Sosiokulttuurisen innostamisen taustaa

Sosiokulttuurinen innostaminen toimintamuotona sai alkunsa Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisiin ankeisiin olosuhteisiin haluttiin tuoda innostamisen menetelmillä toivoa. Ranskan kielessä toimintamuotoa kuvaavaksi termiksi vakiintui animation socioculturelle. Latinan kielen sana anima tarkoittaakin elämää tai elähdyttämistä. Sosiokulttuurisen innostamisen idean Suomessa lanseerannut Leena Kurki sanoo aiheesta kirjoittamassaan teoksessa osuvasti: “innostaminen on elämän antamista, motivoitumista, suhteeseen asettumista ja toimimista yhteisön puolesta” (Leena Kurki 2000). Suomen kielessä käyttöön otettu termi innostuminen viittaa ihmisten sisäiseen motivaatioon ja inspiroitumiseen. Molemmat niistä luovat erinomaisen perustan itseohjautuvalle järjestötoiminnalle. Leena Kurki onkin todennut, että suomalaisten kansanliikkeiden (esim. Nuorisoseuraliike) toiminta on itsessään edustanut sosiokulttuurista toimintaa (Kurki 2000).

Sosiokulttuurisessa toiminnassa painottuvat sekä toiminnan yhteisöllinen että kulttuurinen ulottuvuus. Toiminnan yhteisöllinen ulottuvuus ilmenee toimijalähtöisyytenä, osallistumisena, osallisuutena ja yhdessä kasvamisena. Toiminnan kulttuurisen ulottuvuuden katsotaan usein viittaavan kulttuuristen ja taidelähtöisten menetelmien hyödyntämiseen, mutta kaikkein syvällisimmässä merkityksessä se viittaa määrätietoiseen pyrkimykseen saada toiminnalla aikaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia.

Silloin kun pyrkimyksenä on syvälle menevät yhteiskunnalliset muutokset, puhutaan usein innostamisen kuumasta maailmasta. Innostamisen kylmässä maailmassa toiminnan tavoitteena on enemmän elämysten tarjoaminen kuin yhteiskunnallinen muutos. Siinä missä innostamisen kylmässä maailmassa kysymys on elämyksien tuottamisesta jopa kaupallisessa mielessä, on innostamisen kuumassa maailmassa tavoitteena pyrkiä elämän peruskysymysten ääreen.