Hakkarin koulu 8.A (kevät 2015)/Vauvojen elekieli
Kommunikoinnin ensiaskeleet[muokkaa]
Lapsen syntyessä hän ei osaa puhua, joten hänen täytyy saada tarpeensa ilmaistua muilla tavoin esim. itkemällä,huutamalla tai nauramalla. Vauva vaistomaisesti tietää, että vanhemmat ymmärtävät häntä, ja yrittää epätoivoisesti tulla ymmärretyksi. Ajan myötä lapsi kehittyy taitavaksi esittämään elekielellä ja kehonkielellä mitä hän tarvitsee. Ensimmäisiä ja tehokkaimpia vauvan kehonkielen viesteistä on pupillien laajeneminen, mutta se jää usein vähälle huomiolle. Tämä täysin tahdosta riippumaton reaktio tulkitaan ihailun merkiksi. Mitä suuremmiksi pupillit tulevat, sitä vahvempaa ihailu on. Tämä reaktio syntyy yleensä ensimmäisenä vauvan ja vanhempien välille. Näin vauva ilmoittaa vanhemmilleen, että he ovat tulleet hyväksytyksi ja ihailluksi, lisäksi se lujittaa entistä enemmän vauvan ja vanhempien välistä sidettä. Toinen, mutta helpommin huomattava ja tärkeä merkki vanhemmille on itku, joka haliitsee vauvan kommunikointia vanhempien kanssa ensimmäisen elinviikon. Kaikki vastasyntyneen lapsen reaktiot eivät kuitenkaan ole yritystä kommunikoida, vaan monet teoista ovat puhtaasti vaistonvaraisia. Esimerkiksi kun vauva säikähtää, hän heilauttaa käsiään ja jalkojaan tai kun vauva tarttuu sormeen, joka silittää hänen kämmentään. Kaikilla vauvoilla on nämä refleksit syntyessään, mutta ajan myötä ne häviävät.
Ääniin reagoiminen[muokkaa]
On jo pitkään tiedetty, että vauva alkaa reagoida ääniin jo kohdussa ollessaan. Äidin tai isän ääni saa skiön sydämenlyönnit kiihtymään, aivan kuten vauvan innostuessa. Vieras ääni saa taas sikiön sykkeen hidastumaan, mutta kuinka hyvin vauva kuulee syntymänsä jälkeen? Syntymänsä jälkeen vastasyntynyt kuulee todellisuudessa yllättävän hyvin. Vastasyntynyt pystyy erottamaan monia eri ääniä ja oppii tunnistamaan äitinsä äänen esimerkiksi muiden naisten äänistä jo ensimmäisen elinviikkonsa aikana, mutta isänsä äänen vastasyntynyt oppii muistamaan vasta kahden viikon ikäisenä. Vastasyntynyt ei silti kykene kääntämään päätään tunnistamaansa puheääntä kohti, mutta katseensa äänen suuntaan hän osaa kohdistaa. Joskus vastasyntynyt voi olla ahdistunut kuullessaan tunnistetun äänen eri suunnasta missä hän on. Onkin tärkeää vastasyntyneelle puhuessaan olla aivan vauvan kasvojen linjalla, niin vauvakin on tyytyväinen. Muutaman viikon ikäisenä, kun vauva on oppinut tunnistamaan vanhempiensa äänet, hän kykenee jo hiukan kääntämään päätään ääntä kohti. Ennen pitkää hän alkaa harjoitella vuorovaiktustaitoja jäljittelemällä esimerkiksi vanhempiensa kasvonilmeitä, kun hänelle puhutaan. Ensimmäisenä vauva alkaa avaamaan ja sulkemaan suutaan, näyttää kieltään ja aloittaa hymyilyn. Matkiminen onkin vauvoille hyvä tapa oppia vuorovaikutustaitoja. Vauvan kuulo on täysin kehittynyt jo kuukauden ikäisenä, vaikka hän kiinnittääkin toisiin ääniin enemmän huomiota kuin toisiin. Korkeat äänet herättävät lapsen huomion paremmin kuin matalat äänet. Siksi monet vanhemmat puhuvat vauvalle vaistomaisesti kimeämmällä äänellä.
Itkeminen[muokkaa]
Itkeminen on vastasyntyneen yleisin ja helpoin tapa ilmoittaa vanhemmilleen, että jokin on huonosti. Itkuisuus alkaa lisääntyä vastasyntyneillä 2-3 viikon iässä, kun kyynelehtiminen tulee mahdolliseksi.
