Näpistelijät
Näpistelijät -ryhmään kuuluvat[muokkaa]
- Aino Kemppainen (ainokem)
- Elina Koskinen (elina k)
- Emma-Lotta Tynkkynen (EmmaLotta)
- Susanna Ollonqvist (Susqatti)
Suoritusmuoto[muokkaa]
A + B
Tapaamiset[muokkaa]
Tiistai 20.9.2016 klo 12-14 Linna Riitaoja -ryhmätyöhuone 3015 (paikalla Aino, Elina, Emma-Lotta, Susanna)
Torstai 29.8.2016 klo 13-15 Päätalo Ls A1 (paikalla Aino, Elina, Emma-Lotta, Susanna)
Torstai 6.10.2016 klo 13-15 Päätalo Ls A1 (paikalla Aino, Elina, Emma-Lotta, Susanna)
Torstai 13.10.2016 klo 13-15 Päätalo Ls A1 (paikalla Aino, Elina, Emma-Lotta, Susanna)
Torstai 20.10.2016 klo 13-15 Alakuppila (paikalla Aino, Elina, Emma-Lotta, Susanna)
Torstai 27.10.2016 klo 13-15 Päätalo (paikalla Aino, Elina, Emma-Lotta, Susanna)
Ajatuksia kurssista[muokkaa]
Suoritimme kurssin pääosin tapaamalla kasvokkain. Moduulit III ja IV suoritimme verkon välityksellä. Kurssin videot olivat mielenkiintoisia, mutta aiheet toistivat itseään. Loppupuolella oli vaikea löytää uutta sanottavaa tämän takia. Ryhmätyöskentely osoittautui antoisaksi ja toimivaksi, mutta tämä johtui pitkälti siitä, että tapasimme kasvokkain emmekä verkossa. Pelkästään verkossa käytävä keskustelu osoittautui kankeaksi ja epämielekkääksi. Kurssi oli hieman arvolatautunut: "Wikiopisto/Wikipedia hyvä" ja "Facebook paha". Osa kurssin materiaaleista oli vanhentuneita, mikä toisaalta sai ajattelemaan nykyhetkeä, mutta toisaalta turhautti. Pääosin kurssi oli hyvä ja erilainen.
Yhteiset videot (osa A)[muokkaa]
Sugata Mitra: Build a School in the Cloud[muokkaa]
Katsoimme tämän vasta muiden modulien jälkeen, ja totesimme, että se olisi kuitenkin ollut parempi katsoa ensimmäiseksi, jolloin se olisi antanut hyvän pohjan muille videoille.
Nykyinen koulujärjestelmä muokkaa ihmisistä konemaisesti toimivan yhteiskunnan osia. Tulevaisuudessa ihmisiltä vaadittuja taitoja on kuitenkin vaikea ennustaa. Oletamme, että kriittinen lukutaito ja erityisesti relevantin tiedon löytäminen informaatiotulvan keskeltä tulee tulevaisuudessakin olemaan tärkeä asia opittavaksi.
Ajatus koulujen tarpeettomuudesta tuntui melko radikaalilta. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan halua ottaa itse selvää asioista, vaan viettävät mieluummin aikaansa vaikka tv:tä katsellen. Vapaa opiskelu voi myös johtaa yhdelle raiteelle juuttumiseen ja sitä myöten yksipuoliseen maailmankuvaan, jos ihminen tietää vain yhdestä itseään kiinnostavasta asiasta paljon eikä juuri mitään muista asioista. Jonkinlainen yhteinen tietopohja olisi siis hyvä olla olemassa. Pidimme tärkeänä erityisesti kirjoitus- ja laskutaitoa, sillä niiden puuttuminen eriarvoistaa ihmisiä nopeasti. Vuosien ajan on taisteltu siitä, että lukutaito saataisiin yleistymään, joten ajatus sen yhtäkkisestä tarpeettomuudesta kuulosti ryhmän mielestä järjettömältä. Tietenkään kaikkien ei tarvitse osata kaikkea täydellisesti, mutta esimerkiksi matematiikan perusteita tarvitaan tavallisessa arjessakin vaikka kaupanteon yhteydessä.
Tieto on nykyään helposti kaikkien saatavilla, joten asioiden ulkoa opetteleminen ei ole enää tarpeellista koulussakaan. Asioiden muistaminen ei kuitenkaan ole turhaa: uusi tieto rakentuu aina muistamamme vanhan tiedon päälle. Esimerkiksi töissä voi olla paljon hyötyä siitä, että muistaa miten jokin epätavallinen ongelmatilanne on aiemmin saatu ratkaistua.
Jäimme kaipaamaan yksityiskohtaisempaa tietoa kokeiluista, joissa lapset saivat oppia keskenään pelkän tietokoneen välityksellä. Kuinka syvällistä lopulta oli lasten ymmärrys vaikkapa biokemiasta, vai jäikö oppiminen pinnalliseksi? Entä miten tämä oppiminen käytännössä toimi? Pohdimme myös, vaikuttiko uuden teknologian käyttäminen positiivisesti lasten motivaatioon, ja toimisiko tämänkaltainen opiskelu silloinkin, kun laite on jo aivan tuttu.
Koulunkäynti saadaan mahdolliseksi myös kehittyvissä maissa tietokoneen avulla, mutta vaatii myös toimivan internet-yhteyden jota ei kaikkialla välttämättä ole. Mietimme, mitä käy esimerkiksi Intian pienille kielille, jos uusien sukupolvien opetus tapahtuu englanniksi netin välityksellä. Englannin kaltainen maailmanlaajuinen yleiskieli on tietenkin hyödyllinen vaikkapa tieteen kielenä, mutta toisaalta sen käyttäminen oppimisen kielenä lapsuudesta lähtien voi olla riski oman kielen ja jopa kulttuurin säilymisen kannalta.
Sosiaalisuus voi tehostaa oppimista. Asioiden selittäminen toiselle voi syventää omaa ymmärrystä aiheesta, ja kiinnostus toisen tekemiin asioihin voi kasvattaa motivaatiota. ”Granny cloud” hyödyntää tätä periaatetta, kun lapset joutuvat selittämään vastauksia isoäitien kysymyksiin. Kehuminen ja rohkaiseminen vahvistavat myös osaamista ja muistamista. Nykyinen koulujärjestelmä puolestaan toimii stressiä aiheuttavien kokeiden varassa ja näin ollen vaikeuttaa asioiden oppimista. Liika stressi ”sulkee” aivot niin, että ihminen voi muistaa jopa kirjan sivun, jolla jokin tieto on, mutta ei sivun sisältöä. Kokeet voisi mielestämme korvata vaikka ryhmäkeskusteluilla, joissa opettaja ohjaa keskustelua ja esittää tarkentavia tai ohjailevia kysymyksiä.
Noah[muokkaa]
Lyhyt elokuva Noah oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tehty. Elokuva havainnollisti hyvin millaista internetin käyttö voilla ja kuinka monia klikkauksia tapahtuu käytön yhteydessä. Tämä keskittyneisyyden puute tuntuu olevan ongelma ja keskittyneisyytemme on varmasti kärsinyt osittain digitaalisen median takia. Toisaalta meidän mielestämme elokuva myös kärjisti keskittymiskyvyn heikkoutta aika voimakkaasti. Noah tuntui olevan melko ”hätäinen” käyttäjä, joka ei keskittynyt pitkään mihinkään vaan availi sivuja ilman mitään tarvetta. Uskomme, että jos ihminen haluaa keskittyä johonkin asiaan, hän myös keskittyy siihen. Noah esimerkiksi alkoi keskittyä heti, kun tilanne meni vakavaksi eli hän uskoi tyttöystävänsä pettävän häntä.
