TEDdykarhut

Moduli I

Noora: Hellurei!

Minä nytten katsoin tuote ekaa kaikille pakollista aloitusluentoa ja kirjaan heti sieltä muutamia asioita ylös, etten unohda! Sitten voidaan niistä tässä laajemmin keskustella siitä :)

Luennon aihe: Mediakasvatus ja uudet lukutaidot

Pointteja: 'Lasten TV:n katsominen vähentynyt -> tietotekniikka tullut tilalle' 'Lapset asiantuntijoita (diginatiiveja), vanhemmat oppilaita' 'Lapset ei jäsennä koulua enää keskeisenä oppimisen paikkana -> paikka, jonne käydään antamassa tietty panos' 'Lasten mediakriittisyyden puute etenkin netissä' 'Lukutaidon tasot 1)osaa käyttää 2)ymmärtää mitä tekee 3)osaa muuttaa maailmaa --> jättää jäljen nettiin, sillä mitä tekee'

Minä tein tuommosia poimintoja, mutta siellä on paljon muutakin. Tehkää te omia, niin keskustellaan :)

Tobbe: Luentohan oli kolme vuotta vanha katsaus tuolloin tuoreehkoihin tutkimuksiin lasten ja nuorten mediakäyttäytymisestä ja mediamaisemasta. Totta on, että Internetpohjaisia sovelluksia hyödyntävä tietoteknologia on korvannut melko staattisen television päätoimisena medialaitteena lasten maailmassa. Erityisesti älypuhelimia ja padeja näkee lasten käyttävän yhä enemmän. Sen sijaan käyttötaidot vaihtelevat suuresti, kuten luennollakin mainittiin. Myös käyttötarkotukset vaihtelevat, eli eri laitetta hyödynnetään eri toimintoihin. Tekninen käyttötaito ei vielä takaa eettisesti ja moraalisesti kestävää Internetissä tapahtuvaa toimintaa aikuisillakaan. Mahdollisuudet valtavat niin hyvään, kuin sosiaalisessa kontekstissa tarkasteltuna vääränlaiseen käyttöön.

Luennon ajasta koulu on kuitenkin mielestäni käynyt jo melkoisen muodonmuutosprosessin, tai ainakin ensiaskeleet siinä. Kouluja pyritään muovaamaan nyt uuden opetussuunnitelman myötä tarkoituksenmukaisempaan suuntaan. Koulu on melkoista suorittamista jatkuvan arvioinnin ja kokeellistamisen ilmapiirin vallitessa. Yleissivistävää tietoa on saatavilla suuria määriä verkossa, mutta kouluissa painotetaan edelleen (osin syystäkin) oppikirjamateriaalia. Niissä tieto on jäsennettyä ja lähdekritiikki on toimitettu jo kirjoja valitessa. Juuri lähdekritiikki digiympäristöissä liikuttaessa on oppilaille vieras asia, jonka oppii mielestäni vain vertaisoppien, tai opettajan ohjauksen avulla.

Vaden ja Suoranta mainitsivat tuossa luennossa kaksi eri ääripäätä medialle, eli nämä ns. Kissavideot ja niiden vastakohtana digiaktivismin. Kepeiden ja raskaiden mediasisältöjen välinen ero on huima. Tämän vuoksi oppilaan pitää kyetä tunnistamaan tarkastelemastaan mediasisällöstään, esimerkiksi Youtube-videosta ainakin: 1) konteksti, mihin asia liittyy 2) tekijä, kuka tämän on ladannut verkkoon ja 3) päämäärä, mitä lataaja pyrkii saavuttamaan. Melko kimurantteja ajatusjatkumoita esimerkiksi kolmosluokkalaiselle. Olisi silti paikallaan kysyä välillä oppilailta, miten he määrittävät esimerkiksi Youtuben tai Facebookin. Miten heidän ja heidän sosiaalisen viiteryhmänsä (esimerkiksi kaveriporukan) kokemusmaailmansa näistä palveluista eroaa meidän vanhempien jo digiaikana lapsuuden eläneiden näkökulmista? Kokevatko he roolinsa mediaa omatoimisesti tuottaviksi, vai tyytyvätkö he enemmän selailevaan ja tutkailevaan rooliin?

Tässä minun pohdintoja. Mitä teille heräsi mieleen?

Elina: Nämä on nyt aika avointa pohdintaa, joita luento herätti, saatan vähän eksyä sivuraitellekin, että koittakaa kestää :D

Huomioin myös heti tuon, että tämä oli kolme vuotta vanha luento. Tässä digimaailmassa asiat vanhenee aika nopeasti ja tuntui välillä, että tässä ei nyt oikein ole mitään uutta.

Olen miettinyt paljon tuota lasten internetin käyttöä, ihan siitäkin näkökulmasta, että jos joskus on omia lapsia, niin miten heitä tulisi näihin asioihin kouluttaa. Paras tapa on lähinnä varmaan se, että kotona ja myös koulussa saisi jotenkin mahdollisimman avoimesti puhua jos jokin internetissä esille tullut asia vaivaa tai ihmetyttää. Vanhempi/opettaja voisi sitten jotenkin aina avata asiaa. Kuitenkin tämä on hankalaa jos vanhempi/opettaja ei itse tiedä kaikkia internetin ihmeellisyyksiä (josta myös oli tuossa luennossa puhetta, että lapset osaavat nykyään luovia netissä paremmin, kuin vanhempansa). Kaikenlaista netistä löytyy ja on hankala estää lapsia eksymästä vääränlaisiin paikkoihin. Enkä nyt tarkoita edes pelkkää pornoa sun muuta. Esim. itse esiteininä (joskus 10-13 veenä) roikuin paljon kaikenlaisilla keskustelupalstoilla ja välillä oikein suretti, kun ihmiset ihan tahallaan tuntuivat lukevan rivien välistä kommenttejani ja haukkuvan niitä, eivätkä uskoneet kun sanoin, etten tarkoittanut asiaa niin. Netissä täytyy olla todella tarkka siitä, miten sanansa valitsee, ettei vaan kukaan voi vahingossa tai tahallaan tulkita kirjoitustasi väärin. Uskoisin, että tämän nykyajan lapset ja nuoret ovat jo oppineet vähän kantapään kautta ja voivat olla parempia nettikirjoittajia kuin vanhempansa. Ja sama pätee varmaan moneen muuhunkin asiaan netissä.

Sitten tuosta asiasta, että koulu nähdään elämästä irrallisena. Toinen luennoitsija sanoi jossain vaiheessa, että on tehty jotain tutkimusta, että lapset näkevät koulun irrallisten suoritusten paikkana. Siinä kohtaa tuli mieleen, että näinhän tämä on ollut kyllä jo tosi kauan. Että kun itse olen käynyt ala-asteen 90-luvun alussa niin silloin jo oli "kaikille ihan selvää", ettei koulussa olla elämää varten vaan sitä varten, että kokeissa saisi hyvät numerot. Lapsena en ainakaan nähnyt mitään käyttöä millekään koulussa opitulle tiedolle, paitsi lukemiselle ja kirjoittamiselle. Vanhempienikin kanssa keskustelut läksyistä olivat tällaisia:

minä: "iskä, miks mun pitää opetella tää jakokulma?"

isä: "koska se vaan pitää opetella"

minä: "mutta en mää tarvi tätä mihinkään"

isä: "no mutta mun ja äitinkin on pitänyt opetella se sun ikäisenä"

minä: "no voitko sitten auttaa tässä läksyssä?"

isä: "en mää sitä enää osaa"

Olin silti kympin tyttö, koska oli vaan niin kivaa saada kehuja :D

Luennossa oli puhetta siitä, että koulu ei paljoa uusiudu. Tämä on mielestäni ongelma ainakin näitä digiasioita ajatellen. Koska digihommat uusiutuvat koko ajan, niin koulu ei nykyisen kaltaisena oikein pysy kehityksessä perässä. Silloin on hankala opettaa lapsia medialukutaidon suhteen. Totta on kyllä tuo, että luennon ajasta koulu on muuttunut pitkän matkan.

Jostain syystä luennon loppupuoli ei oikein herättänyt mitään ajatuksia. Ärsytti myös, että herrat puhuivat kovin hiljaa.. En saanut kaikesta oikein selvää, kun ei ole kunnon kaiuttimia :D

Pilvi: Hyviä pointteja on jo tullut esille. Mulle luennosta jäi päällimmäisenä mieleen sukupolvien välinen kuilu. On hämmentävää huomata, että olen itsekin jo tipahtanut joissakin teknologiaan ja mediaan liittyvissä asioissa kärryiltä, kun taas jo alakouluikäiset hallitsevat ne jutut täysin suvereenisti. 3-vuotias veljentyttöni käyttää ipadia päivittäin, ja olen huomannut mielessäni epäilevän, voiko se olla hyväksi. Hän ei pahemmin leiki leluilla, vaan leikkiminen ja pelaaminen tapahtuu paljon ipadilla. Maailma kuitenkin muuttuu, ja vanhemmat sukupolvet ovat kautta historian paheksuneet nuorempien sukupolvien juttuja. Minunkin kannattaisi varmaan ymmärtää ja hyväksyä, että ipad ja muut teknologiset vempeleet ovat tulleet jäädäkseen myös lasten leikkikaluina.

Suoranta ja Vaden puhuivat siitä, että koulu uusintaa kulttuuria, ei uudista sitä. Koulun pitäisi olla avoimempi ympäröivälle maailmalle, jotta koulun ja lasten koulun ulkopuolisen elämän välissä ei olisi niin suurta kuilua. Mielenkiintoinen oli myös pointti, että jo opettajankoulutus ruokkii sitä ajatusta, että jonkun täytyy aina olla oikeassa, koulussa se on siis opettaja. Tämä on kyllä mielestäni este koulun kehittämiselle nykymaailmassa, jossa tiede kehityyy koko ajan, eikä kaiken kattavaa objektiivista totuutta ole.

Eero: Muutama TED-video alla ja edelleen liikuttiin samalla punaisella langalla: koulun uudistumisessa ja uudistamisessa. Näkökulmana esimerkiksi se, että oppilaat eivät näe koulua medialukutaitojen oppimispaikkana (niin kuin ensimmäinen kommentoija olikin kirjoittanut) on mielenkiintoinen. Toisaalta tässä näkyy ehkä hieman luennon alkupuolella mainitut sukupuolten väliset erot. Vaikka lähes kaikki tällä hetkellä koulua käyvät voidaan lukea diginatiiviin sukupolveen, ovat kiinnostuksen kohteissa ja niihin paneutumisessa mielestäni eroa tyttöjen ja poikien välillä. Toki vaihtelua molemmissa sukupuolissa on molempiin ääripäihin, mutta mielestäni pojat vaikuttavat taipuvaisemmilta teknologiakeskeisyyteen. Tämä johtaa ehkä luennolla mainittuun poikien ”syrjäytymiseen” tietyistä kulttuurin muodoista.

Toinen mielenkiintoinen pointti luennossa oli Tobbenkin esiin nostamat median ääripäät: kissavideot ja digiaktivismi. Lähinnä omaa lähipiiriä ja siihen kuuluvia 0-18 –vuotiaita lapsia ja nuoria katsellessa olen ihmetellyt miten eri tavalla he suhtautuvat mediaan ja sen monipuolisen käytön mahdollistaviin välineisiin, kuin itse näen suhtautuneeni. Esimerkiksi pelaaminen ja sisällön luominen sekä tutkiminen näyttäytyvät täysin luonnollisina, helppoina osina arkipäivää niin tytöille kuin pojille. Harva tuntuu kuitenkaan tietävän mitään siitä, mikä tämän mediaryöpyn mahdollistaa. Onko kirjo jo niin laaja, ettei aikaa ”erikoistumiselle” ole? Työkalutkin ovat parantuneet huomattavasti ja esimerkiksi youtube-videon lataaminen on jo puhelimella kahden napin painallusta vaativa juttu. Miten käy ongelmanratkaisutaitojen, jotka itse koen saavuttaneeni nimenomaan siksi, että asiat eivät toimineet jos niiden kanssa ei säätänyt? Onko helppojen käyttöliittymien ja laajojen standardien kolikolla kääntöpuoli joka vaikuttaa tähän ns. diginatiiviin sukupolveen yllättävällä tavalla, joka näkyykin vasta vuosien päästä?

Edellisestä on helppo taas palata aasinsiltaa pitkin koulun rooliin nykypäivänä ja tulevaisuudessa. Digitaaliset työkalut monipuolistuvat mutta niiden käyttö helpottuu jatkuvasti. Kun sisältöä voi tuottaa kuka tahansa, tulee medialukutaidosta entistä tärkeämpää. Koulun ei pitäisi pakottaa digitaalisuutta osaksi omaa muottiaan, vaan pyrkiä jotenkin muuttamaan sitä muottia enemmän digitaalisuutta hyödyntäväksi. Tämän suuntaisella kehityksellä päästäisiin mielestäni käsiksi sellaisiin oppimisen tapoihin, jotka antaisivat lapsille ja nuorille työkaluja median sekä sen käytön välineiden ymmärtämiseen.

Tomi Itellä tuli heti mieleen se, että kun tulevat sukupolvet kasvavat, tulevat netin sosiaaliset ympäristötkin muuttumaan huomattavasti. Nykyiset aikuiset eivät ole tottuneet internetin kaltaisiin kommunikointiympäristöihin, joissa voi joko anonyyminä tai henkilökohtaisesti, mutta ilman fyysistä kohtaamista, keskustelemaan eri asioista. Uskoisin, että suuri osa isoista ylilyönneistä (uhkailut ja tekstin tuottajien mauton alatyylinen kommentointi) keskustelupalstoilla ja facebookissa vähenevät, kun diginatiivi sukupolvi alkaa kasvattaa osuuttaan käyttäjäkunnassa. Tämä siksi, että heille internet on yksi sosiaalinen kanava muiden joukossa ja siellä pätevät myös sosiaalisen kanssakäymiset tavat ja tottumukset (jotka eivät välttämättä juurikaan eroa fyysisen kanssakäymisen tavoista). Mielestäni tähän päästään ilman, että koulun tarvitsee juurikaan muuttaa toimintamallejaan. Jos lapsista kasvatetaan järkeviä, sosiaalisia ja toiset huomioon ottavia persoonia, näkyvät nämä persoonallisuuden ominaisuudet heidän kaikessa toiminnassa ja kaikissa sosiaalisissa kanavissa.

Medialukutaidon tärkeys on mielestäni itsestään selvää, mutta tässäkään en näe valtavaa ongelmaa. Paperinen media on kriisissä ja televisiokin joutuu uudistumaan erilaisten uusien palveluiden ristipaineessa. Medialukutaito on aiemmin kohdistunut kärkevimmin juuri näihin medioihin. Nyt fokusta tarvitsee vain tarkentaa hieman toisaalle - digimediaan joka sisältää jo valmiiksi suuren osan vanhasta mediakentästä.

Sugata Mitra: Build a school in a cloud

Kyseessä siis kasvatusalalla melkoista kohua herättäneen Hole in the wall -projektin isän pilvipalveluihin nojaavasta koulusta pidetty TED-talk.

Elina: Tuli vahingossa aika pitkä teksti :D

Olin nähnyt tämän jo aikaisemminkin, silloin jo mietin että mikäpä siinä. Olisihan tuollainen oppiminen ihan hyvä systeemi.

Itselläni on luokanopettajaksi ehkä hieman anarkistinen suhtautuminen koulujärjestelmään. Asioiden ulkoa opettelu on jo pitkään ollut mielestäni melko turhaa. Esim. Euroopan pääkaupunkien opettelu. Vaikka itse hikipinkona opettelin nämä silloin, kun niistä oli koe (oliko se nyt joskus ylä-asteella) ja sain varmaan kokeesta ainakin ysin, koska keskiarvonikin hipoi tuota lukua, niin en silti enää tarpeen tullen edes yritä muistaa ulkoa, mikä on esim. Tsekin tai Bulgarian pääkaupunki, vaan katson sen pokkana Google mapsista. Toisaalta taas pikkuveljeni, joka on niin sanotusti "huono koulussa", keskiarvo on alle kutosen luokkaa, tietää lähes kaikki maailman pääkaupungit ulkoa ja osaa piirtää esim. Afrikan kartan ulkomuistista valtion rajoineen ja kaikkineen, koska on ollut aina hirmuisen kiinnostunut kartoista. Tällä kiinnostuksella ei ole niinkään tekemistä sen kanssa, että koulussa on puhuttu kartoista, vaan veljeni on jo ennen kouluikää seurannut auton navigaattoria aina lomareissuilla ja myöhemmin Mitran Hole in the wall -kokeen tavoin selaillut Google mapsia täysin itseohjautuvasti.

