Ryhmä AB+

Yhteystiedot

• Jeremias Palomäki, Palomaki.Jesse.J@student.uta.fi
• Tatu Taivainen, Taivainen.Tatu.O@student.uta.fi
• Daniel Sell, Sell.Daniel.J@student.uta.fi

A-kohdan videot

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

• katso video Sugata Mitra: Build a School in the Cloud [1]

Tatu:

Mitran puhe sai miettimään paljon lasten keskittymis- ja oppimiskykyä. Itseäni jäi epäilyttämään, että jos koe toistettaisiin länsimaisessa yhteiskunnassamme esimerkiksi torilla, moniko lapsi jaksaisi laskea älypuhelimensa tutkiakseen tätä salaperäistä tietokonetta? Toisaalta se, että lapsilla olisi mahdollisuus tiedonhakuun omilla laitteillaan todennäköisesti myös tehostaisi oppimista, omalla tavallaan. Tehokas tiedonhaku on tärkeä taito. Ehkä mietin asioita liikaa omasta näkökulmastani, mutta itselläni on vaikeuksia keskittyä vähemmän mielenkiintoiseen tehtävään, jos mielenkiintoisempia on käden ulottuvilla. Lasten mielipide asioiden kiinnostavuudesta voi toki olla erilainen. Lisäksi puheesta sai irti hyvin sen, että positiivinen palaute auttaa lapsia, siis keppi ennen porkkanaa. Toimisiko esitetty "isoäiti" todella yhtä tehokkaasti esim. teineihin? En usko, että esitetynlainen ryhmätyöskentelyyn vahvasti nojaaminen auttaisi ainakaan kaikkia lapsia. Tietyt lapset, jotka jäävät nyt jälkeen, saisivat varmasti opetustavasta tuulta siipiensä alle, mutta toiset, joille nykyinen järjestelmä tuntuu hyvältä, voisivat puolestaan jäädä jälkeen. Tässä kohtaa voidaan toki väitellä siitä, miten sosiaalisia taitoja pitäisi opettaa lapsille. Itse uskon kuitenkin vakaasti siihen, että oppilaskohtaisempi suuntautuminen opetukseen on tulevaisuus.

Jeremias:

Videolla esitetty systeemi oppimisesta kuulostaa varmasti aluksi parhaimmalta idealta ikinä, mutta sopiiko se todella kaikille. On olemassa erilaisia sekä älykkyyksiä että oppimistapoja, mitkä yhdessä esiintyvät ihmisillä hyvin eri variaatioilla. Kompaan Tatun sanomaa oppilaskohtaisesta opetuksesta. Ryhmätyöskentely voi olla joillekin unelma, mutta toinen ei saa mitään irti siitä. Pitääkö edes hakea vain yhtä ainoaa opetustyyliä? Voisiko eri metodit elää yhdessä rinnakkain?

On kiva ajatus kehittää opetuksesta oppilaille mielekästä, mutta sata prosenttiseen tyytyväisyyteen on mahdotonta päästä. Tarvitseeko edes? Ei kaikki elämässä voi olla koko aikaan kivaa ja hassun hauskaa. Osa mielekkyydestä on taattavissa vain henkilön omalla asenteella, johon ulkopuoliset eivät voi vaikuttaa. Parempi olisi oppia kuuntelemaan oppilaita ja keskustelemaan yhdessä ratkaisusta eikä niin, että ”me vanhemmat ja opettajat nyt tästä menemme ja päätämme kaikesta, mitä teidän on tehtävä”. Itse muistan, kuinka yläkoulussa yksi opettajista aina luokan ollessa levoton keskeytti tunnin aiheesta puhumisen ja alkoi rauhallisesti kyselemään, miksi oli levotonta ja mitä oppilaat vaihtoehtoisesti ehdottaisivat. Kaikkia saman verran miellyttävä ratkaisu löytyi ihan kymmenen minuutin mittaisella keskustelulla. Minusta tällaiseen pitäisi löytyä aina aikaa opettajalta.

Daniel:

The British Empire was the last great empire and was able to govern itself without computers. It produced a worldwide ‘computer’ made out of people, which is still around today and know as the bureaucratic machine. It produces schools that produce identical individuals with basic skills such as reading, writing, and arithmetic. The Empire is gone but we are still using the same design that produces identical individuals. According to Sugata Mitra, schools as we know them now are obsolete and outdated.

Mitra decided to put a computer into a hole in the wall for poor children to have and use since all the poor people were saying that their kids are gifted but they don’t have anyway to practice or show this fact. He didn’t tell the kids what it is or why he did it and just let the kids play with it. “In 9 months a group of children left alone with a computer in any language would reach the same standard as an office secretary in the West.” Kids even learned about DNA replication without any guidance and with a little “grandma” assistance. The kids were able to reach the same grades as a control group in a nice school with a teacher of high status. The grandma style of helping was just standing behind the children and being astounded and amazed at what they can accomplish.

Mitra claims, “knowing is obsolete”. Rather we should support creativity. Mitra does this with the ‘grandma cloud’ that can video chat with anyone around the world and support their educational process. It’s not about making learning happen, but letting it happen. This seems like a very reasonable idea. If people are willing to volunteer their time to the cloud and improve impoverished childrens chances around the world, then what harm could come of that? I personally love the idea of donating laptops to african villages and giving chances to people who ordinarilly would never have the chance to step foot in a formal education institution. With internet access going global, information is no longer hard to come by like it was in the 1930s.

Mitra wants to build a school in the cloud where everyone can send their own collected data to create the future of learning. This is a very admirable idea. After hearing of the revolution Wifi and mobile phones were for India in The Great Indian Phonebook, this seems like a great continuation on the path of fast growth and empowerment of the people.

Noah

• katso lyhytelokuva Noah [2]

Tatu:

Noah, pähkinänkuoressa: Noah luulee, että tyttöystävä Amy pettää häntä somen perusteella, stalkkaa tämän Facebook-sivua ja muuttaa profiilitietoja ilman lupaa, ja luottamuksen puute johtaa eroon. Mietin enimmäkseen, onko filmi kritiikkiä verkkomediaa vai ihmisluontoa kohtaan. Kaikki on helppoa löytää netistä, ja Noah tekee ties mitä muuta keskustellessaan samalla tyttöystävänsä kanssa. Noahilta puuttuu medialukutaitoa, kykyä keskittyä olennaiseen. Ei se silti ole internet, joka pakottaa Noahin tekemään kaikkea muuta samalla, vaan hänen luontonsa. Virikkeet on toisaalta suunniteltu kaappaamaan käyttäjän huomio, mutta on käyttäjän valinta klikata niitä Koko elokuva tapahtuu pelkästään digilaitteiden ruuduilla, eikä ulkopuolista maailmaa näytetä. Elokuva näyttää, miten Noahin ja Amyn suhde kaatuu omalla tavallaan Internetin ja liiallisten virikkeiden takia, jotka sallivat Noahin tehdä hänen vainoharhaansa ruokkivia johtopäätöksiä, mutta lopussa Noah löytää Chatroulettesta, joka toiminee hyvänä vertauskuvana nopeille ja vaihtuville virikkeille, keskustelukumppanin, jonka kanssa hän muodostaa ainakin omassa päässään yhteyden. Internet voi rikkoa tai luoda suhteita, eikä sitä voi itsessään luokitella hyväksi eikä pahaksi. Se on vain työkalu. Tarinassa lienee pointtina se, että kun Noah alkaa haluta sitä, mitä Amy halusi häneltä elokuvan alussa, eli syvällistä keskustelua, on liian myöhäistä. Sosiaalinen kanssakäyminen ei voi tapahtua vain yhden ihmisen tahdosta, vaan sen on oltava yhteistyötä toimiakseen. Eikö asioista voi keskustella suoraan? Verkossa on aivan yhtä hankala puhua vaikeista asioista kuin reaalimaailmassa. Elokuvan ongelmat olisi ratkaistu aika helposti suoralla kommunikaatiolla Amyn ja Noahin välillä, vaikka sitten Facebook-keskustelussa. En usko, että elokuva yrittää suoranaisesti arvostella hahmojaan, vaan näyttää nuorten sosiaalista kanssakäymistä mahdollisimman aidosti ja antaa katsojien vetää omat johtopäätöksensä. Maailma on muuttunut, mutta ongelmat kommunikaatiossa lopulta eivät. Tietysti tekstichat vähentää sosiaalisesta kanssakäymisestä saatavien virikkeiden määrää (ei eleitä, ilmeitä...) sallien muiden virikkeiden vallata tilaa ihmismielessä, mutta mielestäni ihmisten pitäisi oppia muuttamaan omaa käyttäytymistään kommunikaatioformaattiin sopivaksi, eikä olettaa, että tekstichat voisi vastata kasvotusten keskustelua.

Jeremias:

Noah-lyhytelokuva on kärjistetty tarina nuorten netti käyttäytymisestä. Päähenkilö tekee nopealla tempolla montaa asiaa samaan aikaan: pelaa, katsoo pornoa, chattaa kaverin kanssa ja juttelee tyttöystävän kanssa skypessä. Mielenkiinto ei pysy yhdessä aisassa kauaa ja omia johtopäätöksi tehdään vailla kunnon perusteluita. Tällaistako netissä oleminen nykyään sitten on?

Vaikka elokuva on äärilleen viety esimerkki, niin sillä on pointtia. Ihmisten kommunikointi internetissä on ongelmallista, koska ei nähdä toisten elehdintää eikä kuulla äänenpainoja. Aina skypessäkään ei välttämättä huomata toisen non-verbaalista viestintää, jos tehdään keskustelun aikana jotain muuta. Tässä syntyykin kaksi haastavaa ongelmaa: tehdään vääriä johtopäätöksiä ja eikä olla aidosti läsnä. Monesti saa törmätä tilanteisiin, kun jossain keskustelussa toinen osapuoli ei ole ymmärtänyt sarkasmia vaan ottanut väitetyn asian todesta ja suuttunut. Hetkenmielijohteesta toiminen netissä on äärimmäisen helppo, kuten elokuvassakin Noah jättää kumppaninsa väärinkäsityksen vuoksi. Ehkä tämä johtuu sitä, että ei osata tiedostaa netissä tapahtuvia asioita todelliseksi tai ei pysähdytä ajattelemaan vain nappia painamalla tapahtuvia mahdollisia seuraamuksia.

Elokuvassa tapahtuva ”hakkerointuminen” toisen tiliin kertoo oikeasti siitä, kuinka naivisti toinen on luottanut kumppaniinsa ja kertonut tälle salasanansa. Vaikka salasana onkin toiselle annettu, ei se tietenkään oikeuta käyttämään toisen tiliä väärin. Tämä kohta kertoo hakkeroinnin sijasta omien tietojen varjelemisen tärkeydestä aivan kaikilta. Henkilökohtaisien tietojen levittely kuten salasanojen antaminen muille ei ole fiksua ja kielii huonosta arviointi kyvystä. Ihmisten luulisi jo ymmärtävän, että yksityistietoja ei saa antaa ulkopuolisille, mutta silti törmää uutisissa niihin tapauksiin, kun joku on antanut sähköpostitse pankkitunnuksensa rikolliselle.

Daniel:

Noah is a modern teenage boy with a short attention span and poor communication skills. The short film starts with Noah having multiple tabs open and surfing through porn. Meanwhile he’s having a not so cheerful but still ambiguous video conversation with his girlfriend. The call ends abruptly for unclear reasons and he overreacts. He stalks her account assuming she’s cheating with another guy. He hacks her Facebook account and changes her relationship status to single for her. She ends up blocking him.

Weeks and months go by as indicated by the phone battery life. He writes some songs and practices guitar, the only real character he shows in the whole short. He goes onto ChatRoulette. NSFW! This was the first time I’ve ever seen a penis in a video that was mandatory course viewing. But within ChatRoulette those are the chances one takes.

In one rare moment of authenticity when he thinks he’s playing for some little girls they leave the chat and a girl of a similar age starts to enjoy his song and the only real and genuine moments of the short film ensue. They talk for a while, mostly small talk, but genuine. He makes a few immature jokes about taking out his cock, but she shrugs it off.

She says the only place you can really have a meaningful conversation is with a stranger in the middle of the night. She leaves without ever giving her name, he tries to send his contact information but the video has already changed to a man about to put a cucumber in his ass and another penis.

Ironically, at the end of the short Noah finds out that the guy he thought his girlfriend was cheating on with was gay. This short perfectly portrays the lack of true connection in digital culture and the difficulty to achieve it in a world full of distractions. By the way, there was a very interesting TedTalk called The Great Porn experiment which proved that teens are developing erectile dysfunction and difficulties sustaining real relationships as a result of all this instant-gratification that can be found just one mouse click away.

Oppimismoduulit

Moduuli I

• katso luentovideo "Johdanto" [3]

Jeremias:
Näennäinen osaaminen ihan kaiken ikäisillä on mietityttänyt itseäni aikaisemminkin. Ihmisiä opetetaan tekemään asioita hyvin mekaanisesti eikä luovaan ja kriittiseen ajatteluun tunnuta juuri kannustavan. Kriittisyydestä voidaan puhua, mutta kuitenkin jäädään usein sille tasolle, että aina ylempänä oleva auktoriteetti tietää ja on oikeassa, kuten videolla mainittu opettajan rooli. On täysin mahdollista, että opettaja suoraan valehtelee oppilaille eikä kukaan älyä kyseenalaistamaan tätä väitettyä totuutta vahvan auktoriteettiuskon takia. Samanlaista sokeaa uskomista tapahtuu netissä jatkuvasti. Mekaanisen lukutaidon opettamiseen ei juuri tarvitse keskittyä, mutta analyyttisen ja kriittisen lukutaidon hallitsemista pitäisi alleviivata ja näihin kannustaa.

Mietin myös, onko se tahallista, että ei haluta likaa kannustaa kriittiseen ajatteluun? Halutaan pitää ihmiset mekaanisina koneina, jotka tyytyvät tietämättöminä elämään ahtaalla, kun taas muussa kuin kapitalisessa yhteiskunnassa olisivat huomattavasti onnellisempia. Tietysti on olemassa ihmisiä, jotka eivät pysty koskaan syystä tai toisesta kriittiselle tasolle ihan niin, kuin kaikkien aivot eivät pysty käsittämään joitain matemaattisia lausekkeita. (Voi olla vähän salaliittoteoria tyyppinen huomio, mutta se on hyvin loogista, että tietämätöntä porukkaa on helppo kusettaa.)

Tatu:

En tunne juuri ketään ikäryhmästäni, joka ei olisi kokenut koulua pakollisena "työpanoksena" ja se kiva, omalta tuntuva oppiminen hoidettaisiin koulun ulkopuolella. Tietty on aina niitä lapsia, joita sattuu kiinnostamaan matematiikka tai jokin muu kouluissa opetettava juuri sellaisella vahvasti rutiininomaisella tavalla, mitä koulussa opetetaan, mutta tämä on vähemmistö. Siirryttiin tulevaisuudessa minkälaiseen opetusjärjestelmään tahansa, on aina niitä oppilaita, joille kyseinen systeemi ei ole se omin. "Oikean" oppimisen sijaan joustavuus ja erilaisten oppijoden huomioiminen on tärkeintä.

Ollessani pari vuotta sitten kouluavustajana huomasin, että kyseisessä yhtenäiskoulussa oli korostunut vielä omasta lapsuudestanikin tuttu asetelma oletuksesta, että kun opettaja törmää tietotekniikkaongelmiin, luokassa on aina luotto-oppilas, jolta opettaja pyytää apua. Jotenkin vain on vaikeuksia hahmottaa, että tällainen prefiguratiivinen opettaminen voi koskettaa muitakin kuin opettajien hyväksymiä aiheita. On oletus siitä, että asiat, joita lapset opettavat aikuisille, ovat vähempiarvoisia kuin se, mitä aikuiset opettavat lapsille. Tiedon löytäminen ja sen sijainnin tietäminen on tärkeämpää nykymaailmassa kuin tiedon tietäminen ulkomuistista. Täytyy vain oppia, mikä tieto on löytämisen arvoista.

