Wikityypit

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tästä alkaa Wikityyppien seikkailumatka! Tervetuloa oppimaan..

Wikityyppien jäsenistö[muokkaa]

Strateginen sähköjohto: Jyri Riihijärvi (92588)

Tietotaitaiteilija: Heini Mäkinen (81708)

Luova sidosryhmävastaava: Salla Vaha (SV94583)

Soveltava verkostoviestijä: Johanna Ryhänen (js94552)

Yhtenevyystiedot[muokkaa]

Jyri.Riihijarvi@uta.fi

Heini.makinen@uta.fi

vaha.salla.a@student.uta.fi

johanna.suutarla@uta.fi

Suoritustapa[muokkaa]

A + D Keskustelut myös äänitetty, sillä huomasimme keskustelun olevan hedelmällisin osa kurssia.

Alustukset ja keskustelua yhteisestä tehtävästä A[muokkaa]

Värikoodaus ei välittynyt siirrettäessä teksti drivestä: Alkuperäinen keskustelu luettavissa drivessä, drive jaettu Tere Vaden sinulle s-postiin.


Jyri Riihijärvi (92588) kirjoittelee punaisella

Heini Mäkinen (81708) kirjoittelee oranssilla

Salla Vaha (94583) kirjoittelee vihreellä

Johanna Ryhänen (94552) kirjoittelee Lilalla


Yhteiset kirjoitushetket ja aivoriihet mustalla


Kaikille yhteinen tehtävä A:

Keskustelua aloitusluennosta:

Ensinnäkin pohdinnassa oli kuinka tärkeää olisi nettiaianeiston kannalta sen selkeys ja hyvänlaatuisuus. Nyt suuri osa aloitusluennon asiasta hukkui siihen, kun keskittyminen meni taustakohinaan ja siihen, että sai pinnistellä kuullakseen puheen ja seuratakseen keskustelua. Edistyksellinen idea wikioppimisesta kärsi kolauksen aineiston laadun vuoksi.


Digitaalinen lukutaito:

Mekaaninen lukutaito (sovellusten avaaminen ym.)

Tämä nähdään kaikkein yleisimpänä osaamisen tasona, jos huomioidaan kaiken ikäiset ihmiset. Nuorilla toiminta kohdistuu ehkä peleihin ja yhteydenpitämiseen kotiin jne. kun taas vanhemmilla älypuhelinten käyttö on sosiaalisempaa yhteyksien ylläpitämistä - perinteistä soittamista tai viestien kirjoittamista. toki myös facebookia tms.

Monilla ei ole kiinnostusta, halua tai tarvetta kehittyä tältä tasolta eteenpäin.

Esimerkiksi netin hakukoneiden käyttäminen voi olla mekaanista, esimerkiksi sinisilmäistä googlettamista. Tietoon luotetaan sokeasti ja jos haku ei vastaa haluttua, loppuu monilta osaaminen ja tahto kun “palvelu ei toimikaan halutulla tavalla”.



Analyyttinen lukutaito (kerronnallisuus, tyypittelyt, tunnistukset ja rakenteet - kontekstit) Kriittinen lukutaito (Maailman muuttaminen, digitaaliset teot, toimijuus) Kommunikatiivinen lukutaito

Vaihduttu katsojista ja seuraajista muokkaajiksi ja tuottajiksi


Nanna kirjoottelee:


Verkkoympäristöjen käyttämisen luonne tuntuu muuttuneen nopeasti ja paljon. Ensinnäkin se on monipuolistunut valtavasti. Myös motiivit ja mahdollisuudet erilaiseen toimintaa ja vaikuttamiseen ovat aika toiset, kuin esimerkiksi aikana, jolloin itse tutustuin verkkoon. Silloin piti puhelimesta vaihtaa johdot modeemiin joka piti kamalaa ääntä soittaessaan. Netissa sai olla kolme kertaa viikossa vartin, koska se oli niin kallista. Siinä vartissa ei kamalia ehtinyt, kun kaikki lataaminen oli niin äärettömän hidasta. Silloin käytiin tosin ainoastaan chateissa, en muista että muuta olisi tehty. Sosiaalista oli silloin jo verkon käyttö ja ainoa motiivi nuorelle käyttäjälle sillonkin.

Sallan välikommentti: Periaatteessa tietokoneen käytössä on tietty ympyrä sulkeutunut. Muistan omat ensimmäiset ATK-oppituntini, jossa harjoittelimme ohjelmointia. Siis ei tietokoneen käyttöä yleisellä tasolla kuten tekstinkäsittelyä vaan ohjelmointia, se on ensimmäinen kosketukseni tietokoneeseen. Enkä kyllä ymmärtänyt siitä mitään ja koko ajan varoiteltiin kalliiden laitteiden turmelemisesta, joka aiheutti konekammon vuosiksi. Muistan vielä hyvin kuinka koko luokka odotti yhtä oppilasta, joka oli erehdyksessä painanut ns. väärää nappulaa ja saaneet hienon koneen sekaisin. Opettajalla meni useita minuutteja nollata tilanne. Toiminta oli täysin mekaanista (ainakin minulle). Mutta siis ohjelmointihan on tietokoneen sisällön tuottamista. Siinä välissä harjoiteltiin tekstinkäsittelyä ja sittemmin tuli tiedonhaku ja nyt taas tuotetaan sisältöä, toki hieman eri tavalla kuin ne minun ensimmäiset oppituntini.