Mitra kysyy videolla, mihin nykyajan töissä tarvitaan enää hyvää käsialaa tai päässälaskutaitoa kun koneet ovat tulleet korvaamaan nämä asiat. Jos vaikka kaupassakin joutuu syystä tai toisesta laskemaan hintoja yhteen, niin yleensä omaan päähän ei enää luoteta, vaan kaivetaan älylaite taskusta ja tarkistetaan, menikö oikein. Itse ainakin teen näin, vaikka kyseessä olisi kuinka helppo laskutoimitus tahansa ja vaikka kuinka tietäisin, että osasin laskea oikein.

Kaikki eivät silti veljeni tavoin voi löytää kiinnostuksen kohdettaan "vahingossa" ja useimpien kohdalla koulu on paikka, josta kiinnostuksen kohde löytyy. Itselleni esim. Mitran väheksymä käsialakirjoitus on ollut mukavaa ja liittynyt piirtämiseen, joka on ollut oma kiinnostuksen kohteeni ja tällä hetkellä mahdollisesti myös tuleva ammattini kuvataiteen opettajana. Jollekin matematiikka voi yhtä lailla olla kiinnostavaa. Joku saa innoituksen omaan tulevaan ammattiinsa lääkärinä siitä, että koulussa kerrotaan ihmisen biologiasta ja jostakusta saattaa tulla jalkapallotähti, koska liikunnanope jaksoi rohkaista harjoittelemaan syöttämistä ja hakeutumaan jalkapalloseuraan. Koulu ei siis nykyisessä muodossaankaan ole mielestäni turhaa ja koulun tarjoamaa kattavaa katsausta lähes kaikkeen pitääkin mielestäni opettaa juuri siksi, että oppilaat löytäisivät asioita, jotka heitä kiinnostavat.

Mutta jotain koulusysteemissä tulisi silti mielestäni muuttaa. Muutos tulisi olla jotain siihen suuntaan, että kun kiinnostuksen kohde on löytynyt, siitä saa itseohjautuvasti etsiä tietoa. Sellaista tietoa, mikä kiinnostaa. Eikä oppimista tarvitsisi arvioida kaikkien kohdalla samoin perustein, jolloin kaikkien ei myöskään tarvitsisi oppia täsmälleen samoja mitattavissa olevia (asteikolla: tiedät tai et tiedä) asioita, kuten Euroopan pääkaupunkeja. Sillä tällaiset "tiedät tai et tiedä" -faktat on nykyään löydettävissä kahdessa sekunnissa (tai jos on hidas netti, vähän pidemmässä ajassa) lähes missä ja milloin vain. Ja vaikka olisit tiennyt asian koulussa ja koetilanteessa niin et välttämättä kuitenkaan tiedä sitä enää myöhemmin. Tsekin pääkaupunki on hyvä esimerkki, sillä en juuri nyt ainakaan muista, mikä se on.

Mitra sanoo, että perinteisen koulusysteemin tarkoituksena on tehdä oppilaista samanlaisia. Juuri siitä kertoo mielestäni oppilaiden arvostelu samalla asteikolla. Mutta jos kaikkia oppilaita ei arvioida samalla asteikolla, niin miten sitten voidaan antaa arvosanoja ja vertailla oppilaita ja päättää myöhemmin kuka pääsee minnekin oppilaitokseen ja kuka ei? Tämä on mielestäni hankalin kysymys kun ajattelee koulujärjestelmän muuttamista. Olen joillekuille kertonut oman ala-asteen opettajamme pitämistä kokeista, jotka yleensä ovat saaneet ihmettelyä osakseen. Useassa (nk. reaaliaineen) kokeessa kirja sai olla mukana ja koealue tuli kirjoittaa ja/tai piirtää omin sanoin ja omalla tavalla suurelle tyhjälle (yleensä A3-kokoiselle) paperille. Paperin molempia puolia sai käyttää ja yleensä kaikki käyttivät, mikä oli osoitus oppilaiden innostuneisuudesta tällaiseen menettelyyn. Lisäpaperia ei saanut, vaikka monet halusivat, mikä opetti tärkeiden asioiden poimimista kaiken tiedon seasta. En tietenkään tiedä, millä perusteella opettajamme antoi näistä kokeista arvosanat, mutta sen tiedän, että suurin osa luokaltamme on hakeutunut melko luoville aloille ja ollut selkeästi myös kiinnostunut ja halukas oppimaan opiskelemaansa alaa. Mielestäni tällainen koejärjestely on melko lähellä Hole in the wall -systeemiä ja se myös innostaa elinikäiseen oppimiseen.

Koulujärjestelmän muuttamisessa täysin Hole in the wall -systeemin kaltaiseksi on kuitenkin paljon ongelmia, eikä tällainen muutos voi tapahtua hetkessä. Muutos vaatisi täysin uudenlaista suhtautumista opetukseen niin opettajien kuin päättäjien osalta. Myös tietoon tulisi suhtautua eri tavoin, kuin nyt. En osaa itse sanoa, miten tällainen muutos olisi mahdollinen, mutta olen silti sitä mieltä, että se olisi tervetullut. Ei ehkä täysin Mitran kehittelemässä muodossa, mutta jotenkin siihen suuntaan.

Pilvi: Voin yhtyä Sugata Mitran näemykseen siitä, että koulussa on paljon vanhanaikaisia piirteitä, ja muutosta tarvitaan.

Luennosta tuli mieleen yksilöllisen oppimisen ja opiskelun menetelmät, joita jotkut opettajat nykyään käyttävät. Tiedän erään yläkoulun äidinkielen opettajan, joka kehittelee tätä menetelmää, ja rakentaa opetuksensa sen varaan. Kyseinen opettaja ei koskaan opeta kollektiivisesti, vaan auttaa tarvittaessa yksilöllisesti tai pienryhmissä. Oppilailla on tiedossa, mitkä asiat heidän tulee tehdä ennen lukukauden loppua. Oppitunneilla he saavat siis periaatteessa tehdä mitä vaan, mutta tietyt asiat jokaisen tulee saada tehtyä tietyssä ajassa. He saavat myös itse päättää, koska tekevät kokeen ja saavat uusia sen, mikäli arvosana ei miellytä. Näin oppilaat saadaan ottamaan itse vastuuta oppimisestaan. Olen kuullut myös eräästä kuudennen luokan opettajasta, joka käyttää tätä yksilöllisen oppimisen menetelmää ainakin matikassa ja äikässä. Mielestäni tällainen menetelmä kuulostaa kiintoisalta. Toisaalta alakoulun näkökulmasta kaikkien aineiden toteuttaminen tällä yksilöllisellä menetelmällä olisi mahdotonta ja toisaalta varmasti tarpeetontakin.

Mitran mukaan koulun tulee antaa oppimisen tapahtua, ei järjestää sitä (letting not making). Mitra heittää ilmoille ajatuksen, että tarvitaanko koulua nykyisessä muodossa ylipäätään. Hänen kehittämällän menetelmällä oppiminen sujuu kuin itsestään. Tästä päästäänkin siihen monimutkaiseen kysymykseen, mitä koulun pitäisi ylipäätään opettaa. Mielestäni fyysinen koulu on edelleenkin tarpeen, sillä olen sitä mieltä, että tiedollisten taitojen opettamisen sijaan koulun tärkein tehtävä on kasvattaa. Mielestäni tärkeintä, mitä ihminen voi oppia koulussa, on itsensä ja muiden kunnioittaminen ja arvostaminen, luonnon kunnioittaminen ja oman identiteetin kehittyminen. Jos koulu onnistuu tässä, maailmasta tulee vähän parempi paikka. Olen aika skeptinen, että näitä juttuja voisi oppia ”etänä” virtuaalisesti. Mielestäni Mitran systeemi on kyllä kiinnostava, ja sitä voisi varmasti hyödyntää jossain määrin suomalaisessakin koulussa.

Noora: Molemmilla typsyköillä oli hyvät kirjoitukset. Yhdyn Elinan ajatukseen siitä, että koulu ei ole turha paikka, vaan siellä opetetaan monenlaisia hyödyllisiä taitoja elämän varrelle. Erilailaisten oppiaineiden joukosta oppilaat sitten voivat löytää oman kiinnostuksen kohteensa. Ja Pilvin kanssa olen samoilla linjoilla siitä, että koulussa erityisen tärkeää on juuri kasvatuksellinen puoli. Koulu ei ole pelkästään tiedon keruuta ja kartuttamista varten, vaan siellä opitaan erilaisia hyödyllisiä taitoja elämän varrelle. Etenkin sosiaalisia taitoja. Toki sosiaalisia taitoja opitaan myös koulun ulkopuolella, mutta koulu jo itsessään luo pinenen ja usein turvallisen yhteisön, jossa sosiaalisia taitoja voi harjoitella. Tukena ja turvana ovat aikuset/opettajat, jotka voivat auttaa selvittämään esimerkisi koulussa syntyneitä konfliktitilanteita. Toki koulujärjestelmässä on vielä myös kehitettävää, mutta en usko myöskään siihen, ettei niitä tarvittaisi ollenkaan.

Lapset ovat itseohjautuvia oppimaan ja etsimään tietoa ja nykyteknologian ansiosta se on tehty hyvin helpoksikin. Lapset voivat toki oppia asioita itsenäisesti ja kehittyä todella taitaviksi omilla kiinnostuken aloillaan. Koulussa kuitenkin opetellaan sellaisia taitoja, joita ei välttämättä itsenäisesti viitsisi/jaksaisi opetella. Varsinkaan nuoret lapset eivät osaa katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja tietää, mitä kaikkia taitoja he tulevat elämänsä varrella tarvitsemaan. Koulussa opetellaan sellaisiakin taitoja, mitkä eivät välttämättä lasta sillä hetkellä kiinnosta, mutta ovat kuitenkin hyvin tärkeitä tulevaisuuden kannalta. Lisäksi kouluyhteisön puuttumisesta seuraisi myös se, että lapsilta jäisi uupumaan se yhteisö, josta he voivat löytää elinikäisiä kavereita ja luoda erilaisia suhteita ihmisiin toivon mukaan mahdollisimman turvallisessa ympäristössä. Koulu on ennen kaikkea kasvattava paikka, jossa opetellaan elämään yhteisössä.

Eero: Teinpä taas hölömösti ja kirjoitin alustuksentapaista. Lisään sen nyt tähän hieman säädettynä. On ehkä vähän pitkä, älkää panko pahaksenne.

Sugata Mitralla on unelma. Unelma siitä, että kaikki lapset elävät vähän ärsykkeitä tarjoavassa ympäristössä ja kiinnostuvat luonnostaan asioista niin paljon, että alkavat oppia ja opiskella yhteisöllisesti. Kova kärjistys, mutta pelkän TED-esityksen perusteella heräsi ainakin itselleni kysymys siitä, onko Mitran esittämä ”pilvi ja mummo” –metodi toimiva kaikissa maailman kolkissa samalla tavoin kuin esimerkiksi Intiassa.

Koulu on ainakin itselleni näyttäytynyt aina hitaasti muuttuvana organisaationa, joka heijastaa sitä ympäristöä, jossa se toimii. Muutos ja aikojen seuraaminen ovat koulussa välttämättömiä, mutta se ei välttämättä tee koulusta tarpeetonta. Koululaitoksen kivijalka on kuitenkin kaikkialla suurin piirtein sama: opettaja, luokka ja oppilaat. Kasvatustieteen opiskelijoilla on varmasti usein oma lehmä ojassa, kun puhutaan koulun muuttumisesta ja muuttamisesta. Itsekin olen valmistumassa opettajaksi, eikä ajatus ”mummon” roolista tai kortistosta kiehdo. Oma mielipiteeni on kuitenkin se, ettei Mitran esittämän ajatuksen koulun ”tarpeettomuudesta” voida kuvitella toimivan varauksetta kaikkialla.

Esityksessään Mitra mainitsee pienet Intialaiset lapset, jotka opettavat ensiksi itselleen englantia, jotta pystyvät ”opiskelemaan” biotekniikkaa tai muuta yleisesti haastavana pidettyä aihetta. Esimerkki on hieno ja lapset vaikuttavat innostuneilta aiheesta, joka on heille täysin vieras. Saman tilanteen kuvitteleminen Suomalaisessa lähiössä tuntuu kuitenkin kaukaa haetulta. Suurimmalle osalle länsimaisista lapsista virikkeitä syötetään jatkuvasti ja joka puolelta. Esityksessä samaa periaatetta on toistettu englantilaisessa koulussa. Koulussa. Jos lapset olisivat jonkun kotona tai vaikkapa kirjastossa ilman valvontaa, olisivatko he automaattisesti motivoituneita opettamaan toisiaan ja opiskelemaan.

Toinen sisäisen vastarannan Kiiskini herättänyt seikka oli tapa, jolla Mitra hehkutti pienten lasten kykyä oppia vaikeita asioita (biotekniikkaa 10-vuotiaille). Myönnettävästi kärjistän hieman, mutta mielestäni koulun perimmäinen tarkoitus on tarjota jokaiselle ihmiselle ainakin teoriassa samat lähtökohdat ja mahdollisuudet oppia ne perustiedot, joita hyödyntämällä tietoa voidaan jatkossa omaksua lisää ja mielenkiintoa kohdentaa tarkemmin. Tietäminen on edelleen relevanttia, vaikka google antaakin sekunnin murto-osassa vastauksen lähes mihin tahansa.

Tietojen ja taitojen oppimisen lisäksi muiden kommenteista löytyi hyvä pointti koulun roolista turvallisena paikkana esimerkiksi sosiaalisten taitojen kehittämiselle ja identiteetin luomiselle. Nooran mainitsema ystävyyssuhteiden luominenkin on koulussa erittäin luonnollista ja usein (harmillisesti ei kuitenkaan aina) helppoa. Itse olen aina viihtynyt tietokoneiden ja muiden laitteiden äärellä. Harrastuksista huolimatta tärkeimmät ystävyyssuhteeni juontavat kuitenkin kouluun. Toivon hartaasti, että lapset saavat tulevaisuudessakin kokoontua jonnekin yhdessä kyräilemään vaikkapa matematiikan tai liikunnan tylsyyttä. Siitä se todellinen yhteenkuuluvuuden tunne syntyy!

Tobbe: Ensinnäkin, hyviä pointteja teiltä aiemmin. Tää video avautui minulle edellistä, noin vuosi sitten tehtyä katselukertaa paremmin. Itse en usko, että tällainen täysin pilvipalveluihin ja tietokoneisiin pohjaava oppiminen syrjäyttää nykyisen koulun instituutiona. Suomessa koulu on jo muutoksen kourissa, eikä se ole enää muutaman vuoden kuluttua teollisen yhteiskunnan tarpeita varten rakennettu laitos. Jo nyt se on paljon luovempi ja monipuolisempi, kuin mitä Mitra antaa ymmärtää. Perspektiivinähän hänellä on brittiläinen koulujärjestelmä. Koulun asema on maailmanlaajuisesti muuttumassa uusien sukupolvien ja heidän vaatimien kansalaistaitojen muovatessa sitä, mutta pikemminkin tällaiset Mitran kuvailemat omatoimioppimispalvelut tulevat siihen rinnalle työstämään oppilaiden omia metakognitiivisia taitoja, sekä kehittävät omatoimista tiedonrakentamista. Tähän tarvitaan kuitenkin jatkossakin aikuisia, sekä jo aiemmin mainittua motivaatiota oppimiseen. Eeron mainitsemaa alueellista eroa ei pidä unohtaa. Intiassahan monet lapsista joutuvat selviämään jo pienestä pitäen omin voimin, eikä koulutus ole itsestäänselvyys. Tällaisen palvelun tuominen heidän ulottuvilleen on parhaimmillaan hyvin voimaannuttavaa, mutta oppivatko he juuri niitä relevantteja asioita, joiden avulla he voivat kohentaa omaa elämänlaatuaan omassa lähipiirissään? Kaikista intialaisista lapsista ei voi tulla bioteknikkoja, vaikka he haluaisivat.

