SMAL/Keskustelu X

Ryhmämme jäsenet olivat jo aikaisemmin kuulleet Anita Sarkeesianista ja Feminist Frequencysta. Modulin videot edustivat feminististä, kulttuurintutkimuksellista mediakritiikkiä, jossa tekstinä on esimerkiksi elokuva tai videopeli. Siksi videoissa ei siinä mielessä ollut ryhmämme mielestä mitään erityisen uutta, vaikka myönsimme, että trooppien tunnistaminen ja esiintuominen on tärkeää. Esimerkiksi Veee muisteli jo lapsena ihmetelleensä, mikä tietyissä elokuvissa ja muissa mediatuotteissa tuntui oudolta, ja vasta vanhempana oppi käsittelemään niitä kriittisesti esimerkiksi trooppien pohjalta.

Totesimme, että juuri näitä nimenomaisia videoita mielenkiintoisempa on ehkä reaktio niihin ja erityisesti Sarkeesianin kohtelu. Vaikka feminististä mediakritiikkiä on ollut ainakin 1980-luvulta ja Sarkeesianin videot ovat ehkä tavallistakin kesympiä ja sovinnollisia, on Sarkeesian saanut erityisesti naisia videopeleissä käsittelevistä videoista raiskaus- ja tappouhkauksia. On valitettavaa muttei ollenkaan yllättävää, että Youtubessa ei voi esimerkiksi kommentoida Sarkeesianin videoita. Sarkeesian on myös joutunut perumaan julkisen esiintymisen yliopistossa terroriuhkauksen takia. Pohdimme ryhmässä, miksi juuri videopelejä tarkastelevat videot aiheuttavat niin voimakkaita vastareaktioita ja miksi feministinen pelikritiikki koetaan niin uhkaavaksi, mutta emme keksineet ainakaan yhtään tässä toistettavaa syytä.

Pohdimme myös Bechdel-testi-videota. Ryhmämme oli yksimielinen siitä, että rautalangasta väännetytkin testit ovat hyödyllisiä indikaattoreita vähemmistöjen representaatiosta. Korhonen-Vemmelsääri ilmaisi hienoisen närkästyksensä siitä, että Bechdel-testistä on kuitenkin poistettu sen alkuperäinen konteksti. Kuten joskus muistetaan mainita, testi on peräisin Alison Bechdelin Dykes to Watch Out For –lesbosarjakuvasta, jossa sen idea ei niinkään ollut harmitella naisten heikkoa representaatiota, vaan osoittaa, kuinka kaukana mediatarjonta on lesbonaisten elämäntodellisuudesta. Tässä mielessä Bechdel-testi ei osoita niinkään naisen roolin puutteita, vaan naisten välisen dynamiikan puutteita mediassa. Sarjakuvan naiset (toisin kuin heteromiehet) eivät löydä elokuvateatterista mitään, millä olisi välitöntä relevanssia juuri heidän elämässään.

Totesimme ryhmässä, että Bechdel-testissä ja sen sovelluksissa hyvää on juuri se, kuinka ne vaativat ruudulle kaksi vähemmistön edustajaa. Mietimme, kuinka mediassa katsojan on yleensä pidettävä naista itsessään eräänlaisena tyyppinä, koska naisia on vain yksi. Ilmiölle on oma trooppinsa: Five-man band, jossa on yleensä johtaja, fiksu mutta heikko nörtti, johtajaa vähän rennompi ja karheampi pahapoika, vahva mutta tyhmä muskelimies ja lopulta tyttö. Ryhmässä on siis ryhmän tyttö, jolla ei välttämättä ole erityisiä luonteenpiirteitä, vaan hän edustaa yleisesti tyttöyttä. Kun dynamiikkaa alkaa miettiä, sen piirteitä joko sellaisinaan tai keveästi sovellettuna alkaa löytyä mediasta jos toisesta: Avengers, Star Wars, Autot, Lost,  Jurassic Park… Miehiä on monenlaisia, ja sitten on se tyttö.

Keksimme kuitenkin meitä yllättäneitä mediatekstejä, joiden kautta maailmaa pystyi katselemaan toisinkin: L-koodi ja Orange is the New Black osoittavat, että on naisia, joiden elämässä miehet ovat kehällisissä rooleissa (ei ole ollenkaan vaikeaa löytää mediasta miehiä, joille naiset ovat kehällisissä rooleissa). Korhonen-Vemmelsääri muisti vaikuttuneensa Brooklyn-99-sarjan kohtauksesta, jossa kaksi johtavassa asemassa olevaa mustaa miestä puhuu asiaa keskenään – vaikka tässä ei pitäisi olla mitään erikoista. Kun vähemmistöä edustaa monta ihmistä, heistä tulee tavallisia hahmoja, jotka eivät enää määrity vain vähemmistöasemansa kautta. Vertasimme tätä huvittuneena sarjoihin, joissa vaikkapa sarjan ainoa homo hengaa aina heteroystäviensä kanssa, käy vain heterobaareissa ja deittailee ehkä hetken jonkun ryhmän ulkopuolisen kanssa, mutta ei niin, että sillä olisi vaikutusta ryhmän dynamiikkaan.

Keskustelumme päätteeksi Veee viittasi tuottaja Shonda Rhimesin kommenttiin, jossa hän totesi, ettei halua tuoda moninaisuutta televisioon vaan haluaa normalisoida television. Tunnistimme tämän ajatuksen, ja totesimme, ettei televisioon tarvita väkinäistä vääntämistä, vaan jotain sellaista, jolla se saadaan edustamaan maailmaa paremmin.