siihen, kuinka nykyisessä mediaympäristössä voi olla hankala keskittyä olennaiseen. Informaatiota pommitetaan monesta eri suunnasta ja käyttäjän huomiota yritetään herättää erilaisten ilmoituksin ja mainoksin. Medialukutaitoa mielestämme onkin juuri olennaisen asian sisäistäminen kaiken tämän hälyn keskeltä.

Elokuva kuvasi myös hyvin niitä eroja, mitä kasvotusten tai sähköisesti kommunikoidessa voi olla. Internetin välityksellä kommunikoidessa henkilöön kohdistuu paljon eri lähteistä tulevaa informaatiota ja ärsykkeitä. Henkilöiltä puuttuu myös tieto siitä, mitä tapahtuu langan toisessa päässä. Elokuvassa tätä kuvattiin siten, että Noah käydessään videopuhelua käy samanaikaisesti useita keskusteluja, vaihtaa musiikkia yms. Keskustelun loputtua Noahille on myös tarjolla paljon informaatiota, minkä perusteella tehdä johtopäätöksiä. Elokuvan loppu paljastaakin Noahin tehneen vääriä johtopäätöksiä ja hänen puutteellisen medialukutaitonsa. Mielestämme kriittisyys on tärkeä osa medialukutaitoa, koska informaatiota on sekä paljon saatavilla että paljon piilossa. Noahin tapauksessa ainoa kritiikin ääni oli hänen toverinsa Kanye, jolla oli hyvin puutteelliset tiedot voidakseen olla kovinkaan paljon avuksi.

Keskustelut oppimismoduleista (B)

Moduli I

Ryhmämme aloitti keskustelun diginatiivin määritelmästä. Tietääkö diginatiivi tietokoneista ja digitaalisista medioista ”kaiken” vai onko hän vain ”kotonaan netissä”. Päädyimme jälkimmäiseen, koska meidän kokemuksiemme mukaan diginatiivit eivät todellakaan tiedä esimerkiksi käyttämiensä laitteiden toimintaperusteita vaan ovat pikemminkin eläneet vain sellaisena aikana kun internet on ollut yleisessä käytössä kaikilla. Kyseenalaistimme tosin myös diginatiivien tietämystä ja ymmärtämystä internetin toimintaperiaatteista. He saattavat hyvinkin osata käyttää monia sovelluksia paremmin kuin omat vanhempansa, mutta tuskinpa useimmilla heistä on aavistustakaan sovellusten takana olevan koodin rakenteesta. Videolla mainittiin lasten ja nuorten kokemus omasta medialukutaidostaan. Heiltä itseltä siitä kysyttäessä kun vastaus on usein: ”Ei tarvita opetusta.” Onko heidän ymmärryksensä asioista silloin hyvää, vai onko se niin huonoa, etteivät he edes tajua sen olevan huonoa?

Opetussuunnan kääntyminen mainittiin tälläkin videolla. Eli se, että nuoret opettavat vanhempiansa esimerkiksi erilaisten sovellusten käytössä. Ryhmämme jäsenet tuntevat monia vanhempia ihmisiä, joiden puolesta nuoremmat sukulaiset käyttävät nettisovelluksia, esimerkiksi verkkopankkia. Mielestämme tällainen ei kuitenkaan välttämättä ole opettamista, vaan vanhempi henkilö ei välttämättä ole edes kiinnostunut oppimaan näitä asioita. ”Ei tarvitse, kun junnut tekevät sen kuitenkin paremmin ja nopeammin.”

Huomioimme sen, että lasten ja nuorten medialukutaidoista keskustellaan paljon ja siitä ollaan huolissaan. Mutta missä on keskustelu diginatiiveja edeltävien sukupolvien medialukutaidosta? Ryhmästämme löytyi omakohtaista kokemusta oman vanhemman näyttämiseltä aivan erilaiselta ihmiseltä Facebookin newsfeedin perusteella kuin luonnossa tavattuna. Hänellä on tapana tykätä kaikista jutuista, joita hänen Facebook-kaverinsa jakavat täysin ilman lähdekritiikkiä. Muiden newsfeedissä siis näkyy häneltä lähinnä tykkäyksiä kissavideoista ja mv-lehden, magneettimedian sekä vastaavien tahojen jutuista. Lähdekriittisyys ja sosiaalisen median lukutaito lienevät hänellä aika heikolla tolalla. Tämä tilanne tuskin on hirvittävän harvinainen muissa suomalaisissa perheissä. Auttaako koulun kriittisen medialukutaidon opetus lapsille paljoakaan, jos kotona omat vanhemmat antavat päinvastaista mallia?

Keskustelimme myös formaalista ja informaalista oppimisesta. Formaali tapa vaatii ulkoalukutaitoa, informaali vaatii enemmän medialukutaitoa. Esimerkiksi tämä kurssi on ryhmämme mielestä hyvinkin informaali, ehkä jopa informaalisin yliopistokurssi tähän mennessä. Olimme kuitenkin kaikki yhtä mieltä siitä, että tässä tapauksessa informaali tapa tuntuu toimivan, koska ryhmän jokainen jäsen toi keskusteluun sellaisia pointteja, joita muut eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Tällainen on varsin antoisaa ja oppimisen kannalta hedelmällistä.