Noahin toimintaan liittyi myös yksityisyyden suojan rikkominen, mikä on olennainen puhuttaessa sosiaalisesta mediasta ja toiminnastamme digitaalisessa mediassa. Noah rikkoi tyttöystävänsä yksityisyyttä, mikä on vakava rikos. Tähän johtaneet tapahtuvat vertautuivat meistä teinien tekemään ylianalysointiin viesteistä tai siihen, että kuvitellaan muiden puhuvan minusta, vaikka ei edes puhuta. Tämä voisi tapahtua myös kasvotusten tapahtuvassa kommunikaatiossa. Näitä ongelmia on siis ollut ennen internetiäkin. Sama pätee myös yksityisyyden loukkaamiseen, mitä on voinut tapahtua esimerkiksi toisen kirjeiden avaamisella.
Analysoimme, että elokuvassa Chatrouletten kautta esiintyvä tyttö oli ”järjen ääni”. Hän ei käyttänyt Facebookkia ja hänen kauttaan Noah sai kokea sen, mitä hän oli tehnyt tyttöystävälleen: Noah ei kiinnitätnyt tarpeeksi huomiota tyttöystäväänsä alussa ja sai kokea saman tuntemattomalta tytöltä, joka ei suostunut jäämään puhumaan hänen kanssaan. Tästä pääsimme myös analysoimaan elokuvan nimea Noah, joka on myös päähenkilön nimi. Nimi viittaa Raamattuun ja Noahin voi nähdä eräänlaisena nykyajan hahmona, joka sulkee tietokoneensa ajoissa ja lähtee ”pakoon”. Päähenkilö ymmärtää internetin sekä Facebookin ongelmat.
Pohdimme lopuksi myös sitä, miten elokuvan alussa Noah ja hänen tyttöystävänsä vaihtavat kommunikaatiovälinettä sen mukaan mikä toimii parhaiten. Mikä on nykyään melko tyypillistä. Ihmettelimme kuitenkin, että miksi Noah ei soittanut tyttöystävälleen tai käynyt tämän kotona? Olivatko he mahdollisesti kaukosuhteessa? Tästä pääsimme myös siihen, kuinka paljon teknologian toimivuudella on merkitystä meille. Tunnemme turhautuneisuutta tai jopa raivoa, jos nettisivu ei lataudu tai puhelin ei toimi kunnolla. Kärsimättömyytemme tiedon saantia kohtaan on kasvanut, koska kaikki on niin helposti saatavilla. Olemme myös niin riippuvaisia teknologiasta, että laitteen toimimattomuus voi haitata elämäämme jo pienissäkin tapauksissa. Tai ainakin voimme luulla sen haittaavaan.
Dokumentin ohjaajien haastattelu
Tiivistelmät moduli-keskusteluista (osa B)[muokkaa]
Moduli I[muokkaa]
Keskustelumme alkoi luennon aiheiden koonnilla ja sillä, mitä luento oikeastaan piti sisällään. Erityisesti kiinnostuimme mekaanisesta-, analyyttisesta-, sekä kriittisestä lukutaidosta ja niiden merkityksestä digitaalisessa mediassa ja sen käytössä. Videossa tuli ilmi, että nuoret eivät osaa odottaa saavansa opetusta digitaalisen median käyttöön kouluissa ja näin ollen opetuksen tulisikin muuttua. Totesimme, että opettajien, ja koulun ylipäätään, tulisi toimia kriittisen lukutaidon sekä analyyttisen lukutaidon opettajina. Pohdimme esimerkiksi tiedostavatko nuoret, että Google ei ole luotettava tiedonantaja vaan hakutulos perustuu myös aikaisempiin toimiin internetissä. Ovatko nuoret tietoisia, että Google tai Facebook ovat yrityksiä, jotka ajavat omaa etuaan samalla, kun tarjoavat palveluita. Voi olla, että monella opettajalla on myös vaikeuksia käsittää tätä.
Vaikka internetissä on paljon vaaroja, ei asiaa pitäisi demonisoida kokonaan. Vertasimme aikuisten ja lasten erilaista ymmärrystä digitaalisesta mediasta päihdevalistukseen. Esimerkiksi alkoholin vaarojen jatkuva esiin tuominen voi ajaa nuoria entistä hanakammin kokeilemaan alkoholia. Aikuisten, niin vanhempien kuin opettajienkin, tulisi lähestyä digitaalista mediaa yhdessä nuorten kanssa niin, että kommunikaatio on avointa. Tämän kesän hittipeli Pokemon Go on hyvä esimerkki siitä, miten lapset ja vanhemmat voivat yhdessä tutusta digitaaliseen mediaan ja sen toimintaan.
Keskustelumme päähuomio kohdistui lukutaitoon ja siihen millaista lukutaitoa digitaalisen median yhteydessä tarvitaan. Analyyttinen lukutaito on tärkeätä, kuten jo aikaisemmin tuli ilmi. On olennaista, että lapsi tai nuori hahmottaa esimerkiksi erilaiset tekstilajit. Internetissä erilaiset tekstilajit sekoittuvat ja voi olla vaikeata hahmottaa, mikä on esimerkiksi uutinen tai, mikä artikkeli on luotettava tiedonlähde. Esille nousivat ilmoitukset, jotka näyttävät uutisilta, mutta ovatkin mainoksia. Tämä tekstilajien erottaminen toisistaan ja sen opettaminen on erityisesti koulujen tehtävä. Edelliseen yritetään puuttua internetissä esimerkiksi Huhumylly-sivusto pyrkii kertomaan mitkä uutiset pakolaisista ja turvapaikanhakijoista ovat tekaistuja ja mitkä tosia. Tällä pyritään estämään väärän tiedon levittäminen. Tällaisen sivuston tarpeellisuus kertoo siitä, että tekstilajien, erityisesti uutistekstin, tunnistaminen voi olla heikoissa kantimissa, koska tekstiä on niin paljon koko ajan nähtävillä. Koulut ja kirjastot voisivat olla niitä paikkoja, jotka opettavat tekstilajien tuntemista ja lukemisen ymmärtämistä.
Toinen tärkeä lukutaidon osa on kriittinen lukutaito, joka on ehkä jopa merkittävämpi kuin analyyttinen lukutaito. Keskustelimme siitä, miten internetissä on helppo esittää jotain muuta kuin on. Esimerkiksi Instagrammissa tai blogeissa esitelty elämä voi olla kaukana kirjoittajan todellisesta elämästä. Jos nuori ei ymmärrä tätä, voi hänen kuvansa todellisuudesta vääristyä. (Myös osalla ryhmän jäsenistä on välillä vaikeuksia hahmottaa tätä, mikä kertoo sosiaalisen median ongelmallisuudesta). Kriittiseen lukutaitoon liittyy myös se, miten omilla teoilla voi vaikuttaa maailmaan. Emme koe, että jokaisen pitäisi olla Edward Snowden, vaan omilla pienilläkin teoilla voi vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Sosiaalisen median käyttäjä voi esimerkiksi päättää millaista tietoa jakaa netissä ja millaisia linkkejä klikkaa. Esimerkiksi päätös siitä, että ei klikkaa tiettyjen sivustojen linkkejä, mahdollistaa myös sen, että sivustoilta jää saamatta rahaa. Näin voi omilla teoillaan vaikuttaa siihen millaista internetiä haluaa olla rakentamassa.
