Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2019 / Public sociology 2019/Positiopaperit2

Ihmisten tiedostava ajattelu on välttämätöntä yhteiskunnallisen muutoksen kannalta, tällaiseen päätelmään Freire tuntuu päätyneen Chilen vuosinaan. Tiedostavaan ajatteluun (valtarakenteiden, luokkaerojen ja epätasa-arvon tunnistamiseen) sorretut ihmiset tarvitsivat pysähtymistä, aikaa ja paikkoja sekä termejä. Kollektiiviset pysähtymisen ja pohdinnan hetket mahdollistavat ilmiöiden laajuuden ymmärtämisen, näyttävät toteen, kuinka yksityinen on poliittista, koska kyseessä eivät ole vain sattumanvaraiset yksilölliset kokemukset vaan yhteisöön vaikuttava (sortava)rakenne. Tunnistaminen mahdollistaa nimeämisen ja nimeäminen toiminnan.

Kasvatus on yksi tapa edesauttaa ihmisten tiedostavan ajattelun kehitystä, mutta ei yksinään riittävä yhteiskunnallisen muutoksen saavuttamiseksi. Vahvasti eriarvoisessa yhteiskunnassa eläminen, oman kotimaan tapahtumat sekä uutiset Kuuban onnistuneesta suunnan muutoksesta auttoivat Freireä kehittämään työkaluja sorrettujen auttamiseksi ja tukemiseksi. Freiren ajatus siitä, että ihmiset luovat todellisuutta niistä lähtökohdista käsin, mitä juuri siinä ajallisessa ja lokaalissa paikantuneisuudessa on juuri heille saatavilla, tekee Freiren Sorrettujen pedagogiikasta ei ohjekirjaa vaan ajatusten herättäjän. Freiren dialektinen materialismi näkyy mielestäni siinä, että hän ei halua luoda dogmeja eikä sitoutua puolueohjelmiin tai julistuksiin. Tämä myös tuo esille mielestäni hänen intersektionaalisen otteensa: koska sorto, sen muodot, kohderyhmät ja ilmenemistavat ovat moninaisia, niin sortoon itseensä ei voi olla yhtä ja samaa lääkettä.

Jäin edelleen miettimään kehitys- ja kasvatuspsykologian suuria linjoja 1950-1970-luvuilla. Miten paljon Freire keskusteli näiden koulukuntien edustajien kanssa? Siirtymä behavioristisesta tabula rasa -ajattelusta kohti konstruktivistista ja kognitiivista, Vygotskyn kulttuurihistoriallinen/sosiokulttuurinen näkökulma (joka sai vaikutteita Marxin ajatuksista) sekä ylipäätään askel pois mittaavasta ja säilyttävästä kohti yksilöitä ymmärtävää näkemystä olivat globaalin pohjoisen ajatuskulkuja kasvatuksen ja koulutuksen kentällä.

RE

Freire esitti, että sortotoimintaan tulisi vastata vallankumouksellisella prosessilla, eli yhteisestä dialogisesta kulttuurisesta toiminnasta, johon ihmiset järjestäytyvät vapautensa puolesta. Kyse siis on yksilöiden itsensä löytämisestä sekä ymmärryksestä, jossa he käsittävät olevansa sorrettuja sekä osa yleistä sortotodellisuutta ja siten myös kehittyvät luokkatietoisiksi. Yksilöiden lisäksi kollektiivit ja yhteistoiminta ovat siis merkityksellisessä roolissa sortotodellisuuteen vaikutettaessa. Siten pohdinkin kollektiivien muodostumista tai hajautumista nykyisissä varsin yksilöllistyneissä yhteiskunnissa. Kollektiivien hajautuminen vaikuttaa näkyvän esimerkiksi ammattiliittojen haasteissa, ja työelämä onkin muuttunut siten, että yksilöihin kohdistuu yhtäältä aiempaa laajemmat vapaudet, mutta niiden lisäksi myös aiempaa laajemmat vastuut. Kun esimerkiksi aiemmin työkollektiivi ja ammattiliikkeet ovat tarjonneet yksilöille enemmän turvaa, näkyy se nyt palkkatyöntekijöiden yksilöllistymisen seurauksena ammatillisen järjestäytymisen heikkenemisenä. Toisaalta, vaikka yksilöllistymisen kasvusta keskustellaan, vaikuttaa samaan aikaan muodostumaan ulossulkevia kollektiiveja esimerkiksi nationalismin noustessa euroopanlaajuisesti. Ulossulkemista voikin pitää Freiren dialogisuuden vastakohtana. Kun yhä useammin ihmisillä on mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun, tämä ei silti tarkoita välttämättä onnistunutta dialogia. Kaikkiaan dialogisuudelle on kysyntää, jotta voidaan ymmärtää esimerkiksi tällaisten ulossulkevien kollektiivien taustalla toimivia voimia ja syitä.