Moduli II

Ryhmämme keskusteli wikioppimisen tuomista haasteista sekä videoluennolla wikioppimisen yhteydessä esiin tuoduista muista aihepiireistä. Ryhmäämme hämäsi jossakin määrin videoluennossa esiintyvä taipumus ajoittain käsitellä wikioppimista vaihtelevasti joko eksaktina oppimismuotona tai eräänlaisena vertauskuvana tietynlaiselle oppimiskäyttäytymiselle. Eksaktissa muodossaan wikioppimista käsitellessä kiinnitettiin opiskelijan huomiota wikialustan teknisiin ominaisuuksiin. Kun käsiteltiin wikioppimista vertauskuvallisena oppimiskäyttäytymisenä, opiskelijan huomio pyrittiin kiinnittämään erilaisiin oppimisen käyttäytymismalleihin, kuten ryhmätyöskentelyyn, vapaaehtoisuuteen, anti-autoritäärisyyteen jne. Wikioppiminen siis liitetään yhtä aikaa kiinteästi internetiin ja erilaisiin informaatioteknologioihin, mutta samaan aikaan puhutaan erilaisista lukupiireistä ja urheiluseuroista eräänlaisena wikioppimisen muotona.

Nykyisenlaisen peruskoulun heikkouksia käsitellessä ryhmämme toivoi, että koulun sosiaalista vaikutusta ja merkitystä olisi voinut käsitellä enemmän. On totta, että peruskoulun tehtävä on tietyllä tapaa valaa ihmisiä samaan muottiin määrittelemällä kaikille koululaisille samat tavoitteet ja vaatimukset. Samaan aikaan koululla on kuitenkin myös sosiaalisena kasvuympäristönä merkittävä vaikutus ja sen merkitystä ei tule väheksyä. On hankala kuvitella tilannetta, jossa jäykästi jäsennelty (internet-informaatioteknologia keskeinen) wikioppiminen voisi tehdä nuorista ihmisistä samalla tavalla sosiaalisia olentoja kuin koulun kaltainen tila, jossa ihmiset kohtaavat toisiaan päivittäin kasvotusten. Ryhmä näkee wikioppimisessa peruskoulun kannalta myös sen ongelman, että wikioppimisen vapaaehtoisuuden ja kiinnostuksen periaate asettaa isoja haasteita sen soveltamiseen opetussuunnitelmassa. Yhteisen opetussuunnitelman käyttäminen on hankalaa, jos oppilaiden oppiminen on riippuvaista näiden omasta kiinnostuksesta ja vapaaehtoisuudesta. Näemme kuitenkin wikioppimisessa olevan paljon potentiaalia opetussuunnitelmaa tukevana oppimisen muotona, koska se on osallistavaa ja monipuolista toimintaa. Lisäksi opiskelijasta lähtevä kiinnostus edistää oppimista. Mielestämme kuitenkin yhteisen opetussuunnitelman olemassaolo on tärkeää, sillä nuori ihminen ei pysty tiedostamaan täysin eri tiedon alueiden linkittymistä ja sitä, kuinka näennäisen epäkiinnostavasta asiasta voi olla tulevaisuudessa hyötyä, kun pyritään hahmottamaan jotain uutta kokonaisuutta.

Wikioppimista ja Rinkebyn menestyskoulua käsitellessä ryhmämme yhtyi koulun henkilökunnan näkemykseen siitä, kuinka hyvällä kommunikaatiolla on erittäin suuri merkitys oppimisen ja yhdessäolon kannalta. Aloimmekin pohtimaan sitä, tulisiko yliopistossa panostaa enemmän kommunikaation opetukseen. On totta, että yliopistotutkintoon kuuluu pakollisia viestintäopintoja, mutta käytännössä kaikki ryhmämme jäsenet kokivat tämän hetkisen sisältönsä kannalta nämä pakolliset kurssit riittämättömiksi ja yleisellä tasolla hyödyttömiksi. Useimmat näistä kursseista ovat liian kapeasti suuntautuneita, eikä niillä pysty oppimaan käytännössä lainkaan kommunikaatiotaitoja yleishyödyllisestä näkökulmasta. Näkisimme, että koko yliopistokokemuksen ja sen aikaisen ja jälkeisen elämän kannalta olisi erittäin hyödyllistä tarjota opiskelijoille yleisiin tarpeisiin vastaavaa kommunikaatio-opetusta eikä vain esimerkiksi perehdytystä siihen, kuinka voit osallistua viralliseen väittelyyn tai esittää tutkimuksesi keskeisimmät piirteet 10 minuutissa akateemiselle yleisölle.

Videoluennolla sivuttiin myös yliopistolaitoksen tarjonnan ja tosielämän tarpeiden kohtaamisen ristiriitaa. Yhdymme täysin näkemykseen siitä, ettei yliopisto-opetus ota tarpeeksi usein huomioon reaalimaailman ja työelämän tarpeita. Samaan aikaan kun yliopistossa koulutetaan eksperttejä, työelämä vaatii moniosaajia. Akateemisesta näkökulmasta tämä on totta kai täysin ymmärrettävää, sillä modernin akateemisen kentän äärettömän laajuuden vuoksi yhden henkilön on täysin mahdotonta olla niin sanottu moniosaaja, vaan hänen täytyy valita itselleen erityisala ja omistautua tämän tutkimiseen ja edistämiseen. Todellinen tilanne on kuitenkin, että vain pienenpieni vähemmistö opiskelijoista suuntaa eksperttien kansoittamalle akateemiselle uralle, kun taas valtaosa päätyy moniosaajien joukkoon muualle työmarkkinoille. Tämän johdosta ryhmämme esitti idean siitä, että opiskelijat voisivat jo opintojensa alussa päättää suuntautua joko akateemikoksi tai moniosaajaksi ja kasata tutkintokokonaisuutensa sen mukaan.