Suomessa Saatavilla olevan tiedon määrähän on räjähtänyt viime vuosina, eikä Googlekaan tarjoa kaikkea tietoa. Koulu välittää paljon myös perinnetietoutta, sekä mahdollistaa jo aiemmin mainittujen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen kehittämisen pelkän ruudun tuijottamisen sijasta.

Tomi Tästä onkin jo kommentoitu tosi laajasti ja paljon on jo sanottu, mitä itsellekin tuli mieleen. Minäkään en ostaisi Mitran koulujärjestelmää aivan sellaisenaan, mutta mielestäni hänellä on puheessaan monta hyvää pointtia. Käyn ensin läpi ne asia, mitkä tökkivät eniten. Kuten täällä on jo aiemmin sanottu, on koululla paljon muitakin tärkeitä tehtäviä, kuin olla pelkkä tiedollisen oppimisen tyyssija. Koulun rooli kasvattajana ja elämään valmistajana on todella tärkeä yhteiskunnallisesti ja oppilaille henkilökohtaisesti. Myös Eeronkin mainitsema kohta "biotekniikkaa 10-vuotiaille" sai miut hymähtelemään. Lapset voivat oppia monia asioita, mutta syvällinen ymmärtäminen ja todellinen oppiminen vaatii monesti kypsymistä ja aivojen fysikaalista kehitystä. On esimerkiksi tutkittu juttu, että abstrakti ajattelu kehittyy vasta ala-koulun lopulla, joillakin myöhemmin, toisilla aiemmin.

Mielestäni Mitran visio toteutuu jo osittain suomalaisessa koulujärjestelmässä (tai ainakin se on huomioitu opettajankoulutuksessa). Opettajanopinnoissa perinteisen mallin sijaan opettajan roolin korostetaan olevan yhä enenevissä määrin ohjaaja. Tässä ollaan samoilla jäljillä Mitran kanssa. Ohjaaja tarjoaa lapsille oppimisympäristön, -välineet ja mahdollisuuden oppia, sekä pyrkii saamaan aiheesta edes jollakin lailla oppilaita kiinnostavan eli tarjoaa virikkeitä, jotka ylittävät muut heidän huomiotaavan vaativat ärsykkeet. Tässä kohtaa koululla infrastruktuurina on tärkeä tehtävä: nollata kilpailevat virikkeet. Mitralla on hyvä pointti myös kannustavuuden tärkeydestä. Haluaisin kuitenkin, että koulu tarjoaa välillä myös niitä vaikeita tilanteita, joissa lapset saavat kokea joutuvansa testavaksi.

Noah

Lyhytelokuvasta kommentointia

Elina: Taas tuli aika pitkä teksti, herätti aika paljon ajatuksia tämä elokuva..

Tää oli ihan super siisti! Ihmettelen, että miten tämä on mennyt minulta ohi. En ole esim. huomannut, että kukaan olisi jakanut tätä Facebookissa tms. Juoni ei sinänsä ollut kummoinen, mutta itse vaan mietin, mikä vaiva tähän on nähty ja kuinka monta kertaa tämä juttu on pitänyt toistaa, että se on saatu kuvattua.

Ihmettelin eniten ehkä sitä, olivatko kaikki Chat roulettessa näkyneet henkilöt näyttelijöitä vai ihan oikeita chattaajia. En ymmärrä, miten tuota olisi voitu tehdä niin, ettei sieltä tule välillä ihan oikeita chattaajia ja siinä tapauksessa melkoinen sattuma, että ne pikkutytöt pyysivät Noahia soittamaan kitaraa ja tämä seuraava tyttö, joka kuitenkin ilmeisesti oli näyttelijä, ilmestyi ruudulle juuri silloin. Toisaalta jos esim. juuri ne pikkutytöt olivat oikeasti chatissa myöhään illalla, herättää se myös paljon lisäajatuksia lasten netinkäytöstä (josta kirjoittelin jo tuonne johdantoluento-kohtaan, eli ei siitä sen enempää tässä). Lisäksi mietin, onko laillista käyttää elokuvassa joidenkin random chattaajien naamoja (tai muita kehonosia) jos lupaa ei ole kysytty. Toisaalta varmaan on, sillä omalla vastuullaanhan kukin Chat roulettessa on ja aina jos itsestään laittaa jotain nettiin (kuvaa tai videota) se periaatteesa voi päätyä jonnekin, minne ei haluaisi.

Elokuva oli hieno kuvaus siitä, miten kommunikaatio netissä toimii. Siitä, miten sen "pitäisi" toimia ja siitä, mikä todellisuus on. Sekä siitä, miten omia läheisiään on helppo hallita sosiaalisen median avulla. Kyllähän se aina on tietynlainen "julkinen kunnianosoitus", jos joku hyväksyy sinut kaverikseen Facebookissa, tykkää statuspäivityksestäsi tai vielä parempaa, kommentoi jotain juttuasi. Toisaalta on vielä suurempi "julkinen häväistys" jos joku esim. blokkaa sinut. Itse olen usein hieman jopa loukkaantunut, kun olen huomannut, että joku kaveri on poistanut minut Facebookin kaverilistaltaan, vaikkei kyseisen kaverin kanssa olisi nähty ala-asteaikojen jälkeen, eikä kummallakaan olisi mitään halukkuutta pitää sen enempää yhteyttä. Asia on tavallaan juuri niin, kuin Chat rouletten tyttö sanoi, että Facebook on usein kilpailua siitä, kenen elämä on suosituinta. Kenen ilmoitus isoäidin kuolemasta saa eniten tykkäyksiä. Onhan se sairasta jollain tapaa. Kuitenkin se on niin nykypäivää ja normaalia, että ilman somea ei oikein enää osaisi olla.

Kirjesalaisuus on jo aiemmin tekstiviestien myötä, mutta myöhemmin myös somen myötä laajentunut koskemaan montaa eri asiaa. Harva on varmaan sitä mieltä, että Noah tekee oikein mennessään katsomaan tyttöystävänsä Facebook-viestejä tai varsinkaan vaihtaessaan hänen ihmissuhde-statuksensa sinkuksi. Tämä on ainakin omasta mielestäni jollain tavalla jopa pahempi rikos kuin se, että katsoisi toisen tekstiviestit puhelimesta (been there, done that joskus Noahin ikäisenä mustasukkaisena tyttöystävänä). Oudolla tavalla toisen Facebookin luvaton käpälöinti ja statusten muokkaaminen on ikään kuin muokkaisi toisen ihmisen persoonaa oikeasti. Vaikka eihän sen näin pitäisi olla, mutta on silti. Muutama vuosi sitten eräs tuttuni kuoli melko nuorena. Hänen Facebook-seinänsä oli täynnä "RIP" -viestejä kaikilta hänen kavereiltaan. Mietin itse kauan, kirjoitanko myös tällaisen viestin. Mitä hyötyä siitä enää on, kun ei kuollut kaveri sitä kuitenkaan enää pääse lukemaan? Mutta jollain tapaa olisi ollut todella töykeää jättää kirjoittamatta. Tajusin tällöin, että nykyajan some-sukupolven kuollessa lähes jokaisesta jää julkinen persoonallisuuskuvaus muistoksi nettiin. Se on tavallaan hirmu pelottavaa, mutta tavallaan myös lohdullista. Eikös se suurin haave elämässä ole, että saa jätettyä jonkun jäljen maailmaan. Some-sukupolvi jättää sen tahtomattaankin.

Eräs elokuvasta herännyt ajatus oli myös digitaalisilla välineillä keskustelun ero naamatusten keskusteluun. Noah puhuu tyttöystävänsä kanssa melko vakavasta asiasta Skypessä samalla kun katsoo itse pornoa ja pelaa nettipelejä. Tyttöystävä ei tätä tiedä vaan luulee Noahin juttelevan hänen kanssaan samoin, kuin he juttelisivat jos olisivat samassa huoneessa. Itsekin syyllistyn usein siihen, että Facebookissa on auki chatti poikineen ja samalla kuuntelen musiikkia, katson jotain videota (en yleensä kuitenkaan pornoa :D ) ja yleensä myös teen jotain muuta, kuten meikkaan tai laitan ruokaa. Jokaisen Facebook chatin takana oleva on siinä uskossa, että olen koko ajan läsnä heidän kanssaan (itse ainakin kuvittelen, että he ovat läsnä) vaikka oikeasti olen noin sadassa muussakin paikassa yhtä aikaa (ja luultavasti niin hekin). Tällainen keskustelukulttuuri olisi aika uuvuttavaa, ellei vastapainona välillä oikeasti näkisi ihmisiä elävässä elämässäkin. Jos oikeasti olisi yksinäinen, en usko, että some-keskustelusta saisi saman, kuin naamatusten keskustelusta. Kohtaaminen on somessa pinnallisempaa, vaikka ihmisiä on siellä tarjolla yhtä aikaa paljon enemmän, kuin mitä elävässä elämässä voi kohdata.

Että tällaisia ajatuksia.. Olisi vielä paljon muutakin, mutta olen varmaan höpissyt täällä nyt ihan tarpeeksi :D

Noora: Lyhytelokuva oli tosi mielenkiintoinen. Tuli muistoja mieleen omista teinivuosista, miten paljon väärinkäsityksiä facebookin kaltainen (silloin itseasiassa IRC-galleria) yhteisöpalvelu voi saada aikaan. Ihmiset tekevät liian nopeita johtopäätöksiä niistä löytyvien kuvien ja tekstien vuoksi ja tuomitsevat toisia, ilman, että asiasta keskustellaan kasvotusten vanhaan kunnon tapaan. Esimerkiksi lyhytelokuvan päätähti Noah teki hyvin nopeita johtopäätöksiä Amylle lähetetyistä kommenteista. Toki kommentiti ja Amyn ja Dylanin väliset keskustelut oli melko epäilyttäiviä poikaystävän näkökulmasta, mutta itse olisin ennemminkin soittanut suoraan seurustelukumppanilleni ja kysynyt, mitä on meneillään. Uskon siihen, että olisi aina hyvä keskustella puhelimessa tai mieluiten kasvotusten asioista, ennen kuin vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Itsekin yleensä teen tietokoneella montaa asiaa yhtä aikaa. En kuitenkaan ihan yhtä montaa kuin Noah tuossa teki. Ei riittäisi minulla keksittymiskyky noin moneen asiaan yhtä aikaa :D Ehkäpä tällainen käyttäytyminen netissä voisi parantaa keskittymiskykyä useaan asiaan yhtä aikaa...tai sitten ei.

Itse pidän myös melko pelottavana tuota Chat roulettea. Sellaista materiaalia näky, jotta huh huh! Voi olla herkemmille aika järkyttävä paikka tavata uusia tuttavuuksia. En ainakaan haluaisi, että omat lapseni chattailisivat tuollaisessa paikassa tai ainakin jokin sensuuri siinä pitäisi olla. Toisaalta, onhan siellä joukossa normaalejakin tallaajia, jotka haluavat käydä normaaleja keskusteluja. Itse en kuitenkaan uskaltaisi mennä etsimään tuolta pippeliviidakosta ystäviä :D

Melkoinen oli lyhytelokuva ja todella herätti ajatuksia!

Pilvi: Tämä lyhytelokuva ei aluksi oikein hetkauttanut mihinkään suuntaan. Piti oikein miettiä, että mitä tässä nyt oikein oli. Aika tylsä tekele suoraan sanottuna. Mutta ehkäpä sen oivaltavuus olikin juuri tylsyydessä. Nykyään tuollainen sosiaalisessa mediassa tapahtuva viestintä on niin arkipäiväistä. Ehkä sen tarkoitus oli saada ihmiset hetkeksi miettimään, millaisessa maailmassa he oikein elävät. Minulle on myös Elinan ja Nooran tapaan tuttua se, kuinka koneella voi hoidella monia asioita samanaikaisesti, niin koulujuttuja kuin ystävyyssuhteita. Nooran mainitsema pippeliviidakko oli kyllä aika hämmentävä, en ole chat roulettesta ennen kuullutkaan. Aika hurjaa kyllä, jos siellä on kaikkia lapsiakin ihmettelemässä.

Elokuvaa katsellessa tuli vähän tylsistynyt olo, koska kyllästyttää jo tuo Facebookista jaarittelu. En tiedä, kuinka vanha tuo elokuva oli, mutta kyllähän esimerkiksi Facebook on menettänyt suosiotaan huimasti viime vuosina, ainakin nuorten keskuudessa. Toki on tullut tarjolle paljon muita vaihtoehtoisia sosiaalisen median kanavia, mitkä taas vetoavat nuoriin. Olin vitosluokassa sijaisena, ja he sanoivat, että eivät halua olla Facebookissa, koska ”mummot on vallanneet sen”. Niinhän se taitaa olla. Tuskin sen ikäisiä huvittaa olla samassa paikassa, kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Mutta mitäs sitten, kun mummot valtaavat vaikka Instagramin? Siirtyykö lapset ja nuoret aina johonkin uudempaan kanavaan?

Tobbe: Facebook on melkoisen haasteen edessä, koska se ei enää ole (kuten jo mainittua) nuorempien ikäluokkien ykkösfoorumi sosiaalisen median piirissä. En sinällään ihmettele, koska palvelu sisältää paljon epäolennaisuuksia. Lukioikäiset tuntuvat vielä käyttävän palvelua, koska se on kätevä linkkien ja muun metatiedon jakoväylä. Sen sijaan juuri vanhempien rantautuminen palveluun vie nuorempia käyttäjiä Instagramiin ja muihin palveluihin. Nykyisellä tahdilla arvioituna, joka neljäs vuosi julkaistaan uusi mullistava sovellus/palvelu sosiaalisen median käyttäjille. Toisaalta, palvelun käyttäjille täysin uusia kokemuksia tarjoavan idean keksiminen ja jalostaminen on jatkuvasti vaikeampaa. Teksti, kuvan ja äänen välittämiseen löytyy jo tukku täysin toimivia sovelluksia ja niiden kopioita. En silti uskon seinän tulevan vastaan sovelluksenkehittäjille. Olisi tyhmää olettaa niin.

Itse multitaskaan elokuvassa nähdyllä tavalla, jopa tiheämmin. Vasta viime aikoina olen huomannut tämän vaikuttaneen kykyyni suoriutua koulutehtävistä. Käytänkin nykyään kolmen välilehden sääntöä. Eli samaan aikaan selaimella saa olla auki maksimissaan kolme välilehteä, ellei kyseessä ole koulutyö. Somen runsaalle käytölle on myös tullut vastareaktioita. Perinteistä, kasvotusten tapahtuvaa yhdessäoloa kaivataan yhä enemmän ja multitaskaamisen sijasta pyritään downshiftaamaan, eli elämään hieman hitaammin. Näen itse sosiaalisen median hyvin egosentrisenä alustana, jossa korostetaan omalle ympäristölle omia kiinnostuksenkohteita, vahvuuksia ja elämän hyviä puolia. Somessa harvoin tuodaan omasta itsestä esille mitään negatiivista, ellei tällä pyritä saamaan itselle huomiota. Luulen tämän muuttuvan jatkossa vain, mikäli yhteiskunnan perusarvot muuttuvat.

Eero

Elinan tavoin olin vähän yllättynyt, etten ollut törmännyt tähän tekeleeseen aiemmin. Noin niin kuin elokuvallisesti kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan virkistävä. Toki paljon jäi sanomatta ja näyttämättä ruudun ulkopuolelta, mutta pätkä onnistui jotenkin silti tuomaan esille niitä ongelmia, joita kommunikointiin netin kautta liittyy.