Toisena erona korostettakoon sitä, että kun itse olin nuori, vapaa-aikanamme käyttämämme tietotekniikka vastasi paljon enemmän sitä, mitä kouluympäristössäkin käytettiin. Kotona tehtiin huvikseen powerpoint-esityksiä ja muuta vastaavaa. Nykyään lasten käyttämä teknologia(älypuhelimet, täppärit) on entistä viihde-erikoistuneempaa, ja eroaa jatkuvasti enemmän siitä, mitä "virallisemmissa" ympäristöissä käytetään. Näin nuorten diginatiivius tarkoittaa yhä vähemmän todellista tietoteknistä osaamista. Lisää väittelyä voi toki syntyä kysymyksestä, täytyykö viihde- ja hyötyohjelmat erotella niin tarkasti.

Daniel:

There were a couple of books mentioned in this introduction video featuring Juha Suoranta. The first was Lapset Tietoyhteiskunnan Toimijoina and the second was Naamatusten Verkossa. The first book describes that phenomenon that children these days are not only capable enough to be agents within information society but have overtaken the older generation in understanding and have a more acute intuition of the present than they do; due to the swift rate of cultural and technological alteration in the modern world (future shock). According to anthropologist Margaret Mead in 1973, we are living in a prefigurative culture, where generational relationships have turned upside down with young people teaching elders the ropes. Mead distinguished between postfigurative (past-oriented, ancestor worship), configurative (present-oriented and cultural transmission is between contemporaries, beatniks of the 60s and 70s), and prefigurative cultures (future oriented).

It wasn’t included in the online lecture, but research on the subject showed that Timothy Leary also had distinguished between four specific generations back in 1983: (1) the Old-Timer Generation, born between 1900 and 1920; (2) the Permissive Parent Generation, born between 1920 and 1946; (3) the Baby Boom Generation, born between 1946 and 1965; and (4) the Whiz Kid Generation, born after 1965 (Leary 1990, 406). The Millennial Generation (aka the Digital Generation) was later added to this list and describes those who are born after 1982 and don’t remember a time before personal computers and smart phones. There was a funny link to a YouTube video of a baby being confused by a magazine; thinking that it was a broken tablet because the touchscreen functions weren't working.

There were four types of literacy mentioned in the lecture video: mechanical, analytic, critical, and digital. Mechanical literacy is simply the ability to read and write. Analytic and critical literacy refer to the ability to analyze and critically evaluate a certain text and find its truth value. Digital literacy has recently been added to the list as the newest and four type of literacy. Digital literacy is the “knowledge, skills, and behaviors used in a broad range of digital devices, all of which are seen as a network rather than computing devices.”

Digital literacy/culture is communicative and is easily sharable (copy/paste) and editable (Photoshop). In fact the increased ability to manipulate photos, audio and video with computer programs has changed relevance of the old saying that “seeing is believing”. We can no longer trust convincing images as they can be “works of art” meant to deceive. In this way a part of digital literacy is the ability to decipher what is relevant and trustworthy information and what is not (coping). The digital culture is also so easily remix-able that it challenges the old concepts of copyright in the public domain (read: copyLEFT), according to the open-source documentary, "RiP!: A Remix Manifesto". Everything is just a copy of a copy, only slightly adjusted each time. In my opinion, profiteering hinders progress for society as a whole.

Moduuli II

• katso luentovideo "Wikioppiminen" [4]

Jeremias:

- Formaalioppiminen

• On täysin järjetöntä pakottaa peruskouluissa ja toisen asteen oppilaitoksissa oppilaita opettelemaan paljon asioita ulkoa. Monelle tuntuu tulevan tällaisesta tavasta vain paine kilpailla muita vastaan, kuin oppia sisäistämään ja soveltamaan saamaansa uutta tietoa sekä käymään aidosti kehittävää keskustelua muiden kanssa.
• Vahvistaa auktoriteettiuskoa eikä kannusta oikeasti kriittiseen ajatteluun.
• Ei kehitä vuorovaikutteisia taitoja. Olen videon puhujien kanssa siitä samaa mieltä, että esim. lukio ajoista jäi parhainten mieleen ne kerrat, kun työskenneltiin ryhmänä omasta mielenkiinnosta.
• Ulkoa opetellaan paljon asioita, jotka unohdetaan heti kokeen jälkeen. Mitä hyötyä tällaisesta oikeasti on kenellekään?

- Wikioppiminen

• Pitäisi harjoittaa itseohjautuvaa opiskelua paljon aikaisemmin kuin vasta yliopistossa (ja sitäkin vain jollain kursseilla ei kaikilla). Itselleni oli ja on toisinaan edelleenkin vaikeaa aloittaa itsenäisesti opiskelemaan ja säädellä työntahtia, kun ei ole enää ketään opettajaa ”hiillostamassa” tai antamassa suoria ohjeita. Siirtyminen lukiosta yliopistoon oli tämän takia haastavaa.
• Vapaassa keskustelussa erilaisten ihmisten näkemykset pääsevät kuuluviin, mutta tämä ei tarkoita, että se olisi inklusiivista. Jos keskustelua käy vain valkoiset cisheteromiehet, joilla ei ole mitään vammaa, niin hyvin helposti muut ihmisryhmät jää bussin alle eikä tällainen keskustelu ole missään määrin kehittävään vaan päinvastoin.

Tatu:

Villakoiran ydin tässä lienee kommunikaation ja kollaboratiivisuuden tärkeyden korostus, jolle wikiopppimisesta on tullut alusta. Heitetään itseoppimiseen koulutusjärjestelmän nykymallin takia huonosti valmistautuneet oppijat ns. altaan syvään päähän. Jostain kai pitää kuitenkin aloittaa, ja joillekin tällainen immersio sopii hyvin. Kuinka paljon nykyjärjestelmä opettaa nuorille oma-aloitteisuutta? Tehdään mitä käsketään, kun käsketään. Kaikki on niin jäykkää. Ei anneta mahdollisuutta todella hallita omaa oppimista, paitsi tietysti vapaa-ajalla. Ei kuitenkaan voida olettaa, että jokaisella on energiaa keskittyä oppimiseen vapaa-ajalla syystä tai toisesta. On vaikea päästä eroon ajatuksesta, että jonkun muun tahon on syötettävä uusi tieto meille ja ymmärtää, että voimme luoda sitä myös itse.

Wikioppimiseenkin syntyy melkein pakosta jonkinasteisia auktoriteetteja, suurtuottajia ja muokkaajia, joille alkaa tätä myötä muodostua omassa yhteisössään valta-asemaa. Mitä sitten, kun oppimisyhteisön johtoon nousee henkilö X? Miten merkittävästi se yhä eroaa perinteisestä auktoriteettijohtoisesta oppimisesta?

Voitaneen myös tarkastella wikioppimista vastavia rakenteita ennen internet-aikaa ja myös tietysti sen jälkeen - lukupiirejä, harrasteseuroja jne. Näitä on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut ihmisiä. Wikioppimisen vahvuuksina pidettäköön edelleen laajentunutta mahdollisuutta yhdistää ja koota samaan paikkaan eri ihmisille ominaisia oppimistapoja, ja avustaa myös verkon ulkopuolisten oppimispiirien yhdistämistä.

Daniel:

The original and formal idea of the educational process was the idea of a teacher with authority pouring knowledge into a students head. It also assumes that every student should learn the same material and be molded into specific predetermined shapes and not according to each student’s personal skill set. The novelty of memorizing facts rather than shaping the critical skills of the student is a common plight of this system. This same outdated idea has arisen in many, if not most, of these module lectures.

Wikipedia was formally launched in 2001 and didn’t have that much information back then, compared to how many edits are being made daily today. So, the idea of wiki-learning wasn’t even around before I graduated high school. These days though, college students rely on wikipedia to provide most of the information they are researching for. Since wikipedia is created by the people and for the people, the reliability of Wikipedia’s information can be questionable at times. Accidental errors and intentional deception (trolls) are rampant on the internet. While, on the most part, Wikipedia can mostly trusted, it’s best to take all information from the site with a grain of salt (be skeptical). To be sure, one should always check more reliable sources as well.

Hence, my own personal experience with wiki-learning started in university, quite late in life when considering the plasticity of the brain reaches its peak adaptability much earlier. For example, this course was the first course that was ever entirely on a wikipedia page and the wikiversity idea was completely new to me, but I’m glad it exists. I also had another course, Tietokäytännöt, this year that used peer to peer grading systems and pretty much completely outsourced (or in-sourced) the work to the students. This was not an unwelcome development. In other words, without double negatives, this development feels like progress. It helps the teacher focus on other aspects of being a teacher and helps the student learn to be more self-reliant than waiting for an authority figure to straighten them out.

Traditional schools are very exclusive and expensive, even long-term debt-inducing. On the other hand, wiki-learning is all inclusive and only costs as much as the internet connection. If only the rich and already well off can afford a proper education then the formal education system only helps those that don’t really need it. The poor and un-resourceful on the other hand could benefit from this change immensely. Knowledge is power and greater access to more knowledge empowers more people.

Moduuli III

• katso luentovideo "Wikipedian viisi pilaria ja wikiopisto" [5]

Tatu:

Wikipediassa on selvästi enemmän artikkeleita populaarikulttuuria kuin tiedettä koskien. Looginen jatkumo sille, mikä ihmisiä kiinnostaa ja mitä he harrastuneisuutensa kautta ovat vapaa-aikanaan oppineet. Onko tämä heikkous, vai kuitenkin vahvuus? Milloin ennen historiassa on koottu näin paljon informaatiota viihteestä? Todennäköisesti Wikipediassa on paljon, paljon useampia sisällöntuottajia kirjoittamassa Game of Thronesista kuin säieteoriasta. Entä, kun mennään astetta nichempiin aiheisiin, jotka voivat hyvin olla vain yhden henkilön kirjoittamia? Kuinka neutraaleja ne edes voivat olla? Lienee kuitenkin arvokkaampaa, että on olemassa ei-neutraalia tietoa kuin ei tietoa ollenkaan, kunhan kuluttajilla on medialukutaitoa. Entä jos muokkaajia on liikaa? Voiko niitä olla liikaa? Voidaanko silloin jäädä riitelemään yksityiskohdista artikkelissa eikä enää nähdä ns. metsää puilta.

Entä kun tietystä aiheesta kirjoittavat vain tietyntyyppiset ihmiset? Jos vain miehet kirjoittavat Game of Thronesista, voiko tieto olla neutraalia? Tuskin. Ideaaleja voi aina osoittaa, mutta ei naisia saada kirjoittamaan wikipediaan toivomalla ja voivottelemalla. Täytyy aktiivisesti luoda turvallista tilaa vähemmän edustetuille esittää näkökulmiaan näihin yhteisöihin ja purkaa yhteiskunnallisia rakenteita kodeista kouluihin. Voiko länsimaisen valkoisen tutkijan kirjoitus Afrikan kulttuureista olla todella neutraali? Voiko varsinkaan virittyneissä kysymyksissä olla ikinä neutraali? Tärkeintä on yrittää olla mahdollisimman itsetietoinen omista valinnoistaan, teoistaan ja ajatuksistaan.

Viimeinen kommentti: ironisten meemimuokkausten tekeminen wikipediaan. Kommentoidaan ajankohtaisia tapahtumia vitsailemalla niistä aiheen wikipedia-artikkeliin. Muokkaukset eivät yleensä kestä pitkään, mutta ikuistetaan ruudunkaappauksiin huumoriarvonsa takia (usein kirjoittajansa toimesta). Mielenkiintoinen ilmiö yhtä kaikki, ja kertoo wikipedian merkityksestä meille paljon. On myös kirjoitettu täysin keksittyjä wikipedia-artikkeleita tuntemattomammista aiheista, ja katsottu kauanko ne säilyvät.

Jeremias:

Mietein samaa Wikipedian neutraaliudesta kuin Tatu. Jos kirjoittajat kaikki edustavat vain yhtä tiettyä hallitsevampaa ryhmää tai kirjoittajia on vain yksi, niin artikkelin neutraalius voi hävitä. Esimerkiksi tilanteissa, joissa käytetään jotain valtayleisölle tuttua ilmaisua vähemmistöä koskevasta asiasta, mikä onkin oikeasti loukkaava. Tällaisia virheitä ei ole aina helppo korjata Wikipediaan, sillä loukkaavat ilmaisut voivat olla sosiaalisesti niin hyväksyttäviä, että tehdyt parannukset muutetaan takaisin. Samoin saattaa käydä, jos korjauksia tehnyt on uusi Wikipedian käyttäjä ja tekee kerralla monta korjausta, vaikka ne olisivatkin hyvin perusteltuja. Tällä tavalla ajatus ”Wikipedia on vapaata aineistoa, jota kuka tahansa voi muokata” ei välttävättä aina toteudu.

Vaikka useammissa artikkeleissa peruspilarit toteutusivat, ei voida sivuuttaa ongelma tilanteita tai vähätellä niitä. Toisten kunnioittaminen tulee tässä tärkeään rooliin, jonka puuttuminen hyvin näkyy Tatun mainitsemassa meemimuokkauksissa.

Wikipedian käyttöä esim. peruskoulussa tiedonlähteenä ei pitäisi tosiaankaan kieltää, mutta sieltä (kuten mistä tahansa muualtakin) saatuun tietoon pitäisi osata suhtautua sopivan kriittisesti. Miten tällaista kriittisyyttä voi opettaa lapsille? Internet on täynnä valheellisia juttuja, joita on hankala erottaa sillä hetkellä valitsevasta ”oikeasta” tiedosta. Lainausmerkeissä siksi, että jo huomenna tieto voi ollakin taas väärää.

Daniel:

Wikiversity is a project that supports learning communities, their learning materials, and resulting activities. It differs from Wikipedia in that it instead offers a series of tutorials, or courses, for the fostering of learning, rather than formal content. In the previous module I may have jumped the gun as I already made comments about wikiversity.

The 5 pillars of Wikipedia: 1. Wikipedia is an encyclopedia; not a dictionary or soapbox or newspaper. 2. Wikipedia is written from a neutral point of view. Multiple points of view are represented if at all possible. 3. Wikipedia is free content that anyone can use, edit, and distribute. No one owns the material and even copyrighted material maybe be allowed as fair use. 4. Editors should treat each other with respect and civility. Ad hominem character attacks are not allowed. Act in good faith and assume good faith from others. 5. Wikipedia has not firm rules. Firm as in strict and also as in no company interests (non-profit and anti-agenda). For example, even adding one banner to Wikipedia’s front page would collapse its integrity.

Wikipedia is not a place for original research or new facts to be presented. It is a place where already accepted facts are made easy to access. In this way, Wikipedia is a graveyard of dead facts (“kuolleiden faktojen hautausmaa”). Sometimes Wikipedia isn’t a place of significant and meaningful facts, but a place of misinformation and downright hoaxes. For example the Rossi cold fusion hoax (energy catalyzer) wasn’t removed or deleted (deletionism) because it was considered to be a “notable hoax”, which seems a bit counter intuitive and possibly wouldn’t fly in Finland. “Deletionism is a term used to describe the idea of editing that has the idea that removal of material is a productive mode of editing, and that doing such regularly, primarily, or soleley, rather than adding material, is sufficient to call oneself an editor.” It’s possible to imagine a hacker could delete the whole Wikipedia database and consider herself to be the single most significant Wikipedia editor that ever existed.