Videoluennolla nostettiin esiin myös yliopisto-opetuksen avoimuuteen liittyviä kysymyksiä. Ryhmämme tuli siihen tulokseen, että yliopistojen sulkeutuneisuus on pääsääntöisesti resurssikysymys. Koska yliopistossa on vain rajoitettu määrä opiskelija, on opiskelijoiden mahdollista saada ohjatumpaa opetusta, jolloin omien kokemuksiemme mukaan oppiminen tapahtuu tehokkaammin. Samaan aikaan kuitenkin tiedostamme, että yliopistoista saatava tieto on saatavissa myös muita kanavia pitkin, joten tiedon jakaminen ei ole enää yliopistolaitoksen yksinoikeus. Kärjistetysti yliopistolaitoksen voidaan nähdä muuttuneen instituutioksi, jolla on oikeudet jakaa tositteita ihmisten osaamisesta. Räikeimmissä tapauksissa, kuten Yhdysvalloissa tositteen laatu/arvo heijastelee siitä maksettua rahallista hintaa. Jotta epäformaali (wiki)oppiminen saataisiin samalle viivalle, tulisi luoda järjestelmiä, joiden kautta voitaisiin mitata epäformaalisti opitun tiedon laatua ja antaa tuloksien mukaan tositteita tästä oppimisen tasosta.

Loppukevennys: Onko evoluutio myös wikioppimista, koska se on osallistavaa, vapaaehtoista ja muokkaushistoria voidaan tarkistaa geeneistä?

Moduli III

Keskustelimme lähinnä deletionismista ja inklusionismista sekä niiden soveltumisesta opiskeluun ja oppimiseen, neutraalista näkökulmasta sekä wikipedia-artikkelien muokkaamisesta ja muokkaajista.

Ymmärrämme deletionistien halun pitää wikipedia tietosanakirjamaisena, jolloin tynkäartikkelit ja mahdollinen ”väärä tieto” olisi poistettava, mutta olemme silti vankasti inklusionisteja. Humanistisissa tieteissä tutkimustulokset ovat tulkinnanvaraisia ja siten joltain kantilta katsottuna ”vääriä”. Ja kuten videollakin mainittiin, tänään ei voida tietää, mikä huomenna on tärkeää saati ”totta”. Toisaalla videolla mainittiin kriittisen reflektion äärimmäisen tärkeästä roolista oppimisessa ja siitä että, koska wikipedia ei ole täysin luotettava, sen käyttö on nimenomaan suositeltavaa opiskelussa. Tästä kaikesta vaan pitää olla tietoinen, että oppimistulokset voivat olla hyviä. Mielestämme inklusionismi tukee tätä kriittisen reflektion kautta oppimista paljon paremmin kuin deletionismi. Sekä siten, että inklusionistisessa wikipediassa on enemmän materiaalia opiskeltavaksi että siten, että tuota materiaalia käytettäessä täytyy oikeasti kriittisesti reflektoida lukemaansa.

Pohdimme lisäksi sitä, että voiko olla oikeasti neutraalia näkökulmaa. Eikö näkökulma oteta aina jostakin lähtökohdasta? Tällöin esimerkiksi artikkelin kirjoittajan kulttuurillinen tausta voi tiedostamattakin vaikuttaa. Monet wikipedian artikkeleista näyttävät länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna ”normaaleilta” ja siten neutraaleilta, mutta ovatko ne oikeasti sitä? Miltä ne näyttävät erilaisten kulttuurien edustajien näkökulmasta? Neutraali näkökulma voi myös olla irrationaalinen, kuten evoluutio- ja luomisteorian rinnastaminen ”mahdollisina totuuksina” osoittaa.

Keskustelimme myös aika lailla wikipedia-artikkelien muokkaamisesta ja muokkaajista. Käsittääksemme wikipedian pääasiallisiksi muokkaajiksi valikoituvat wikipediayhteisön arvostamat henkilöt, joilla ei välttämättä ole mitään akateemiseen maailmaan soveltuvaa pätevyyttä. Mietimme esimerkiksi Vatikaanin palkkaamia ammattimaisia muokkaajia ja sitä, että voiko heistä tulla suurien muokkausmäärien myötä äärimmäisen luotettavia wikipediayhteisön silmissä. Wikipedian menettelyohjeissa edellytettiin hyvänsuopuutta ja sen olettamista muiltakin. Entäpä jos nämä suurien muokkausmäärien myötä äärimmäisen luotettaviksi leimautuneet muokkaajat alkaisivat manipuloida muitakin artikkeleita Vatikaanin intressien mukaisiksi? Salaliittoteoriat kunniaan!

Moduli IV

Oppimismoduli käsitteli vapauden eri asteita. Keskustelumme pohjalta päädyimme johtopäätökseen, että vapauden aste riippuu omistuspohjasta ja omistajien tavoitteista. Esim. jonkin internetpalvelun käyttäjät haluavat vapautta, mutta omistajat taasen haluavat kontrolloida palvelun käyttäjiä. Täydellinen vapaus on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Tämä pätee myös analogisessa maailmassa. Täydellinen omavaraisuus on mahdotonta. Henkilö on aina riippuvainen jostain muusta, esim. joutuu neuvottelemaan. Oppimismodulissa esimerkkinä oli serverifarmin pyörittäminen omavaraisesti jollain generaattorilla maaseudulla. Tämäkään kuitenkaan ei ole täysin omavaraista, sillä palvelimen osat täytyy hankkia jostakin. Tuskin kukaan lähtee sulattamaan metalleja ja kasaamaan serverit alusta pitäen. Käyttäjän ja omistajan välisestä suhteesta nousi keskustelussamme pinnalle myös Suomen Keskusrikospoliisin internetsivujen ”blacklist”, joka ilmeisesti toimii automaattisesti. Näin listalle on päätynyt hyvinkin yllättäviä sivustoja. Keskusrikospoliisilla näyttää olevan hyvinkin laajat oikeudet kontrolloida ja valvoa kansalaisten internetin käyttöä.

