Yhteismuistiinpanot kirjasta Jeremy Rifkin, Työn loppu, WSOY 1995

Kirjan alkusanoissa Martti Ahtisaari kuvailee Rifkiniä “tarpeelliseksi kiistäjäksi”. Ahtisaari katsoo, että kolmas sektori ja markkinat on saatava täydentämään toisiaan. Kolmannesta sektorista on tehtävä houkutteleva ja palkitseva. Ahtisaari viittaa Rifkinin vaatimuksiin perustulosta ja työajan lyhentämisestä ja ainakin varovaisesti puoltaa Rifkiniä.

I OSA

Rifkinin teesi: Käymme läpi kolmatta teollista vallankumousta. Sen seurauksena työvoiman kysyntä laskee radikaalisti. Kyse on uuden konejärjestelmän, tietoteknologisen automatisaation vaikutuksesta tuottavuuteen. “Työtä säästävä tekniikka.” “Tiedon aikakausi.”

Tämä ei tarkoita vain teollisuutta, vaan enenevästi myös palvelu- ja tietotyötä. Ohjelmistot korvaavat työntekijöitä. Työprosessit uudistetaan. Erityisesti välitason johtoa katoaa. Epätyypilliset työn muodot tyypillistyvät.
Työttömyys kipuaa Rifkinin ennustuksen mukaan vuosi vuodelta korkeammalle.
Kolmas teollinen vallankumous on alkanut heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta sen vaikutukset alkavat läpäistä yhteiskunnan ja taloudellisen toiminnan näinä aikoina. Toisaalta Rifkinin mukaan muutosprosessit ovat ennemminkin lähivuosikymmenten kuin lähivuosien tarina.

= “teknologinen työttömyys” (käsite alunperin Keynesiltä)

Sayn lain mukaan tarjonta luo kysyntänsä. Kun teknologia tehostuu, kulutustuotteiden hinta laskee ja määrä lisääntyy. Ihmisillä on tällöin enemmän varaa ostaa kaikkea, kulutusta syntyy uusillekin alueille. Syntyy myös tilaa uusille tuoteinnovaatioille. Kysyntä vauhdittaa tuotantoa joka taas luo lisää kysyntää.

Marx kritisoi lakia sanoen tuotannon tehostumisen synnyttävän ennemminkin työttömyyttä ja kulutuskysynnän laskua. Se taas lisää työttömyyttä. Kapitalismin normaalitila onkin työttömien vara-armeija. Moni taloustieteilijä on sittemmin tunnustanut tämän, mutta työttömyys on katsottu välttämättömäksi pahaksi teknologisen kehityksen ja yleisen vaurastumisen tiellä.
Lain ensimmäinen varsinainen testi oli teollisuustuotannon tehostuminen toisen teollisen vallankumouksen aikana 1920-luvulla. Tämä tapahtui erityisesti liukuhihnamallin, polttomoottorin ja auton ansiosta. Samalla palkkoihin ei kuitenkaan kanavoitu rahaa luomaan ostovoimaa. Vastaliikkeenä esim. Ford vetosi nousevan palkkatason puolesta.

=> syntyi ylituotantokriisi, jota seurasi suuri lama

Rifkin nojaa omat näkemyksensä niin sanotun laskevan rajahyödyn teoriaan, jonka Rifkin esittää johtavan ajatukseen, että tietyn välttämättömän elintason saavutettua materiaalinen lisäkulutus ei enää motivoi ihmisiä, vaan esimerkiksi vapaa-ajan arvostus lisääntyy. (Hieman erikoisesti Rifkin siis käsittelee rajahyötyä subjektiivisena tekijänä vaikka taloustieteessä rajahyöty viittaa ennemminkin siihen laskevaan lisäarvoon, joka lisätuotteesta on realisoitavissa tuotannon käynnistämiseen laitetun rahallisen panoksen kuittaamisen jälkeen. jos tuote on monistettavissa ja jaeltavissa minimaalisella kustannuksella, niin sen rajahyöty lähestyy nollaa. Rifkinin rajahyöty Työn lopussa on siis selvästi eri kuin myöhemmässä kirjassa Zero Marginal Cost Society!

