Teräsbetoniperunat

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ryhmän jäsenet[muokkaa]

Maria Huhtinen 🎅

Mikko Mononen 🎅

Jesse Rahkola 🎅

Viivi Salo 🎅

Alex Zervakis 🎅

Suoritusmuoto[muokkaa]

A+B

Kaikille yhteiset videot[muokkaa]

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud[muokkaa]

Sugata Mitran videoluento “Build a School in the Cloud” käsittelee opetusta ja oppimista nyt ja tulevaisuudessa. Alustuksena Mitra väittää tämänhetkisen koulutusjärjestelmämme olevan brittiläisen imperiumin peruja, jossa oppilaita tuotetaan keskenään vaihtokelpoisiksi osiksi koneeseen, jota ei ole enää olemassa. Mitra väittää, että tieto perinteisessä tarkoituksessaan on menettänyt merkityksensä, eikä oppilaiden tarvitsisi olla nykymaailmassa tiedoiltansa toistensa klooneja. Ajalla ennen sähköisiä viestimiä ja tietoverkkoja oli yhdenmukainen koulutus tarkoituksenmukaista. Koulutusputkesta valmistunut pystyttiin sijoittamaan mihin tahansa laajan imperiumin kolkkaan ilman suurempia ongelmia.

Suomalaista koulujärjestelmää kritisoidaan välillä tasapäistämisestä, eli siitä, että oppilaiden erityistarpeita ei oteta riittävän hyvin huomioon. Tekniikan Akateemisten liiton Pekka Pellisen mukaan tämä voi johtaa huippuosaamisen hukkaamiseen. (Lappalainen 2011.) Sugata Mitran maantieteestä riippumattoman verkkokoulun perusajatuksena on, että halu oppia on sisäsyntyistä ja näin ollen sitä tulee kannustaa parhaimman oppimistuloksen saavuttamiseksi. Mitra vei oppimismateriaalein ladattuja tietokoneita maaseudun lapsille vapaaseen käyttöön. Kun Mitra muutaman kuukauden päästä saapui tarkastelemaan tuloksia, hän yllättyi kuinka hyvin lapset olivat sisäistäneet yliopistotasoisia oppimateriaaleja huolimatta siitä, että ne olivat vieraskielisiä ja tarkoitettu huomattavasti enemmän pohjakoulutetuille aikuisille opiskelijoille. Testattuaan oppilaiden tietoja Mitra huomasi, että kannustavan aikuisen pelkkä läsnäolo oppimistilanteessa riitti parantamaan testituloksia merkittävästi. Suomessa kaikentasoiset oppijat paremmin huomioon ottavaa opettamista on tutkinut ja hyvin tuloksin kokeillut Pekka Peura. Peuran mukaan käytössä oleva arviointikulttuuri on suurimpia syypäitä huonoon opiskelumotivaatioon ja kehottaa siirtämään arviointia oppilaille itselleen. (Peura 2014 & Peura 2016.) Porkkanana sekä Mitran että Peuran oppilaille esimerkkitapauksissa toimii lisääntynyt ymmärrys omasta osaamisesta ja itseluottamuksen kasvu. Eräs parhaita esimerkkejä äärimmilleen viedystä arviointikulttuurista ovat ylioppilaskirjoitukset, joita on kritisoitu raskaana ulkoluku-urakkana, joka ei hyödytä jatko-opintojen tai työelämän haasteissa millään tavalla. Lukiolaisten liitto otti keväällä kantaa tulevaan ylioppilaskirjoitusuudistukseen viittaamalla Opetushallituksen pääjohtajan Aulis Pitkälän haastatteluun, jossa hän oli valmis poistamaan kirjoitukset kokonaan. Lukiolaisten liitto myötäilee Pitkälän kantaa kirjoitusten kehittämistarpeesta, erityisesti jatko-opintoja silmällä pitäen. Korkeakoulujen pääsykokeiden korvaaminen parannetuilla yo-kokeilla vähentäisi näin kirjoituskevään stressiä ja välivuoden tarvetta. (Luukkainen 2016.) Tämänkaltaiset pohdinnat herättävät kuitenkin muutamia kysymyksiä. Miten pääsykokeiden poistaminen ja korvaaminen yo-kokeilla vaikuttaisi työelämästä opintoihin palaavien mahdollisuuksiin opiskella? Hyvin laadituissa pääsykokeissa pääsykoekirjallisuus luo pohjatietoja tulevia opintoja varten. Kuinka tämä huomioitaisiin uudistetuissa yo-kokeissa?

Sugata Mitran onnistuneet opetuskokeilut intialaislasten parissa osoittavat hyvin, kuinka ihminen on luonnostaan tiedonhaluinen. Kuinka hyvin kokeilu siirtyisi sitten länsimaihin, joissa lapsilla on jatkuvan internet-yhteyden myötä pääsy koko ajan käytännössä koko ihmiskunnan keräämään tietoon. Ehkäpä kadulle sijoitettu oppimismateriaaleja sisältävä tietokone ei keräisi ympärilleen innostunutta lapsilaumaa, mutta sovellettuna ajatuksena entistä omaehtoisempi opiskelu on varmasti oikea suunta. Ihmiset oppivat eri asioita eri tahtiin ja joskus asian ymmärtäminen on kiinni siitä, että se selitetään hieman eri sanoin. Mitran huomiot siitä, kuinka pidemmälle edenneet lapset opettivat muita ja samalla laajensivat omaa ymmärrystään asiasta. Tietokoneohjelmoinnissa on tähän liittyvä käsite, rubber duck debugging, jossa konkreettiselle tai kuvitteelliselle kumiankalle selitetään, mitä korjattavana oleva koodi tekee (Wikipedia 2016). Prosessi selkeyttää ohjelmoijan omaa ymmärrystä koodista ja todennäköisesti vian aiheuttava kohta koodista löytyy kuin itsestään. Kumiankka, kollega tai kanssaopiskelija auttaa hahmottamaan käsillä olevaa ongelmaa kuuntelemalla ja parhaassa tapauksessa esittämällä sopivia kysymyksiä. Asian voi kiteyttää niin, että ryhmä on enemmän kuin jäsentensä summa.

Mitran School in the Cloud -projekti innostaa oppilaita tutkimaan asioita oman mielenkiinnon pohjalta, kysymällä opintoja ohjaavia kysymyksiä (Big Questions) ja kannustamalla eteenpäin verkossa toimivien ohjaajien (Grannies) avulla. Oppilaan ja ohjaajan ei tarvitse olla samassa maassa, tai edes samalla mantereella, sillä tietoverkon avulla videoyhteys syntyy valtamerenkin ylitse. Projektin kuulumisia lukiessa syntyy hyvin positiivinen kuva ja mukaan on saatu isoja kumppaneita, kuten Microsoft ja Newcastle University (Newcastle University 2016). Verkko tarjoaa monenlaisia resursseja oppimiseen, esimerkiksi Coursera ja edX, joissa voi suorittaa yliopistotasoisia opintokokonaisuuksia tai yksittäisiä kursseja oman koneen äärellä, kotoa poistumatta. Kurssitodistuksiakin näistä halutessaan saa ja verkon kautta suoritettuja kursseja on tietyin varauksin mahdollista siirtää opintopisteiksi myös kotimaisiin yliopistoihin, puhumattakaan mahdollisuudesta osallistua huippuyliopistojen luennoille ilmaiseksi. Selkeästi malli voi toimia ylemmillä asteilla, mutta kuinka sitten perusopetuksessa? Voiko verkkokoulussa oppia lukemaan tai laskemaan ilman läsnäolevaa ohjausta? Mikä on lähtötaso, minkä Sugata Mitran esittelemä koulutusmalli vaatii?