Threshold for people to comment made to be exceptionally low for the most inclusiveness. People are encouraged to comment even if they lack confidence in their contributional prowess. It was mentioned by other group members that a single person could be behind the editing of a lot of data, but this pales in comparison to the elitist educational systems already in place. While it may be possible that wikipedia is actually controlled by a few people, it is pretty much assured that only a few people are in control of the knowledge in more traditional systems.

Moduuli IV

• katso luentovideo "Vapauden asteet verkkomediassa" [6]

Tatu:

Voiko vapautta olla liikaa? Tästä voi kai olla monta mieltä. En keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi esimerkiksi vihapuhe pitäisi sallia. Toisaalta esimerkiksi massiivisilla anonyymeillä laudoilla sen täydellinen karsiminen vasta olisikin hankalaa - algoritmejä tuskin on vielä kyllin tehokkaita tunnistamaan kaikkea törkyä (ja pohjimmiltaan algoritmi, joka osaisi poistaa tietyt mielipiteet näkyvistä voisi olla paljon enemmän vaarallinen kuin hyödyllinen), eikä yksikään moderaattori jaksane käydä läpi joka ikistä lankaa, oli kyse sitten harrastefoorumista tai Ylilaudasta. Kumpi sitten olisi parempi gatekeeper, ihminen vai kone? Ihmisellä on aina omat mielipiteensä ja puutetta tehokkuudessa, mutta niin ikään koneella ei ainakaan vielä ole kykyä hahmottaa luonnollisen kielen kaikkia käyttötapoja. Lisäksi jokainen näennäisesti puolueeton kone on aina jonkun puolueellisen ihmisen ohjelmoima.

Vapaus, anonyymiys ja sisällön suodattamattomuus ovat toisaalta riskejä esim. juuri vihapuheen lisääntymisen kannalta, mutta uskon silti, että niiden tuoma etu verkkopalveluissa esim. vastarintaliikkeiden ja muiden anonyymiyttä kaipaavien ihmisten sosialisoinnissa. Toisaalta anonyymiys radikalisoi, toisaalta anonyymiys vapauttaa. Eläisimmepä maailmassa, jossa täydellisen neutraali ja puolueeton kaikkitietävä moderaattori olisi mahdollinen. Nyt kaikki anonyymitkin sivustot ovat ihmisten omistuksessa, ja vaikka kuinka paljon hehkutetaan vapauden hienouksia, kuinka kauan sivustojen omistajat kestävät suurten setelien houkutusta? Kauanko vapaa sivusto pysyy vapaana, jos markkinavoimat tahtovat saada sen käyttöönsä datankeruuseen? Onko todellista vapautta, jos vapauden jatkumiseen ei voi luottaa?

Vielä: jessus, keskusrikospoliisi saa sensuroida sivuja? Vaarallinen voima. Aivan kuten hallitus voi kaatua verkon avulla, hallitus voi kaataa kapinan verkon avulla. Miksi näemme Google-hakumme salaisina ja yksityisenä? Miksi ylipäätään pidämme selaushistoriaamme yksityisenä? Käsityksemme Internetin yksityisyydestä on vääristynyt reaalimaailman muotteihin. Se, mitä pidämme vapautena, muuttuu yhteiskkuntamme mukana.

Jeremias:

Kompaan Tatua siinä, että keskusrikospoliisi ei ole mikään hyvä taho päättämään sensuroinnista. Varsinkin ottaen huomioon, kuinka puolueellinen poliisi oikeasti on. Sama koskee valtiota. Vapauden rajoittamisen ja puheiden valikoimisen lisääminen nyt, kun vapautta on jo sallittu käyttäjille, ei tuottaisi muuta kuin kapinaa. Kertaalleen annettua oikeutta on vaikea enää viedä pois jälkikäteen enkä itse näe syytä alkaa tehdä niin. Vihapuheita ei kuulu hyväksyä, mutta vaikka sitä sensuroisikin joltain keskustelupalstoilta, ei se silti lakkaa olemasta. Sama asia kuin siivoaisi roskat maton alle.

Internet on mahdollistaja yhteen liittymiseen, tiedotukseen ja informaation jakamiseen. Yhä enemmän puhutaan kaiken mahdollisen siirtämistä nettiin. Tällöin suurin osa ihmisten tarvitsemista palveluista toimisin sen välityksellä eikä tulevaisuudessa pahimmillaan olisi enää muuta keinoa hoitaa asioita. Tällöin netin käyttämisestä ei voitaisi puhua vain vapauden asteilla vaan se olisi ennemminkin perusoikeus, kuten puhelimet jo hiljalleen mielletään kuuluvan jokaisen perusoikeuksiin. Vapaudesta tuleekin pakko. Jos joku jää sen ulkopuolelle, niin vaarana on henkilön syrjäytyminen täysin yhteiskunnasta.

Lisäksi ihmisiä on nykyään niin paljon seuraamassa tapahtumia, että oman mielipiteen esille tuominen ilman kommentointikenttää tai vapaan materiaalin tuottamismahdollisuutta netissä olisi muilla keinoilla jo haastavaa. Hankalammaksi menee tulevaisuudessa, koska kaikki pyritään nykyään kovaa vauhtia siirtämään nettiin ja fyysisesti olemassa olevat tuotokset ovat pahimmillaan katoavaa kansanperinnettä. Ihmisten äänten sensurointi ja rajaaminen veisi omasta mielestäni pohjan keskustelulta, vaikka sen avulla mm. viha puheen näkyvyyttä saisikin rajattua.

Daniel:

While watching the video, I couldn’t quite read the text in the graph of the stages of freedom so I researched for a better quality representation and I happened upon the book, “Wikiworld: Political Economy of the Digital Literacy and the Promise of Participatory Media”, which was written by Tere Vadén and Juha Suoranta themselves. http://www.academia.edu/211233/Wikiworld

There are four stages of freedom and they are:

-Closed (absence of freedom) – Crowdsourcing: Microsoft, CNN, etc...

-First stage of freedom – Sharing: YouTube, Facebook, Google, etc...

-Double-free – Commonist: Wikipedia, Linux, p2p, etc...

-Triple-free – Communist: Hartzog, knowledge commons, etc...

The possibility to censor of Twitter accounts was mentioned and also the police chiefs ability to shut down sites. There are also global examples such as China, Russia, Cuba, Egypt, and North Korea, among others, that have firewalls and national internet censorship capabilities to turn off the internet within the country if deemed necessary. Despite levels of freedom within a country, there still must be the infrastructure available and electricity and networking capabilities for it to work properly.

There is a major issue with defining what hate-speech is and what just criticism is and who gets to decide which is which. Limiting freedoms and censorship is a very slippery slope. People need to have thick skin or the ability to simply ignore those that could be irritating. While Socrates may have been of the opinion that questioning and corrupting the status quo was worth the death penalty, perhaps these days there would be so many opinions and responses that the public critique would handle the cases of instigation with enough efficiency that this would no longer be a reasonable response. Anonymity was mentioned as an important consideration. Normal person + anonymity + audience = total fuckwad according to the Greater Internet Fuckwad Theory. http://i1.kym-cdn.com/photos/images/newsfeed/000/325/699/4fc.jpg

Moduuli V

• katso luentovideo "Danah Boyd: It's Complicated" [7]

Tatu:

Yksityisyyden käsite muuttuu kulttuurin ja varsinkin teknologian mukana. Myönnettävä on, etten kokenut mitään järkyttäviä mullistuksia Boydin puheesta, mutta tämä johtunee siitä, että olen (ainakin melkein) kyseisiä nuoria. Olen kasvanut sosiaaliseen mediaan ja tunnen sinne muodostuneet normit. Tuntuu yhtä oudolta mennä kommentoimaan itselle vieraan ihmisen some-postausta kuin liittyä kahden tuntemattoman keskusteluun kahvilassa. Toisin sanoen: "julkinen yksityisyys". Molemmat edellisistä ovat julkisia paikkoja, joten mikseivät normitkin olisi samoja?

Toisaalta miksi normit olisivat samoja? Vaikka paikat ovat julkisia, ovat ne täysin erilaisia. Nuoret ehkä näkevät ne luontevana jatkeena tosielämälle, mutta tarvitseeko niiden olla? Kuuluuko niiden olla? Aikuisten näkökulmassa on järkeä - miksei uudenlaiseen ympäristöön kuuluisi myös uudenlaiset normit? Kumpi on oikein - että alusta mukautuu käyttäjiinsä, vai että käyttäjät mukautuvat alustaan? Onhan käyttäjien aina mukauduttava uusiin käyttöliittymiinkin. Uutta normistoa ei voi luoda väkisin, vaan sen on synnyttävä luonnostaan. Vaikka kiire uudistaa olisi kova, yhteisön on saatava tehdä se itse ja työkalujen kehityttävä sitä mukaa. Vaikka teknologia olisi valmis jo tänään, yhteiskunta ei välttämättä ole, kuten tapauksessa Google Glass. Kärsivällisyys on hyve kaikessa muussa, ja niin myös kehityksessä.

On mielestäni jopa hieman huvittavaa, miten uusien sosiaalisten medioiden käyttöönotto on osaltaan perua siitä, että nuoret haluavat pyöriä eri verkostoissa kuin heidän vanhempansa (no, ainakin videon mukaan). Toisaalta, antaahan esimerkiksi Facebook jakaa postaukset vain tietyille käyttäjille. Ratkaiseva tekijä lienee, että se ei ole kyllin helppoa. Liikaa vaivaa. Tästä muodostunevat "julkisen yksityisyyden" normit. Nuoret innovoivat, keskustelevat meemeillä ja popkulttuurisanastolla, jota vanhemmat eivät ymmärrä. Tässähän voisi olla esikuvaa "isoveljeltä" piiloutumiseen. Eikö lapsissa pitänytkin olla tulevaisuus?

Jeremias:

Kieli kehittyy jatkuvasti. Murteita puhutaan vähemmän ja tilalle tulee uusia sanoja vieraista kielistä. Ensimmäisenä käyttöön ottaa nuorimmat ihmiset ja näin tapahtuu myös normeissa, kuten sosiaalisessa mediassa toimivat normit. Ongelmaksi tulee liika avoimuus, mikä tuntuu usein vanhempia henkilöitä pelottavan. Internetissä kuitenkin ”ääneen” sanomisessa on pienempi kynnys kuin kasvotusten ollessa. Vaikka ei olisi sosiaalisesti hyväksyttävää liittyä keskustelemaan sattumanvaraisesti tuntemattomien kanssa niin puistossa kuin Facebookissa, niin silti herkemmin sen tekee netissä joskus huomaamatta sitä itse.

Esimerkiksi omassa profiilissa avoimesti mielipiteitään kirjoittavan henkilön on pakko varautua siihen, että joku voi tulla kommentoimaan ja väittämään vastaan sekä näiden lisäksi viedä keskustelun todella henkilökohtaiselle tasolle. On täysin hyväksyttävää keskustella avoimesti tuntemattomien kanssa mielipiteistä netissä, mutta ristiriitatilanteessa on helppo lähteä solvaamaan toista, kun voi vain lukea toisen profiilia ja hakea sieltä ”heikkoa kohtaa” toisesta. Tätä harvemmin tehdään kasvotusten ollessa puistossa.

Nettietikettiä olisi syytä opettaa vanhemmille, mutta myös nuorillekin. Vanhempia voisi kannustaa menemään mukaan ja tukemaan nuorta netin käytössä. Vaikka en tiedä, miten tätä toteuttaisi käytännössä ilman, että se tuntuisi nuoresta nololta. Omasta mielestäni netissä olvien normien oppiminen ei ole vanhempien ihmisten suurin ongelma. On edelleen paljon ihmisiä, jotka eivät esim. osaa maksaa laskuja verkossa ja he tarvitsisivat oikeasti opetusta ja tukea.

Daniel:

This video was about teen privacy in a networked age. The first case example was of a daughter who posts her feelings online. Her mother was interested and her daughter was upset because it wasn’t meant for her. Just because young people want to participate in public, doesn’t mean that they want to be public. There are plenty of examples of bloggers gone famous, who lose priorities or get bad attention and end up regretting the bad example they set in their immaturity. Many people from the older generation thank their stars that Facebook wasn’t around for them to spout their stupidity publically in their immature youth.

In normal conversation in public, no one is recording the conversation and slips of the tongue or some other miscommunication is easily fixed by the feeling of the moment. Online however, text remains forever and can get reread and taken out of context (collapsed context). There was a claim made that young people don’t care about privacy.

But teens are getting really creative at finding ways to gain privacy. Examples in the video included: deleting what they wrote a month ago so it doesn’t resurface, deactivating the Facebook page during the day but checking it at night (when adults don’t read), and types of steganography (hiding in plain sight).

Teens these days are used to surveillance (limited access to content), so they create ambiguous communication methods (limited access to meaning). Slang or references which adults don’t understand. (iunderstoodthatreference.jpg) Hence, surveillance doesn’t create safety. It creates the illusion of safety and that our actions are useful. According to Alan Watts, “there is no security, there never was, and anything done to ensure it is a source of trouble.” Once, there is a police, you need a police to police the police (internal affairs), and then an even more internal affairs and so on ad infinitum. Parents need to respect their teen’s boundaries while teens need to learn to appropriate their behavior.

Moduuli VI

• lue (tai ainakin silmäile läpi) kirjan "Program or be programmed" luku 3 [8] ja katso video "Program or be programmed" [9]

Tatu:

Pointti siitä, miten yhteiskunnan kehitys seuraa teknologiaa aina askeleen jäljessä ja mielestäni hyvin perusteltu. Tähän sopinee taas tapaus Google Glass - teknologia toimii, mutta yhteiskunta ei ole valmis kohtaamaan tuotteeseen liittyviä yksityisyyskysymyksiä, ja tuote poistuu markkinoilta. Vaikka yhteiskuntana olisimmekin teknologian aallonharjalla ja olisimme massa-adoptoineet Glassin käyttöömme, olisimmeko silti kunnolla perillä kaikista siihen liittyvistä ongelmista? Onhan nykyäänkin liikkeellä paljon tietämättömyyttä yksityisyydestä esimerkiksi Facebookissa. Mitä sitten, jos kaikki käyttäisivät Glassia, mutta eivät ymmärtäisi, miten paljon dataa se heistä kerää ja näyttää Googlelle. No, okei, selvä. Minusta kerätään dataa ja sitä myydään mainostajille, saan kohdistettuja mainoksia yms. Eihän se kuulosta niin pahalta. Mutta koska Google hallitsee sinulle näytettyjä mainoksia, voi se samalla periaatteella hallita kaikkea muutakin. Piilottaa epämiellyttäviä totuuksia. Missä vaiheessa raha voittaa eettisen toiminnan?

Miksi ihmisiä ei muuten tunnu kiinnostavan yksityisyys hirveästi? Uskon, että vastaus on yksinkertainen: sen hallitseminen on vaikeaa. Tai ehkei edes vaikeaa, vaan vaivalloista. Käytämme somea huviksemme, miksi siis sen pitäisi olla vaivalloista? Käyttäjillä on jonkinlainen puolisokea luottamus ohjelmiin. Unohtuu, että ne ovat mielipiteitä omaavien ihmisten luomia. Kaikki ohjelmat ajanevat jotain mielipiteitä. Myös avoimuus ja neutraalius on mielipide - open source -ohjelmien käyttäminenkin ajaa tiettyä ideologiaa. Neutraalius on mielipide muiden joukossa. Kaikki ympäristöt ovat jotenkin yhteiskunnallisesti virittyneitä tai vähintään virittyvät ajan myötä. Wikipedia pyrkii neutraaliuteen, mutta kaikki kirjoittajat ovat vain ihmisiä. Ihmisiä, joilla on mielipiteitä. Ovatko Ylilaudan ylläpitäjät implisiittisesti vastuussa siitä, mitä laudalla tapahtuu? Mielestäni ovat. Tästähän voidaan sitten väitellä.