Kapitalistinen järjestelmä, erityisesti markkinakoneisto, on Rifkinin mukaan vastannut teollisen tuotannon rajahyödyn laskutendenssiin ryhtymällä luomaan haluja. Resursseja käytetään valtavasti kuluttajien mielikuvituksen tuottamiseen mainonnan keinoin. Meitä ohjataan lisäkuluttamaan. Meitä manipuloidaan. Rifkin nimeää tämän tyytymättömyyden ruokkimiseksi.

Reaktiona 1930-luvun lamaan USA:ssa syntyi työn jakamista vaatinut liike. Työntekijäjärjestöt allekirjoittivat liikkeen laajalti. Vaatimusta työajan lyhentämiseksi perusteltiin teknologisen kehityksen tuottavuushyötyjen jakamisella työntekijöille lyhyempänä työaikana.

Vaatimusta tukivat myös jotkut liike-elämän johtajat sillä työajan lyhentämisen uskottiin kohottavan työmoraalia ja avaavan vapaa-ajan markkinoita. Rooseveltin hallinto ajoi kuitenkin vaatimukset alas.
Työajan lyhentämisen sijaan kulutusvoiman luominen toteutettiin solmimalla niin sanottu New Deal. Se tähtäsi uusien työpaikkojen luomiseen niin hallinnossa kuin markkinoillakin. Olennaista oli myös sosiaaliturvajärjestelmän rakentaminen ja tulonsiirrot rikkailta köyhille verotuksella.
Rifkinin mukaan ristiriita ei perimmiltään ratkennut ja kriisi jatkui piilevästi Toinseen maailmansotaan saakka. Se mikä ratkaisi tilanteen olivat valtaisat sijoitukset sotateollisuuteen. Sotateollisuus kerrannaisvaikutuksineen synnytti massoittain uusia työpaikkoja.
Myöhemmin läpi löivät myös viihde- ja kulutuselektroniikka, palvelut ja infrastruktuuri rakentaminen tie- ja lähiöhankkeet. Valtiosta tuli suurin yksittäinen työnantaja yhteiskunnassa.

Siirryttäessä “tiedon aikakaudelle” vastaavia näkymiä uusiin pelastusohjelmiin ei ole. Teknologisen kehityksen tuottavuushyödyt tulevat tuottamaan massatyöttömyyden.Tiedon valtateiden rakentaminen työllistää uutta työvoimaa, mutta uusien tietoteknologioiden työllistävyys jää kaikkiaan matalammaksi kuin toisessa teollisessa vallankumouksessa.

Uutena syntyy symbolianalyytikkojen (luovat ja asiantuntija-alat, projektiosaajat ja viestijät) työntekijäryhmä, mutta se ei työllistä suuria massoja.
Rifkin korostaa myös (amerikkalaisen) väestön yleistä kouluttamattomuutta ja uudelleen kouluttamisen mahdottomuutta.
Ei olekaan hämmästyttävää, että rahatalous nojaa yhä enemmän yksityiseen velkaan, kuten kulutusluottoihin ja asuntovelkaan.
Samaan aikaan valtionhallinto velkaantuu ja sitä supistetaan. Rifkin kuvailee, kuinka poliittisessa keskustelussa ilmoilla on varoituksia siitä, että lisäleikkaaminen vain pahentaa syöksykierrettä ja että valtion onkin velkaannuttava ja tehtävä hankintoja talouden elvyttämiseksi.
Valtavirtainen talouspolitiikka vannoo teknologian “hyvinvointivaikutusten” nimeen. Ihmisllle kolmas teknologinen vallankumous ja sitä ajava tietoteknologinen tehostaminen ja automatisointi näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea palkkojen polkemisena, työn ja toimeentulon epävarmistumisena ja työttömyytenä. (Eli pitkälti samana kuin jo ensimmäisessä teollisessa vallankumouksessa.)
Historiassa teknologiseen kehitykseen on usein liittynyt utopistisia näkemyksiä teknoparatiisista, jossa vallitsee yltäkylläisyys ja vapaa-aika. Toisaalta teknologista kehitystä on rinnastanut tehokkuuskultti, joka on johtanut jopa arkielämän käytäntöjen pikkutarkkaan rationalisointiin.
Se mihin suuntaan tiedon ja tietoteknologioiden aikakausi vie, on Rifkinin mukaan kysymysmerkki. (Rifkin siis osallistuu sen luomiseen itsekin.)