Vapauden tasoista keskustellessamme pohdimme myös kommunismin ja kapitalismin eroja. Pohdimme, onko ”Stages of Freedom” -taulukko kehityskaari kapitalismista kommunismiin. Kumpikin kahlitsee, tosin kommunismi näkyvämmin. Kapitalismissa tuotteistetaan käyttäjät. Vapaus on näennäistä. Vallanpitäjät päättävät, mistä käyttäjät valitsevat palvelunsa ja tekevät sillä rahaa. Käyttäjä on riippuvainen palvelusta, koska haluaa käyttää sitä. Jos haluaa vapautua kapitalismista, on poistuttava yhteiskunnasta. Esimerkiksi kivikausianarkistit ovat yrittäneet tätä. Eräs opiskelija matkusti ilman rahaa maailmalla. Hän pärjäsi vaihtokaupalla. Tällainen ratkaisu ei kuitenkaan toimisi kovin hyvin Suomessa, sillä maan lait ovat hyvin rajoittavia.

Yksityisyys nousi myös oppimismodulissa pinnalle. Esimerkkinä oli Facebookin kehittäjän Mark Zuckerbergin väite, että ihmiset eivät enää välitä yksityisyydestä. Hän on kuitenkin hyvin jäävi vastaamaan kysymyksiin yksityisyydestä, sillä hän tekee rahaa sosiaalisesta mediasta ja tietojen myynnistä yrityksille.

Ns. internetin ”killswitch” nousi oppimismodulista myös esille. Pohdimme pitäisikö tällainen mahdollisuus sulkea koko internet olla, miksi ja kenellä sen pitäisi olla. Todennäköisesti kaikilla valtioilla, joilla on ydinaseita, tällainen ratkaisu on käytettävissä. Ainakin oman maan verkon saa suljettua hyvinkin nopeasti. Tämä on hyvin hyödyllinen keino hallitsevassa asemassa oleville tahoille, jotka eivät välttämättä aina ole kovin oikeudenmukaisia. Kriisitilanteissa kyseinen killswitch voi olla hyödyksi. Kyberhyökkäyksien ja propagandan estäminen sekä hätäilmoituksien lähettäminen suoraan kansalaisille voisivat olla käyttötarkoituksia tälle.

Internet ylipäänsä on vapaa. Internetin teknologiassa ei ns. portinvartijoita ole. Portinvartijat ovat käytännössä näkymättömissä. Tor-verkon kautta voi internetiä käyttää hyvinkin vapaasti ja näkymättömästi.

Moduli V

Edellisessä modulissa tuli puhetta Facebookin perustajan Mark Zuckerbergin väitteestä, jonka mukaan nuoret/ihmiset eivät välitä enää yksityisyydestä. Pohdimme tuolloin, että tämä väite on jo itsessään melko epäilyttävä, koska se tulee toimijan suusta, jonka ansaintalogiikka perustuu jollakin tapaa tällaisille ajatuksille. Tämän kertaisessa modulissa saimme iloksemme huomata, että emme olleet yksin näiden epäilyksiemme kanssa. Danah Boyd osoitti selkeästi esityksessään teinien olevan erittäin kiinnostuneita yksityisyydestään. Mielestämme Boydin käyttämät esimerkit osoittivat selkeästi sen, että yksityisyys kiinnostaa edelleen internetin käyttäjiä. Esitelmän yhtenä keskeisimpänä teesinä oli mielestämme se, että teinit haluavat olla julkisessa paikassa kuitenkaan olematta julkisia henkilöitä.

Danah Boyd oli kiinnittänyt tutkimuksessaan paljon huomiota teinien kekseliäisiin keinoihin kontrolloida yksityisyyttään sosiaalisessa mediassa. Ryhmän jäsenet kuitenkin näkivät nämä kekseliäät ja innovatiiviset teinien käyttämät sosiaalisen median kontrolloimiskeinot vaivalloisina, minkä johdosta kyseenalaistettiin teinien roolia modernin diginatiivien sukupolven edustajina. Innovatiivisissa mutta vaivalloisissa yksityisyyden kontrolloimiskeinoissa oli enemmänkin kyse siitä, etteivät tutkimushenkilöt selvästikään ymmärtäneet facebook-palvelun luonnetta. Esimerkiksi tyttö, joka poisti aina edellisen päivän facebook-aktiviteettinsa, olisi aivan yhtä hyvin voinut käyttää whatsappia. Toinen sosiaaliviranomaisten valvonnassa toiminut koehenkilö olisi jatkuvan profiilin aktivoimisen ja deaktivoimisen sijaan voinut tehdä itselleen uuden vaihtoehtoisen käyttäjäprofiilin eikä kertoa siitä sosiaaliviranomaisille. Koehenkilö, joka ei pitänyt siitä, kuinka väärät tahot tulivat kommentoimaan hänen postauksiaan, olisi voinut perustaa kiinnostuksen kohteilleen suljetut ryhmät facebookiin. Koehenkilön turhautuminen siskon esittämiin vääränlaisiin kommentteihin on tavallaan ymmärrettävää, mutta samaan aikaan internet-ympäristössä on käytännössä mahdotonta odottaa ihmisiltä täydellistä sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa, sillä internet-ympäristössä sosiaalisen kontekstin lukeminen on hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Pohdimme myös ryhmämme kanssa Danah Boydin esittämää ajatusta siitä, kuinka kontrolli ja valvonta turvallisuuden varjolla on lisääntynyt lähiaikoina jatkuvasti. Mielestämme esimerkiksi vanhempien harjoittama lastensa valvonta on ollut jatkuvasti aina läsnä. Lähiaikoina tehostuneen valvonnan näemme kulkeneen käsikädessä teknologisten innovaatioiden kanssa. Kun tähän on yhdistetty moderni markkinatalous, jonka keskeisenä ajatuksena on luoda ihmisille tarpeita ja sen jälkeen täyttää nämä tarpeet, on luontevaa että ihmisten tarve valvoa toisiaan on kasvanut, koska tälle on synnytetty tarve, joka on myös mahdollista täyttää. Samalla myös pohdimme Danah Boydin tutkimustulosten välistä suhdetta tämän työnantajaan Microsoft Researchiin. Microsoft on tunnetusti toimija, joka on kiinnostunut käyttäjien valvonnasta, minkä johdosta heräsi kysymyksiä siitä, miten Microsoft aikoo mahdollisesti soveltaa Boydin tutkimustuloksia tulevaisuudessa.

