Tietotyön johtaminen/Seminaari 4

Alustus Akseli Virtasen kirjasta Biopoliittisen talouden kritiikki 213-224

Terhi Takanen 10.2.2008

Yhteiskunnan tuotanto

Foucaultin mukaan kuriyhteiskunnasta oltiin siirtymässä kohti heterogeenisia ”ympäristöllisiä” vallan sommitelmia. Ne pureutuvat ajattelun ja toiminnan mahdollisuuksiin. Oleellista on biovallan järjen uudelleen määrittely, joka laajentaa sen käsittämään myös markkinoiden ja yritysten elämästä huolehtimisen.

Hänen mukaansa ”vapaa” makrotalous on mahdollista vain, koska se harjoittaa mikrovaltaan ihmismoneuteen. Näitä kahta ei voi erottaa toisistaan. Yritysten biopolitiikassa (Piironen 2006) on kyse siitä, miten yhteiskunnallinen tuotanto tai sen yleiset ehdot muutetaan erityisen tuotannon ehdoiksi (lisäarvon tuottamista varten). Samanaikaisesti kyse on siitä, kuinka tuotannon tappiot ja riski siirretään näin yhteiskunnan kannettavaksi, mihin viitataan kollektiivisella vakuudella. ”Tuotanto on kokonaisuudessaan suojeltu, sen jatkuvuus turvattu ja sen riskit on ulkoistettu” Tällä tavoin tuotannosta tulee kuolematonta.

Liberalistiset hallintatekniikat ovat hauraita, ja ne vaativat suosiollisia edellytyksiä ja niiden jatkuvaa ylläpitoa. Markkinoiden vapaus vaatii erittäin valpasta valtion politiikkaa ordo-liberalistien mukaan. Valtion väliintulojen tavoitteena on tehdä kilpailu, hintamekanismi ja kysynnän ja tarjonnan kalkylaatiot mahdollisiksi. Ts. ”interventioita ei tehdä markkinoille vaan niitä varten” ordo-liberalistien sanoin.

Tällaisen vitaalipolitiikan tehtävänä on ohjata elämää ihmisarvoisesti eli järjestellä elämän suhteita tavalla, joka tekee markkinoiden ja yrityksen olemassaolon mahdolliseksi. Se pureutuu työntekijän elämäntilanteeseen sen kokonaisuudessa, sen konkreettisiin tilanteisiin joka hetki. ”Työntekijän - tai oman elämänsä yrittäjän - näkökulmasta oleellista on hänen inhimillisen pääomansa poikiminen, sen kasvu ja kehitys”. Se tarkoittaa investointeja koulutukseen, terveyteen, tietokykyihin, liikkuvuuteen ja suhteisiin. Nämä eivät rajoitu työaikaan, vaan koskevat koko elämän aikaa. Huomio siirtyy siis yksilöihin, heidän valintoihin, päätöksentekoon ja näiden anomioihin. Anomialla viitataan käyttäytymiseen, joka ei noudata markkinoiden lakeja, kysynnän ja tarjonnan mallia. Tässä taloustieteestä tulee yleistä käyttäytymistiedettä.

Turvallisuuden koneistot ohjaavat yksilöiden päätöksiä kulttuurisilla, sosiaalisilla ja koulutuksellisilla politiikoilla. Niistä syntyy laaja, liikkuva kehikko, jossa valintapäätöksiä voi tehdä. Kontrolliyhteiskunnassa ei enää toimita sulkemalla sisään (vrt. kuriyhteiskunta) vaan valtaa käytetään luomalla ympäristöjä ja toiminnan ehtoja. Se ohjaa epävarmaa, ajallista ja vielä kehityksen prosessissa olevaa; kehys on niin löyhä, että yksilö voi kuvitella tekevänsä ”vapaita” valintoja määriteltyjen mahdollisuuksien puitteissa. Ympäristöllinen organisointi käsittää vallaan potentiaaliseen toimintaan kohdistuvana, siis olemiseen ei tekemiseen. Ympäristöllisen vallan ymmärtäminen vaatii voimia ja vastarinnan mahdollisuuden huomioimista. ”Vallan harjoittamisen täytyy aina tarkoittaa vapautta ja kykyä muutokseen, sen täytyy olettaa subjektin kyky vaikuttaa itsensä ja toisten käyttäytymiseen”.

Oidipus

Palataan kyynisyyden ja tekopyyhyyden liittoon ja sen logiikkaan. Tämä pohjaa Deleuzen ja Guattarin analyysiin merkityksettömän merkin toiminnasta ja sen erosta despoottiseen merkkiin.

Despoottinen merkki on dekoodattu primitiivinen merkki eli merkki, joka merkitsee vain merkkiä muuta joka ylikoodataan despootilla, joka toimii eräänlaisena ”merkityskeskuksena”.

Merkityksettömyyden aikakaudella despootti on kääntänyt katseensa pois, ja tulkinnasta tulee mieletöntä ja loputonta. Kaikki lähtee liikkeelle, arvo kelluu. Kyynisyys tarkoittaa tätä Jumalan hylkäämistä ja kaikkien syiden ja merkitysten turhuuden kokemista. Mitä on organisoiminen ilman merkitystä?

Enää ei ole kyse merkityksen organisaatiosta, vaan halun organisaatiosta. Se pyrkii luomaan suoraa suhdetta maailmaan. Ilman merkitystä toimivan organisaation tärkeimmät tunnusmerkit ovat: kaksoispoiskääntyminen, petos ja pysyvä poikkeustila.