Lopuksi pohdimme myös sitä, mitä on muuttunut viidessä vuodessa (videohan on vuodelta 2010). Totesimme, että nyt esiteinit tai teinit ovat kasvaneet internetin ja digitaalisen median kanssa. Näin ollen nuoret ovat mahdollisesti oppineet digitaalisessa mediassa toimiessaan sen luonnetta ja toimintaa. Myös digitaalinen media on muuttunut hurjaa vauhtia viiden vuoden aikana ja mietimmekin ovatko opettajat pysyneet mukana kehityksessä tai ovatko he kehittyneet yhtä paljon digitaalisen median ymmärtämisen suhteen. Tosiasia on, että vanhemmat tulevat aina vähän nuoria jäljessä eikä aktiivinenkaan oppiminen aina riitä pitämään eri sukupolvia samalla tasolla digitaalisen median suhteen. Näin ollen onkin olennaista, että opettajat keskittyvät digitaalisen median ongelmiin ja niiden esiin tuomiseen nuorille sekä opettavat toimimaan kriittisesti ympäröivässä maailmassa.
Moduli II[muokkaa]
Wikioppiminen
Wikioppiminen on ennen kaikkea vapautta tehdä tai oppia itseään kiinnostavia asioita. Keskustelumme aluksi mietimme, kuinka vanhana on mahdollista tietää mistä on kiinnostunut ja mitä haluaa opiskella. Voisiko esimerkiksi jo peruskouluihin tuoda enemmän wikioppimisen kaltaista valinnaisuutta niin, että oppilaat voisivat opiskella itseään kiinnostavia aineita. Ainakin lukiossa tämä olisi mahdollista. Wikioppiminen olisi mielekästä esimerkiksi silloin, kun on pakko käydä kursseja (lukiossa), joita tehdään muita varten, koska ne on pakko suorittaa päästäkseen lukiosta läpi. Näin ollen oppiminen ei välttämättä ole mielekästä vaan turhauttavaa, jos aine ei kiinnosta tai osaaminen siinä on heikkoa. Emme kuitenkaan kannusta pelkkään wikioppimiseen vaan myös yleistiedolla on oltava sija opetuksessa. Keskustelimme siitä, miten jokaisen olisi osattava tietyt perusasiat ympäröivästä maailmasta. Sivistyksellä ja asioiden tuntemisella on esimerkiksi yhteyksiä rasismiin. Lukiossa, tai miksei jo peruskoulussa, voitaisiin opettaa perusteet aiheista, jonka jälkeen jokainen voisi syventyä aiheeseen omien kiinnostuksen kohteiden kautta. Näin oppimisestakin tulisi ehkä mielekkäämpää ja motivaatio tehdä juuri itseään kiinnostavia asioita kasvaisi.
Keskustelimme myös siitä, miten digitaalinen media on myös mahdollistanut sen, että harrastuksesta voi tehdä itselleen ammatin. Esimerkiksi Youtuben tai blogin kautta oman kiinnostuksen esitteleminen muille on mahdollistanut sen, että jotkut tienaavat leipänsä sitä kautta. Tämä liittyy myös siihen, että mahdollisuudet harrastaa kiinnostavia asioita ja keskustella niistä muiden kanssa on lisääntynyt digitaalisen median avulla. Pohdimme myös, että voiko mielenkiinto entistä harrastusta kohtaan kadota, jos siitä tekee itselleen ammatin. Olisiko parempi pitää harrastukset harrastuksina ja ammatit ammatteina?
Yhdessä tekeminen voi myös auttaa näkemään ympäröivää maailmaa eri tavalla ja oivaltamaan asioita eri tavalla. Videolla tuotiin esille ”joukko äly” tai ”kollektiivinen äly”, jonka avulla on mahdollista ymmärtää enemmän. Ryhmässä tekeminen voi tuottaa enemmän jotain uutta, kuin vain yksin tekeminen. Ilmeisesti olemme myös menossa entistä vuorovaikutteisempaa maailmaa kohti, jossa jokaisen on oltava sosiaalinen ryhmässä toimija. Tässä kohdin mietimme myös, miten esimerkiksi työnhaku on muuttunut viime aikoina. Nykyään työnhakijan on oltava esillä erilaisissa palveluissa ja myytävä itseään koko ajan. Tämä jatkuvat itsensä esille tuominen on myös erittäin raskasta pidemmän päälle. Myös sosiaalinen media johtaa siihen, että ihmisen on oltava koko ajan esillä ja erotuttava joukosta. Entä sitten ne ihmiset, jotka eivät ole kovin sosiaalisia tai joutuvat pakon edessä tekemään töitä ryhmässä, vaikka eivät siitä pidä. Millainen tulevaisuus heitä odottaa? Wikioppiminen ei ole kaikille sopiva muoto, vaikka siinä paljon hyvää onkin.
Tälläkin videolla puhuttiin maailman muuttamisesta netin kautta ja yhdessä tekemällä. Pohdimme, että entä jos kiinnostuksen kohteita ei ole mahdollista jakaa digitaalisessa mediassa esimerkiksi omien puuttuvien resurssien takia. Kaikilla ei ole mahdollista muuttaa maailmaa samalla tavalla kuin toisilla. Eivätkä kaikki välttämättä onnistu luomaan jotain uutta ja innovatiivista toimillaan. Tämä jatkuva maailman muuttamisesta pauhaaminen tuntuu, jopa hieman naivilta ajattelulta.
Keskustelun lopuksi pohdimme, onko wikioppiminen tai ryhmätyöskentely yleensä lisääntynyt viidessä vuodessa. Totesimme, että peruskoulussa näin ei ainakaan ole tapahtunut eivätkä sen ikäiset lapset tai nuoret ole vielä täysin valmiita toimimaan ryhmässä niin kuin wikioppiminen vaatisi. Yliopistossa muutosta on tapahtunut verrattuna vuoteen 2010. Ainakin kirjallisuustieteessä sekä Suomen kielen oppiaineessa ryhmätyöt ovat lisääntyneet viimeisten vuosien aikana. Emme kuitenkaan tiedä onko tämä seurausta vuorovaikutuksen merkityksen lisääntymisestä vai opettajien laiskuudesta lukea montaa esseetä. Varsinainen wikioppiminen Wikiversityssä oli kaikille ryhmäläisillemme uutta.
Vaikka wiki- ja ryhmäoppimiseen liittyy paljon hyvää, kuten ajattelun kehittyminen tai tiedon jakamisen ja lukemisen mahdollisuus itsenään kiinnostavista aihepiireistä, on opiskelumuodossa myös jonkun verran ongelmakohtia. Esimerkiksi jatkuva moodlen tai sähköpostin vahtaaminen saatetaan kokea stressaavaksi. Lisäksi digitaaliesssa mediassa tapahtuva ryhmätyöskentely ei välttämättä paranna ihmisen suhdetta muihin ihmisiin. Ihminen voi kokea olevansa yksin, vaikka olisikin osa ryhmää moodlessa tai Wikiversityssä. Mietimme myös hämärtääkö wikioppiminen, esimerkiksi erilaisten kurssien suorittaminen Yhdysvalloissa netin kautta, ammattitaidon ja asiantuntijuuden löytämistä omasta yliopistosta. Avun löytäminen kotiyliopistosta voi olla hankalaa, jos suorittaa paljon kursseja vain netissä. Konkreettinen keskustelu kasvotusten voi kuitenkin antaa paljon enemmän kuin vain pelkkä keskustelu netissä.