Nykyään kaikki on tehty kovin helpoksi. Kaikkeen löytyy vastaus ja tieto, jos vain osaa hakea. MOnet osaavat myös luoda tietoa verkoissa ja verkkoja ja verkostoja verkkojen sisälle. Netin maailma on niin monikerroksinen etten ainakaan itse tunnu saavan kiinni kuin murto-osasta sen reunamaa. Koen, että paljon verkkomaailmasta on myös siviilille näkymätöntä, hajutonta ja mautonta kokonaisuutta, kuten esim. satelliittiohjaukset, tv-lähetykset ym. hifistely. Ahdistavalta tuntuu verkon koneellisuus ja tekoälymahdollisuudet. Pyrimmekö kehittämään jotakin itseämme viisaampaa ja kuinkas sitten käykään. Entä kun johdon pois seinästä nyppääminen ei enää katkaisekaan liikkeelle pantua arvaamattomasti käyttäytyvää lumipalloa. Mutta tämä ongelma lienee kaikessa kiihtyvän maailman asioissa..

Oppimisen kannalta tiedon seurailijoista tuottajiksi ja muokkaajiksi siirtyminen on mainio asia noin yleisesti tarkastellen. Monessa paikassa esitellään, että verkko ja digitaaliset ympäristöt ovat juuri oikea paikka tähän. Siihen en ota kantaa. Mahdollisuuksia ne ainakin tarjoavat - se on selvä. Tällöin ehkä korostuu kriittisen lukutaidon rooli. Se, ettei pelkästään osattaisi vaan ymmärrettäisiin myös syy-seuraussuhteita ja verkossa vallitsevia niin usein nykyään hämärtyviä inhimillisyyden ulottuvuuksia. Verkon äärellä hääräilevät ja sinne tietoa tuottavat ja sitä käsittelevät hahmot ovat kuitenkin hekin ihmisiä. Laitteet saattavat kadottaa inhimillisyyden kohtaamisilta joita verkossa tapahtuu. Onko verkossa toimiminen silloin enää sosiaalista vai jotakin uutta, ihan muuta..?

Heini:

Internetin sisällön muokkaamisen ja tuottamisen helppoudesta johtuen siihen suhtaudetaan ehkä myös hieman liian kevyesti. Kuvien ja muiden henkilökohtastein tietojen jakaminen on arkipäivää. Esim. facebookissa kuvia, joissa esiintyvät henkilöt eivät ole antaneet lupaa kuvan julkaisemiselle ei saisi julkaista lainkaan. Käytännössähän näin ei ole. Ystävien ja sukulaisten kuvia ladataan surutta näkyville, jos vaan jakajan mielestä kuvassa olijat ovat mielestään “tarpeeksi edustavia”. Ei ajatella, että kuvien julkaiseminen ei välttämättä ole kaikkien mielestä ok, varsinkaan jos kuvassa esiintyvillä henkilöillä on jo facebook tili. Lisäksi monet vanhemmat julkaisevat ja jakavat kasoittain kuvia lapsistaan, jotka eivät vielä pystyisikään tekemään itse päätöstä kuvien julkaisemisesta. Voivatko vanhemmat tehdä sen päätöksen lapsen puolesta?

Kuvien muokkaaminen ja jakaminen on myös uusi kiusaamisen muoto. On toki hienoa, että lapset omaksuvat ja ottavat omakseen erilaisia sovelluksia, mutta taidon ja tiedon mukana pitäisi tulla myös kyky ottaa vastuuta. Tähän tulisi kasvatuksessa enemmän keskittyä ja puuttua. Lisäksi internetin sisällön tuottamisen ja erityisesti sen muokkaaminen sisältää paljon sääntöjä, velvollisuuksia ja oikeuksia, joita etenkin lasten voi olla vaikea käsittää. Luultavasti lapset eivät edes ole tietoisia esim. copyright-asioista. Koska yhä nuoremmat lapset ovat internetin käyttäjän sijaan myös sen sisällön tuottajia, tarvittaisiin internetin käyttöön liittyvää oikeudellista ja eettistä kasvatusta.

