Osallistujat

Jenny
Johannamaa
Minna porras
Katariina
Terhisol
Iivari

Opettajalle viestit

Katajalle kysymykset ym.

VAIN Talitinttien omat viestit

Liverrykset

Linkit Mediakasvatuksen sivuille

[[1]]

ensimmäinen tehtävä 18.4.–1.5.2011, vastuuhenkilö: Johannamaa, Terhisol

Ajatuksia tehtävästä, talitintin liverrys

Tehtävänanto

Opiskelijat tutustuvat Janne Matikaisen tutkimusraporttiin: Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla ja selvittävät millaisena yhteisönä tai joukkona sosiaalisen median sosiaalinen järjestelmä näyttäytyy? sekä Juha Suorannan Kriittinen pedagogiikka ja mediakasvatus – artikkeliin ja pohtivat mitä tarkoitetaan ”mediayhteisöllisyydellä”?

Sosiaalinen media

Sosiaalinen media käsitteellä viitataan kahteen hieman erilaiseen käsitteeseen. Ensimmäinen on median ja internetin kehitysvaihe, jossa sisällöntuotanto hajaantuu ja käyttäjät tuottavat yhä enemmän sisältöä. Toinen käsite (web 2.0), ja samalla tämän kirjoituksen kannalta tärkeämpi käsite, on internetin yksisuuntaisesta verkosta muuttuminen kaksisuuntaiseksi ja vuorovaikutteiseksi. Tämä tarkoittaa monille tuttua sisällön jakamista ja vastaanottamista erinlaisten blogien, keskustelupalstojen ja yhteisöjen kautta (Matikainen 2009, 9). Matikaisen mukaan sosiaalisen median keskeisiä elementtejä ovat sisältö, yhteisöt ja Web 2.0. Sisällön keskeinen osuus on tietenkin luonnollista kaikessa mediassa, mutta sosiaalisen median mahdollistaa uusi teknologia (Web 2.0) ja yhteisöllinen toiminta (Matikainen 2009, 10). Omassa analyysissaan Matikainen toteaa, että sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat korostuneita sosiaalisessa mediassa (Matikainen 2009, 87).

Sosiaalinen media on siis verkossa yhteisöllisesti tuotettua ja jaettua sisältöä, jossa käyttäjät voivat tuoda esiin omaa tietoaan, näkemyksiään, mielipiteitään jne. (Matikainen 2009, 10). Perinteiseen mediaan verrattuna oleellista sosiaalisessa mediassa on juuri sen tasa-arvoisuus: kuka hyvänsä voi tuottaa sisältöä muiden luettavaksi, ja kaikilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun ja saada äänensä kuuluviin.

Sosiaalisen median tärkeänä osana ja ilmiönä pidetään blogeja. Blogi on Kilven (2006) mukaan verkkosivu tai -sivusto, johon tuotetaan ajankohtaista, päivämäärällä varustettua sisältöä. Osa blogeista on lähellä mediaa ja journalismia, koska blogin pitäjä kerää tietoa, analysoi sitä ja julkaisee työnsä tulosta. Tyypillistä blogeille on että tekstit/sisällöt säilyvät sellaisenaan, ja ovat luettavissa ja kommentoitavissa (Matikainen 2009, 13-14).

Heinonen ja Domingo (2008) jakavat blogit neljään eri blogityyppiin: kansalaisblogi, yleisöblogi, journalistiblogi ja mediablogi. Kansalaisblogia voi periaatteessa pitää kuka hyvänsä, blogi voi olla asia- tai mielipidefoorumi, blogia pidetään median ulkopuolella. Yleisöblogia puolestaan julkaistaan jonkun median alla, yleisön kirjoittamana. Journalistiblogi taas on ammattijournalistin/-journalistien pitämä blogi, jossa yksin tai yhdessä pohditaan syvemmin ja vapaammin kirjoitettuja uutisia tai juttuja. Mediablogia ylläpitää tietty media, tarkoituksenaan julkaista uutisia vapaammin, blogi käy läpi tietyn julkaisuprosessin. Mediablogi voi liittyä johonkin ajankohtaiseen tapahtumaan, antaa mahdollisuuden mielipiteidenkirjoittamiseen tai antaa mahdollisuuden uutisten kommentoimiseen (Matikainen 2009, 15).

Matikainen toteaa tutkimuksensa johtopäätöksissä, että sosiaalinen media on nimensä mukaisesti juuri sosiaalista ja perustuu ihmisten väliselle kanssakäymiselle. Sosiaalisuus on monimuotoista ja hyvin yksilölähtöistä. Mannermaata mukaillen Matikainen toteaa myös, että verkko ja uusi teknologia muuttavat ihmisten elämää, sosiaalista toimintaa, demokratiaa ja vallankäyttöä. Verkkoteknologiasta on tulossa entistä keskeisempi osa ihmisten elämää. Sosiaalinen media on toistaiseksi ollut joustava ja avoin. Toimintamuodot kasvaessaan ja vakiintuessaan ovat taipuvaisia institutionalisoitumaan eli muuttumaan ammattimaisempaan suuntaan kriteereineen ja prosesseineen. Onko sosiaalisesta mediasta tulossa instituutio? (Matikainen 2009, 114-116).

Mediayhteisöllisyys

Suoranta kirjoittaa mediayhteisöllisyyden muodostavan uuden kommunikaatiokanavan kansalaisyhteiskuntaan ja mahdolistaen uusien yhteisöllisyyden muotojen rakentumisen. Nämä informaatiotekniikan välineet edesauttavat uusien yhteisöjen syntymisetä, moninaisia mediayhteisöjä joissa yksilöt voivat jakaa ajatuksiaan ja myös mm. opiskella osana suurempaa kokonaisuutta, kasvottomana. Lisäävätkö mediayhteisöt tietoisuutta ja millä hinnalla? Esimerkiksi opiskelussa oletuksena on se, että jokaisella on esteetön pääsy verkkoon ja opiskelu sujuu, mutta voidaanko näin olettaa? Takaako kasvoton verkko-opiskelu hyviä oppimistuloksia?

Suoranta käytti kirjoituksessaan postmodernien ajattelijoidenkin käyttämää (esim. Maffesoli 1995) käsitettä "kevyt yhteisöllisyys", joka kuvaa tässä yhteydessä esimerkiksi keskustelupalstojen yhteisöä, jossa hetkittäisesti viihdytään ja joissa mielipiteet ja puhutut asiat ovat tärkeämpiä yhteisön jäsenen ilmaisukeinoja, kuin jäsenen yhteiskunnallinen asema tai ulkoinen habitus (Suoranta 2002, 40). Juuri tämä mahdollisuus pysyä halutessaan tuntemattomana ja samalla yhteisön jäsenenä aiheuttaa mielestäni (Johannamaa) tätä kasvottomuutta. Internetin sisällä tapahtuvassa yhteisöllisyydessä jäsen voi valita, mitä haluaa muiden tietävän itsestään. Muissa sosiaalisissa tilanteissa tämä on huomattavasti vaikeampaa ja silloin jäsenellä on myös enemmän vastuuta sanomisistaan ja tekemisistään. Tämä kasvottomuus voi mielestäni olla myös positiivista, eikä ainoastaan negatiivista. Ihminen voi kokea pystyvänsä vapaammin kirjoittamaan haluamiaan asioita ja siten sanoa todellisia mielipiteitään. Sen takia uskon, että mediayhteisöt voivat lisätä tietoisuutta, jos samalla tiedostaa, että kirjoitukset ja keskustelut eivät suinkaan ole sellaisia, joista kirjoittajat ottaisivat todellista vastuuta tavallisessa arkiympäristössä.

Suoranta painottaa sisällön merkitystä osana mediayhteisöllisyyttä (Suoranta 2002, 41). Usein kommunikaation välineisiin kiinnitetään paljon enemmän huomiota kuin sisältöön. Vaikka välineet tuottavat uusia symbolisia merkityksiä, laajentavat aikalaistietoisuutta ja kehittävät uutta globaalia tietoisuutta, voi sosiaalisen todellisuuden laajentuminen jäädä sisällöllisesti tyhjäksi. Tämän vuoksi osana mediayhteisöllisyyttä tulisi pohtia tiedon alkuperää ja siihen vaikuttavia ideologioita ja muita interessejä (kuten markkinointi). Maailmanlaajuisen tietoisuuden sisällöllisellä tyhjyydellä tarkoitetaan perinteisten vaikutusmahdollisuuksien olemattomuutta. Paikallisiin asioihin arvellaan voivan vaikuttaa, mutta maailmanlaajuisiin asioihin ei uskota pystyvän vaikuttamaan. Aina voidaan kuitenkin miettiä, että toisen leipä on toisen kuolema. Joku on sen viljanjyvän kylvänyt, korjannut sadon, leiponut leivän, kuljettanut sen meille ja mainostanut sitä mediassa, jotta me ostaisimme sen.

Janne Matikaisen mukaan sosiaalisen median suurin käyttäjäryhmä ovat naiset, 85% (Matikainen 2009, 20). Lisäksi hänen mielestään mediayhteisöjen ylläpitoon tarvitaan sitoutuneisuutta ja näkökulmia erilaisten käsitteiden avulla, käsitteiden, kuten luottamuksen ja motivaation sekä muiden tapojen sosiaalisuuden jäsentämiseen (Matikainen 2009, 13). Herää kysymys ovatko naiset sosiaalisempia ja onko heillä enemmän tarvetta osallistua erilaisiin mediayhteisöihin?

Sosiaalisen median yhteisöt

Janne Matikaisen tutkimuksen mukaan verkon käyttöaika on keskimäärin 2,1h/vrk (Matikainen 2009, 37). Suomen ja maailman suosituimmat www-sivut ovat Google ja Google Suomi ja näin ollen aktiivikäytössä verkkoa käytetään lähinnä tiedonhakuun sekä Facebook-sivujen parissa (Matikainen 2009, 30 – 32). Perinteisen median suhteessa sosiaaliseen mediaan voidaan huomata tästä se, että perinteisen median luotettavuus on ennen asiasisältöä. Perinteinen media tuottaa meille tietoa omasta näkökulmasta johon on vaikea vaikuttaa yksilötasolla, otetaan ikään kuin ylhäältäpäin vastaan se mitä meille annetaan, kun taas sosiaalisessa mediassa on yksilötasolla vaikuttamisen mahdollisuus. Mitä enemmän sosiaalisen median yhteisössä on samanhenkisiä jäseniä sitä enemmän yhteisöllä on mahdollisuus vaikuttaa erilaisiin asioihin. Sosiaalisen median sosiaalisuus on yksilölähtöistä mutta myös yhteisöllisyyttä syntyy, kuten Janne Matikainen kirjoittaa (Matikainen 2009, 101).

Sosiaalisen median yhteisöt kuitenkin rajaavat käyttäjän omaehtoisuutta pakottamalla käyttäjän tuottamaan sisältöä verkkopalvelun ehdoilla ja samalla tarjoten kohdennettua markkinointia käyttäjilleen, missä määrin tämä on hyväksyttävää?

Monet ihmisten yhteenliittymät verkossa määritellään yhteisöiksi, joka aiheuttaa ongelmia. Niinpä Quentin Jones (1997) on kehittänyt neljä verkkoyhteisön kriteeriä jotka selventävät sitä milloin voidaan puhua yhteisöstä verkossa. Ensimmäinen on vuorovaikutuksen määrä, yhteisö edellyttää jäsenten kesken viestintää ja vuorovaikutusta. Toinen on viestijöiden määrä, kaksi ihmistä ei vielä muodosta yhteisöä vaan siinä on monta viestijää. Kolmas on yhteinen julkinen tila, verkkoyhteisöllä pitää olla yhteinen paikka esim. keskustelufoorumi kuten perinteisellä yhteisöllä fyysinen paikka tai tila. Neljäs on yhteenkuuluvuuden tunne, yhteisön jäsenet kokevat yhteenkuuluvuutta ja olevansa yhteisön jäseniä (Matikainen 2009, 88–89). Aina nämä kriteerit eivät kuitenkaan täyty ja silti puhutaan verkossa toimivasta yhteisöstä. Samalla kehitetään uusia määritelmiä ja uusia keskustelualueita syntyy ja kriteerit muuttuvat siinä samalla.