Lähteet:
Lappalainen, T. 2011. Pekka Pellinen: “Suomalainen koulu on pikkuisen liian tasapäistävä”. Suomen Kuvalehti. <http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/pekka-pellinen-suomalainen-koulu-on-pikkuisen-liian-tasapaistava/> (käytetty 14.12.2016).
Luukkainen, E. 2016. Lukiolaiset: Parempia ylioppilaskirjoituksia! <http://lukio.fi/lukiolaiset-parempia-ylioppilaskirjoituksia/> (käytetty 14.12.2016).
Newcastle University. 2016. School in the Cloud. <https://www.theschoolinthecloud.org/> (käytetty 14.12.2016).
Peura, P. 2014. CASE 2 Yksilöllisen oppimisen opetusmalli “Peuran polku”. <http://www.oph.fi/download/163633_Case2_Peuran_polku.pdf> (käytetty 14.12.2016).
Peura, P. 2016. Äidinkielen ja matematiikan yhteistyökurssi ja tiimioppiminen. <http://maot.fi/author/ppeura/> (käytetty 14.12.2016).
Wikipedia. 2016. Rubber duck debugging. <https://en.wikipedia.org/wiki/Rubber_duck_debugging> (käytetty 14.12.2016).

Noah (lyhytelokuva)[muokkaa]

Noah on teini-ikäinen, diginatiivi, joka liikkuu internetissä ja sosiaalisessa mediassa kuin kala vedessä, mutta toisaalta ei malta keskittyä mihinkään tietokanavaan hetkeä pidempään. Noahin maailmassa eletään hetkessä, ja kauaskantoisiakin johtopäätöksiä tehdään hyvin nopeasti, jopa hätäillen. Kognitiivisen moniajon lomassa välttämättä myöskään normaaleja eettisiä sääntöjä ei noudateta, vaan tarvittaessa tyttöystävän Facebook-tilikin murretaan, jos siitä saadaan tukea omille epäilyksille tai toimille.

Noah on äärimmilleen viety esimerkki siitä, kuinka oman mediakuplan sisältä on vaikea nähdä maailmaa neutraalisti tai edes yrittää tulkita sitä muuten kuin omasta näkökulmasta. Kun 1990-luvulla tuskailtiin kuinka sähköpostia ei ehdi lukemaan kunnolla, saati vastaamaan työpäivän mittaan, on tilanne nykyään jo henkilökohtaisten- työ-, ja opiskelutietokanavien ilotulituksessa katastrofaalinen. Viestitulvasta on vaikea poimia merkityksellistä tietoa, joten suurin osa jää pelkäksi dataksi, käsittelemättä.

Tutkimusten mukaan nuorten monilukutaito on muuttunut moniajoksi perinteisen lukutaidon tiukan yhteen asiaan keskittymisen sijaan. Tottunut internetin ja sosiaalisen median käyttäjä kuluttaa yhtä aikaa useampaa tietokanavaa ja kykenee myös käsittelemään tätä tietoa. Carita Kiili on väitöskirjassaan (Kiili 2012) tutkinut, että tehokas internet-lukutaito vaatii harjoittelua, sekä mielellään yhteistyötä tiedonhankinnassa. Diginatiivitkaan eivät automaattisesti hyviä löytämään tietoa verkosta, vaan tiedonhaku- ja -hankintataitoja on harjoiteltava. Monipuolinen lukeminen takaa hyvät edellytykset tehokkaasti monilukutaitoiseksi median käyttäjäksi.

Uusi sähköinen media luottaa perinteisiä printtimedioita huomattavasti enemmän kuvalliseen ilmaisuun, joka vaatii myös lukijalta uudenlaista kykyä ymmärtää informaatiota. Yhteen kuvaan saadaan mahtumaan tiiviisti paljon tietoa, mutta se vaatii toisaalta lukijalta kykyä kuvalliseen hahmotuskykyyn ja eri muodoissaan olevan tiedon yhdistämiseen.

Noah on lyhytelokuva, joka vaatii katsojaltaan samanlaista modernia hektistä medialukutaitoa, jonka avulla päähenkilö koettaa luovia läpi mittavan informaatiotulvan. Verrattuna 1990-luvun enimmäkseen merkkipohjaiseen, tietyssä mielessä lähellä perinteistä printtimediaa olevaan sähköiseen viestintään, on tekniikan kehittyminen ja merkittävästi lisääntynyt kuvan ja videon käyttö muuttanut koko viestinnän kenttää merkittävästi. Kannettavien älylaitteiden myötä viestintätilanteita on jatkuvasti, ajasta ja paikasta riippumatta. Toisaalta informaatioähky vaatii myös käyttäjältään edes perustavanlaatuista teknistä ja järjestelmien tuntemusta. Kuten Douglas Rushkoff asian ilmaisee: “Program or be programmed!”

Onko kehitykselle sitten näkyvissä kääntöpiiriä? Ihmisellä on luontainen tarve pitää yhteyttä ja matkapuhelimella se kaverille kilauttaminen onnistuu viidakkorumpua helpommin. Aiheesta keskusteltuamme tulimme siihen tulokseen, että valinnan mahdollisuuksien myötä jokainen määrittelee saturaatiopisteensä itse, eikä jatkuvalle kehitykselle näy päätepistettä. Ehkä seuraava aste viestinnän kehityksessä ovat kyborgit, jolloin ihminen on itse digitaalisen viestinnän väline.

Lähteet:
Kiili, C. 2012. Online reading as an individual and social practice. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 441. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Oppimismodulit[muokkaa]

Moduli I[muokkaa]

Lapset ja nuoret eivät enää miellä koulua keskeiseksi oppimispaikaksi. Kyse ei taida olla niinkään siitä, että oppiminen tapahtuisi koulun ulkopuolella vaan siitä, että nykymuotoinen kouluopetus on auttamatta vanhanaikaista. Se on asioiden pänttäystä, ulkoa opettelua ja pohjimmiltaan suorituspainotteista (esim. kokeet ja ylioppilaskirjoitukset). Yhä nuoremmilla on mobiililaitteita ja pääsy internetiin, joten tavallaan kaikki tieto on jo heidän käsissään missä ja milloin tahansa. Miksi pitäisi päntätä? Eikö olisi kannattavampaa opettaa esimerkiksi tiedonhaun taitoja?