Sosiaalisuus verkossa on myös minulle hämmentävä aihe. Itse toki käytän myös nettiä sosiaaliseen kanssakäymiseen (sähköposti, facebook..), mutta tärkeinpänä pidän välitöntä kasvokkain kommunikoimista. Toki on tilanteita, ettei kaikkia läheisiä pysty tapaamaan niin usein kuin haluaisi, vaihtoehtoja tuolloin ovat puhelin tai esim. facebook. Oma netin käyttäminen (varsinkin sosiaalisten suhteiden rakentamisessa) on suhteellisen rajallista, jolloin minun on vaikea ymmärtää ja päästä sisälle veljeni kokemukseen internetin mahdollistamista sosiaalisista kokemuksista mm. pelimaailman äärellä. Helposti sorrun veljeni sosiaalisen elämän vähättelyyn tai säälin tunteisiin. Veli kuitenkin vaikuttaa kaikin puolin tyytyväiseltä pystyessään kohtaamaan, viettämään aikaa ja keskustelemaan samankaltaisten ihmisten kanssa ympäri maailmaa säännöllisesti sovittuina aikoina. Tokikaan hänen kaikkia sosiaalinen elämä ei rajoitu internetin maailmaan, mutta vaikuttaisi siltä, että suurin osa ystävä/kaverisuhteista elää siellä. Edelleen painiskelen tämän asian ymmärtämisen ja hyväksymisen kanssa.

Olen tehnyt juuri tänään merkittävän aluevaltauksen Facebookin käyttäjänä. Olen julkaissut ensimmäiset kaksi Facebook -valokuva-albumia. Molemmissa albumeissa on ennemmin esteettisillä perusteilla valittuja kuvia kuin kuvia joissa olisi esim. läheisiä ihmisiä. Olen aikaisemmin julkaissut satunnaisia kuvia kuten profiilikuvia tai ystäväni ovat julkaisseet minuun liittyviä tilannekuvia. Päätös kuvien julkiseen esittelyyn ei ollut helppo. Ensinnäkin suurin osa tuntemistani ihmisistä tietää minun “harrastavan” kuvataiteita, joka aiheuttaa sen, että itsekritiikki kuvien julkiseen esittämiseen on korkealla. Toiseksi haaveet siitä, että jonain päivänä voisin esitellä kuviani oikeassa taidenäyttelyssä aiheuttaa pelon siitä, että kuvani tulevat tutuiksi jo ennen niiden “oikeaa” julkistamista. Kolmanneksi olen ymmärtänyt niin, että kaikkia Facebookiin ladattuja kuvia on oikeus käyttää kuvanottajan lupaa kysymättä esim. Facebookin markkinoinnissa.

Mielenkiintoinen on nyt Facessa käytävä päivitysbuumi, jolla pyritään mitätöimään käyttäjän ja facebookin välinen uusi sopimus, jossa facebook määrittää sopimuksen avulla käyttöoikeuden kaikkiin päivitettyihin asioihin… Ihmiset eivät tunnu näkevän Facebookia erillisenä hyötyä tavoittelevana yrityksenä, jonka kanssa he tekevät yhteistyötä omasta vapaasta valinnastaan, vaan ennemminkin kansalaisoikeutena. Palveluna, jota “virtuaaliyhteiskunta” tarjoaa kansalaisillensa. Uuden sopimuksen hyväksymisessä ei muutenkaan ole kovin suurta eroa aikaisempaan sopimukseen. Itse en sopimuksen ehtoja ole kovin tarkkaan lukenut, mutta käsittääkseni Facebookilla on jo aikaisemmin ollut käyttöoikeus esim. lataamiini valokuviin ja juuri siksi minä olen vastuussa siitä, että jaan vain kuvia joihin oikeasti minulla on käyttöoikeus – minä vastaan oikeudessa kolmannelle osapuolelle, jos Facebook käyttää markkinoinnissaan minun omissa nimissäni Facebookille tarjoamaa kuvaa, johon minulla ei olekaan ollut julkaisulupaa.

Oma kokemukseni on osoittanut myös sen, että somessa voi tulla äärimmäisen helposti väärinymmärretyksi. Sanojen vivahteet eivät näy tekstin avulla samoin kuin eleiden ja äänenpainojen tuella. Tuttujen ihmisten kanssa kommunikointi onnistuu kyllä, mutta kun kommunikoin vieraampien ihmisten kanssa olen tullut loukanneeksi ja väärinymmärretyksi jo useasti. Se on ollut itselleni äärimmäisen hämmentävää.


Roolien vaihtuminen: vanhat ei opasta uusia - oppiminen itseohjautuvaa.


Nanna kirjoittaa: tämä on kanssa mielenkiintoinen homma ja tässä olis yhteistoiminnallisen oppimisen ja mielekkään työn meininkiä kouluihin. Omissa opetusharjoittelussa ja koulutöissä on todellakin käynyt selväksi se, kuin vallan näppäriä ovat nuoret ja lapset kouluissa ja kuinka kivaa ja mielekästä niille on käyttää puhelimia ja tabeja vähän kaikenlaiseen työhön.