Oli miten oli, perimmäinen pointti lienee, että ympäristö jossa toimii kannattaa ymmärtää, jotta ympäristö ei hyödynnä sinua. Ainahan asia on ollut näin. Vallassapitäjät puhuvat ja herkkäuskoiset uskovat. Nyt vallassapitäjä on ohjelmisto, ja sen hallitsija ohjelmoija. Kone ei ole neutraali, sillä kone on ihmisen luoma.

Jeremias:

Jos tarkastelen omaa lähipiiriäni, niin suhteellisen harva ymmärtää ohjelmien toimimisesta mitään. Useampi ei edes tämä kiinnosta, sillä luottavat käyttämäänsä sovellukseen sen suosion takia, kuten Facebookiin tai Googleen. Mielestäni heidän ei tarvitsisikaan välttämättä tutustua niihin sen enempää, koska lähtökohtaisesti ohjelmoitsijan pitäisi toimia eettisesti oikein käyttäjän näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu, jolloin tyhjään luottaminen voi viedä käyttäjää harhaan ja käyttää tämän tietoja hyväksi. Kohdistettu mainonta on itseasiassa aika kiva (ainakin silloin kun se toimii oikein), mutta pysyykö tietojen käyttö jatkossakin tällaisena?

Kerättyä informaatiota käytetään myös tutkimuksissa. Niiden luotettavuutta hieman kyseenalaistaisin, sillä vaikka aineistoa olisikin määrällisesti paljon, niin vastaukset eivät välttämättä ole todellisia. Riippuu paljon tutkimuksesta. Esimerkiksi Facebook tutki, kuinka paljon positiivisia ja negatiivisia postauksia tehdään, ja laski plussat ja miinukset jokaisesta sanasta. Tällöin merkattiin positiiviseksi mm. lause ”Tänään en ole onnellinen tai ihana.”, vaikkei sitä todellakaan ole. Onko tämän tyyppisistä tutkimuksista mitään hyötyä, vaikka lauseiden tulkinta olisikin toiminut paremmin? Voisiko käyttäjällä olla mahdollisuus osallistua tutkimuksiin, jotenkin tiedostavaisemmin?

Ohjelmointia opetetaan yhä nuoremmille ja uutisissa aika usein näkee juttuja käyttäjien yksityisyyteen liittyen, kuten Facebookin tiedon keruusta on monesti puhuttu mediassa. Hienoa, että opetus on lisääntynyt ja siitä on tullut kattavampaa, mutta edelleenkään kaikkia se ei kiinnosta eikä kaikki voi sitä oppia. Uskon, että tulevaisuudessa niiden ihmisten määrä, jotka osaavat hallita tietokoneita, pysyy edelleen pienenä, koska tietokoneet ovat kehittymässä astetta tehokkaammiksi. Tulee kvanttitietokoneita, jotka pystyvät keräämään informaatiota huomattavasti nopeammin kuin tavalliset tietokoneet. Niiden ymmärtämin on aivan oma asiansa eikä vain sivustaseuraajilla, tavallisilla käyttäjillä, ole mahdollista pystyä sitä sisäistämään. Ohjelmoijien vastuu kasvaa ja ehkä pienoisesti pelottaa, miten rahan vaikuttaa valintojen tekemiseen.

Daniel:

In his book, Program or Be Programmed, Douglas Rushkoff explains how it is necessary for humans to learn to not only use computer programs but be able to program computers. Since the invention of language, we not only have the ability to understand but to speak. Since the invention of text, we not only have the ability to read but to write. Since the invention of computers, we not only have the ability to use computers programs but make computer programs. If we don’t program our own lives, they will be programmed for us.

The section of chapter three that was available from the link provided was about ‘choice’. The fact about analog vinyl’s having an increased effect on depressed people compared to digital exact representations was very interesting. I had never previously understood why people considered vinyl to be better if it was exactly the same representation. The point of the section is that it is a fundamentally completely different representation while being incredibly similar.

The examples of vinyl’s and clocks helped me to understand that quality difference between analog and digital, analog is a physical impression and digital is a series of discreet choices (binary ones and zeros). An analog clock hands flow through and around the face naturally, while a digital clock is constantly calculating the intervals and making decisions. The digital world needs choices and decisions and “forces choices where none need to be made”.

Choice doesn’t always free us, it can actually enslave us and more options lead to more uncertainty and more deliberation, we can become paralyzed by too many choices. One may always choose "none of the above” in real life. The path on indecision or to “resist categorization” is a perfectly viable option for the living.

Moduuli VII

• katso luentovideo "Changing Education Paradigms" [10] ja "Lukemisen uudet tavat" [11]

Tatu:

Mietteitä uudenlaisista oppimisparadigmoista: koska auktoriteetit eli tässä opettajat eivät pysy ajan tasalla (esim. lapset neuvomassa opettajia tietokoneasioissa) opettajien auktoriteetti laskee lasten silmissä. "Kas, ope ei tiedäkään kaikkea." Maailmahan on muutenkin muuttunut. Enää ei pitäisi tuottaa koulusta ulos niitä perinteisen samanlaisia liukuhihnatyöläisiä. Eihän se 1800-luvullakaan ollut eettistä, mutta nyt se on sen lisäksi typerää. Pitäisi antaa lahjakkuuden loistaa ja edetä nopeammin halujensa mukaan, ei pakottaa kaikkia samaan muottiin. Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea. Erikoistuminen on rikkaus. Liukuhihna-ajattelu pois, luovan ajattelun kannustamista. Ei pitäisi olla noloa, jos oppilas korjaa opettajaa (tähänkin on henkilökohtaisesti törmätty), vaan opettajan pitäisi kannustaa oppilasta jakamaan tietoaan. Opetetaan nuoria toimimaan yhdessä ja arvostamaan toisiaan ja erilaisia tapojaan oppia. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa oppia, ja vain aika ja kokeilu näyttää, mikä on seuraava askel.

Nykyaikahan on maailman helpoin, viihdyttävin ja virikerikkain aika. No, ainakin meille etuoikeutetuille länsimaalaisille. Miksi lukea kirjoja, kun helpompaakin viihdettä on saatavilla käytännössä loputtomasti? En sitten tiedä, mistä keskittymishäiriöiden yleistyminen johtuu. Onko se seurausta virikkeistä vai antavatko nämä virikkeet meille vain paremman tavan ilmaista todellista luontoamme uteliaina toimijoina? Oli miten oli, jos lapset oppivat käyttäytymään digimaailman mukaisesti, eikö olisi järkevämpää kehittää kouluja heidän ajatteluunsa sopivaksi sen sijaan, että pakottaisi erilaiseen realiteettiin oppineet lapset vanhanaikaiseen muottiin? Jos kehitykseen sopeutuminen on tätä, onko se sitten niin paha? Jos vanha koulujärjestelmä luotiin sopimaan sen aikaiseen maailmaan, eikö saman voisi tehdä nytkin?

Lukemisesta: luetaanko nykyaikana vähemmän kuin ennen? En osaa sanoa oikeaa vastausta, mutta itse koen, että luetun tekstin määrä ei ole niinkään pienentynyt, vaan että luettujen tekstien pituus on keskimäärin pienempi. Digiyhteiskunnan nopeus näkyy siis lukemisessakin. Onko lyhyt teksti todella aina huonompi kuin pitkä? Informaatiotiheyshän voi olla hyvinkin suuri. Lieveilmiönä tietysti korostuvat ns. "clickbait"-otsikot, ja näin medialukutaidon merkitys korostuu. Mahdollista luettavaa on yhä enemmän ja yhä pienempi osa siitä on merkityksellistä. Entä muuten lukemisen muodot? Mitä eroa lopulta on, sisäistääkö tiedon kuvasta tai infografiikasta vai tekstistä?

Entäpä uudenlainen sisältö ja sen tuotto? Someviestit Facebookissa, Twitterissä, Youtubessa yms. Mikä tällaisten yleisö on? Joillain laudoilla roolipelataan joukolla ns. kollaboratiivisia tarinoita, joissa pelaajat yhdessä päättävät, miten kertoja jatkaa tarinaa. Mikä tällaisen sisällön arvo on, varsinkin pitkällä tähtäimellä? Tarinoiden faneilla on tapana arkistoida tarinoita verkostosivuille. Tästä muuten looginen jatkumo puhumaan fanficeistä. Miksi niitä muuten ei arvosteta erityisemmin? Olen lukenut fanifiktioita jotka vastaavat mielestäni laadullisesti ja määrällisesti lempi"oikeita"kirjojani. Onko tämä sitä, että koska fanfic on kliseisesti "tyttöjen juttu", se on turhaa? Näinhän se menee.

Jeremias:

Itselleni fyysisesti olemassa oleva kirja on paljon mielekkäämpi kuin e-kirja. Ihan sen takia, että näytöltä luettaessa tulee vähän levottomaksi illalla näytön kirkkauden takia (valo on siinä enemmän valkoisen ja sinisen yhdistelmä, mikä on itseasiassa todettu huonoksi juuri ennen nukkumaan menemistä). Perinteisen kirjan kanssa tätä ongelmaa ei ole. Toisaalta e-kirjoista on paljon etuja eri henkilöille esim. näkövammaisten on helppo kuunnella e-kirjaa ja kokemuksesta varmasti tulee tulevaisuudessa vielä nautinnollisempi koneäänen kehittyessä sujuvammaksi, vaikka on jo tälläkin hetkellä toimiva. Lisäksi kirjoja painattaessa tarvitsee arvioida myyntimäärää, kun taas e-kirjoja tehdään yksi kappale, josta uusia versioita voidaan tehdä nopeasti ja vaivattomasti. Näkisin myös, että oman kirjan julkaiseminen voisi olla tulevaisuudessa matalammalla kynnyksellä, sillä e-kirjojen pituutta ei tarvitse niin tiukasti määritellä, kun kirjoissa kustannusyhtiöt eivät välttämättä suostu julkaisemaan liian lyhyitä novelleja tai suppeita novellikokoelmia. Yhtiöllä olisi vähemmän hävittävää, koska ei olisi ”velkaa” painamiseen mentyjen kulujen takia.

Vaikka digitalisoituminen onkin hieno asia, niin silti on ihmisiä, joilla ei ole varaa tietokoneeseen tai saatikka tablettiin. Lisäksi teknologia ei sopi jokaisen arvo maailmaan esim. uskonnolliset tai ekologiset syyt.

Lukemisesta tarkemmin: Keskittymishäiriöiden lisääntymiseen voi olla taustalla useita eri tekijöitä, joten teknologian kehittymistä ei voi tästä yksin syyttä. Omasta mielestäni myös koulun olisi syytä kehittyä enemmän oppilaille sopivaksi. Kuten yllä mainittiin luovuuden kukkimisesta, niin myös pitäisi antaa mahdollisuus jättäytyä pois sellaisista, kuten musiikkitunneilta tai liikuntatuntien tanssitunneilta. Ei voida kuitenkaan lähteä vaatimaan, että jokaisella lapsella on oltava jokin tietokone mukanaan koulussa, mutta opettajat voisivat käyttää teknologian mahdollisuuksia hyödyksi opetuksen tueksi.

Lopuksi, itsestäni tuntuu, että ihmiset ainakin omassa lähipiirissä jo mieltää Facebookin feedejen lukemisen ihan oikeaksi lukemaksi eikä pelkästään fyysistä kirjaa. Lyhyt teksti ei ole automaattisesti pidempää huonompi vaan voi olla hyvin informatiivinen. Lisäksi näin lievästi keskittymishäiriöisenä voin sanoa, että lyhyistä ja ytimekkäistä teksteistä jää paremmin asioita mieleen, koska ajatukset ei ehdi harhautumaan kauas luettavasta asiasta.

Daniel:

I had previously seen the “Changing Education Paradigms” video, and even shared it on Facebook. As the all species of animal have their own adapted specializations for being in the world, so each human has a unique and individual skill set. These individual strengths should be encouraged. However, the education system developed during The Enlightenment meant to create identical factory workers still exists today. The education system alienates millions of kids, like judging a fish on its ability to climb a tree. The arts especially have suffered as concrete academics were preferred over abstract aesthetics.

Unlike the 1930s when information was hard to come by, the new generation can clearly see how much information there is to be found from the internet (YouTube, Khan Academy, open-source, etc…). Kids end up teaching their parents because they are better oriented to the new technologies. Kids don’t even believe that if they study hard and get a college degree they are guaranteed a job. They don’t even consider what is taught at school as what is relevant in the real world of today. For example, 99% of kids have taken pictures and shared them online, but less than 5% of them had ever had any formal education about it. The scumbag baby-boomers got a steady, good paying job straight out of college and created “the unpaid internship” and student loans that they aren’t able to claim bankruptcy on. It’s no wonder that the new generation is looking elsewhere than the traditional educational paradigms.

This lecture video with Juha Herkman was about what and how children and adults are reading these days. With the invention of the internet, social media, kindles, etc… the habits of reading have fundamentally changed. Books used to be the main source and forum when literacy was concerned. As a result, do people read more or less these days? I would say that absolutely yes, in general, more people read more text these days. However the quality of what people spend their time reading has most likely drastically declined. Instead of proper academic literature or information for self-development, people browse through more trivial and novel information The distractions online are ubiquitous with tantalizing online multiplayer full graphic games, puzzles, streaming feeds of any sort, Facebook newsfeeds, Tumblrs, and millions upon millions of channels and pages to choose from. According to one study, even when people read from a screen, their brain appreciates it as a different kind of information than information that was from a book. As a result of our education system being by the book, and our free time being by the screen, we have associated screen read bits of information as more recreational than information read from paper.

There are plenty of positive aspects of the changes this new technological prowess as well as a few considerations. More people can access more information wit the internet. The knowledge of the experts is no longer primarily only in hands of the experts. People can educate themselves with the huge amounts of data and information that’s available online. The energy consumption of these electronic devices could be a cause for concern if we don’t purify our energy sources (solar, wind, tidal, orbital, etc…). The reliance on electricity based forums also puts us in a less self-reliant situation. In the case of a long term blackout of electricity or information, we could have dug ourselves into a hole.

Moduuli VIII

• lue (tai ainakin silmäile läpi) artikkeli [12] ja siitä herännyttä keskustelua kommentoiva juttu [13] ja katso (tai oikeastaan kuuntele) video "Facebook is Manipulating You and It Could Get Worse (w/ Zeynep Tufekci)" [14]

Tatu:

Tässä taidetaan palata ajatuksen tasolla moduuliin kuusi, ainakin omassa pohdinnassani. Olen mielestäni kohtuullisen perillä siitä, mitä käyttämäni palvelut tekevät tiedoillani, ja loppupeleissä minua ei oikeastaan edes kiinnosta. Yleinen kyynisyys auttanee odottamaan pahinta. En järkyttynyt tästä Facebookin tunnemanipulaatiosta mitenkään. Enimmäkseen loukkasi se, että ToS:issa ei ollut sen sallivaa kohtaa, kun itse koetta tehtiin. Tietty voidaan väittää, että eihän niitä ehtoja kukaan lue, niin onko sillä väliä? Tämähän on periaate (ja laillisuus) -kysymys.

Eihän kaikkia tutkimuksia voi tehdä niin, että osallistujat tietävät siihen osallistuvansa. Eettistä on tietenkin kertoa tehdystä tutkimuksesta jälkikäteen ja antaa mahdollista vetää tietonsa pois. Tai Facebookin perinteiseen tyyliin piilottaa mahdollisuus tähän jonnekin asetusten syvimpiin syövereihin. Oli miten oli, asiat mitä voidaan tehdä tulee mainita Terms of Servicessä. Jos niitä ei lue, sehän on oma vika. Kohteliasta ja ehkäpä lakisääteistä tulisi mielestäni olla ToS:in selkokielellä tiivistäminen sen alkuun niin, että sen oikeasti voisi joku jaksaa lukea. Muistaakseni CD Projekt Red teki juuri näin Witcher 3 -pelin kanssa, joten pisteet siitä heille.

