Julkinen sosiologia/Keskustelu

Kohteesta Wikiopisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tällä sivulla käydään keskustelua julkisesta sosiologiasta, kommentoidaan kurssin artikkeleita, projekteja ja teemoja, esitetään havaintoja, kysymyksiä ja pohdintoja. Keskustelupalsta ei ole paikka etätehtäville - sellaisia ei ole - vaan itseorganisoituva ajatusten jakamisen areena.

Julkisen sosiologian puolustus[muokkaa]

Ensimmäisenä keskustelussa kommentoitavana voisi olla Michael Burawoyn artikkeli Julkisen sosiologian puolustus, joka kannattaa katsella ja kuunnella myös videotallenteena (esitelmä alkaa n. 20 minuutin kohdalta) [1]. Burawoy on innostava luennoitsija. You never know, innostus saattaa tarttua, so be aware.

Tartunta saatu jo viime kesänä, kun kuulin tästä ensi kerran... Burawoy on näköjään todellakin innostava luennoitsija, ja hänen teesinsäkin viehättivät minua, sillä löysin orgaanisesta julkisesta sosiologiasta yhtymäkohtia erityisesti emansipatoriseen toimintatutkimukseen, joka on tällä hetkellä intohimoni. Molempia yhdistää se, että tutkija toimii yhteistyössä tietyn yhteisön kanssa tietyn päämäärän hyväksi. Toiminta on kaksisuuntaista valistustyötä. Muita yhtäläisyyksiä ovat dialogisuus, sekä tiheä, aktiivinen ja paikallinen yleisö. Jaan myös käsityksen, että yleisö esim. opiskelijat, eivät todellakaan ole tyhjä astia, johon kypsä viini kaadetaan, vaan heillä on oma eletty kokemusmaailmansa, joka on syytä ottaa huomioon, kuten myös se historiallinen konteksti, mistä he ovat lähtöisin. Tämä toi mieleeni Deweyn ajatuksia...Hänen mukaansa kasvatuksessa pitää ottaa huomioon oppijan lähtötaso sekä ne kokemukset, joita hänellä jo ennestään on opittavasta asiasta. Tätä kautta herää oppijan aktiivinen halu tutkia ja ottaa selvää asiasta lisää. Tilanteesta tulee väline ymmärtää ja käsitellä seuraavaa tilannetta. Dewey kuvaa tätä oppimisprosessia jatkuvana spiraalina. (Dewey 1938, 74-79.) Kasvuun liittyvä joustavuuden käsite (plasticity) tarkoittaa kykyä oppia kokemuksista (Dewey 1966, 44). Kasvuprosessilla ei ole päätepistettä, vaan kasvu itsessään on tavoite. Tälle prosessille on ominaista sen elävyys: se muuttuu, järjestäytyy ja rakentuu uudelleen koko ajan. (Dewey 1966, 50.) Dewey puhuu tuossa kasvatuksessa, mutta ajatukset lienevät sovellettavassa elämään yleensäkin. Samoin tuli mieleen yhtenäisyyksiä sivistykselliseen aikuiskasvatukseen: esim. alhaalta päin lähtevä arjen politiikka, toimija-aktivistit, kanssalaisuus ja eettis-refletiivinen yhteisö.

Burawoyn esittämä nelikenttä oli myös selkeä, ja vaikka se onkin amerikkalainen malli, mielestäni se muistuttaa paljon suomalaista mallia. Ja valitettavasti Suomessakin on tainnut käydä niin, että instrumentaalinen on päihittämässä refleksiivisen, joten kriittistä julkista sosiologiaa tarvitaan! Yhteiskunta on mennyt Suomessakin oikealle, ja markkinat tyranisoivat esim. yliopistoa, siksi olisikin hyvä, jos sosiologia menisi toiseen suuntaan. Kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisyyttä pitää puolustaa! Ei kylläkään mikään yksinkertainen tehtävä! Yhdyn Burawoyn ihanteeseen siitä, että neljä kenttää: professionaalinen, päätöksentekoa palveleva, kriittinen ja julkinen saisivat kernaasti olla vuorovaikutuksessa keskenään. Mutta se ihanne taitaa olla aika idealistinen. Sitä jäin miettimään, eikö julkista sosiologiaa ja päätöksentekoa palvelevaa sosiologiaa tosiaankaan voi olla olemassa ilman professionaalista sosiologiaa. Ajatus on mielestäni vähän elitistinen.