II OSA

Kolmas teollinen vallankumous alkoi heti toisen maailmansodan jälkeen, mutta se on etenemässä uudelle alueelle tietoteknologisen automatisaation alkaessa korvata ihmismielen toimintoja = tekoälyn kehittyminen.

Historiallisesti yksi syy uusien tietoteknologioiden käyttöönottoon yrityksissä on tuotannon tehostamisen lisäksi ollut tarve säilyttää tuotantovälineiden hallinta yritysjohdon käsissä sekä syrjäyttää järjestäytynyttä ja kapinoivaa työvoimaa.
Esimerkkinä teknologisen kehityksen ja työvoiman emansipaation välisestä dialektiikasta Rifkin käyttää mustan työvoiman korvaamista puuvillapelloilla. Mustat saivat kansalaisoikeutensa samaan aikaan kun maanviljelys koneistui ja kaupungeissa syntyi uutta työvoiman tarvetta autoteollisuuteen. → Mustat siirtyivät “sisäisessä massamuutossa” kaupunkeihin, joissa he muodostivat alaluokan nousevalle teollisuudelle. Toisaalta jo samaan aikaan autoteollisuus eli automatisaation ja työvoiman syrjäyttämisen aikaa. → Syntyi pysyvä teknologisen työttömyyden synnyttämä alaluokka. Osa luokasta on työllistynyt sittemmin mustan väestön sosiaalisiin kysymyksiin kohdistettujen julkisten hankkeiden työntekijöinä. Rifkinin mukaan se, mitä tapahtui mustille aiemmin, tapahtuu tänään myös valkoisille esikaupunkilaisille.
1960-luvulla keskustelua käytiin erityisesti kybernetiikkaa liittyen, sillä tekniikan epäiltiin tuhoavan työpaikkoja. Keskustelussa ei kuitenkaan vain puolustettu koneellistuvaa työtä, vaan esillä oli avauksia, joiden mukaan valtiovallan tulisi turvata ihmisten toimeentulo ja ostovoima joillain uusilla keinoilla, kuten jakamalla työtä.
Vallalle pääsi kuitenkin ajatus, että teknologian tuottama työttömyys olisi vain väliaikainen ja välttämätön paha elinkeinoelämän rakennemuutoksessa.
Rifkinin mukaan Vietnamin sota ja sen takia syntynyt asevarustelu onnistui osin torjumaan työttömyyden räjähtämisen käsiin.
Rifkinin mukaan ammattiliitot eivät kyenneet muodostamaan vastavoimaa “työvoimaa säästäville teknologioille” vaatimalla esimerkiksi palkankorotuksia ja työn jakamista, vaan ne tyytyivät toimimaan muutosturvan ja uudelleenkoulutusvaatimusten puolesta. Liipasimella tänään on massatyö kaikissa muodoissaan, ja seurauksena tulee olemaan ostovoiman romahdus. “Työntekijätön tulevaisuus.”

III OSA

2000-luvulle tultaessa tietoteknologinen vallankumous on synnyttänyt merkittävästi uusia tuottavuushyötyjä. Helposti kuitenkin unohdetaan, että tietokoneet sinänsä eivät ole synnyttäneet hyötyjä. Niiden hyödyt ovat tulleet esiin vasta kun yrityksissä ja muissa organisaatioissa on myös järjestetty työtä uusiksi. Tämä on ennen kaikkea tarkoittanut avoimien ryhmätyömallien käyttöönottoa. Siirtymä “kevyeen ja joustavaan tuotantoon” on sittemmin nimetty jälkifordismiksi. (Tässä Rifkin on täsmälleen samoilla linjoilla kuin samoihin aikoihin asiasta julkaissut Manuel Castells.)