On tietty huomioitava, että Facebook (ja muut vastaavat) eivät ole hyväntekeväisyysjärjestöjä, ja pysyäkseen pystyssä niidenkin on tehtävä voittoa. Jos palvelu on ilmainen, käyttäjä on todennäköisesti todellinen tuote. Onhan reilua, että hyödyllisen palvelun ylläpitäjät saavat panokselleen vastinetta. Kunhan käyttäjillä on rehellistä informaatiota siitä, miten palvelut toimivat, lienevät he täysin kykeneviä jättämään epäeettisesti toimivat palvelut, ainakin teoriassa. En voi vaihtaa pankkia Nordeasta veroparatiisikohujen jälkeen, sillä minulla on jo opintolainaa sieltä. En voi lähteä Facebookista, sillä kaikki tuttuni ovat siellä. Olemme palvelujen vankeja, jos laskemme liikaa niiden varaan. Ei vapauksia menetetä yhtäkkiä, vaan pikkuhiljaa hiipien.

Minun puolestani siis perinteinen "en tee pahoja, miksi siis huolehtia" -argumentti. Mutta entä sitten, kun vallanpitäjät päättävät, että sinun tekosi ja mielipiteesi ovat niitä pahoja?

Jeremias:

Ehdinkin näemmä jo kuudennessa moduulissa puhumaan Facebookin hienoista tutkimuksista. Kauhisteluita on saanut kuulla henkilöiltä, jotka eivät olleet perillä Facebookin käyttöehdoista. Vaikka ehdoissa lukisikin selkeästi käyttäjän tietojen luovuttamisesta tutkimuksia varten, niin mielestäni olisi syytä uuden tutkimuksen alkaessa ilmoittaa asiasta vielä erikseen. Jos Tampereen yliopistolla järjestetään tutkimus, niin koehenkilöille ilmoitetaan asiasta varsin selkeästi. Lisäksi tuolloin tutkimukseen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen.

Palvelun tarjoojalla on usein kuitenkin hyvä keino ”kiristää” kaikkia osallistumaan. Esimerkiksi ei ole toista yhtä laajasti tunnettua palvelua kuin Facebook. Käyttäjien on pakko valita läheisten kontaktien ja eristäytymisen väliltä. Itse en pystyisi jättämään niin tärkeää tiedotuskanavaa vain välttyäkseni osallistumasta surkeisiin tutkimuksiin.

Käyttäjiä usein käytetään hyväksi puhelimien sovelluksissa, jotka vaativat ennen latausta myymään koko sielunsa ennen, kuin voi jatkaa. Esimerkiksi jotkin pelit voivat vaati oikeuksia yhteistietoihin tai galleriaan, vaikkei itse pelistä ilmene mitään sellaista toimintoa, johon näitä tietoja selkeästi tarvittaisiin. Vaikuttaa jokseenkin pelottavalta antaa omat kuvansa sovellukselle eikä tiedä yhtään, mitä se tekee niillä, jos tekee. Puhelimessa oikeuksien antamisesta tiedotetaan listana käyttäjälle, mutta kuinka moni vain painaa ”ok” asiaa enempää miettimättä. Itse en joskus välittänyt ja latailin huolettomasti sovelluksia, mutta nykyään on tullut varovaisemmaksi ja oikeasti alkanut pohtia, että tulenko tässä mahdollisesti jollaintavalla hyväksikäytetyksi. Joudunko kenties katumaa seuraavaa napautusta?

Daniel:

According to the study, Experimental evidence of massive-scale emotional contagion through social networks, it has been proven that emotions can be contagious through social networks. Apparently, in-person interaction and nonverbal cues are not necessary for emotional contagion. Simply observing others’ positive experiences constitutes a positive experience for people and this works negatively as well.

The Facebook newsfeed is not a random bunch of post from friends and relatives, but a precisely cherry picked selection of stories meant to tantalize and entice the audience. There are normally around 1,500 stories that filter through the Facebook feed, much less than would be posted by all its users.

The Facebook business model is based on an algorithm that gets you to keep viewing the news feed. Time with your eyeballs is what they want. The more time someone reads Facebook, the more advertising they see, the more input they give, and the more time Facebook has to imprint its agenda on the user (whatever that may be).

According to Facebook’s mood manipulation experiment, they found that less emotional posts got less words, and words are usable and minable data. Facebook deliberately played with users emotional triggers to research the response. Many people are outraged with this abuse of power but apparently it is legal and in the terms of agreement. This analytical behavior goes on all the time. While it may have been legal, the question is “is it ethical?”

The typical response from the companies are “if you don’t like it, don’t use it.” Most people use it for ease of access since everyone else is on the same forum, but Facebook is good at what it does. The best way to make sure you don’t get slaughtered is to get out of the barn. Enter at your own risk.

Moduuli IX

• katso video "Lasten ja nuorten mediaympäristöt ja monilukutaito" [15]

Tatu:

Vaikka meidän sukupolveamme pidetään jo diginatiivina, on muistettava, että tietokoneet eivät ole olleet osana elämäämme niin kuin nykylapsilla. Millaiseksi teknologian käyttäjäksi tai oppijaksi kasvaa lapsi, joka on vauvaiästä asti käyttänyt esimerkiksi tablettia? Entä kaikki se data, jota heistä on kerätty koko heidän elämiensä ajan? Kyseessä lienee ensimmäinen sukupolvi, jonka käytännössä koko elämäntarina on verkossa livenä. Tästä aukenee runsaasti uusia uhkia ja mahdollisuuksia kehitykselle.

Mikä voima ylipäätään päättää, mikä verkkopalvelu on alallaan hallitseva? Miksi juuri Youtube on "the videopalvelu"? Onko sen valta-asema kuinka pysyvä? Estääkö lopulta mikään muu kuin tottuminen tiettyyn palveluun sen vaihtamista? Jos johonkin on panostettu paljon, sen jättäminen on koko ajan vaikeampaa - oli se sitten kehno suhde tai kehno verkkopalvelu.

Koulunkäynnistä: eikö koulua voisi kehittää ns. viihteellisempään, digimaailman lyhyisiin keskittymiskykyihin sopivaan suuntaan? Lisää kuvia, multitaskingia ja kertausta. Tätähän tapahtuu jo esim. sanomalehdissä, jotka käyttävät selvästi enemmän infografiikoita kuin ennen. Jos oppilaiden keskittymiskyky on lyhyt, eikö voisi loikkia aiheiden välillä nopeammin, jos oppilas on tällaiseen toimintaan vapaa-ajallaan tottunut? Koulu on jumissa 1800-luvun malleissa ja se pitäisi päivittää tähän aikaan sopivaksi. Eikö juuri se ole koulun tarkoitus: valmistaa oppilaita maailman realiteetteihin. Tuntuu, että kuulen joka uudella opintoasteella: "Unohda edellisissä paikoissa oppimasi kaavat, ne ovat vanhanaikaisia." Suurin haaste lienee tässä vanhempien sukupolvien järkytys: "Eihän koulu voi olla hauskaa ja erilaista kuin ennen, se oli meidänkin aikaamme kamalaa. Ei ole reilua." Opetus tulee sovittaa maailmaan eikä maailmaa opetukseen. Oppilaat pitävät nytkin koulunkäyntiä vain aiemminkin mainittuna pakollisena työpanoksena. Kaikki sujuu paremmin, jos koulu oikeasti kiinnostaa ja tarjoaa virikkeitä oppilaille.

Tarvitseeko opettajan olla kouluissa auktoriteetti ylitse muiden? Pieni ääni päässäni nakuttaa ja huutaa "kyllä". Jollakin täytyy olla valta ohjata keskustelua tavoiteltuihin suuntiin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sivuraiteille voitaisi eksyä oppilaiden toiveiden mukaisesti. On hyväksyttävä ja normalisoitava, että oppilas voi tietää joistain asioista enemmän kuin opettajansa. Tietty kaikessa tässä mainitsemassani on riski, että koulu muuttuu opinahjosta viihdesirkukseksi. Jotain kehitystä on kuitenkin tehtävä, ja mielellään rohkeasti. Virheet voi aina korjata, ja nekin opettavat - niiden välttäminen kaiken muun kustannuksella hidastaa mielestäni kehitystä.

Jeremias:

Koulun olisi syytä olla enemmän kiinnostunut oppilaan harrastuksista. Jos lapsella on jokin erityinen harrastus, joka tukee medialukutaitoa, kuten blogin tai fanfiction kirjoittaminen, oppilas voisi saada korvattua osan koulutöistä omalla tuotannolla tietyin ehdoin. Esimerkiksi hän voisi omaan tarinaan upottaa kurssin keskeisiä ajatuksia/oppeja ja korvata sillä kokeen.

Muutenkin nykyinen opetustyyli muistuttaa vain tylsää toistoa ilman, että annetaan esimerkkejä käytännöstä. Itse muistan yläkoulu ajoilta parhainten biologian ja maantiedon tunnilla käydyt asiat, koska aineiden opettaja oma-aloitteisesti halusi kertoa paljon kertomuksia, joihin liittyi tavalla tai toisella tunnin aihe. Lisäksi hän näytti runsaasti kuvia ja videoita netistä sekä kyseli oppilailta, mitä he ajattelivat aiheesta. Tunnilla käytiin vain keskeisimmät asiat läpi ja kaikki muu ekstra tieto oli kirjassa, joiden osaamista vaadittiin lähinnä 9 tai 10 tavoittelevilta henkilöiltä. Paljon mielekkäämpää, kuin monologisen ja turhan yksityiskohtaisen puheen kuunteleminen.

Tulevan muutoksen ei välttämättä ole loppujen lopuksi edes suuri ja tuntuu jokseenkin luontevalta murrokselta. Kalliiksi sen ei tarvitse tulla. Suhteellisen pienillä eleillä voi parantaa oppilaiden motivaatiota, kuten niinkin yksinkertaisella tavalla, että kohtelee oppilaita ihmisinä eikä näsäviisastelijoina, jotka olisivat muka automaattisesti opettajan alapuolella kaikessa.

Daniel:

”Multilteracy” refers to the “diverse modes of communication through new communications technologies such as the internet, multimedia, and digital media, and the existence of growing linguistic and cultural diversity due to increased transnational migration”. While the current middle age generation is computer literate, the kids that have grown up with a touch screens since they were toddlers have a completely different view of the world. While the older generation has a trust in books over e-information, as mentioned in the previous sections, the new generation might consider the difference between information from books (analog) and e-information (digital) to be completely meaningless. Kids today feel that when they walk into school they’ve walked 100 years back in time.

Communication has gone past text. People also communicate with pictures, videos, and memes. The memes have actually evolved to a stage where someone no longer needs to post the picture itself, but a reference to the original post will suffice. (.ilied.gif / thatsapenis.jpeg) Pictures also hardly come without text these days. Iwasfistedonce.jpeg

I found the Mobiilimuksut.pdf to be very interesting, having a two year old daughter that constantly demands to scroll through pictures and videos on the smart phone. Screen addiction and the dangers of uncontrolled online browsing are major concerns.

The change in the apps they used from 2007 to 2010 to 2013. Blasts from the past: Habbo Hotel and irc-galleria. The new generations does concentrate the same way, they multitask at varying degrees of efficiency. Even their reading and become non-linear, jumping from part to part or not reading from beginning to end but in some other order. With e-books its not as easy to jump around sections like one can browse through a book. Even reading itself isn’t restricted to moving ones eyes from left to right anymore. Now there are even applications (Spritz: Reading reimagined) that move text over one spot. It seems to actually help the reader reach a fast word per minute, but it reduces the ease to stop and reflect about a particular passage. This is another question of quantity over quality, but perhaps once people adapt to the style, they may actually learn to think faster as a result. According to the graph shown in the lecture, active traditional readers scored best, active multilteracy readers second, and heavy digital readers and moderate multilteracy readers scored equally worse than with other methods.

The third space theory suggests combing the space of interests, not keeping them separated. If a child has interests at home or online, why not let those skills flourish within the school medium as well, or include the school medium in the recreational.

Moduuli X

• katso video "Damsel in Distress: Part 1 - Tropes vs Women in Video Games " [16] ja "The Oscars and the Bechdel Test" [17]

Jeremias:

Peleissä ja elokuvissa on moneen kertaa nähty videoilla esitetty juoni: mies on sankari ja pelastaa heikon naisen. Eikö tosiaankaan muuta juonta kehittäjät pysty keksimään? On väsyttävää törmätä jatkuvasti tuohon samaan asetelmaa, mikä esiintyy viihdemaailman ulkopuolellakin ihan arkielämässä. Epätasa-arvoisuudesta ei kärsi vain feminiiniset henkilöt vaan ihan kaikki. Samaan aikaan kun alistetaan ja pidetään huonompana feminiinisyyttä, niin maskuliinisilta henkilöiltä ei sallita / uskota heikkouksia. Esimerkiksi hyvin moni ihminen ei tänä päivänäkään usko, että mies voisi tulla raiskatuksi. Tämän takia en ymmärrä, miksi feminismi on niin monelle kirosana. Onko todella niin hirveätä, että joku aate ajaa kaikkien yhteistä tasa-arvoa?

Pelimaailmasta löytyy toki joitain tunnettuja vahvoja naispuolisia hahmoja. Oma ehdoton suosikkini on ollut lapsuudesta saakka Lara Croft, joka ei tarvitse muiden apuja huikeissa seikkailuissaan. Hieman ensimmäisissä peleissä ärsyttää hahmon turha muodokkuus, mutta onneksi uudemmissa osissa Larasta on tehty jo paljon realistisemman näköinen. Vahvoja feminiinisiä persoonia kaipaisin kylläkin esille lisää, koska sen tyyppisiin hahmoihin itse henkilökohtaisesti samaistun helpommin kuin butch tyyppisiin. Pelin mielekkyys riippuu jonkin verran siitä, että pystyykö samaistumaan hahmoon. Olisi ehdottoman tärkeää tarjota tätä mahdollisuutta kaikille monipuolistamalla pelihahmoja.

Daniel:

Damsel in Distress: Part 1 - Tropes vs. Women in Video Games

These two videos were made by Feminist Frequency. The name alone should trigger one for the type of critique about to be delivered.

The first video criticizes the ubiquitous use of the damsel in distress trope in the video gaming industry for being male-centric and belittling to women. It’s claimed that this stereotyping is harmful for men as well as it can limit their conceptions of reasonable responses and reactions. The damsel in distress trope is a plot device in which a female character is placed in a dangerous situation from which she cannot escape on her own. She then must be rescued by a male character, usually providing an incentive and a simple back-story for the hero’s quest. However, this trope is not limited to gaming; it has been around since Greek mythology and the story of Perseus. Modern day examples of movies where this trope is used were King Kong, Popeye, and Tarzan, among others.

There are 74 games mentioned in this video, including iconic games like StarFox, Super Mario Bros., Donkey Kong and Zelda. Donkey Kong was entirely based on the movie King Kong where the giant gorilla takes the woman up the building and attempts are made at rescuing her. Mario’s character as the hero plumber was created in Donkey Kong. Mario’s main motive for his adventure is to save Princess Peach. This video criticizes and disapproves of the commonality of this plot narrative. Nintendo’s CEO is even accused of purposely taking strong female characters and turning them into male heroes or then stripping the power from the female characters as was done to Crystal from Dinosaur Planet.

This video resonated as preachy, self-righteous, and the examples used were cherry picked. Although, it was clear that examples of the damsel in distress trope were quite numerous and easy to find. If free market theory says anything, it’s that the market caters to what is demanded. Perhaps it’s not oppression at all, but just that boys are more inclined to play video games in general or go into fields that produce video games. Jordan Peterson, a psychologist, gave and example that Scandinavian countries, where the playing field is made as even as possible, actually creates people with greater natural differences. For example, Tampereen Teknillinen Yliopisto full of men and nursing school is female dominated twenty to one.