Heini: Aikuinen voikin lapsen “expertiyden” sokaisemana helposti olettaa, että lapsi hallitsee laitteen ja palvelujen hallinnan lisäksi myös niiden sisällön. Aikuisten on kuitenkin syytä muistaa, ettei lasten kriittinen medialukutaito ole yhtä pitkällä kuin tekniset taidot.

Salla: Olen ollut MLL:n lasten netin käyttöä koskevassa huoltajaillassa peruskoulussa. Luennoitsija puhui juurikin siitä, että lapsilla ei ole juurikaan ymmärrystä siitä, että netissä on voimassa kaikki samat säännöt kuin oikeassa elämässä. Ja luennoitsija toivoikin, että lapsille puhuttaisiin ehkä ennemmin jopa laeista kuin hyvistä käytössäännöistä. Laki ja poliisi liitetään lapsenkin mielessä vakavasti toisiinsa, mutta hyvä käytös on jotain sellaista, mistä on helppo laistaa silloin kun “äiti ei näe”.

laitteet on suunniteltu valtavan fiksusti ja kuten Mitran luentopätkästäkin käy ilmi, ne suorastaan usuttavat uteliaisuuteen ja auttavat toimimaan oikein. Tässä mietin nyt paitsi koulun taitavia oppilaita myös kotona olevaa kaksivuotiasta joka osaa sujuvasti mennä katsomaan puhelimen valokuvakansiota ja selaamaan omia videoitaan, vaikka olen ollut laitteistokäytön saralla aivan natsiäiti, puhelinta kerran viikossa jne. suunnittelutyö vain on onnistunutta. Laitteet ohjaavat itse käyttäjiään silloin kun niille on avoin. Se, että me vanhemmat ja vielä vanhemmat olemme pulassa laitteiden kanssa johtuu siitä, että yritämme väkipakolla käyttää niitä samalla laitta kuin laitteiden edeltäjiäkin. Olisikin aika oppimisessa antaa tilaa vuorovaikutukselle. Antaa lapsille ja nuorille tilaa soveltaa osaamistaan opettamalla toisiaan ja muita ja rakennettaisiin ohjaustyötä esimerkiksi juuri kriittisyyden ympärille..


Koulua ei nähdä oppimisen paikkana ainakaan digitaalisten ympäristöjen kannalta.


Lapset kokevat itsensä osaajina. Koulua ei nähdä paikkana joka voisi tarjota osaamista tai oppimisen mahdollisuuksia liittyen mediaan. Huoleksi kuitenkin nousi luennon tapaan kommunikatiiviset taidot ja kriittisyyden puute? Osataanko lähteisiin suhtautua ja niitä lukea riittävän kriittisesti.

Nanna kirjoittaa lilalla: Kuten aikaisemmassa kirjoittelin, olisivat juuri nämä kriittisen lukutaidon ja tiedon arvioimisen ja käytön asiat niitä, joihin koulussa tulisi kiinnittää huomiota. On nurinkurista ajatella että ope tietäisi aina kaikesta enemmän kuin oppilaat. Tämä kun ei missään tapauksessa pidä paikkaansa. Esimerkiksi digimaailmassa ja erilaisissa verkkoympäristöissä voitaisiin liikkua yhdessä ja tarkastella niiden rakentumista, miten, keneltä, mistä ja miksi tietoa ja sovelluksia on olemassa, kenelle ne on suunniteltu ja mitä niiden käytöstä seuraa. Oman digijalanjäljen tarkastelua voisiko sanoa??


Digitalisoitumisen sähkökuorma - ekologinen näkökulma digiaikaan


Digitalisoitumiseen suhtaudutaan odottavasti ja siten, että se kaikille mahdollista ja avointa. Se esitellään vahvasti luonnollisena osana nykymaailmaa ja tätä aikaa. Kuitenkin “tämä aika” on aika erilainen kehitysmaissa, missä kamppaillaan normaalin ihnhimillisen elämän kysymysten ja ihmisoikeuksien kanssa eloonjäännistä ja oikeudesta LUKUTAITOON, kun taas kehittyneissä maissa lukutaidoissa on varaa ja halua mennä paljon syvemmille uusille tasoille, jotka palvelevat tulevaisuutta.

Digiajan sähköntarve on myös aivan valtanva. Yhden googlehaun kulutus muisteltiin olevan samaa luokkkaa kuin kahvikupin keittämisen. Hakeminen taas on tehty vaivattomaksi ja automaattiseksi, mutta digiajan sähkökeskustelu on jäänyt vakan alle ja keskustelu esimerkiksi nuorten keskuudessa ei tunnu olevan olemassakaan.