Vastasyntyneen itku on aina merkki hädästä, ja siihen pitää puuttua mahdollisimman nopeasti. Vauvat itkevät monesta eri syystä esimerkiksi tuntiessaan kipua, nälkää, epämukavuutta, yksinäisyyttä, turhautumista, yliviretyttä, alivireyttä tai vatsavaivoja. Vanhemmille tulee usein yllätyksenä, että yksinäisyys on yleisimpiä syitä vauvan itkemiseen, vaikka vanhemmista voi tuntua, että vauvasta pidetään huolta kokoajan. Vauvalle on kehittynyt tarve olla vanhempien lähellä ja saada fyysistä kontaktia. Itkeminen yleensä alkaa, jos tämä perustarve evätään vauvalta. Vauvan yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne voimistuu jäädessään ilman vanhemman tai tutun hoitajan kosketusta ja läheisyyttä. Vauva voikin itkeä niin kauan, kunnes pääsee takaisin turvapaikkaansa esimerkiksi äidin tai hoitajan syliin. Nälkäänsä itkevä vauva on usein niin tuskissaan, että vaikka tarjolla olisi hänen epätoivoisesti haluamaansa ruokaa, hän voi olla liian kiihdyksissä syödäkseen. Tilanne saattaa olla äärimmäisen epätoivoinen vanhemmille, jotka yrittävät täyttää vauvan tarpeen. Tälläisessä tilanteessa on tärkeintä rauhoitella vauvaa esimerkiksi sylissä keinuttelemalla. Vauva yleensä rauhoittuu ja syöminen onnistuu. Ylivirkeys ei merkitse vauvoille samaa kuin vanhemmille lapsille. Vanhemmat lapset kärsivät ylipirteydestä, kun he kohtaavat liian monia uusia ihmisiä ja paikkoja, tai kun pitkään jatkunut leikki on vienyt heidät ylikierroksille. Vauvoilla ärsykkeiden liikakuormitus on pikemminkin *aistimuksellista kipua*. Liian kirkkaat valot ja kovat äänet ( melu ) aiheuttavat pienessä vauvassa tuskaa ja ahdistusta saaden kyyneleet yleensä tirahtamaan. Itkulla vauva ilmoittaa haluavansa pois paikasta, jossa on nyt liian ärsytyksen takia. Joskus syynä ahdistuneisuuteen voi olla myös sylistä syliin kiertäminen ihastelevien sukulaisten ympäröimänä. Tällöin vauva yrittää kierrellä katsekontaktia ja katsella poispäin ihmisistä ja osoittaa täten epämukavasta olostaan. Tälläisessä tilanteessa vauvan kanssa on hyvä kävellä jossakin hämärässä ja hiljaisessa tilassa. Ärsykkeen poistuttua vauva keskittyy vanhemman fyysiseen läsnäoloon ja useimmiten se saa kyyneleetkin kuivumaan, mutta pitää muistaa myös, että rauhoitellessa vauvaa on tärkeää muistaa, että vauva on hyvä tulkitsemaan muiden kehonkieltä ja mielialoja. Vaikka rauhoittelu tuntuisi raskaalta kun vauva ei lakkaa itkemästä, on tärkeää ettet anna oman ruumiinkielesi heijjastaa turhaitumisen merkkejä, muuten rauhoittelu vie vieläkin enemmän aikaa. Hermostuneena ja kireänä tekee helposti teräviä ja äkkipikaisia liikkeitä, jolloin vauvan tuntema epävarmuus ja pelko lisääntyvät entisestään. Tehokkaimpia kenoinoja rauhoittaa vauva on keinuttaa häntä sylissä edestakaisin, mutta ei liian kovaa. Olo pitää saada rennoksi ja rauhalliseksi, että vauvakin tuntee olonsa turvatuksi, jotta voi rauhoittua rauhassa. Joskus kuitenkaan tämäkään ei auta ja vauva pitää videä sänkyyn yksin rauhoittumaan. Yllättävää, mutta pikkuvauvallekin on tarpeen viettää aikaa yksikseen. Ylivirkeä vauva tarvitsee aina aikaa rauhoittuakseen. Vaikka itkemisen syy ei olisi joskus täysin selvä, jo turvallisen ihmisen läheisyys riittää rauhoittamaan vauvan. Silti pitää muistaa, että vauvan itku ei ole pelkästään tapa purkaa patoutuneita tunteita. Vauvan itkuäänien sävyjä voi kuitenkin oppia tulkitsemaan nopeasti, jos side vauvaan on vahva. Täten itkemisen syy voidaan saada selville helpommin ja rauhoittaminenkin on helpompaa. Nyyhkytys kertoo yleensä kivusta tai hädästä ja, mitä kovempaa itku on, sitä suurempi on vauvan hätä. Vauva vain lisää volyymiä, jos haluaa saada nopeampaa palvelua ja hän itsekin tietää, että nopeimmin reagoidaan kovaan itkuun.
