Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2019 / Public sociology 2019/Positiopaperit 20.5.2019

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Freire kuvaa antidialogista toimintaa valloittamisen, hajottamisen ja hallitsemisen, manipulaation sekä kulttuurisen valtaamisen kautta. Näitä välineitä käyttäen sortajat pitävät kansaa alaisuudessaan, tallettaen sorrettuihin status quon mukaisia myyttejä vapaudesta ja tasa-arvosta. Sorrettu ei myöskään toimijuuden riiston tähden näe itseään ihmisenä, joka on olemassa, eikä hänellä siksi voi olla tulevaisuutta. Jälleen mieleeni palasivat yhtäläisyydet Habermasiin, joka esitti kritiikkiä vallitsevan ideologian sumuverhosta, mikä estää ihmisiä ymmärtämästä omaa olemistaan ja josta tulisi vapautua subjektien tietoisuuden muutoksen kautta. Tietoisuuden muutokseen pyrkii Freirekin, tämän muutoksen ollessa vasta ensimmäinen askel todelliselle vapaudelle, joka lopulta seuraa käytännön vallankumouksellisesta toiminnasta. Tärkeä huomio on myös Freiren näkökulma kehitykseen: ”Modernisaatio ei ole kehitystä, jos yhteiskunta ei sen seurauksena ole ”olento itselleen.””. Siten mikään kehitys ei voi milloinkaan olla todellista kehitystä, jos se tapahtuu vieraannuttavasti.

Antidialogisen hajottamisen ja hallitsemisen kautta pohdin myös työmarkkinoita, ja erityisesti Euroopassakin yleistyvää halpatyövoimaa, jonka sääntelyyn valtioiden on ollut hankalaa puuttua. Freire toteaa myös: ”Kriittinen tietoisuus näistä seikoista, että on välttämätöntä olla oman työvoiman omistaja, että työvoima on osa ihmisen persoonaa, että ihmistä ei voi ostaa eikä hän voi myydä itseään, on askel eteenpäin pelkistä harhauttavista ja lievittävistä ratkaisuista.”. Nykyiselläänkin työmarkkinoiden eräillä osa-alueilla tapahtuvaan vieraannuttavaan ”kehitykseen” tulisikin jollain keinoin puuttua. Ammattiliittojen jäsenyyden ollessa kansallisvaltiopohjaista, voivat ylikansalliset yritykset vältellä niitä turvautuen avoimiin ja kansainvälisiin työsuhteisiin. Kun tasa-arvo sukupuolen tai ”rodun” perusteella työmarkkinoilla on lisääntynyt, tulee tilalle kuitenkin uusia ryhmiä (kansallisuuteen ja epätyypillisiin työsuhteisiin pohjautuen), joihin työmarkkinoilla kohdistuu suoranaista sortoa. Millaisin keinoin sorretut siis voisivat yhdistyä nykyisellään hyvin yleisessä tilanteessa, jossa sorron liikehdintä on nopeaa ja kansallisvaltioiden rajoista piittaamatonta?

EM

Neljättä lukua lukiessa on vaikea keskittyä lauseisiin, sillä ne toistuvat moneen kertaan vain hieman muunnettuina. Ydinasia on ilmiselvä: dialogia kansan kesken tarvitaan, jotta saadaan inhimilliset olot. Toisaalta herää kysymys, onko kyse niinkään tietyistä töistä joita on alettava lopettaa, vai niille annetuista merkityksistä (ja työOLOISTA ennemmin kuin työTEHTÄVISTÄ). Toki nykyajassa moni asia on koneellistunut onneksi, mutta edelleenkään ei kaikkia elintärkeitä ammattiryhmiä arvosteta. Esimerkiksi siivoavat ihmiset saattavat näyttäytyä edessä olevina tai näkymättöminä, heitä hoputetaan ja heidän jälkeään arvostellaan sen sijaan että katsottaisiin silmiin ja oltaisiin kiitollisia siitä että joku huolehtii muiden puolesta tällaisista asioista. Sama koskee maaseutuyrittämistä: monessa kohtaa heitä pidetään maalaisina ja katsotaan kaupungeista käsin ikään kuin välttämättömänä pahana hintoja polkien, vaikka todellisuudessa he huolehtivat turvallisesta ja laadukkaasta ruuantuotannosta, mistä olisi syytä olla harvinaisen kiitollinen.

Lisäksi pohdituttaa hiljaisuuden poliittisuus. Suomen kontekstissa vaikuttaa, että nimenomaan keskituloiset pysyvät vankimmin poissa poliittisesta kentästä, eivätkä välttämättä edes tunnista omia poliittisesti latautuneita asenteitaan. He voivat väittää keskittyvänsä omaan ja läheistensä elämään, mutta tekemällä niin he ylläpitävät rakenteita joissa ei huolehdita niistä jotka putoavat väliin, joilla ei ole läheisiä. Vai olisiko nimenomaan keskiTULOISET nähtävä nykyajan Suomen sorrettuina; heidän työllään luomansa lisäarvo on koko ajan suurempaa ja sisältää enemmän paineita, mistä johtuen he voivat pahoin. Elämä ei tunnu mielekkäältä, kun sen ensisijainen tehtävä on haalia kasaan rahaa toteuttaakseen keskiluokkaisuutta. Jos lapsetkaan eivät enää pelasta elämän merkityksettömyydeltä, kun ilmastonmuutos ja ylikansoittuminen konkretisoituu pohjoisellakin pallonpuoliskolla, mikä mieli on kuluttamisen perässä juoksemisella? Onko nykyajan sorto ajattelun (ja ylikansallisen empatian) kidnappaamisen muotoista? M.M.