Digitaalisuus on myös tehnyt nuorista vuorovaikuttajia ja tuottajia. Heillä on luontainen halu tuottaa sisältöä, jopa täysin pyyteettömästi, kunhan se on tehty mielekkääksi. Hyvä esimerkki tästä on suomalainen Ylilauta-verkkosivusto, joka on etenkin nuorten miesten suosiossa ja jossa jokainen on ensisijaisesti anonyymi ja täten tasavertainen muiden kanssa. Ehkä se on juuri tämä asetelma — rima tekemiselle on todella alhaalla — joka saa nuoret osallistumaan ja tuottamaan sisältöä yhdessä. Tällaista sisällöntuottamista pitäisi rohkaista ja sitä pitäisi opettaa myös kouluissa. Näin lapset ja nuoret oppisivat ehkä myös ymmärtämään, miten nämä sovellukset ja palvelut toimivat, mistä niiden sisältö tulee jne. (analyyttinen ja kriittinen lukutaito) eivätkä vain pärjäisi niiden kanssa. Meemikin on parempi kuin ei mitään.

On myös arvioitu, että 20% osaamisesta omaksutaan muodollisessa koulutuksessa (formaali oppiminen) ja loput 80% työssä ja muualla (informaali oppiminen) (Banks et al. 2007). Loppujen lopuksi ympäristöstä saatavan informaation havaitseminen ja suodattaminen perustuvat kuitenkin erikoistumiseen, joka alkaa usein kehittyä muodollisessa koulutuksessa. Kouluopetuksen tarve on siis edelleen olemassa, mutta sen tulisi olla osallistavaa, yhteistyöhön kannustavaa ja oppilaan luontaiseen tiedonhaluun perustuvaa, ja sen pitäisi huomioida nykyteknologian mukanaan tuomat mahdollisuudet.

Edelleen ajatellaan, että koulussa jonkun pitäisi tietää muita paremmin, ja tavallaan tämä pitää paikkansa. Vähintään opettajien osaamisen tason pitää olla se sama, mitä odotamme oppilailta.

Lähteet:
Banks, J. A. et al. 2007. Learning in and out of school in diverse environments. Life-long, life-wide, life-deep. Seattle: University of Washington.

Moduli II[muokkaa]

Wikioppiminen viittaa verkkopohjaiseen, kaikille avoimeen oppimiseen. Perinteiseen oppimiseen verrattuna Wikioppimisessa sisällöntuottamiseen ja opintojen tavoitteiden asettamiseen voivat osallistua kaikki, sillä wiki-tekniikan avulla muokkaushistoria on kaikkien luettavissa, jolloin opetuksen luotettavuus tulee tämän avoimuuden myötä. Wikioppiminen kannustaa oppimaan, sillä osallistavassa, vertaiselta vertaiselle tapahtuvassa oppimisessa opiskelijoiden oma mielenkiinto ohjaa opiskelua. Wikioppiminen on hyvin tasa-arvoinen oppimismenetelmä, sillä ihanteen mukaisessa wikioppimisessa auktoriteetteja ei tunnusteta.

Kuten tässä moduuli-keskustelussa, korostuu myös wikioppimisessa kollektiivinen älykkyys. Toisaalta voi tietysti miettiä, että korostuuko samalla myös kollektiivinen tyhmyys, ainakin potentiaalisesti. Asiat ainakin jäävät ryhmäkeskusteluissa yksilötöitä paremmin mieleen. Keskustellessa ajatuksia on pakko prosessoida yleistajuiseen, tai ainakin ryhmän ymmärtämään muotoon, ja tämä prosessointi, sekä ryhmän tuomat uudet näkökulmat auttavat muistamaan. Mieleen jäämisen huomaa vaikkapa tätä yhteenvetoa kirjoittaessa, sillä moduuli-keskustelusta on jo jonkin verran aikaa, mutta muistiinpanojen myötä käyty keskustelu palautuu palasina mieleen. Pelkästään luettu tai katsottu materiaali ilman ylimääräistä prosessointia ei todennäköisesti olisi näin hyvin mielessä.

Wikioppimisen voisi väittää myös parantavan oppilaiden medialukutaitoa, koska yhteisön tuottaman tiedon lähteitä ja muokkaushistoriaa on tarkistettava sen paikkansapitävyyden varmistamiseksi. Wikioppiminen on aktiivista, ongelmalähtöistä oppimista, jossa tiedon ja tietokokonaisuuksien jäsentämiseen käytetään folksonomiaa, eli yhteisön tuottamaa luokitteludataa, tageja. Wikioppimista voi harrastaa myös ei-digitaalisessa maailmassa, esimerkiksi lukupiirien tai elokuvakerhojen muodossa. Elokuvakerhossa voisi oppia elokuvatietoutta elokuvia katsomalla ja niistä yhdessä keskustelemalla ja mahdollisesti jopa niitä tekemällä. Wikioppiminen kannustaakin tekemään, mutta toisaalta se vaatii oppilaan omaa kiinnostusta aihetta kohtaan. Näin ollen, aivan kaikkeen oppimiseen wikioppiminen ei sovellettavuudestaan huolimatta todennäköisesti sovellu, erityisesti jos yhteiskunnassa halutaan pitää kiinni jonkinlaisesta yleisestä opin ja tiedon tasosta.

Formaali oppiminen, eli koulussa tapahtuva oppimissuunnitelmiin perustuva oppiminen varmistaa sen, että kansalaisilla on esimerkiksi luku- ja laskutaito, joita ilman jokapäiväinen elämä voisi olla varsin vaikeaa. Auktoriteettivetoinen oppiminen ei välttämättä takaa kaikille tai edes suurimmalle osalle oppilaista parasta oppimistulosta, mutta se takaa sen, että nekin oppilaat, joita esimerkiksi lukeminen ei kiinnosta, saavat perustyökalut omaehtoiseen opiskeluun. Koulussa opettajan sanaan on luotettava, onhan opetus asiantuntijoiden tarkastamaa, eli oletusarvoisesti pätevää. Opetusten epäileminen tai kyseenalaistaminen voi aiheuttaa opiskelijalle jopa hankaluuksia opettajan ärtymyksen muodossa. Medialukutaidon parantamiseen formaali oppiminen ei siis kykene, eikä toisaalta pyrikään. Formaalin opetuksen oppiainelähtöisyys voi myös olla kankeaa, sillä oppiaineita on perinteisesti yhdistelty hyvin nihkeästi, vaikka jossakin tapauksessa näin voitaisiin luoda parempia edellytyksiä projekti- tai ongelmalähtöiselle oppimiselle ja edelleen korostaa oppilaiden luontaista mielenkiintoa.