The damsel in distress trope is very simple and universal plot device. As it is the core incentive in certain games, for example, Mario’s entire reason for existence is to save Peach. What’s wrong with wanting to be heroic? What’s wrong with supporting a young boys desire to be heroic to be a knight in shining armor? Perhaps he starts seeing the women as something that needs to be saved rather than as she is, but what other plot device would appeal to as great an audience? Perhaps saving the world from an alien threat, but that requires creating a complex story and perhaps many gaming companies focus on graphics and game play rather than complex stories.

The Oscars and the Bechdel Test

This video criticizes the movie industry of Hollywood as being male-centric and male-dominated. The tool this video uses for its analysis is the Bechdel test. The Bechdel test is supposed to give an indication towards the sexist nature of a film. A movie passes the Bechdel test if it has ‘two or more women who talk to each other about something besides a man’. As an interesting and rather ironic note, this video itself fails the Bechdel test. There’s only one woman and she’s not talking to another woman.

According to the video, only two out ten of the 2011 Oscar nominated movies for best picture pass the Bechdel test (The Descendants and The Help). There was a certain amount of uncertainty about what qualifies as enough conversation between to two women about something other than men to really be counted as enough to pass the test. The speaker tried to add her own requirement of an “improved” Bechdel test. Sixty seconds of women talking to each other about something other than a man would be a less ambiguous indicator in her opinion.

The Bechdel test is not really that useful for deriving objectivity after all. The test doesn’t prove if a movie is feminist or not or even if it is female-centered. Sex and the City, Sucker Punch, Catwoman, and many other movies that pass the test also blatantly objectify women and insult feminist sensibilities. Winter’s Bone and Brides Maids were the only movies to get truly positive reviews. Movies that fail the Bechdel test but are still great movies such as Wall-E, Moon, and Attack the Block were given to show the tests limitations at deriving true value.

There was a similar test done, except that instead of a sexist agenda it was a racist agenda. ‘Women not talking about men’ were replaced with “people of color not talking about whites” and surprisingly few movies passed this test either. The reverse Bechdel test is “useless and irrelevant” as there isn’t any problem of men not being depicted enough, according to the video. Perhaps this is because the writers are mostly male, the producers are mostly male, and the directors are mostly male. Hence, stories that they can relate to are made. Perhaps more women in the industry would produce more female ideas, but ideas of that nature are sexist. That women have female ideas and males have male ideas is purely sexist. There is usually more difference between the individuals than the groups.

Tatu:

Mitähän näinkin nyky-yhteiskunnassa esillä olevista ja kärjistyneistä asioista saa oikein sanoa? Ainakin sen, että Bechdel-testihän on alkujaan peräisin Allison Bechdelin sarjakuvasta "Dykes to Watch Out For (1985)" (Linkki alkuperäiseen sarjakuvastrippiin). Vitsissähän ei ole kyse itse testistä, vaan siitä, kuinka harva elokuva sen läpäisee. Oli miten oli, Bechdel-testi on äärimmäisen pinnallinen ja jopa huono testi elokuvien naisrepresentaation tutkimiseen - jos kaksi naishahmoa keskustelevat esim. kynsilakasta pari minuuttia sukupuolistereotypioihin nojaavassa komediassa, en usko että kukaan pitäisi elokuvaa kovinkaan edistyksellisenä. Oli miten oli, Bechdel-testi kertoo surullisen totuuden sukupuolirepresentaatiosta elokuvissa, peleissä ynnä muussa valtamediassa. Korostettakoon vielä tutkimustuloksia naishahmoista elokuvissa[18]. Bechdel-testin tarkoitus ei todellakaan ole sanoa, että elokuvilla, jotka eivät läpäise sitä, ovat turhia ja huonoja. Bechdel-testin arvo on avata katsojien silmät sille, kuinka harvinaisia merkitykselliset naishahmot elokuvissa todella ovat. Puhumattakaan muista sukupuolista.

Miksi representaatio sitten on näin vääristynyttä? No, miehethän niitä elokuvia tekevät, eikö? Ja no, lienee luonnollista kirjoittaa hahmo, johon kykenee samaistumaan. Tietty muitakin tekijöitä on. Naisten asema yhteiskunnassamme heijastuu väkisinkin kaikkeen samaisen yhteiskunnan tuottamaan mediaan. Mediatuotteen tarkastelu ottamatta huomioon sen syntykulttuuria voi olla mielenkiintoistakin, mutta silti väkisin epätäydellistä. No, miksi naisia ei ole tekemässä elokuvia, pelejä, tai mitä sitten onkaan? Ongelma ei liene kiinni mistään yhdestä selvästä asiasta, vaan pikemminkin monimutkaisesta rakenteellisesta syrjinnästä. Stereotyypit, joita ihmiset kuulevat elämänsä aikana vaikuttavat väkisinkin heidän asenteisiinsa - tiedostaen tai tiedostamatta. Näin ihmiset toistavat opittuja rakenteita, jotka ovat kehittyneet vuosisatoja. Ei voida kiistää, etteivätkö ns. perinteiset rakenteet sopisi täydellisesti joillekin ihmisille, mutta se ei tarkoita, että kaikki ihmiset haluaisivat tai edes pystyisivät sopimaan niihin samalla tavalla. ITIA2-kurssilla puhutaan uudenlaisesta, henkilökohtaistetummasta ja vapaammasta oppimisesta. Eikö samalla tavalla voitaisi suhtautua sosiaalisiin rooleihin? Ei voida olettaa, että ihmiselle parhaiten sopivan roolin tietäisi kukaan muu paremmin kuin hän itse.

Ai niin, entäpä sitten Damsel in Distress -trope? No, eiköhän sekin heijasta kulttuuriamme siinä missä muukin media. Naisen perinteinen asema: toimia objektina, jota todelliset tapahtumien agentit eli miehet heittelevät puolelta toiselle. Tropen synnyn olosuhteet lienevät melko selvät - todellisen maailman olosuhteiden heijastaminen. Uudet elokuvantekijät ovat lopulta toistaneet oppimiaan malleja niin kauan, että ne tuntuvat luonnollisilta. On kuitenkin aika karua väittää, että tällaisista juonista ovat kiinnostuneet kaikki ihmiset - tai edes kaikki pojat. Tropen orjallinen toistaminen johtaa korkeintaan yksipuolistuvaan mediakenttään. Loppujen lopuksi en usko, että todellista tasa-arvoa minkään median suhteen voidaan saavuttaa ennen kuin naissisällöntuottaja on yhtä paljon kuin miessisällöntuottajia. Tämä tapahtunee vasta, kun yhteiskunnallisia rakenteita puretaan tietoisesti niin pitkään, että tasa-arvon aatteet sisäistäneet sukupolvet ovat valta-asemassa. Ongelma ei ole siinä, että mies pelastaa naisen jossain tietyssä elokuvassa tai pelissä. Ongelma on siinä, että tämä kaava toistuu käytännössä kaikissa elokuvissa ja peleissä. Jos pikkupojat oppivat näistä elokuvista ja peleistä olemaan sankareita, mitä pikkutytöt oppivat?

Kaikkein huvittavinta on kuitenkin se, miksi kehitystä monipuolisemman representaation suuntaan vastustetaan joiltakin tahoilta niin voimakkaasti. Etuoikeus vaikuttaa varmasti tasa-arvolta, jos siihen on tottunut koko elämänsä ajan, ja kun lähestytään todellista tasa-arvoa, etuoikeuden menettäminen tuntuukin epätasa-arvolta. Sitä paitsi, asenteiden muuttaminen ja oman toiminnan tarkasteleminen kriittisesti on vaikeaa ja rankkaa, ja kukapa sellaista itselleen haluaisi? Nykyiseen asetelmaan on totuttu, ja muutoksen pelko ja viha kohdistetaa niihin, jotka yrittävät tasapuolistaa mediakenttää. Mediaan tuotua tasa-arvoa arvostellaan keinotekoisena, mutta sitähän kaikki media on - keinotekoista. Representaatio laajenee, koska selvä enemmistö joko haluaa sitä tai sitten heitä asia ei kiinnosta.

Danielin mainitsemissa vapaissa markkinoissa on se ongelma, että jos enemmistön asenne on syrjiä jotakin tiettyä vähemmistöä, vapaat markkinatkin syrjivät vähemmistöä. Otettakoon esimerkiksi Yhdysvalloissa tällä hetkellä puheenaiheena oleva "First Amendment Defense Act", joka käytännössä antaisi palveluntarjoajille oikeuden kieltää palvelu seksuaalisilta vähemmistöiltä: "Prohibits the federal government from taking discriminatory action against a person on the basis that such person believes or acts in accordance with a religious belief or moral conviction that: (1) marriage is or should be recognized as the union of one man and one woman, or (2) sexual relations are properly reserved to such a marriage[19]." Tämä kaiketi edistäisi vapaita markkinoita, jossa palveluntarjoajat saisivat toimia vapaasti. Vapaus syrjiä ei todellakaan kuitenkaan ole sama asia kuin vapaus elää elämäänsä niin kuin parhaaksi näkee. Kärjistettynä esimerkkinä: Pienessä kaupungissa joku voisi tällaisen lain alaisuudessa menettää mahdollisuuden ostaa ruokaa kaupungin ainoasta marketista. Vapaiden markkinoiden kannattaja voisi tässä vaiheessa kehottaa syrjittyä muuttamaan muualle, mutta on melko etuoikeutettua olettaa, että kenellä tahansa olisi mahdollisuus näin suureen muutokseen. Yhtä lailla on etuoikeutettua olettaa, että kun vähemmistöt vaativat representaatiota elokuvissa, heitä kehotetaan tekemään omat elokuvansa. Mistä resurssit? Ja vaikka resurssit hankittaisiin, mistä valtavirran elokuvia vastaava näkyvyys?

Vihapuhe ja syrjintä eivät kuulu osaksi sananvapautta. Kaikille ihmisille on lailla taattava samat mahdollisuudet elää. Lienee ihmisluontoa, että vahvin hallitsee - mutta eikö kuitenkin voisi olla niin, että emme enää yrittäisi ymmärtää luontoamme, vaan kieltää sen. Emmekö voisi yrittää olla enemmän kuin osiemme summa?

Ryhmän kommenttien yhteenvedot

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud (Jeremias)

Ensimmäinen video herätti monenlaisia ajatuksia ryhmässä. Tuntuu, että Suomessa (ja muissa samankaltaisissa maissa) Mitran esittämän kokeen toistaminen ei nostaisi suuresti kannatusta. Meillä on jo paljon virikkeitä tarjottavana lasille, joita pääsee melko helposti tutkimaan. Köyhemmissä maissa asiat ovat toisin. Siellä taas voisi olla apua, jos tehokkaampaa ja toimivaa tietotekniikkaa lahjoitettaisiin heille. Hieman ironista, sillä usein tärkeimmät tietokoneissa käytetyt raaka-aineet ovat peräisin köyhemmistä maista, joissa esiintyy paljon orjuutta.

Jos mietitään vain omaa kulttuuriamme, niin ryhmätyöskentely ei välttämättä tarjoa täydellistä ratkaisua. Oppilaskohtaisempi suuntautuminen opetukseen on taas tulevaisuus. Vanhoissa opetus tyyleissä ei välttämättä ole itsessään mitään vikaa vaan ongelma on sinä, että metodeja on käytössä liian vähän. On tärkeää tarjota oppilaille kokeilevaa tutkistelua ja etsiä sitä omaa juttua, mutta yhtä tärkeää on myös harjoittaa kokeilua oppilaiden ja opettajan välillä. Ei oleteta, mikä tapa oppia on kullekin ryhmälle parhaaksi vaan keskustellaan tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Noah (Jeremias)

Lyhytelokuvassa Noah luulee, että hänen tyttöystävä Amy pettää häntä somen perusteella, stalkkaa tämän Facebook-sivua ja muuttaa profiilitietoja ilman lupaa, ja luottamuksen puute johtaa eroon. Elokuvassa nähdään, miten huonosti Noah keskittyy yhteen asiaan kerralla (pelejä, pornoa ja useita keskusteluja saman aikaisesti käytössä) ja on vaikea sanoa, onko hän oma itsensä kertaakaan koko elokuvan aikana. Some tarjoaa mahdollisuuksia pitää yhteyttä sujuvasti muihin, mutta se myös antaa tilaisuuden piilottaa itsestään epämieluisia piirteitä ja pahimmillaan esittää aivan toista henkilöä.

Mille filmi on oikeastaan kriittinen? Onko meillä liian paljon tarjolla ”houkutuksia” vai onko ihmisten medialukutaito alentunut huolestuttavan paljon vai onko ihmisen luonto liian heikko? Materiaalia on runsaasti tarjolla ja ainakin täällä Suomessa kohtalaisen helposti jokaisen saatavilla. Se voi olla koukuttavaa ja viedä ihmisen huomion pois oikeasti tärkeästä asiasta, kuten Noahin huomio on pelissä, vaikka Amy haluaisi keskustella syvällisemmin heidän suhteesta. Tekstichatti vääristelee ihmisten sanomisia, koska ei pysty näkemään toisen eleitä tai kuulemaan äänen painoja. Oma mielikuvitus täyttää nämä saamatta jääneet vihjeet, mikä hyvin usein menee pieleen. Sama voi tapahtua skypessäkin, jos toinen katsoo jotain muuta välilehteä saman aikaisesti. Kommunikaatio on ikuisuus ongelma, mikä on toisaalta aika huvittavaa. Aina sen tärkeyttä alleviivataan, mutta silti ihmiset unohtavat sen olemassa olon.

Hetkenmielijohteesta toiminen netissä on äärimmäisen helppo siellä olevan runsaan tarjonnan takia, kuten elokuvassakin Noah jättää kumppaninsa väärinkäsityksen vuoksi. Ehkä tämä johtuu sitä, että ei osata tiedostaa netissä tapahtuvia asioita todelliseksi tai ei pysähdytä ajattelemaan vain nappia painamalla tapahtuvia mahdollisia seuraamuksia. Tietokone ja some ovat hyödyllisiä työkaluja, mutta jos niitä ei osaa ottaa asianmukaisella vakavuudella, niin voi asiat lähteä Noahin tapaan vähän lapasesta.

Moduuli I (Tatu)

Johdanto-nimisen moduulin tiivistäminen tuntuu hassulta, mutta asiaahan tämäkin oli, ja pohjusti loppukurssia hyvin. Ryhmän jäseniltä riitti kritiikkiä perinteistä opettaja-oppilas-auktoriteettimallia kohtaan. Esiin nousi kuitenkin myös pointti, että vaikka monille oppilaille vapaampi oppimistyyli voisi sopia hyvin, on aina niitä, joille nykyinen auktoriteetinseuraamismalli toimii. Voidaan tietysti tarkastella, onko tässä kyse todellisesta luonnollisesta taipumuksesta seurata ohjeita vai pelkästään olemassaolevaan malliin sopeutumisesta. Tähän malliin, joka sopeuttaa oppijoista Jeremiasta lainaten "mekaanisia koneita", on jämähdetty, koska kun malli 1800-luvulla kehitettiin, tällaisten samanlaisten työntekijöiden tuottaminen oli taloudellisesti kannattavaa - vaikka ei tietenkään missään määrin eettistä. Järjestelmä on kehittynyt hitaasti mutta varmasti, mutta ainakin omien kokemustemme perusteella se on pääpiirteittäin sama. Samanlainen toiminta ei tietenkään ole vieläkään eettistä, mutta luennon herättämä kysymys olikin, onko se enää edes taloudellisesti kannattavaa? Nykypäivänä itsenäisesti toimiva työntekijä lienee paljon arvokkaampi kuin vuosisata sitten.