Ihmisten välisen vuorovaikutuksellisen yhteisön keskeisiksi määrittäjiksi muodostuvat paikallisuus, yhteiset intressit ja sosiaalinen vuorovaikutus. Keskeisenä toimintaperiaatteena on ihmisten ja yhteisöjen osallisuus ja osallistuminen, arkielämästä nouseva asiantuntijuus sekä yksilöllisiksi miellettyjen ongelmien tarkasteleminen yhteisönäkökulmasta vuorovaikutuksen, yhteistyön ja vastavuoroisen luottamuksen avulla ratkaistavissa olevina haasteina (Salo 2002, 12). Sosiaalisen median yhteisöllisyys on verkkoyhteisöllisyyttä, johon ei voi soveltaa perinteistä yhteisöllisyyden määritelmää, jossa edellytetään läsnäoloa ja kommunikaatiota. Toisaalta Matikainen tuo esiin Andersonin käsityksen, jonka mukaan kaikki yhteisöt ovat subjektiivisesti ja kollektiivisesti tuotettuja ja kuviteltuja ja näin ollen verkkoyhteisö ei eroa perusluonteeltaan perinteisestä yhteisöstä, vaan molemmat perustuvat yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Verkkoyhteisössä esiintyy sekä läsnäoloa että kommunikaatiota , mutta osallistujat eivät kohtaa kasvokkain kuten perinteisessä yhteisöllisyydessä. Sosiaalisen median sosiaalisuus on yksilölähtöistä ja yhteisöt ja ryhmät voivat olla löyhiä ja nopeasti muuttuvia. Sosiaalisen median yhteisöllä ei tarvitse olla yhteistä tavoitetta, median käyttäjien ei tarvitse tuntea toisiaan, eikä heidän tarvitse mitenkään sitoutua yhteisöön tai yhteiseen tavoitteeseen. Käyttäjät sitoutuvat jonkin alustan käyttöön ja sen normeihin, ja sitä kautta määräytyy sosiaalinen toiminta (Matikainen 2009, 88).

Mäntylä (2002) määrittää ryhmän siten, että se muodostaa jäsenilleen psyykkisen ja sosiaalisen ympäristön. Ympäristö syntyy vuorovaikutuksesta ja se ilmenee vuorovaikutuksena ja siihen vaikuttavat erilaiset ryhmädynaamiset tekijät: ryhmässä esiintyvät tunteet, normit, roolit, kommunikaatio ja vallankäyttö. Tästä voidaan käyttää myös nimitystä ryhmän suhdejärjestelmä. Se ohjaa ryhmän jäsenten toimintaa. Ryhmän tavoitteet voivat olla ristiriidassa organisaation/ylemmän tahon tavoitteiden kanssa ja ryhmällä voi olla keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Kiinnostavaa on myös kuka asettaa tavoitteet ja kenen tavoitteet ovat ensisijaisia. Tavoitteet voivat olla tietoisia tai tiedostamattomia. Jos ryhmällä ei ole ilmaistua, avoimesti tunnustettua yhteistä tavoitetta, ryhmä jää tehottomaksi (Mäntylä 2002, 42).

Yhteenveto

Sosiaalinen media mahdollistaa laaja-alaisen yhteydenpidon maailman joka kolkkaan ihmisten välillä. Teollistuneissa maissa internetin käyttö on lisääntynyt huimasti, ehkä meidät on erilaisten palvelujenkin kautta pakotettu ja ”ohjattu ” käyttämään tätä tiedon valtaväylää itsenäisesti erilaisten asioiden hoitamiseen. Jokaisella on vapaus ja vastuunsa kuitenkin internetin käytössä, voidaan ottaa kantaa joko omalla nimellä tai erilaisten nimimerkkien muodossa monenlaisissa foorumeissa, omaa vastuutansa ei kuitenkaan saa unohtaa omasta kirjoittamisestaan.

Teknologian kehittyessä alati huimaa vauhtia tulisi ihmistenkin kehittyä samassa tahdissa. Todellisuudessa kehitymme pikkuhiljaa uusiin muutoksiin ja haasteisiin mitä eteemme tulee. Vuorovaikutuksella ja vuorovaikutustaidoilla on tässä suuri merkitys; mikäli omaamme edes jonkinlaiset vuorovaikutuksen perusalkeet niin pystymme kommunikoimaan, oppimaan uutta ja kehittämään itseämme, ehkä ympäristöäkin. Sosiaalisen median sisältö muuttuu myös jatkuvasti muuttaen myös kieltämme. Erilaiset sosiaalisen median tahot edesauttavat yksilöiden välisiä suhteita muodostaen monenlaisia yhteisöllisiä verkostoja, verkostoja joita nykypäivän työelämässä tarvitaan kasvavissa määrin.

Lähteet

Matikainen, J. 2009, Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla. Saatavilla www-muodossa: http://www.valt.helsinki.fi/blogs/crc/sosiaalisen_ja_perinteisen_median_rajalla_raportti.pdf (viitattu 25.4.2011)

Mäntylä, R. 2002. Yksin mutta yhdessä. Opettajat oma työtään ja oppilaitoksen toimintaa kehittämässä. Tampereen yliopisto. Osoitteessa: http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5459-6.pdf. (viitattu 26.4.2011)

Salo, P. 2002. Yhteisökasvatus- taustaa, käsitteitä ja toimintamuotoja. Julkaisussa Sivonen S (toim.) Yhteisö kehittämisen kentällä. Joensuun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja osoitteessa : http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_952-458-541-3/urn_isbn_952-458-541-3.pdf (viitattu 26.4.2011)

Suoranta, J. 2002. Kriittinen pedagogiikka ja mediakasvatus. Saatavilla www-muodossa: http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/nelli/verkkoaineistot/yht/suoranta.pdf (viitattu 25.4.2011)

toinen tehtävä 2.–8.5.2011, vastuuhenkilö: Minna porras, Katariina

Ajatuksia tehtävästä, Talitintin liverrykset

Tehtävänanto

Opiskelija tutustuvat Leena Rantalan artikkeliin Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa ja Janne Matikaisen tutkimusraporttiin: Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla kappaleeseen Luottamus perinteiseen ja sosiaaliseen mediaan ja pohtivat medialukutaidon suhdetta raportissa esitettyihin tuloksiin Suomalaisten luottamuksesta sosiaaliseen mediaan.

Kriittinen lukutaito

Rantalan (2007, 138-142) mukaan lukutaitokeskustelussa kyse on tekstilukutaidon lisäksi yhteiskunnan lukemisen taidoista. Lukutaito on vallankäytön väline ja sisältää kulttuurisia, eettisiä ja poliittisia ulottuvuuksia. Lukutaito on väline, jolla voidaan yhdistää ja hajottaa kansakuntia, yhteiskunnallisia luokkia, identiteettejä ja sukupuolia. Kriittinen lukutaito voi olla avain vaihtoehtoisen tiedon, merkitysten ja politiikan löytämiseen yhteiskunnassa. Mediayhteiskunnassakin lukutaidot ovat vallan ja valtautumisen väline, mikä asettaa yhteiskunnallisen kysymyksen digitaalisen kuilun ylittämisestä. Miten kaikki pääsevät uusien informaationlähteiden yhteyteen ja miten taataan mahdollisuus itsensä ilmaisemiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen? Myös tietoon liittyvät kysymyksen ovat haastettuna sosiaalisen median myötä. Rantala (2007, 141) tuokin esiin Deweyn käsityksen viestinnästä yhteisöjä rakentavana ja ylläpitävänä voimana. Kriittisen lukutaidon kehittelijälle Paulo Freirelle käsitteen kriittinen osuus ilmaisi yhteiskunnallista tiedostavuutta ja toimintaa muutoksen saamiseksi. Lukutaito itsessään on " sellaisen tiedostamisprosessin tulos, jossa ihmiset kasvavat oman elämänsä osallisiksi." (Rantala, 2007, 139-140). Kyse on siis ihmisen sisäisestä prosessista, jossa toivottavasti tapahtuu ihmisen mielen sisäistä kasvua enemmän kuin tiedon kartuttamista.

Kriittisen lukutaidon oppiminen liittyy laajempaan kriittisen kasvatuksen käsitteeseen. Kriittisen kasvatuksen kannalta oleellista on se, että sosiaalisesti rakentuneisiin käytäntöihin ja teksteihin voi myös vaikuttaa juuri siksi, että ne ovat sosiaalisesti rakentuneita. Lukutaitoiseksi tulemisessa ei ole kyse neutraalista kielen omaksumisesta, vaan ympärillä olevan yhteiskunnan ja maailman haltuun ottamisesta, kriittisestä tietoisuudesta (Rantala 2007, 143). Miten kriittistä lukutaitoa voisi sitten käytännössä oppia? Kasvattajan kannalta oleellista on pyrkiä tunnistamaan opiskelijoiden kieliä eli erilaisia kokemuksia ja tietoja, joita he tuovat opetustilanteeseen, ja ymmärtämään, miten ne vaikuttavat merkitysten rakentamisen prosesseihin. Vuorovaikutustilanteissa erilaisten äänien on saatava tulla kuulluksi, jolloin kriittinen oppiminen tapahtuu ajatustenvaihdon kautta. On myös mahdollista oppia suotuisia lukutaitokäytäntöjä eli esimerkiksi valita yhteiskunnallisia tekstejä ja tulkinnan näkökulmia sekä ohjata fokuksen vaihtumista yksilöllisistä yhteisiin asioihin oppimistilanteissa (Rantala 2007, 144).

Työelämän ulkopuolella olevat henkilöt sekä nuoret saattavat kuulua marginaaliryhmään jotka eivät osallistu yhteiskunnallisiin asioihin vaikka kriittisessä lukutaidossa on kyse myös näiden ko. ryhmien osallisuudesta yhteiskunnassa. Katsotaan, ettei näiden väestöryhmien ääni kuulu yhteiskunnallisella tasolla ja siksi kriittisten lukutaitojen pedagogiikka tavoittelee myös oman paikan ottamista ja ymmärtämistä yhteiskunnassa. Melko vaivattomasti voi myös median kautta tuottaa vaihtoehtoisia näkemyksiä ja näin kokeilla omaa rooliaan osana yhteiskuntaa. (Rantala 2007, 145.)

Keskustelua:

Terhisol: Mulla hämää Rantalan tekstissä kriittisen mediakasvatuksen ja kriittisen lukutaidon ero? Mielestäni mediakasvatuksesta ei juurikaan tekstissä puhuta ja kuitenkin ne ovat aika usein yhteydessä toisiinsa. Tähän liittyen kuitenkin mieleeni jäi maininta siitä, ettei kriittisen lukutaidon opettaminen kuulu vain perusopetuksen piiriin vaan sen tulisi kuulua kaikkeen toimintaan jossa tapahtuu opetusta ja kasvatusta. Lisäksi eilisessä Hesarissa (1.5.11) oli mielenkiintoinen artikkeli otsikolla Kouluissa tulisi opettaa intuition käyttöä, lukekaa ihmeessä jos sen saatte käsiinne! Mielestäni tämä liittyy tähän tehtävään aika osuvasti... Tekstissä puhutaan mm. rationaalisesta ajattelusta, ja siitä kuinka opetus tähtää ala-asteelta korkeakouluihin rationaalisen ja analyyttisen ajattelun kasvattamiseen intuitiivisen ajattelun jäädessä huomioitta. Kirjoittajat tutkivat intuitiota Suomen Aketemian rahoittamassa tutkimusprojektissa.

Minna: Rantala mainitsee myös artikkelissaan sen, että kriittiseksi ei voi kasvattaa ketään väkisin, vaan tiedostamisen prosessi syntyy kasvavissa itsessään. Toisaalta hänen mukaansa kasvattajilta vaaditaan rohkeutta kyseenalaistaa institutionaalisia reunaehtoja. Se on varmasti totta. Kuinkahan paljon kouluissa oppilaita tuetaan kriittisyyteen? En itse muista kouluajoiltani monenkaan opettajan kannustaneen kyseenalaistamaan ja pohtimaan. Toisaalta maailma on muuttunut aika paljon niistä ajoista..

