Keskustelu:Julkinen sosiologia/Keskustelu
PIILOTTAJAN PÄIVÄKIRJASTA Muutama hajanainen merkintä ennen nukkumaanmenoa (puheripuli alkaa jo helpottaa)
Kun luin Piilottajan päiväkirjaa mietin hyvin paljon sitä, miten erilaisen nuoruuden omien tyttärieni ikäinen Ashraf on viettänyt, ja miten paljon hän on kokenut sellaista, mitä ei kenenkään pitäisi kokea. Piilottajan päiväkirja ei sorru näillä kokemuksilla mässäilemään, mutta tiettyjen faktojen mainitseminen riittää jo ymmärtämään sen. Tuntuukin erittäin julmalta se viranomaisten ja monien muidenkin pallottelu esim. täysi-ikäisyyskysymyksen kanssa, ihan niin kuin olisi suurikin ero sillä, onko 17-vuotias vai sen maagisen 18 ikävuoden saavuttanut. Tai onhan sillä heidän näkökulmastaan tietty suurikin ero, sillä virallisesti täysi-ikäisen käännyttäminen on helpompaa. Surullista ja vastenmielistä luettavaa on muuten se tuore tutkimus suomalaisten mielipiteistä maahanmuuttopolitiikasta. Tutkimus näyttää, kuinka itseriittoisen omahyväisiä ja omaa hyötyä tavoittelevia olemme sekä kykenemättömiä eläytymään toisen asemaan. Hävettää!
Piilottajan toiminnasta tekee mielestäni erityisen rohkeaa se, että hän toimii julkisella sektorilla. Yleensä niissä "piireissä" ollaan nykyään erittäin varovaisia ottamaan kantaa minkään asian puolesta, saati sitten ihan toimimaan. "Piilottaja" nimestään huolimatta harjoittaa julkista sosiologiaa esim. tekemällä yksityisestä julkista. Kertomalla yhden tarinan yhden maahanmuuttajan kohtalosta ja erityisesti kaikesta siihen liittyvästä byrokratiasta, kirja auttaa ymmärtämään, kuinka vaikeaa tästä kaikesta olisi selvitä ilman apua, itse asiassa lähes mahdotonta.Se on samalla pieni case-study suomalaisesta maahanmuuttopolitiikan käytänteistä, mutta se on lisäksi konkreettista ja kantaaottavaa toimintaa. Ikävää, mutta ei hämmästyttävää, on lukea myös seurakuntalaisista, joiden ennakkoluulot saattavat olla lähimmäisenrakkautta suurempia, vaikka toisaalta kyllähän kirkon piirissä ehkä kuitenkin edes yritetään siihen suuntaan.
Kirjassa pohditaan myös hienosti auttamisen etiikkaa. Jotenkin tulee sellainen olo, että kirjoittaja on oikeastaan tehnyt vain sen, mitä ihmisen pitää tehdä kohdatessaan toinen apua tarvitseva ihminen. Auttaminenhan on velvollisuutemme, mutta miten helppoa onkaan kulkea ohi tai teeskennellä ettei edes näe. Oma suu on aina lähempänä kuin toisen. Lukiessa kirjaa pohtii monesti, olisiko itsestä sittenkään tuohon. Auttaminen vaatii sitoutumista, johon harvasta meistä on, mutta sekin on rehellistä itsereflektiota, kun auttaja kirjassa pohtii, pitääkö autettavaa kohtaan tuntea jotain suurempia tunteita. Mielestäni ei tarvitse.