Pohdimme ryhmässä, että onko tämä kurssi jonkinlainen hybridi formaalista ja wikioppimisesta? Kuuntelemme opettajien keskustelua, teemme niistä muistiinpanoja (formaalia oppimista) ja sen jälkeen keskustelemme vertaisten kesken aiheesta ja teemme tämän yhteenvedon nousseista ajatuksista (wikioppimista). Lisäksi pohdimme, kuinka esimerkiksi ohjelmointi on ala, jossa formaalilla koulutuksella (tutkinnoilla) ei välttämättä ole merkitystä, vaan alalle rekrytoidaan ensisijaisesti työntekijän osaamisen mukaan. Myös alalla pidetään yllä ammattitaitoa pitkälti wikioppimisen metodein, verkkokeskustelujen ja avoimen lähdekoodin projektien avulla. Toki alalla formaaliakin oppimista tapahtuu, esimerkiksi sertifikaattien avulla, mutta ohjelmoijien arvoasteikossa tämä jää itsehankitun todellisen osaamisen taakse.

Moduli III[muokkaa]

Wikipedian perustuu viiteen perusajatukseen, pilariin, joita avoin verkkosanakirja pyrkii toiminnassaan ainakin periaatteessa noudattamaan. Ensimmäinen pilari, mahdollisimman neutraalin tai jopa useamman näkökulman esiin tuominen on tuttua tieteellisestä keskustelusta, sillä paras argumentti voittaa. Useamman näkökulman esille tuominen on relevanttia silloin, kun yksimielisyyttä ei tiedeyhteisössä ole saavutettu. Hyvänä esimerkkinä nykyaikaisen fysiikan kilpailevat teoriat, jotka yhtenäisteorian puuttuessa täytyy fysiikka-artikkelissa mainita.

Toinen pilari, Wikipedia on tietosanakirja, tarkoittaa sitä, että yhteisöllä on yksi koossapitävä tavoite, tehdä ja toimittaa Wikipediaa tietosanakirjana, jossa ei ole alkuperäistä tutkimusta eikä mielipiteitä, vaan lähdeviittein tuettua tietosanakirjatekstiä. Mistä sitten tiedämme, onko se mikä on merkittävää tänään, merkittävää myös huomenna? Inklusionistien ja deletionistien välisiä vääntöjä on Wikipedian virtuaaliset kahvihuoneet pullollaan julkisivun takana.

Kolmas pilari, eli Wikipedia on vapaata aineistoa, jota kuka tahansa voi muokata, ja jonka tekstisisältö on vapaata, muistuttaa vapaudellaan avoimen lähdekoodin lisenssejä, kuten GNU/Linux-jakelu Debianin lisenssimallia. Tätä avoimuutta on hyödynnetty myös kaupallisesti ja osia Wikipediasta onkin myyty painetussa muodossa. Wikipedian avoimen luonteen takia Wikipedia myös pakottaa käyttäjänsä tutkimaan artikkelin muutoshistoriaa ja lähteitä tiedon luotettavuuden varmistamiseksi. Perinteisen painetun sanakirjan kertomaan tietoon lukijan on vain luotettava, koska esimerkiksi muutoshistoria ei ole avoin teknisten ja erityisesti kaupallisten syiden vuoksi.

Neljännen pilarin mukaan Wikipedialla on menettelyohje: kunnioita kanssamuokkaajiasi. Välillä artikkelin muokkaaminen eskaloituu muokkaussodiksi saakka, joissa kilpailevien näkökantojen edustajat peruvat kilpaa toistensa tekemiä muokkauksia. Tämä voi johtaa jopa väliaikaiseen artikkelin jäädyttämiseen, joka sotii Wikipedian avoimuutta vastaan. Välillä neljättä pilaria rikotaan niin, jo asemansa vakiinnuttanut runnoo oman muokkauksensa läpi ohi kokemattomamman, mutta mahdollisesti artikkelin aiheesta paremmin tietävän muokkaajan. Artikkeleiden keskustelusivuja tutkimalla näistä voi nähdä viitteitä, kun näkyvämpi hahmo yhteisössään saa puolelleen muokkaajien enemmistön enemmän nimensä kuin asiantuntemuksensa ansiosta.

Viidentenä pilarina on se, että edellä mainittuja sääntöjä lukuun ottamatta ehdottomia, kiveen kirjoitettuja sääntöjä ei ole. Täydellisyyttä tavoitellaan, mutta sitä ei edellytetä ja sääntöjen henki on muotoa tärkeämpi.

Wikiopisto eroaa Wikipediasta ratkaisevasti siinä, että oma ja alkuperäinen tutkimus on sallittua. Alustaa onkin käytetty esimerkiksi yhteisö- ja yksilövetoisten tietokirjojen kirjoittamiseen ja toimittamiseen. Videolla pohdittiin myös, voisiko Wikiopiston puolella tehty tutkimus siirtyä artikkelin lähteeksi Wikipediaan? Aiemmin on ainakin nähty se, kirjailija ei ole itse luotettava lähde korjaamaan puutteellisia tietoja kirjojaan käsittelevästä artikkelista. Wikipedia vaatii muita lähteitä. (Auerbach 2015.) Kysymys on siis siitä, määritelläänkö Wikiopisto Wikipedian kriteerit täyttäväksi vertaisarvioiduksi tieteelliseksi julkaisufoorumiksi. Yksiselitteistä vastausta emme tähän kysymykseen löytäneet, mutta voisi arvailla, että jos Wikiopisto saavuttaa riittävää suosiota tieteellisenä julkaisukanavana, on myös Wikipedian hyväksyttävä Wikiopiston käyttäminen lähteenä yksiselitteisesti. Wikiopisto on erityisen toimiva alusta projektioppimiseen, jossa parhaimmassa tapauksessa ryhmän keskuudessa oleva työ- tai harrasteperäinen hiljainen tieto löytää potentiaalisen foorumin laajemmalle leviämiselle. Näin tieto hyödyttää sekä kyseistä ryhmää, että muita opiskelijoita. Voisiko näistä tämän vuoden keskusteluista tai niiden yhteenvedoista olla apua esimerkiksi ensi vuoden opiskelijoille? Ehkäpä, ainakin nämä voisivat toimia jonkinlaisena alkusysäyksenä tai liikkeelle panevana voimana omalle alkuperäiselle pohdinnalle.

Lähteet:
Auerbach, D. 2015. The Wikipedia Ouroboros. Slate. <http://www.slate.com/articles/technology/bitwise/2015/02/wikipedia_gamergate_scandal_how_a_bad_source_made_wikipedia_wrong_about.html> (käytetty 14.12.2016).

Moduli IV[muokkaa]

Vapauden kolme tasoa menevät seuraavasti: ensimmäisellä tasolla palvelun tarjoaja omistaa oikeudet sekä alustaan että sisältöön, mutta käyttäjillä on oikeus vaikuttaa tiettyjen puitteiden rajoissa vaikuttaa sivuston sisältöön, esimerkiksi kommentoimalla. Toisella tasolla sisällön tuottaminen on täysin vapaata, sekä pystytään osin vaikuttamaan myös siihen, miten tuotetaan, esimerkiksi blogit tai Wikiopisto. Kolmannella tasolla ei olla riippuvaisia kenestäkään, eikä sisällön tuottamiselle ole mitään rajoituksia. Näiden tasojen lisäksi on myös täysin suljettu taso, jossa sekä alusta että sisältö on täysin jonkun hallinnoimaa, esimerkiksi päivälehdet tai niiden verkkosivut.