Terhisol: Uskoisin ettei juurikaan kriittisyyteen kiinnitetä huomiota. Toisella asteella ainakin on ollut havaittavissa opiskelijoiden "avuttomuus" omien ajatusten perustelemisen, neuvottelutaitojen ja omien velvollisuuksien tietämyksen suhteen. Oikeuksista kyllä pidetään huoli ja ääntä mikäli ne eivät toteudu... Kyseenalaistamalla enemmän asioita voisimme saada asioista enemmän irti ja pyrkiä muuttamaan tuttua, totuttua tapaa joksikin uudeksi ja innovaatiiviseksi tavaksi.

Johannamaa: Mietin, että kriittisen lukutaidon, samoin kun kriittisen kasvatuksen opettaminen lapsille ei voi olla helppoa. En minäkään muista kouluajoilta montaa tilannetta, missä oppilasta olisi kannustettu löytämään itse ratkaisuja. Opettajan voi olla vaikea pitää yhtä aikaa auktoritääristä asemaansa ja samalla kannustaa hyvin isojakin luokkia suhtautumaan kriittisesti oppimaansa. Tekstissä kirjoitettu metodi kuulostaa hyvältä pienluokissa ja tilanteissa missä ei ole niin kovin kiire. Mietin sitäkin, että voisiko oppilaan omien ajatusten esilletuonnin kannustaminen helpottaa luovissa aineissa tarvittavaa oman ajattelun esiintuomista. Minun järkeni sanoo, että sen täytyy ainakin lisätä ymmärrystä opetettavaan aiheeseen.

Katariina: Mä jäin kans miettiin tota opettajan roolia kriittisen lukutaidon opettamisessa, et usein opettaja antaa tarkat lähteet mitä pitää käyttää ja vaatii aika paljon rohkeutta varsinkin pienemmiltä oppilailailta sanoo et on löytäny lisää hyviä lähteitä. Kaveri joka opiskelee yliopistossa kerto että kun se teki jotain tehtävää missä oli määrätty kaksi kirjaa lähteeks ja kysy sit opettajalta et voiko käyttää lisää lähteitä, niin opettaja vastas et voi mut se ei nosta tehtävän numeroa mitenkään. Kuulosti aika hassulta ja siltä ettei oma kiinnostus saanu näkyä liikaa tehtävässä ettei se näyttäis opettajan mielistelyltä. En tiedä liittykö tää kauheesti aiheeseen mut tuli vaan mieleen et joskus opettajat on lukenu lähteet kriittisesti ja tarkasti ja oppilaiden on vaan luettava samat perässä etsimättä itse lisää aiheessen liittyvää tekstiä.

Terhisol: Vaikuttaa vähän siltä, että on opittu tietty metodi työskentelyyn ja tehdään niinkuin on aina tehty... ei hyvä. Ajatelkaa omia tapoja, teettekö aina asiat samalla lailla vai haetteko tietoisesti erilaisia toimintamalleja? Jos aina toimii samallalailla niin eikö se köyhdytä ajatusmaailmaa ja aivotoimintaa? Niin, tuohon Katariinan kommentiin vielä, eikö tuollainen vastaanotto vähennä omaa aktiivisuutta ja laske motivaatiota opiskelua kohtaan?

Minna: Katariinan esimerkissä oli varsin kyyniseltä kuulostava opettaja! Olen samaa mieltä Terhisol: on tuttua ja turvallista ja mahdollisesti helpointa ja nopeinta tehdä asiat kuten aina ennenkin on tehnyt, mutta mitään uutta ei opi. Joku viisas on sanonut, että vasta sitten alkaa oppiminen kun astuu ulos omalta mukavuusalueeltaan!

Medialukutaito

Uudenlainen digitaalinen mediaympäristö luo uusia näkemyksiä lukutaidoista. Tekniikan ja teknologian kehittyminen vuosikymmenten saatossa on ollut edellytyksenä myös medialukutaitojen kehittymiselle. Tietokoneiden, hypermedian, internetin ja sosiaalisen median yleistyminen ja käyttö kuluttajien keskuudessa ovat yleistyneet. Ilmiö luo uusia haasteita ja vaatii kansalaisilta kriittistä medialukutaitoa. (Rantala 2007, 142.) Medialukutaidon voidaan nähdä myös moninaistuneen. Syy siihen löytyy digitaalisen mediakulttuurin teksteistä, jotka ovat yhä useammin multimodaalisia. Multimodaalinen teksti sisältää kirjoitetun tekstin lisäksi myös muuta, kuten ääntä tai kuvaa. Eli käytännössä on hallittava useita erilaisia lukutaitoja. (Rantala 2007, 143.)

Mediakasvatuksen ja medialukutaidon kannalta kriittiset lukutaidot ovat oleellisia. Rantala (2007, 148-149) sivuaa tätä teemaa artikkelinsa lopulla. Mediassa (sekä perinteisessä että sosiaalisessa) kriittiset lukutaidothan ovat keskeisiä. Sosiaalisen median osalta tämä on erityisen haastavaa senkin vuoksi että sosiaalisen median tuottama todellisuuden käsite on yksittäisten kirjoittajien mielipiteiden ja näkemysten muovaamaa. Yksi tapa lähestyä median tuottamaa todellisuutta voisi olla sosiaalisesti vastuullinen mielikuvitus, eli pyrkimys toisin näkemiseen ja maailman ymmärtämiseen fiktion kautta. Toinen lähestymistapa olisi käyttää narratiivisuutta eräänlaisena uusien lukutaitojen ulottuvuutena kriittisyyden rinnalla, sillä tarinoiden lukeminen ja kirjoittaminen on tärkeä tapa jäsentää omia kokemuksia ja suhdetta yhteiskuntaan (Rantala 149).

Nurminen (2000, 2) määrittelee medialukutaidon taidoksi luoda henkilökohtaisia merkityksiä verbaaleista ja visuaalisista symboleista. Siihen liittyy kyky valita, kyseenalaistaa ja epäillä. Medialukutaito on taito, prosessi ja tapa ajatella. Medialukutaitoinen esittää kysymyksiä siitä, mitä katselee, lukee ja kuulee. Medialukutaitoa on lisäksi yksilön taito ymmärtää, käyttää ja arvioida erilaisia tekstejä ja mediatekstejä saavuttaakseen omia tavoitteitaan, kehittääkseen tietojaan ja mahdollisuuksiaan sekä osallistuakseen aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan. Nurminen (2002, 10) toteaa myös, että tietoyhteiskunnan työt vaativat korkeatasoista lukutaitoa. Vaatimus pohjautuu taloudellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Lukutaito onkin ollut pitkään merkittävällä sijalla koulutuspolitiikassa. Koulutuksen avulla voidaan parantaa myös opettajien valmiutta medialukutaidon opettamiseen.

Rantala (2007, 142-143) painottaa, että kriittisen lukutaidon näkökulmasta teknologiaa tärkeämpää on kiinnittää huomiota siihen, mitä lukutaito- käsitteellä milloinkin tarkoitetaan. Rantala viittaa myös artikkelissaan Brian Streetin (2004) määritelmään, jossa lukutaito on jaettu neljään eri ulottuvuuteen. Ensimmäisessä ulottuvuudessa lukutaidolla tarkoitetaan lukemista, kirjoittamista ja laskemista. Toisessa ulottuvuudessa lukutaitoa tarkastellaan kognitiivisesta (yksilöllisestä) näkökulmasta. Kolmannessa ulottuvuudessa lukutaito puolestaan määritellään sosiokulttuuriseksi käytännöksi (kulttuurinen konteksti) ja neljännessä ulottuvuudessa lukutaitoa lähestytään tekstien tulkinnasta ja tuottamisesta.

Keskustelua:

Johannamaa: Ajatukset jämähti vielä tuohon kriittiseen lukutaitoon ja nimenomaan sen opettamiseen. Missä menee se raja, milloin opetetaan tai ohjataan liikaa ja jätetään liian vähän mahdollisuuksia ihmisen itse rakentaa mielipiteitään? Sama pätee mediakasvatukseen ja median ymmärtämiseen, missä vaiheessa opettaja ohjaa "oikeaoppista" median lukutaitoa? Opettajahan "valaisee" aina jotain asiaa, samalla jättäen toiset asiat "pimentoon". Silloin juuri opettajan tai ohjaajan rooli medialukutaidon ja kriittisen lukutaidon käsitteiden ymmärtämisessä on keskeinen. Opettajalta tarvitaan paljon herkkyyttä, oman itsetunnon tuntemista ja avarakatseisuutta, jotta hän voisi opettaa oppilaitaan keskustelemalla. Manipulaatio on se piirre mitä tämänlaisella opettajalla ei pitäisi olla.

Terhisol: Kieltämättä opettajalla on suuri merkitys ko. asioiden opettamisessa ja ohjauksessa mutta entä jos nuoret opiskelijat/oppilaat eivät vielä ole valmiita vastaanottamaan opetusta näistä asioista? Tilanne on todella haasteellinen... Manipulaation suhteen olen samaa mieltä.

Jenny: Onpas tullut mielenkiintoista keskustelua. Itseänikin jäi Rantalan artikkelissa mietityttämään ajatus kriittisen lukutaidon opettamisesta perusopetuksessa jne., vaikka artikkelissa tosiaan myöhemmin toteaakin ettei kriittisyyteen voi kasvattaa, vaan se on itse sisäistettävä. Laajeneeko kasvattajien vastuu utopistisen suureksi? Onko tosiaan ajateltu että kasvattajan tehtäviin kuuluu myös tälläisen kriittisen ajattelun opettaminen tai siihen ohjaaminen. Itse näkisin että esim. alakoulussa tällaista kriittisyyttä omaava oppilas, voisi olla juurikin se pikkuvanha ja näsäviisas oppilas, jonka kyselyihin ja kysyynalaistamisiin aikuinen usein puutuu, rohkenen epäillä ettei häntä kannusteta kriittisyyteen, vaan pikemminkin pyritään kitkemään sitä pois hänestä.

Iivari: Mediakasvatus ja siinä erityisesti kriittisen lukutaidon oppiminen on mielestäni sellainen asia, jota ei voi oppia kuin käytännön kautta. Koulussa tämä voisi tapahtua erilaisia tekstejä ja lähteitä lukemalla ja miettimällä mitkä vaikuttimet kirjoittajaa ovat ohjanneet. Esimerkiksi jonkin politiikan tapahtuman uutisointi: miten hallituspuolueen lehti ja opposition äänenkannattaja uutisoivat saman asian tai tapahtuman? Eroja varmasti löytyy. Vastakkainasetteluja löytyy politiikan lisäksi monesta muustakin aiheesta. Toinen mahdollinen analyysin kohde on Matikaisenkin esiintuoma blogikirjoittelu: Miten eri henkilöt blogeissaan kommentoivat samaa asiaa, ja mitä taustatekijöitä mahdollisesti löytyy henkilöiden erilaisille mielipiteille?

Minna: Iivarin mainitsema politiikan uutisointi on mielenkiintoinen asia. Miten ja mitä uutisoidaan riippuu siitä kuka uutisoi. Entä Matikaisen raportissa luotettaviksi mainitut perinteiset mediat? Miten ne kertovat politiikan tapahtumia? Entä mitä jää uutisoimatta? Vai voiko luottaa siihen, että kaikki mitä kansalaisten tulee tietää esim. äänestyspäätöstä tehdessään myös tulee julkiseen tietoon?

Perinteisen ja sosiaalisen median luotettavuus

Perinteisellä medialla tarkoitetaan sanomalehtiä ja muuta painettua tiedonvälitystä sekä TV- ja radiotoimintaa. Näiden medioiden luotettavuudesta on tehty melko usein kyselyjä, ja niiden mukaan suomalaiset pitävät perinteisiä medioita luotettavina. Luotettavimpana on pidetty YLEn uutisia. Viime vuosina perinteinen media on alkanut tarjota uutisia myös internetissä, ja esimerkiksi YLEn verkossa olevat uutiset ovat tulleet suosituiksi. Kyselyjen mukaan verkossa oleva sisältö koetaan kuitenkin epäluotettavammaksi, siitäkin huolimatta että se olisi luotettavaksi tunnetun uutistuottajan tekemää (Matikainen 2009,74). Tämä tuntuu jossain määrin epäjohdonmukaiselta, koska esimerkiksi YLEn nettisivuilla oleva uutistarjonta on täysin samaa kuin sen radio- ja TV-uutisissa.