Danah Boydin esitelmän innoittamana ainakin yksi ryhmämme jäsenistä oli alkanut parantelemaan yksityisyyttään facebookissa mm. säätämällä yksityisyysasetuksia. Useimmat ryhmäläisistä pyrkivät facebookia käyttäessään kontrolloimaan ennen kaikkea informaatiovirtoja esimerkiksi minimoimalla omaa julkista facebook-aktiivisuuttaan ja rajoittamalla sosiaalisen kanssakäymisen suljettuihin ryhmiin ja keskusteluihin.

Moduli VI

Ryhmämme mielestä Douglas Rushkoff toi puheessaan esille paljon hyviä pointteja. Erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä ajatus oli erityisesti se, kuinka Rushkoffin mallin mukaan yhteiskunta seuraa uusimpia teknologisia kehitysaskeleita aina yhden askeleen jäljessä. Tämä malli oli mielestämme erittäin osuvasti havainnollistettu. Ryhmämme oli tosin myös havainnut modernin yhteiskunnan jatkuvan tarkkailun pohjalta, että nykyisellään yhtenä ongelmana on se, että ihmiset ovat oppineet kirjoittamaan lukutaidon kustannuksella, erityisesti internet-ympäristöissä.

Myös Rushkoffin kirjasta otetussa kappaleessa esiintuotu ajatus siitä, kuinka valinnanvapaus ja modernin yhteiskunnan ja kulttuurin tarjoamat vaihtoehtojen määrät eivät edusta oikeaa valinnanvapautta, oli mielenkiintoinen. Toisaalta tässä on myös paljon samaa kuin moduli 4:n yhteydessä käsitellyssä vapauden ongelmassa. Täydellinen valinnanvapaus on täysin mahdotonta samoin kuin absoluuttinen vapaus.

Digitaalisuuden ymmärtämisellä on erittäin vahva merkitys modernissa yhteiskunnassa pärjäämisen kannalta. Rushkoff puhuin paljon koodaamisen merkityksestä ja siitä, kuinka tämän taidon uupuminen johtaa siihen, että ei pysty tiedostamaan omaa rooliaan yhteiskunnassa eikä sääntöjä, joiden kautta yhteiskunta toimii. Tämä herätti jossain määrin Matrix-elokuvasarjaan johtavia mielenyhtymiä. Yhteiskunnan koodi täytyy nähdä, jotta sitä voi hyödyntää. Tulimmekin siihen tulokseen, että Rushkoffin puhuessa koodaamisesta tämä käyttää sitä vähintään yhtä paljon metaforana kuin konkreettisena asiana. Totta kai koodaamisen kautta on mahdollista paremmin ymmärtää yhteiskuntaa, koska niin iso yhteiskunnan toiminnoista on jollakin tapaa kytköksissä koodiin perustuviin ohjelmistoihin. Pätevä koodaaminen vaatii kuitenkin mittavat määrät henkilökohtaisia resursseja, joita kaikilta ei yksinkertaisesti löydy. Tulkitsimme siis, että koodaamisella Rushkoff tarkoittaa ehkä enemmänkin koodaamisen perusteiden ja periaatteiden ymmärtämistä eikä niinkään, että jokaisen tulisi olla koodari. Ihmisten tulisikin pyrkiä ennen kaikkea perehtymään laitteistoihin, ohjelmistoihin ja alustoihin. Lisäksi ihmisten tulisi pyrkiä oppia tarkkailemaan ja päättelemään valmistajien ja tuottajien motiiveja näiden tarjoamien tuotteiden ja palveluiden taustalla.

Moduli VII

Sir Ken Robinson: Changing education paradigms

Videossa verrattiin nykyajan koulujärjestelmää tehtaaseen. Tämän selitettiin pohjautuvan valistuksen ajan periaatteisiin. Valistus jo itsessään oli hyvin akateeminen ilmiö, joka on rakennettu deduktiivisen järkeilyn pohjalle. Koulujen opetuksessa on huomattavissa tuloskeskeisen ajattelutavan korostus. Se on vakiintunut hyvin syvälle koulutusjärjestelmään. Lapset oppivat eri tavoin, ja Sir Ken ehdottaakin koulutusjärjestelmän muutosta.