Youtube on asetettu ensimmäiselle tasolle, koska sinne saa julkaista vähiin päin mitä haluaa, sekä sisältöihin saa kommentoida ja tuoda omat näkemyksensä esille. Youtuben vapauden asteesta voi silti olla useampaa mieltä. Videoiden julkaisemiselle on tietyt säännökset sekä puitteet, joita rikkova video poistetaan kokonaan. Kommentointimahdollisuus voidaan myös poistaa, esimerkiksi tapauksissa joissa ennakoidaan paljon negatiivista sisältöä. Videon lataaja pystyy myös poistamaan kommentteja, sekä kommentit voidaan “downvoteta” pois näkyvistä.

Wikipediankin vapaus on sinänsä kyseenalainen. Sinne saa kirjoittaa kuka tahansa huolimatta taustasta, mutta sinne ei saa julkaista mitä tahansa. Julkaistavan artikkelin pitää olla merkityksellinen voidakseen tulla julkaistuksi. Minkä mukaan määritellään, mikä on merkityksellinen? Kuten kaikkialla Wikipediassa, merkityksellisyydestäkin päättää siellä toimiva yhteisö. Kuitenkin on joidenkuiden muiden kuin sinun itsesi päätettävissä, sallitaanko kyseinen aihe tulla nähdyksi.

Periaatteessa täyteen vapauteen on mahdotonta päästä, sillä joku kontrolloi aina verkkokaapeleita tai palvelimia, joita tarvitaan täysin vapaankin sisällön tuottamiseen. Nykyisellä mallilla vapauden kolmas taso ei siis oikeastaan toteudu. Videolla esiteltiin kuitenkin esimerkki siitä, että kolmas taso voitaisiin periaatteessa saavuttaa, jos verkkokaapelit ja palvelimet olisivat valtion, eli ihanteellisesti ajateltuna kansan, omistuksessa.

Keskustelussamme esille nousi myös Ethereum-projekti, jossa ideana on, että käytössä olisi useampi hajautettu palvelin, eikä se näin ollen olisi riippuvainen keskuspalvelimista. Kyseisenlaista verkkoa olisi hankalampi sensuroida tai muuten ulkopuolisen sekaantua. (Van Beneden 2016.) Jos kaikki kyseisessä projektissa olisi esimerkiksi aurinkovoimalla toimivaa, olisiko saavutettu ideaalinen kolmannen tason vapaus? Sama pätee myös esimerkiksi TOR-verkkoon, joka nykyisessä muodossaan on jossain kakkos- ja kolmostason välillä, sekin kun on riippuvainen ulkoisesta energiasta.

Toteutustapoja siis olisi, mutta ne vaatisivat resursseja, aikaa ja halua. Suurin osa ihmisistä ei näe, että heidän vapauttaan olisi mitenkään rajoitettu, ja vaikka näkisivätkin, eivät he koe sitä vakavana ongelmana. Tavallista kansaa voi siis olla hankala saada valjastettua mukaan vastaavanlaiseen projektiin.

Lähteet:
Van Beneden, L. 2016. Ethereum: Towards an unbreakable internet software structure. Downstairs. <https://blog.downstairs.be/ethereum-towards-an-unbreakable-internet-structure/> (käytetty 15.12.2016).

Moduli V[muokkaa]

Mediasta saa usein lukea kauhistelua siitä, kuinka monet vanhemmat eivät tiedä, mitä heidän teini-ikäiset lapsensa puuhaavat netissä. On ymmärrettävää, että vanhemmilla on halu suojella lapsiaan internetin vaaroilta, mutta nykyaikana alkaa tuntua siltä, että nuoret voisivat opastaa vanhempiaan netin käytössä.

Moni on varmasti törmännyt esimerkiksi Facebookissa vanhempiin ihmisiin, jotka julkaisevat liian henkilökohtaisia asioita ja viestittelevät yksityisasioita kavereidensa julkiselle aikajanalle ymmärtämättä julkaisujen näkyvän kaikille. Nämä ihmiset eivät välttämättä edes tiedä, että yksityisyysasetuksia voi ja ehkä jopa kannattaa tiukentaa.

Vanhemman on tietenkin hyvä ohjeistaa lapsiaan esimerkiksi tietoturva-asioissa, ja on totta että valtaosa teineistä kokee, ettei vanhempien tarvitse tietää, mitä he netissä puuhailevat. Silti liiallinen kontrollointi ja kyttääminen voi luoda negatiivista ilmapiiriä vanhemman ja nuoren välille, kun nuori kokee, ettei häneen luoteta. Lisäksi moni teini haluaa luultavasti pitää tietyt asiat vain kaveripiirinsä tiedossa, poissa vanhempien silmiltä, ja tämän pitäisi olla ihan ymmärrettävää.

Lastensuojelun Keskusliitto suoritti kyselytutkimuksen, jossa kysyttiin 13-17-vuotiailta lapsilta ja nuorilta arvioita nuorten omasta sekä heidän vanhempiensa toiminnasta digitaalisessa mediassa. Pääosin nuoret vaikuttavat olevan melko hyvin kartalla siitä, miten verkossa tulee toimia. Esimerkiksi suuri osa on sitä mieltä, että henkilötietoja, kuten puhelinnumeroa tai kotiosoitetta eikä toista mahdollisesti loukkaavaa materiaalia saa julkaista. Lisäksi nuoret eivät ole erityisen vakuuttuneita heidän omien vanhempiensa taidoista sosiaalisessa mediassa. (Lastensuojelun Keskusliitto 2016.) Taitaa siis olla niin, että vanhemmillakin on peiliin katsomisen paikka tässä asiassa.

Voiko vanhemmista sitten olla jopa haittaa teinien yksityisyydentavoittelulle? Ilmeisesti voi, sillä esimerkiksi Itävallassa on jo sattunut tapaus, jossa teini-ikäinen tyttö haastoi vanhempansa oikeuteen näiden julkaistua hänestä vuosien aikana satoja yksityisyyttä loukkaavia kuvia sosiaalisessa mediassa ja kieltäydyttyä hänen pyynnöstään poistaa niitä (Hiiro 2016).

Moni tuore tai vähemmän tuore vanhempi pohtiikin, kannattaako omaa lasta tuoda sosiaalisessa mediassa lainkaan esille. Huolimatta siitä, että lasten kommellusten julkaiseminen saattaa tietyssä hetkessä vaikuttaa hauskalta idealta, on kuitenkin tärkeää ottaa huomioon, että esimerkiksi äidin julkaisemat kakkavaippakuvat tuskin ovat teini-ikäisen mielestä mitään muuta kuin noloja.