Minusta ajatus siitä, että muut osiot Burawoyn nelikentässä ovat riippuvaisia professionaalisesta sosiologiasta on siinä määrin ymmärrettävä, että juuri se tekee niistä sosiologiaa. Hallinnolle tuottaa tietoa monet muutkin tahot kuin sosiologit. Aktivisteja ovat monet muutkin kuin sosiologit. Jotta nämä ihmiset voisivat sanoa itseään "policy sosiologeiksi" tai "julkisiksi sosiologeiksi", heillä täytyy olla siihen joku peruste. Sosiologin tekee sen tietyn ajatteluperinteen tunteminen, jota sosiologiaksi sanotaan, ja sen ajatteluperinteen olemassaolo ja muutos ovat riippuvaisia professionaalisesta sosiologiasta. Se on elitistinen ajatus siinä mielessä, että se rajaa "sosiologian" ulkopuolelle muut kuin tuon ajatteluperinteen tuntijat.

Keskustelunavauksestasi (ja myös tämän päivän tapaamisesta) nouseekin kysymys siitä, voiko julkinen sosiologia ajatuksena olla neutraali, kuten Burawoy tuntuu ajattelevan, vai valikoituuko julkisen sosiologian piiriin lähinnä vasemmistolaisia? Tämä keskustelu aukeaa heti tietenkin myös tieteen neutraalisuuteen ylipäänsä. Missä määrin tiede, tässä tapauksessa sosiologia, voi olla neutraalia tai pitäisikö sen olla?

Minusta on edelleen ihan hyödyllistä ainakin analyyttisesti erottaa toisistaan deskriptiivinen tieto ("tosiasiat") ja normit (miten asioiden pitäisi olla) ja todeta samaan hengenvetoon, että tieteessä on kysymys edellisistä ja moraalissa ja politiikassa jälkimmäisestä. Näiden (sanotaan nyt vaikka tässä sosiologian ja aktivismin) linkittyminen toisiinsa onkin kiinnostava kysymys, jota minua tämän kevään kuluessa ja tämän kurssin yhteydessä tekisi mieli pohtia. Tämä tietenkin liittyy Burawoyn nelikentän "neljän sosiologian" työnjakoon.

--Juho Karvinen 18. maaliskuuta 2010 kello 15.12 (UTC)


Mutta ajattelepa sosiologian lähtökohtia Yhdysvalloissa. Nehän olivat alkuun aivan muuta kuin professionaaliset siinä mielessä, missä B. kirjoittaa. Alku oli progressivismissa ja erilaisissa sosiaalisissa reformiliikkeissä, josta seurasi professionaalistuminen ja etääntyminen "sitoutuneesta sosiologiasta". Perusteen olla "julkinen sosiologi" saa aivan hyvin sosiologian varhaishistoriasta, jos haluaa.

En pidä ajatuksesta, että vasemmistolaisilla pitäisi olla todistamisen taakka, tai että neutraali/objektiivinen tapa ajatella olisi standardi, johon muita ajattelutapoja tulisi verrata tai arvioida. Ajattelen yhteiskuntatieteellisen tiedon olevan aina normatiivista tietoa siinä missä yhteiskunnallisenkin tiedon, jonka on tuottanut vaikkapa jokin ministeriö tai valtion laitos. Sosiaaliset ilmiöt (toiminta, tekstit, puhe jne.) ovat luonteeltaan normatiivisia siinä nimenomaisessa ja kirjaimellisessa mielessä, että ne aina rajaavat, nimeävät, luokittavat, asettavat paikalleen, sulkevat ja avaavat sosiaalista (ja muuta) todellisuutta aina jostain näkökulmasta. Kokonaiskuvan esittäminen on vailla mieltä oleva ajatus. Ja siksi Foucault'n vallan analyysin merkitys on niin tärkeä ja keskeinen. Yhteiskuntatieteellisessä ja yhteiskunnallisessa tiedossa on kysymys tieto/valta-suhteista tai -positioista, rajauksista, johonkin kulmaan tai asentoon asettumisesta - ja näiden asentojen ja kulmien tiedostamisesta. Kysymys on toisin sanoen perspektivismistä [2] - tai paremminkin relationistisesta ontologiasta (ks. tästä Karvonen 1997 [3]).