Sosiaalisessa mediassa yksi keskeinen tiedon välityksen muoto ovat blogit, ja kysymyksenä onkin että voivatko blogit haastaa perinteisten verkkosivujen tarjoamia uutisia (Matikainen s. 77). Näiden kahden luotettavuutta on kuitenkin hankalaa mitata ja analysoida, koska blogit yleensä heijastavat niiden kirjoittajien mielipiteitä, eivätkä siis sisällä perinteistä ammattilaisten tekemää uutistarjontaa, kuten useimmat verkossa uutisia tarjoavat sivustot (Matikainen, s. 77). On myös muistettava, että perinteisten mediatalojen maine riippuu siitä, että ne tarjoavat oikeita uutisia eivätkä "hömppää", ja tämän vuoksi ne ovat lukijoilleen vastuussa siitä, että lukija voi luottaa heidän tarjoamaansa uutistarjontaan. Tämä saattaa selittää sen miksi Yleisradion uutistoimintaa pidetään luotettavampana kuin esimerkiksi MTV3:n, jonka uutiset saatetaan mieltää jonkin verran viihteellisemmiksi. Matikainen mainitsee Johnsonin ja kumppaneiden tekemän tutkimuksen, jossa todetaan verkonkäyttäjien kokevan blogit uskottavimpina syvällisen tiedon suhteen, mutta ei tiedon oikeellisuuden (Matikainen, 2009, 77-78).

Käsitteelle luottamus ei ole yhtä hyväksyttyä määritelmää, luottamusta pidetään tunteena tai varmuutena siitä, että johonkin tai johonkuhun voi luottaa, ei aiheuta pettymystä tai ei petä. Koska luottamus vaihtelee henkilöiden, roolien ja tilanteiden mukaan tämä vaikeuttaa käsitteen määrittelyn. (Matikainen 2009, 75 – 76.)

Matikainen (2009)jaottelee raportissaan Daryl Koehnin(2003) mukaan luottamuksen neljään osaan:

1. tavoitepohjainen luottamus, (selkeä päämäärä)

2. laskelmoiva luottamus, (neuvotteleva)

3. tietopohjainen luottamus, (tuntemus, blogit, verkkoyhteisöt) ja

4. kunnioittava luottamus, (kyseenalaistamaton, dialoginen ja syvin). (Matikainen 2009, 77).

Lehtien, tv- ja radio-kanavien luotettavuutta on saattanut lisätä se, että ne ovat pysyneet samanlaisina melko kauan. Muutokset synnyttävät epäluuloisuutta, niinpä monet luottavat verkossa olevaan näköislehteen vähemmän kuin paperiseen sanomalehteen. Esimerkistä (Matikainen, 2009, 76) käy ilmi miten tuttuun uutisankkuriin luotetaan, koska hän on työskennellyt pitkään samassa paikassa. Moni asia vaikuttaa siihen millaisiin uutislähteisiin ihmiset uskovat, ikä on yksi vaikuttavista tekijöistä joka ilmeni myös Matikaisen (2009, 80) raportista. Nuoret luottavat eniten perinteiseen mediaan (esim. yle.fi) ja vanhimmat vähiten. Iltapäivälehtiin raportin mukaan taas ei luotettu nuoremmissa ikäpolvissa yhtä paljon kuin perinteiseen mediaan ja toisaalta taas vanhemmat luottivat iltapäivälehtiin enemmän kuin perinteiseen mediaan. Nuoret ja 60-80-vuotiaat luottivat taas enemmän yhteisöpalveluihin (esim. Facebook) kuin 30-50-vuotiaat.

Jokinen (2002) määrittelee luottamuksen olevan olemukseltaan erilaista perinteisen ja sosiaalisen median välillä. Perinteisen median luotettavuus voidaan nähdä persoonattomana ja välillisenä luottamuksena, kun taas sosiaalisessa mediassa luottamus on puolestaan persoonallisempaa ja välillisempää. Näin ollen sosiaalinen media voitaisiin luokitella henkilökohtaisen vuorovaikutuksen tasoon, ja perinteinen media institutionaaliseen luottamuksen tasoon. Matikainen toteaa itsekin, ettei jako ole niin selvä käytännön verkkomaailmassa, mutta suuntaa antava. (Matikainen 2009, 76-77.)

Keskustelua:

Johannamaa: Mietin, kun itse olen opettanut omille lapsille mediakriittisyyttä, kun sanon, että missä lehdissä oleva uutisointi on kaikkein luotettavinta. Käytännössähän en voi muuta kuin luottaa, että opettamani asiat ovat mahdollisimman lähellä totuutta...Mutta silloin, kun minä opetan, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä keltaisessa lehdistössä kirjoitetaan, voi joku toinen äiti opettaa, että keltainen lehdistö kertoo sellaisia asioita, mitä muut lehdet eivät uskalla kertoa.

Terhisol: Matikainen kirjoittaa artikkelissaan myös Johannamaan mainitsemasta luottamuksesta ja sen luonteesta perinteisen ja sosiaalisen median kohdalla. Juuri kotoahan lasten ja nuorten tulisi saada eväitä elämään ja yksi näistä perusarvoista on luottamus ja hyvällä itsetunnolla varustettu nuori osaa luottaa itseensä ja tulevaisuuteensa. Luin viimeisimmästä ilmaisjakelulehdestä, että on tehty tutkimus netinkäytöstä ja se alkaa jo vauvaiässä! (Oikea termi oli mediakulutus).Artikkelin mukaan jo alle vuoden ikäiset lapset ovat kännykän, internetin ja digitaalisien pelien käyttäjiä. Siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa puhua alkavat vanhemmat yleensä kiinnittää huomiota lasten mediankäyttöön. Tampereen yliopiston professori Sirkku Kotilaisen mukaan (samaisessa artikkelissa) tulisi suunnata vanhemmille mediakasvatusta ja lasten mediakasvatusta olisi syytä aikaistaa. Neuvoloita ja päiväkotien vanhempainiltoja voisi hyödyntää tässä mediakasvatuksen kohdentamisessa.

Johannamaa: Lukiessani Matikaisen artikkelista että ihmiset luottavat verkossa oleviin lehtien näköispainoksiin vähemmän, kuin paperisiin versioihin (Matikainen, 74), mieleen tuli opetus, että netissä olevaan tietoon ei pidä uskoa. Se on yleisesti "viljelty" ajatus, ehkä jopa osasyy verkkolehtien vähempään luottamukseen.

Katariina: Terhisol oli kirjoittanut hyvin, että jo pienet lapset käyttävät erilisia mediaan liittyviä juttuja esim. pelejä. Kuulin joskus, kuinka tv:stä on tullut uusi lastenvahti, laitetaan vain Muumit pyörimään ja itse tehdään jotain muuta. Helppoa vanhemmille, mutta kuinka moni ajattelee seurauksia? Ei ole ihme, jos lapset haluavat vanhempinakin katsoa vain televisiota ja tavalliset leikit jäävät unholaan. Mielestäni jo pienten lasten median käyttöön tulisi kiinnittää huomiota, koska kuoluiässä voi tulla hankaluuksia jos aina vaan katsotaan tv:tä ja läksyt jäävät siten tekemättä. Ehkä mediakasvatuksesta pitäisi tosiaan alkaa puhumaan jo päiväkodeissa vanhemmille ja lapsille.

Yhteenveto

Tässä tehtävässä tarkoituksena oli pohtia medialukutaidon suhdetta perinteisen ja sosiaalisen median luotettavuuteen. Kuten edellä on todettu, luottamus perinteiseen mediaan on korkealla tasolla, kun taas sosiaalisen median tarjontaan suhtaudutaan varauksellisesti. Tähän on useita luonnollisia syitä, yksi niistä on varmaankin se, että sosiaalinen media on verrattain uusi median laji, eikä se ole vielä vakiinnuttanut asemaansa suomalaisessa mediakentässä. Toinen tärkeä syy on se, että sosiaalisessa mediassa sisältöä voi tuottaa kuka tahansa ja mistä tahansa sen enempää suodattamatta. Tällöin yksittäiset mielipiteet, ideologiat ja näkemykset korostuvat, eikä tiedon oikeellisuus ole aina taattu. Perinteisessä mediassahan sisältöä tuottavat ammattilaiset joilla toki voi olla oma näkemys asiasta, mutta joita kuitenkin sitoo journalistinen etiikka.

Kun pohditaan medialukutaitoa suhteessa sosiaaliseen mediaan, nousee luotettavuuden rinnalle toiseksi käsitteeksi kriittinen lukutaito. Jos meillä on hyvät medialukutaidon valmiudet, me voimme itse arvioida lukemamme sisällön luotettavuutta sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa. Medialukutaidon merkitys korostuu tämän päivän mediatulvassa, kun painettu sana ei ole ehdoton totuus, vaan kuka hyvänsä voi tuottaa sisältöä muiden luettavaksi.

Omassa keskustelussamme keskeiselle sijalle nousi kriittisten medialukutaitojen oppiminen. Miten näitä taitoja voidaan oppia ja opettaa? Yksi näkökulma kriittisen lukutaidon oppimiseen on käytännön kautta oppiminen. Koulussa tämä voisi tapahtua erilaisia tekstejä ja lähteitä lukemalla ja miettimällä mitkä vaikuttimet kirjoittajaa ovat ohjanneet. Esimerkiksi jonkin politiikan tapahtuman uutisoinnissa voitaisiin tarkastella miten hallituspuolueen lehti ja opposition äänenkannattaja uutisoivat saman asian tai tapahtuman? Eroja varmasti löytyy. Vastakkainasetteluja löytyy politiikan lisäksi monesta muustakin aiheesta. Toinen mahdollinen analyysin kohde on Matikaisenkin (2009) esiintuoma blogikirjoittelu: Miten eri henkilöt blogeissaan kommentoivat samaa asiaa, ja mitä taustatekijöitä mahdollisesti löytyy henkilöiden erilaisille mielipiteille? Samalla voidaan tarkastella miten jonkun perinteisen median (kuten YLEn) uutisoimaa tapahtumaa käsitellään blogeissa, ja minkälaisia värityksiä se mahdollisesti saa.

Lähteet

Matikainen, J. 2009, Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla. Saatavilla www-muodossa: http://www.valt.helsinki.fi/blogs/crc/sosiaalisen_ja_perinteisen_median_rajalla_raportti.pdf

Nurminen, O. 2000. Medialukutaidon uudet ulottuvuudet. Saatavilla www-muodossa: http://www.edu.helsinki.fi/media/trio/loppuraportti/nurminen.pdf. (Viitattu 4.5.2011.)

Rantala, L. 2007. Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa. Julkaisussa Aittola, Eskola & Suoranta (toim). Kriitiisen pedagogiikan kysysmyksiä. Saatavilla www-muodossa: http://tampub.uta.fi/tup/978-951-44-7166-7.pdf. (Viitattu 2.5.2011)

kolmas tehtävä 9.–15.5.2011, vastuuhenkilö: Iivari

Ajatuksia tehtävästä, Talitintin liverryksiä

Tehtävänanto

Juha Suorannan artikkeli Wikioppiminen ja radikaali tasa-arvo [5] Pohtikaa Klafkin portaiden ja toisaalta Rhizome- sävellyksen nuottikuvan avulla koulujärjestelmää ja ajattelun vapauden suhdetta toisiinsa. Kirjoittakaa vapaasti ja lennokkaasti. Tehtävä suoritettava ajalla 9- 15.5.