Jälkifordismi viittaa ennen kaikkea työn järjestämisen tapaan. Toisen teollisen vallankumouksen myötä syntynyt keskitettyyn käskyttämiseen ja perustuva pyramidiyritys korvautuu matalan hierarkian ja avoimen kommunikaation yritysmallilla, jossa työt pyritään teettämään itseohjautuvissa tiimeissä.
Tuotannossa siirrytään myös just in case → just in time tarkoittaen, että tuotteita ei varastoida, vaan viive tuotannon ja kulutuksen välillä pyritään minimoimaan.
Työntekijöiden tietotaidot sisällytetään työhön osallistamalla työntekijät jo suunnittelutyöhön. Kaikille pyritään takaamaan kokonaiskuva tuotannosta ja autonomia työsuorituksessa. (Tässä Rifkin jättää käsittelemättä quality controlin eli työprosessien yksityiskohtaisen läpivalaisemisen tarkoituksena poistaa tyhjäkäynti ja varmistaa itseohjeutuvien tiimien kontrolli, mutta hän palaa asiaan heti seuraavassa luvussa tosin käyttämättä kyseistä sanaa.)
Uusi työn järjestys tehostaa tiedonkulkua työprosessien sisällä ja syrjäyttääkin ennen kaikkea välitason johtoa, jonka tehtävänä aiemmin oli juuri tiedon välittäminen ja tuotantoprosessien valvonta. “Tiedon aikakaudella aika on kriittinen hyödyke, siksi vanhoihin hierarkkisiin johtamismenettelyihin juuttuneet yritykset eivät voi toivoa pystyvänsä kyllin nopeaan päätöksentekoon pysyäkseen päätöksiä vaativan tietovirran tahdissa.” (s. 114)

Tietoteknologiat tulevat Rifkinin mukaan tuhoamaan työpaikkoja kokonaisvaltaisesti läpi maatalouden, teollisuuden, kaupan ja muiden palvelujen. Viime vuosina palvelualat on ainoa, joka on kyennyt korvaamaan teollisuudessa menetettyjä työpaikkoja avaamalla uusia lisää. Tänään automatisaation uudet muodot ovat Rifkinin mukaan etenemässä myös luoville ja asiantuntija-aloille.

IV OSA

Samalla kun tietotekniikan yleistyminen automatisoi tuotantoa läpi alojen ja tuhoaa työpaikkoja se myös vie työntekijöiltä määräysvaltaa työprosesseihin ja työkaluihin. Työstä lypsetään löysät pois ja työtahti kiihtyy. Teknologian lisäksi tähän vaikuttavat tiimityömalli, laatupiirit ja muut osallistavat työmenetelmät, joilla ihmiset sitoutetaan työpaikkaan entistä kokonaisvaltaisemmin ja heidän työtapansa läpivalaistaan löysien kitkemiseksi. Suoritus- ja vaatimustaso kohoaa jatkuvasti. Työttömyyden lisäksi yhä useampi kärsii nääntymyksestä ja stressistä.

Tiedon virta, määrä ja tahti on kiihtynyt.
Pätkittäisten ja joustavien työsuhteiden määrä on lisääntynyt kun yritykset tehostavat työvoimaresurssien käyttöä.
Rifkinin mukaan kyse on osin ammattiliittojen vaikutusvallan vähenemisestä, mutta myös teknologisesta työttömyydestä ja työn tehostamisesta. Edessämme on “automatisoitu tulevaisuus”, “miltei työntekijätön talous”.

