'''Moduli 1'''

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Paluu edelliselle sivulle

Johdanto video http://vimeo.com/31133592

(Tein tiivistelmän ja laitoin alkuperäiset tekstit alasivulle vielä jemmaan..T.Jukka)

DIGITAALINEN LUKUTAITO JA KOULUN ROOLI

Johdanto luento käsitteli Digitaalista lukutaitoa sekä koulun ja opettajan roolia, joka on suurten muutospaineiden kohteena niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin tietoyhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna.

Digitaalisen lukutaidon määritelmä

Luennoitsijat määrittelivät digitaalisen lukutaidon seuraavasti. Mekaaninen lukutaito tarkoittaa sitä, että henkilö osaa käyttää mediaa teknisesti. Analyyttinen lukutaito taas korostaa refleksiivinen asennetta tietoon. On ymmärrettävä muutos tiedon luonteessa. Sosiaalisessa mediassa tieto on epäluotettavaa ja täydentää jatkuvasti itseään. Jokaisen on osattava arvioida internetin sisältöjä sekä tuottaa uutta tietoa kulloisenkin kontekstin mukaisesti missä toimii. Esimerkiksi Yleisradion tiedon luonne on erilainen kuin Wikipedian, joka taas poikkeaa jonkun henkilökohtaisesta blogista, joka niin ikään on erilainen media kuin Facebook. Vastaanottajasta on tullut myös tuottaja. Kriittinen lukutaito taas viittaa aktiiviseen osallistumiseen. Toimintaa motivoi halu vaikuttaa tai muuttaa maailmaa sekä kyseenalaistaa valtarakenteita digitaaliset tekojen kuten Wikileaksin tapaan. On tultu ”framen” ulkopuolelle jossa ”käyttö on teko” eli digitaalisen maailman muuttamista vaikkapa Wikipedian kautta. Kriittinen lukutaito sisältää usein poliittisen aspektin tai halun vaikuttaa. Luennoitsijoiden mielestä opetuksessa tavoitteena tulisi olla kehittää avointa lukutaitoa, jossa opitaan toisilta. Opettaja on ohjaaja, joka osallistuu opiskelijoiden kanssa yhteiseen kehittelyyn ja kasvattaa analyyttiseen tai kriittiseen lukutaitoon.

Digitaalinen lukutaito ja informaali oppiminen. Mikä on koulun rooli?

Digitaalinen oppiminen tapahtuu tänä päivänä kuitenkin suurelta osin muualla kuin kouluissa. Koulun onkin nykyisen käytännön mukaan huomioitava myös informaali oppiminen ja opettajan on toimittava sen mahdollistajana. Opettajan roolin muutoksesta oppimisen ohjaajaksi on aktiivisesti puhuttu viimeiset kymmenen vuotta. Toivotun muutoksen on havaittu kuitenkin olevan kovin hidasta. Etenkin koulujen tieto ja viestintätekniikan käyttöaste sekä opettajien rooli nuorten mediakasvatuksessa ovat jälkijunassa voidakseen vaikuttaa tehokkaasti nuorten mediakulttuuriin ja asenteisiin.

Ryhmämme jäsenten arkihavainnot tukevat videolla esitettyä näkemystä siitä, että vanhemmat ja sisarukset opastavat ala-asteikäisiä digitaalisen median käyttämisessä enemmän kuin koulu ja opettajat. Toisaalta tämä ei ole huono asia pienimpien ala-asteikäisten kohdalla, koska vanhemmilla on ensisijainen kasvatusvastuu sen suhteen, kuinka paljon lapset viettävät aikaa internetissä ja minkä ikäisestä lähtien. Näkisimme kuitenkin tärkeäksi koulun roolin mediakriittisyyden kasvattamisessa. Tämä voisi olla mukana kouluopetuksessa läpäisyperiaatteella jo alaluokilta lähtien.

Ryhmässämme pohdittiin myös millä tavoin digitaalinen oppiminen on otettu huomioon peruskoulujen opetussuunnitelmassa. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (uusimmat ovat vuodelta 2004) viestintä ja mediataito löytyy ns. aihekokonaisuuksista http://www.oph.fi/download/139848_pops_web.pdf . Aihekokonaisuudet toteutuvat "eri oppiaineissa niille luonteenomaisista näkökulmista oppilaan kehitysvaiheen edellyttämällä tavalla. Opetussuunnitelmaa laadittaessa aihekokonaisuudet tulee sisällyttää yhteisiin ja valinnaisiin oppiaineisiin sekä yhteisiin tapahtumiin, ja niiden tulee näkyä koulun toimintakulttuurissa."