Toisin kuin esmes Tobbe tai Elina, en koe kuuluvani somen aktiivikäyttäjiin siinä mielessä, että keskustelen tietokoneen kautta ihmisten kanssa hyvin harvoin. Itselleni tuo somen tuoma muutos ihmisten kanssakäymisessä näyttäytyy ehkä ennemminkin paineena siitä, että pitäisi olla aktiivisempi. Kun niin monet tuntuvat toimivan Noahin tyyliin ja pitävän ihmissuhteitaan yllä somen kautta, saan itse tasaisin väliajoin kritiikkiä siitä, miten en ole taaskaan vastannut johonkin viestiin päivän-parin sisällä. Jos minä kohta 28-vuotiaana miehenä koen näin, niin miltä lapsista ja nuorista mahtaa tuntua? Ei ole mielestäni suuri ihme, jos tämä vaikuttaa rajustikin ihmisten sosiaalisiin taitoihin ja käyttäytymiseen yleensä. Teini-ikäiselle tytölle sosiaalisen median luoma paine voi olla murskaava.

En missään tapauksessa vastusta sosiaalista mediaa, vaikka ylemmästä ehkä voisikin niin päätellä. Ympäripyöreästi ilmaistuna: kaikelle on paikkansa (käyttönsä). Noahia katsoessa pohdin taas opettajan ja koulun roolia osana lasten ja nuorten elämää. Koulu tulee lähitulevaisuudessa olemaan paikka, jossa oppilaat joutuvat väkisin tekemisiin toistensa kanssa. Mielestäni tästä pitäisi pitää kiinni siitä huolimatta, että ICT:n rooli yhteiskunnassa (ja kouluissa) kasvaa. Opettajilla on myös hyvä mahdollisuus toimia esimerkkinä ja ”oppaana” teknologian ja median viidakossa. Enkä nyt tarkoita vain sitä, että mietitään äidinkielen tunnilla mitä medialukutaito on. Työtili facebookissa, luokan kotisivut tai blogi, kaikki muut sovellukset, jotka tuntuvat oppilaille tutuilta ja mielekkäiltä, ovat mahdollisuus pienestä pitäen pohtia kommunikaation ja sen eri muotojen roolia. Lapsia ja nuoria pitäisi auttaa löytämään ne rajat, joiden sisällä esimerkiksi somessa toimiminen tuo esiin mahdollisimman paljon siihen liittyviä hyviä puolia, mutta mahdollisimman vähän negatiivisia vaikutuksia.

Tomi Miusta tämä oli ihan herättelevä video. Tobben tavoin oon huomannut, että sosiaalisen median kanssa puljaaminen vaikuttaa selkeesti heikentävästi kaikkien ns. oikeitten asioiden hoitamiseen. Puhelin on vielä sotkenut tätä soppaa entisestään, kun on jatkuvasti tavoittettavana useaa eri kanavaa pitkin. Pyrinkin nykyään tekemään lähes kaikki kouluhommat koulun tietokoneluokassa. Vaikka siellä on periaatteessa kaikki samat mahdollisuudet viestimien käyttöön, tulee silti tehtyä paljon napakammin hommia (aika jännä muuten että kirjotan tätä nyt kotonta!). Pohdin sitä, että kuinka paljon tälläinen multitasking oikeasti heikentää keskittymiskykyä ja paljonko yhtäaikaa tehtävät asiat syövät toisiaan. Jäävätkö ne esim. huonommin pitkäaikaiseen muistiin? Tämä ihan muutenkin kuin koulun ja oppimisen kannalta. Esim. jos on samassa tilassa jonkun koneella tai padilla tai kännykällä viestivän henkilön kanssa, tulee monesti tunne, että toinen ei ole henkisesti paikalla, vaikka pystyykin näpräämisensä ohessa kommunikoimaan myös fyysisesti samassa tilassa olevien kanssa. Entä minkälaisia seurauksia tällaiseen viestimiseen ja toimintaan tottuneilla on, kun pakosta joutuu keskittymään vain yhteen asiaan?

Toinen mitä pohdin elokuvan aikana ja sen jälkeen oli netin heikentämä yksityisyydensuoja. Vaikket olisikaan facebookissa tai muissa sosiaalisen median viestimissä itse, voit silti tuskin välttyä päätymästä nettiin muiden kuvien, päivitysten ja videoiden välityksellä. Meillä kaikilla on googlattavissa oleva internet-profiili, jonka muodostumista voimme toki yrittää rajata ja kaventaa, mutta emme estää. Sitä , miten tämä profiili vaikuttaa elämiimme jatkossa, voimme vain arvailla. Videolla tapahtunutta käyttäjätunnuksen väärinkäyttöä vastaan voimme toki antaa oppilaille välineitä ja neuvoja.

Ken Robinson, How Schools kill creativity

Tobbe: Luovuus on ihmiselämän ja tulevaisuuden kannalta keskeinen elementti. Koulu nykymuodossaan valmistaa oppilaitaan johonkin tiettyyn malliin, väittää Ken Robinson siis. Suomalainen peruskoulu on kuitenkin paljon liberaalimpi ja monipuolisempi kuin teollista yhteiskuntaa varten valmistettu koulujärjestelmä monissa muissa Euroopan maissa. On totta, että on hankalaa arvioida mitä taitoja tänä päivänä oppilaina olevat ihmiset tarvitsisivat ja on hermojaraastavaa yrittää kehittää oppisisältöjä, jotka kehittäisivät heidän taitojaan. Opettajana sisältöjen valitseminen kaiken muun koulutyön ympärillä pyörivän hässäkän keskellä on lähes toivoton urakka. Paine uusien opetusmenetelmien käyttöönottoon niitä taitamattomillakin on suuri. Viimeisin digibuumi/paniikki on hyvä esimerkki siitä hallitsemattomasta pyrkimyksestä kehittää tulevaisuuden taitoja vaikuttaa koulun välinehankintoihin, vaikka keinot toimivaan tulevaisuuden taitojen opettamiseen voitaisiin toteuttaa vain vapauttamalla oppilaiden kädet ja mieli kouluissa nykyistä tehokkaammin.

Lapsien mielikuvitus kuitenkin kahlitaan monien oppiaineiden puristuksessa myös suomalaiskouluissa. Picasson sanoin kaikilla on lähtökohtaisesti samanlaiset taipumukset taiteilijoiksi, mutta kasvamme pois noista taipumuksista yhteiskunnan keskellä. Koulu keskittyy vartalon ja oman itsen tuntemisen sijasta yhteiskunnan kannalta tärkeiden taitojen kehittämiseen. Myös yliopisto-opinnot tuntuvat ajoittain vain putkelta, josta puserretaan maistereita eri tieteenaloille. Onneksi opiskelijat malttanevat tutustua heitä ympäröiviin ilmiöihin ja opiskelevat asioita, jotka kiinnostavat heitä itseään. Myös harrastukset ja opintojen ohella tehtävät työt ovat tärkeitä, sillä vaikka akateemisuutta painotetaan tänään, ovat työelämässä tarvittavat vaatimukset muuttumassa lähitulevaisuudessa. Robinsonin sanoin elämme yhteiskunnassa, jossa akateemisuus on kokemassa inflaation. Tämän voin allekirjoittaa useilla aloilla.

Perinteinen kouluympäristö ei anna esimerkiksi keskittymishäiriöstä kärsiville vaihtoehtoja, vaan heille hankitaan lääkitys tai heidät eristetään, jotta he eivät häiritsisi muun luokan toimintaa ja koulun normien mukaista opiskelua.

Noora: Olisi kyllä aivan ihanaa, jos koluissa painottettaisiin enemmän niinsanottuja luovia oppinaineta. Kaikilla luokilla ei esimerkiksi ole välttämättä draamaa ollenkaan. Toisaalta luovuutta voitaisiin lisätä myös ns. perusoppinaineisiin, kuten matematiikkaan, biologiaan, historiaan yms. Oppilaiden ajatuksia ei pitäisi pyrkiä niin kovasti rajoittamaan, vaan erilaisiin näkemyksiin tulisi kannustaa. Opettaja voi tehdä oman päätöksensä ja sallia luokassaan luovuuden. Tietenkin opettajan on myös noudatettava opetusohjelmaa, mutta jos sattuu pääsemään joustavaan työpäikkaan opettajaksi, voi opetusohjelman noudattamisessa ottaa myös hieman vapauksia. Toki tällainen teettää opettajalle itselleen varmasti lisätyötä, mutta jokainen voi revitellä omien resurssiensa mukaisesti.

Kuten Robinson mainitsi, lapset uskaltavat vielä ottaa riskejä. Varsinkaan pienet lapset eivät vielä kauheasti pelkää epäonnistumista ja tämän vuoksi osaavat ajatella laatikon ulkopuolelle. Opettajan tulisi luokassaan kannustaa heitä riskien ottoon ja painottaa, että jos tuntee epäonnistuvansa, niin sekin on sallittua. Opettajan tulisi pyrkiä myös siihen, että koulussa tehtäisiin kaikkea monipuolisesti. Ettei esimerkiksi liikunnassa ole aina vain palloilulajeja, koska opettaja on itse niissä hyvä. Itse esimerkiksi pidin Norssilla kuudennelle luokalle tanssia, josta yksi (tavallista vilkkaampi) poika selvästi innostui. Ainakin näin hän väitti henkilökohtaisessa palautteessa ja sen kyllä huomasi tanssitunnilla, että hänellä oli lahjoja. En usko, että tämä luokka on ennen koulussa hirveästi tanssinut. Kaikki opettajat eivät tietenkään taivu kaikkee, mutta tärkeintä olisi yrittää. Ja koska ollaan suuntaamassa yhteisopettajuuteen, niin myös kollegoilta voi pyytä jelppiä. Ehkä viereisen luokan Ritva-ope taitaa tanssin salat tai muuta vastaavaa :D

Isoon muutokseen on varmasti vielä pitkä matka, mutta jokainen opettaja voi yrittää tehdä edes pieniä muutoksia oman luokkansa kohdalla, jotta luovuus saataisiin kukoistamaan!

Elina: Tämä video on niin täynnä ajatuksia, joista olen lähes täysin samaa mieltä, että on hankala aloittaa mistään, vaikka olen nähnyt videon jo monta kertaa myös ennen tätä kurssia. En haluaisi sanoa, että nykyinen perusopetus on huonosti järjestettyä, turhaa tai mitään siihen suuntaan. Mielestäni Ken Robinsonkaan ei väitä näin, vaan antaa vain vaihtoehtoisen ajatuksen siihen, kuinka koulutus voitaisiin myös toteuttaa. Kuitenkaan Robinson ei juuri anna mitään konkreettisia välineitä siihen, kuinka opettajien olisi tällainen luovempi opetus järjestettävä. Ja tämä mielestäni onkin ongelman ydin. Juuri kukaan ei tiedä, miten opetuksesta saataisiin luovempaa. Sanotaan vain, että luovuus on hyvä, mutta seuratkaa silti tarkasti opetussuunnitelmaa ja tehkää kaikki, mitä siellä on. Opetussuunnitelmaa tarkasti seuraamalla opettajalta loppuu nopeasti aika kesken halutessaan järjestää oppilaille luovaa toimintaa. Tämä saattaisi ratketa sillä, että opetussuunnitelmaa löysättäisiin hieman ja otettaisiin sieltä turhia asioita pois. Mutta mitkä ovat näitä "turhia asioita"? Jotenkin tuntuu, että koulutuksen uudistaminen on tietyllä tapaa loputon suo, josta aina löytyy joku uusi ongelma, joka kumoaa sen ratkaisun, joka juuri keksittiin. Olen myös ehkä hieman ahdistuneella tuulella tässä vaiheessa vuotta, kun graduakin pitäisi kirjoittaa, joten jos tekstini tuntuu kovin negatiiviselta, niin syy löytyy varmaankin siitä. :D

Videosta on jäänyt erityisesti mieleeni tarina tanssijasta, jota pidettiin hankalana oppijana, keskittymis- ja oppimishäiriöisenä ja joka tanssikouluun päästyään löysi itsensä ja teki niin sanotusti "suuria". Voisin väittää itse kuuluvani siihen joukkoon ihmisiä, joiden täytyy liikkua voidakseen ajatella. Omalla alakoululuokallani liikkuminen (esim. tuolilla heiluminen ja pyöriminen) olikin sallittu (enimmäkseen varmaan siksi, ettei opettajaamme jaksanut kiinnostaa komentaminen) ja siksi varmaan olenkin itse pärjännyt koulussa melko hyvin (ja samalla toki pilannut muiden keskittymisrauhan).

Joskus luin jostain, että "creative adult is a child who survived". Johtuuko se sitten juuri koulusta, että lapsi kasvaessaan muuttuu vähemmän luovaksi? Vai kenties koko yhteiskunnasta? Onko koulutuksen ansiota/vikaa, että yhteiskuntamme on sellainen kuin on? Vai toisin päin? Ja pitäisikö kaikkien olla luovia? Onko luovuuden "kuoleminen" aikuistuessa oikeasti paha asia, joka syö osan minuuttamme? Vai onko se vain luonnollinen tapahtuma, kun opitaan ymmärtämään, mitä asiat tarkoittavat, eikä enää tarvitse ihmetellä niin paljon kuin lapsena? Itse ainakin haluaisin (ja väitän, että aika monet muutkin aikuiset haluavat) säilyttää lapsenomaisen kyvyn asioiden ihmettelyyn mahdollisimman pitkään. Tiedän, että osa siitä on jo väkisinkin kuollut pois. Onko se sitten koulutuksen syytä, vai mitä? Sitä en tiedä?

Tomi: Mielenkiintoinen video nykyisen koulujärjestelmän muutamista epäkohdista. Kuten Tobbekin mainitsi, on ehkä vähän hassua yleistää kaikki maailman koulujärjestelmät yhteen nippuun. Eroavaisuuksia kuitenkin löytyy - ja aika perustavanlaatuisia sellasia. Toki yhteneväisyyksiä on myös, etenkin järjestelmän taustalla vaikuttavista filosofisista ja periaatteellisista suunnista ja historiasta (mihin tarpeeseen koulujärjestelmä on luotu. Mielestäni yksi videon mielenkiintoisimmista pointeista tuli heti sen alussa: miten nykyinen jäljessä laahaava koulujärjestelmä voi vastata tulevaisuuden haasteisiin, kun emme voi mitenkään ennustaa, millainen maailma on viiden vuoden päästä (vai voimmeko?). Koulun uudistaminen pois teollisuuden palvelijasta kohti monipuolista kasvattajaa on vielä pahasti kesken. Onneksi Suomessa opettajat voivat toimia melko vapaasti OPS:n antamissa raameissa, jos vain kiinnostusta ja jaksamista uudistamiseen ja uusiin oppimistapoihin löytyy.

Robinsonin puhe kouluaineiden hierarkiasta pitää hyvin paikkansa ja olen itsekin joskus kokenut turhautumista keskustellessa eri aineiden tärkeydestä. Keskusteluhan ei rajoitu pelkästään peruskoulutasolle vaan jatkuu läpi koulutusjärjestelmän. Julkisissa medioissakin on ihan vakavalla naamalla esitetty kysymyksiä siitä, miksi Suomessa pitää opettaa(näin paljon) humanistisia aineita? Tai taideaineita? Ne nyt ainakin ovat hyödyntä hömpötystä. Yleensä keskustelun avaaja perustelee omaa kantaansa juurikin taloudellisilla syillä. Robinsonin tanssijaesimerkki oli mielenkiintoinen ja toi itselleni mieleen ajatuksen jo aikaisemmin tapahtuvasta erikoistumisesta. Mitä jos luokkajaot tehtäisiin jo ala-asteella kiinnostusten kohteiden ja suuntautuneisuuden mukaan? Meillähän on jo musiikkiluokkia yms. erikoisluokkia niille, jotka sellaisille haluavat hakea (jos näitä ei ole heikon taloustilanteen takia lopetettu kuten esim. Lappeenrannassa). Jakojen jälkeen luokkien opetusohjelmien ei ainakaan alussa tarvitsisi edes hirveästi poiketa toisistaan, mutta nyt opettajat pystyisivät ehkä paremmin suuntaamaan opetustapojaan luokalle. Olisiko luokissa tällöin vähemmän erilaisia oppimistyylejä? Ehkä luokissa olisi myös kannustavampi ilmapiiri, kun pohjalla olisi samankaltaisia intressejä? Äkkiseltään tulee myös mieleen huonoja puolia, kuten erilaisuuden kohtaamisen vähentyminen. Luokkiin saattaisi myös syntyä tosi kilpailullinen ilmapiiri. En tiiä oliko tää sitten kuinkaan niin hyvä idea, mutta tällaista tajunnanvirtaa lähdin pohdiskelemaan videon innoittamana.