V OSA

Kolmannen teollisen vallankumouksen aikaansaamat tuottavuushyödyt olisi jaettava ihmisille lyhentämällä työaikaa. Vaatimuksen taakse olisi saatava monikulttuurinen yhteiskunnallinen liike ammattiyhdistyksistä ja uskonnollisista järjestöistä ympäristöväkeen ja vanhempainjärjestöihin. Tällä hetkellä tuottavuushyödyt ovat menossa vain sijoittajille ja eliiteille. Työajan lyhentäminen on välttämätöntä siirryttäessä maailmaan, jossa palkkatyölle on yhä vähemmän todellista tarvetta. Teknologisen syrjäyttämisen vastaliikkeenä ihmiset ovat jo alkaneet muodostaa uusia yhteisöjä. Työajan lyhentäminen raivaisi näille yhä lisää tilaa. Tätä tilaa on nimitetty muun muassa sosiaalitaloudeksi, kolmanneksi sektoriksi ja vapaaehtoistoiminnan sektoriksi. Sen piirissä muodostetut palvelut ovat “mullistava vaihtoehto työvoiman perinteisille muodoille”.

Kolmas sektori on sosiaalisen vastavuoroisuuden, välittämisen ja vastuullisuuden aluetta. Sen “tuottavuushyöydyt” liittyvät usein nimenomaan ihmisten sitoutuneisuuteen.
Se on myös ideoinnin ja epäkohtien esiintuomisen sekä demokraattisen osallistumisen ja vilpittömän avunannon aluetta. Myös ilon, leikin ja merkityksellisen elämän aluetta.
Kapean eduntavoittelun ja kansallismielisyyden sijaan kolmas sektori on yhteisöllisen sitoutumisen ja maailmallisen yhteenkuuluvuuden aluetta.
Kolmannen sektorin merkitys kasvaa valtion ja markkinoiden roolin supistuessa. Ihmiset järjestäytyvät uusiksi yhteisöiksi suojellakseen etujaan teknologista työttömyyttä ja globaalin markkinatalouden vaikutuksia vastaan sekä järjestääkseen hyvinvointipalveluja, valtiovallan vetäytyessä laajasta palveluvastuustaan.
USA:ssa kolmas sektori mielletään Rifkinin mukaan herkästi konservatiivien ohjelmaksi, joka korostaa vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä palkkatyön ja julkisesti järjestettyjen palvelujen sijaan.
Rifkinin ehdotukset kolmannen sektorin vahvistamiseksi: 1) verovähennys, jota voisi ansaita toimimalla hyväksytyissä järjestöissä, 2) kansalaispalkka työttömille tai perustulo kaikille poistamaan köyhyys ja mahdollistamaan vapaaehtoistoiminnalle omistautuminen, 3) kolmannen sektorin julkiset avustushankkeet luovien ratkaisujen kehittämiseen
Rahoituspuolelle Rifkin ehdottaa puolustusmenojen laikkaamista, yritystukien lopettamista globaaleilta yrityksiltä sekä uusia veroja kuten arvonlisäveroa.

Summa summarum:

Kaava on kaikkiaan tämä: Teollisuus automatisoituu lähitulevaisuudessa läpeensä. Palvelut seuraavat pitkälti perässä. Vaikka myös uusia teollisia ja palvelualan töitä syntyy, niin ei samassa mittakaavassa kuin töitä häviää. Tietotyö pysyy pisimmälle elävänä työnä, mutta myös se automatisoituu, eikä toisaalta koskaan kehity massatyömaaksi. On puhdasta utopiaa ajatella, että kaikista voitaisiin kouluttaa insinöörejä, konsultteja tai tutkijoita. Tulevaisuuden ylivoimaisesti tärkein yhteiskunnallinen kysymys on Rifkinin mukaan käyttämättä jäävä ihmistyö. On välttämätöntä ratkaista kysymys teknologisesta syrjäytymisestä ja ryhtyä luomaan vaihtoehtoa perinteiselle palkkatyölle. Palkkatyön varaan rakennetun järjestelmän hajoaminen näkyy jo uskonnollisten ja poliittisten fundamentalismien voimistumisena. Kolmannen sektorin sosiaalitalous on ylivoimaisesti realistisin käsillä oleva ratkaisu uudeksi laaja-alaiseksi työn ja yhteisöllisen osallistumisen alueeksi. Parhaimmillaan kyse voi olla avoimen demokratian uudesta tulemisesta.