Riskinotto, kokemus ja elämyksellisyys jäävät aistikokemuksena vajavaiseksi liikuttaessa mediaympäristössä. Toisaalta voi olla että me olemme vaan niin ehdollistuneita kokemuksiin konkreettisessa ymäpäristössä, että emme pysty tavoittamaan uuden sukupolven mediallisten kokemusten ulottuvuuksia.

Uusi ja uudistukset tuntuvat vanhasta sukupolvesta liialta, uudelta tai mahdottomalta. Toisaalta aikanaan myös kirjojen lukemista liiallisissa määrin pidettiin haitallisena lasten kehitykselle.


Keskustelua Noah - lyhytelokuvasta:


Nanna kirjoittaa huomioita Noah lyhytelokuvasta::


Välittyy mainiosti oma käsitykseni nykyaikaisesta koneella olemisen luonteesta: toimintaa ilmentää samanaikaisuus. nopeus, päällekäisyys, omat mielenkiinnot, jakaminen, sosiaalisuus, läpinäkyvyys mutta toisaalta oman kuvan huolellinen rakentaminen.

Tunteet ja niiden näyttäminen netissä. Tavallaan kaikki on julkista janäkyvää, jaettavaksi tarkoitettua. Toisaalta omatkin tunteet tarvitsevat tullakseen “efektejä” kuten oikeanlaisen taustamusiikin esim. sydämensärkymisen hetkellä. Vaikka toiminta kuvastuu Noahin ruudulta, olisi mielenkiintoista nähdä samanlaista dataa hänen päänsä sisältä ja tunnetaululta; onko tunteiden käsittele myös nuoren päässä yhtä musta valkoista kuin minä se tietokoneen ruudulla näyttäytyy..?

Asioiden hoitaminen: kaiken voi tehdä samanaikaisesti. Tarvittaessa hyväksyntä ja tuki ja myös eriävä kanta on saatavissa kun vaan kysäisee oikeasta paikasta. Omille millaisille ajatuksille tahansa löytyy komppaaja.Myös aikaisemmin tuntemattoman voi ottaa “omakseen” muutamalla klikkauksella, tulla tietämään tai ainakin olla tietävinään.

Nopeus ja kiire tekevät ja luovat ehkä myös tarpeen toimia itsekin nopeasti. Päättää ja heittäytyä ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, jopa mielettömästi. Kuunnellessa lun keskustelua tyttöystävän kanssa surettaa, miksi oikein suree menetyksensä perään, kun ei edes skypepuhelua jaksanut pysähtyä, kuunnella ja olla kiinnostunut siitä, mitä tällä oli sanottavanaan. Tulkinnat ja mielenvaihtelut liikkuvat yhtä nopeasti ja mielettömästi kuin kuvat ruudulla. On helppo tehdä nopeita valintoja, joiden seuraukset voivat sittemmin tuntua yllättämän lopullisilta ja pitkäkestoisilta kaiken muuan nopeuden keskellä.

Facen ällöttävyys, joka minulla henkilökohtaisena kantana jo pitkään ja hartaasti tässä klipissä nyt kumuloitui kivasti :)!!. Toisaalta sai aikamoisen kilpailijan tästä face2face-palvelusta joka näppärästi yhdisti pikkumimmit ja kaikenlaiset runkkarit. Tällaiseen verrattuna facehan on kiva ja toimiva palvelu.. hohhoo.

→ Tämän takia mielestäni elokuva koki pienen uskottavuusongelman, sillä elokuvassa esiintynyt facebook-vastainen nuori nainen oli kuitenkin ilmeisen rento ja tottunut chat ruletin käyttäjä. Tätä voi joo yrittää puolustella sillä, että videokuva toisesta voi olla aidompaa kuin ruudulle lähetettävät tekstit/kuvat, mutta siellä kaikki kohtaamiset ovat ventovieraiden kanssa ja kuten tuosta videostakin kävi ilmi niin todennäköisesti suurin osa sen käyttäjistä on liikkeellä “hieman” kyseenalaisin motiivein. Facebook ainakin minulle on kuitenkin vain omien tuttujen ja kavereiden kanssa yhteydenpitoa varten. Toki varmaan minkä tahansa palvelun tai ohjelman käytön voi “vetää överiksi”. Hieman vaan ihmetytti miksi niin “fiksu likka” harrastaisi iltamyöhällä chat ruletissa roikkumista.Oliko tämä tahatonta vai halutaanko tällä vihjata, että kaikkein some vastaisimmatkin voivat löytää jotain iloa ja viihdykettä itselleen erilaisista palveluista?