Klafkin portaat

Klaftin portaat ovat käsite, jota Juha Suoranta käyttää artikkelissaan puhuessaan hierarkisesta koulutusjärjestelmästä. Siinä opettajat ja oppilaat ovat alistettuja olemaan osallisina tästä järjestelmästä. Ylimpänä ovat erilaiset poliittiset puolueet, vanhempainyhdistykset, kirkot, opettajien ammattijärjestöt ym. Tässä portaistetussa järjestelmässä hallinta tapahtuu nimenomaan henkisesti. Kun ihmisille uskotellaan, että tietyt järjestelmät ja instituutiot ovat heille hyväksi, he vapaaehtoisina tulevat osallisiksi näitä järjestelmiä. Suoranta kutsuu tämänkaltaista järjestelmää myös ns. suljetuksi järjestelmäksi. Siihen eivät kuulu vaihtoehtoiset tavat oppia, eivätkä myöskään yhteisoppimisen mahdollisuudet. Suljetun järjestelmän vastakohtana on ns. avoin järjestelmä, joka sisältää vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, mutta saattaa ottaa ne liian itsestäänselvinä. Hän näkee kummassakin järjestelmässä ongelmia mm. kritiikin puutteessa ja mahdollisuudesta arvioda asiat uudestaan. Tämä suljettu järjestelmä, joka sisältää nämä Klaftin hierarkiset portaat on myös valtiollisten koulujen käyttämä järjestelmä. (Suoranta,1-2)

Valtiollinen koulutus on suljettu järjestelmä, toteaa siis Suoranta (2009, 1) ja kuvaa ranskalaisfilosofin käsittein koulun olevan osa ideologista valtakoneistoa, joka pakottaa ja määrää yksittäisiä ihmisiä. Suljettu järjestelmä on inhimillisen toiminnan vapauden ja demokraattisen elämän kannalta ongelmallinen: se ei sisällä vaihtoehtoisehtoisia oppimistapoja tai mahdollista yhteisoppimista. Onko uuden luominen mahdollista jos oppimisen järjestelmä on suljettu? (Suoranta 2009 1-2). Ovaskainen (2010) kirjoittaa Uuden Suomen verkkoartikkelissa suomalaisen koulun suurimpana vahvuutena olevan sen tasalaatuisuus. Vuoden 2009 Pisa-tutkimuksessa Suomen koulujen väliset erot oppimistuloksissa olivat OECD-maiden pienimmät. PISA-tutkimusohjelmahan selvittää kolmen vuoden välein OECD:n jäsenmaissa 15-vuotiaiden nuorten osaamista lukutaidon, matematiikan ja luonnontieteiden sisältöalueilla. Suomalaiset nuoret menestyvät kohtalaisen hyvin kansainvälisissä vertailuissa, mikä on osoituksena koulujärjestelmän tietynlaisesta vahvuudesta. Toisaalta nuorten mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet, ja psykiatrisessa laitoshoidossa olleiden 13-17 -vuotiaiden nuorten määrä oli 2335 vuonna 2009, mikä oli 2 % enemmän kuin vuonna 2008. Hoitojaksojen keskimääräinen pituus oli 37 vuorokautta (Forsström & Pelanteri 2011). Miten nämä asiat suhteutuvat toisiinsa? Tukeeko koulujärjestelmä nuoren tasapainoista kasvua asettaen turvalliset rajat? Lisäävätkö tavoitteet ja odotukset nuoren suoriutumispaineita ja altistavatko ne ahdistukselle ja masennukselle? Entä valinnanvapaus, itseohjautuvuuden ja omatoimisuuden odotukset: onko nuoren otettava liian aikaisin vastuuta itsestään ja valinnoistaan?

Jouko Jokisen (2010) kirjoittaman artikkelin mukaanvuoden 2010 Pisa-tutkimus osoittaa, että vain joka kymmenes poika lukee hyvin ja tytöistä joka viides. Kehno lukutaito tulee aiheuttamaan ongelmia joka neljännelle pojalle koska he lukevat kehnosti tai heikosti. 15-vuotiaista pojista puolet ei lue vapaa-aikanaan mitään, ei edes internetistä. Lukutaito on heikentynyt merkittävästi kymmenessä vuodessa. Artikkelin mukaan tärkeintä kirjoittamisen oppimisessa on lukeminen ja kuitenkin suomalaisnuoret ovat yhä maailman kolmanneksi parhaita lukijoita, eli ei kai tässä nyt ihan huonosti mene mutta huolestuttava suuntaushan tämä on.

Ryhmän keskustelua polittisten tekijöiden vaikutuksesta koulujärjestelmään ja oppimistuloksiin:

Johannamaa: Mietin sitä, että järjestelmät ovat järjestelmiä, kutsui niitä vapaiksi tai suljetuiksi. Uskoisin sen olevan luonnollista muuttumista, jos halutaan jotakin tuloksia järjestelmän sisällä, niin se järjestelmä alkaa pikkuhiljaan hierarkisoitumaan, oli sen alullepanemat ajatukset kuinka filosofisesti vapaamielisiä hyvänsä. Kun etsin suljetulle järjestelmällä jotain määritelmää googlen avulla, tuli vastaan sellainen ajatus, että ainoa tunnettu suljettu järjestelmä on maailmankaikkeus. Koen sen jotenkin kuvaavasti sanotuksi.

Terhisol: Tuntuu, että nykyisin on hyvin paljon työelämässä näitä erilaisia järjestelmiä käytössä ja uusia tulee lisääntyvissä määrin, (toisinaan) muka helpottamaan hektistä työtahtia ja -määrää ja lisäosaksi erilaisten järjestelmien viidakkoa. Unohdetaan se, että näihin tulisi saada myös perehdytystä tai koulutusta jotta niiden kanssa voisi toimia ja ne helpottaisivat esim. opettajan työtä.

Iivari: Tässä kannattaa muistaa että järjestelmä voi olla näkyvä, kuten edellisessä kommentissa mainitut työtä helpottamaan tuodut järjestelmät, tai näkymätön. Luulen että Suorannankin tarkoittamat vaikuttimet ja toimintaa ohjaavat tekijät ovat tällaisia näkymättömiä järjestelmiä, jotka arvoja, asenteita ja toimintatapoja muokkaamalla saavat näkyvän järjestelmän (kuten koululaitos) toimimaan tietyllä tavalla.

Minna: Tarvitseeko koulu tarkasti määritellyn järjestelmän toimiakseen ja tuottaakseen tulosta? Tuntuu että yritysmaailman retoriikka strategioineen, visioineen ja tulosatavoitteineen leviää joka puolelle. Ei ole monta vuotta siitä, kun julkishallinnon toimintasuunnitelmia yritettiin väen vängällä saada Kaplanin ja Nortonin strategiamallin mukaisiksi riippumatta siitä, että julkisen puolen toimijat eivät pysty itsenäisesti määrittämään tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavia kustannuksia vaan ovat riippuvaisia poliitisesta päätöksenteosta.

Terhisol: Nykyaikana ainakin toisella asteella on muodikasta määritellä arvot, strategiat ja visot hyvinkin tarkkaan työnantajan näkökulmasta. Erilaiset prosessikaaviot auttavat myös yhdessä vuosikellon kanssa yhteisten tavoitteiden saavuttamisessa. Tämä on siis näkymätöntä järjestelmää ja jos esim. joku työntekijä poikkeaa valtavirrasta tekemällä toisin niin silloin se muuttuu näkyväksi ja henkilöityy, varsinkin silloin kun kyseessä on jotain negatiivista? Ymmärsinkö oikein ja voidaanko näin ajatella?

Johannamaa: Jonkinlaisen järjestelmän olemassaolo on minusta koulumaailmalle tärkeää. Samaan hengenvetoon sanoisin, että pieni määrä anarkiaa tai muutoshalukkuutta on myös hyvä, jotta järjestelmä ei kangistu omiin kaavoihinsa.

IIvari: Yritysmaailman strategioiden suora kopiointi ei varmaan sinänsä sovi koulumaailmaan. Toisaalta ainakin minusta koulussakin voitaisiin ottaa strategian työstämisessä tutut käsitteet visio ja missio käyttöön. Visiollahan tarkoitetaan sitä ehkä hieman utopistista tulevaisuuden tilaa, jota kohti pyritään. Missio on puolestaan se suuri tehtävä, jota varten koulu on olemassa. Näiden yhdessä pohtiminen voisi olla hyödyllistä aika ajoin. Mutta Suorannan alkuperäiseen ajatteluun palatakseni: kun monet ryhmäläiset työskentelevät koulumaailmassa, niin voisitteko arvioida omista lähtökohdistanne sitä, mitkä tahot vaikuttavat eniten teidän mielestänne koulun toimintaan. Suorantahan listaa esimerkkinä erilaiset poliittiset puolueet, vanhempainyhdistykset, kirkot, opettajien ammattijärjestöt ym. Näyttäytyvätkö nämä vaikuttimet jollakin tavoin ja onko kenties muita?

Minna: Itse en toimi koulumaailmassa vaan muulla julkisella sektorilla. Välillä on sellainen olo, että kaikkien rakenteellisten uudistusten, muutosten ja toimintojen hajauttamisen/yhdistämisen/tehostamisen keskellä tekisi mieli viheltää peli poikki ja palauttaa ajatukset perustehtävän ääreen: miksi olemme olemasssa ja mikä on se syy miksi työtä tehdään!

Terhisol: Iivarin kysymykseen (yllä ennen Minnaa)palatakseni niin OPH ja OPM ovat aika vahvasti esillä vaikuttamassa koulujen ja oppilaitoksien toimintaa. Opetussuunnitelmat ja KESU (kehittämissuunnitelma)ohjaavat ja tietyiltä osin määräävat koulutuksen suunnan ja sisällön. Unohtamatta arviointiperusteita. Näkisin ettei toisella-astela niinkään Iivarin mainitsemat tahot vaikuta oppilaitoksen toimintaan mutta peruskoulussa kyllä. Muistan kuulleeni jokusen kerran aamun avauksen kirkon työntekijän pitämänä... ja aina ev.lut! Jo silloin heräsi kysymys miksei joskus voitaisi toimia toisin, tässäkin tapauksessa... Toisen asteen opiskelijoiden vanhemmista on selvä vähemmistö joka tulee esim. oppilaitoksen järjestämään kotiväeniltaan tms. tapahtumaan. Oppilaitoksien välille on syntynyt valtava kilpailu opiskelijoista ja nykyisin heistä ajatellaankin termillä asiakas. Jokainen opiskelija on rahaa oppilaitokselle, opintojen keskeytymistä tai eromista opinnoista ei katsota hyvällä ennen OPH:n laskentapäiviä (kannattavuus kärsii). Lisäksi koulun toimintaan vaikuttaa myös hyvä ja avoin työympäristö jossa on edes jonkinlaista yhteisöllisyyttä kollegoiden kesken.

Jenny: Iivarin kysymykseen: Työskentelin aiemmin koulumaailmassa, (en opetus vaan) aamu-ja iltapäivätoiminnassa ja välillä avustajana. Vaikka aamu-ja iltapäivätoiminta ovat vapaa-ehtoista, vapaa-aikaan sidottua toimintaa, myös sitä ohjaa opetushallitus (OPH määrää aamu-ja iltapäivätoiminnan perusteet). Aamu ja-iltapäivätoiminnalla on usein myös yhteistyötä ev.lut.seurakunnan kanssa, myöskin esim. setlementtiyhdistysten iltapäiväkerhoissa, vaikka yhdistys onkin poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton.

Iivari: OPH ja OPM ovat varmasti selkeästi ne näkyvät tahot jotka säätelevät koulujen toimintaa ja opetusta. Sitten tietenkin nousee esiin kysymys, että ketkä sitten käyttävät valtaa niissä, ja siinä luultavasti tulee esiin tämä poliittinen näkökulma jota Suorantakin painottaa. Eli se minkälaista koulutuspolitiikkaa Suomessa noudatetaan riippuu suurelta osin OPH:n johtavien virkamiesten asenteista ja toisaalta opetusministeriöstä (OPM), jota johtaa opetusministeri. Tulee mieleen jokin aika sitten julkisuudessa ollut tuntijakoasetuksen käsittely hallituksessa. Tällöinhän päähallituspuolueet olivat vahvasti erimielisiä siitä. Siinä lienee konkreettinen esimerkki siitä miten poliittiset päätökset ohjaavat koulun toimintaa.

Katariina: Lukiessani pääsykokeisiin kirjassa oli yksi artikkeli, jossa kerrottiin kuinka jossain maassa omaksuttiin kouluun yritysmaailman käsitteitä, oppilaiden piti menestyä jotta vanhemmat osasivat valita lapsilleen parhaan koulun. Tässä kävi hyvin ilmi kuinka oppilaita just ajatellaan asiakkaina ja kuinka niiden tarvii menestyä että koulku pysyy pystyssä. Lisäksi siinä mietittiin kuinka käy opettajien moraalin ja etiikan, jos pitää vaan ajatella tuloksia että oppilaat menestyy jossain tietyssä kokeessa samase miten niitä opetetaan. Ihan hyvä kyllä pohtia totakin eikä vaan rahaa.