Maanantaina osallistuin luennolle, joka oli otsikoitu ”Re-centering a de-centered blobal”, jonka piti Tom Griffith (KT, University of Newcastle, Australia). Luento käsitteli koulutukselle globaalisti annettua tehtävää tasa-arvoisen ja hyvinvoivan maailman rakentajana. Griffithin esittämä johtopäätelmä siitä, että koulutus yksin ei voi olla vastuussa eriarvoisuuden ja rakenteellisen köyhyyden poistamisesta resonoi Freiren praksiksen kanssa: pelkkä tieto ei riitä vaan tarvitaan myös toimintaa. Griffith kuitenkin näki, että kriittisellä ja poliittisesti sitoutuneella opetuksella on paikkansa projektissa, jossa yritetään luoda uutta maailman järjestystä. Tärkeä osa tuota tiedostavaa koulutusta on oman sosiohistoriallisen ja maantieteellisen paikantuneisuuden ymmärtäminen sekä vallitsevien valtasuhteiden tunnistaminen. Luennon päästessä tähän vaiheeseen paloin jo halusta kysyä, onko Griffith tutustunut Freiren Sorrettujen pedagogiikkaan.

Freire oli Venezuelassa asuneelle Griffithille tuttu niin käytännön opetustyön toteutuksen kuin teorian tasolla. Griffithin luento sekä hänen meillä luetuttama Immanuel Wallersteinin artikkeli ( http://jwsr.pitt.edu/ojs/index.php/jwsr/article/view/593 ) tarjosivat (vallankumouksellisia) ajatuksia toiminnan tarpeellisuudesta ja merkityksellisyydestä sekä muutoksen tarpeesta. Suosittelen Wallersteinin artikkelia, se käy läpi suuria linjauksia ja valtasuhteiden vaihteluita, ja valottaa osaltaan sitä, että miksi juuri tässä hetkessä tuntuu siltä, että mahdollisuus muutokseen on auki ja miksi liikehdintä, niin nationalistinen kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävä, on kiihtynyt.

Kapitalistisen talousjärjestelmän tarve halpaan (orja)työvoimaan nousi myös esille, ja pohdin juuri tämän tarpeen ja kouluttautumisen haasteellisuuden yhteyttä niissä ympäristöissä, joissa vanhempien palkka ylikansallisten yhtiöiden hikipajoissa ei riitä kattamaan perheen kuluja, ja näin ollen palkkarakenne pakottaa lapset jättämään koulun turvatakseen perheen elannon. Tämä rakenne on yhtiöiden sekä länsimaisten kuluttajien tiedossa, mutta toimenpiteet ovat olleet riittämättömiä. Kuten yllä olevista positiopapereista huomaa, niin tämä työn kautta hallitsemisen teema on puhutellut Freireä lukiessa.

Yhdyn myös aiempaan kommenttiin tekstin haastavuudesta, se on melko raskaslukuista. Jo aiemmissa luvuissa esiintynyt toistavuus korostuu tässä viimeisessä luvussa. Jotain minulle kuitenkin jäi mieleen: dialogisuuden, olipa kyse pedagogiikasta tai sitten tässä luvussa käsitellystä laajemmasta toiminnan teoriasta, toteutumiseen tarvittava kanssa-oleminen. Ei ole erillistä ohjailtavaa massaa, vaan pyrkimys yhteiseen kokemukseen, kulttuuriseen synteesiin, jonka kuultuja ja tunnustettuja toimijoita kaikki ovat. Juuri tämän takia Freire ei voi kirjoittaa toimintaopasta; jokainen vallankumousta vaativa hetki on oma maailmansa. Hänen neuvonsa sorrettujen liittolaisille ja vallankumousjohtajille, sekä meille opettajille, tutkijoille ja opiskelijoille, on se, että aidosti kohtaamme sorretut ihmiset ja ymmärrämme, että todellisuus, jossa olemme, on yhteinen, ei erillisistä kuplista koostuva. Intersektionaalisuuden käsitteen avulla ymmärrys sorretuista ja valtasuhteista, niiden erilaisista kontekstisidonnaisista variaatioista, avaa meille uusia tulokulmia ja mahdollisuuksia yhteisen eletyn todellisuuden uudenlaiseen hahmottamiseen.

Jokainen kohtaamani ihminen on myös itselleen ”minä” ja minä olen hänelle ”sinä” - tähän ajatukseen on hyvä päättää.

RE