Moduli III[muokkaa]
Wikipediassa ja Wikiopistossa hienointa on ajatus vapaudesta tuottaa ja muokata sisältöä. Wikiopiston osalta toiminta on vasta muotoutumassa, eikä kehitys näytä lähteneen vauhtiin, vaikka Wikiopisto onkin Wikipediaa vapaampi ja sallii myös uuden tiedon tuottamisen. Pohdittiin myös mikä on tietämisen arvoista, mikä neutraalia ja kuinka erilaiset kielet ja kulttuurit vaikuttavat sisältöön. Eri kielillä olevat Wikipediat ovat omanlaisiansa, eri käyttäjäkunnilla omat mieltymyksensä. Neutraaliuskin voi olla vaikeaa toteuttaa. Onko oikein, että evoluutioteoriaa etsiessä ohjautuu evoluutio – artikkeliin?
Tutkielman tekeminen Wikiopistossa kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirjattaisiin työtä julki sitä mukaa kun se etenee. Uusia näkökulmia voisi syntyä kommenttien ja keskustelujen myötä. Tämä kuitenkin vaatisi tekijältä erityistä mielenkiintoa tällaiseen työskentelytapaan ja aikaa seurata Wikiopistoa. Tarpeen olisi myös joukko aidosti ja asiallisesti kiinnostuneita ihmisiä, joita ei välttämättä ole helposti saatavilla. Jollain aikavälillä uudet mediat ja alustat tulevat varmasti muuttamaan tutkimuksen tekoa ja ehkä myös tieteellistä julkaisemista. Paineita uudistamiseen lienee olemassa.
Ryhmämme näki sekä Wikipedian että Wikiopiston tarpeellisiksi. Wikipedian nimittäminen kuolleen tiedon säilytyspaikaksi kuulosti hieman negatiiviselta. Wikipedia on monesti hyvä lähtökohta etsiä tämän hetken tietämystä, vaikkei sieltä totuutta ja parasta tietoa aina löytyisikään. Wikiopiston puolella voi sitten lähteä kehittämään tämän hetken tietämystä eteenpäin.
Pohdittiin myös, että Wikipedia-artikkelien tekijät eivät välttämättä osallistu keskusteluihin, vaan puuhaavat artikkeleitaan yksinään. Ei siis välttämättä niin kovinkaan yhteisöllistä toimintaa, mutta tämäkin siis täysin sallittua. Muutoinkin, viiden pilarin ohjesäännöt tuntuivat sallivilta, jopa armollisilta ja niitä voi soveltaa oikeastaan kaikenlaiseen sosiaaliseen ja yhteisölliseen toimintaan.
Moduli IV[muokkaa]
Erilaiset vapauden asteet medioissa virittivät monenlaisia ajatuksia. Periaatteessa kuka tahansa voi julkaista netissä mitä tahansa. Aatteita ja ideologioita voi levittää ja toisaalta netistä voi keräillä itselleen uutta sivistystä aiheesta kuin aiheesta. Vaikka vapautta on, niin onko vapaus kuitenkin näennäistä? Alustan ja sisällön omistajat voivat ja haluavatkin kontrolloida ja rajoittaa toimintaa. Toisaalta käyttäjätkin voivat jakaa ja klikkailla oman tahtonsa mukaan. Alustojen ja sisältöjen omistajat (esim. Google, Facebook) ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä ja pyrkivät esimerkiksi myymään käyttäjien huomiota mainostajille tai tuomaan hakutuloksia esille haluamallaan tavalla. Käyttäjän olisi hyvä tunnistaa näitä vapauden tasoja, jolloin voi paremmin harkita ja pohdiskella missä määrin tahtoo tulla tuotteistetuksi ja miten haluaa toimia erilaisilla sivustoilla.
Portinvartijat eivät ole välttämättä huono asia. Alempien vapauden asteiden medioille tuntuisi olevan tarvetta. Uutissivustojen ja tiedejulkaisujen haluttaisiin olevan luotettavia ja on tärkeätä, että tällaisia mahdollisimman luotettavia lähteitä on ja että näille lähteille myös pääsee. Jokaista uutista ei tarvitse päästä nasevasti kommentoimaan, mutta kyllä kommentoinnillekin pitää paikkoja löytyä. Videossa alemmat vapausasteet tulivat enemmän esille, korkeammat jäivät vähän etäisiksi ja tuntuivat olevan hiukan saavuttamattomissa. Wikiopisto esiteltiin videolla tupla-vapaana, mutta kuten edellisen videon keskustelussa todettiin, Wikiopisto ei näytä saaneen suurta suosiota.
Julkaisujen rajoittamisesta nousi erityisesti esille YouTube, joka on viime aikoina ryhtynyt vahtimaan tiukemmin sisältöään, tavoitteenaan mainostajaystävällinen, jopa lapsiystävällinen, sisältö. YouTube on lanseeraamassa systeemiä, jossa katsojat voivat edetä portaikolla yhä korkeammiksi YouTube sankareiksi sensuroimaan sopimatonta sisältöä. Sensurointi saattaa karkottaa sekä sisällön tekijöitä, mutta myös katsojia.
Voisiko käsin kirjoittaminen vielä yleistyä? Mitä tapahtuisi, jos uutissivuston uutisjutut ja – kuvat saisi tehdä kuka tahansa?
Moduli V[muokkaa]
Aloitimme keskustelun pohtimalla näkökulmaamme aiheeseen: miten nuoret ymmärtävät yksityisyyden, ja ovatko he kiinnostuneita siitä? Keskustelu liittyi myös laajempaan kontekstiin diginatiiviudesta ja digitaalisesta mediasta nuorten luonnollisena toimintaympäristönä. Netissä nuoret kertovat arkisista asioistaan aika vapaasti laajallekin yleisölle, mutta poimivat joukosta erilleen sellaiset aiheet, jotka eivät saa tulla julkisiksi. Mikäli jollain asialla ei ole juurikaan väliä, sen julkaiseminen ei haittaa, sillä seurauksena on korkeintaan asian ohittaminen. Arkaluontoisemmat asiat sen sijaan piilotetaan esimerkiksi koodin taakse. Videolla mainittiin Facebookissa julkaistujen laulun sanojen valikoiminen niin, että viestiä lukeva äiti ei tunnista niiden merkitystä, mutta kaverit tunnistavat.
Videolla puhuttiin siitä, miten ”julkinen” on eri asia kuin ”julkaista”. Havainnollistimme eroa miettimällä tilannetta netin ulkopuolella, missä nuori voi haluta mennä ulos, mutta ei ulkona ollessaan esiintyä yleisölle. Yksi tapa suojata yksityisyyttään voi olla oman nettiminän salaaminen muilta ja liikkua eri sosiaalisissa piireissä netissä ja sen ulkopuolella. Netissä voi olla mahdollista olla jotain muuta kuin sen ulkopuolella, joskus jopa oma itsensä, jos vaikka koulussa oman persoonan esilletuominen olisi riskialtista. Yksityisyyttä suojelee myös tekojen naamioiminen netissä sillä tavoin, ettei julkaistu materiaali olekaan yhdistettävissä ”oikeaan” henkilöön sen takana.
Internetissä julkaistut asiat kuitenkin ovat lähtökohtaisesti julkisia ja kaikille jaettavia, jos niitä ei erikseen piilota suurelta yleisöltä. Toisaalta sielläkin on olemassa piilevia sääntöjä vaikkapa siitä, mikä keskustelu on tarkoitettu kenenkin osallistuttavaksi. Videolla mainittiin nuorten ärtymys perheenjäseniin, jotka kommentoivat viestiketjuja jotka eivät olleet näille tarkoitettuja. Otimme taas esimerkin netin ulkopuolelta, jossa vaikka puiston penkillä käytävään keskusteluun ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää tulla mukaan ulkopuolelta. Diginatiiville sukupolvelle koko netti voi tavallaan olla yksi puiston penkki, siinä missä vanhemmat eivät sitä sellaisena näekään. Ristiriita aiheutuu tällöin erilaisista koodeista tilanteeseen liittyen.
