SMAL/SMAL-ryhmän keskustelu Mitran luennosta

Sugata Mitran puhe [1] antoi ryhmällemme paljon ajattelemisen aihetta, mutta sen soveltaminen yleisellä tasolla, irti omasta kontekstistaan, jäi ilmaan. Olisiko Mitran kehittämän oppimisen tavan tarkoitus korvata koulutus vai toimia sen rinnalla? Miten vertaisoppiminen toimii silloin, jos lapsella on oppimisvaikeuksia? Ovatko lapset yhtä innoissaan oppimisesta ja tietokoneista Suomessa kuin Intiassa? Miten isoäitimäinen jatkuva ihailu toimii silloin, jos lapset eivät vaan tunnu oppivan? Onko oppiminen automaattista, kunhan koulu ei puutu siihen? Mitran esitys herätti ryhmässämme enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia.

Jo Mitran alkuoletus oli mielestämme (luonnollisesti) sidoksissa hänen omaan taustaansa brittiläisen imperiumin kasvattina. Toisin kuin Intiassa, Suomen koulujärjestelmän taustalla ei ole laajan imperiumin tavoitetta kasvattaa lapsistaan virkamiehiä. Suuri osa suomalaisista koululaislapsista sekä kierto- että kansakouluaikaan oli tulevia maanviljelijöitä. Koulutus ei kuitenkaan valmentanut suomalaisia maanviljelyyn, vaan opetti heitä kirjoittamaan kauniilla käsialalla aivan kuten Intiassa. Ainakin osaksi suomalaisen koulujärjestelmän voi ajatella pohjautuvan myös luterilaiseen tavoitteeseen saada rahvas lukemaan Raamattua.

Ryhmä jatkoi Mitran alkuoletuksen ”työelämä on muuttunut, siis koulunkin tulee muuttua” purkamista. Koulutuksen sisällön ja hyödyllisyyden perusteleminen työelämän tarpeilla on niin tavallista, että se tuntuu jo itsestäänselvyydeltä. Onko kuitenkin oikeasti niin, että koulutuksen tehtävä on valmentaa lapsia työelämään? Mikä on koulutuksen itseisarvo?

Opintojen itseisarvoa mietimme myös siinä vaiheessa, kun Mitra kehui järjestelmänsä avulla lasten oppivan asioita kymmenen vuotta aiemmin kuin on tavallista. Hän selitti haltioissaan, kuinka kahdeksanvuotias ymmärtää elektronin ominaisuuksia paremmin kuin lukiolainen. Suomalaisessa alkeisopetuksessa taas sanotaan korostettavan vapaata ja tietyllä tapaa päämäärätöntä leikkiä. Esimerkiksi Korhonen-Vemmelsääri ymmärsi vasta aikuisena käyneensä esikoulua ollenkaan, niin leikinomaista esikoulu oli ollut. Miksi kahdeksanvuotiaan tarvitsisi tietää, mikä on elektroni? Mitä arvoa on sillä, että lapsi oppii tietosisältöjä aikaisin?

Vilkaisimme vielä Mitran projektin verkkosivuja [2]. Siellä esitettiin opettajille kysymys: pitäisikö oppilaiden saada käyttää internetiä koetilanteissa? Kysymys herätti ryhmässämme keskustelua verkko-oppimisesta ja siitä, kuinka se helposti voi tarkoittaa googlea ja wikipediaa. Veee pohti, mitä jää käteen siitä, jos lapsi bongaa kysyttävän asian, kirjoittaa sen hakukoneeseen ja kopioi vastauksen. Yhtä hyvin voi kysyä, voiko kokeessa käyttää tietosanakirjaa. Ryhmä totesi, että ainakin verkko-oppimisen avainkysymys on se, millä tavalla verkkoa hyödynnetään ja mitä tarkoitusta se palvelee. Esimerkiksi latinan ylioppilaskokeessa käytetään sanakirjaa, koska tarkoituksena ei ole mitata kielen arkikäyttöä vaan sitä, kuinka hyvin latinisti ymmärtää lauseopin ja kääntää kirjallisuutta. Verkon hyödyntäminen koetilanteissa on siis perustavanlaatuinen kysymys, sillä se määrittää uudestaan sen, mitä opiskelija oppii ja mitä hänen tulee oppia.