Julkisen sosiologian projekti/Syksy 2018: C. Wright Millsin sosiologia/Yhteiskuntatieteen lupaus (luku 1)

Kohteesta Wikiopisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
”Elämme levottomuuden ja välinpitämättömyyden aikaa, josta järki ja ymmärrys eivät tahdo saada otetta. Arvoihin ja uhkiin selvästi liittyvien pelkojen sijasta usein ilmenee epämääräisen ahdistuksen aiheuttamaa kurjuutta. Julkilausuttujen yhteiskunnallisten ongelmien sijasta tajuntaa takoo epämääräinen tunne, ettei kaikki ole oikein kohdallaan. Uhanalaisia arvoja ja uhkaavia vaaroja ei ole kyetty määrittämään. Lyhyesti sanoen, niitä ei ole saatettu johtopäätösten asteelle. Vielä vähemmän niistä on muotoiltu yhteiskuntatieteellisiä ongelmia.” (s. 22)

C. Wright Mills aloittaa kirjansa väitteellä, jonka mukaan tavalliset ihmiset kokevat olevansa pahaisessa pulassa, sillä he eivät pysty käsittämään eivätkä säätelemään oman yksityisen elämänpiirinsä ulkopuolisia tapahtumia. Yhteiskunnalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ovat nopeita ja suuria eikä ihmisillä ”ole sellaista ymmärrystä, joka on välttämätön ihmisen ja yhteiskunnan, elämänhistorian ja historian, oman itsensä ja maailman vuorovaikutuksen tajuamiseksi”.

Tämä ei kuitenkaan ole ihme, Mills kirjoittaa, sillä maailman muutokset ovat olleet järisyttäviä. Länsimaissa on siirrytty feodalismista moderniin, ”ahdistavaan” yhteiskuntaan[1] vain muutamien sukupolvien aikana. Entisiä siirtomaita on vapautettu, mutta niiden tilalle on tullut uudenmuotoista imperialismia. Vallankumoukset eivät ole vapauttaneet ihmistä, vaan ”uudenlaisen auktoriteetin lujan otteen”[2]. Kapitalismi on saanut rinnalleen sosialismin kilpailevaksi talous- ja yhteiskuntajärjestelmäksi. Perinteiset elämäntavat ovat murtuneet ”alikehittyneissä” maissa ja ”ylikehittyneissä maissa” alaa on vallannut kulutus ja byrokratia. Koko maailmaa uhkaa ydinasevarustelun myötä totaalinen väkivalta ja tuho.

Ihmiset kokevat hukkuvansa näiden uhkien ja niistä kertovan informaatiotulvan alle. Siksi he ”tarvitsevat ja tuntevat tarvitsevansa sellaista ymmärrystä, joka auttaa heitä käyttämään informaatiota ja kehittämään käsityskykyään. He voisivat arvioida järkevästi maailmaa ja sitä, mitä heille itselleen on tapahtumassa.” Tätä ymmärrystä Mills kutsuu sosiologiseksi mielikuvitukseksi, jota hän luonnehtii muun muassa seuraavin tavoin.

”Sosiologinen mielikuvitus tekee mahdolliseksi laajojen historiallisten ilmiöiden ymmärtämisen sen kannalta, mitä ne merkitsevät ihmisten sisäiselle elämälle ja ulkoiselle elämänkululle. Se auttaa ymmärtämään, kuinka ihmiset jokapäiväisten kokemustensa hämmentäminä saavat virheellisen käsityksen sosiaalisesta asemastaan. Ihmisten hämmennyksestä voidaan etsiä modernin yhteiskunnan rakenne ja muotoilla siitä ihmisen psykologiaa. Tällä tavoin ihmisten henkilökohtaiset ongelmat voidaan ymmärtää yleiseksi huoleksi ja muuttaa yleinen välinpitämättömyys osallisuudeksi yhteisistä asioista.” (s. 15)

”Sosiologisen mielikuvituksen ensimmäinen hedelmä – ja sitä ilmentävän yhteiskuntatieteen ensimmäinen opetus – on ajatus, että yksilö voi ymmärtää kokemustaan ja arvioida kohtaloaan ainoastaan sijoittamalla itsensä aikakauteensa. Hän voi oppia tuntemaan omat mahdollisuutensa vain tulemalla tietoiseksi muiden samoissa olosuhteissa elävien mahdollisuuksista. (…) Olemme oppineet, että jokainen yksilö elää sukupolvesta toiseen jossain yhteisössä ja ett ä hänen elämästään syntyy elämäkerta, jonka näyttämönä on jokin historiallinen ajanjakso.” (s. 16)