Kirjoituksen loppupuolella avoimeksi jää kysymys Freiren näkemysten ja esimerkiksi nykypäivän Suomen suhteesta, ja kaikkiaan on kiinnostavaa pohtia, millaisia käytännön sovellutuksia Freiren oppeihin nykyoloissa voisi tehdä. Kun sekä käytännössä että teoriassa havaitaan, että jo pelkästään lähtökohtiensa suhteen ihmiset usein ovat eriarvoisessa asemassa, olisi freireläisittäin tehtävänä paljastaa ja tulla tietoiseksi niistä rakenteista, jotka tasa-arvoa heikentävät tai rajoittavat.

EM

Paulo Freire on selvästi vaikuttanut paljon elämänsä aikana ja sen jälkeenkin sorretun luokan tietoisuuden lisäämiseen. Tämä olisikin vitaalia kaikkialla, ainakin olisi ollut 1900-luvulla. Sortajien ja sorrettujen hahmot olivat jossakin määrin selvärajaisia, ja sormella saattoi osoittaa johonkin. Nykypäivän intersektionaalisessa sorrossa on entistä haastavampaa hahmottaa vaikutussuhteita. Miten freireläisittäin hahmottuisi yritysmaailman suvereeni yksilö ja maailmanlaajuinen kilpailussa häviävien yksilöiden joukko? Kuinka arvioida, miten abstrakteilla markkinoilla (esim. Bitcoin, some- palveluiden mainosmyynti jne.) sortajat ja sorretut määrittyvät? On äärimmäisen hankalaa saada selville suuresta pimennossa pidettävästä joukosta käsin, ketä pitäisi osoittaa ja miten. En silti väitä, etteikö yhä edelleen olisi mahdollista saavuttaa jonkinasteista luokkahavahtumista. Kenties kyse onkin vain määrittelyeroista. Tässä mielessä Freire sinällään ei ole ainutlaatuinen: on massiivinen määrä huomattavia ajattelijoita ja toimijoita, jotka toivovat saavansa ihmisyhteisöt toimimaan demokraattisemmin. Kuitenkin Freiren ajattelun each one teach one- osa olis hyvinkin sellaista mitä soisi tuotavan esille. Suomessa on vahva jakautuminen maaseutuun ja kaupunkeihin, ja korkeakoulutettujen ja matalasti koulutettujen tai kouluttamattomien välillä on hirvittävän suuri empatiakuilu. Se ei näy välttämättä tietoisessa toiminnassa ja ulostuloissa, mutta ulossulkemisen periaatteen havaitsevat kyllä murretta puhuvat tai muuten hegemonisesta kaupunki-identiteetistä poikkeavat opiskelijat yliopistoissa. Ja toisaalta syrjäytetyn kansanosan toivottomuuden ja yhteiskunnallisen mitättömyyden lisääntyminen herättää kasvavan kapinahengen. Ei voi olla niin, että hyvinvointivaltioksi itseään kutsuva instanssi pallottelee heikoimmassa asemassa olevia kansalaisiaan luukulta toiselle ja toivoo kollektiivisesti moniongelmaisen vain katoavan päiväjärjestyksestään.

