Johdatus kirjallisuustieteeseen/Tutkimussuuntia ja koulukuntia

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Biografismi[muokkaa]

Biografistisessa kirjallisuudentutkimuksessa tekijän taustat ja persoona ovat tekstin tulkinnan lähtökohta. Kirjallisuus on itseilmaisua, joka ilmentää tekijän persoonaa. Toisin sanoen teksti on seurausta kirjailijan kokemuksista ja elämästä. Fiktiivisestä tekstistä voidaan päätellä tietoja tekijästä. Samoin uskotaan, että tiedot kirjailijasta ja hänen elämänsä vaiheista auttavat tekstien tulkitsemisessa.

Biografismin synty on yhteydessä 1800-luvun romanttiseen virtaukseen kirjallisuudessa. Romantiikkaan liittyy keskeisesti kirjailijaneron ihannointi, minkä takia kirjailijasta itsestään oltiin kiinnostuneita. Varsin pian kuitenkin huomattiin, ettei menetelmällä saada juurikaan olennaista tai edes välttämättä paikkansapitävää tietoa. Niinpä biografismi siirrettiinkin varsin pian sivuun uusien, paremmiksi havaittujen teorioiden ja menetelmien tieltä. Kuitenkin ainakin Suomessa suuntaus on pitkään ollut elinvoimainen, mistä kertovat muun muassa lukuisat kirjailijaelämäkerrat. Lisäksi biografismin vaikutus on vahva erityisesti tavallisen ihmisen lukemiskäytännöissä. Myös tutkimuksessa on jonkin verran siirrytty takaisin kohti tekijälähtöisyyttä. Kirjailijan elämän sijaan tarkastellaan kuitenkin enemmän tekijyyttä ja teosten pohjalta syntyvää kirjailijakuvaa.

Venäläinen formalismi[muokkaa]

Venäläinen formalismi kukoisti 1920-luvun Neuvostoliitossa. Sen synty oli vastalause 1800-luvun tekijälähtöiselle tutkimukselle. Formalismissa korostetaan kirjallisen tekstin erityistä muotoa ja kielellisiä piirteitä, kirjallisuudellisuutta. Formalistit olivat vahvasti tekstilähtöisiä, ja he uskoivatkin kirjallisuuden olevan muusta yhteiskunnasta riippumaton kokonaisuus ja kehittyvän omien lakiensa mukaan. Tämä kehittyminen tapahtuu formalistien mukaan kirjallisuuden dominanttien vaihtumisella. Dominantilla tarkoitetaan kirjallisuudessa kulloinkin hallitsevaa piirrettä.

Uuskritiikki[muokkaa]

Uuskritiikin tutkimussuuntaus syntyi Yhdysvalloissa 1930- ja 40-lukujen aikana. Johtohahmoja olivat Réne Wellek ja Austin Warren, jotka esittelevät ajatuksiaan teoksessa "Kirjallisuus ja sen teoria". Wellekin ja Warrenin mukaan kirjallisuudentutkimuksessa toistuvat usein samat kolme harhaa: intentioharha, affektiivinen harha ja kommunikatiivinen harha. Intentioharhalla tarkoitetaan sitä, kuinka tekstin merkitykset usein virheellisesti sekoitetaan tekijän tarkoituksiin tai elämään. Affektiivisessa harhassa taas lukija sekoittaa tekstin merkitykset omiin tuntemuksiinsa. Kommunikatiivisella harhalla Wellek ja Warren taas viittaavat siihen, että kaunokirjallisen teksin ei voi ajatella kertovan mitään tosiasioita elämästä kuten asiatekstin. Kaunokirjallisuudessa keskeistä ovat sen sijaan ne tavat, joilla teksti synnyttää merkityksiä. Siten uuskritiikki keskittyy formalisimin tavoin itse teksteihin sekä erityisesti niiden rakenteeseen ja kieleen.

Fenomenologia[muokkaa]

Fenomenologian perustajana pidetään puolalaista Roman Ingardenia (1893-1970). Alkuperä on Edmund Husserlin fenomenologisessa filosofiassa. Fenomenologiassa lukija on keskeisessä roolissa: ainoastaan hänen toimintansa tekee teoksesta elävän. Kuitenkaan teoksella ei tarkoiteta vain lukijan omakohtaista elämystä. Fenomenologian keskeinen kysymys onkin, kuinka voidaan erottaa toisistaan lukijasta riippumaton "itse teos" ja lukijan siitä luoma konkretisaatio. Tätä ongelmaa varten Ingarden loi "luonnosmaisuuden" käsitteen. Itsessään teos on aina luonnosmainen ja tarvitsee lukijaa täydentämään sen epämääräisyyksiä ja aukkokohtia.

Myöhemmin fenomenologia on innoittanut myös muita lukemistapahtumasta kiinnostuneita tutkijoita. Fenomenologiasta vaikutteita omaan teoriaansa otti muun muassa saksalainen Wolfgang Iser. Teoriassaan Iser korostaa erityisesti, ettei ole vain yhtä ainoaa tapaa täydentää teoksen aukkoja ja epämääräisyyksiä. Kuitenkin jokaiset kirjalliset teokset sisältävät oletuksen siitä, millainen lukija teosta lukee ja miten hän täydentää sen aukkoja. Tätä lukijaa kutsutaan implisiittiseksi lukijaksi eli sisäislukijaksi.

Strukturalismi[muokkaa]

Strukturalismi tutkii, kuinka ihmisen mieli järjestää maailmaa, luo merkityksiä ja luokittelee ilmiöitä. Kaikkien järjestelmien, myös kielen ja kirjallisuuden, osaset saavat merkityksensä vain suhteessa toisiinsa. Tavoitteena on palauttaa yksittäiset ilmiöt yleisiin lakeihin.

Strukturalismin perustajana pidetään sveitsiläistä kielitieteilijää Ferdinand de Saussurea (1857-1913). Saussuren mukaan jokaisessa kielellisessä merkissä on kaksi osaa eli merkitsijä (äänneasu, esim. sanan "koira" kirjaimet) sekä merkitty (käsite, mitä "koiralla" tarkoitetaan).

Strukturalismin lähtökohdista seuraa, ettei kieli heijasta todellisuutta - kuten usein ajatellaan - vaan tuottaa sitä. Esimerkiksi eri kieliä puhuvat ihmiset näkevät maailman eri tavalla, koska he ovat antaneet merkinneet kielellisin merkein (=nimenneet) erilaisia käsitteitä.

Kirjallisuudentutkimuksessa strukturalismin tavoitteena on kirjallisuuden yleisen teorian, poetiikan, luominen. Kirjallisuuden tulkinta tai arvottaminen ei kiinnosta strukturalisteja, vaan he pyrkivät ymmärtämään, miten merkit yhdistyvät teoksessa merkityksiksi. Strukturalismi on ottanut jonkin verran vaikutteita sitä edeltäneestä venäläisestä formalismista ja keskittyy sen tavoin erityisesti kertomusten tutkimiseen. Erona suuntausten välillä on, että formalistien mukaan kulttuurissa on monia erilaisia systeemejä, kun taas strukturalistit ajattelevat kaikkien systeemien järjestyvän kielen tavoin. Strukturalistien mukaan kirjallisuuden kieli ei myöskään välttämättä poikkea arkisesta kielestä, kuten formalistit ajattelevat. Myöhemmin strukturalismista on siirrytty jälkistrukturalismiin, joka kyseenalaistaa vakiintuneet merkitykset.

Jälkistrukturalismi[muokkaa]

Sana "jälkistrukturalismi" voidaan ymmärtää kahdella tavalla: se voi merkitä JOKO strukturalismin aikakauden jälkeen kehittyneitä suuntauksia TAI strukturalismia vastustavia suuntauksia.

Dekonstruktio[muokkaa]

Feministinen kirjallisuudentutkimus[muokkaa]

Psykoanalyysi[muokkaa]

Marxismi[muokkaa]

Uushistorismi[muokkaa]

Uushistorismi (tunnettu myös nimellä kulttuuripoetiikka) on kirjallisuudentutkimuksen suuntaus, joka keskittyy erityisesti kirjallisuushistoriallisiin kysymyksiin ja menneisyyden tekstien tutkimukseen. Yksinkertaistaen sitä voidaan kutsua postmoderniksi kirjallisuushistorialliseksi tutkimukseksi.

Uushistoristeja kiinnostaa yhtä lailla menneisyys ja menneisyyden kirjallisuus -- toista ei voi oikeastaan asettaa toisen edelle. Tutkimukselle leimallista on palauttaa kirjallisuusinstituutio sen luoneeseen yhteiskuntaan. Kirjallisuutta tarkastellaan historian kautta ja historiaa kirjallisuuden kautta.

Uushistoristisessa tarkastelussa kirjallisuus näyttäytyy korostetusti sellaisena ilmiönä, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun inhimillisen todellisuuden kanssa. Samalla käsitys historiasta vertautuu monessa suhteessa kirjallisuuteen: emme voi tavoittaa menneisyyttä suoraan, vaan ainoastaan erilaisina tarinoina siitä, mitä aiemmin on tapahtunut. Menneisyys ei toisin sanoen ole koskaan saavutettavissa sellaisenaan, koska historia välittyy aina representaatioiden kautta, jolloin historiasta tulee tekstuaalista kertomusta ja samalla menneisyyden maailma korvautuu menneisyyden sanoilla.

Postkoloniaalinen teoria[muokkaa]

Stilistiikka[muokkaa]

Stilistiikka tarkoittaa tyylin tutkimusta.

Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus[muokkaa]

Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus eli ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita ja miten niitä on kuvattu kirjallisuudessa. Usein ekokritiikki tutkii teoksissa olevien ihmisten suhdetta luontoon ja eläimiin. Näkökulma on usein yhteiskuntakriittinen.