Joskus yksityisyyttä suojellaan hyvinkin kekseliäin menetelmin, jotka kuulostivat mielestämme aika vaivalloisiltakin. Yksi videolla mainituista nuorista poisti kommenttinsa aina tietyn ajanjakson jälkeen, ehkä välttääkseen menneiden keskustelujen muistelua ja esille kaivamista. Toinen taas de-aktivoi ja aktivoi Facebook-tiliään jatkuvasti pitääkseen yksityisyytensä sijaiskodeissa. Pohdimme, miksi tarve tällaiseen toimintaan ylipäätään oli, sillä eikö kaikilla pitäisi olla oikeus yksityisyyteensä? Yleisempi keino nuorten yksityisyyden turvaamiseen julkisessa netissä on erilaiset salakielet, koodit ja sisäpiirin vitsit, joihin laskimme myös meemien kuuluvan. Ne eivät aukea lukijalle ilman kontekstia ja ymmärrystä niiden etiketistä ja kielenkäytöstä.
Vanhempien silmin Internet voi näyttää vaaralliselta ja siksi vaatia tarkempaa valvontaa kuin puistossa käydyt keskustelut. Uskomme, että liika pelotteleminen ja nettimaailman demonisoiminen johtaa vaan entistä nokkelammin karkuun juokseviin nuoriin, niinkuin videollakin tuli esille. Jo nyt nuoret pakenevat vanhempien valtaamasta Facebookista WhatsAppiin ja Snapchatiin. Lisäksi mietimme nettikiusaamista, jonka käsittely tärkeydestään huolimatta puuttui videolta. Netti tekee kiusaamisesta erityisen helppoa yksityisviesti- ja kommentointimahdollisuuksien takia, ja jo muutama tarina itsemurhiin johtaneista kiusaamistapauksista saa netin näyttämään uhkaavalta paikalta, jonne vanhempi ei ehkä uskaltaisi päästää nuorta yksinään. Erityisen hankalaksi nettikiusaamisen tekee se, että siellä yhteisöt ja säännöt ovat erilaiset kuin kouluissa, ja kiusaajien viestien näyttäminen opettajalle voi olla epäluontevaa tai jopa rikkoa yhteisön sisäisiä sääntöjä.
Nuoret kaipaavat vapautta ja oikeutta toimia itsenäisesti ja vaalia yksityisyyttään, sillä vanhemmista irtautuminen ja itsenäisyyden opetteleminen on tärkeä osa teini-ikää. Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos vanhemmat ovat jatkuvasti valvomassa toimintaa netissä. Virheistä ja kompasteluistakin oppii, eikä niitä siksi pitäisi sulkea kokonaan pois. Ryhmämme uskoo, että nuorilla on maalaisjärkeä ja he osaavat lopulta toimia fiksusti ja itseään suojellen myös netissä.
Moduli VI[muokkaa]
Ryhmää ihmetytti videon paasaava ja pelotteleva sävy. Viesti vaikutti olevan se, että jos ei itse toimi, tulee olemaan tahdottomasti kaikkien muiden vietävissä. Vertasimme aihetta lukutaitoon. Ennen vanhaan tavallinen kansa pääsi teksteihin käsiksi vain sen kautta, mitä papit lukivat ääneen, ja näin tekstien välittämä tieto oli pappien valikoitavissa. Luku- ja kirjoitustaidon levitessä informaatiota oli vaikeampi säädellä, ja ihmiset pystyivät tallentamaan sen, mitä halusivat. Nykyisessä digimedian maailmassa tavallinen kuluttaja on suurten markkinoiden armoilla samalla tavoin kuin aikoinaan seurakunta pappien lukemista kuunnellessaan.
Pelin sääntöjen ymmärtäminen on tärkeää, mutta ei välttämättä aina tarkoita itse ohjelmoimista, vaan jo kriittinen käyttötaito riittäisi aivan hyvin. Mietimme, mitä sitten kuuluu tehdä, jos koodaaminen ei kertakaikkiaan kiinnosta: kai silloinkin saa käyttää nettiä? Kriittinen käyttäjä ymmärtää syvällisesti, että asioissa on eri puolia ja että ohjelmien tarjoajat ajavat lähinnä omia intressejään. Käyttäjän on tehtävä valinta siitä, onko valmis hyväksymään tämän seikan ja ottamaan riskin siitä, että omalla toiminnallaan voi tuottaa hyötyä jollekin ulkopuoliselle taholle. Asioiden kontrolloiminen on silti mahdollista. Googlen hakuehdotuksiakin on helppo muokata, kunhan vain saa tarpeeksi suuren ryhmän lähtemään mukaan leikkiin. Tällainen kontrolli vaatii kuitenkin tiedostuksen mahdollisuuden olemassaolosta.
Rushkoff kertoo, että haluamme valintoja, mutta niiden tekeminen voi samalla kaventaa omia mahdollisuuksiamme. Tekemämme valinnat vaikuttavat ympäröivän maailman rakentumiseen, ja käyttäjä rakentaa ehkä tiedostamattaankin omaa kuplaansa nettiympäristössään. Tietoisen rajaamisen ja filtteröinnin lisäksi nettikauppojen mainoksetkin osallistuvat kuplan luomiseen vaihtamalla sisältöään käyttäjän selaushistorian perusteella. Myös valinta olla koskematta mainospalkkeihin rajoittaa käyttäjän toimintaa, kun nettikauppoihin on etsittävä reittinsä jotain muuta kautta tai jätettävä ostokset kokonaan väliin. Puhuimme myös Youtuben mainoksista, jotka on mahdollista skipata viiden sekunnin katselun jälkeen. Osa mainostajista tiedostaa, että harvat käyttäjät katsovat enää koko mainoksen, joten olennainen informaatio on ahdettu mainoksen ensimmäisiin sekunteihin, ja asiasta voidaan vitsaillakin mainoksessa itsessään.
Valinnoilla voi vaikuttaa asioihin: kun klikkaukset ovat menestyksen mittari, voi päätös olla klikkaamatta toimia kannanottona. Oli kyseessä sitten ideologialtaan kyseenalainen sivusto tai vaikka klikkiotsikko, käyttäjä voi aina valita klikkaamatta jättämisen. Tämä herätti pohdintaa siitä, onko edes mahdollista valita, että jättää valitsematta. Nykyäänhän on jo käytännössä mahdotonta valita olla käyttämättä nettiä. Googlen käyttämistäkään harvemmin mielletään tietoiseksi valinnaksi, toisin kuin Googlen välttelyä. Kriittiselle käyttäjälle riittänee tieto siitä, että muitakin hakukoneita olisi saatavilla, jolloin kyseessä onkin jo tietoinen valinta. Jos valitsee eri tavoin kuin enemmistö, voi elämänpiiri taas rajoittua. Vaikkapa epätavallinen käyttöjärjestelmä voi rajoittaa sitä, mitä ohjelmistoja pystyy ylipäätään käyttämään.
Muistimme, että peruskoulun opetusohjelma sisältää nykyään koodauksen opettelua. Tämän myötä lapset ja nuoret saavat perusymmärryksen siitä, miten asiat toimivat, jolloin seuraava sukupolvi ei olekaan enää ohjelmoitu kuten me olemme. Ohjelmointiopetuksen rinnalla olisi tärkeää opettaa medialukutaitoa, että seuraavalle sukupolvelle syntyisi ymmärrys digitaalisen median maailmasta.