”Sosiologinen mielikuvitus tekee mahdolliseksi ymmärtää historiaa ja elämäkertoja sekä niiden keskinäisiä yhteyksiä yhteiskunnassa. Siinä on sen tehtävä ja lupaus. Sen oivaltaminen on klassisen yhteiskuntatutkijan tuntomerkki. (...)Yhteiskuntatieteellinen tutkimus, joka ei palaa elämäkerran, historian ja niiden leikkauskohtien ongelmiin, ei ole kulkenut loppuun älyllistä taivaltaan.” (s. 16)

”Sosiologinen mielikuvitus on kyvykkyyttä siirtyä näkökulmasta toiseen – poliittisesta psykologiseen, yksittäisen perheen tutkimisesta kansakuntien budjettien vertailevaan arviointiin, teologisesta koulukunnasta sotalaitokseen, öljyteollisuuden tarkastelusta nykyajan runouden tutkimiseen. Se on valmiutta siirtyä kaikkein persoonattomimmista ja kaukaisimmista seikoista ihmisen kaikkein intiimeimpiin piirteisiin – ja nähdä niiden väliset yhteydet. Sen käyttö perustuu pakottavaan tarpeeseen oppia tuntemaan yksilön yhteiskunnallinen ja historiallinen merkitys siinä yhteiskunnassa ja sinä aikakautena, joihin hän kuuluu ja joissa hän elää.” (s. 17–18)

”... Ihmiset toivovat sosiologisen mielikuvituksen avulla pystyvänsä ymmärtämään, mitä maailmassa tapahtuu ja mitä heissä itsessään tapahtuu niinä ohikiitävinä hetkinä, jolloin historia ja heidän elämänhistoriansa kohtaavat. Nykyihmisen käsitys itsestään vähintäänkin ulkopuolisena ellei peräti pysyvästi muukalaisena nojaa paljolti mielen täyttävään tietoisuuteen sosiaalisen elämän suhteellisuudesta ja historian muuntavasta voimasta. Sosiologinen mielikuvitus on tämän itseymmärryksen kaikkein hedelmällisin muoto. Sitä käyttämällä ajatusmaailmaltaan urautuneet ihmiset ikään kuin tuntevat heräävänsä talossa, jonka he olivat vain kuvitelleet tuntevansa. Ovatpa he sitten oikeassa tai eivät, he tuntevat pystyvänsä päteviin yhteenvetoihin ja kokonaisarviointeihin sekä tarjoamaan perehtyneisyyttä laajoihin kysymyksiin. Vanhat, kerran päteviltä näyttäneet päätelmät näyttävät nyt käsittämättömän typeryyden aikaansaannoksilta. Ihmisten kyky ihmetellä syntyy uudelleen. He oppivat uudenlaisen tavan ajatella ja kokevat arvojensa muuttuvan: ajattelunsa ja vastaanottavaisuutensa avulla he ymmärtävät yhteiskuntatieteiden kulttuurisen merkityksen.” (s. 18)

”Sosiologisen mielikuvituksen kenties hedelmällisin erottelu on ihmisten kokemien ”lähiympäristöön liittyvien henkilökohtaisten huolien” ja ”yhteiskunnan rakenteeseen liittyvien julkisten ongelmien” pitäminen erillään. Tämä erottelu on sosiologisen mielikuvituksen keskeinen väline ja kaiken klassisen yhteiskuntatieteen tunnusmerkki. (...) Tarkastellaan työttömyyttä. Kun sadantuhannen asukkaan kaupungissa vain yksi ihminen on työttömänä, kysymyksessä on hänen henkilökohtainen ongelmansa. Sen voittamiseksi on oikein kiinnittää huomio ihmiseen itseensä, hänen taitoihinsa ja mahdollisuuksiinsa. Kun 50 miljoonaa työntekijää käsittävästä kansasta 15 miljoonaa on työttömänä, kysymyksessä on sosiaalinen ongelma, eikä sen ratkaisu löydy yksittäiselle ihmiselle tarjoutuvien mahdollisuuksien piiristä. Näiden mahdollisuuksien perusta on luhistunut. Sekä ongelman asianmukainen muotoileminen että mahdolliset ratkaisut edellyttävät yhteiskunnan taloudellisten ja poliittisten instituutioiden ymmärtämistä – ei pelkästään yksittäisten ihmisten henkilökohtaisen tilanteen ja luonteen ymmärtämistä.” (s. 19)