Digitaalista mediaa ei siis opeteta kouluissa erillisenä oppiaineena vaan sitä olisi tarkoitus opettaa muiden oppiaineiden osana. Viestinnän ja mediataidon opetuksen tavoitteet sekä opetuksen sisällöt jäävät opetussuunnitelman perusteissa varsin yleiselle tasolle (ks. oph-linkki). Tulee mieleen, että vuodesta 2004 on menty digitaalisen median kehityksessä aimo harppaus eteenpäin eivätkä opetussuunnitelman perusteet ole ainakaan näiltä kohdin ajan tasalla.

Mietimme myös opettajien pedagogisia valmiuksia opettaa digitaalista mediaa ja digitaalisen median keinoin. Missä määrin digitaalinen oppiminen on otettu huomioon opettajankoulutuksessa? Opiskelevatko opettajaopiskelijat itse digitaalisen median keinoin ja onko opettajien opetus innovatiivista ja innostavaa? Osatakseen opettaa digitaalista oppimista olisi opettajan oltava hyvin kiinnostunut digitaalisesta mediasta ja käytettävä sitä itse monipuolisesti (ja innostuneesti). Kaiken uuden oppiminen vie oman aikansa. Onko opettajilla opetustyön ja tuntien valmistelun ohella riittävästi aikaa tutustua interaktiiviseen mediaan? Vai onko meidän odotettava uutta Diginatiivien opettajien sukupolvea, joka on kasvanut digitaalisessa ympäristössä ja joille analoginen maailma on vain paha uni (jos sitäkään)?

Luennoitsijoiden mielestä formaalin oppilaitosinstituution rakenne jo sinällään vaikeuttaa digitaalisen lukutaidon kehittämistä. Kouluissa arvioidaan yksilöiden oppimista, mikä jähmettää sen suhdetta sosiaaliseen mediaan, joka perustuu yhteisölliselle oppimiselle. Näkökulmana on oppiminen muita varten ja muilta oppien avoimessa oppimisympäristössä. Tätä ei voida arvioida yksilönä, kuten koulu tekee.

Prefiguratiivisen ajan hopeasurffarit, diginatiivit ja klikkauskulttuuri?

Kuten monissa yhteyksissä on todettu, nuoret osaavat vanhempaa sukupolvea monipuolisemmin digitaalisen. Nuorilla näyttää olevan ajalle ominainen kyky suhtautua tiedon muuttuvaan luonteeseen joustavasti ja ymmärrys digitaalisen tiedon karikoistakin lisääntyneen informaation myötä on lisääntymässä. Niinpä diginatiiveista on tullut vanhemman sukupolven digisiirtolaisten ja ”hopeasurffareiden” mediataitojen opettajia. Tämän kaltaista prefiguratiivista kulttuuria pidetään luontevana osana nykypäivää.

Toisaalta kriittistäkin ajatuksenvaihtoa teeman ympärillä on ilmassa. Luennoitsijat videolla kyselivät tarvitaanko koulua ylipäätään opettamaan tietoteknisiä taitoja yms. vai oppivatko lapset itsekseen? Varmasti tietty taso voidaan saavuttaa ilman ohjattua opetusta, mutta esim. sosiaaliseen mediaviitekehykseen on hyvä tarjota aikuisen ohjausta. Luento sisälsi hyvää kritiikkiä tällä hetkellä kovin tarunhohtoisena pidettyä diginatiivien ryhmää kohtaan. Ilmoille heitettiin jopa kärjistys, että prefiguratiivisen ajan ’lapsineroja’ ei oikeasti olekaan.