Tavallinen koulujärjestelmä on ikään perustuva. Lapset oppivat kuitenkin eri tahdissa, ja varsinkin ala- ja yläkoulussa joillekin oppilaille voivat jotkin aineet tai jopa kaikki olla kovin helppoja. Näin lapsi turhautuu, kun ei ole haasteita. Viimeistään yliopistoon siirryttäessä saattaa koittaa shokkitilanne, kun vihdoin täytyy tehdä töitä menestymisen eteen. Näin ikään perustuva järjestelmä syrjii lahjakkaita lapsia. Jos koulutuksessa olisi käytössä liikkuvampi järjestelmä, hyvät oppilaat eivät olisi erilaisia ja näin esim. koulukiusaaminen saattaisi vähentyä. Samainen järjestelmä syrjii myös hitaammin oppivia lapsia. Liikkuvammassa järjestelmässä tosin ei välttämättä syntyisi hyvää opettaja-oppilas -suhdetta, kun opetusryhmät jakautuisivat taitojen mukaan. Kuinka sitten tällaiseen oppilaiden taitotason ja kiinnostuksen mukaan perustuvaan liikkuvaan järjestelmään päästäisiin? Ensimmäiseksi standardointia täytyisi vähentää tai poistaa se kokonaan, sillä se rajoittaa oppilaiden mahdollisuuksia. Lisäksi ryhmäoppiminen täytyisi saada luonnolliseksi opetusmuodoksi, jossa oppilaat oppisivat kollaboraation kautta.

Robinson mainitsi videossaan, että ADHD:tä hoidetaan rauhoittavilla lääkkeillä. Näin ei kuitenkaan ole. ADHD:tä hoidetaan stimulanteilla. Viekö tämä virhelausunto kokonaan pohjan väitteeltä taiteen ja tieteen kärsimisestä? Robinsonin mukaan ADHD:n esiintymismäärä kasvaa Yhdysvalloissa itärannikkoa päin. Pohdimme syitä tälle ilmiölle. Mitään konkreettista johtopäätöstä ei voida hakea, mutta mahdollisia syitä kenties seuraavia: Länsirannikolla harrastetaan kenties hieman vapaamielisempää ajattelua. Osaan osavaltioista myös saattaa informaatio löytää tiensä hitaammin, joten ADHD ei terminä ole käytössä. ADHD on myös ns. ”tylsän opettajan” keksimä käsite ja voidaan miettiä sitä, onko kyseistä häiriötä edes olemassa.

Videossa esitettiin myös väite, että leikkikoululaisista 98% on neroja ja mitä pitemmälle koulujärjestelmässä edetään, sitä enemmän prosenttiosuus vähenee. Tämän väitteen pohjalta voidaan siis sanoa, että akateemisuus tappaa luovuutta. Näin voi olla, mutta on otettava huomioon, että testit mittaavat sitä, mitä ne on suunniteltu mittaamaan (esim. Mensa). Kyseinen testi mahdollisesti mittaa vain ns. ”out-of-the-box”-ajattelua.

Lukemisen uudet tavat

Videossa esiteltiin ns. lukijasukupolvet. On huomattu, että kirjan arvostus on pysynyt samana, vaikka uusia formaatteja on tullut markkinoille valtavasti. Pohdimme syitä tähän ja päädyimme muutamiin johtopäätöksiin. Kirjan täytyy aina mennä jonkin julkaisuprosessin läpi, joten sen laatu on useimmiten taattu. Laaduntarkkailua tehdään ainakin jonkin verran. Sosiaalisessa mediassa taasen ei ole minkäänlaista filtteriä. Kirjan formaatti ei myöskään vanhene.

Arkielämän tiedonhakua ajatellen ns. diginatiivit eivät välttämättä ole tehokkaampia tai parempia. Useimmiten diginatiivit osaavat vain käyttää sovelluksia ja ovat siten ns. algoritmien orjia. Sanomalehden lukijalla on mahdollisesti parempi lähdekritiikin hallinta. Toki nuorilla on enemmän tiedonhakukanavia. Diginatiivit eivät kuitenkaan useimmiten tiedä paljoa tietotekniikasta. Voidaankin kysyä, osaavatko he oikeasti hakea tietoa mistään tai tiedostavatko he, mitä he tekevät? Edellinen nettisukupolvi on kehittyneempi tietotekniikan käytössä, sillä he ovat joutuneet usein pelaamaan tietokoneen hardwaren kanssa ja mahdollisesti myös koodaamaan jonkin verran. Täten termi diginatiivi on ehkä hieman harhaan johtava. Diginatiivit eivät usein tiedä mitään digitaalisesta teknologiasta. He käyttävät pääasiassa sovelluksia ja laitteiden tuntemus jää vähemmälle. Myös luokittelu, jossa niinkin varhain kuin 90-luvun alussa syntyneet luetaan diginatiiveiksi, on ehkä hieman epäonnistunut. Aikaisintaan -95 syntyneet voitaisiin tähän lukea, sillä älypuhelin oli ehkä ensimmäinen laite, joka mahdollisti simultaanisen median käytön ja aikaisemmin syntyneet muistavat vielä ajan ennen niitä.

Pohdimme myös sitä, että koulut ja kirjastot tuntuvat olevan jäljessä kehityksestä. Tällä hetkellä useimmista kirjastoista löytyvät kiinteät nettikoneet. Mitä näillä kuitenkaan enää tehdään nykyaikana, kun kaikilla on netti puhelimessa? Tabletit ja lukulaitteet ovat tulossa kirjastoihin nyt, mutta käytetäänkö kyseisiä laitteita enää? Kouluissa puhutaan kannettavien tietokoneiden hankinnasta oppilaille. Tämäkin on kovin aikaansa jäljessä. Voidaan sanoa, että koulut ja kirjastot ovat siirtyneet tai siirtymässä prefiguratiiviseen malliin, jossa nuoret opettavat vanhempia.