(pahoittelut myöhäisestä vastaamisesta)

M.M.

Hei,

olen aktiivisesti seurannut seminaarikeskusteluanne täältä Porvoosta käsin. Kiinnostavia kommentteja. Koitan lukea Freireä teidän kanssa samaan tahtiin. Olen nyt liittynyt jäseneksi Porvoon Seudun Työnhakijat Ry. Huomenna on vuosikokokus ja meinaan mennä paikalle. Olen hengannut siellä maanantaisin. Tunnistan Freiren viimeisimmästä tekstistä seuraavat kohdat käytännön kentällä:

-yhteiskunnallisen eriarvoisuuden syyt eivät olleet ihmisen yksilöllisissä ominaisuuksissa vaan heidän yhteiskunnallisessa olemisesaan

-dialektiikka tarkoittaa ristiriitaa ja sen ratkaisemista vastakohtien ylittämisen kautta niin, että tuloksena on entistä edistyneempi ajatus, käsite tai yhteiskunta

-Hegel, Marx, Jeesus: Miksi pieni vähemmistö omistaa kaiken eikä suurelle enemmistölle jää mitään?

-Marxin lause: " Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan" painui Freiren mieleen ja yhdistyi hänen tavoitteesensa parantaa sorrettujen yhteiskunnallista asemaa

-on kehitettävä aikuiskoulutusta, joka antaisi heille mahdollisuuden kehittyä yhteiskunnallisiksi toimijoiksi

-Freiren tapa kuunnella ja keskustella maattomien työläisten kanssa: kuka tietää ja mistä tietää; osallisuden näkökulma (Yhdessä he tietäisivät enemmän kuin toisistaan erillään)

-oli tärkeää, että ihmiset saattoivat kokoontua yhteissiin paikkoihin

-Freire Chilessä: ihminen yhteiskunnallisten olosuhteidn muuttajana ja poliittisena toimijana

Näillä em. tarkoitan seuraavia huomioita ao. yhdistyksessä jossa suoritan tätä kurssia:

-ihmisen vahva tarve osallisuuteen (Puhe "lähdettävä tästä hoitamaan asioita" - joita ei oikesti ehkä ole)

-tarve osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun (viimeisimpänä vaalit)

-millä nimellä kutsun "asiakkaita", koska se on väärä nimi tässä kontekstissa

-minut on heti kategorioitu "henkilökunnaksi" siellä hengatessani

.kävijöiden poliittiinen alusta on tullut esille

-miten kysyä "mitä teit työksesi?" --> oletus työttömyyden kategoriasta

-tilan fyysinen suunnittelu: kohdataanko heti ihminen vs. oman tilan antaminen ja vastikkeeton käyminen

-eriarvoisuuden tai huono-osaisuuden määrittelyn problematiikka: kuka saa ja kenelle annetaan (poliittinen tahtotila ml.)

Näistä havainnoista ja muusta keskustelen sitten mielelläni lisää viimeisellä tapaamiskerralla 20.5. johon meinasin tulla mukaan. Hyvää seminaaria kaikille!

T.H.

---

Freiren pedagogisen ajattelun yhteydessä on viitattu Antonio Machadon runoon, joka kuvaa jatkuvaa, dialogista oppimista:

Wanderer, your footsteps are
the road and nothing more;
wanderer, there is no road,
the road is made by walking.
Walking makes the road,
and turning to look behind
you see the path that you
will never tread again.
Wanderer, there is no road,
only foam trails on the sea.