Aihetta valaisee myös niin sanottu klikkauskulttuurin käsite. Klikkaamisen helppous digitaalisessa ympäristössä haastaa monia kokeilemaan uutta. Ihminen voi klikkailla asioita osoittaakseen mielipiteitään. Helpoksi se osoittautuu varsinkin silloin kun saa pysyä anonyyminä, kantamatta vastuuta mielipiteistään. Radio Puheen alkuvuoden ohjelmistossa pyörinyt Jari Sarasvuon tunnin mittaiset monologit saivat ohjelmien ulostulon jälkeen mittavat arviointi- ja kommenttiryöpyt kanavan nettipalautelaatikossa. Sarasvuo valisti useaan otteeseen ohjelmassaan kuulijoitaan kommentoimaan omalla nimellään kommentoidun asian painoaron mahdollistajana, mutta kovin vaikeaksi monelle palautteenantajalle muodostui astua esiin henkilökohtaisilla ”kasvoillaan”. Internetissä on suhteellisen helppo esiintyä anonyymisti. Lapset ja nuoret oppivat jo hyvin varhain keksimään itselleen erilaisia nimimerkkejä joiden takaa he voivat toimia internetissä. Sähköpostitilit, pelit, chatit, yhteisöpalvelut yms ovat sellaisia paikkoja, jossa jokainen voi jättäytyä jonkin vieraan nimen taakse verkossa. Nettietiketistä on puhuttu jo jonkin aikaa, joten pitäisikö sitä opettaa myös lapsille ja nuorille tietoteknisten taitojen opettamisen ohella? Nimimerkkikulttuuri ei ole täysin ongelmallinen tai ongelmaton. Osallistuminen verkossa jyllääviin keskusteluihin tai suosittuihin palveluihin voi olla helpompaa nimimerkin takaa, kun omia mielipiteitä vastaan esitetyt kommentit kohdistuvat nimimerkkiin luotuun identiteettiin, eikä välttämättä omaan henkilökohtaiseen identiteettiin. Miten opettaa lapsille ja nuorille, että milloin on soveliasta käyttää nimimerkkiä ja milloin omaa nimeä? Ja miten lapsen tulisi toimia, jos itse käyttää omaa nimeä ja palvelun muut käyttäjät ei? Aikuisenhan tulisi osata ottaa vastuu omista teoistaan ja sanoistaan, mutta aina ei ole kuitenkaan näin. Miten sitten opettaa lasta yhteisiin pelisääntöihin, jos kaikki aikuisetkaan eivät niitä noudata?

Yhteiskunnallisessa digitaalisesti välitetyssä uutisoinnissa ja keskustelussa on usein poliittisesti värittynyt ote. Nuorten on niitä usein vaikea havaita ja omaksua. On tiedettävä, mitä poliittista suuntaa esim. tietyt mediakonsernit ajavat, jotta voidaan paremmin ymmärtää niiden toimintakultuuria ja toimintaa. Mistä ideologioista mielipiteet ja asiat digitaalisissa esityksissä pohjimmiltaan kumpuavat? Lähdeviitteiden löytäminen netissä on kirjallisia tuotoksia hankalampaa, joten värittyneisyyttä on hyvä osata selvittää uusin tavoin. Erilaisten uutisointitekstien analysointitaitojen hallinta olisikin hyvä nostaa opetuksen keskustelun keskiöön, jotta digitaalisessa oppimisympäristössä oppiialle selkeämmin avautuisi se, mihin tietyn sisältöisellä tai näköisellä uutisoinnilla pyritään. Kun poliittinen värittyneisyys opitaan tunnistamaan on asioiden suodattamistaito tarpeen mukaan paremmin hallussa.