Tällainen tuskin usein johtaa oikeustaisteluihin, mutta aikuisen pitää muistaa, että myös teineillä on yksityisyydensuojansa ja olisi hyvä noudattaa pyyntöä olla julkaisematta materiaalia, jota lapsi ei halua julkiseksi. Hauskat muistot voi kuitenkin säilöä vaikkapa valokuva-albumeihin.

Lähteet:
Hiiro, J. 2016. Teini haastoi vanhemmat oikeuteen verkossa julkaistuista kuvista – Suomessa ei ole toistaiseksi ennakkotapausta. Helsingin Sanomat. <http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002920963.html> (käytetty 15.12.2016).
Lastensuojelun Keskusliitto. 2016. Lapsen yksityisyyden suoja digitaalisessa mediassa. Yhteenveto lapsille ja nuorille suunnatun kyselyn vastauksista. <https://indd.adobe.com/view/982bc123-595c-4ab9-a456-f21802059cef> (käytetty 15.12.2016).

Moduli VI[muokkaa]

Rushkoffin mukaan yhteiskuntamme on rakentunut vanhentuneen teknologian varaan ja on jatkuvasti askeleen jäljessä kehitystä. Ihmisten pitäisi ymmärtää vähintäänkin näiden vanhojen teknologioiden päälle, joita me jatkuvasti käytämme. Rushkoff kärjistää tämän jopa niinkin yksinkertaiseksi, että jos ei ole ohjelmoija, joutuu itse ohjelmoiduksi. Kaikki eivät tietenkään voi olla ohjelmoijia, mutta olisi ainakin hyvä ymmärtää järjestelmän toimintaa, eli mitä se ohjelmointi oikeastaan onkaan. Tämä on välttämätöntä, jotta voi ymmärtää digitaalista maailmaa ja tehdä siellä relevantteja valintoja. Mietimme että tässä voisi myös ajatella yleisemmälläkin tasolla tietämisen/tietämättömyyden vaikutuksia. Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä enemmän hän luulee tietävänsä. Toisaalta mitä enemmän ihminen tietää, sitä enemmän tämä aliarvioi oman tietämyksensä.

On myös hyvin helppoa vain elää elämäänsä ja olla edes yrittämättä ymmärtää sitä, miten maailma oikeasti toimii. Tämä on osaltaan pelottavaa, sillä se mahdollistaa pienen “eliitin” ottamaan heistä vallan. Käytännössähän tämä ei välttämättä näy päällepäin mitenkään. Mainosfirmat ja poliittiset vaikuttajat jylläävät jatkuvasti arkielämässämme, mutta tämä tapahtuu suurelta osin huomaamattomasti. Näin on etenkin silloin, kun ei tiedä mitä etsiä. Esimerkiksi hyvinkin yksilöidysti kohdistettu mainonta juontaa juurensa kuluttajien toiminnan seuraamisesta ja analysoimisesta, mutta silti suhteellisen harva on tästä huolissaan edes pienessä määrin. Ajatellaan esimerkiksi, että kun mainoksia on kuitenkin esitettävä, niin olkoon sitten ennemmin sellaisia jotka itseäkin kiinnostavat.

Rushkoffin kirjan kolmannessa luvussa esille nousivat valinnat. Nykyajan digitaalisessa maailmassa tuntuu olevan loputtomasti vaihtoehtoja mistä valita. Pinnan alla digitaalisuus jakautuu kuitenkin vain ykkösiin ja nolliin, joiden välillä ei ole mitään muuta. Samaan tapaan meille ihmisille tunnutaan vain annettavan valmiiksi “pureskeltuja” vaihtoehtoja, joista meidän on valittava jokin, vaikkei mikään vaihtoehto välttämättä olisikaan mielestämme oikea. Monesti vaihtoehtoja ovat vain joko “kyllä” tai “ei”. Ihmisille ei anneta tarpeeksi tilaa ilmaista itseään ja tuoda esiin uusia erilaisia vaihtoehtoja. Tämä johtaa helposti kategorisoimiseen, jossa henkilö joko on tai ei ole rasisti tai suvakki jne. Pitäisi muistaa, että ihmiset eivät toimi samaan tapaan kuin koneet. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi mustavalkoisia ja useimmiten vastaus löytyy jostain sieltä “harmaalta” alueelta.

Moduli VII[muokkaa]

Miksi koulusysteemi ei ole pystynyt uudistumaan vastaamaan nykyajan tarpeita? Lapsia yritetään laittaa samaan muottiin vaikka väkisin, mutta kun kaikki eivät ole samanlaisia. Toisille sopii ryhmätyöskentely, toisille taas itsenäinen opiskelu. Tärkeintä olisi auttaa lapsia/nuoria kehittymään omaksi itsekseen. Tätä ei tue ollenkaan toimintamalli, jossa heidän luontainen luovuus tukahdutetaan. AD/HD-diagnoosit ovat nousseet valtavasti, mutta ovatko nekin vain keino saada lapset sopimaan jälkeenjääneeseen koulumaailmaan, sen sijaan, että tehtäisiin koulusta lapsien tarpeisiin sopiva. Pitäisi uskaltaa katsoa rohkeasti tulevaisuuteen, eikä jumittaa vanhoissa perinteissä ja vaatimuksissa. Onhan (perus)koulujärjestelmän tarkoitus kaiketi valmistaa nuoria kohti tulevaa (työ)elämää ja auttaa heitä löytämään omat vahvuutensa ja mielenkiinnon kohteensa. Esimerkiksi kaikkien ryhmän jäseniemme tulevaisuuden suunnitelmat olivat täysin auki vielä lukionkin jälkeen, puhumattakaan yhdeksännestä luokasta, jolloin monet valitsevat jo ammattiin valmistavan koulutuksen.

Suomessa koulujärjestelmää on lähdetty uudistamaan viime vuosina mm. digitalisoimisen kautta, mutta muuten uudistukset ovat olleet vielä paljolti opettajan varassa. Toki tietotekniikan ottaminen kiinteämmäksi osaksi opetusta on hyvä askel kohti nykyaikaa, vaikkei se ratkaisekaan yksilöllisen oppimisen haasteita. Yksi edelläkävijä on ollut opettaja Pekka Peura. Hän on uudistanut opetusta käyttämällä pienryhmäopetusta, poistamalla kokeet ja panostamalla oppilaan itsearviointiin. Ehkäpä olennaisin uudistus on ollut oppilaiden oman etenemisen huomioon ottaminen. Kun perinteisesti kaikki oppilaat ovat edenneet samaa tahtia, ovat jotkut vääjäämättä jääneet jälkeen ja toiset taas haukotelleet haasteen puutteessa. Peuran mallissa oppilas voi siirtyä eteenpäin kun tämä osaa aiemman asian. Käytännössä tämä voi kärjistäen johtaa siihen, ettei heikko matematiikan oppilas pääse koskaan yhteen- ja vähennyslaskuista kertolaskuihin, mutta ainakin hän saa enemmän aikaa paneutua ensin mainittuihin. Ryhmätyöskentelyn ansiosta paremmin osaava voi myös neuvoa kanssaoppilastaan, mikä edistää molempien oppimista ja vähentää opettajan työtaakkaa. (Peura 2014.)