Moduli VIII

Ryhmässämme keskusteltiin modulissa käsitellystä tutkimuksesta ja esille nousi hieman kritiikkiä tehtyä tutkimusta kohtaan. Modulista ei käynyt ilmi, oliko tutkimus tehty pätevästi tieteellisin menetelmin, vai oliko sen taustalla kaupallisia intressejä. Tutkimuksen aihe ja tulokset mietityttivät myös, sillä se ikään kuin käsittää internetin erillisenä ympäristönä, johon ihminen ei reagoi samalla tavalla kuin muuhun ympäristöönsä. Pohdimme myös kyseisen tutkimuksen eettisiä puolia. Mielestämme tutkimusta ei tehty kovinkaan eettisesti, koska ihmisten suostumus tietojensa käyttämiseen on kysytty todella epäselvästi Facebookin käyttöehtoja hyväksyttäessä. Facebook toisaalta saa itse määritellä tuotteensa käyttöoikeudet, joten asia ei mielestämme ole mitenkään mustavalkoinen. Tutkimuksessa ryhmäämme mietitytti myös se, että kuinka luotettavana merkkinä ihmisen tunteellisista reaktioista Facebook-tykkäystä voidaan pitää. Ryhmämme havaitsi omaan sosiaalisen median käyttötapaansa kuuluvan ”tykkääminen” ilman sen kummempia tunteitakaan. Tämä tulee ikään kuin tavan vuoksi enemmän kuin omien tunteiden osoituksena.

Tutkimuksesta kävi kuitenkin ilmi, että ihmiset ovat aktiivisempia toimiessaan tunteellisten asioiden parissa kuin neutraalien. Ryhmässämme voimmekin allekirjoittaa tämän. Tämän olemme itse huomanneet esimerkiksi sosiaalista mediaa seuratessamme. Tämä seikka antaa Facebookille taloudellisen intressin muokata käyttäjien feedeistä erittäin tunteellisia. Tieto siitä, että Facebook säätelee sitä, mitä se käyttäjien feedeille näyttää, ei tullut ryhmällemme uutena. Rupesimmekin pohtimaan Facebookin asemaa mielipidevaikuttajana. Tuleeko Facebookilla olla mahdollisuus esittää palvelussaan sen itse määrittelemää sisältöä vai voisiko sitä pystyä säätelemään? Facebookista on muodostunut hyvinkin tärkeä kommunikaation väline ja se on jopa syrjäyttänyt niitä keinoja, joilla on aiemmin kommunikoitu niin internetissä kuin myös verkon ulkopuolella.

Voidaanko Facebook täten luokitella osaksi infrastruktuuria, ja pitäisikö yhteiskunnalla olla mahdollisuus säädellä sen toimintaa? Radiohaastattelussa tätä pohdittiin ja samalla mainittiin, että Facebookin käytölle ei välttämättä ole mitään kunnollista vaihtoehtoa. Facebookin suosiossa, ja siinä kuinka paljon muita palveluita se on syrjäyttänyt, voisi olla perusteita säädellä sitä myös yhteiskunnan taholta. Mielestämme Facebookin, Googlen tai muiden verkkopalveluiden käyttäjien tulisi olla perillä siitä, miten nämä palvelut toimivat ja mitä ne voivat tehdä. Tämä vaatii kuitenkin käyttäjiltä paljon perehtymistä eri palveluiden teknologiaan, sekä eri yhtiöiden liiketoimintamalleihin. Tämän perusteella voisi olla perusteltua kysyä, miten yhteiskunta voisi varmistaa, että kansalaiset ymmärtävät käyttämiänsä palveluita kokonaisvaltaisemmin.

Moduli IX

Ryhmämme koki hyvin mielenkiintoiseksi sen, kuinka visuaalisuus on lisääntynyt mediaympäristöissä jatkuvasti. Samanlaista kehitystä on havaittavissa myös internetympäristöjen ulkopuolella ja se tulee luomaan omat haasteensa perinteiselle lukutaidolle, joka tiedettävästi ei voi kehittyä, jos sitä ei harjoita. Ryhmän keskuudessa myös pohdittiin, onko mediaympäristöissä lisääntynyt visuaalisuuden merkitys myös voinut jollakin tavalla rappeuttaa ihmisten kirjoitustaitoa yleensä. Moderneissa internetympäristöissä on mahdollista havaita paljon huolimatonta kirjallista ilmaisua, joka ei asetu perinteisiin kieliopin tai oikeinkirjoituksen raameihin.

Monilukutaitoja käsitellessä muodostui yksi ryhmämme keskeisimmistä huomioista koko kurssiin liittyen. Mielestämme ei ole järkevää puhua monilukutaidosta, sillä modernien mediaympäristöjen lukemiseen ja tulkitsemiseen liittyy keskeisesti myös aktiivinen toimijuus ja osallistuminen. Lukemiskontekstissa aktiivinen toimijuus voidaan ymmärtää kirjoittamisena. Tämän johdosta olisikin mielekkäämpää puhua monilukitaidoista eikä vain monilukutaidoista, sillä monilukutaitotermiin ei sisälly aktiivisen sisällöntuottamisen ulottuvuutta.

Ryhmämme löysi videosta myös kritiikin aihetta. Koimme kummalliseksi, kuinka videolla käsitellyssä tutkimuksessa paljon digitaalisia ympäristöjä käyttävien henkilöiden kategoria kattoi vain digitaalisia pelejä pelaavat henkilöt. Ihminen voi olla digitaalisten ympäristöjen suurkuluttaja eikä välttämättä pelaa pelejä lainkaan. Tämän kategorian olisi voinut nimetä suoraan ”digitaalipelaajiksi”, jos kategoria koostui vain digitaalisten pelien pelaajista. Ryhmä ei myöskään näe PISA-testejä mitenkään hyvänä osaamisen mittarina, koska ne mittaavat lähinnä matemaattista ja luonnontieteellistä osaamista eivätkä lainkaan luovuutta tai kieliä.