Noahissa toisaalta nykyy minusta jo tämänkin 17 minuutin kohdalla valtava halu ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.Olla näkyvä, tulla kuulluksi ja hyväksytyski vaikka kaikki tapahtuukin verkossa, eikä videolla vilahda yhtäkään verkon ulkopuolisen maailman kontaktia. Siirtyykö tai onko jo siirtynyt verkkoon ihmisen inhimillisen kohtaamisen ja vuorovaikutuksen toteutumisen tarve. Voiko se verkossa tulla tyydytetyksi. (Vrt. esim. aistikokemusten puute, mistä oli aiemmin yhteiskirjoitusta)

Viimeisenä Noahin kunniaksi mainittakoon äärimmäinen taito ja näppäryys koneen ja sovellusten käytössä.Sitä oli ilo katsella. On aina mukavaa nähdä hyvää osaamista ja luontevaa toimintaa ja soveltamista ihmiselle itselleen tärkeiden asioiden äärellä!


Keskustelua Sugata Mitran esityksestä:


Nanna kirjoittaa:


koulu on luotu teollisuusyhteiskunnassa tuottamaan samanlaisia ihmisiä byrokraattisen systeemin pyörittämiseen jà tämä toimi ennen, muttei enää. koska sitä maailmaa ei ole enää. Itseäni jäi kuitenkin kaivelemaan, miten voi sanoa, ettei sitä maailmaa ole enää? Nyt teollistuvat maat (esim. osa kehitysmaista) noudattelevat kehityksensä kanssa hyvin samanlaista toteutumiskulkua, joka on ollut nähtävissä nykyisisssä hyvinvointivaltioissa. Onko siis mielekästä yrittäää siirtyä suoraan muinaishistoriasta tulevaisuuteen, vai voiko olla, että oli tärkeää näissäkin ympäristöissä saada rauhassa tutustua uuteen tapaan tulla toimeen esimerkiksi tehokkaan teollisuuden keinoin. Tokikaan kaikkia virheitä ja ylilyöntejä ei tarvitse toistaa, mutta voidaanko olettaa, että siirtymän välivaiheissa ei olisi ollut mitään täe´rkeää oppia maiden kehityksen kannalta. → olen kovasti samoilla linjoilla. Vaikka luennossa oli paljon hyvää ja painavaa asiaa, minua häiritsi se, että onko tietokone ja kovasti lasten omasta elämismaailmasta (ihan sama mistä maasta lapset ovat) irrallaan olevat asiasisällöt millään tavalla oleellisia asioita lasten elämän kannalta? Voi toki olla että “hole in the wall” -projektin tarkoituksena oli vain osoittaa, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus oppia mitä vain, jos mahdollisuudet ja välineet ovat saatavilla. Mutta ei kai kukaan oikeasti enää ajattelekaan niin, että slummeissa / köyhissä oloissa olevat ihmiset ovat tyhmempiä kuin toiset?

Muuttuva maailma: kuinka koulu vastaa siihen? HITAASTI, onneksi. aKuten Noahissa jo pohdin, niin verkkoympäristöissä kuin maailmassakin kaikki tapahtuu kokoajan vallan kiihtyvästi ja syklit, joissa meni ennen satoja vuosia ovat nykyään vain murto-osa siitä. Esimerkiksi sukupolvet vaihtuvat yhä tiuhempaan ja tiuhempaan, jos sukupolveksi käsitetään ikäluokka ja ihmisryhmä, joilla on joku heitä yhdistävä sama suuri kokemus´jostakin asiata tai ilmiöstä. Ilmiöt seuraavat toisiaan tihentyvään tahtiin, elämä pitenee, mutta sisällöt pullistuvat ja aikaa mihinkään pysähtymiseen on yhä vähemmän.

Voiko siksi koulun rooli paitsi yhteiskuntaa uudistavana instituutiona ollakin säilyttävä jarru, joka osaltaan varmistaa ettei laiva kaadu jokaisen uuden tsunamin kohdalla. Jos jokaisen uuden innovaation mukana rakennetaan uudet pilvenpirtäjät rannale, onkin ehkä olennaista että esimerkiksi koulu onkin tukikohta merellä, joka kohtaa valtavat aallot pitkinä ja massiivisen hitaina, eikä suorana seinänä, joka vahingossa rusentaa kaiken alleen.. Enkä tässä nyt yritä olla uudistusvastarintainen, vaan miettiä koulun rooleja, vaikka se niin usein näyttäytyykin vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä. Toisaalta, sitä se on kai ollut aina suhteessa kuhunkin elettyyn hetkeen. Uudistukset tehdään käsillä olevan tiedon mukaan, kukaan kun ei voi tietää tulevaa varsinkin teknisen kehityksen ollessa näin huimaa vauhtia etenevää kuin se nyt on.

Mitran esittelemä tutkiva oppiminen: tietsikka köyhille lukutaidottomille intiassa jà lapset oppi muutamassa tunnissa käyttämään konetta ja haluamaan lisää. Tämä uteliaisuuden ruokkiminen on tervetullutta minusta myös koulumaailmaan ja jokaisen lapsen elämään. Koulussa pyritään liikaa antamaan valmiita malleja ja ratkaisuja, mikä osaltaan lopettaa ajattelemisen tarpeen ja tukehduttaa mielenkiinnon oppimiseen. Koskaan kun ei pääse tapahtumaan mitään yllättävää, ope tietää aina ennalta vastauksen..