Perinteinen kirja ja paperilehdet ovat saaneet rinnalleen digitaalisen vaihtoehdon. Etenkin vanhempien ihmisten keskuudessa printtimedialle tuntuu vielä olevan tarvetta, mutta lehtien on keksittävä uusia “temppuja” selviytyäkseen alati digitaalistuvassa maailmassa. Ryhmästämme kukaan ei tunnustanut lukevansa paperista sanomalehteä ja aikakauslehteäkin tilaa vain yksi. Printtimedialla on toki lukijakuntansa edelleen, mutta kilpailu on kovaa. Fyysisten kirjojen tilanne on varsinkin meillä Suomessa vielä hyvä, sillä sähköiset kirjat ja lukulaitteet eivät ole saaneet kunnolla tuulta purjeisiinsa. Ryhmämme kokemukset sähköisistä kirjoista olivat pääosin positiivisia, mutta enemmistö oli silti fyysisen kirjan kannalla. Molemmilla vaihtoehdoilla on puolensa, mutta sähköisten kirjojen kunnollinen läpilyönti vaatisi todennäköisesti Amazon Kindlen panostamista tännekin. Suomalaiset palvelut kuten Elisa kirja eivät ole ainakaan toistaiseksi nousseet suureen suosioon. Suomessa sähköisiä kirjoja tarjoavia kauppoja on lukuisia ja ne tuntuvat kaikki käyttävän omia alustojaan, mikä ei kuluttajan kannalta ole erityisen houkuttelevaa.

Lähteet:
Peura, P. 2014. CASE 2 Yksilöllisen oppimisen opetusmalli “Peuran polku”. <http://www.oph.fi/download/163633_Case2_Peuran_polku.pdf> (käytetty 15.12.2016).

Moduli VIII[muokkaa]

“Experimental evidence of massive-scale emotional contagion through social networks” on Adam Kramerin, Jamie Guillorybin ja Jeffrey Hancockin tekemä tutkimus siitä, kuinka positiivinen ja negatiivinen syöte Facebookissa vaikuttaa ihmisten omaan julkaisemiseen. Tutkimus tehtiin manipuloimalla lähes 700 000 käyttäjä Facebook-syötteitä, ja tutkimuksessa huomattiin, että positiivisten julkaisujen seurauksena ihmiset itsekin julkaisivat enemmän positiivista sisältöä, sekä sama negatiivisen syötteen kanssa. Tutkimuksen eettisyys nosti esille paljon keskustelua.

Facebookin käyttöehdoissa lukee, että se omistaa kaiken sinne tuotetun sisällön, sekä saa käyttää sisältöä haluamaansa tarkoitukseen, kuten markkinointiin tai vastaavien tutkimusten tekemiseen. Suurin osa ihmisistä ei ole tietoinen tai heitä ei kiinnosta, mitä Facebookin käyttöehdot pitävät sisällään. Käyttöehdoista piittaamattomuus on yleinen ongelma, ja todella harva tietää, mihin he sitoutuvat. PC Pitstop niminen yritys halusi todistaa pointin lisäämällä käyttöehtoihinsa, että lähettämällä heille sähköpostilla viestin, kyseinen henkilö saa 1000 dollarin palkinnon. Vasta neljä kuukautta sekä 3000 käyttöehtoihin suostumista myöhemmin yksi henkilö laittoi viestiä, ja tosiaankin sai rahansa. (Magid 2005.)

Facebookin tutkimuksessa ongelmallista on muun muassa se, ettei kukaan “osallistujista” tiennyt ottavansa osaa tutkimukseen eikä heille ikinä kerrottu, että heidän syötettään oltiin manipuloitu. Kärjistetysti ajateltuna, olisiko ollut jopa mahdollista, että joku jo valmiiksi masentunut tai itsetuhoinen ihminen kokisi jatkuvan negatiivisen syötteen liian raskaasti ja vahingoittaisi itseään, tai muuten kärsisi kyseisestä tutkimuksesta? Facebookia ei voisi siitä ainakaan virallisesti syyttää, koska se ei tehnyt mitään laitonta.

Tutkimus osittain myös korostaa ihmisten elävän informaatiokuplassa verkossa asioidessansa. Jokaisen verkkonäkymä on erilainen, koko ajan muotoutuva sekä paljon sisältöä ulos jättävä. WIRED-lehden toimittaja Mat Honan teki tutkimuksen, jossa hän tykkäsi kahden päivän ajan jokaisesta julkaisusta aikajanallaan. Seurauksen hänen syötteensä alkoi täyttyä uutisista sekä mainoksista ja ne lisääntyivät sitä myötä kun hän jatkoi tykkäilyä. Hänen kavereidensa julkaisut poistuivat näkyvistä, sekä Honanin kavereiden syöte alkoi myös täyttyä hänen tykkäämistään uutisista. (Honan 2014.) Me siis käytännössä näemme verkossa sen, mitä haluammekin nähdä. Tämä kaventaa näkemystämme asioista, koska muut kuin omaa näkökulmaamme vahvistavat julkaisut jäävät mahdollisesti kokonaan pois näkyvistä.

Hälyttävä oli myös moduulin videolla esille tuotu toinen tutkimus. Facebook on aiemman tutkimuksensa pohjalta todennut, että se pystyy syötteitään muuntelemalla nostamaan äänestysprosenttia. Periaatteessa Facebook voisi siis vaikuttaa jopa äänestystulokseen, jos se kannustaisi vain tietyn puolueen kannattajia äänestämään.

Lähteissä olevan Forbesin artikkelin mukaan 15 henkilöä omistaa lähes kaikki amerikkalaiset uutisyhtiöt (Vinton 2016). Samaa ajattelua soveltaen myös he voisivat periaatteessa, joskin epätodennäköisesti, säädellä sitä, ketä ihmiset äänestävät. Sitä kautta myös tässäkin moduulissa korostuu analyyttisen sekä kriittisen lukutaidon merkitys, jotta ymmärretään, kuka ja millä tarkoitusperillä luettavan materiaalin tuottaa.

Lähteet:
Honan, M. 2014. I Liked Everything I Saw on Facebook for Two Days. Here’s What It Did to Me. Wired. <https://www.wired.com/2014/08/i-liked-everything-i-saw-on-facebook-for-two-days-heres-what-it-did-to-me/> (käytetty 15.12.2016).
Magid, L. 2005. It Pays To Read License Agreements. PC Pitstop. <http://www.pcpitstop.com/spycheck/eula.asp> (käytetty 15.12.2016).
Vinton, K. 2016. These 15 Billionaires Own America’s News Media Companies. Forbes. <http://www.forbes.com/sites/katevinton/2016/06/01/these-15-billionaires-own-americas-news-media-companies/> (käytetty 15.12.2016).

