SMAL/Keskustelu I

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Medialukutaidosta puhutaan useimmiten suhteessa lapsiin, niin myös tässä videossa. Veee esittikin keskustelun alussa tärkeän kysymyksen: Miten on vanhusten medialukutaidon taito? Lapset eivät ole esimerkiksi tietojenkalasteluviestien uhreja, vaan ongelma koskettaa aikuisia ihmisiä. Vanhemmat ihmiset tarvitsevatkin medialukutaitoa juuri uusiin välineisiin liittyen. Heillä on kriittistä lukutaitoa, mutta sitä sovelletaan vasta perinteisempiin medioihin. Arvelimme, että jos roskaposti tulisi postiluukusta etismatolle tai MV-lehteä jaettaisiin lentolehtisinä, harva aikuinen haksahtaisi niihin. Lapsille taas tulisi opettaa kriittisyyttä laajemmassa mittakaavassa ja kaikilla välineillä.

Video sai meidät ajattelemaan omia oppimiskokemuksiamme ja kouluhistoriaamme. Totesimme, että koulusta on haastavaa keskustella, sillä jokaisella on erilaisia muistoja omista kouluvuosistaan. Vaikka kaksi keskustelijaa olisivat käyneet saman koulun ja istuneet samoilla tunneilla, kokemukset ja niiden pohjalta käsitykset oppimisesta voivat olla hyvinkin erilaisia. Ihminen helposti yleistää omat kokemuksensa ja oman tietämyksensä koskemaan kaikkia muitakin. Koska ryhmämme jäsenet ovat tottuneita tietotekniikan käyttäjiä, on helppoa ajatella, että kaikilla muillakin on samat taidot. Samoin voi helposti ajatella, että lapset ovat nettinatiiveja vain sen takia, että he ovat lapsia ja osaavat asiat automaattisesti. Korhonen-Vemmelsääri kertoi keskustelleensa aiheesta oman alakouluikäisen sisarentyttärensä kanssa. Tytön koulussa oli tietokoneluokkia, mutta tietokoneita käytettiin enimmäkseen tekstinkäsittelyyn eikä tytöllä itsellään ollut tietoa tai kokemusta esimerkiksi internetin käytöstä. Hän ei myöskään osoittanut kiinnostusta internetiin tai tietokoneiden käyttöön, vaikka käytti whatsappia ja pelasi pelejä kännykällään. Teknologian merkittävyyden kasvusta koulumaailmassa puhutaan paljon, mutta epäilemättä on paljon koululaisia, joiden elämässä esimerkiksi internetillä ei ole vielä roolia.

Olemme molemmat toimineet omissa perheissämme jonkinlaisina it-asiantuntijoina, ja pohdimme mistä johtuu, että esimerkiksi samaan ikäluokkaan kuuluvat sisarukset voivat olla aivan eri tasoilla mitä tietoteknisiin taitoihin tulee. Tajusimme, että itsellämme taidot ovat kehittyneet osittain pakosta: jos emme olisi pystyneet itse ratkaisemaan teknisiä ongelmia, eivät muut perheenjäsenet olisi osanneet auttaa ja siksi asioista oli ollut pakko ottaa itse selvää. Ongelmista selviäminen lisää itseluottamusta, ja itseluottamuksesta on hyötyä uusiin ongelmiin törmätessä. Usein asioista selviää jo googlettamalla ongelman, mutta jos ei ole koskaan ratkonut ongelmia, saattaa tietotekniikka vaikuttaa käsittämättömältä. Myös mielenkiinto vaikuttaa oppimiseen: Korhonen-Vemmelsäären isä oli ladannut tor-selaimen ominpäin kuultuaan siitä uutisista. Aiemmin hän ei olisi välttämättä pystynyt edes selittämään, mikä on selain, mutta mielenkiinto opetti.

Keskustelimme myös luennolla esiin tulleesta väitteestä, jonka mukaan koulu ei enää ole oppimisen paikka, vaan paikka, jonne viedään tietty panos. Mielestämme ilmiössä ei ole mitään uutta. Olemme molemmat olleet lapsena kirjaston kanta-asiakkaita, joten oppiminen on kohdallamme aina ylittänyt koululuokan rajat. Totesimme, että kouluopetuksessa olisi hyvä korostaa tätä mahdollisuutta oppia muuallakin. Opettajat saattoivat omina kouluvuosinamme sanoa esimerkiksi ”ei sitä tässä kokeessa kysytä” tai ”ei sinun tarvitse tuota vielä tietää”, mikä mielestämme oli hedelmätön lähestymistapa oppimiseen. Mielestämme koululta ei voi eikä tarvitse vaatia kaikkea, vaan sen tehtävä on tarjota perustiedot ja ikään kuin tuoda kaikki suunnilleen samalle tasolle. Luennolla maalailtiin koulua ja opetusta, jossa heitetään tietoa ilmaan ja laitetaan opiskelijat itse etsimään sitä. Arvioimme, että näin tapahtuu jo nyt, mutta sitä ei sanota kouluksi. Onhan meillä internet ja kirjastot, joista tietoa löytyy.