Ryhmä suhtautui vaihtelevasti siihen, kuinka uusia lukutaitoja on mahdollista saada toimimaan kouluympäristössä. Monilukutaidon edut kyllä tiedostettiin, mutta niiden käyttöön ottamisessa nähtiin haasteita. Tätä perusteltiin esimerkiksi sen kautta, että kouluinstituutio itsessään on ongelmallinen eikä aktivoi nuoria. Samaan aikaan kouluinstituution elämään rakennetta tuova vaikutus kuitenkin tiedostettiin. Samat ongelmat nähtiin myös siinä, että kirjasto ottaisi itselleen roolin eräänlaisena koulu- ja vapaa-aikaympäristön välisenä tilana. Kirjastoon instituutiona ja tilana nähdään liittyvän samanlaista epäkiinnostavuutta kuin kouluun. Siellä ei tee mieli viettää aikaa. Siksi sekä koulu- että kirjastoinstituutioiden luonnetta tulisi pyrkiä muuttamaan siten, että ne vaikuttaisivat houkuttelevammilta lapsille ja nuorille.

Videolla esitettiin multitaskaamisen olevan ilmiö, joka liittyy erityisesti nuoriin. Ryhmämme mielestä tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska multitaskaamista on havaittavissa myös vanhempien ikäryhmien keskuudessa. Multitaskaaminen pitäisikin nähdä ennen kaikkea teknologioihin ja mediaympäristöihin liittyvänä ilmiönä eikä niinkään tietyn ihmisryhmän erityispiirteenä. Ryhmämme jakaa näkemykset siitä, ettei multitaskaaminen ole yhtään tehokkaampi tapa suorittaa tehtäviä. Päinvastoin se voidaan nähdä jopa tehottomampana. Ryhmämme totesikin, että multitaskaaminen on ennen kaikkea tehokas ajankäytön muoto. Aika tuntuu menevän nopeasti eikä mitään saa kuitenkaan aikaiseksi.

Moduli X

Tämän kertainen modulikeskustelumme herätti jälleen kerran mielipiteitä sekä videoissa esitettyjen argumenttien puolesta että vastaan. Ensimmäisellä videolla käsiteltiin naishahmojen esittämistä videopeleissä sekä pureuduttiin erityisesti juonikuvioon, jota kutsutaan videossa nimellä ”damsel in distress”. Mielestämme videossa oli hyvin tuotu esille kuinka yleisiä tämänkaltaiset sukupuoliroolit ovat videopelien kerronnassa. Keskustelussa pohdimme, miksi näin on. Mitään yksiselitteistä syytä ilmiölle emme osanneet esittää. Pohdimme sitä, että onko pelintekijöillä jonkinlainen agenda, jonka perusteella pelien tarinoista kirjoitetaan naisia esineellistäviä tai kykenemättömämpinä kuin miehet. Emme usko, että mitään tällaista agendaa olisi. Uskomme, että tämän kaltaiset mielikuvat ja tavat kirjoittaa tarinaa ovat vain kulttuurillisia konventioita, joiden mukaan on totuttu kirjoittamaan tarinoita.

Keskustelussamme esiintyi myös hieman kriittistä pohdintaa videota kohtaan. Mielestämme aihetta käsiteltiin melko yksipuolisesti, ja esimerkkejä otettiin vain tietynlaisista peleistä, mikä tuki videon tekijän argumentteja. Video toki käsitteli vain tätä kyseistä juonikerronnan tapaa, joten sen esittämiä argumentteja ei pysty kunnolla yleistämään kaikkiin peleihin. Keskustelussamme huomioitiin, että on myös pelejä, joissa päähenkilö on nainen, tai peli ei ole mieskeskeinen. Tätä asiaa ei videossa tuotu kovinkaan vahvasti esille, vaikka nämä pelit ovatkin vähemmistössä mieskeskeisiin peleihin nähden. Pohdimme myös, mistä tämä vähemmistöosuus johtuu. On myös suosittuja ja kaupallisesti menestyneitä pelejä, joissa on naisprotagonisti. Miksi nämä pelit ovat kuitenkin selkeästi vähemmistössä? Syyksi pohdimme taas kulttuurikonventioita ja sitä, että päätösvalta pelinkehityksessä on todennäköisesti edelleen hyvin miesvaltainen. Vaikka löysimmekin videosta kritisoitavaakin, niin ryhmämme oli sitä mieltä, että tämänlainen tapa tulkita pelejä on hyvä keino tuoda esille tämän tyyppisiä rakenteita ja keskustelua.

Toinen video käsitteli elokuvien naishahmojen merkitystä. Videolla oli käytetty niin sanottua Bechdel-testiä, jolla oli tutkittu, kuinka merkittäviä naishahmoja löytyi kyseessä olleista elokuvista. Mielestämme testiä ei voi pitää tieteellisenä, tai absoluuttisen pätevänä mittarina kysymykselle. Olimme kuitenkin sitä mieltä, että tämäkin on silti pätevä työkalu havaitsemaan elokuvissa ja niiden käsikirjoituksissa esiintyviä rakenteita, joissa merkittäviä mieshahmoja kirjoitetaan enemmän kuin merkittäviä naishahmoja. Syihin emme löytäneet vastausta sen paremmin kuin pelien suhteen, vaan ajattelemme tämänkin johtuvan kulttuurillisista tavoista ja elokuva-alan miespainotteisuudesta. Videolla tämä myös huomioitiin esittämällä, että päätöksenteosta vastaavat henkilöt peli- ja elokuva-alalla ovat useimmiten miehiä.