Omalla tavallaan tätä asetelmaa on murtanut prefiguratiivisuus, jonka pari ryhmäläistä mainitsi kommenteissaan. Opettajan valta-asema murtuu väkisinkin, kun tämä joutuu pyytämään oppilailta apua tietotekniikka-asioissa. Toisaalta jotkut opettajat saattavat tämän johdosta vähätellä tietotekniikan merkitystä - tähän ilmiöön olen ainakin itse peruskouluvuosinani törmännyt. Ainakin prefiguratiivisuus näyttää lapsille, että aikuiset eivät automaattisesti ole heitä "parempia" kaikessa hyvin konkreettisella tavalla. Tulevaisuuden haasteena lieneekin tällaisen prefiguratiivisuuden sisällyttäminen muuhunkin opetukseen - mitä vanhemmaksi oppilaat käyvät, sitä todennäköisempää on, että heillä on jotain opetettavaa opettajilleen ja vähintään toisilleen. Vielä yksi pointti videoluennolla oli kysymys: kuinka tarkasti viihde ja oppiminen tulisi erottaa? Jos oppilaan tulee oppia matematiikkaa, onko mielekkäämpää laskea lapsille jaettavia omenoita vai raakana esimerkkinä miekan tekemää vahinkoa roolipelissä? Suurimpia haasteita lienee asenne siitä, että todellisen oppimisen ei kuulu olla kivaa - tutkimuksissa lapset jopa kokevat oppineensa vähemmän jos he ovat viihtyneet. Toinen haaste lasten mielenkiinnon kohteiden kouluun tuomisessa on se, miten nuorten on tapana kokea aikuisten "heidän alueelleen" tunkeminen nolona ja huvittavana, josta esimerkkinä toimikoon eräs meemi. Tämäkin on tosin pelkästään ajatusmalli, joka tulisi murtaa. Eikö mielenkiinnon kohteiden jakaminen ole pikemminkin rikkaus?

Daniel puhui vielä erityisemmin digitaalisesta lukutaidosta ja sen eroista perinteiseen lukemiseen. Koska digitaalinen kulttuuri on muuttuvampaa, nopeampaa ja helpommin luotavaa kuin perinteinen kulttuuri, korostuu digimaailmaa käsitellessä entistä enemmän lukutaidon ja kriittisen ajattelun merkitys. Pelkkä mekaaninen lukutaito ei enää riitä, vaan täytyy myös kyetä erottamaan sisällöltään arvokas teksti arvottomasta.

Moduuli II (Daniel)

The shared thread that I picked up from the group members comments was that formal education and wiki-learning are comparable to the ‘stick’ and the ‘carrot’. The traditional or formal educational paradigm is comparable to the stick, and wiki-learning is comparable to the carrot. Both the stick and the carrot are motivating factors in their own right, but they are driven by a completely different agency.

Having a teacher standing over the students ‘hiillostamassa’ (Jeremias), giving ‘jäykkä käsykyjä’ (Tatu), or pouring (read: waterboarding) information into the students heads (Daniel) serves a purpose, but how well and to what end? Temporarily memorizing trivial information rather than learning critical thinking skills and self-initiative isn’t perhaps the best educational model for creating capable and diverse individuals.

Wiki-learning, on the other hand, could take some getting used to if we aren’t initiated into it from the beginning. As all group members pointed out, entering a university was a huge change from the 12 years of schooling we had before it. All of a sudden finding ourselves in the position of having to locate our own motivations and implementing a plan to accomplish these goals is something everyone should be taught from the very beginning of any educational process.

Setting aside the sudden change from one educational paradigm to another, wiki-learning is not without its own complications. First, without a guide or a trusted advisor, much of the search could be unfruitful or 'misguided' in the original goals. One could base a lot of future research on an entirely untrue proposition without realizing it for a long time. Wiki-learning is still mostly a first-world phenomenon, as it requires access to the internet and a computer; many are still left without access. While in theory everyone could have access and a voice within the digital community, it is mostly full of white, cishetero men without handicap as Jeremias mentioned. Tatu also mentioned that there are also bulk editors who make up a large share of what as been contributed. While wiki-learning is not necessarily automatically inclusive, it is a step in the direction of inclusivity.

Moduuli III (Tatu)

Pohjimmaisena ajatuksena wikeistä ryhmästämme nousi esiin pointti siitä, että wiki ei todellisuudessa ole neutraali - esimerkiksi Wikipedia korostaa väkisinkin sen käyttäjien enemmistön mielipiteitä. Tietysti on totta, että Wikipedia on varmasti neutraalimpi ympäristö kuin perinteinen tietosanakirja - tiedämme, ketkä tietosanakirjan ovat kirjoittaneet, mutta Wikipediassa on aina pieni epävarmuus ja epätietoisuus siitä, kuka artikkelin on kirjoittanut. On silti tärkeää pitää mielessä, että yleisesti hyväksytyt mallit ja sanastot eivät välttämättä ole niitä kaikkein neutraaleimpia. Wikipedian toisessa pilarissakin korostuu vastaava pointti: "Multiple points of view are represented if at all possible". Kaikesta sisällöstä ei ole mahdollista saada Wikipediaan paljoa dataa erinäisistä syistä. Kenties aihe on niin edistynyt, että vain harva tietää siitä, tai kenties aiheesta parhaiten tietävien käytössä ei edes ole tietokonetta, jolla muokata Wikipediaa. Ihmisten harrastuneisuuden korostuminen Wikipediassa näkyy hyvin. Paperisissa tietosanakirjoissa puhutaan harvoin TV-sarjojen hahmoista tai muusta vastaavasta. Vaikeat tieteelliset ja etenkin vähemmän tunnetut sellaiset aiheet ovat selvästi aliedustettuja. Ihmiset kirjoittavat siitä, mikä heitä kiinnostaa ja siitä, mistä he tietävät.

Wikiartikkelien kirjoittajien yksipuolisuus nähtiin ryhmän kommenteissa ongelmana, mutta todettiin, että sen korjaaminen ei ole välttämättä nopea tai yksinkertainen prosessi - ketään ei voi pakottaa kirjoittamaan Wikipediaan. Wikipediaa kritisoitiin ryhmässä melkoisesti, mutta sen arvo modernina, ilmaisena ja keskimäärin melko luotettavana tietosanakirjana on meille kaikille selvä. Daniel mainitsi deletionismi-aatteen, jonka mukaan tiedon poistaminen on yhtä arvokasta kuin sen lisääminen. Tietyissä tilanteissa näin voikin olla - rönsyilevää tekstiä voi tiivistää tai kansantajuistaa. Kaikki poistaminen ei tietenkään ole yhtä arvokasta, mutta ei ole kaikki lisääminenkään. Wikipedialla voisi olla arvoa juuri kriittisen lukemisen opetusvälineenä nuorille - mistä tunnistaa luotettavan Wikipedia-artikkelin? Mitä kannattaa epäillä? Wikiopistosta emme ryhmänä keskustelleet erityisesti, mutta voitaneen sanoa sen toimivan ainakin mekaanisesti hyvin tarkoituksiimme. Suurimmat ongelmamme johtuivat inhmillisistä tekijöistä eivätkä puutteista alustassa.

Moduuli IV (Jeremias)

Verkossa käytyjen keskustelujen sensuroimisesta voi olla hyötyä, kun puhutaan vihapuheesta ja jotakin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, mutta sensurointi ei hävitä rasistisia mielenilmaisuja vaan siirtää ne jonnekin muualle. Toisaalta olisi parempi onnellisemman yhteisenedun vuoksi hävittää kaikki vihapuhe, koska netti kuuluu niin monen ihmisen elämään ja vaikuttaa väistämättä asenteisiin. Nuoremmat ihmiset voivat hakea verkon kautta roolimallejaan, jolloin suotavampaa olisi, etteivät he törmäisi syrjintää edistäviin toimintoihin ja alkaisivat toistaa niitä itse.

Se, miten moderointi hoidetaan, on oma ongelmansa. Keskusrikospoliisille vastuun antaminen on arveluttavaa, koska poliisi ei ole puolueeton taho. Voisiko joku ohjelma hoitaa moderoinnin? Silloinkin joku puolueellinen henkilö on sen ohjelmoinut ja pahimmillaan voinut jopa tehdä siitä rasismia edistävän ohjelman. Lisäksi vapauden ja puheiden rajoittamisen nyt, kun vapautta on jo annettu käyttäjille, ei tuottaisi muuta kuin kapinaa. Kertaalleen annettua oikeutta on vaikea enää viedä pois jälkikäteen. Vapauden yltiömäinen supistamien veisi joiltakin ihmisiltä mahdollisuuden tuoda äänensä kuuluviin eikä keskustelu päivän polttavimmista aiheista vastaisi oikeasti todellisuutta kansan mielipiteestä.

Mietimme myös sivustojen omaa vapautta. Nekin aina omistavat joku/jotkut henkilöt. Jatkuvasti yhteiskunnassamme haluttaisiin tehdä lisää voittoa ja verkko on yksi keskeisimmistä mainonnan kanavista. Kuinka kauan sivustojen omistajat kestävät mainonnasta saatavaa voittoa? Kauanko vapaa sivusto pysyy vapaana, jos markkinavoimat saavat sen käyttöönsä datankeruuseen? Onko todellista vapautta, jos vapauden jatkumiseen ei voi luottaa?

Moduuli V (Tatu)

Ryhmän kommentteja Moduuliin V liittyen esille nousee melko selkeä yhteinen ajatus siitä, että sosiaalisen kanssakäymisen normit verkossa ja sosiaalisessa mediassa eivät ole samalla tavalla "valmiita" kuin reaalimaailmassa. Yhden kulttuurin (tässä siis suomalaisen) sisällä käsitykset hyväksyttävästä sosiaalisesta kanssakäymisestä reaalimaailmassa ovat huomattavasti yhteneväisempiä kuin mielipiteet vastaavista normeista verkossa. Mikä lopulta sitten vaikuttaa siihen, että toisten ihmisten asioihin puututaan herkemmin verkossa kuin reaalimaailmassa? Kyseessä lienee pienempi aistiärsykkeiden määrä sekä ajallinen viive verkkokommunikaatiossa. Kun näkee verkossa pelkän tekstin - hyvällä onnella sen kirjoittajakin on piiloutunut nimimerkin taakse - ja on minuutteja tai tunteja aikaa miettiä vastaustaan, on helppo unohtaa, että mielipiteen takana on oikea ihminen. Mielipiteet ja kommentit ovat siis verkossa olemassa eräänlaisessa tyhjiössä, jossa ne on helppo prosessoida täysin erillään tuottajistaan. Informaatio, jonka käyttäjä hahmottaa täysin itsenäisenä oliona, on varmasti alttiimpaa kritiikille, koska empatia jotain näkymätöntä ja nimetöntä kohtaan on haastavampaa.

Onko luontevampaa vaatia ihmisiä käyttäytymään tietynlaisen "netiketin" mukaan, vai antaa enemmän hallintaa käyttäjille yksityisyytensä suhteen sosiaalisissa medioissa. Vetoan itse kurssilla ihmisten yleiseen helppouden haluun, mutta toisaalta uskon, että osa helppouden halua on myös taipumus olla välittämättä siitä, mitä oikeasti jakaa muille. Nuoria kiinnostaa valtavasti, mitä heidän vanhemmat tietävät heidän verkkotoiminnastaan, mutta montaako nuorta häiritsee Googlen datankeruu tai hallitusten vakoilu? Uskon tästä "laajasta yksityisyydestä" välittävien nuorten olevan selkeä vähemmistö. Uskoani tähän vahvistaa myös Robin Dunbarin teoria maksimimäärästä merkityksellisiä sosiaalisia suhteita, jonka vaikutusta myös verkkoympäristöissä on pohdittu. Aivokapasiteetti kuluu siihen, että välitetään lähimmäisistä. Dunbarin teoria ei sinällään liity yksityisyyteen, mutta uskon, että jokin vastaavanlainen ilmiö on kyseessä.

Mitä yksityisyys verkossa sitten nykyään on? Ryhmän mielipiteet vaikuttivat osittain ristiriitaisilta tämän suhteen. Kuinka hyvä tuo keskustelu puistossa -vertauskuva somekeskustelulle oikein on? Itse rinnastin kommentit Facebook-kuvaan rauhalliseksi keskusteluksi ystävän tai kahden kanssa, mutta Ilari rinnasti sen kovaääniseen huuteluun puistossa. Näen itse kummassakin vertauskuvassa meriittiä - toisaalta kommentit ovat kaikkien luettavissa, kuten puistossa huutelu, mutta toisaalta kommentit eivät ole mitenkään erityisen näkyvä osa kuvaa. Kommentit voi jättää lukematta, mutta huutelua ei voi jättää kuulematta. Vertauskuvat eivät oletusarvoisesti voikaan ikinä olla täydellisiä, ja ehkä siinä on jokin asian ydin - jos ympäristöt ovat näin fundamentaalisesti erilaisia, ei samoja normeja voida soveltaa ilman vastaavia epäloogisuuksia.

Olen itse yhä epävarma siitä, pitäisikö ihmisten sopeutua teknologiaan vai teknologian ihmisiin. Tästä ei voine sanoa juuta eikä jaata. Teknologian kehitystä ohjaavat ihmisten tarpeet ja ihmisten uusille tarpeille antaa suuntaa teknologia, jota he jo nyt käyttävät. Jos on totuttu Microsoft Wordin käyttöliittymään, muodostuu tarpeeksi sitä muistuttava käyttöjärjestelmä, vaikka se ei olisi paras tai tehokkain mahdollinen, kuten QWERTY-näppäimistön normalisoituminen aikanaan. Tietty tehokkuuserot näppäinasetelmien välillä ovat minimaalisia, ja uuden opettelu vaivalloista. Ei liene kyse siitä, onko jokin teknologia täydellinen, vaan siitä, onko se tarpeeksi hyvä. Tämän pohdinnan mukaan tarpeeksi hyvä järjestelmä olisi sellainen, joka puutteistaan huolimatta toimii niin hyvin, että sen käytön jatkamista pidetään helpompana kuin uuden järjestelmän opettelemista.

Perinteisenä loppuyhteenvetona siis: käsitys sosiaalisista normeista vaihtelee sukupolvien välillä huomattavasti enemmän kuin reaalimaailman normit, sillä verkossa kommunikaatio nyt ja 20 vuotta sitten ovat paljon erilaisempia kuin sama erotus reaalimaailmassa. Mielenkiintoista tulee olemaan, paljonko verkko tulee kehittymään seuraavien 20 vuoden aikana ja millaisia erot yksityisyyskäsitteessä tulevat olemaan meidän sukupolvemme ja seuraavien sukupolvien välillä.

Moduuli VI (Daniel)

In the wise words of Bob Dylan, “he (who’s) not busy being born is busy dying”. In the more current words of Steve Jobs, “Your time is limited, so don’t waste it living someone else’s life.” This is especially poignant as it comes from the programmer and creator of much of our modern technology. Both Bob and Steve knew very well how much others wills are at play in the world and that if one isn’t swimming one is being taken with the flow. In this modern age of a technology driven society, it is more important than ever to be able to speak the language of technology (i.e. read and write computer code).

However, the cutting edge of technology is often way ahead of the societal average, as Tatu mentioned. As technology’s complexity continues to develop, the difficulty in keeping up with it will increase if not, at one stage, become entirely impossible, as Jeremias mentioned. Most people can’t be bothered trying to understand computers; they don’t even make small efforts to ensure anonymity or privacy online.