... ”ihmisen päävaara” tänään on nykyisen yhteiskunnan hillittömyydessä, sen vieraannuttavissa tuotantomenetelmissä, sen poliittisen hallitsemisen verhotuissa tekniikoissa, sen kansainvälisessä anarkiassa – toisin sanoen niissä syvälle käyvissä muutoksissa, jotka koskettavat ihmisen ”perusluontoa” sekä hänen elinolojaan ja päämääriään. Yhteiskuntatieteilijän ensisijainen poliittinen ja älyllinen tehtävä – tässä nämä kaksi lankeavat yhteen – on tämän ajan ahdistuksen ja välinpitämättömyyden osatekijöiden selvittäminen. Tämän keskeisen vaatimuksen hänelle asettavat muut kulttuurin parissa työtään tekevät – luonnontieteilijät ja taiteilijat, yleensäkin älymystö. Tämän tehtävän ja näiden vaatimusten vuoksi uskon, ett ä yhteiskuntatieteistä on muodostumassa oman aikamme kulttuurin yhteinen nimittäjä ja sosiologisesta mielikuvituksesta sen mielenlaatu.” (s. 24)

”Uskon, että sosiologisesta mielikuvituksesta on tulossa kulttuurielämämme tärkein yhteinen nimittäjä ja sen tunnuspiirre. Tällaista ajattelua ilmenee yhteiskuntatieteissä ja psykologiassa, mutta se ulottuu paljon kauemmas. Yksilöt ja kokonainen kulttuuri omaksuvat sosiologisen mielikuvituksen hitaasti ja haparoiden, eivätkä monet yhteiskuntatieteilijätkään ole siitä selvillä. He eivät näytä tietävän, että sosiologinen mielikuvitus on heidän työnsä onnistumisen kannalta olennainen seikka. He eivät myöskään tunnu tietävän, että missä he epäonnistuvat sosiologisen mielikuvituksen kehittämisessä ja soveltamisessa ja heihin kohdistettujen odotusten täyttämisessä, siinä he voisivat onnistua eri tieteenalojen klassisen perinteen avulla. Sosiologista mielikuvitusta tarvitaan niin käytännöllisten kuin moraalistenkin ongelmien tarkastelussa, kirjallisessa työssä ja poliittisessa analyysissa. Tästä mielikuvituksesta on monissa yhteyksissä tullut älyllisten ponnistusten ja kulttuurisen ymmärryksen keskeinen piirre.” (s. 25)

”Ylikehittyneiden, materiaalisesti yltäkylläisten yhteiskuntien ihmiset kokevat luonnon valloittamisen ja niukkuuden voittamisen käytännöllisesti katsoen loppuun saatetuksi. Luonnontiede, joka oli tämän valloituksen tärkein väline, koetaan nyt näissä yhteiskunnissa vastuutaan karttavaksi, päämäärättömäksi ja uudelleenarviointia tarvitsevaksi. Moderni tieteen arvostus on ollut pitkään itsestään selvänä pidetty asia, mutta nykyään tieteeseen liittyvä teknologinen henki ja eräänlainen insinöörimäinen ajattelutapa aiheuttavat pikemminkin pelkoa ja epävarmuutta kuin toiveita ja uskoa edistykseen. (s. 27)

Viitteet

  1. Millsin ilmaisu "ahdistavasta yhteiskunnasta" muistuttaa Sigmund Freudin ajatusta, jonka mukaan osalla onneaan moderni ihminen on ostanut lisäturvallisuutta. Ks. Freud, S. Ahdistava kulttuuri.
  2. Millsin ollessa Euroopassa syksyllä 1956 tapahtui Unkarissa kansannousu, jossa vaadittiin yhteiskunnallisia uudistuksia. Kansannousu päättyi Neuvostoliiton sotilaalliseen interventioon.