Videolla esitettiin ajatus siitä, että suurin osa kansasta on aina pykälän verran jäljessä kehitystä. Vain pieni joukko, eliitti, on perillä senhetkisen median saloista. Mutta miksi kaikkien olisi kuuluttava eliittiin? Vaikka nykyään melkein kaikki osaavat kirjoittaa, kaikki eivät kuitenkaan ole kirjailijoita. Emme keksineet, mitä hyötyä lopulta olisi siitä, että kaikki julkaisisivat kirjoja tai koodaisivat omia ohjelmiaan. Maailma tuskin loppuu, vaikka kaikki eivät koodaisikaan. Kriittinen lukutaito ja asioiden ymmärtäminen aiheuttaa sen, että kaikilla on mahdollisuus koodata ja näin kuulua eliittiin. On jokaisen oma valinta, tahtooko niin tehdä.
Moduli VII[muokkaa]
Keskustelimme ryhmässä aiheista, jotka olivat jo muutamaan kertaan nousseet esille aiemmissa ryhmätapaamisissamme. Keskustelimme siitä, kuinka nuorten lukutaito on heikentynyt, vaikka sosiaalista mediaa käyttäessä olemme kokoajan tekstin kanssa tekemisissä, mutta koska pitkien tekstien, kuten romaanien lukeminen on harvinaistunut, lukemisen ymmärtäminen on huonontunut. Keskustelimme varsinkin siitä, kuinka lukeminen on sosiaalisen median takia muuttunut. Kuvien määrä viestimisessä on lisääntynyt ja emojien ja meemejen tulkinta vaatii uudenlaista lukutaitoa.
Mietimme kuinka nuoria voisi motivoida lukemaan, mutta emme tulleet mihinkään lopputulokseen, koska totesimme, että nykyään on niin paljon helpompiakin tapoja viettää aikaansa, ettei lukeminen enää houkuttele. Mietimme lukemista myös sesonkiin liittyvänä asiana ja sitä että lukeminen esitetään joskus ylellisyytenä, johon ei ole aikaa kuin loma-aikoina, vaikka internetin selaamiseen löytyy aina aikaa. Mietimme että ovatko e-kirjat lisänneet lukemista, että jos kirja itsessään esinennä tuntuu jotenkin vaikealta ja lukulaitteet tekisivät kynnyksen lukea matalammaksi mobiililaitteita käyttävälle ihmiselle. Pohdimme fanifictiota ja sen ympärillä olevaa kirjoittamis- ja lukukulttuuria, missä sarjan fanit saattavat kirjoittaa pitkiäkin tarinoita fanittamastaan aiheesta, mutta tällainen lukeminen ja kirjoittaminen ei ole kuitenkaan yhteiskunnan silmissä arvostettua, koska se nähdään vain ”fanityttöjen harrastelua”. Mutta juuri tallaisessa kirjoittamisessa motivaatio kumpuaa suoraan tekijän omista mielenkiinnonkohteista, eikä kirjoittaminen ja lukeminen ole minkään ulkopuolisen auktoriteetin pakottamaa.
Mietimme kuinka korkeakouluoppiminen, ei enää takaa parempaa toimeentuloa, kuten se teki vielä muutama vuosikymmen sitten, mikä voi laskea nuorten halua opiskella. Tähän voi vaikuttaa myös menestystarinat joissa superyritysten perustajat tai ne, jotka ovat saaneet sosiaalisesta mediasta itselleen tuottoisan ammatin, eivät ole korkeasti koulutettuja mutta nousevat miljonääreiksi. Tosin näissä menestystarinoissa harvoin otetaan huomioon, että tuurilla ja ajankohdalla on valtavasti tekemistä menestymisen kannalta. Mietimme myös sitä onko internetissä enää tilaa uusille suurille sosiaalisen median sivuille, vai onko alalla liian suuri kilpailu isojen yritysten kesken, ettei sinne edes ole enää mahdollista syntyä uusia pieniä yrityksiä, vaikka niillä olisikin hienoja ja innovatiivisia ideoita.
Pohdimme videolla esille noussutta ajatusta, että lapsen tosiaan pitäisi saada itse valita mikä häntä kiinnostaa, eikä koululuokkia pitäisi jaotella iän mukaan ja olimme samaa mieltä että on hyvä, että monessa peruskoulussa ryhmät jaetaan ainakin matematiikassa useampaan ryhmään oppilaiden taidon ja kiinnostuksen perusteella. Meitä häiritsi kun ”lukemisen uudet tavat” -keskustelussa sanottiin, että nykyään kouluopetus on tärkeää perinteiden siirtämisessä, mikä meidän mielestämme kuulosti vähän siltä, että yleissivistyksen tarjoaminen ei ole enää varsinaisesti tärkeää, vaan koulu on ihan hyödyllinen että perinteet eivät unohtuisi. Mielestämme lapsille olisi kuitenkin hyvä tarjota joku yhteinen sivistys, vaikka oppiminen muuten muuttuisikin vapaammaksi ja enemmän omaan kiinnostukseen painottuvaksi. Mielestämme koulun ja vapaa-ajan ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaisia, ja koulu onkin hyvä tarjoamaan lapsille analyyttiset välineet joilla tulkita tietoa. Meistä on myös huolestuttavaa, kun koulut jäävät resurssien vähyyden takia tekniikassa jälkeen oppilaiden käytössä olevista välineistä. Opetus menettää heti uskottavuutta, jos käytössä on esimerkiksi piirtoheitin.
Jo useammassa moduulissa on noussut esiin lähes syyttävä asenne siitä, että sellaiset internetin käyttäjät, jotka eivät koodaa tai luo aktiivisesti sisältöä verkkoon, käyttävät internetiä väärin ja ovat vain muiden mielipiteiden armoilla. Meistä on tärkeää että internet on paikka johon kuka tahansa voi periaatteessa julkaista lähes mitä tahansa, mutta meistä on myös tärkeää hahmottaa, ettei ihmisen ei ole pakko hyödyntää tätä vapauttaan jos hän ei halua.
Kirjastot fi -sivustolta kyseltyä:
| Koko maa,2014 | Koko maa,2015 | |
|---|---|---|
| E-kirjojen käyttökerrat (lainaus) | 151 082 | 265 232,89 |
| E-lehtien käyttökerrat (lainaus) | 372 896,19 | 608 340 |
Kirjastolehdestä Nevanlinnan mielestä wikipedian mahtavuus ei piile siinä mitä sieltä löytyy, vaan siinä minkä mahdollisuuden se antaa.[1]
Taantuvasta lukutaidosta [2]
Toisinajattelija Stallman [3]
Tilastoja sähköisistä julkaisuista [4]
Moduli VIII[muokkaa]
Meitä mietitytti kovasti materiaalina olleen tutkimuksen eettisyys. Oliko tutkimuksen tekeminen eettisesti hyväksyttävä? Tutkimuksesta nousi kiinnostava kysymys, että onko verkkoon ladattu tieto tosiaan niin vapaata, että sitä saa käyttää tutkimustarkoituksiin ilman lupaa? Yleisesti tutkimuksia tehdessä, tutkittaville tulee kertoa että heitä tullaan tutkimaan, vaikka tutkimuskysymystä tai täsmällistä aikaa ei kerrottaisi. Mielestämme tutkimus oli ylipäätänsäkin varsin huonosti tehty. Tutkimuksessa ei esimerkiksi otettu huomioon nuorten käyttämää kieltä ja kaksoismerkityksiä kirjoituksessa, se tulkitsi vain positiivisia ja negatiivisia sanoja. Tutkimus oli kuitenkin hyödyllinen, koska se saattoi ihmisten tietoisuuteen sen, että Facebook algoritmiensa avulla säätelee sitä mitä käyttäjälle näytetään, että hänet saataisiin tulemaan Facebookiin yhä uudestaan. Käyttäjän on hyvä tiedostaa tämä, että hänen valintansa tai linkeistä klikkaamisensa vaikuttavat siihen mitä hän näkee Facebookissa. Ja luonnollisesti on epäilyttävää että Facebook oli tätä tietoa pimittänyt käyttäjiltään. Pohdimme myös Facebookin mainosten hyödyllisyyttä, koska ainakin meillä on sellainen medialukutapa, että verkkosivujen sivussa olevat mainokset ovat esimerkiksi viruksia eikä niitä tule klikata, ja mietimmekin, ovatko Facebookissa näkyvät mainokset oikeasti hyödyllisiä yrityksille.