Terhisol: Mistä se kertoo, että yhteiskunnassamme Johannamaan mainitseman kaltaiset seikat ovat päässeet valloilleen ja lisääntyvät vain tulevaisuudessa? Onko meillä resursseja hoitaa näitä ongelmia ja onko näihin edes vielä havahduttu? Kuinka koulu muuttuu näiden ilmiöiden mukana? Ja opettajan työ, joka koulutusasteella? Muutoksia on varmasti tulossa, ehkä yksi näistä muutoksista on lukutaidottomuuden lisääntyminen.

Voin kertoa omakohtaisen tapauksen tällaisesta lukutaidottoman kohtaamisesta. Tilasin internetistä astianpesukoneen ja muutaman päivän kuluttua laite saapuikin kotiin tuotuna eteisen lattialle. Onneksi hoksasin katsoa masiinan läpikotaisin läpi ja kas, siinähän minulla olikin pyykinpesukone! Kuljettaja ei osannut lukea tekstiä rahtikirjoista eikä tuotteen kyljestä. No, lopputuloksena hän toimitti asiaankuuluvan laitteen oikeaan osoitteeseen vielä myöhemmin samana päivänä. Silloin vain mietin, että kuinka hän on saanut ajokortin…

Vaikka meillä on tarkkaan säädetty mitä kuuluu ja kuinka saavutetaan perusopetuksen oppimäärä niin kuinka tämä on mahdollista? Kävin joskus opiskeluaikana Tampereella eräässä toisen asteen oppilaitoksessa tutustumassa opinto-ohjaajan työhön ja hän kertoi kuinka heiltä valmistuu vuosittain lukutaidottomia kiinteistönhoitajia. Hetkinen, tämä on jo todellisuutta ja tulee olemaan osana tulevaisuutta! Kuitenkin meillä on hyvät järjestelmät erilaisiin oppimisen tukipalveluihin jotka ovat oppilaiden käytettävissä ja opiskelijoille tarkoitettu, eikö riitä resurssit, osata vaatia vai missä vika?

Rhizome-sävellyksen nuottikuva

Artikkelissaan Suoranta (2009) kuvaa Wikioppimisen verkostomaista luonnetta ja kasvua vertaamalla sitä Bussottin sävellyksen Rhizome nuottikuvaan. Rhizome (engl.) tarkoittaa maajuurta, juurakkoa. Kuva on rihmastomainen, orgaanisesti syntyvä ja leviävä. Wikioppimisessa on kyse myös uusien lukutaitojen oppimisesta ja omaksumisesta. Lukutaito on demokraattisen yhteiskunnan keskeinen piirre ja poliittinen pääoma, jota Suorannan mielestä tuodaan liian vähän esiin muodollisessa koulutuksessa. Hän tuo myös artikkelissaan esille Hewlettin ajatuksen, jonka mukaan ihmiset ovat poliittisia juuri lukutaidon vuoksi. Sanojen merkityksistä kamppaillaan vallankäyttäjien ja vallattomien kesken: valta on niillä, jotka määrittävät sanojen merkityksen. (Suoranta 2009, 4-6).

Suoranta (2009, 4-5) myös asettaa vastakkain rihmastomaisen WIkioppimisen periaatteen ja edellä esitetyn hierarkisen koulutusjärjestelmän. Hän esittää kahdentoista kohdan listan, jossa näiden kahden erot tulevat hyvin esille. Seuraavassa esimerkinomaisia poimintoja tästä listasta, joka esittää hyvin wikioppimisen ja perinteisen kouluoppimisen eroja.

1. Wikimaailmassa tapahtuva oppiminen on radikaalisti avointa ja organisoimatonta: sitä ei säännellä lainsäädännöllä eikä koulutuspoliittisesti, kuten kouluoppimista.

2. Wikioppiminen tapahtuu vapaan osallistumisen pohjalta toisin kuin järjestelmäkoulutuksessa, jossa oppimista säätelee ja määrää oppivelvollisuus.

3. Osallistuakseen wikimaailman mahdollistamaan oppimistoimintaan ei tarvita muuta kuin luku- ja kirjoitustaito sekä välttävä tietokoneen käyttötaito.

4. Wikioppiminen tapahtuu toisilta oppien ja toisia auttaen niin sanottuna vertaisoppimisena toisin kuin järjestelmäkoulutuksessa, jossa lähes aina sovelletaan jotain opettaja- tai tutorjohtoisuuden muotoa. Järjestelmäkoulutuksessa keskeistä on tutkinto toisin kuin wikioppimisessa, joka tapahtuu vertaisoppimisen periaattein yhdessä tehden ilman iän tapaisten satunnaisten ominaisuuksien rajoja.

Wikioppimisen edistämisessä ja – maailman kehittämisessä näyttää olevan merkittävissä määrin kysymys ns. uusien lukutaitojen omaksumisesta ja opettamisesta. Erityisesti Suoranta heittää artikkelissaan haasteen äidinkielen opettajille, sillä lukutaitoa pidetään yhtenä demokraattisen yhteiskunnan takeena ja keskeisenä piirteenä. Artikkelin mukaan ihminen, joka lukee ja on monipuolisesti lukutaitoinen on aina poliittinen olento ja lukutaito on politiikkaa. (Suoranta 2009, 8.)

Ryhmän keskustelua Wikioppimisesta

Iivari: Miten näette Suorannan ajatuksen vapaan ja organisoimattoman wikioppimisen ja hierarkisen ja muodollisen kouluopetuksen välillä? Ainakin itselleni tulee mieleen, että kyllä nämä toisiaan täydentävät pikemminkin kuin kilpailevat toistensa kanssa. Eli molempia tarvitaan. Wikioppimisella on varmasti paikkansa osana oppimista, mutta olisi vaikeaa ajatella että kaikki oppiminen voisi olla itseohjautuvaa.

Terhisol: Olen samaa mieltä molempien tarpeellisuudesta sillä juuri tämä mahdollistaa paljon puhuttuun elinikäiseen oppimiseen. Lisäksi joillekin on vain hyväksi erilaiset oppimismetodit ja -ympäristöt perinteisen opetuksen sijaan. Wikioppimisessa korostuvat Suorannan mukaan yhdessä tekeminen ja luomisen taidot, näinollen ryhmä mahdollistaa/kannustaa kriittiseen oppimiseen jossa joudutaan yhteistyössä päättämään lopullisesta tiedon määrästä ja laadusta. Mielestäni oppilaitoksien verkko-opetuksessa on vaarana se, että opetus painottuu liiaksi tähän, edellisessäkin tehtävässä mainittuun kasvottomaan tilaan, jossa oppimista kyllä tapahtuu mutta kuinka se arvioidaan loppupeleissä realistisesti ja tasa-arvoisesti?

Iivari: Wikioppimisessahan on hienoa että oppijat itse tekevät sisältöä oppimiseensa. Mutta samalla näen siinä vaaroja ja avoimia kysymyksiä. Miten voimme varmistaa että näin tuotettu oppisisältö on relevanttia. Vaikka perinteistä oppikirjoihin ja -materiaaliin perustuvaa oppimista artikkelissa hieman väheksytään, olen sitä mieltä että niillä on paikkansa osana oppimista jo senkin takia että ne ovat asiantuntijoiden tuottamia, ja siten sisältävät relevanttia tietoa opittavasta asiasta. Näkisin myös että vaikka wikioppiminen sopii monenlaiseen oppimiseen (kuten tähän kurssiin), ei sitä pitäisi yrittääkään tuoda kaikkeen oppimiseen. Miten oppisit esimerkiksi vieraan kielen alkeita, matematiikkaa tai fysiikkaa wikissä? Varmaan wiki voisi näissäkin olla tukena, mutta kyllä opettajan vetämällä ja asiantuntijoiden tekemään materiaaliin nojaavalla opetuksella on varmasti paikkansa oppimisessa.

Minna: Komppaan tässä edellisiä mielipiteitä molempien oppimistapojen tarpeellisuudesta. Motivaatiota voi lisätä se, että saa itse tuottaa sisältöä ja opitun mieleenpainumista edistää se, että joutuu etsimään tietoa tueksensa ja varmistamaan lähteistä itse tuotetun materiaalin oikeellisuuden. Toisaalta esim. ammatillisessa koulutuksessa teoriaopetuksen on oltava asuantuntijoiden tuottamaa näyttöön perustuvaa tietoa. Kaikkia työelämässä vaadittavia taitoja ei edes voi oppia verkossa. Miten ryhmässä toimimista harjoitellaan, jos ei ryhmätilanteissa vuorovaikutuksessa muiden kanssa?

Johannamaa: Wikioppiminen ei tosiaankaan voi olla ainoa oppimisen muoto. Jossain suhteessa en toivoisi sen olevan minkäänlainen oppimisen muoto. Käytännöllisesti katsottuna toivon lapsieni oppivan koulujärjestelmän (meidän tapauksessa Steiner-opetuksen) mukaista opetusta. Tilanne olisi toinen jos asuisimme jossain diktatuurimaassa ja koulujärjestelmä olisi räikeän aivopesevää. Myöskään en toivoisi oman oppimiseni olevan wikioppimista ja tietolähteeni internetissä. Syy siihen on se, että opiskelen saadakseni "vanhaa tietoa" eli tietoa, joka on jo jollakin tavalla pureskeltua ja melko oikeaksi todettua. Internetin tieto tuntuu aina arveluttavalta. Tämä meidän tapamme käsitellä tätä kurssia (eli tehdä Wikiopistossa ryhmätyötä) on mielestäni interaktiivista ryhmäoppimista. Se voitaisiin tehdä myös keskustelemalla ihan kasvotusten. Tämä tapa on vain hankalampi, mutta mahdollistaa työskentelyajan ja paikan valinnan.

Iivari: Ajan ja paikan valinta suhteen joustavuus on tärkeää erityisesti silloin, kun opiskelu on sivutoimista. Näkisin myös, että wikioppiminen toimii hyvin silloin kun opiskelijoilla on jo valmiiksi pohjatietoa ja kokemusta opiskelusta.

Jenny: Komppaan myös edellisiä mielipiteitä kummankin oppimistavan puolesta. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa on kuitenkin tärkeää pysyä kehityksessä mukana ja osaltaan wiki-oppiminen edesauttaa sitä. Lisäksi toimiessaan wiki-oppiminen voi auttaa kriittisen lukutaidon oppimista/kehittymistä, (jos ajatellaan että se on taito jonka voi oppia). Mietin myös koulun oppikirjojen luotettavuutta, pidetäänkö koulun oppikirjoja ja oppimateriaaleja automaattisesti luotettavina? Vaikka kirjoittajat ovatkin oman alansa asiantuntijoita, pystyvätkö kirjoittajat tuottamaan puolueetonta ja asianmukaista tekstiä esim.historiallisista ja poliittisista aiheista. Mietin myöskin sitä että yhtälailla opettaja voi johtaa harhaan, kuin internetistä haettu tieto voi olla väärää. Tuli mieleen omilta kouluajoiltani, kun biologian opettaja opetti meille ihmisenbiologian kurssilla lukiossa, ettei lapsia voi saada, ellei mene ensin naimisiin. :)

Jenny: Mietin vielä, että muodollisessa koulujärjestelmässä opiskelijan on varmaankin helpompi heittäytyä passiiviseksi, ja kulkea virran mukana. Opetus on kuitenkin yleensä opettajakeskeistä ja tavoitteet ovat opetussuunnitelman mukaisia. Arvosanat ovat keskeisessä roolissa koulujärjestelmässä ja oppilaan eteneminen etapilta toiselle. Organisoimattomassa wikioppimisessa puolestaan oppiminen perustuu yksilön vapaaehtoiseen osallistumiseen, jolloin yksilö on todennäköisesti aktiivisessa roolissa, koska haluaa itse tuottaa/löytää/muokata tietoa, muilta oppien ja muita auttaen.