”Kulkija, askeleesi ovat tie,
eivät muuta.
Kulkija, ei ole tietä,
se syntyy kulkemalla.
Tie on tehty askeleista, ja kun käännyt katsomaan
näet polun, jolle et astu toiste.
Kulkija, ei ole polkuja,
on vain merten kuohu.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Antonio_Machado

--- Tiivistelmä eräästä lopussa luetelluista artikkeleista:

Howard S. Becker artikkelissaan "Whose side are we on?" nostaa esiin kysymyksen puolueettomuuden huolesta sosiologian sisällä. Hän huomauttaa, ettei tutkimus ikinä ole vapaa henkilökohtaisesta mielipiteestä ja käsityksestä. Hyvä tutkimus ei jätä kertomatta mitään aiheestaan vaikka se olisikin tutkittavien edun vastaista. Siksi huoli puolueettomuudesta sosiologiassa on pikemminkin hierarkioiden vastustamisen pelko. Yhteiskunnassa kuitenkin on perusteltuja hierarkioita (poliiseilla on tietty toimivalta, lääkärit määräävät lääkkeitä etc.), joita kukaan ei varsinaisesti yritä muuttaa vaan ennemminkin tuoda lisää tietoa tämän hierarkian toteutukseen. Tässä on kyse Beckerin mukaan epäpoliittisesta tapauksesta. Hän täsmentää, että poliittisuus on tilanteista, ja epäpoliittisestakin tilanteesta voi kehkeytyä poliittinen ja toisin päin. Toinen tapaus on tilanteet, joissa tutkimuskohde on olemukseltaan pääasiallisesti poliittinen, ja tutkijan ottamalla positiolla voi olla toisen poliittisen osapuolen valtaa heikentävä vaikutus. Hierarkiassa ylimmällä ajatellaan olevan selkein kuva siitä, mitä tapahtuu jokaisella alemmalla hierarkian portaalla. Kun sosiologi ottaa tutkimuskohteekseen esimerkiksi mielenterveyspotilaiden tavan järjestää arkea, he kääntävät ympäri kysymyksen, joka useimmiten kuuluu: kuinka sairaalan pitäisi järjestää potilaan arki. Becker esittää, että syy siihen että alemmalle portaalle äänen antaminen herättää enemmän närää on se, että olemme hyväksyneet sen käsityksen, että yhteiskunnassa vastuuta kantava järjestelmä toimii ja hierarkia on onnistunutta. Hän lisää, että järjestelmän sisällä toimivat ihmiset kuitenkin valehtelevat: sairaalat eivät (aina) paranna ihmisiä, vankilat eivät kuntouta vankeja etc. Ottamalla alisteisen ryhmän äänen lähtökohdaksi törmätään puolueettomuuskysymyksiin, mutta ei jos katsotaan alistajan näkökulmasta. Kuitenkin, jos kyseessä on kaksi järjestäytynyttä ryhmittymää ja tilanne on avoimesti poliittinen, herää kysymys koko tieteenalan arvopohjasta. Sosiologiassa yleensä ajatellaan liberaalisti, ja tällainen arvopohja värittää koko tutkimuskenttää. Kuitenkin, mikäli käytetään päteviä tutkimusmetodeja, voidaan vääristymät välttää. Yhtä lailla puolueettomasti suhtautuva "marxilainen" tutkija, joka tahtoo olla yksittäisen ihmisen puolella, tulee ottaneeksi kantaa antamalla tietyn verran tilaa kummallekin hierarkian osapuolelle. Mutta joka kohdassa on mahdollista, että "syytetty alistaja" vetoaa toiminnan rajoitteisiin, jotka tulevat ylemmältä taholta. Tämä polku on loputon: aina on joku ylempänä joka estää tekemästä asioita niin kuin olisi hyvä. Tästä syystä jokainen kentän tutkimus antaa oman osansa tietopankkiin, ja vasta useiden tutkimusten jälkeen saamme jonkinlaisen käsityksen koko kentästä. Becker lopettaa artikkelin ohjeeseen: "What do we do in the meantime? I suppose the answers are more or less obvious. We take sides as our personal and political commitments dictate, use our theoretical and technical resources to avoid the distortions that might introduce into our work, limit our conclusions carefully, recognize the hierarchy of credibility for what is is, and field as best we can the accusations and doubts that will surely be our fate."