Kuitenkin uteliaisuuden herättämisen ja ylläpitämisen pitäisi palvella tarkoitusta kullekin mielekkäässä ympäristössä. Kuinka tämä toteutuisi lasten keskuudessa, jotka ovat jo koko pienen elämänsä puuhailleet erilaisissa virtuaaliympäristöissä. Väitänkin kauhuissani, että jos ihminen kokee saavansa aina haluamansa tiedon tarvitessaan, tämä on myös tapa tappaa uteliaisuus ja ajattelun tarve. Kaipaako mitään tietoa jos pohjalla ei ole mitään tietoa. Voiko innostua ja kiinnostua jostain tuntemattomasta, jos tietää saavansa siihen ratkaisun tai aainakin muutaman vaihtoehdon halutessaan. Eikö Tällainen johda oikeiastaan samaan ongelmaan, minkä kanssa nykyinen opetus painii: milenkiinnon lopahtamiseen ja itsestäänselvyyksien toistamiseen. → näinpä, enpä usko, että sama tehtävä olisi motivoinut oppilaita millään tavalla esim. Suomessa. Oppilailla olisi herännyt kysymys, mihin MINÄ tätä tietoa tarvitsen?

Väitän myös, että kokonaisvaltaisesti elämä köyhtyy, jos tiedon saaminen jää vain oman uteliaisuuden varaan. Nyt pohdin kokemuksellista ulottuvuutta. Kuinka hienoa onkaan liikkua ympäristössä ja kohdata asioita jotka osaa nimetä ja tunnistaa siinä hetkessä. Miettikä millaista olisi kävellä metsässä ja nähdä kaikkea upeaa ja joka hetki googlettaa mitä mikin on. Jäisipä moni asia näkemättä, eikä kohtaamisia syntyisi samalla tavalla kun jos näkee arvinaisen linnun (jonka tietää jo entuudestaan olevan harvinainen ja sen silti tunnistaa ja näkee!!!) Miettikää pieniä lapsia, jotka ilahtuvat tunnistaessaan esim. kirjoista tutun kärpässienen metsässä. Riemulla ei ole rajaa!

Olin pohtinut tätä samaa asiaa jo pitkään lukiessani näitä kirjoituksia. Kuinka paljon jää kokematta ja aistimatta, jos katse on kiinni ruudussa. TaiKin luennosta tuttu aistillisuuden hyödyntäminen jää miltei kokonaan pois, kun kokemus ei ole kehollinen vaan pelkästään silmä ja kuulo saa ärsykkeitä. Pidän itseäni modernina opettajana, mutta minulla on kuitenkin vankka kehollisen kokemuksellisuuden usko ja kehollisuuden mahdollistama muistijäljen suhde oppimiseen. Myös kirjojen tai muun ympäristön tuoksu tai sivujen kääntäminen yksi kerralaan niin että sormiin jää muistijälki paperista muuttuu yksipuoliseksi näppäimistön tunnusteluksi. Vai olenko nyt vain toivottoman vanhanaikainen?

Toisaalta voidaan ajatella, että edelleen laitteen käyttöympäristö, sosiaalinen tilanne tai valaistus rakentavat muistijälkiä, tuoli missä istutaan tai vuodenaika, joka näkyy sivusilmällä ikkunasta tai jos vieressä syödään tuoksuvaa hedelmää. Mutta silti suhtaudun asiaan hieman skeptisesti. Kirjat jäävät usein viipyilemään pöydälle, mutta nettisivu hukkuu muiden joukkoon jo sekunneissa. Kirjan näkeminen pöydällä muistuttaa asiasta aina uudestaan ja uudestaan. Istuminen paikallaan ei tue kineettisen oppimistyylin omaavaa lasta vai riittääkö liikkeeksi jumppapallo pyllyn alla ja sormien näppäily? (Nyt minusta tuntuu, että alan kuulostamaan todella vastahankaiselta.)

Lapset oppivat englantia, jotta pystyisivät käyttämään konetta, osta olivat kiinnostuneita. Lapset opettivat myös aikuisia. Tässä ollaan kyllä hyvän asian äärellä. Kun ollaan kiinnostuttu jostain riittävästi, opitaan millä tahansa keinolla sitä, mitä tarvitsee oppia. Tässä vaikuttavat kuitenkin yhdessä halua, uteliaisuus ja tarve. Surukseni mietin, kuinka halukkaita, uteliaita ja millaisiin asioihin hyvinvointivaltioiden lasten ja nuorten tarpeet ja “tarpeet” liittyvät. Haluja on kaikenlaisia ainakin.. Monen maan ja kulttuurin kohdalla ja yleisesti pohdittaessa oppimista ja opetuksen kehittämistä tätä kannattaisi hyödyntää.