Mielestämme oli kiinnostavaa kun tutkimuksesta kävi ilmi, että tunteiden vaikutus ei kuitenkaan ollut kovin suuri. Toisaalta ei ollut yllättävää että positiivisuus johti positiivisuuteen ja negatiivisuus negatiivisuuteen, vaikka mietimme myös että mitä hyötyä tästä tutkimuskysymyksestä on edes lähtökohtaisesti ollut. Mietimme myös sitä, kuinka verkossa omaa elämää tahdotaan monesti esittää jonain epäuskottavan hienona ja luo epärealistisen kuvan arjesta. Pohdimme myös sitä että menettävätkö oikeasti merkittävät asiat merkitystään, jos pienimpiänikin arjen asioita hehkutetaan netissä, esimerkiksi Facebookissa? Joidenkin käyttäjien yltiöpositiivisuus voi myös nostaa muiden käyttäjien kynnystä päivittää sosiaalista mediaa, koska oma elämä saattaa näyttäytyä mitättömältä muiden käyttäjien liioitellun arjen edessä. Tutkimuksesta kävi ilmi että vähä negatiivisuus riitti negatiivisten tunteiden siirtämiseen, mutta kiinnostavaa oli että empatia siirtyi helpommin kuin ärtymyksen tuntemukset.
Nykyään Facebookin vaaroista puhuminen ei meistä tuntunut enää edes kovin ajankohtaiselta, koska Facebookin käyttäminen on saanut väistyä muiden sosiaalisenmedianväylien tieltä, kuten Snapchatiin tai Instagramiin. Tosin kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta, kun Facebookia käytetään joissain Afrikan maissa internetin kaltaisena, joten jotkut ihmiset eivät pääse eroon Facebookin algoritmeja ja heidän Facebookin käyttö tottumuksiensa seuranta ja sen avulla heille näytettävän sisällön näyttäminen näyttäytyy erityisen epäilyttävänä, koska toisin kuin länsimaissa, heillä tuskin on tietoa tai edes mahdollisuutta hankkia tietoa Facebookin algoritmeista tai medialukutaidosta yleensäkään. Toisaalta Facebookilla ei myöskään ole mitään syytä olla keräämättä käyttäjiensä tietoja, kun se ei ole koskaan missään ole sanonut ettei niitä kerää.
Ainakin meidän lähipiirissämme, tuntuu että Facebookiin postataan lähinnä polttavia uutisia ja niitä kommentoidaan ja tämä ehkä luo vaikutelman asioihin vaikuttamisesta. Facebookista onkin ehkä tullut joillekin ihmisille tavallaan maailman parantamisen väline, koska oma mielipide on saatu näkyville, se luo olon aktiivisuudesta ja vaikuttamisesta.
Moduli IX[muokkaa]
Reijo Kupiaisen esityksessä Lasten ja nuorten mediaympäristö ja monilukutaidot tuotiin esille useamman tutkimuksen tuloksia. Osittain samoja asioita oli tullut esille jo aikaisemmissakin videoissa. Pohdimme yhteiskunnan muutosta suhteessa median muutokseen ja median käytön muutokseen. Erilaisten digitaalisten aparaattien käyttö alkaa todella jo vauvaiässä vanhempien sylistä käsin. Media on helposti saavutettavissa. Kaupallisuus ja markkinointi ovat tulleet vahvasti osaksi lasten ja nuorten elämää. Meitä seurataan, meistä kerätään tietoa ja markkinointia kohdennetaan tekemistemme perusteella. Kriittinen lukutaito on tässä tarpeen.
Pohdimme visuaalisten kanavien tärkeyttä. Videolla kerrottiin, että kuvaan liitetään yleensä teksti ja mekin totesimme, että usein näin onkin. Verrattuna muutamia vuosia taaksepäin, nykyisin datakaistaa ja tallennustilaa riittää, joten kuvien postaaminen on jo niin rutinoitua toimintaa, ettei välttämättä tekstiä viitsitä kirjoittaa, pelkkä kuva kertoo kaiken. Ja usein kuvaan vastataan kuvalla. Kuvia myös näpsitään nykyisin valtavia määriä. Tuttujen kesken Whatsappissa ja Snapissä niitä lähetellään surutta, mutta yleensä vain valikoidut kuvat päätyvät laajempaan jakoon.
Mietimme omia tuntemuksiamme lukemisen suhteen, e-kirja vs. paperinen versio. Totesimme mahdollisesti todeksi sen, että e-kirjan lukeminen ei ole niin syvää. Johtuneeko siitä, että siitä on niin helppo siirtyä tarkastamaan sähköpostia tai googlettaa jokin mieleen ponnahtanut asia verkosta.
Keskustelimme koulun, kodin ja harrastusten yhdistämisestä. Millaiset harrastukset ovat ’hyväksyttyjä’ koulumaailmassa? Esimerkiksi yläasteikäisten keskuudessa saattaa olla hyvinkin rajattua miten pukeudutaan ja mikä harrastus on ok. Tällaisessa tilanteessa oppilas saattaa suojata itseään esimerkiksi pitämällä innokkaan fanifiktio-bloggaamisen täysin koulun ulkopuolisena toimintana.
Kolmas-tila jäi meille hieman mysteeriksi. Videon lopussa kuulijakysymys johdatti keskustelun kirjastoon kolmantena tilana. Vai voisiko se olla jokin nuorisotila, vai ehkä vanhemmillekin sopiva? Video ei antanut esimerkkejä. Kirjasto voisi olla hyvä vaihtoehto, ovathan kirjastot jo laajentaneet toimintaansa. Kirjastot ovat nykyään panostaneet mukavaan oleskeluun ja viihtymiseen. Tästä pääsimmekin aiheeseen, josta tuli eriäviä mielipiteitä. Onko tarpeen saada kirjastosta lainaksi kipukoukkua, sateenvarjoa, kävelysauvoja, pelejä yms. ? Toisaalta, jotkin kapistukset tuntuvat kirjastoon kuulumattomilta, mutta jospa siinä samalla tulee lainattua kirjoja, voimaannuttua ja sivistyttyä jollain tapaa, niin olkoon menneeksi, hankitaan lainattavaksi myös kipukoukkuja.
Pohdiskelimme tutkimusten tuloksia ja meistäkin tuntui melko luontevalta, että monipuolinen lukeminen (digi&paperi) ja toimiminen verkossa (ei pelkkää pelaamista) tuottaa hyvän lukutaidon. Luottamusta omiin taitoihin myös korostettiin. Mietimme myös olisiko osa tytöistäkin siirtynyt hieman enemmän pelaamisen puolelle? Tyttöjen lukuinto on kuitenkin vielä hyvällä tasolla, emmekä pelien pelaamistakaan ihan pahana pitäneet. Strategiapelien pelaaminen vaatii älyä ja aktiivisuutta. Sen sijaan TV:n katsominen passivoi enemmän ja totesimme pelien pelaamisen olevan kuitenkin lähempänä lukemista.