Oidipus kääntää kasvonsa pois kuten Jumalakin. Hän harhailee mutta kyse ei ole erityisten rajojen ylittämisestä. Sen sijaan on sisäinen, salattu raja, joka vetää häntä kohti itseään. Hän keksii jotain kauheampaa kuin kuolema tai maanpakolaisuus – lopputulos ei ole enää murha tai kuolema vaan selviytyminen tuomion rajoittamattomasta lykkäämisestä. Kyse on selviytymisestä pysyvästä poikkeustilasta. Nietzelle Oidipus on kohtalon organisoinnin muoto, pathoksen, passiivisuuden ylistys. Kohtalon organisoinnin muoto on subjektiivisen ”toisen luonnon” luomista, alistumista jollekin toiselle – lopulta tottelet vain itseäsi. Deleuze ja Guattari näkveät taas Oidipuksen tarinan mallina mieleen injektoidusta uskosta, joka opettaa meitä haluamaan omaa alistamistamme.

Foucault kutsuu Anti-Oidipusta kirjaksi etiikasta. Se on kirja reaktiiviseksi muuttumisen historiasta. Laumavaisto perustuu haluun tulla johdetuksi. Jotta tämä toinen luonto olisi mahdollinen, on ihmisen halut organisoitava niin että ne seuraavat ”isäjärkeä”. Järjen on laskeuduttava lihaan, jotta ihminen toimisi oikein ja haluaisi toimia oikein. Niinpä kysymys organisoinnista ilman merkitystä vaatii vastausta halun termein.

Alustus Pekka Piiroisen Kyvyn Tuotannosta kappaleesta Kollektiivinen vakuus 68-77

Kontrolliyhteiskunta tarjoaa postfordistiselle tuotannolle organisaation, jolla se voi siirtää riskinsä väkijoukolle. Tämä organisaatio on 1) reaaliabstraktio, 2) kollektiivinen 3) vakuutusorganisaation kaltainen; se korvaa tappioiden yllättäessä, olipa sitä sovittu tai ei.

Deleuzebn mukaan kontrolliyhteiskunnassa kurinpidonyhteiskunnan kriisiytyneet suljetut tilat (perhe, koulu, armeija, sairaala, vankila) ovat tuotannon muunneltavissa. Ne ovat liiketoiminnan hallussa ja ne yhdistetään toisiinsa koodeilla. Esim. ”koulua käydään siksi että sieltä tulisi työntekijöitä, jotka hallitsevat tuotannon logiikan. Heidät on opetettu ravioimaan omaa tekemistään sen mukaan, kuinka yritys menestyy.”

Monimutkainen kontrolli mahdollistaa kollektiivisen vakuuden. Tuotanto ei tarvitse erillisiä instituutiota, vaan tavan, jolla nämä instituutiot voidaan yhdistää toisiinsa. Digitaalinen kieli on menetelmä, joka koskettaa kaikkea, se on hyväksytty ja tuotannon logiikan mukainen. Kun väkijoukon mieli on myöntynyt vastaanottavaiseksi, ei erillisiä instituutioita tarvitse perustaa. Esim. valtio ei ollut sitoutunut antamaan pankkitukea, mutta teki sen, koska se pystyi säilyttämään uskon talousjärjestelmää kohtaan.

Kollektiivinen vakuus on mahdollista biopoliiittisilla keinoilla. Väkijoukko saa toimeentuloa, koulutusta, terveyttä ja antaa vastineeksi osan palkastaan valtiolle. Väkijoukko tarvitsee palkkaa, jolla se maksaa hyvinvoinnin tuottamiseen. Tarvitaan siis tuotantoa, joka antaa työtä ja maksaa palkan. Postfordistinen tuotanto on ottanut hoitaakseen hyvinvoinnin rahoittamisen, mutta vain sillä ehdolla, että se saa kollektiivisen vakuuden repeämän varalta. Kollektiivisen vakuuden ansiosta kapitalistinen tuotanto korjaa voitot, mutta jättää riskit väkijoukolle.

Miksi väkijoukko on hyväksynyt tämän järjestelyn? Foucaultin mukaan siis kyse on toimeentulosta ja hyvinvoinnista ja siitä, että järjestely on jotenkin siedettävä. Deleuzen mukaan tuotannon logiikka on eräänlaista mielen vangittunutta logiikkaa, joka hyväksyy tämän järjestelyn. Nämä jäävät osittaisiksi vastauksiksi, ja siksi kysymys kuuluu: millainen ihminen hyväksyy nämä järjestelyt? Millaista ihmistä postfordistinen tuotanto edellyttää?

Heideggerin mukaan ”teknologian olemus on identtinen uuden ajan metafysiikan olemuksen kanssa”. Niinpä meidän on ymmärrettävä millaiseksi ihminen on muuttnut, jotta ymmärtäisimme postfordistista tuotantoa. ”Uudella ajalla ihminen ottaa esilläolevan itsensä eteen, suhteuttaa sen itseensä ja varmistuu, että esilläoleva määrittyy tämän suhteen perusteella”. Esittämisessä keskeistä on haltuun ottaminen, ei enää itse läsnäoleva. Ihmisestä on tullut erityinen oleva, joka on varmistettua esittävän ihmisen esittämisessä yhdessä esitettävän, ei-inhimillisen kanssa. Ihmistä ajattelevana ja esittävänä olentona luonnehtii nyt subjektius. Ihminen voi muokata subjektiuden olemusta siten, kuinka hän käsittää itsensä.

Heigeggerin mukaan maailman muuttuminen kuvaksi on samaa tapahtumaa kuin se, että ihminen on nyt subjektina keskellä olevaa. Postfordistinen tuotanto edellyttää esittävää subjektia, joka varmuudessa ottaa olevan kuin olevan eteensä, määrittää sen ja hyödyntää sitä. Kun on saavutettu tietty varmuus, siitä halutaan pitää kiinni. ”Se on pelkoa niitä tuotannon mahdollisuuksia kohtaan, jotka rikkovat sen rajoja. ”