Lapset oppivat oikealla sovelluksella hyvän kielen ja ääntämyksen. Kyllä Toimiva suunnittelu on luonut sovelluksia ja käyttöliittymiä, jokta ohjaavat oikeaan toimintaan ja oikealla positiivisella, oikeanaikaisella ja rakentavalla palautteella ihminen taitaa oppia mitä tahansa ja kehittyä ainakin valtavasti. Ei ihme, että kokeilu tuotti hyviä tuloksia.

Kritiikkinä koneiden ihannointi. Ei koulua. tiedon löytäminen halutessa – onko siinä tulevaisuus? Entä kun halu loppuu..? Ihminen on muutenkin elämän helpottuessa laiskistunut valtavasti. (Automarketit ym.) Miksi ajattelulle ei kävisi samoin? EI välttämättä kaikkien kohdalla, mutta tämä taas tekisi maailmasta yhä kaksijakoisemman; ne, jokta kehittyisivät valtavasti ja ne jotka taantuisivat laiskoiksi ja mattamielisiksi ameeboiksi. Heille saattaisi käydä niin, että maailma on tuolla jossain – ei kuulu minulle. Ja näinhän on osaksi jo käynytkin, kolmannen maailman riistopolitiikka ei kosketa länsimaista kuluttajaa niin kauan kuin se tapahtuu siellä jossakin, kaukana minusta. Tietoa aiheesta nykyaikana kyllä löytyisi helpostikin.

Yhteenvetona oppimisen tarkastelun kannalta näin tässäkin vain oikean kohtaamisen tärkeyden; oppimisen tukeminen ja kannustaminen – rohkaisu ja mahdollisuuden antaminen on avain oppimiseen.

”granny-cloud” opet pilvessä on mitä mainioin palvelu. Tällaista ilman muuta lisää. Ei ole keneltäkään pois ja tekee monen elämästä mielekkään. MItä enemmän tätä, sen parempi. Toisaalta kritiikki, kuka opettaa kenelle ja mitä. Mistä tulee kriittisyys ja sen oppiminen (aivopesun mahdollisuus..?) Haasteena myös maailman kulttuurinen monimuotoisuus, Kaikki kuitenkin oppivat uutta suhteessa omaan maailmaansa ja kokemuksiinsa. Kaikki ei ole liitettävissä yhdenmukaisena ympäri maailmaa ilman, että asiaa avaa tai tarkastelee hieman.


Jyri:

Raaskiiko tähän mitään edes heittää, tosi hyvää ja mielenkiintoista pohdintaa! Joskus olen miettinyt kaikkea kehitystä, kehittymistä ja kehittymisen sekä kehittämisen tarvetta. Se on tietenkin absurdi idea, mutta miten se vaikuttaisi elämän painopisteisiin, jos joskus saavutettaisiinkin sellainen tila, ettei yhtäkkiä olisikaan tarve koko ajan mennä eteenpäin? Hauskaa Jyri, koska olen pohtinut tuota useastikin. Tiedollisesti on hyvä kehittyä eteenpäin (kai), mutta kysymys on siitä, mitä sillä tiedolla tehdään ja kenen hyväksi tietoa käytetään. Voidaan myös kyseenalaistaa lääketieteen kehitys, onko ihmisen ilo se, että voi elää helposti yli satavuotiaaksi? Kun pohditaan ihmisen kehitystä tähän päivään, voidaan todeta, että ihmisellä on aina ollut pyrkimys helpottaa omaa elämäänsä, jotta voisi saada toisaalla aikaiseksi jotain enemmän. Käänne on todellakin tapahtunut teollistumisen myötä. Tässäkin asiassa on tavallaan yksi kehä sulkeutunut. Ennen teollistumista ihmiset olivat töissä aina, kotieläimet oli huolehdittava sunnuntaisinkin ja metsästää ruokaa perheelle tai lämmityksestä murehtiminen. Sitten tuli teollistuminen, joka johti ylellisyystavaroiden himoitsemisen ja todellisen vapaa-ajan lisääntymiseen. Tänä päivänä suuri osa ihmisistä on jälleen kaiken aikaa töissä älylaitteiden välityksellä ja toisinaan suuria työtaakkoja ja pitkiä työaikoja pidetään myös hyveinä. Olemme jälleen aina töissä! (voi, voi, ei kiva)


Suoritusosa D.[muokkaa]

Keskustelunauhoitus ja teksti jaettu Sinulle Tere s-postiin. Koimme täällä wikialustalle käytävän keskustelun jäykäksi ja halusimme käyttää mielekkäämmältä tuntuvaa verkkoympäristöä. Face to Face efektin jakson suoritukselle halusimme välittää tehdyn ja työhön liitetyn nauhoituksen keinoin.