Pohdintaa koulujärjestelmän ja ajattelun vapauden suhteesta toisiinsa

Juha Suoranta hehkuttaa Wikipediaa vapaamuotoisempana koulutuksen välineenä verrattuna joihinkin muihin koulutusmuotoihin. Artikkelin tekstissä on sitaatti Eero Ojaselta (Suoranta, 2009, 4): ”Kansansivistys on sitä mitä kansassa on, mitä ihmiset tekevät ja tietävät. Tässä mielessä Wikipediaa voi pitää eräänä tämän ajan kansansivistyksen muotona. Sen ajatus on, että kaikki voivat osallistua työhön, aineiston aktiiviseen muokkaamiseen ja kehittämiseen. Tätä tehtävää ei ole siis etukäteen varattu jollekin asiantuntijoiden joukolle.” TOisaalta viimeiaikainen kehitys on mennyt siihen suuntaan että Wikipediankin avoimuus ja tasa-arvoisuus on vänenemässä. Noin viikko sitten Yle Teemalla esitettiin dokumentti, jossa haastateltiin Wikipedian perustajaa. Viesti oli samankaltainen, minkä luin alle kuukausi sitten lehdestä, että Wikipedian tasa-arvoisuus on vähentymässä. Yksittäinen kirjoittaja voi kyllä voi kyllä ladata tietoa Wikipediaan, mutta eri sivuilla (varsinkin suosituilla) on oma joukkonsa, jotka vahtivat sivujen tekstejä. Jos esimerkiksi he huomaavat jonkun kirjoittavan jotain täysin oikeata tietoa, mutta sellaista, joka on valonarkaa vahtimastaan aiheesta, niin he poistavat niitä tietoja. WIkipedialla on myös palkatut tarkistajat. Nimenomaan hierarkisuus on lisääntynyt Wikipedian käyttäjien suhteessa toisiinsa. Joten Wikipedian käyttäminen esimerkkinä vapaammasta tietomuodosta on jo vanhentunutta tietoa. Myös Matikainen ( 2009, 116) kirjoittaa tutkimusraportissaan Wikipediasta, että sen toimintamalli on menossa ammattimaisempaan suuntaan. Julkaisemiselle asetetaan tietyt kriteerit ja prosessit, jolloin se institutionaalistuu ja siirtyy toimintamalliltaan lähemmäs perinteistä mediaa. Joustavuus, avoimuus ja vapaa sisällöntuotto menetetään. Wikioppimisen voidaan katsoa sisältävän ns. piilo-opetussuunnitelman tavallisen opetussuunnitelman sijaan. Tälle piilo-opetussuunnitelmalle tyypillistä ovat aktiivisuus ja vuorovaikutus, teknologian välttämätön käyttö, tekstien lukemiseen ja kirjoittamiseen perustuva tekeminen, jatkuva joustavuus ja alinomainen tavoitettavuus sekä ajatusten esittäminen vuorovaikutusfoorumeilla ja refleksiivisyys, jossa on ennen muuta kysymys itsekuriin perustuvasta oppimisesta päämäärien saavuttamiseksi (Suoranta, 2009, 4).

Suorannan (2009) artikkelissa kritisoidaan perinteistä koulua siitä, että sen antamaan opetukseen vaikuttavat taustalla monet poliittisen tekijät. Edellä esitetyn uusimman tiedon valossa näyttää siis siltä, että Wikipedia ja wikioppiminen eivät tarjoakaan täysin politiikasta ja eturyhmien intresseistä vapaata kanavaa oppimiselle. Toisaalta tärkeää Suorannan tekstissä on juuri se, että olipa tiedon lähde mikä hyvänsä, lukijan ja oppijan tulisi aina suhtautua siihen terveen kriittisesti ja ottaa huomioon tiedon tuottajaan mahdollisesti vaikuttavat taustatekijät.

Edellä käymässämme keskustelussa pohdimme paljon sitä, miten wikioppiminen ja siihen liittyvä vapaan ajattelun periaate voisivat sopia koulujärjestelmään. Wikioppimisen hyvänä puolena nähdään juuri sen riipumattomuus ja avoimuus, joka antaa kaikille siihen osallistuville yhtäläiset mahdollisuudet osallistua opittavan sisällön tekemiseen ja muokkaamiseen. Sen takia yksittäisen opettajan tai oppikirjan tekijän mielipide ei yksin ohjaa oppimista. Toisaalta huolenaiheena on se, että miten asiatieto saadaan opittua, jos opittu aineisto ei ole asiantuntijoiden vaan yksittäisten oppijoiden tekemää. Tällöin vaarana saattaa olla opitun tietokokonaisuuden puutteellisuus ja sirpaleisuus. Keskustelussa totesimmekin, että wikissä oppiminen sopii varmasti osaksi opintoja varsinkin silloin, kun oppijoilla on hyvät valmiudet ja motivaatio oppimiseen, ja edes jonkin verran pohjatietoa, jonka perusteella oppimista voi syventää. Toisaalta kaikessa oppimisessa opettajan tulisi kannustaa itseohjautuvuuteen, ja tukea tätä kehitystä myös niiden oppijoiden kohdalla joilla ei välttämättä ole valmiuksia itsenäiseen wikityöskentelyyn. Wikioppimisen yksi tärkeimmistä eduista lienee se, että käyttämällä wikiä oppija pystyy kehittämään myös omaa kriittistä lukutaitoaan. Tätä taitoa on mahdollista käyttää ja edelleen kehittää kaikessa oppimisessa, niin wikissä kuin perinteisessä kouluopetuksessakin.

Lähteet

Forsström J & Pelanteri S. 2011. Psykiatrian erikoisalan laitoshoito 2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavilla www-muodossa: http://www.stakes.fi/tilastot/tilastotiedotteet/2011. (Viitattu 12.5.2011.)

Jokinen, J. 2010. Aamulehti 10.12. Ylänurkka: Nuorten lukutaito romahtanut. Saatavilla: http://www2.aamulehti.fi/teema/paakirjoitukset/ylanurkka-nuorten-lukutaito-romahtanut/200677. (Viitattu 14.5.11)

Matikainen, J. 2009, Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla. Saatavilla www-muodossa: http://www.valt.helsinki.fi/blogs/crc/sosiaalisen_ja_perinteisen_median_rajalla_raportti.pdf. (Viitattu 12.5.2011.)

Ovaskainen T. 2010. Pisa-vertailu: Suomi on yhä ”turistikohde” – tässä haaste. Saatavilla www-muodossa http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/107268_julkaistu 7.12. 2010. (Viitattu 12.5.2011.)

Suoranta, J. 2009. Wikioppiminen ja radikaali tasa-arvo.

arviointiviikko 16.–20.5.2011, vastuuhenkilö: Jenny

Ajatuksia tehtävästä, talitintin liverryksestä

Tehtävänanto

Teidän tulee arvioida oman ryhmän toimintaa monipuolisesti: mm. osallistuivatko kaikki tasapuolisesti, kuinka onnistuitte ja tapahtuiko kehitystä. Koska toteutus oli ensimmäinen laatuaan olisi hyvä jos myös arvioisitte tehtäviä sekä tietysti tätä wikiä oppimis/opiskeluympäristönä. Tehtävä suoritettava ajalla 16- 20.5.

Osallistuminen ryhmän toimintaan

Iivari: Minusta ryhmässä kaikki ovat ottaneet hyvin osaa keskusteluun ja tehtävien tekemiseen. AInahan tällaisessa verkkotyöskentelyssä haasteena on työn koordinointi (kuka tekee ja mitä), mutta meidän ryhmässämme toimintatapa löytyi keskustelujen kautta.

Katariina: Se että joku keksi tuon keskustelun ryhmämme tavaksi toimia oli hyvä juttu ja kaikki osallistuivat siihen. Itse huomasin sen, että jos ei heti päässyt mukaan tehtevän tekemiseen oli vaikea keksiä mistä kirjoittaa ettei tule päällekkäisyyksiä ja joku muukin taisi huomata, että päällekäisyyksiä tulee jos ei lue tarkkaan mitä toinen on kirjoittanut.

Terhisol: Omasta mielestäni olen ollut aktiivinen ryhmän jäsen tässä opintokokonaisuudessa. Olen samaa mieltä keskustelujen "avaavuudesta" tehtävien suhteen. Monipuolinen keskustelu ja erilaiset lähestymistavat tehtäviin syvensivät tehtävien sisältöä. Mielestäni ryhmän toiminta kokonaisuudessaan on onnistunut, ainakin tähän astisen palautteen perusteella.

Johannamaa: Olen saamaa mieltä, kun Katariina siitä, että keskutelut toivat ryhmätyöhön sitä jotakin. Monesti ryhmätöissä on tärkeintä se tulos. Tämän kurssin ryhmätöissä oli tärkeätä myös se matka, eli keskusteleminen, niiden esiintuonti ja sitä kautta ajatuksen seuraaminen. Pohtiminen oli osana monessa tehtävänannossa. Ryhmä toimi mielestäni aluksi erittäin takkuillen, mutta myöhemmin sujuvammin ja mielestäni suurimmilta ongelmilta vältyttiin. Haasteenahan oli suuren ryhmän työnjako ja se, ettemme nähneet juurikaan kasvotusten. Toisaalta se on myös ollut hyvä, koska kaikki ajatukset on täytynyt kirjoittaa ylös ja sitä kautta tullut osaksi lopputulosta.

Jenny: Ryhmän toiminnassa toteutui ryhmädynamiikan perusteet ja haasteet. Kukin toi tehtäviin oman panoksensa ja lukuunottamatta ensimmäisen tehtävän alku kankeutta ja takkuilua tehtävät sujuivat jouhevasti. Keskustelut olivat tehtävien kantava voima.

Minna: Olen samaa mieltä keskusteluista ja niiden merkityksestä: ne avaavat ja syventävät tehtäviä ja tuovat ne henkilökohtaisemmalle tasolle. Keskusteluiden ja faktan vuoropuhelu toimi myös hyvin: osiot täydentävät toisiaan mukavasti. Hyvä idea, meidän ryhmä! Itse osallistuin kahdessa ensimmäisessä tehtävässä mielestäni aktiivisesti, kolmannessa tehtävässä hieman vähemmän. Koin tehtävänannon pyydetyn lennokkaan kirjoitustyylin itselleni vieraaksi ja ilmeisesti tämä verotti osallistumisinnokkuutta. Ryhmä kokonaisuutena on toiminut aktiivisesti ja hyvässä vuorovaikutuksessa, tehtävät ovat valmistuneet ajallaan ja alun kankeutta lukuunottamatta kaikki ovat toimineet sovitulla tavalla kuittaamisten jne. suhteen.

Onnistuminen tehtävissä

Iivari: Jos tehtävissä onnistumista mietitään oppimistuloksen kautta, niin mielestäni niissä onnistuttiin hyvin. Ryhmämme tuotti kaikissa tehtävissä tuotoksen, josta ainakin minusta annettiin perusteellinen, pohdittu vastaus tehtävänantoon. Annettuja tehtäviä käsiteltiin useasta eri näkökulmasta monipuolisesti. Oli hyvä, että ryhmässämme oli erilaisia ja eri taustaisia ihmisä, joten näkökulmia saatiin keskustelussa esille, ja niistä pystyttiin koostamaan hyvää pohdintaa.

Katariina: Tehtävät olivat mielestäni laajoja ja tehtävänannon mukaisia. Keskustelut toivat oman osansa niihin ja niistä huomasi, että asiaan oli paneuduttu.

Terhisol: Mielestäni tehtävien onnistumisen edellytyksenä oli hyvä ryhmä ja vuorovaikutus ryhmäläisten välillä. Olen samaa mieltä Iivarin ja Katariinan kommentoinnin suhteen. Lisäksi selkeä tehtäväpohja, joka tehtiin aloituskerralla, edesauttoi tehtävien tekoa ja niihin ryhtymistä. Aikataulussa pysyttiin ja kaikki ottivat osaa tehtävien tekoon.

Johannamaa: Kokonaisuudessa tehtävät onnistuivat. Ensimmäisessä tehtävässä pohdinta jäi toteutumatta ja se hieman harmitti. Pientä takkuilua oli kirjoituksissa jonka olisi voinut välttää, jos olisi ollut tapaamisia ihan arkielämässä. Ihan vaan lopullisten töiden viimeistelyä. Toisen kirjoituksia oli vaikea täydentää luontevan tuntuisiksi ja toisten kirjoitusten muuttaminen tuntuin vaikealta ajatukselta, vaikka se olikin sallittua. Kokonaisuudessa onnistuimme mielestäni yllättävän hyvin. Minulle tämän tapainen ryhmätyö oli ensimmäinen.