Pilvi: Mielenkiintoisia ajatuksia kaikilla. Jäin pohtimaan sitä, mitä luovuudella oikeastaan tarkoitetaan. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kouluopetuksen tulisi olla luovempaa, jotta lapsista kasvaisi luovempia. Mutta minkälaista luova opetus on ja mitkä ovat sen päämäärät? Onko sillä tarkoitus kasvattaa lasten ongelmanratkaisukykyä vai uusien ideoiden keksimistä ja millä alalla? Tekniikassa, taiteessa vai missä? Korulauseita käytetään paljon koulun uudistamiseen liittyvässä keskustelussa, mutta konkretiaa on harvemmin tarjolla, aivan kuten Elinakin tuumi edellä. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, miten opetuksesta saisi luovempaa.

Tomi pohti sitä, miten nykyinen hitaasti muutoksiin reagoiva koulujärjestelmä voi vastata tulevaisuuden haasteisiin, kun emme oletettavasti pysty ennustamaan, millainen maailma on viiden vuoden päästä. Onko luovuus asia, jonka lähtökohtaisesti ajattelemme olevan tärkeää yhteiskunnan kehittymisen kannalta? Mitä jos se ei olekaan alkuunkaan tärkeää? No joo, tässä vähän tuli spekuloitua omiakin arvoja. Tottahan se on, ettemme voi täysin tietää, mitä on tärkeää opettaa tulevaisuuden kannalta, mutta se asia on pakko hyväksyä. Uskon, että luovat oppimismenetelmät voivat kasvattaa oppilaita niin luovuuteen kuin suvaitsevaisuuteenkin itseä ja muita kohtaan. Luovassa oppimisympäristössä on tilaa omien mielipiteiden ja ajatusten ilmaisemiseen, avoin ilmapiiri. Ja tällainen koulu on omiaan kasvattamaan kriittisesti ajattelevia,itsensä ja muut hyväksyviä eettisiä ihmisiä.Näin on!

Eero:

Robinson nostaa heti alussa esiin hyvän pointin: tänä vuonna koulunsa aloittavat lapset valmistuvat työelämään ehkä 15-20 vuoden päästä ja eläköityvät 60 vuoden päästä. Tobbekin tekstissään sanoo, että oppisisältöjen kehittäminen tätä unohtamatta on hermoja raastavaa. Tämä on kuitenkin hyvin yleismaailmallinen ongelma ja mielestäni yksi niistä peruspilareista, joiden varaan koulutusta pitäisi rakentaa. Keskiössä tässä ovat mielestäni enemmän yksittäiset opettajat, kuin isommat organisaatiot, edes koulut. On jokaisen opettajan vastuulla pysyä perillä maailman menosta ja kehityksestä, ja jotenkin tuoda ymmärryksensä osaksi opetusta.

Sinänsä Robinsonin idea lapsen luovuudesta ja innokkuudesta liittyy esimerkiksi Bunker Royn ja Sugata Mitran videoihin, että jälkimmäisten herrasmiesten puheiden perusteella he ovat löytäneet tavan aktivoida niin lapsissa kuin aikuisissakin jonkinlaista sisäsyntyistä motivaatiota, innokkuutta ja mielikuvituksellisuutta; laatikon ulkopuolista ajattelua. Ehkä minulle tulevana opettajana tärkeintä olisikin nähdä lasten potentiaali erilaisten asioiden hallitsemiseen, tukea heidän kehitystään ja erityisesti olla rajoittamatta lasten mielenkiinnon kohteita ja mielikuvitusta keinotekoisilla rajoitteilla. Erityisen haastavana tämän näen suomalaisille erityisen tutussa alakoulusysteemissä, jossa yksi opettaja opettaa suurelle ryhmälle useimmat oppiaineet itse. Kuinka pystyn tukemaan sellaisen lapsen oppimista, joka on kiinnostunut jostain aivan muusta kuin minä itse.

Elina mainitsi mieleen jääneen tuon ”vaikean tanssijan” tarinan. Pilvi taas hieman tuohon liittyen pohti, että mitä luovuudella oikeastaan tarkoitetaan. Luovuus taidetaan usein yksinkertaistaa nimenomaan taito- ja taideaineisiin liittyväksi piirteeksi tai ominaisuudeksi sen enempää miettimättä. On kuitenkin hyvä muistaa, että luovuus liittyy ihan kaikkeen tekemiseen. Kiran Sethin esityksessä keskityttiin lasten vaikutusmahdollisuuksiin, mikä liittyy mielestäni suoraan luovuuteen. Lasten voidaan sanoa olevan vielä ”lukottomia” luovuuden suhteen. Yhteiskunnalla ja koululla osana sitä on tärkeä rooli pyrkiä säilyttämään tämä ”lukottomuus” ihmisissä aikuisikään asti.

Geoff Mulgan, A short intro to the Studio School

Tobbe: Koulu tarvitsee jatkuvasti ravistelua ja uusia konventioita. Studiokoulu voisi olla Suomessakin toimiva konsepti syrjäytyviä nuoria varten. Nuorten omia kiinnostuksenkohteita ruokkivat projektit ja niiden kautta työelämään tutustuminen voisivat olla tavallisissa peruskouluissakin toimiva vaihtoehto esimerkiksi TET-jaksoille, joissa nuorten omat vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset.

Projekteissa korostuisivat Mulganin sanoin itse tekeminen, tiimityöskentely ja simulaatioiden/harjoitustöiden sijasta aidosti vaikuttavat projektityöt yrityksissä. Suomessakin löytyy varmasti nuoriin satsaavia instansseja ja yrityksiä, joille nuorten äänen kuuleminen on tärkeää myös markkina-aseman kannalta.

Silti: Mikäli studiokoulukonsepti ei tuottaisi vuodessa tai kahdessa näkyviä tuloksia, saattaisi sen kohtalona olla näivettyminen. Konseptin kannalta onkin tärkeää tiettyihin aihealueisiin fokusoituminen, jolloin tietystä aiheesta kiinnostuneet nuoret hakeutuisivat tiettyyn studiokouluun. Näin on jo esimerkiksi suomalaisten erikoistumislukioiden ja ammattikoulujen ja kaksoistutkinnon kohdalla.

Pilvi: Suomessa on yllättävän paljon nuoria, jotka eivät jatka peruskoulun jälkeen opiskeluja. Tämän ryhmän voi sanoa olevan syrjäytymisvaarassa. Syitä sille, miksi kouluja ei jatketa tai lopetetaan kesken on varmasti useita, mutta motivaation puute on varmasti yleisin syy. Kaikille koulu ei nykymuodossaan vaan kertakaikkiaan sovi. Studiokouluilla voisi olla tässä hyvä sauma tarjota erilaista, motivoivaa oppimisympäristöä. Tästä tuli mieleeni Tampereella toimiva Silta-valmennus, joka tarjoaa toiminnallista ja ammattiosaamiseen tähtäävää opetusta syrjäytymisvaarassa oleville nuorille. Studiokouluissa tosin työskennellään oikeissa yrityksissä aitojen projektien parissa.

Heräsi kyllä kysymys, kuinka mielellään yritykset lähtee tähän mukaan. Voisikohan suomalaiset yritykset innostua? Ja miksi ne ryhtyisivät tähän? Olisiko nuorista todella apua, vai ajattelevatko yritykset heidän olevan vain tiellä? Tämmöisiä putkahteli mieleeni.

Kovin oli lyhyt tämä pätkä, olisi ollut kiva kuulla vähän enemmän, kuinka hommat käytännössä toimii.

Noora: Juu oli kyllä hieno ajatus miekkosella. Ymmärrän hyvin, että tälle Studio koululle voisi olla kysyntää, sillä monelle nuorelle perinteinen kouluopiskelu ei sovi. Tämänkaltaisia systeemejähän onkin jo Suomessa, mutta ei noin laajassa merkityksessä. Esimerkiksi oppisopimuksella voidaan työskennellä jossain firmassa, ilman, että on ammatillista peruskoulutusta. Uskon, että tallainen voisi toimia ja toteutua, jos yritykset vain haluaisivat olla täysillä mukana. Nuorillehan tämä olisi tosi hyvä juttu. Olen kuullut niin monen kaverinikin sanovan, että koulu ei vaan sovi heille ja heistä on tullut kuitenkin hyviä työssään ja ahkeria. Hekin olisivat varmasti olleet mieleissään, jos olisivat jo peruskoulun jälkeen päässyt tällaiseen Studio kouluun harjoittelemaan itselleen mieluista alaa.

Elina: Opetan itse paria nuorten teatteriharrastusryhmää. Kyseessä on juuri yläkouluikäiset nuoret. Monet heistä kertovat aina, että eivät jaksa olla koulussa ja saavat huonoja arvosanoja ja lintsaavat yms. Samalla heillä on kuitenkin kamalat paineet pärjätä koulussa, jotta saisivat hyviä arvosanoja, jotta pääsisivät hyvään opiskelupaikkaan peruskoulun jälkeen. Tässä on jonkinlainen ristiriita. Eli siis opiskelu tulevaa työtä varten kiinnostaa ja siihen halutaan panostaa, mutta samalla koulu ei kuitenkaan kiinnosta, eikä siihen jakseta panostaa. Ratkaisuna voisi olla juurikin studio koulun kaltainen järjestelmä.

Näen silti hieman ongelmia juuri siinä, mistä aiemman luovuus-videon kohdalla mainitsin. Koska koko opetussuunnitelma pitäisi kahlata peruskoulussa läpi, miten jää aikaa tällaiseen studio opetukseen? Entä osaavatko nuoret vielä yläkouluiässä valita juuri sen suuntautumisvaihtoehdon, joka heitä oikeasti kiinnostaa? Siinä, missä opettamani nuoret tuskailevat pääsemistään hyvään opiskelupaikkaan, he myös vaihtavat mielipidettään viikoittain siitä, mikä se hyvä opiskelupaikka on. Toisaalta löisikö studio koulussa valittu suuntautuminen lukkoon sen, mitä oppilaan tulevaisuudessa on tehtävä? Ei varmaankaan. Enemmän tämä lyödään lukkoon siinä, kun valitaan ammattioppilaitoksen ja lukion väliltä tai myöhemmin amk- ja yliopistotutkintojen viidakosta oma suuntautumisvaihtoehto.

Itsekin jäin kaipaamaan vielä enemmän käytännön esimerkkejä siitä, miten studio koulu toimii. Video jäi sen osalta kovin lyhyeksi.

Tomi: Miulle tuli tästä videosta heti mieleen oppisopimuskoulutus. Se on ehkä vielä enemmän "kädet savessa" toimintaa kuin mitä videolla mainitut studiokoulut, mutta vastaa mielestäni melko samaan tarpeeseen. Oppisopimuskoulutukseen on vaan suht haastavaa päästä, koska paikkoja ei oo liikaa. Tämä johtuu osittain mukana olevien yritysten vähyydestä. Tähän yhtenä ratkaisuna voisi olla studiokoulumalli. Suomalainen oppisopimuskoulutus toimii nimensä mukaisesti yhden oppilaan ja kouluttajan välisenä sopimuksena. Voisiko toimintaa kehittää kohti ryhmämuotoa? Tai ehkä ammattikoulujen toimintaa voisi tuoda lähemmäksi oppisopimuskoulutusta. Ammattikorkeakouluissa mielestäni toimitaan jo hyvin paljon studiokoulujen periaatteiden mukaisesti. Meillä ainakin TAMK:ssa (liiketalouden koulutusohjelma) oli virtuaalimaailmassa oma harjoitusyritys, jolla oli oikeassa maailmassa toimiva kummiyritys, jonka kanssa käytiin keskustelua. Muutenkin teimme paljon projekteja yhteistyössä eri yritysten kanssa.

Yritysyhteistyö peruskouluissa tuntuu monesti hieman pakotetulta molempien osapuolien kohdalla. Työnantaja joutuu keksimään TET:läisille hanttihommia (kun ei uskalla päästää oikeisiin töihin) ja harjoittelijat turhautuvat, kun joutuvat tekemään pelkkiä hanttihommia. Näissä hommissa olisi vielä paljon kehitettävää.

Elina: Tuli muuten yhtäkkiä mieleen vielä se Yrityskylä, missä ainakin jotkut meistä on olleet tuutoreina (jotain opintopisteitä siitä kai sai, tai jotain :D ). Sehän oli myöskin vähän samantapainen juttu, että lapset pääsivät kokeilemaan töitä käytännössä. Vaikka se toki olikin muusta maailmasta irrallinen systeemi, mutta silti. Yrityskylän tyyppisessä muodossahan tällaista voisi toteuttaa enemmänkin myös lapsilla, jotka eivät vielä voi oikein mennä touhuamaan oikeille työpaikoille.

Eero

Mulganin esityksessä mentiin nyt enemmän niihin kuvioihin, mitkä mielestäni ovat tai tulevat olemaan ongelmia suomalaisessakin koulussa. Oppimateriaalit ja –sisällöt sekä opiskelutekniikat eivät välttämättä ole ihan tätä päivää, mikä saa oppilaat tylsistymään ja koulun vaikuttamaan muusta elämästä täysin irtonaiselta pakkopullalta. Tämä korostuu mielestäni nimenomaan yläkouluiässä, jolloin nuorilla alkaa ehkä ensimmäisen kerran hahmottumaan ajatus siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Koulu ei kuitenkaan anna kunnollisia välineitä tämän kysymyksen käsittelyyn.

Toinen ongelma, johon studiokoulun tyyppinen ratkaisu voisi tarjota apua, on nimenomaan koulutuksen ulkopuolelle jäävien ihmisten löytäminen takaisin opiskelun pariin. En tiedä miten studiokoulu noin käytännössä toimii, mutta mikäli kouluhaussa ja opiskelijavalinnoissa säilytettäisiin tietynlainen joustavuus, voisi tuollainen ratkaisu toimia niissä tapauksissa, kun joku peruskoulun päättänyt ei olekaan päässyt heti 9. luokan jälkeen lukioon tai ammattikouluun. Toisaalta, kuten Noora ja Tomi jo totesivatkin, oppisopimuskoulutus osuu ehkä vähän samanlaiseen saumaan.

En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta luulen, että ”työntekijöiden” tarve tulee lisääntymään lähivuosina. Niin sanottuja ”hanttihommia” harvempi halunnee tehdä, ne vaativat kuitenkin jonkun koulutuksen ja koulun penkillä istuminen ei välttämättä (kauhea kärjistys, antakaa anteeksi) sovi ihmisille, jotka tykkäisivät esimerkiksi jostain käytännöllisestä, ruumiillisesta ja konkreettisesta. Tässä toki uidaan jo syvemmissä vesissä, kuin pelkän koulun ja koulutuksen muuttamisessa, mutta jostainhan on aloitettava.

Peter Norvig, The 100,000-student classroom

Tobbe: Meille Suomessa korkeakoulutasoiset opinnot ovat niiden matalien kustannusten (käytännössä maksuttomuuden) vuoksi lähes itsestään selviä. On kuitenkin maita, joissa lukukausimaksut itsessään estävät monien motivoituneiden ihmisten pääsyn kiinni opintoihin. Internet onkin jalostettu muun muassa Courseran ja Khan Academyn johtamana loistavaksi avointen kurssialustojen kirjastoksi, jossa kuka tahansa voi seurata lukuisien arvostettujen yliopistojen luentoja ja saada niiden kurssimateriaalit käyttöönsä. Tällainen tiedon vapauttaminen ja ihmisten opintomahdollisuuksien lisääminen mahdollistaa monille tuhansille ihmisille itsensä sivistämisen huolimatta siitä missä päin maailmaa he asuvat.