Moduli IX[muokkaa]

Reijo Kupiainen puhuu videolla Lasten ja nuorten mediaympäristöt ja monilukutaito siitä, kuinka älypuhelimet ovat mullistaneet netinkäytön. Internet on osa pienempienkin lasten arkipäivää; jo 1-vuotiaat lapset “käyttävät” älypuhelimia vanhempien sylissä istuen ja seuraten. Vuonna 2014 julkaistussa lasten mediabarometrissa havaittiin, että Suomessa omat kännykät olivat jo tuolloin yleistymässä jopa 5-vuotiailla lapsilla, ja lähes kaikilla koulun aloittaneilla oli oma puhelin (Suoninen 2014).

Helsingin Sanomat julkaisi aiheeseen liittyvän kolumnin “Kännykät pois lapsilta, verkot kiinni kouluista – Etelä-Ranskassa digi-Suomi tuntuu kaukaiselta”, jossa kirjoittaja Helena Liikanen-Renger vertaa lasten mobiililaitteiden käyttöä kouluissa Suomessa ja Ranskassa. Kun Suomessa yhä pienemmät lapset taitavat älypuhelinten ja tablettien käytön, Ranskassa taas ollaan sitä mieltä, että kännykkä kuuluu vasta yli 11-vuotiaille. (Liikanen-Renger 2016.)

Ranskan kouluissa kännykän käyttö johtaa puhelimen takavarikointiin, ja tämä vaikuttaa melko jyrkältä ratkaisulta, kun Suomessa älylaitteita hyödynnetään jo alakoulun opetuksessa. Tosin Suomessakaan älypuhelimia tuskin saa käyttää viihdetarkoituksiin kesken oppituntien, vaikka niitä mahdollisesti suositellaan hyödyntämään esimerkiksi tiedonhaussa. Osa ryhmämme jäsenistä sai vielä lukioaikanakin opettajan kiukun niskaansa, jos kännykkä otettiin esille oppitunnilla.

Kupiainen toteaa videolla myös, että digitaalisen materiaalin lukemisen on tutkittu olevan epälineaarista, hyppivää ja selailevaa. Väitetään, että paperikirjaa lukiessa ymmärtäminen on syvällisempää kuin e-kirjaa lukiessa, sillä nämä aktivoivat aivoissa eri osia. Aivot tunnistavat e-kirjan digitaalisena ympäristönä, ja näin ollen sitä lukiessa ymmärtäminen ei ole yhtä syvällistä kuin paperikirjaa lukiessa.

Keskustelimmekin ryhmän kanssa siitä, onko esimerkiksi tenttiin lukiessa paperikirja parempi vaihtoehto kuin e-kirja. Ryhmämme jäsenten mielipiteet siitä, kumpi versio on miellyttävämpi, olivat hieman eriäviä, mutta tulimme siihen tulokseen, että tenttituloksiin ei niinkään vaikuta se, luemmeko e-kirjaa vai paperikirjaa. Kummallakin tavalla on yhtä lailla mahdollista päästä hyviin oppimistuloksiin. Tätä tukee myös se, että paljon lukevat saavat lukutaitotesteissä hyviä pisteitä riippumatta siitä, käyttävätkö he paperista vai digitaalista lukumediaa.

On toki totta, että esimerkiksi tietokoneella lukiessa toiset saattavat helpommin päätyä selaamaan esimerkiksi sosiaalisen median sivustoja jatkuvasti, ja tämä tietenkin vaikuttaa oppimistuloksiin. Jos tällainen sivustolta toiseen harhailu on ongelma, on vaihtoehdoksi kehitetty myös erilaisia lukulaitteita, joilla ei pysty tekemään muuta kuin lukemaan e-kirjaa. Tämä voi siis auttaa vähentämään oppimista häiritsevää multitaskausta, jos paperisen kirjan lukeminen ei tunnu miellyttävältä vaihtoehdolta.

Lähteet:
Liikanen-Renger, H. 2016. Kännykät pois lapsilta, verkot kiinni kouluista – Etelä-Ranskassa digi-Suomi tuntuu kaukaiselta. Helsingin Sanomat. <http://www.hs.fi/elama/art-2000005003443.html> (käytetty 15.12.2016).
Suoninen, A. 2014. Lasten mediabarometri 2013. 0–8-vuotiaiden mediankäyttö ja sen muutokset vuodesta 2010. Nuorisotutkimusverkosto. <http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/lastenmediabarometri2013.pdf> (käytetty 15.12.2016).

Moduli X[muokkaa]

Naiset ovat niin peleissä kuin elokuvissakin perinteisesti jääneet miesten varjoon. Saduissakin naiset on kuvattu usein joko pulassa oleviksi neidoiksi tai ilkeiksi noidiksi. Ainakin peleistä puhuttaessa pitää kuitenkin ottaa huomioon se, että pelaaminen on perinteisesti ollut poikien ja miesten harrastus, jolloin pelitkin on suunnattu heille. Loppujen lopuksi kyse on kaupallisesta toiminnasta. Naispelaajien ja -pelintekijöiden määrän kasvaessa kehitystä tapahtuu väkisinkin. Lisäksi nykyisin on digitaalisten kauppapaikkojen myötä hyvät mahdollisuudet aivan maailmanlaajuiseen omakustannejulkaisuun (indie) pelimaailmassa — vanhoilliset ja varman päälle pelaavat julkaisijat eivät pääse vesittämään tuoreita ja “rohkeita” ideoita.

Pitää kuitenkin muistaa, että vähän valitusta näkökulmasta ja peleistä riippuen tilanteen saa näyttämään vaikka kuinka synkältä. Minne jäivät Lara Croft (Tomb Raider), Samus Aran (Metroid) tai vaikkapa Elena Fisher (Uncharted)? Myös monissa roolipeleissä on mahdollisuus hyvin vapaaseen hahmon valintaan ja kehitykseen sukupuolta, rotua, uskontoa ja seksuaalisuutta myöten. Hyviä tarinavetoisia ja ennakkoluulottomasti roolitettuja pelejä kannattaa katsella myös muualta kuin isojen julkaisijoiden puolelta. Esimerkiksi indie-pelit “Her Story” ja “Gone Home” rikkovat traditioita pelimekaniikkojen lisäksi tarinoidensa ja rooliensa puolesta. Keskustelu on toki selvästi paikallaan, jotta peleihin kuulumaton naisviha (esim. #gamergate) saataisiin kitkettyä pois.

Mutuilimme, että sekä miehet että naiset katsovat ja ovat aina katsoneet elokuvia yhtä suuressa määrin, eikä pelien kaltaista jakoa ole ollut. Miksi sitten niin harvat elokuvat läpäisevät Bechdelin testin? Johtuuko se osin ohjaajien ja käsikirjoittajien miesvoittoisuudesta? Toisaalta videolla tarkasteltiin isojen studioiden Oscar-elokuvia. Onko näin myös indie-puolella? Pelit läpäisevät testiä todennäköisesti vielä elokuvia huonommin.