Hymyily[muokkaa]
Vain harva asia on yhtä mieleenjäävä ja sydämeen käyvä kuin vauvan ensimmäinen hymy. Sen voi muistaa elmänsä loppuun asti. Vauva yleensä hymyilee myötämielisyyden tai ilon tunteesta, mutta alle kuukauden ikäinen vauva röyhtäyttämistä tarvittaessaan hymyillä toispuolisesti, melkein kuin päihtynyt ihminen. Toisinaan vauvan saa hymyilemään, kun hänet yllättää kujertelulla tai kutittelulla. Tätä kutsutaan vielä *refleksihymyksi* ja se on ensimmäinen hymyilyn muoto jonka vauva oppii. Sitä ei voida laskea aidoksi hymyksi vaan se on pikemminkin vaistonvaraista. Seuraava vaihe hymyilyn kehityksessä on niin sanottu *tahattomana hymyily*. Noin nejän viikon ikäinen vauva alkaa hallita kasvojen lihaksia jo paremmin, jolloin hän oppii myös hymyilemisen taidon ja leveä ilonen virne leviää kasvoille. Vauva on oppinut käyttämään kasvojensa lihaksia, hän ei niinkään ymmärrä vielä hymyn merkitystä ja hymy saattaa välähtää ihan kelle vain. Kuitenkin se lämmittää ihmisten mieltä vaikka vauva hymyilee melkein kaikkien ihmisten kohdalla samalla tavalla. Tässä iässä vauva tietää, että hymyily on tärkeää, mutta ei vielä välttämättä käsitä kenelle tai mille pitäisi hymyillä, joten turvallisinta on hymyillä kaikille. Viimeinen vaihe hymyilyn kehityksessä on *sosiaalinen hymy*, jota vanhemmat yleensä odottavat kärsimättöminä.
Neljän ja kuuden ikäkuukauden välillä vauva alkaa säästellä hymyään vain läheisille. Hymyily villitys on mennyt ohi ja vauva on ymmärtänyt hymyilyn merkityksen. Iso, leveä hymy onkin nyt omistettu vain vanhemmille ja lähipiirille. Vieraat ihmiset, joita ehkä muutama viikko aiemmin oli tervehditty *tahattomalla hymyllä*, saattavat saada nyt osakseen torjuntaa ja jopa kirkumista, koska *tahattoman hymyn* aikaan se kenelle hymyiltiin ei ollut niin merkityksillistä kuin nyt. Vieraat saattavat olla ihmeissään, kun vauva ei hymyilekään heille, mutta vanhemmat saattavat suhtautua tilanteeseen hyvinkin ylpeinä. Vauva on kuin luonut oman kerhonsa, jonka jäsenet (vanhemmat, läheiset) saavat ainoastaan nähdä hymyilyä. Ajan myötä vauva oppii kuiten hyväksymään myös vieraat ihmiset ja vauvan veikeä hymy tulee osaksi myös heidän elämäänsä. Hymyilyn määrään vaikuttavat monet asiat. Vauva on oppinut toistamaan toimintoja, joihin vanhemmat ja läheiset reagoivat myönteisesti. Esimerkiksi, kun vauva hymyilee heille, he palkitsevat vauvan vastaamalla hymyyn ja näin kannustavat vauvaa hymyilemään uudestaan. Kurinpidossa on käytettävä myös positiivisiakeinoja. Jos vauvaa torutaan ja kommentoidaan jokaisesta tuhmasta teosta, hän voi vähentää hymyilyään vanhemmille ja läheisille, koska hän tuntee olonsa huonosti kohdelluksi. Pitää muistaa siis kehua ja palkita hyvästä käytöksestä. Se kannustaa vauvaa käyttäytymään hyvin jatkossakin.
Epätavallinen käytös[muokkaa]
Vauva on uskomattoman herkkä ja ymmärtää usein enemmän kuin uskommekaan. Hän yleensä kuuntelee joka sanan, lukee kehonkieltämme ja tulkitsee mielialojamme. Siksi oma stressi voi tarttua myös vauvaan. Lapsuusajan stressi ilmenee useilla eri tavoilla. Vauvalla saattaa olla päänsärkyä tai huonoa ruokahalua, hän voi myös nähdä toistuvasti painajaisia tai vauva voi tulla riippuvaiseksi läheisyydestä, eikä halua olla koskaan yksin. Vauva voi myös stressaantuneena tulla uppiniskaiseksi, tai muuttua vaihtoehtoisesti hiljaiseksi ja sisäänpäinkääntyneeksi. Pitää siis muistaa, että jos vanhemmilla on stressiä talousasioissa, terveyden suhteen, tai ihmissuhteissa, niin pitää silti pitää huoli siitä, että stressin ei anneta tarttua vauvaan. Yhdeksän kuukauden iässä monet lapset ovat tulleet riippuvaisiksi ja vaativiksi. Vauva voi tirskahtaa itkuun aina, kun äiti poistuu hänen kanssaan samasta huoneesta. Tätä kehitysvaihetta kutsutaan eroahdistuksesksi ja se kestää muutaman kuukauden ajan. Tällöin vauva haluaa olla enemmän sylissä, kosketeltavana ja suukoteltavana kuin tavallisesti. Vauva on tällöin riippuvainen äidin läheisyydestä ja saattaa karsastaa isäänsä kuin vierasta ja rauhoittuu vasta päästessään turvaallisesti äidin syliin. Tämä ajanjakso saattaa olla hyvinkin stressaava ja jokseenkin hämmentävä vanhemmille, kun mikään muu ei kelpaa kuin äiti. Yleensä muutaman kuukauden päästä äitiin kohdistuneesta eroahdistuksesta sama eroahdistus kohdistuukin puolestaan isään. Yhtäkkiä isä onkin maailman tärkein henkilö. Tämä ajanjakso kestää kuitenkin yleensä lyhyemmän aikaa, kuin äitiin kohdistunut eroahdistus. Moni vanhempi on pelästynyt lapsen alkaessa takoa päätään johonkin leluun, esineeseen, tai jopa lattiaan. Vauvan kiivastuminen, hermostuminen tai raivonpuuska saa jotkut vauvat toimimaan näin. Vauvalla ei näytä olevan pinintäkään käsitystä, miten pahasti hän voi satuttaa itseään. Tavallisesti tälläinen käytös on huomionhakua, eikä lapsi todellisuudessa satuta itseään, mutta koskaan ei voi olla varma. Joskus vauva saattaa kipujen takia takoa itseään jollakin lelulla turruttaakseen tuskan. Joillekkin taas tälläinen käytös voi lievittää esimerkiksi jännitystä ennen nukkumaanmenoa. Peukaloa imevä vauva on tuttu näky, mutta useimmilla on siihen tarkoitukseen nykypäivänä tutti. Jotkut vauvat ja pikkulapset pitävät silti enemmän peukalosta. Jos vauva ei pidä tutista, hän välttelee sen suuhun pistämistä kiertämällä päätään muualle osoittaen että hän ei halua sitä, kun esimerkiksi äiti ojentaa tuttia suuhun. Toinen tapa ilmoittaa, että tutti ei kelpaa on se, kun tutti vihdoin menee suuhun, vauva sylkäisee sen heti pois ja peukalon imeminen jatkuu. Monet vanhemmat ovat siitä joskus huolissaan ja epäilevät sen johtuvan turvattomuuden tunteesta. Useimmiten kyse ei ole kuitenkaan siitä, vaan vauva tavanomaisesti haluaa imeä jotain, kun hän tarvitsee lohtua, esimerkiksi väsyneenä tai pitkästyneenä.
Ääntely ja ilmeet[muokkaa]
Jo muutaman viikon ikäinen alkaa äännellä yksittäisillä vokaaleilla. Helpot vokaalit kuten 'aaaaa' tai 'oooo' ovat yleensä ensimmäisiä vokaaleja, joita vauva suustansa päästää.
.jpg)
Myöhemmässä vaiheessa vokaalit yhdistyvät pitemmiksi muutaman vokaalin ketjuiksi esimerkiksi: 'aiiiaa'. Lisäksi murahtelut, örinät ja kiljahtelut kuuluvat muutaman viikon ikäisen vauvan yleisiin ääntelyihin. Vauvan kyky aloittaa varsinainen vuoropuhelu herää varhaisimmillaan jo 6 viikon iässä, mutta yleensä taito kehittyy vasta 8-12 viikon iässä. Muutos on merkittävä, jos verrataan esimerkiksi vastasyntyneen kykyyn luoda kontaktia muiden ihmisten kanssa. Vastasyntynyt ei hae katsekontaktia niin aktiivisesti eikä ääntele niin määrätietoisesti kuin 8-12 viikon ikäinen. Tässä iässä vauva alkaa ikään kuin hakeutua muiden ihmisten kanssa samalle tasolle. Katsekontaktin hakeminen lisääntyy ja usein katsekumppaniksi kelpaa yleensä lähin henkilö. Katsekontaktin saadessaan vauva alkaa määrätietoisesti äännellä ja hymyillä innokkuuden merkiksi, aivan kuin vauva yrittäisi sanoa jotain. Tässä iässä myös vauva pystyy myös ilmaisemaan äänähdyksillään ja ilmeillään rikastuneista tunteistaan. Vauvan ilmeille ja ääntelyille alkaa kehittyä omat merkitykset. Esimerkiksi vauva oppii yhdistämään hymyilyn ja naurun iloon ja asioihin, joista hän pitää ja itkun ja mutrulla olevan suun taas suruun ja asioihin, jotka häiritsevät vauvaa jollakin tavoin. Yhteinen nauraminen vauvan kanssa on tärkeää, ja se edistää vauvan jokeltelu- kujerteluvaiheeseen siirtymistä ja vahvistaa vauvan ja vanhempien välistä sidettä. Noin 2-3 kuukauden iässä vauva alkaa kujerrella ja harjoitella suun ja kielen liikkeitä. Kun vauva jokeltelee, on äärimmäisen tärkeää, että vauvan jokeltelulle ja hymyilylle vastataan, joko omalla hymyllä tai puheella. Vauva alkaa myös säädellä jokeltelun voimakkuutta, sävyä ja korkeutta. Lisäksi puolen vuoden iässä vauva alkaa äännellä ja hymyillä myös toisen vauvan kohdatessaan ja oman peilikuvan nähdessään. Vauva alkaa myös lisäämään liikkeitä äännellessään, esimerkiksi syliin halutessaan vauva katsoo ja ojentaa käsiään ylöspäin kohti hoitajaa / vanhempaa. Tällöin vauva hakee yleensä vanhempien huomiota ja haluaa jonkun vastaavan hänen intoonsa ja iloiseen oloonsa. Puolen vuoden iässä vauva oppii ääntämään myös konsonantteja ja jokeltelu voimistuu. Jokeltelusta alkaa erottua rytmikkäitä vokaalien ja konsonanttien sekoituksia ja kahden tavun yhdistelmiä. Ääntelystä alkaa hiljalleen erottua oman äidinkielen piirteitä ja melkein oikeita yksinkertaisia sanoja. Ensimmäiset sanat tulevat kuitenkin vasta noin 10-12 kuukauden iässä. Yleensä ensimmäiset vauvan sanat ovat joitakin ihmisiä tai esineitä, joiden kanssa vauva on tekemisissä usein. On ymmärrettävää, että ensimmäiset sanat ovat äiti tai isä, koska heidän kanssaan vauva viettää suurimman osan ensimmäisestä elinvuodestaan.
Lähteet[muokkaa]
http://www.vauva.fi/artikkeli/vauva_ja_taapero/kasvu_ja_kehitys/puheen_kehitys
http://www.kaksplus.fi/lapsi/vauvan-kasvu-ja-kehitys/vauva-kasvaa-ja-kehittyy
http://www.vauva.fi/artikkeli/vauva_ja_taapero/kasvu_ja_kehitys/puheen_kehitys
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/0_1-vuotias/sosiaalinen_kehitys/
Bonnier kirjat, Emma Howard, 2008: Vauvojen elekirja, Kiina