Tatu’s example of the Google Glass being able to sensor or fill the world with advertisements reminded me of the movie ‘They Live’ (read: Obey!). Jeremias had a more hopeful view that people should be able to trust programmers to program ethically, and that, in fact, targeted marketing was quite nice when it works well. While this view may be refreshing it may be a bit naive as computers are made by humans and ‘to err is human’ and most decisions are made by calculating dollars not by weighing ethical options. It’s a shame all that computational power goes to towards marketing instead of improving other areas more relevant to the benefit of humanity as a whole (medicine, fair resource allocation, space travel, etc…).

One thing that definitively separates us from computers is the ability to not choose. Programs need a yes or no answer (1 or 0) or else they are stuck in a loop. Choice doesn’t always free us, it can actually enslave us and more options lead to more uncertainty and more deliberation, we can become paralyzed by too many choices. One may always choose "none of the above” in real life. The path of indecision or to “resist categorization” is a perfectly viable option for the living.

Moduuli VII (Daniel)

The traditional assembly line education system alienates millions of people, like judging a fish on its ability to climb a tree. Individuals can’t creatively flourish when they are forced into a predetermined, one-size-fits-all mold. This old-fashioned and outdated paradigm was never ethical, but in modern times it’s also ludicrous. Modern children don’t even consider what is taught at school as what is relevant in the real world of today. For example, 99% of kids have taken pictures and shared them online, but less than 5% of them had ever had any formal education about it. Diversity and specialization are richness’s that further empowers to society as a whole. Not only should everyone be free to pursue their own interests but they also shouldn’t be forced to undergo manipulation towards fields which hold absolutely no interest for them (music, physical education, art, dance, etc…). Although, how can one know what one can appreciate if one never has been introduced to anything more than what one already knows?

While there wasn’t a unanimous opinion about the quantity of reading being done these days compared to in past generations, all of the group members were of the same opinion that the quality of what is being read these days has greatly declined. While we may have more access, information, and processing power than ever before, we spend our limited time reading Facebook feeds, clickbait articles, and sorting through junk mail. Reading less, however, doesn’t mean that we are receiving less information. Some information is incredibly concise and dense; text length doesn’t necessarily correlate to text value. For example, these days a single picture or an infograph could hold generations worth of collected data that would have previously needed examining volumes of books to comprehensively understand.

While all the students are quite computer literate and straddling the generation gap between the old world and the new, books seemed to remain a classical favorite. The white and blue light from the screen is agitating to the eyes and disruptive of sleep patterns, especially considering that most people particularly could want to read at exactly that time of the day/night. Not everyone has access to computers, the internet or even electricity, so books still have a legitimate place in this world. E-books are much more efficient to create and publicize and don’t require felling a forest for each publication. This could lead to more people producing more text in the future.

Moduuli VIII (Jeremias)

Facebookin kokeet eivät tulleet ryhmälle uusina asioina. Pääasiassa datankeruu ihmisistä on täysin sallittua ja pieni hinta siitä, että palvelu on täysin ilmainen käyttäjälle. Tutkimuksesta silti pitäisi olla aina maininta ToS:issa, jotta käyttäjät olisivat tietoisia palvelun toiminnasta. Tämä teoriassa, mutta miten käytännössä periaate todella toimii. Vaikka ToS:issa lukisi selkeästi tutkimuksesta, niin lukeeko ihmiset sitä todella. Luultavasti eivät.

Hieman ristiriitaisia ajatuksia syntyi siitä, että pitääkö tutkittavan aina olla täysin tietoinen osallistumisestaan. Perinteisesti tutkijoilla on velvollisuus kertoa ja hakea osallistujilta suostumusta tutkimukseen, mutta päteekö sama verkossa. Tietysti käyttöehdoissa on syytä mainita asiasta, vaikka sen harva lukeekin. Ihan kaiken varalta palvelun etua ajatellen. Tietysti voidaan miettiä, että pitäisikö tämän lisäksi vielä erikseen ilmoitella käyttäjille juuri parhaillaan käynnissä tutkimuksista. Liika tietoisuus saattaa vääristellä tuloksia, mutta ainakaan asia ei tulisi kenellekään yllätyksenä. Lisäksi mielenkiintoista on, että onko käyttäjillä myös oikeus kieltäytyä osallistumasta tutkimukseen ja silti käyttää palvelua? Tutkimukset kuitenkin rahoittavat palvelun käytön, että periaatteessa kieltäytyminen tarkoittaa palvelusta ulkopuoliseksi jäämistä. Harva kuitenkaan pystyisi jättämään suurta ja tunnettua sovellusta vain osoittaakseen mieltä, että ei ole tyytyväinen sen käytäntöihin.

Facebookin toimimisia puolustettiin ryhmässä käyttämällä perus argumenttina sitä, että ”kaikilla niillä, jotka eivät tee mitään pahojaan palveluissa, on asiat hyvin”. Mutta kuka määrittelee sallittavat ja rangaistavat toiminnat? Nekin voivat muuttua eikä nykyisetkään säännöt mihinkään absoluuttiseen totuuteen perustu. Lisäksi sellainen lisähuomautus, että aina ei vaadittavien tietojen käyttöä selitetä riittävästi esim. puhelimien appeissa.

Moduuli IX (Tatu)

Hetkinen, eikö näistä samoista asioista puhuttu paljon johdantovideossakin? Erilaisista oppijoista ryhmämme mielipiteet olivat pysyneet melko samoina, vaikka aikaa oli ehtinyt kulua moduulien välillä. Pohdimme kuitenkin enemmän konkreettisia esimerkkejä mahdollisista kehityksen suunnista. Totesimme, että opettajien täytyy sekä kyetä innostamaan oppilaita ja käytännön esimerkeillä näyttää, että nämä asiat liittyvät myös tosielämään. Oppilaiden mielipiteitä tulee kysyä ja kunnioittaa. Mainittiin myös kuvien ja videoiden laajempi tuominen opetukseen. Opetuksen tulisi olla henkilökohtaisempaa, mikä ei tietysti ole ilman ongelmia - mistä raha, koulutus, taito ja opettajien jaksaminen? Itse kyseenalaistin myös opettajan absoluuttista auktoriteettiasemaa. Kenties myös oppilaat voisivat toiveillaan vaikuttaa opetettaviin aiheisiin? Ehkä koulussa voisi olla viikottainen ns. "vapaa tunti", jonka sisällöstä oppilaat saisivat äänestää? Uskon silti vakaasti, että suurin osa nuorista tarvitsee jonkun ohjaamaan oppimistaan, tosin tuskin yhtä tiukasti kuin nykyään. Koen, että on parempi kokeilla rohkeaa muutosta ja todeta sen epäonnistuneen kuin olla kokeilematta mitään. Muutoksen ei tarvitse olla kallis, ja pienetkin teot voivat tuottaa suuria tuloksia.

Daniel puhui omassa tekstissään enemmän monilukutaidosta, ja pohti asiaa myös oman lapsensa kannalta. Vanhemmat sukupolvet pitävät kirjoja e-informaatiota luotettavampana, kun taas nykysukupolvet luottavat kumpaankin noin yhtä herkästi. Tämä perustunee ainakin osittain siihen, mikä koetaan tutuksi ja turvalliseksi - sama tieto voidaan kuitenkin välittää lukemattomin eri tavoin. Meemikulttuuri mainittiin erityisenä mielenkiinnon kohteena, sillä niiden avulla kommunikaatio tiivistyy pitkälti pelkkiin viittauksiin alkuperäiseen meemiin. Äärimmäisenä, tosin melko mauttomana esimerkkinä meemisymbolismista mainittakoon Tim Buckleyn online-sarjakuvasta Ctrl+Alt+Del pilkkaa tekevä "Loss"-meemi, johon riittää nykyisin oikeissa piireissä viittaukseksi vaikka sarja viivoja, joilla ei ole meemistä tietämättömälle mitään merkitystä. Epälineaarinen lukeminen voi tuntua tehottomammalta kuin perinteinen, mutta tämäkin lienee vain tottumiskysymys. Monet oppikirjat tukevat tällaista lukutyyliä aihe- ja lukujaollaan jo nyt.

Moduuli X (Daniel)

The damsel in distress trope is simply the story of a strong man saving a weak woman. This is a very simple and overused plot device. This is not only redundant and tiresome but harmful to everyone, not just women. Unhealthy and inaccurate stereotypes are re-enforced on a societal level because of the frequent use of this trope. Inequalities ensue and reach such a state that men can't even be seen as victims of rape as Jeremias mentioned. Of course, not all games (or other forums) use this trope, there are strong female characters to be found, but they are few and far between. The ability to enjoy and be immersed in a story relies strongly on the experiences ability to identify with the story and its characters. Therefore is it beneficial to have a diverse selection of role models to look up to, not just butch male characters. While these characters may instill some heroic or qualities in males it also degrades woman as incomplete objects that need saving. This doesn’t leave much of a positive message of hope or instill much confidence in women.

One reason this trope may be in such high use could be that the producers, creators, writers, and directors of these productions are usually male dominated. People tell stories they can relate to. Another reason why this trope could exist is because it actually reflects the real world situation, which has been molded over a very long time by mostly men. How could we possibly mend this situation? By allowing or even forcing more women to join the entertainment and story-telling franchise? The idea that men produce male ideas and that women produce female ideas is basically sexist in nature. There is more difference between individuals than there are between the groups.

The Bechdel test is supposed to give an indication towards the sexist nature of a film. A movie passes the Bechdel test if it has ‘two or more women who talk to each other about something besides a man’. As an interesting and rather ironic note, this video itself fails the Bechdel test. This should give a clue as to how little the test actually tells about a production. A film could be incredibly sexist and objectifying of women and still pass the Bechdel test if women speak to each other about something as trivial as nail polish. The point of the Bechdel test is to show just how few productions pass it and thus prove how male-centric the whole industry is. Tatu included a helpful picture to visualize this fact.

Ilarin jämät

• Ilari Lehtinen, lehtinen.v.ilari@student.uta.fi

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Mitra kertoi että brittiläisellä imperiumilla oli tietyt tarpeet jotka koulujärjestelmä pyrki toteuttamaan. Koettiin että jokaisen kannatti osata jonkin verran perusmatematiikkaa ja kirjoitustaito. Mitra kuitenkin ehdottaa muutosta tai ainakin muutosyritystä nykyiseen koulutustapaan nähden. Hän havaitsi "tietokone seinässä"- kokeessaan että pienet lapset oppivat hämmentävän nopeasti uusia asioita. Aiheesta on tehtykin tutkimuksia joissa havaittiin että motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat siihen millä tavalla ihmiset tekevät työnsä. Mitran kokeessa lapset selkeästi kiinnostuivat tietokoneesta ja sen sisältämästä tiedosta ja heillä on riittävästi vapaa-aikaa perehtyä aiheeseen. Kyseisillä lapsilla tuskin myöskään on muuta tapaa tai paikkaa perehtyä vastaavanlaiseen aiheeseen. Olen Mitran kanssa samaa mieltä siitä että perinteisessä luokkapohjaisessa järjestelmässä on tietyntyyppisiä ongelmia. Esimerkiksi mahdollisesti katkaistaan innostunut flow helposti kun siirrytään aiheesta toiseen ja periaatteessa vaaditaan autoritäärisesti että tietyt asiat pitää osata sen sijaan että Mitran ehdottamalla tavalla annettaisiin riittävästi tilaa ja lähinnä kannustettaisiin taka- alalta jolloin tiedon etsiminen on spontaanimpaa ja itseohjautuvampaa. Lisäksi mahdollisesti helposti tietyntyyppiset yleiset vaatimukset saattavat johtaa listojen ulkoaopetteluun syvemmän ymmärtämyksen sijaan.

Noah

Noah on lyhyt tarina nuoresta miehestä joka huomaamattaan ylireagoi ja päättää suhteen tyttöystäväänsä kun luulee tämän pettävän häntä. Tarina vaikuttaa kritisoivan nykyteknologian osittain aiheuttamaa sosiaalisten kohtaamisten vähenemistä ja tästä mahdollisesta johtuvaa suhteiden pinnallistumista. Lisäksi tarinassa päähenkilö Noah kuvataan levottomana ja huonon impulssikontrollin omaavana epävarmana nuorena miehenä joka saattaa osittain johtua hänen netinkäytöstään. Noah:in epävarmuus näyttäytyy siinä miten hän ymmärtää suhteensa tyttöystäväänsä ja kuinka äkillisen mustasukkaisuuden vallassa hän päättää lopettaa suhteensa. Teknologia tukee Noah:in vainoharhaa ja hänelle ei jostain syystä tule edes mieleen kysyä asiaa tyttöystävältään. Mahdollisesti tällä seikalla yritetään vielä enemmän alleviivata käytetyn teknologian huonoja piirteitä. Facebook: in käytöstä tehtiin jossain vaiheessa tutkimus jossa saatiin selville että omien tuttujen ja kaverien tilapäivitysten lukeminen ja niistä tykkääminen aiheutti hyvänolontunteen aivoissa. Interaktio facebook:in kautta koettiin jollain tavalla riittävänä sosiaalisuuden muotona ja siitä saatiin vastaavaa mielihyvää kuin fyysisestä kohtaamisesta. Lisäksi facebook:in käyttö on petollisen helppoa joten se saattaa korvata joitakin tapaamisia. Muissa tutkimuksissa on kuitenkin todettu että ihminen mahdollisesti kaipaa fyysistä kontaktia (halaamista, läheisyyttä, jne.) ja kohtaamista joten facebook:in ja vastaavanlaisten palveluiden käyttö saattaa johtaa ongelmiin. Lisäksi huomion kiinnittäminen muualle kuin toiseen ihmiseen saattaa johtaa sosiaalisten taitojen ja tunneälyn vähenemiseen koska niitä ei mm. harjaannuta tai pidä välttämättä tärkeinä. Koen kyseisen asian ongelmalliseksi varsinkin nuorten miesten kohdalla koska miesten on tutkittu olevan ajattelultaan enemmänkin asia- kuin ihmiskeskeisiä kun taas naisten on todettu olevan ihmiskeskeisiä.

Moduuli V

Danah Boyd puhui siitä miten hän on tutkinut nuorten kommunikointi tapoja netissä suhteessa yksityiseen. Hänen mukaansa nuorilla on tarve kommunikoida ja päästä julkisille keskusteluväylille. Nuoria ei kuulemma huolestuta niinkään valtion ja yritysten tekemä tiedonkeruu yksityishenkilöiltä vaan enemmänkin heidän vanhempiensa ja muiden lähempien auktoriteettien valvonta. Nuoret joutuvat lisäksi nykyään käyttäessään uusia medioita kommunikoimiseen arvioivamaan kontekstia laajemmin ja viestinsä mahdolliset tulkinnat. Tämän takia nuoret ovat omaksuneet erilaisia salaustapoja peittääkseen viestimisensä varsinaiset tarkoitukset ja tulkinnat, sekä sitä kautta rajaamaan kenelle viesti kuuluu.

Mielestäni nykyisen muotoisessa netin julkisessa tilassa ei voi vaatia tiettyjä sosiaalisia normia, koska jos esim. kuulutat kovaan ääneen puistossa keskustellessasi toverisi kanssa mitä sanot niin et voi vaatia että muut läsnäolijat eivät kuuntelisi mitä sanot. Tämänlainen ajattelutapa luo väistämättä konflikteja ja ei voida aina olettaa että kaikki noudattavat uusia normeja, varsinkin jos puhutaan vanhemmista ikäluokista. Useissa some palveluissa on mahdollista luoda suljettuja ryhmiä jotta voi keskustella yksityisemmin. Vanhempien kuuluu ja pitääkin suojella jälkikasvuaan pahimmilta ylilyönneiltä ja vaaratilanteilta mutta pitää kuitenkin muistaa että kaikelta ei voi eikä pidäkään suojella. Mielestäni nuoren henkisen kypsymisen kannalta hänen pitää kyetä tekemään omat virheensä ja oppia niistä. Se mitä voi tehdä on varoittaa mahdollisista vaaroista.