Ryhmämme yhtyi luennoitsijoiden käsitykseen siitä, ettei lasten ja nuorten näennäisesti sujuva digitaalisen median käyttö ole välttämättä kovin syvällistä osaamista. Taidot saattavat olla mekaanisen lukutaidon tasolla, mutta kriittinen lukutaito tai analyyttinen lukutaito eivät läheskään kaikilla toteudu. Analyyttiseen taidonhallintaan kuuluu, että opitaan katsomaan tiettyjen opeteltujen maneereiden ja treenattujen lauseiden läpi. Tässä on opetuksellista haastetta ainakin lapsille ja nuorille. Vaikka monet nuoret uskovat olevansa myös analyyttisiä, eivätkä kaipaa koulun ohjausta sosiaalisen median käytössä, niin usein kyse on kuitenkin "katuopitusta" selviämistä (Coping). Siihen sisältyy kuitenkin luova aspekti, joka saattaa uudistaa kommunikoinnin tapoja vielä tuntemattomalla tavalla. (vrt. Kulttuurintutkija Paul Willis. Kulttuurin tuottaminen on arkista toimintaa.) Tästä näkökulmasta lapsia voidaankin ehkä pitää myös analyyttisen ja kriittisen lukutaidon omaavina, sillä monesti he osallistuvat aktiivisesti ja ymmärtävät ehkä toimintaympäristön logiikan paremmin kuin vanhemman sukupolven "Digisiirtolaiset". Mutta miten kyseisen kaltainen "todellisuus" suhtautuu reaalisen maailman toimintaympäristöön. Jos nuorempi sukupolvi opettaa vanhempaa väestöä digitaalisten laitteiden käytössä, niin voisiko vanhempi väestö opettaa nuorille kriittistä lukutaitoa ja digitaalista lukutaitoa? Voisiko siis opettaminen olla molemminpuolista?

Oppivatko opettajat toimimaan avoimessa oppimisympäristössä?


Digitaaliselle oppimisympäristö nojaa luennoitsijoiden mukaan avoimuuden käsitteeseen ja siihen liittyvä kokemuksellisuuden läsnäoloon. Niiden avulla tuotetaan jotakin sellaista uutta mihin perinteisen oppimiskäsityksen mallilla ei saavuteta. Opetuksen kentällä törmäyskurssille ovat joutuneet asenteet uusien ja vanhojen toimintamuotojen välillä. Pakolla ei ole saatu mitään hyvää aikaan ja vapaaehtoinen, utelias ja myönteinen asenne uuden oppimiseen on kantanut toivottua hedelmää. Miten asenteitamme ja motiivejamme voidaan muuttaa rohkeaan kokeiluun, jotta toiminnalliset kokemukset pohjautuisivat henkilökohtaisesti koettuun eikä yleisille, eri motiiveista nouseville mielipiteille?

Miksi opettajan uuden roolin omaksuminen koulutuksen kentällä on niin kovin hidasta? Poliittista retoriikkaako yhteiskunnallisessa keskustelussa halutaan vain ylläpitää ilman konkreettisia tuloksia? Miten opettaja voisikaan oppia olemaan rohkea heittäytymään pois vanhoista tavoista ja opettajan itsenäisestä tiedojakajan roolista yhdessä toimijaksi. kun virheiden tekeminen kulttuurissamme ei ole sallittua...vai onko? Miten opettaja voisi kehittää luovia, uusia toiminnallisia opetuksen muotoja jos kokeiluvaiheessakaan ei saisi epäonnistua virheitä tehden, niistä oppien ja kehittämis-suuntaa toimivammaksi vaihtaen? Työkulttuurissamme on kovin vierasta virheiden salliminen työn kehittämisen prosesseissa. Epäonnistumista ei nähdä yhtenä luovuuden vaiheena tai mahdollisuutena uuteen. Digitaalisten lukutaitojen ja mediakasvatuksen tematiikkaa pohtiessa, herää kysymys siitä kuinka tosissaan päättäjät, kasvattajat ja muut aiheeseen tavalla tai toisella liittyvät aikuiset ovat? Halutaanko lasten ja nuorten ääntä todellisuudessa kuulla? Haluavatko opetuksesta päättävät tahot edistää ja tukea lasten ja nuorten aktiivista kansalaisuutta, osallisuutta ja mediataitoja ja millaisin ehdoin ja menetelmin? Kun yksilöt jo alakoulussa opetetaan medialukutaitoisiksi, kykenevät he lukiessaan omaksumaan paremmin myös yhteiskunnan ja kasvattajien kannalta haasteellisia asiaaiheita. Yhdessä toimimisen monimuotoisuus ja yhdessä maailman ymmärtäminen ja sen avaaminen kuuluu tähän päivään. Miksi on niin vaikea omaksua laajemmassa mittakaavassa uusia toimintamalleja? Poisoppimisen kulttuuri ei ainakaan opetuksen kentällä ole edelleenkään moottorina uuden luomiselle ja toteuttamiselle.





TÄÄLLÄ PERÄSSÄ ALKUPERÄISET JUTUT