"Moduli 7"

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

paluu

Ken Robinsonin mukaan kaikkialla maailmassa koskevaan koulutuksen perustuvanlaatuiseen uudistukseen on kahdenlaisia syitä: taloudellisia ja kulttuurisia. Taloudelliset syyt johtavat pohdintoihin siitä, miten hoitaa lasten koulutus taloudellisesti epävarmoissa yhteiskunnissa, joissa ei voida luvata työpaikkaa kouluttautumisen myötä. Kulttuuriset syyt antavat tarvetta pohtia sitä, kuinka antaa globalisoituneessa maailmassa kasvavalle lapselle vahva kulttuuri-identiteetti. Nykyisen koulujärjestelmän ongelmana on muuttumattomuus tavoissa ja käytännöissä. Siten koulujärjestelmä saattaa vieraannuttaa lapsia, jotka eivät näe syytä koulussa käynnille. Nykyinen koulujärjestelmä onkin suunniteltu Robinsonin mukaan eri aikakautta varten valistusajan hengessä ja teollisen vallankumouksen taloudellisessa tilanteessa. Älykkyyden korostaminen kykynä deduktiiviseen päättelyyn ja klassisen kulttuurin tuntemuksena on johtanut ihmisten kaksijakoiseen luokitteluun: älykkäisiin akateemisiin ihmisiin ja vähemmän älykkäisiin ei-akateemisiin. Älykkäät ei-akateemiset ihmiset ovat tunteneet huonommuutta, koska heitä mitataan valistuksen ajan älykkyyskäsitystä vasten.

Robinsonin koulujärjestelmän kritiikki kohdistuu luovuuden ja totutusta poikkeavia mahdollisuuksia etsivän ”divergent thinking” -ajattelutavan tukahduttamiseen. Koulujen organisoituminen tehdasmallin mukaisesti säädöksineen ja jaotteluineen johtaa tasapäistymiseen ja motivaation tukahtumiseen. Koulujen standardisaatiota korostava arviointijärjestelmä ei huomioi yksilöllisyyttä ja erilaisuutta voimavarana. Nykyisessä koulutusjärjestelmässä pitäisi päästä eroon raja-aidoista ja oppimisprosessissa pitäisi pyrkiä yhteistyöhön erilaisten ja eri ikäisten oppijoiden välillä. Se mahdollistaisi yhteisen ajattelun ja luovuuden kehittymisen. Näiden asioiden onnistumisen mahdollisuudet jäi ryhmässämme avoimeksi kysymykseksi.

Miten käy ihmisten keskittymiskyvyn, kun huomio jakaantuu yhä enemmän erilaisiin medioihin? Pisa menestyksen jälkeen on pohdittu julkisuudessa mm. sitä, pitäisikö lasten mediakulutusta pyrkiä hillitsemään vai pitäisikö kouluissa hyödyntää enemmän erilaisia medioita opiskelumotivaation lisäämiseksi. Tuottaako verkostomainen opetus keskittymisvaikeuksista kärsiviä ihmisiä vai mahdollistaako se uudenlaisen luovan oppimisen? Entä adhd? Lääkitsemällä keskittymishäiriötä ei pitäisi pyrkiä turruttamiseen, sillä miten oppiminen voi sujua passiivisessa olotilassa? Ratkaisuna Robinson tarjoaa oppilaiden ”herättämistä” lääkityksestä luopumalla ja opetusmetodien uudistamista. Mutta miten uusia metodieja oppimisen tueksi voisi kehittää?

Miten juuri ”päivitetyt” opetussunnitelmat voivat palvella tietoyhteiskunnan murrosvaiheen ja tulevaisuuden uniikkiyhteiskunnan monimuotoisia tarpeita tehokkaasti ja tulevaisuusorientoidusti, jos niiden pohjarakenne nojaa pääsääntöisesti vanhoihin ja teollisen aikakauden toimintaprosesseihin? Pisa-menestys ei takaa tulevaa opintomenestystä siirryttäessä uudenlaiseen tiedoolisten ja taidollisten haasteiden yhteiskuntaan. Elinikäiset kertatutkinnot ja titteliasiantuntijuudet sopivat yhä huonommin nyky-yhteiskuntamme murrosvaiheen vaatimuksiin. Tulevaisuuden oppimisympäristöt löytyvät kansallisista ja kansainvälisistä yhteistyöprojekteista. Esimerkkinä Aalto Yliopiston projekti: International collaboration of excellence at Aalto University.

On vaikea ennustaa tarkalleen, miten ympäristö ja olosuhteet muuttuvat ja millaisia tietoja, taitoja ja osaajia tarvitsemme tulevaisuudessa. Hallituksen tulevaisuus-selonteon pohjana on hyödynnetty eri alojen asiantuntijoiden lisäksi eri hankkeiden tulevaisuusraportteja sekä tilaustyönä hankittua Kestävän kasvun malli -tutkimusta professori Pekka Himaselta ja professori Manuel Castellsilta. Selonteossa kuvataan työn, oppimisen ja yrittämisen uuden liiton tärkeys. Työ luo edellytykset hyvinvoinnille sekä kestävälle kasvulle. Tavoitteena on maailman paras koulutusjärjestelmä 2030, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan nykyistä joustavampia ratkaisuja työntekoon, koulutuksen rakenteisiin ja oppimiseen. Yhteiskuntamme murrosajan keskeisinä mantroina ovat mm. globaali markkinatalous, muutoksenhallinta, elinikäinen oppiminen, elämyksellisyys, etätyö, yhteisöllisyys, tehokkuus, laatu ja kansallinen kilpailukyky. Miksi murrosajan mantrojen julistusten keskeltä ei kuulu riittävästi kriittisiä pohdintoja esim. siitä, millaisia todellisia muutosvaikutuksia niillä olisi globaalissa markkinataloudessa ja koulutuksen erilaisissa muutosprosesseissa? Olisiko nykyhetken ja tulevaisuuden havainnoinnissa tärkeää syventyä myös taustalle jääviin tekijöihin, kuten arvoihin, odotuksiin ja valintaintresseihin, sekä pyrkiä paljastamaan vallalla olevista ilmiöistä uusia merkityksiä irtautumalla perinteisistä ajattelumalleista?

Alkuperäiset pohdinnat