Jenny: Tehtävät olivat mielestäni onnistuneita, teoriaa ja pohdiskelua oli sopivassa suhteessa. Niinkuin jo edelläkin on mainittu keskustelut ohjasivat tehtäviä luontevasti eteenpäin. Haasteellista mielestäni oli juuri se, kun jokainen työsti samaa tehtävää yhtä aikaa. Ainakin itselleni kävin muutaman kerran niin, että olin työstänyt jonkun pätkän teoriaa ja kun kirjauduin tehtäväalueelle, joku muu olikin jo ehtinyt kirjoittaa samasta aiheesta.

Minna: Mielestäni ryhmämme onnistui tehtävissä hyvin: tehtäviin vastattiin laajasti ja useammasta näkökulmasta asioita tarkastellen ja lähteitä käytettiin hyvin vastausten tueksi. Lisäksi keskustelut avasivat aiheita vielä lisää, kuten tässä muutamat ovat jo todenneet. Ryhmän tuottama teksti oli mielestäni luontevasti yhteensopivaa tai sitten vastuuhenkilöt ovat todella hyvin onnistuneet muokkauksessa. Minäkin olen hieman yllättynyt siitä, miten hyvin onnistuimme siihen nähden, että tapasimme vain kerran, eikä tehtävänjakoon liittyviä keskusteluja käyty liverrysalueilla kovin paljon.

Oman oppimisen arviointi

Iivari: Omalta kannaltani kurssin suurin anti on varmaankin ollut wikimaailmaan tutustuminen ja oman kriittisen lukutaidon pohtiminen. Totta kai aiemminkin on ollut tietoinen siitä että kaikki mediassa esitetty tai koulussakaan opetettu tieto ei ole puolueetonta, mutta tällä kurssilla asiaa tuli pohdittua paljon syvemmin.

Terhisol: Itselleni tämä wikioppiminen oli uusi kokemus ja myönteinen sellainen. Jakson aikana erilaiset lähdemateriaalit sekä muu lähdeaineisto syvensivät jo ennestäänkin tuttuja asioita kattavasti. Koen, että oma kriittinen lukutaitoni kehittyi ja kehittyy edelleen sekä vahvistin tietämystäni mediakasvatuksen osa-alueella. Jossain tehtävässä en oikein tiennyt mistä aloittaa tai kuinka edetä jo olemassa olevan tekstin suhteen, niin erityismaininta Iivarille, joka omilla kommenteillaan vei tehtävää eteenpäin. Ainakin minun oli helppo tarttua niihin ja pohtia tehtävää toisesta näkökulmasta. Kiitos!

Jenny: Ryhmän yhteiset säännöt, aikataulu ja sosiaalinen paine tekivät varmastikkin tehtävänsä. Itselläni on tapana jättää aina kaikki viime tippaan ja palautella tehtävät vähintäänkin päivän myöhässä. Tällä kertaa pysyin kuitenkin aikataulussa. Myös perehtyminen wikiopistoon oppimisympäristönä käytännön kautta oli positiivinen kokemus. Koin myös opettavaiseksi ryhmän keskustelut, koska en itse omaa niin hyvää kirjallista pohdiskelu taitoa, kuin osa ryhmän jäsenistä.

Minna: Wikimaailmaan tutustuminen ja siellä toimiminen ovat tämän kurssin suurin opillinen anti minullekin. Itse toimin sellaisella alueella, jossa kriittinen lukutaito tai mediakasvatus eivät ole jokapäiväisiä aiheita ja tämä kurssi sai minut aktivoitumaan ja pohtimaan omia näkemyksiäni ja asenteitani sekä laajensi näkökulmiani aiheeseen.

Johannamaa: Oma oppimiseni tapahtui asioiden käsittelyn ansiosta. Aivosolut pysyivät selvästi kokoajan liikenteessä asian tiimoilta ja selvensivät omaa suhdettani asiaan. Henkilökohtaisesti onnistuneimmin opin kun sisäistän uuden tiedon vanhaan tietoo ja siinä onnistuin. Uusia asioita oli mm. ymmärrys, että internetin sosiaalisesta maailmasta kirjoittaminen on tavallaan voimakkaammin menneestä ajasta kirjoittamista, kuin ehkä muunlaisista sosiaalisista tilanteista kirjoittaminen. Internet antaa kokoajan uusia mahdollisuuksia rakentaa uusia tapoja, tosin lähes ainoastaan "omaan maailmaansa" liittyvää. Toinen ajatus, joka löysi tiensä aivoihini on internetin maailman aika joustamatonkin järjestelmä. Samalla kun se on hyvinkin joustava, niin toisaalta, sen ajatusmaailmat ovat aika luutuneet. Mutta tämä on vain minun oma ajatukseni asiasta, en välttämättä usko olevani oikeassa. Annan siis ajatukselle vielä tilaa muuttua.

Katariina: Eniten opin tehtävän aikana wikimaailmasta ja tutustuin erilaisiin artikkeleihin medialukutaidosta, jotka olivat mielenkiintoisia. Oma panostukseni tehtäviin vähän vaihteli samaan aikaan olleiden pääsykokeiden takia joihin täytyi myös lukea. Keskustelut tehtävistä olivat milenkiintoisia ja antoivat ajattelun aihetta. Kurssi oli erilainen ja onnistui hyvin etänä, huomasin ettei aina tarvita lähiopetusta vaan on muitakin vaishoehtoja joita voi kokeilla (aiemmin olen osallistunut vain lähiopetusryhmiin).

Wikiopisto oppimis/opiskeluympäristönä

Katariina: Aluksi oppimisympäristö oli hieman vaikea ja sekava, mutta siihen tutustumisen jälkeen paljon selkeämpi. Ja vaikuttaa oikeen hyvältä tavalta työskennellä, tätä opiskeluympäristöä pitää vaan käyttää ettei taidot unohdu.

Iivari: Wiki soveltui oppimisympäristöksi juuri tälle kurssille erityisen hyvin sen takia, että kurssi käsitteii juuri wikioppimista ja siihen liittyviä asioita. Pääsimme siis oppimaan wikiin liittyviä asioita sen omassa ympäristössä wikioppimisen periaatteiden mukaisesti. Tällöin oli mahdollista saada konkreettinen kuva siitä miten oppiminen käytännössä tapahtui. Lisäksi tämän kurssin jälkeen kaikki osaavat varmasti käyttää wikiympäristöjä.

Terhisol: Oppimisympäristönä wiki on hyvä, mikäli ryhmä on sitoutunut siihen ja tällä kertaa tämä toimi. Koen, että tämä on parempi kuin esim. Moodle sillä tässä ei liikaa toimintoja vaan voi keskittya itse asiaan. Opettajan nopeat palautteet tehtävistä ovat myös mainitsemisen arvoinen seikka sillä ne tsemppasivat kohti uusia haasteita positiivisesti. Aihe ja oppimisympäristö kohtasivat hyvin. Pidän myös tärkeänä lähipäivän antia sillä se avasi tätä wikimaailmaa.

Johannamaa: Wikiopisto on kiehtova ajatus, mutta käyttäjämäärän lisääntyessä voi aiheuttaa todellisia ongelmia varsinkin arvosteltavien kurssien osalta. Oletamme, ettei kukaan käytä tätä tilaa väärin ja muuntele tai poista kirjoituksia, joiden kanssa hänellä ei ole tekemistä. Mutta vaikka meille ei niin käynytkään, niin se olisi ollut mahdollista. Toivoisin, että tämänkaltainen oppimisympäristö voisi sallia enemmän omien kirjoituksien hallitsemista. Myös sivujen käyttäminen tuotti erikoisia yllätyksiä, mm. samannimiset otsikot yhdistivät tekstejä ja otsikoiden vaihtaminen poisti alla olevia tekstejä. Internetin kautta tapahtuva oppiminen voisi olla mausteena, kun lähiopetus olisi vallitsevin tapa.

Jenny: Wikiopisto oli minulle (myös muita verkko-opintoja suorittaneena) uusi tuttavuus. Ensimmäisen tehtävän aikana ympäristö tuntui vielä vieraalta ja hankalalta, toki syy saattoi olla siinä etten päässyt osallistumaan lähiopetusjaksolle. Pikkuhiljaa ympäristö kuitenkin alkoi "avautua" ja vaikuttaa varsin oivalta oppimisympäristöltä, erityisesti aikuisopiskeluun.

Minna: Minullekin tämä oppimisympäristö oli aivan uusi, olen suoritellut lähinnä Moodlessa verkkokursseja. Alkuun tuntui haasteelliselta työskennellä tässä ympäristössä, mutta toisessa tehtävässä vastuuhenkilönä oli pakko opetella muokkaamiset sun muut, eikä se niin vaikeata sitten ollutkaan! Erityinen kiitos opettajalle nopeasta palauttesta, se tsemppasi minuakin eteenpäin tehtävissä!

Pohdintaa

Terhisol: Yliopistolta tulleen kirjeen mukana opintojen kuvauksessa mainitaan opintokokonaisuuden tavoitteet ja ne saavutettiin mielestäni tämän toteutusmuodon kautta hyvin. Se, että kaikki tehtävät olivat avoinna koko prosessin ajan oli hyvä asia, koska tämä mahdollisti tehtävien samanaikaisen työstämisen. Ainakin itse pystyin paremmin jäsentämään laajaa kokonaisuutta pienempiin osiin ja sitä kautta omaksumaan asioita helpommin.

Johannamaa: Mietin mielessäni mitä, mitkä ovat ne asiat, jotka tältä kurssilta/ryhmätehtävältä jäivät eniten mieleen. Tunnen saaneeni raapaisun verran mediamaailmaan ja kasvatusmaailmaan liittyviä ajatuksia. Mutta olisinko voinut saada enempääkään. Tietokoneen sisäinen sosiaalimaailma tai-avaruus on muuttuvaista. Aivan kuin jokainen teoria tästä aiheesta olisi jo vanha syntyessään. Mutta eihän se ole edes ihme, miljoonat ihmiset muuttavat tätä maailmaa koko ajan. Me voimme vain yrittää ymmärtää kaikista suosituimpia järjestelmiä internetin maailmasta.

Jenny: Opintojakso alkoi "pakollisella" lähiopetuspäivällä (johon en itse päässyt osallistumaan). Varmastikkaan en ollut koko ryhmästä ainoa, jolle näin kävi. Opintojen joustavuuden kannalta mietin voisiko olla mahdollista seuraavia opiskelijoita varten esim. tarjota opetusta kahtena eri päivänä, joista opiskelijat voisivat valita itselleen sopivamman ajankohdan?

Iivari:' En päässyt osallistumaan lähiopetuspäivään, mutta aikakaan omasta mielestäni siitä ei ollut kohtuutonta haittaa osallistumiselle. Jos ajatellaan Wikipediaa tai sosiaalista mediaa yleensä, niin eiväthän osallistujat sielläkään koskaan tapaa toisiaan kasvotusten. Toisaalta kurssin alkuun saattamiseen ja ryhmien muodostamiseen tuollainen kokoontuminen varmasti oli paikallaan. '

Minna: Opintojakson tavoitteet: mediakasvatuksen lähtökohtiin, lukutaidon eri ulottuvuuksiin ja mediakasvatuksen käytännön sovelluksiin perehtyminen on mielestäni saavutettu ryhmässä. Itse olen oppinut wikiympäristön käyttöä ja sen arviointia tehtävien kautta. Koin lähiopetuspäivän läsnäolon hyödylliseksi juuri wikiympäristöön tutustumisen kannalta. Ryhmätyö uuden ryhmän kanssa on aina alussa arvoitus, mutta tämä ryhmä toimi aktiivisesti ja vastuuntuntoisesti ja sai aikaan hyvää jälkeä! Lähitapaaminen oli mielestäni aiheellinen myös ryhmäytymisen kannalta.

Katariina: Alkutapaaminen ryhmän kanssa oli hyödyllinen, mutta muuten tehtävän tekeminen etänä onnistui hyvin. Alkutapaamisessa oli hyvä, että kerrottiin jotain wikimaailmasta niin pääsi vähän kärryille asiasta ja se kai sen tapaamisen tarkoitus olikin.