SMAL/Keskustelu VIII

Ryhmäämme huvitti ensin ajatus, että Facebook-kaverien positiiviset statuspäivitykset saavat aikaan hyvää mieltä. Itse ilmeisesti suomalaisiin stereotypiohin sortuen tunnemme korkeintaan kateutta kivoista lomakuvista ja muusta iloisesta.

Oletimme, että oppimismodulin tarkoitus ei kuitenkaan ollut pohtia niinkään Facebookin vaikutusta mielialaan vaan enemmänkin tutkimusasetelman vahvistamaa tietoa siitä, että Facebookin kaltaiset verkkopalvelut manipuloivat käyttäjiensä saamaa tietoa ja manipuloivat myös käyttäjiään. Sinänsä tässä ei ole mitään yllättävää. Kuten Tufekci sanoi, Facebook yrittää kehittää sellaista sisältöä, joka saa käyttäjän palaamaan sivulle ja viettämään siellä mahdollisimman paljon aikaa. Kun sisältö on käyttäjästä lähtöisin, kysymys on sen mahdollisimman houkuttelevasta esillepanosta. Ihmiset eivät käy Facebookissa, jos siellä ei näytä tapahtuvan mitään, eli Facebookin intresseissä on näyttää, että siellä tapahtuu koko ajan paljon. (Tietysti käyttäjä voi tehdä tätä itsekin, esimerkiksi valita seurattavansa näiden mielenkiintoisuuden tai viihdearvon pohjalta, mutta manipulointiyhteydessä Facebook tekee itse nämä valinnat.)

Manipulointi tarkoittaa valtaa, ja siksi verkkopalveluiden toimintaa ei voi ottaa kevyesti. Tufekci huomauttaa, että Facebookilla todennäköisesti olisi mahdollisuus päättää tiukkojen vaalien lopputulos. Sheryl Sandbergin ”emme me tekisi niin” ei riitä vastaukseksi, kun mahdollisuus on olemassa. Valtaa on, vaikka sitä ei käytettäisikään. Tufekcin mukaan Facebook päättelee käyttäjän seksuaalisen suuntautumisen, mutta kysymys kuuluu, mitä Facebook tekee tällä tiedolla (nyt) ja mitä se voi tehdä sillä tulevaisuudessa.

Facebook ei myöskään ole yksin – Google voi valita, mitä näyttää hakutulosten ensimmäisellä sivulla, eli se voi kuvata työnhakijan joko päteväksi asiantuntijaksi tai fanfictionista tykkääväksi One Direction -faniksi hakutuloksista riippuen. Samoin Google voi tukea vaikkapa salaliittoteoriaa valikoimalla ensimmäiselle sivulle sitä kannattavia uskottavan oloisia sivuja. Ei ole merkityksetöntä, tuleeko sanaa ’autismi’ hakemalla ensimmäisenä linkki potilasjärjestön sivuille vai autismin ja rokotteiden yhteyttä luulottelevalle salaliittosivulle. Tai hakusanalla ’Clinton’ poliittisesti uskottava, maltillinen presidenttiehdokas vai epäilyttävä hormonaalinen naishirviö.

Totesimme ryhmässämme, että yhtiöiden valta on siis merkittävä. Tufekciin nojautuen totesimme kuitenkin, että kuten mitä tahansa muuta alaa, myös verkkopalveluja on pystyttävä säätelemään. Koska palvelut läpäisevät kaikkien ihmisten elämän, ei niiden käyttämisestä voi syyttää yksilöä – emmehän sano esimerkiksi ”jos et halua luottokorttitietojasi varastettavan, älä käytä luottokorttia” tai ”jos et halua kuolla hyönteismyrkkyihin, älä syö omenoita”. Samalla tunsimme kuitenkin olomme voimattomiksi: tästä aiheesta on puhuttu paljon, mutta mikään ei tunnu muuttuvan.

Lopuksi kiinnitimme huomiota vielä tutkimusetiikkaan. Facebook-tutkimusta syytettiin huonosta etiikasta, sillä koehenkilöt eivät tienneet osallistuvansa tutkimukseen (harva lukee sopimuksen pientä pränttiä ja kokee antavansa sillä luvan kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin). Tässä ei kuitenkaan ole mitään poikkeuksellista. Yliopiston kotoisa Oasis-ympäristö on esimerkki jatkuvasti käynnissä olevasta tutkimuksesta, jonka koehenkilöt tuskin tietävät olevansa mukana. Korhonen-Vemmelsääri oli luullut muutaman pienen ”tallentava kameravalvonta”-tarran merkitsevän tavanomaista kähvellysten tutkintamahdollisuutta, ei osallistumista tutkimushankkeisiin Oasis-tilan käytöstä. Ryhmämme mielestä Oasiksen verkkosivuilla mainittava ”living lab” ei aukea useimmille tilan käyttäjille, ja ns. follow up -kamerat pitäisi mainita muuallakin kuin yhdessä vaikeasti googletettavassa tiedeuutisessa.