Tieto on muutenkin muuttumassa vain joidenkin etuoikeudesta kaikille saatavilla olevaksi. Artifficial Intelligencen eduksi mainittakoon sen vuoropuheleva ote, jossa videot eivät kestä liian kauaa ja niissä yhdistyvät kysymykset videoiden välissä. Luennoinnin sijasta voidaan puhua tuutoroinnista. Opiskelijoiden aktivoiminen ja avoimien kysymysten esittäminen patistaa heidät silkan vastaanoton sijasta myös prosessoimaan katsomaansa tietopläjäystä ja yhdistämään asian arkihavaintoihin. Myös opintojaksojen joustavuus ja vertaisoppimismahdollisuudet kuulostavat hyviltä. Oppiminen on loppujen lopuksi paljolti kiinni oppijan itseohjautuvuudesta ja motivaatiosta opiskeltavaa asiaa kohtaan.

On myös tärkeää, että samankaltaisia nettiluentoja tarjoavat instanssit ottavat toisiltaan oppia ja kehittävät omia (ja samalla myös muiden) luentokäytänteitä ja saavat siten aikaan muutoksen globaalissa opiskeluverkostossa. Varsinkin Khan Academy ja Coursera mahdollistavat kurssien käymisen kelle tahansa suomalaisista korkeakouluopiskelijoista, sillä niiden työtaakka ei ole järin suuri verrattuna omiin yliopistokursseihin. Miinuksena on silti arvosanojen rinnastettavuuden puuttuminen kotimaisiin yliopistoihin.

Noora: Tobiaksella on hyvä pointti siinä, että näin tieto ja tuutorointi on ilmaiseksi saatavilla kaikille (joilla on yhteys nettiin). Muissa maissa opiseku saattaa olla hyvin kallista, joten tällaiselle systeemille voisi olla hyvinkin kysyntää ja on jo ilmeisesti ollutkin.

Tällainen systeemi ei voisi kuitenkaan mielestäni korvata nykyistä koulua, sillä tästä puuttuu sosiaalinen kontakti livenä. Livekontakti on mielestäni kuitenkin hyvin tärkeätä, mitä tulee kasvatukseen ja opetukseen. Itse en ainakaan motivoituisi opiskelemaan pelkästään ruudun välityksellä jos olisi tarjolla muitakin vaihtoehtoja. Jos muita vaihtoehtoja ei olisi, niin sitten voisi opiskella netin välityksellä. Mutta siitä herääkin kysymys, onko kokonaan netin välityksellä suoritettavat opinnot päteviä? Voitko esimerkiksi valmistua keittäjäksi tällaisten kurssien kautta? En oikein usko.

Meillähän yliopistossa onkin jo tällaisia nettiluentoja ja suurin osa tenteistä tehdään sähköisesti. Avoimissa yliopistoissa suurin osa opintopisteistä suoritetaankin sähköisesti kursseja käymällä. Tämä voi sopia joillekin ihmisille, mutta uskon, että suurin osa haluaa kuitenkin vielä kontaktiopetusta. Lisänä tällainen ruudun kautta opiskelu on kuitenkin hyödyksi ja sopiikin joillekin opiskelijoille varmasti hyvin. Varsinkin jos on hyvin juoksevat aikataulut, eikä ehdi edeltä sovituille kontaktitunneille.

Pilvi: Monesti unohdan, ettei koulutus ole Suomen tavoin maksutonta kaikkialla. Täältä lintukodosta käsin tuumittuna sitä on aika vaikea ymmärtää. Tieto on harvojen etuoikeus, rikkaiden etuoikeus. Avointen kurssien tarjoaminen netissä onkin mielestäni aikas hieno juttu. Tiedon leviäminen on yhteiskunnan kehittymisen kannalta tärkeää. Siitä ei ole hyötyä isossa mittakaavassa, jos tieto piilotetaan yliopistoihin.

Olen samaa mieltä Nooran kanssa, ettei tällainen systeemi voisi korvata nykyistä, sosiaalista läsnäoloa vaativaa koulua täysin. Mutta varmasti tällainen tulee yleistymään Suomessakin.

Elina: En osannut itsekään heti ajatella tuota, että tällainen koulu mahdollistaa maksuttoman opetuksen monille. Siinä on varmaankin homman hienoin juju.

Tällä hetkellähän me opiskelemme tätä kurssia aika samankaltaisesti, kuin videolla esitellyssä virtuaalikoulussa opiskellaan. Katsomme videoita ja keskustelemme ajatuksistamme keskenämme. Toki tästä kurssista puuttuu nuo videoiden välitehtävät ja muutenkin sisältö on erilainen, mutta silti toimimme näkemättä toisiamme, täysin omalla aikataululla (deadlinen puitteissa toki) ja lopuksi kokoamme oppimamme yhteen. Kuitenkin olen itsekin aiempien kommenttien kanssa samoilla linjoilla siinä, että jotain tästä opetuksesta puuttuu. Tietokoneen välityksellä opiskellessa ei voi koskaan saada samaa kokemusta, kuin fyysisesti samassa tilassa opiskelemalla. Tai mistä sitä tietää millaiseksi tämä virtuaalinen kanssakäyminen vielä joskus kehittyy, mutta ainakaan nykyteknologialla kokemus ei vielä ole sama.

Kuitenkin videolla esitelty malli on hieno tapa saada tieto kaikkien saataville.

Tomi: Miulle tän videon punctum oli ehdottomasti se, miten saada verkko-oppimisesta enemmän yksilöohjauksen kaltaista. Kuten Norvig sanoikin, se on kaikista tehokkain tapa oppia. Sitähän kouluissakin aina märehditään, että kun ei riitä aikaa yksilölliseen opastukseen ja sitten jotkut jäävät jälkeen ja edistyneitä ei kerkeä opastaa vaikeampiin asioihin. Jos etukäteen nauhoitettu verkko-opetus on oikeasti mahdollista saada yksilöllisen ohjauksen kaltaiseksi, niin näen tässä huikean mahdollisuuden myös peruskouluihin. Voisiko kotitehtävät olla jatkossa kirjoissa olevien tehtävien sijaan etukäteen nauhoitettuja verkko-pläjäyksiä, joissa opettaja ensin kertaa opetetun asian ja sitten seuraa joukko kysymyksiä, joihin vastataan. Tähän voisi vielä liittää palautevideon, jossa käydään nopeasti tehtävät läpi. Hyödyt: - Yksilöllinen kertaus aiheesta kaikille - Kotitehtävät pystyy tekemään, vaikka ei olisi tajunnut asiaa tunnilla -> oppimista voi tapahtua kotonakin - Opettaja saa suoraan tiedon, ketkä ovat tehneet tehtävät

Haitat: - Tasa-arvoisuus (onko kaikilla koneet yms.) - Opettajalle valtavasti lisää töitä (oppikirjavalmistajat voisivat ottaa tästä kopin ja alkaa tarjoamaan tämmöstä palvelua)

Eero:

Hieno idea ja jalo tarkoitus. Itse näkisin Norvigin esittelemän vaihtoehdon ensisijaisesti hyvänä lisänä/korvaajana osalle perinteisempiä opetusmenetelmiä. Olen kuitenkin Nooran kanssa samaa mieltä siitä, että pelkästään tietotekniikan välityksellä tapahtuva opetus ei ole hyvä vaihtoehto. Tämä palautuu jossain määrin Noahin herättämiin ajatuksiin siitä, miten pelkästään tietotekniikan välityksellä tapahtuva kommunikaatio ei riitä. ihminen tarvitsee ihmistä. Nämä ajatukset liittyvät selvästi taas länsimaiseen, ja erityisesti suomalaiseen näkökulmaan. Toki Tobben pointti koulutuksen tasa-arvoistamisesta on iso osa näiden verkko-oppimateriaalien ja –koulutusten viehätystä. Kaikilla on oikeus tietoon ja Khan Academyn ja muiden vastaavien instanssien avulla tämän oikeuden toteutumista voidaan ainakin hieman helpottaa. Tämä tietysti vaatii välineet opetusmateriaaliin käsiksi pääsemiseksi.

Tomi tarttui mielestäni tärkeään kysymykseen tuossa videossa. Massaluentojen suurin haitta tuntuu olevan kasvottomuus. Norvigin ajatus opetuksen yksilöllistämisestä on ihailtava ja jos tuohon joku keksii vedenpitävän ratkaisun, on koulu ja koulutus taas ottanut yhden suuren askeleen eteenpäin.

Katsottujen videoiden, tämänkin, perusteella kaiken uuden ja ihmeellisen suhteen täytyy kuitenkin muistaa olla sopivassa suhteessa toiveikas ja skeptinen. Konteksti on kaikki kaikessa eikä yhdessä ajassa ja paikassa mahtavasti toimiva idea välttämättä toimi toisaalla lainkaan. Koulu vaatii ravistelua ja esimerkiksi TED-konferenseissa esitellyistä ajatuksista on hyvä lähteä liikkeelle. Yksi tärkeä pointti, joka itselleni nousee mieleen nimenomaan suomalaista koulua koskien, on tiedon jakaminen. Suljetuista luokkahuoneista pitäisi päästä tuulettumaan ja jakamaan kaikkea sitä tietotaitoa, mitä opettajilla varmasti on. Ehkä kulttuuri Suomessakin on hieman tähän suuntaan viime aikoina liikkunut.

Bunker Roy, Learning from a barefoot movement

Pilvi: Bunker Roy on työskennellyt 45 vuoden ajan köyhien parissa. Hän on perustanut Barefoot collegen, köyhien kouluttamiseen tarkoitetun opiston Intiaan. Hänen mukaansa ratkaisuja maailman ongelmiin tulisi etsiä sisältäpäin. Pitäisi kuunnella paikallisia ihmisiä, sillä heillä on ratkaisut.

Roy opiskeli aikoinaan Intiassa omien sanojensa mukaan erittäin elitistisen, hienostelevan ja kalliin koulutuksen. Hänen elämänsä muuttui, kun hän uteliaisuuttaan päätyi pieneen kylään, jossa oli paha nälänhätä. Hän päätti alkaa elää ja työskennellä kylässä. Hän huomasi, että köyhillä on tietoja ja taitoja, joita ei tiedosteta eikä arvosteta maailmanlaajuisesti. Niinpä Roy päätti perustaa opiston, joka olisi tarkoitettu vain köyhille ja jossa opetettaisiin niitä asioita, joita köyhät pitävät tärkeinä. Barefoot college perustettiin Intiaan vuonna 1986. Bunker Royn mukaan perinteisten ammattien harjoittajien, kuten luunasettajien ja kaivonkatsojien pitäisi tulla näkyviin, heidän tulisi näyttää maailmalle, että heidän tietonsa ja taitonsa ovat yleispäteviä ja oleellisia. Barefoot collegen perustamisen jälkeen toiminta on kasvanut. Roy on perustanut iltakoulun lapsille, joissa opetetaan muun muassa kansalaistaitoja, demokratiaa ja eläintenhoitoa.

Barefoot college toimii aurinkoenergialla. Aurinkopaneelit asensi hindu-pappi, jonka tietämys aurinkoenergiasta on valtava, vaikei hän ole käynyt kouluja. Nykyisin Intiassa monet kylät toimivat aurinkoenergialla, minkä on mahdollistanut Barefoot collegessa koulutetut köyhät, ”aurinkoenergiainsinöörit”. Roy laajensi toimintaansa menemällä Afganistaniin ja Sierra Leoneen. Hän oli huomannut, että miehiä on hankala kouluttaa, niinpä hän haali näistä maista naisia, ”isoäitejä”, jotka tulivat Intiaan opiskelemaan aurinkoenergiaa. Koska yhteistä kieltä ei ollut, käytettiin kehonkieltä. Näistä koulutetuista naisista tuli aurinkoenergiainsinöörejä, ja he sähköistivät kotikylänsä aurinkoenergialla. He myös myös opettivat muita naisia kotimaissaan ja aurinkoenergialla toimivia kyliä tuli lisää.

Tämä Bunker Royn tarina kyllä näyttää, että hullut ideat voivat kantaa pitkälle. Mielenkiintoinen pointti, että maailman ongelmia voidaan ratkaista kuuntelemalla paikallisia, ilman mitään ulkopuolisia tahoja, jotka määräävät, mitä tehdään. Tokikin tuo Bunker Roy oli ulkopuolinen henkilö, joka tuli laittamaan hommia kuntoon, mutta hän toimi täysin paikallislähtöisesti. Hän ymmärsi, että paikallisilla on ratkaisut.

Eero: Hyvä alustus Pilviltä. Jotenkin tuntuu, että olit löytänyt tähän ihan eri näkökulman kuin minä. Kirjoitin itsekin tuosta pätkän, kun ei tänne ollut vielä silloin ilmestynyt mitään. Kirjoittamisen jälkeen Pilvi olikin ehtinyt päivittämään wikin. Lisään tuon nyt tähän perään, mikä saa sen ehkä vaikuttamaan vähän irtonaiselta. Lopussa vielä muuta liibalaabaa.

TED-esitykset ovat lyhyitä. Parhaat puhujat osaavat yleensä tiivistää asiansa niin, että katsojat haltioituvat ja tarttuvat esiintyjän innostukseen, eivätkä ainakaan esityksen aikana pysty käsittelemään aiheita sen syvällisemmin. Bunker Royn puhe on tästä hyvä esimerkki. Ensimmäisellä katselukerralla muistan olleeni haltioissani siitä, miten paljasjalkayliopisto on aukottoman nerokas tapa tuoda koulutusta ihmisten saataville. Nyt kun näkökulmana pitäisi olla koulun tulevaisuus yleisemmällä tasolla, tuntuu Royn esitys toisella katsomiskerralla hieman naiivilta. Periaate on jalo ja jos paljasjalkayliopiston idea jossain toimii, on siitä varmasti hyötyä sadoille, tuhansille, jopa miljoonille ihmisille.

Royn esityksestä jäi itselleni päällimmäisenä positiivisena asiana mieleen ylpeys työtä ja osaamista kohtaan, myös ilman diplomeita tai todistuksia. Tietotaidon levittäminen niille, jotka siitä käytännössä voivat eniten hyötyä, on ehdottoman tärkeää. Periaatteessa hieman kärjistäen voisi sanoa, että barefoot collegen idea on levittää ”perinnetietoutta” uudenlaisella tavalla, instituutiolla, jolla on nimi. Perinnetietous tässä tapauksessa on jotain monimutkaisempaa, kuin mitä termillä yleensä ehkä käsitetään, mutta idea on kuitenkin sama. Ihmisille opetetaan tärkeitä yksityskohtaisia tietoja ja taitoja, joiden avulla heidän on helpompi selvitä niissä olosuhteissa, jotka heidän ympärillään vallitsevat.

Roy ei suoraan väheksy lukutaidon merkitystä, mutta korostaa, miten hänen yliopistossaan täysin lukutaidottomat ihmiset oppivat aurinkoenergian salat ja rakentavat taloja, jotka eivät sorru. Tässä tullaan samaan ongelmaan, joka mielestäni vaivasi Sugata Mitran esitystä. Riittääkö, että ihmiset oppivat yhden taidon erittäin hyvin, vai pitäisikö ennemminkin pyrkiä opettamaan ihmisille ne peruspilarit, jotka mahdollistavat ehkä oppimisen yksinkertaisemmin ja helpommin? Ehkä tähän kysymykseen liittyen suurimman vaikutuksen itseeni tekikin lasten iltakoulu, jossa voitaisiin opettaa esimerkiksi lukemista ja laskemista.