Pääsimmekin lempiaiheeseemme, motivointiin, johon meillä ei ollut selkeää vastausta tälläkään kertaa. Sirkustoiminnaksi koulua ei toki saisi päästää, mutta olisi hyvä antaa erilaisia, motivoivia, vaihtoehtoja opiskeluun. Oppilaat oppivat niin monin eri tavoin ja näiden yhdistelmin: nähdessään, kuullessaan, tehdessään ja myös lukiessaan. Miten näitä kaikkia voisi tuoda paremmin koulumaailmaan? Monenlaisia apuvälineitä, esim. digitaalisia, olisi tarjolla laajentamaan vaihtoehtoja. Opiskelumateriaalia löytyy varmasti englanniksi valtavat määrät, mutta suomeksi vähemmän. Resursseja ei taida löytyä materiaalin tekemiseen. Täysin vapaata kouluohjelmistoa emme kuitenkaan kannattaneet, jokin perusrunko olisi oltava. Eihän nuorena voi tietää mitä olisi tarpeen opiskella. Itselle sopivia, oppilaslähtöisiä, oppimistapoja olisi hyödyllistä löytää jo nuorena. Vapaamielisiä kun olemme, niin lähdimme jo pohtimaan onko pakko opetella rättikässää/teknistä kässää, jos ei halua. Voisiko taito- ja taideaineista tehdä ensin lyhyen läpikäynnin ja sen jälkeen saisi valita mihin näistä tahtoisi perehtyä tarkemmin?
Moduli X[muokkaa]
Damsel in distress videolla näytettiin esimerkkejä siitä, kuinka naiset ovat usein pelastettavassa tai palkinnon roolissa, eivätkä toimivina subjekteina. Eniten meitä hätkähdytti se, ettei tätä tule edes ajateltua. Esimerkiksi moni meistä oli pelannut Super Mario:ta tai ainakin tiesi pelin, mutta ikinä emme olleet tulleet ajatelleeksi, että peleissä tosiaan joka kerta pelastetaan prinsessaa pulasta. Teema pitää niin normaalina, ettei siihen edes kiinnitä huomiota. Juoneen kiinnittäisi huomiota välittömästi, jos sen kääntäisi toisinpäin, että prinsessa pelastaisi putkimiestä.
Pohdimme, että yksi syy ainakin vanhemmissa peleissä voi olla se, koska naisten pelastaminen oli toimiva teema elokuvissa, sama teema oli sujuva siirtää uuteen mediumiin ja ehkä silloin enemmän kohderyhmäksi ajateltiin miessukupuolen edustajat. Yksi meistä oli päätynyt katsomaan YouTubesta videon nimeltä Female Characters in videogames… deputing the myth, jossa esitettiin myös naishahmolla pelattavia pelejä. Kukaan meistä ei ole pelien asiantuntia, mutta harva noista peleistä oli ainakaan yhtä tutun kuuloinen kuin Damsel in distress videolla esimerkkinä käytetyt Super Mario tai Legend of Zelda, jotka ainakin nimenä ovat tuttuja monille. Lisäksi jos alettaisiin vertailla mies- ja naispelihahmojen määriä, varmasti miehillä pelattavia pelejä olisi enemmän.
Poikkesimme pohtimaan fantasiaa genrenä myös pelien ulkopuolella. Fantasiassa tyypillistä on että hahmoilla on taikavoimia. Miehet ovat usein fyysisesti vahvempia kuin naiset ja toimintaroolissa mieshahmo voi olla perustellumpi mitä naishahmo, mutta voisi kuvitella että naishahmoilla olisi yhtä suuri mahdollisuus pärjätä fantasiamaailmassa koska taikavoimat eivät fantasiamaailmassa yleensä vaadi suurta fyysistä voimaa. Vertasimme myös kirjallisuutta peleihin ja tulimme siihen tulokseen, että koska tytöt ovat oletetusti lukijoita, on paljon nuorten seikkailukertomuksia, joissa on naishahmo pääosassa ja esimerkiksi Harry Pottereissa, vaikka päähenkilö on miespuolinen, Hermione oli sarjassa aina se fiksuin ja hänen osaamisensa pelasti kirjan hahmot monesta pulasta. Kiinnitimme myös huomiota siihen, että Harry Potter koetaan kaikille sopivana luettavana, kun taas Nälkäpeli ajatellaan olevan enemmän tytöille koska siinä on naispääosa. Minkä takia ajatellaan, että miesten olisi hankalampi samaistua naiseen kuin toisinpäin ja tulimme siihen tulokseen, että valkoinen mies on meidän yhteiskunnassamme muodostunut eräänlaiseksi oletusihmiseksi johon kaikkien, sukupuolesta tai ihonväristä riippumatta on mahdollisuus samaistua. Nykyään on onneksi myös Game Of Thronesin kaltaisia sarjoja jossa on yhtäläisesti vahvoja mies- ja naishahmoja ja molempia esitetään alastomana eikä kumpikaan sukupuoli tunnu olevan alisteinen verrattuna toiseen.
Bechdel testi herätti meissä muutamia kysymyksiä. Minkä takia bechdel testi onnistuu vain kahden naisen välisestä keskustelusta? Toki ymmärsimme että testillä testataan nimenomaan naisten asemaa elokuvissa, mutta koska naisen ja miehen välistä ”järkevää” keskustelua ei lasketa olevan naisen asemalle hyväksi, se jo asettaa sen oletuksen että nainen on alisteinen mieheen nähden, eivätkä vastakkaiset sukupuolet voi käydä tasa-arvoista keskustelua, mikä ei käsittele miestä tai miehen ja naisen välistä suhdetta. Meistä myös vaatimus että Bechedel testi toteutuisi kahden naisen pitäisi käydä yli minuutin yhtämittainen keskustelu, tuntuu aika kovalta vaatimukselta nykyelokuville. Pohdimme että onko monissa elokuvissa nykyään edes niin pitkiä keskustelukohtauksia. Bechedel testille on myös vastatesti: furiosa testi jonka ideana on, että jos ihmiset internetissä syyttävät elokuvaa feministisenä, siinä on itsenäisiä, miehistä riippumattomia naishahmoja. Meitä myös hiukan ihmetytti Anita Sarkeesian videoiden valinta kurssialueelle. Sarkeesian on melko kiistelty hahmo, eikä pelkästään sen takia että hän on feministi, vaan koska hänen on todistettu vääristelevän totuutta joissain videoissaan. Esimerkiksi videossa 8 Anita Sarkeesian fails #FemFreq esitetään todisteita että Sarkeesian ei esimerkiksi kerro koko pelikohtausta, vaan näyttää videossaan vain sellaisia kohtia yksittäisistä pelistä, jotka kontekstista irrotettuna saavat koko pelin näyttämään naista alentavalta, vaikka todellisuudessa näin ei välttämättä edes ole. Tällainen luonnollisesti ärsyttää pelaajia, koska he kokevat että heidän harrastustaan mustamaalataan syyttä. Vaikka osa Sarkeesian perusteluista onkin epäperusteltuja, se ei poista sitä tosiasiaa, etteikö videopeleissä olisi voimakkaasti seksualisoituja naishahmoja palkinnon roolissa, mikä voi luoda naispelaajille sellaisen olon, etteivät he ole kohderyhmää, eikä heidän tavallaan kuuluisi pelata peliä, koska pelin visuaalisessa asussa on korostettu nimenomaan heteromiehiin vetoavia teemoja. Tämä on sääli, mutta onneksi on myös paljon pelejä jotka eivät seksualisoi tai alista ketään.
Liitteet: