Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2019 / Public sociology 2019/Positiopaperit

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Freirestä kertovan tekstin lukeminen nostaa pohdintaa niin yksittäisen ihmisen elämänkaaren aikana muuttuvista rooleista ja vaikuttamismahdollisuuksista kuin globaalin etelän maiden eksistentiaalisista kamppailuista oman olemassaolon, hallinnon ja globaalin pohjoisen rahaohjailun repivissä risteymissä. Epävakaa ja demokratiavajeinen yhteiskunta, jossa eriarvoisuus on kyseenalaistamaton elämänjärjestys, pakottaa intellektuellit tekemään valinnan: käyttävätkö he tarmonsa eriarvoistavien rakenteiden tukemiseen vai purkamiseen. Freire päätyi jälkimmäiseen.

Freiren ajatus dialogisesta opettamisesta, opettajasta yhtenä oppijana, on luultavasti aikuispedagogiikan kantavia ajatuksia edelleen. Tiedon kaataminen tyhjään päähän, autoritaarinen opetustyyli, sen lisäksi, että jättää oppimiskokemuksen hyvin vaillinaiseksi, myös lamaannuttaa oppijan: keinoja uuden tiedon etsintään ja sen kriittiseen arviointiin ei opi. Tällainen opetustyyli sopii hyvin diktatuureihin, sillä silloin kansa ei opi kyseenalaistamaan saamaansa tietoa. Johtopäätöstä ei voi kuitenkaan vetää niin suorasti, että tällainen opetustyyli johtuisi diktatuurista, tai että tällaisella pedagogiikalla opetettu kansa ajautuisi diktatuuriin. Tämän tyylinen pedagogiikka on ollut käytössä muun muassa Suomessa 1900-luvulla, ja siihen nojaava koulukuntaa opettajista edelleen löytyy. Koulutuksen ja kasvatuksen poliittisuutta on hyvä miettiä myös tämän hetken koulujen oppiainesisältöjä pohdittaessa (esimerkiksi yrityskasvatuksen jatkuvasti vahvistuva rooli jo peruskoulussa), koulutuksen saatavuutta arvioitaessa (maksullisuus, matkat, asuminen), koulutuspolun vauhdittamistoimenpiteitä suunnitellessa (mitä vaikutuksia on pääsy- ja yo-koekäytäntöjen muutoksilla; karsitaanko yleissivistyksestä, jotta spesifi [ammatti]osaaminen saavutetaan ripeämmin?) tai esimerkiksi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta käytäviä keskusteluja seuratessa.

Freiren ajatukset siitä, että oikeudenmukaisempi yhteiskunta rakentuisi muutoksen kautta, että muutos olisi mahdollista vain ajattelutaidon avulla ja että tuo taito voisi kehittyä vain lukemis- ja kirjoitustaitojen avulla, ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka kirjoitus- ja lukutaito ovat esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa kaikkien saavutettavissa, on kriittinen lukutaito rappeutunut. Myös luku- ja kirjoitustaitojen tasojen laskusta olemme saaneet lukea. Onko yhteiskunnan kehitys kulkenut kohti fanatismia? Olemmeko jo ohittaneet ratkaisevan pisteen, liukuneet kulutushysteriaan ja epädemokraattiseen liikehdintään?

R.E.


Teksti auttoi hyvin hahmottamaan niitä yhteiskunnallisen maiseman ja merkittävien henkilökohtaisen elämän käännekohtien kytköksiä, jotka johtivat Freiren omaksumaan julkisen sosiologin ajattelutavan. Freiren mahdollinen utopia toi mieleeni Habermasin esittämän ideaaliauditorion (ajatus herruudettomasta kommunikaatiosta), jossa osallistuminen yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun olisi tasaveroista ja paras rationaalinen argumentti voittaa. Freire todella teki käytännön työtä tämän saavuttamiseksi, ja keskeistä onkin ollut nimenomaan toimia niiden ryhmien ehdoilla, joiden parissa toimitaan.

Vaikka median digitalisaatio ja sosiaalinen media yhtäältä tarjoavat tasapuolisempaa osallistumista esimerkiksi yhteiskunnalliseen keskusteluun, on sillä myös varjopuolensa. Nykyään lukutaidon laatu on tutkimusten valossa heikentynyt. Kun tietosyötteet suosivat nopeatempoisuutta, värikkyyttä ja niin sanottua multitaskingia, jääkö arjessa enää aikaa pitkäjänteisemmälle aiheisiin perehtymiselle? Informaatiotulvalta tuskin voi välttyä kukaan, joten valtavien teksti- ja kuvamassojen edessä pysähdytään yhä harvemmin keskittymään yksittäiseen aiheeseen. Selailukulttuurin vaikuttaessa nykyään yhä vallitsevammalta, onkin kiinnostava kysymys, kuinka tämä vaikuttaa medialukutaitoomme ja kriittiseen ajatteluun. Yksilöiltä toisaalta monessa suhteessa odotetaan laajempaa perehtymistä esimerkiksi kuluttajina, mutta toisaalta digitaaliset media-alustat eivät kannusta kovinkaan pitkäjänteiseen keskittymiseen. Tällaisen kriittisen ja pitkäjänteisen lukemisen vähentyessä, tarjoutuu myös tilaisuuksia tämän hyödyntämiseen, jolloin esimerkiksi erilaisia yksilöiden elämässä liittyviä ongelmia voidaan helpommin kehystää poliittisesti erilaisten intressien mukaisesti, esimerkiksi populismin keinoin. Myöskään esimerkiksi konkreettisen poliittisen osallistumisen lisääntymisestä internetin myötä ei ole tutkimuksellista näyttöä. Kaikkiaan kriittisen lukutaidon puolesta tulisikin kasvavassa määrin kampanjoida, sillä lukutaitoa ei voida yhäkään pitää itsestään selvänä länsimaissakaan.

E.M.

Kirja Paulo Freiren elämästä vaikuttaa mielenkiintoiselta ja valottaa hyvin myös Brasilian poliittista lähihistoriaa. Luku- ja kirjoitustaidon yhteys onnistuneeseen demokratiaan ei ole mikään yllätys, ja aihe on tänä päivänä yhtä ajankohtainen Suomessa. Luku- ja kirjoitustaidon sekä ennen kaikkea luetunymmärtämisen heikkeneminen kielii huolestuttavasti uusista riskeistä demokratian onnistumiselle. Lisäksi mieleen tulee vahvasti internetin mukanaantuoma markkinoiden ylitsepursuaminen sekä medialukutaidon välttämättömyys. Koska Brasilia on historialtaan hyvin erilainen maa kuin Suomi, ei Freiren opetuksia sellaisenaan liene järkevää hyödyntää (kuten Freire itsekin kirjan mukaan toteaa, ajallisuus ja tilallisuus on otettava lähtökohdaksi). Kuitenkin se, että suunnataan ihmisten katseet tulevaisuuteen, ja luodaan aito mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin, voisi olla täälläkin mahdollistamassa kulutushysteriaan alistettua väestöä. Koska valtasuhteet ovat aitoja, ymmärsivät siinä mukana olevat ihmiset niitä tai eivät. Väitteeni kuitenkin on, että monet ”valtaeliittiin” kuuluvista, tai sen välittömässä läheisyydessä olevista eivät hahmota nyky-yhteiskunnassa paikkaansa vallassa. Kapitalistinen järjestelmä on tuonut nähdäkseni sellaisen valtapimennon, että lähinnä alimmilla luokilla on Suomessa tietoisuus ylempien luokkien olemassaolosta ja itseensä kohdistuvasta sorrosta. Koska myytti suuresta keskiluokasta elää edelleen, kauan kahdeksankymmentäluvun jälkeen, ymmärrys polarisoituvasta yhteiskunnasta ei herätä vakavaa huolta jokaisella yhteiskunnan portaalla. Lisäksi hankaluutta tuo kirjassa esiintynyt ajatus kansalaisten vastuuttamisesta. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideana on ollut taata universaalisti kansalaisille peruselintaso. Sitä on syytetty ihmisten passivoimisesta ja holhoamisesta, mutta sen on myös nähty mahdollistavan uusia taiteellisten ja informaalin työn muotoja. Millainen on näiden kahden näkökulman synteesi, jota penätään tälläkin hetkellä julkisessa keskustelussa?

M.M.