Lähestyin itse Royn esitystä ehkä liikaa yleisestä koulun ja koulutuksen näkökulmasta. Jäin jotenkin vellomaan ajatukseen siitä, että voisiko esimerkiksi lukutaidon merkitystä jotenkin iskostaa ihmisten päähän, mikä ehkä muuttaisi laajemmaltikin kulttuuria "kehittyneempään" suuntaan, yhtään väheksymättä esimerkiksi lukutaidottomien mahdollista arvoa yhteiskunnalle. Pilvin alustuksen luettuani tajusin, että Royn tavoitteet ja lähtökohdat olivat ehkä käytännönläheisempiä kuin ensiksi ajattelin. Hän räätälöi kohderyhmälle sopivan koulutuspaketin, joka vaikutti konkreettisesti heidän elämäänsä. Mielestäni kuitenkin Barefoot collegen kohdalla kyse oli ainakin aluksi siitä, että paikallisilla nimenomaan ei ollut ratkaisuja. Ratkaisut tuotiin ulkopuolelta ja jokin raho (Roy) organisoi asiat siten, että paikalliset pystyivät ne käytännön tasolla toteuttamaan.

Elina: Paljasjalkayliopisto on hieno idea toteuttaa koulutusta paikoissa, joissa kaikilla ei ole mahdollisuutta kouluttautua. En ala toistamaan samoja asioita, mitä Pilvi ja Eero jo mainitsivat, vaan heitän ilmoille uuden ajatuksen.

Jos paikallisilla oli koulua varten kaikki tarpeellinen, miksi he eivät itse olleet perustaneet koulua aiemmin? Olisivatko he kokeneet koulun tarpeelliseksi jos Roy ei olisi tullut kuvioihin koulua perustamaan? Roy ei esimerkiksi kerro ilmenikö kyläläisten keskuudessa jonkinlaista vastarintaa koulunkäynnille yliopiston alkuvaiheissa. Kyllähän muutosvastarintaa yleensäkin esiintyy, vaikka muutos olisi kuinka hyvä tahansa. Syynä siihen, ettei koulua ollut aiemmin perustettu saattaa olla tietämättömyys tällaisesta systeemistä ylipäätään (eli ajatellaan tiedon siirtyvän isältä pojalle ja että näin on joka paikassa) tai se, että koulujärjestelmän olemassaolo on kyllä tiedossa, mutta sitä pidetään kaukaisena ja mahdottomana haaveena. Tai sitten ei ajatella, että itse oltaisiin kykeneviä tekemään asioiden muuttamiseksi mitään.

Kiinnostaisi tietää millaista kylän elämä oli ennen koulun perustamista ja paraniko ihmisten elämänlaatu koulun perustamisen jälkeen? Olivatko lapset esimerkiksi huomattavasti väsyneempiä paimennettuaan vuohia ensin koko päivän ja valvottuaan sitten yön koulussa? Loiko vaalijärjestelmä ja pääministerin valitseminen kylään lisää kilpailuilmapiiriä? Monesti länsimaissa ajatellaan, että kaikki haluaisivat elää, kuten me elämme (ja tiedän kyllä, että Bunker Roy oli itsekin intialainen, mutta käynyt ilmeisesti perin länsimaisen tyylisen koulutuksen), mutta meidänkin elämäntyylissämme on monia sellaisia asioita, jotka köyhemmissä maissa ovat paljon paremmalla tolalla.

Toivon, ettei tämä kuulosta millään muotoa rasistiselta tai siltä, että olisin paljasjalkayliopistoa vastaan. Mielestäni ajatus on todella hyvä, toimiva ja kuten Eerokin sanoi jalo, mutta tässä on vain yksi näkökulma asiaan.

Tomi: Vaikuttaa kyllä ihan mahtavalta hommalta tämä, mutta komppailen Elinaa siinä, että videolla toiminnasta sai hieman yksipuolisen kuvan. Vaikeuksia ja vastarintaa on varmasti esiintynyt. Teknologia ja siihen tarvittava tietotaito ovat myös alunperin ulkoa tuotu. Videon tärkeimpänä pointtina onkin minusta se, että koulutusta on mahdollista järjestää vaativissakin olosuhteissa ja aivan minimaalisella budjetilla. Barefoot college on siitä upea projekti, että sen käynnistäminen on vienyt aikaa vuosikymmeniä ja rakentamisprosessi on ollut osa koulutusta itseään. Pidin myös siitä ajatuksesta, että koulussa sai viettää aikaa niin pitkään kun itse halusi - kaksikymmentä vuotta tai kaksi päivää. Itsensä kehittäminen ei ole pelkkää diplomien ja todistusten haalimista vaan tiedon ja taidon kartuttamista ja jakamista. Vertaisoppiminen tuntui olevan isossa roolissa tuolla. Kääntöpuolena tässä oli Royn (humoristisena) esimerkkinä ottama kattojen tiivistäminen: entä jos joku ei haluakkaan jakaa tietojaan tai jakaa ne vain tietyn ryhmän kanssa. Siinä ei ihan demokratian ja tasa-arvon periaatteet täyty.

Noora: Mielenkiintoinen luento oli. Harmi, että se itsellä pätkäsi kesken kaiken. Kaikenkaikkiaan kuitenkin upea projketi tuo, minkä Roy on saanut alulle ja toteuttanut. Koulussa etenkin hieno ajatus on se, että oppilaat ovat opettajia ja opettajat oppilaita. Se sopisi hyvin myös meidän kouluihimme Suomessa. Oppialiden tietoutta ei pitäisi vähätellä, sillä varsinkin nyky-yhteiskunnassamme - jossa tieto on helposti kaikkien saatavilla - voivat oppailaat olla hyvinkin opettajaansa pätevämpiä joillakin aihealueilla. Siksi olisikin hyödyllistä, että kouluissa kaikki opettaisivat toisiaan ja opettajan tulisi hyväksyä se, että myös oppilaat voivat opettaa häntä. Useimmat opettajat tämän varmasti jo hyväksyvätkin, mutta eivät kaikki. Jotkut opettajat voivat kokea sen uhkana, jos oppilas on jollakin aihealueella häntä parempi.

Itsellekin tuli tuosta koulusta mieleen se, että miten esimerkiksi lapset jaksavat raskaan työpäivän jälkeen lähteä kouluun opiskelemaan. Toisaalta mielessäni kävi myös, että tämän kaltainen koulu ei ole se koulu, jota lapset esimerkiksi Suomessa haluavat vältellä. Luulen, että koulussa käyminen on verrastettavissa mukavaan vapaa-ajan viettoon Barefoot koulussa. Tämähän ei ole tavanomaista kirjoista pänttäämistä ja pelkkää ulkoa opetettelua. Ja motivoivaa on myös se, että koulussa saa antaa jotain myös itsestään ja kartuttaa muiden opiskelijoiden tietoisuutta.

Video tyssähti siihen kohtaan, kun Roy oli kertomassa koulussa käytettävästä nukkemetodista, joten siitä en kerennyt päästä kärryille. Sekin vaikutti melko mielenkiintoiselta. Motivoi varmasti nuormepia lapsia ja varmasti myös vanhempia.

Tobbe: Bunkerin idea sinällään on hauska ja toiminnan laajuus vaikutti minutkin kaikessa kyynisyydessäni. Perinnetieto ja iän myötä saatu kokemus ajaa monesti jo arkiajattelun puolesta monimutkaisen ja välillä turhan teoreettisen tutkintopohjan omaavan "asiantuntijan" ohi. Suomessahan on esimerkiksi Martat ym. kansalaisjärjestöt siirtävät käytännön arjen pyörittämistä helpottavaa tietoutta.Silti, on taas otettava huomioon konteksti. Bunker toimii maissa, joissa koulutettu väki siirtyy koulutuksen perässä kauas kotiseudultaan ja vieraantuu alkuperäisestä asuinympäristöstään ja sen kulttuurista usein Eurooppalaissävytteisessä korkeakoulujärjestelmässä. Tutkinto ei kuitenkaan takaa aina vuorovaikutustaitoja tai kulttuurisensitiivisyyttä, jota varsinkin etnisesti herkillä alueilla tarvitaan. Onkin luonnollista kouluttaa paikallisia jakamaan tietoa ja siten voimaannuttaa paikallisväestöä itse parantamaan elinolojaan, esimerkiksi näiden aurinkovoimalla toimivien lyhtyjen avulla. Suomalaiskouluissahan on jo kouluvaareja ja -mummoja, jotka auttavat käytännön askareissa. Toivottavasti krooniseksi paikoitellen muuttuva kasvatusalan säästökuuri mahdollistaa näiden tietoa pursuavien konkareiden saapumisen kouluihin.

Patrick Awuah, How to educate leaders? Liberal arts

Eero: Patrick Awuahin puhe oli järjestyksessään kolmas, jonka katsoin valitusta kuuden videon sarjasta. Kahden intialaismiehen esitysten jälkeen se tuntui raikkaalta tuulahdukselta tietynlaista maalaisjärkisyyttä. Awuah keskittyi oman maansa, Ghanan, taloudelliseen ja poliittiseen tilanteeseen, sekä siihen miten ne liittyvät koulutukseen Afrikkalaisessa yhteiskunnassa.

Awuah mainitsee kuuluvansa maansa eliittiin. Pyramidin ylimpään 5 %:n jotka saavat hyvän koulutuksen ja sitä kautta todennäköisesti jonkun korkean viran. Käytännössä tähän 5%:n kuuluvat toimivat ainakin jollain tasolla johtajana, oli kyse sitten paikallisen sairaalan tai koko valtion johdosta. Kaikessa onkin kyse johtamisesta. Opiskeltuaan ulkomailla ja työskenneltyään vähän aikaa Microsoftilla Awuah palasi kotimaahansa ja tajusi, että maan talous ja hallinto oli kuralla. Ghanassa ei ollut vapaita markkinoita, lakeja ja infrastruktuuria, jotka mahdollistaisivat rehellisen yrittämisen ja sitä kautta epäsuorasi myös maan kehittymisen. Tämä johtui johtajista.

Ghanalaisessa kulttuurissa johtajista onnistutaan kouluttamaan epäeettisiä, itseriittoisia ja todelliseen ongelmanratkaisuun kykenemättömiä, näin kärjistäen. Awuah mainitsee kolmeksi suurimmaksi ongelmaksi korruption, heikot instituutiot ja heikot johtajat. Hänen mukaansa tämä on syynä maan ongelmiin. Näihin ongelmiin Awuah haluaa etsiä ratkaisuja. Hän ei ole pyrkinyt pelastamaan maailmaa hienoilla tempuilla, vaan kotimaataan ja –mannertaan tunnistamalla ongelman ja etsimällä siihen ratkaisuja. Awuahin tavoitteena on rakentaa koulutusjärjestelmä (liberal arts college), joka tukee tulevien päämiesten kasvamista ja kehittymistä eettisesti vastuuntuntoisiksi, yritteliäisyyttä arvostaviksi johtajiksi. Nämä tulevaisuuden johtajat toivon mukaan ymmärtävät, että johtajien on tarkoitus palvella ihmisyyttä eikä omia tarkoitusperiään.

Awuahin esitys antaa mielenkiintoisen näkökulman siihen, miten erilaisista lähtökohdista koulutusta joudutaan eri maissa kehittämään. Jos Bunker Roy ja Sugata Mitra maalailevat esityksissään suuria linjoja, joilla koko maailma saatetaan sisäisen motivaation täyttäminä tiedon lähteille, niin Awuah lähtee liikkeelle täysin päinvastaisesta ongelmasta: kuinka korjata tietyn kulttuurin sisällä näyttäytyvät ongelmat käyttämällä hyväksi muilta opittua ja omia ideoita. Suomalaista koulua käydään ihmettelemässä kaikkialta maailmasta. Suoraa muottia ei kuitenkaan voi antaa kellekään, sillä maailmassa ei ole kuutta miljardia suomalaista. Koulutuksen kehittämisestä puhuttaessa pitäisikin aina muistaa, että missä, milloin, miksi ja miten sitä halutaan muuttaa.

Elina: Tämä video antaa mielestäni perustelun sille, miksi tuo aikaisemman videon kohdalla esittelemäni näkökulma, jonka kärjistettynä voisi ilmaista niin, ettei kehitysmaiden asioihin kannata puuttua, on jokseenkin toimimaton.

Olin itse kahtena viime vuonna käymässä Etiopiassa tekemässä laaja-alaistavan harjoittelun ja syventävät projektiopinnot muutaman muun opeopiskelijan kanssa. Awuahin kertoma opetusmalli on nähtävissä myös etiopialaisessa koulussa. Opetus on pitkälti ulkoa opettelua ja opettajan sanojen toistamista. Kun yritimme opettaa englantia keskustelevasti esimerkiksi niin, että annoimme oppilaille kuvia, joista piti tehdä lauseita, muodostui sekin ongelmalliseksi, sillä heillä ei ollut opettajan asettamaa mallia siitä, miten lauseita pitäisi muodostaa. Tai kun kysyimme lempiväriä, kaikkien oppilaiden lempiväri oli yllättäen sama, kuin opettajalla. Monissa Afrikan maissa tilanne on samanlainen. Koulu perustuu auktoriteettien seuraamiseen ja lauseiden ulkoa opetteluun, vaikkei kunnolla ymmärrettäisi, mistä lauseessa on kyse.

Tässä esimerkki etiopialaisesta kokeesta:

Mikä on banaani? (rastita oikea vaihtoehto)

1) Hedelmä, 2) Kukka, 3) Vaihtoehdot 1 ja 2 ovat molemmat oikein, 4) Mikään vaihtoehto ei ole oikein.

Huomaatte varmaan itsekin, mikä tässä niin sanotusti mättää.

Afrikan maiden johdosta kertoo taas hyvin esimerkki Etiopian politiikasta. Etiopia on demokraattinen tasavalta, mutta siellä on vain yksi poliittinen puolue. Näin ollen esimerkiksi presidentinvaaleissa ei sen kummemmin tarvitse äänestää. Eräs Etiopiassa kauan asunut suomalainen kertoi meille myös, että kun hän oli seurannut Suomen presidentinvaaleja televisiosta sinä vuonna, kun Ahtisaari valittiin presidentiksi, oli hänen etiopialainen ystävänsä kysynyt: "Mitä tapahtuu tuolle toiselle ehdokkaalle, kun sitä ei valittu? Tapetaanko se vai joutuuko se vankilaan?" Tästäkin syystä voi olla, että politiikka on kuihtunut Etiopiassa yhteen puolueeseen, eikä presidenttiehdokkaiksi ole kamalasti tunkua.

Mutta tiesittekö, että Etiopian nykyinen pääministeri on käynyt Tampereen yliopiston? :) Tästä päästään hyvin takaisin koulutuksen pariin. Huomasimme harjoittelua tehdessämme, etteivät etiopialaiset oppilaat ole kykenemättömiä kertomaan omia mielipiteitään ja ajattelemaan kriittisesti kun heille annetaan siihen mahdollisuus. Omassa kouluopetuksessaan he eivät kuitenkaan ole sellaiseen tottuneet. Opetuksemme aikana oppilaat alkoivat puhua aina vain enemmän ja enemmän ja esittämään aina vain monimutkaisempia ajatuksia, joihin me emme tarkoituksellakaan antaneet heille mallia.

Ongelmana kehitysmaisen koulutuksen kehittämisessä on mielestäni juuri se, ettei siellä tieto ole niin helposti saatavilla, kuin täällä. Internetistä ei ole juuri tietoakaan, (eikä sitä varten tarvittavista laitteista, kuten tietokoneista tai sähköstä) eikä kirjojakaan ole kovin helposti saatavilla. Tässä tapauksessa olisikin varmasti tilausta myös paljasjalkayliopiston kaltaisille ideoille.

Pilvi: Kiintoisia juttuja Elinalla! En ole käynyt Afrikassa, mutta mietiskelin jokin aika sitten, että haluaisin mennä sinne suorittamaan harjoittelua. En kuitenkaan mennyt, sillä jotenkin tuli olo, ettei minun ole sopivaa mennä sinne tuomaan omaa koulutustani esille. Ajattelin, että mitä paikalliset voisivat opetuksestani hyötyä, kun minulla on länsimaalainen ajattelutapa, heillä taas afrikkalainen, joka ei ole minulle lainkaan tuttua. Tuli ehkä vähän sellainen olo,että olisin siellä kuin mikäkin valkoinen lähetyssaarnaaja ”paremmasta maailmasta”,eikä ajatus miellyttänyt minua lainkaan.

Nyt kuitenkin pohdin asiaa uudestaan. Eero sanoi hyvin, että koulutuksen kehittämisestä puhuttaessa pitäisikin aina muistaa, että missä, milloin, miksi ja miten sitä halutaan muuttaa. Kun tiedostaa nämä asiat, en näe mitään estettä sille, miksei esimerkiksi juuri suomalaista koulutusosaamista voisi viedä vaikkapa Afrikkaan. Elinan tarinan perusteella voi sanoa, että te ainakin onnistuitte tehtävässänne, saitte oppilaat ajattelemaan omilla aivoillaan, mikä varmasti on hyvä päämäärä koulutusessa maailmanlaajuisesti. Myös Patrick Awuahin esittelemä johtajien kouluttaminen on perustaltaan erittäin hieno ajatus. Eri kansat voivat tehdä keskenään yhteistyötä ja olla avuksi toiselle, kunhan kaikessa toiminnassa otetaan aina huomioon konteksti.

Elina: Pakko vielä jatkaa sen verran, että juuri tuo ajatus tuosta "valkoisesta lähetyssaarnaajasta" on vähän niin kuin taustalla tuossa Paljasjalkayliopisto-videon kommentissani. Että miten sen paikallisiin oloihin puuttumisen voisi tehdä nimenomaan niin, että se olisi auttamista, eikä pätemistä. Ettei paikallisille tulisi sellainen olo, että joku tulee vain kertomaan heille kaiken, mitä he tekevät väärin. Vaan että joku tulee kertomaan, miten asiat voisi halutessaan tehdä toisin ja mahdollisesti paremmin. Meillä se oli sillä tavalla helpompaa, että mukana oli henkilö, joka oli käynyt tuolla koululla jo useita kertoja aiemmin. Hän tiesi maan tavat ja koulun tavat, sekä sen miten paikalliset suhtautuvat uusiin ajatuksiin. Hänen avullaan muokkasimme opetustamme niin, että tällainen "valkoisen lähetyssaarnaajan" mielikuva olisi mahdollisimman kaukana siitä, mitä teimme. Ilman tätä henkilöä, olisimme varmaan tehneet monta virheliikettä, jotka olisivat vaikuttaneet nimenomaan siltä, että "kyllä me hei Suomessa tiedetään, meillä on kuulkaas Pisa-tulokset ja kaikki ja teillä ei oo mitään, että antakaas kun äitinne näyttää.." (Vähän kärjistetysti, mutta kuitenkin :D ) Semmoinen maassa maan tavalla -ajatus olisi aina hyvä pitää mielessä, kun menee niin sanotusti pistämään nokkansa muiden asioihin.

Tomi: Patrickin luento oli piristävä jo siltä kantilta, että mies otti aiheensa todella vakavasti, eikä ollut vetämässä mitään stand up showta, kuten vaikka Ken Robinson. Miulle tuli videosta ja teidän kommenteista mieleen, että eihän siitä nyt niin kauaa ole, kun Suomessakin paasattiin koko luokan voimin, että HAUKI ON KALA ja karttakeppi viuhui jos joku kikkaili omiaan jne. Kehitystä on onneksi tapahtunut, mutta historiaa ei sovi unohtaa. Etenkin, jos lähtee viemään nykyistä systeemiä muualle. Siinähän on heti jo yksi yhteinen tekijä. Meilläkin tehtiin joskus näin! Miun mielestä Awuahin sanoma on yhdeltä osin melko yleismaailmallinen, eikä suinkaan pelkästään Afrikkaan keskittyvä (vaikkakin se tuleekin siellä karummin näkyviin). Empaattisten ja eettisesti "oikein" toimivien ihmisten kasvattiminen maailmaan, jossa mennään vahvasti raha ja oma etu edellä, on yksi koulun tärkeimpiä tehtäviä. Jos vähän katselee ympärilleen, niin näkee, ettei tämä meidän länsimainen systeemikään ihan aukoton ole ollut. Tuloerojen kasvaessa jatkuvasti lisäntyy empatiakyvyn merkitys entisestään toimivan yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnin takaajana. Ei tästä kauaa ole (viime viikolla?), kun Hesarissa oli otsikko, etteivät hyvinvointi-Suomen asukkaat pysty enää samaistumaan köyhemmän kansanosan asemaan. Melko huolestuttavaa, eikö?

Tobbe: Eikös Suomessakin johtoportaan ihmisistä kasva ajan myötä itseriittoisia, ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja (yt:t ja irtisanomiset) kehittäviä ja täten monissa päätöksissään epäeettisiä johtajia. Absurdia, mutta ilmeisen totta. Tomin mainitsema juopa tuloerojen välillä kasvaa meillä. Vastareaktioille hymähtelykään ei lupaa hyvää tässä suhteessa. Mitä me siis olemme viemään koulujärjestelmäämme muualle? Viimeisten mielikuvien perusteella koko paletti on vähän levällään opetussuunnitelmauudistuksen alla. Noh, katsotaan.

Suomalainen koulujärjestelmä on kummajainen ja syystäkin. Suomalaiset ovat maailman mittakaavassa aikamoisia kummajaisia. Pieni haja-asutettu kansa jne. Eeroa mukaillen pidän hyvänä asiana, että Patrick haluaa tavoitella muutosta kulttuurin sisältä. Tehdään omat johtajat kyvykkäiksi luomaan parempaa tulevaisuutta. Usein apua haetaan länsimaista, joiden arvot ja normit eivät päde vuosisatoja väärinkäytetyllä mantereella. Afrikan tapauksessa koulutus rakentuu kuitenkin väkisin siirtomaa-ajalta peräisin oleville perustoille. Jo opetuskielen valinta aiheuttaa päänvaivaa maassa, jossa vanhan emämaan kielen ohella puhutaan lukuisia eri kieliä. Koulutuksen tulisi kyetä jo aiemmissa kommenteissa mainitun mukaisesti luomaan kykyä empatiaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Miten tämä sitten onnistuu, kun eri heimot, puolueet ja suvut omaavat vuosikymmeniä pitkät kaunat keskenään. Valitettavasti pidän Afrikan tulevaisuutta melko lohduttomana. Toivon olevani väärässä ja Patrickin esittämä optimismi ja toivo ajavat vanhojen, pinttyneiden valtarakenteiden yli.

Noora:

Pisti mietityttämään tuo Elinan kommentti, jonka etiopialainen oli kysynyt Suomen presidentinvaalien aikaan: "Mitä tapahtuu tuolle toiselle ehdokkaalle, kun sitä ei valittu? Tapetaanko se vai joutuuko se vankilaan?" Kun ajatusmaailma on tämä, en ihmettele että presidentivaaleihin ei ole kauheasti tunkua. Vaikea on varmasti löytää kovin hyvää johtajaakaan siis. Ja kaiken huippuhan on vielä se, että valittiinpa johtajaksi kuka tahansa, kukaan ei varmasti uskalla hirveästi kapinoida uutta johtajaa ja hänen mielipiteitään vastaan. Ainakaan julkisesti. Ensin on ihmisiä, jotka kannattavat eri ehdokkaita ja kas kummaa, kun yksi niistä valitaan, niin sitten sitä kannattaakin lopulta kaikki. Ei ole paljoa vastaan sanomisia ja purnaamisia.

On hienoa, että Patrick on ottanut asiakseen näin tärkän asian. Vaikka hänellä on itsellään hyvät lähtökohdat elämässään ja kuuluu ns. eliittiin, hän jaksaa ja haluaa olla aidosti kiinnostunut kansansa asioista ja tekee jotakin asioiden parantamiseksi. Oikeudenmukaisia, rehellisiä ja vastuuntuntoisia johtajia tarvittaisiin enemmän ja presidentinvaaleissa tulisi olla enemmän tällaisia hyviä vaihtoehtoja. En sitten tiedä, onko siellä jo ollutkin, mutta he eivät vain ole päässeet koskaan vaaleja pidemmälle, vaan johtajan pallille on valittu aina se vähemmän onnistunut vaihtoehto. Miten siellä sitten vaaleissa toimitaan? Rahako ratkaisee, en tiedä..

Kiran Sethi, Kids, take charge

Tobbe: Kiranin esityksessä oli kyse lapsien vaikuttamismahdollisuuksien lisäämisessä erilaisten projektien kautta. Meillä Suomessa oppilaat pääsevät vain ajoittain vaikuttamaan oman ympäristönsä toimintaan, mutta heillä on asiat jo lähtökohtaisesti paremmin kuin monilla vertaisryhmänsä edustajilla ulkomailla. Suomalaislapsilla vaikuttamistoiminta rajoittuu mielestäni pitkälti perhepiirissä tapahtuvaan vaikuttamiseen, mutta esimerkiksi nuorisovaltuustoja ja oppilaskuntia on lähes jokaisella paikkakunnalla. Näihin tosin seuloutuu vain aktiivisimmat lapset ja nuoret. Videoa katsellessa pohdin, kuunnellaanko suomalaislapsia riittävästi hektisen arjen keskellä? Onko heillä forumia, jossa tuoda julki omat mielipiteensä ja otetaanko some-sukupolven aivoituksia tosissaan aikuisten parissa? Kyse on kuitenkin meidän vanhempien ympäristön ohella myös nuorten ympäristöstä.

On myös huomioitava konteksti, jossa Kiran Sethi toimii. Lapsien oikeudet eivät aina toteudu kehitysmaissa ja arki voi olla hyvinkin haasteellista. Se, että lapset saavat itselleen iloa ja voimaa vaikka saamalla aikuiset kuuntelemaan itseään jonkin tärkeän asian tiimoilta jo sinällään riittää antamaan voimaannuttavan tunteen. Mikäli heidän toimintansa johtaa konkreettisiin muutoksiin, on voimaannuttava vaikutus luonnollisesti suurempi. Osaisivatko suomalaislapset iloita saamistaan muutoksista? Mielestäni osaavat jo nyt. Lasten ennakkoluulottomuutta ja energiaa tulisikin hyödyntää yhä enemmän, sillä kuten Sitha mainitsee puheessaan, into on tarttuvaa. Lasten elämää ohjataan aikuisten toimesta eri maissa eri tavoin. Teollisissa maissa lapset pyritään ohjaamaan parhaaseen mahdolliseen koulutukseen, kun taas kehitysmaissa lapsien rooli on huolehtia ensisijaisesti oman perheen ja kylän tarpeista. Tärkeintä olisikin korostaa universaalilla tasolla lapsille heidän pystyvän vaikuttaa omaan elämäänsä ja sitä kautta ympäristöönsä.

Elina: Videolla nähtävä idea oli jälleen kerran todella hieno esimerkki osallistavasta opetuksesta. Tässä osallistettiin myös koko lähipiiri, ei pelkästään oppilaita.

Mietin mikä suomessa olisi sellainen asia, johon lapset voisivat konkreettisesti vaikuttaa esim. opettamalla vanhempiaan? Ja myös tuota, että osaisivatko suomalaiset lapset iloita aikaansaamastaan muutoksesta? Toisaalta mikäli lapset laitettaisiin toteuttamaan jotain suurta projektia alusta asti, tuottaisiko se tulevaisuudessa henkilöitä, jotka ovat parikymppisenä burn outin partaalla, kun aina vain pitäisi saada aikaan enemmän ja parempaa? Itseäni olisi ainakin lapsena jo stressannut paljon se, jos olisi pitänyt keksiä ratkaisu alkoholismiin tai johonkin muuhun aikuisten ongelmaan ja mikäli ideamme ja tempauksemme ei olisi poistanut ongelmaa kokonaan, olisin pettynyt itseeni ja stressannut entistä enemmän. Toisaalta stressasin lapsena myös "tavallisenkin" opetuksen vuoksi, joten stressiä ei voi kai sinänsä pitää suurena syynä olla toteuttamatta tämän kaltaisia projekteja myös Suomessa.

Eero Tärkeä aihe mutta videosta tuli ihan liikaa olo, että katson jotain new-age liikkeen hurmoksellista I CAN –tilaisuutta. Pitäisi laskea kyynisyysastetta… On oikeasti hienoa, että Intiasta kumpuaa selkeästi paljon halua satsata lapsiin ja tulevaisuuteen. Televisiossa pyöri vähän aikaa sitten kampanja, jossa aikuisia muistutettiin antamaan lapsille aikaa ja kuuntelemaan heitä. Kun olin päässyt ensimmäisestä vastareaktiosta yli, tästä tuli ehkä vähän samanlainen olo, joskin Intian (tai ehkä kehitysmaiden yleensä) kontekstissa. Lähtökohtaisesti lapsia pitäisi aina kuunnella. Sethin kampanjan suurena etuna voisikin nähdä kulttuurin muuttamisen yleensä enemmän tuohon suuntaan. Kun lapset kokevat saavansa elää ja vaikuttaa turvallisessa ympäristössä, voisi heidän kuvitella aikuistuessaan muistavan siirtää positiiviset kokemuksensa omiin lapsiinsa. Elinan pointti yksilöllisten erojen huomioimisesta ja rajojen asettamisesta on kuitenkin tärkeä. Jos lapsi ei yhtenä päivänä innostukaan aiheesta, pitää se tietyissä rajoissa hänelle sallia.

Ensimmäisen kappaleen jaaritteluista huolimatta oikein löytänyt punaista lankaa tästä videosta. Ensimmäisen kommentoijan poiminta siitä ajatuksesta, millaisia mahdollisuuksia lapsilla on vaikuttaa, on toki tärkeä. Vaikuttamisen olisi kuitenkin hyvä muistaa olevan myös muuta, kuin maailman muuttamista ja suuria linjoja. Näkisin ehkä asian jotenkin niin, että kun lasten asema esimerkiksi pohjoismaissa on kohtuullisen hyvä, on tärkeintä opettaa lapsille, että pieniinkin asioihin (vaikkapa oman lähipiirin hyvinvointi) vaikuttaminen voi olla tärkeää. Jos sitten joltakulta löytyy innostusta niin heille sallittakoon suurempien kysymysten kanssa painiskelu. Elinaa kompaten; aikuisten ongelmia ei pidä kaataa lasten niskaan, vaikka lapsilta saattaisi hyviä korjausehdotuksia saadakin.

Tomi Tässä mentiin mielestäni aika perusasioiden parissa - ehkä jopa itsestäänselvyyksien? Innostunut ja itsevarma oppilas oppii kuin välinpitämätön ja epävarma. Mielestäni Suomessa kouluissa (ja kunnissa) otetaan jo aika paljon huomioon lasten vaikuttamismahdollisuuksia. On erilaisia oppilaskuntia yms. jotka pääsevät vaikuttamaan koulun sisäisiin asioihin. Olen Eeron linjoilla siinä, että pieniin asioihin ja omaan lähipiiriin vaikuttamisen kokemus olisi ensisijaisen tärkeää. Silloin aletaan päästä myös vastuun kantamisen teemaan ja siihen, miten omat valinnat ja pienetkin jutut voivat vaikuttaa omaan ja läheisten elämään. Oppilaan kannustaminen, itsevarmuuden tukeminen ja omien tekojen syy-seuraus-suhteiden tajuamiseen johtava kasvatus kuuluu mielestäni oleellisesti koulun toimenkuvaan. Eihän näiden asioiden tavoittelu ole millään tavalla pois OPS:n tietopuolen tavoitteiden toteuttamisesta vaan kulkee kätevästi siinä rinnalla - toisiaan tukien.

Pilvi Joo sama tunne tuli myös minulle, että aika itsestäänselvien asioiden parissa mentiin tässä videossa. Mutta hienoa osallistavaa kasvatusta tosiaan, näitä ted-luentoja katsellessa käsitykseni Intiasta on muuttunut, siellähän ollaan tosi valveutuneita koulutuksen suhteen. Ainakin nämä muutamat videot antavat niin ymmärtää.

Mutta joo tosiaan, mielestäni Suomessa lasten vaikuttamismahdollisuuksiin on kiinnitetty ihan hyvin huomiota. Ja samoilla linjoilla olen Tomin ja Eeron kanssa siitä, että omaan lähipiiriin vaikuttaminen ja sen tukeminen on ensisijaista.