Esimerkiksi, kun Suomen rajalaitos ilmoittaa pidättäneensä viime vuonna 3200 laittomasti maahan pyrkivää osana "ennakoivaa laittoman maahanmuuton ehkäisyä", mikä tässä lauseessa on deskriptiivistä ja mikä preskripitiivistä? Tuo lukuhan on läpikotaisin "konstruoitu tosiasia"; se perustuu moniin päällekäisiin ja limittäisiin päätöksiin (poliittishallinnollisista neuvottelupäätöksistä rajavartijan aivan konkreettisessa tilanteessa - lentoasemalla tms. - tekemään päätökseen leimata joku "laittomaksi maahanmuuttajaksi"). Ja lisäksi: eikö 3200 ihmisen "tosiasia" suostuttele ja normitakin meitä: näin pitääkin olla, olemme onnistuneet? Siis normita ja legitimoi luvun taustalla olevaa tekoa ja todellisuutta varsinkin, kun saamme asiaa selostavan majurin suusta kuulla, että nämä toimenpiteet ovat paitsi erittäin kustannustehokkaista (verrattuna maan sisällä tapahtuvaan reagoimiseen after the fact) myös "EU:n rajavalvonnan prioriteetti numero yksi". Ja eikö sellaisten termien käyttö kuin "laiton maahanmuutto" konstruoikin maailman aivan erityisestä perspektiivistä, aivan erityisellä tavalla? Yhteiskunnallinen tieto ja tieto sosiaalisista tosiasioista on aina suhteissa, relaatioissa, tietämistä. Voisin myös kuvitella sosiaalisen todellisuuden, jossa rajavartiolaitoksen rehvastelu "tuotantoluvuilla" - siis tämä perspektiivi - olisi pelkästään vastenmielistä.

Oletan tämän relationalismin koskevan myös yhteiskuntatieteilijää hänen valikoidessaan havaintojaan, luokitellessaan ja tulkitessaan niitä, sekä kirjoittaessaan kuvauksia sosiaalisesta elämästä ja siihen kuuluvista ilmiöistä. Minusta tässä suhteessa edelleen pistämätön tutkielma on Howard S. Beckerin artikkeli Whose Side We Are On? [4], jonka kirjoittaja tähdentää sosiologin ammattitaitoon kuuluvaa hereillä oloa eli refleksiivisyyttä suhteessa todellisuuteen, eri asentoihin ja kulmiin - tai omiin näkemisen tapoihinsa, jotka voivat tehdä monin tavoin sokeaksi (Becker on muutenkin näitä sosiologian isoja henkiä, myönteisessä mielessä [5]).

-- Juha Suoranta 18. maaliskuuta 2010 kello 17.04 (UTC)


En tietty malttanutkaan odottaa, että ehdin ensin ajatella, vaan heitän pari kommenttia kehiin spontaanisti. Vielä siitä mielestäni elitistisestä ajatuksesta, että professionaalinen sosiologia olisi kaiken perusta...Sen taustalla saattaa olla sellainen ajattelu, että ns. teoriaa syntyy vain tieteellisissä piireissä, kun on ensin tarpeeksi luettu tieteellisiä julkaisuja, ja että käytännön toiminta ei voisi olla (muka) perusta teorian syntymiselle. Itse olen vissiin aika pragmaattinen (vaikka rakastankin lukea filosofisia juttuja). Sellainen graunded-teorian lähtökohta kiehtoo itseä, siis nimenomaan niin, että toimintaa reflektoimalla syntyy käyttökelpoista teoriaa ja samalla saatetaan vähän parantaa maailmaakin, mikä on mielestäni tärkeintä. Toimintatutkimukseen hurahtaneena ja sitä parasta aikaa toteuttavana, olen huomannut, että käytännön työssä toimivat ihmiset voivat kertoa jo ensimmäisessä kokoontumisessa sen saman, minkä olin lukenut tieteellisistä kirjoista esim. eheyttämisen käsitteestä. En näe oikein mitään mieltä esim. sellaisissa isoissa (otos 4000) ja (kalliissa) tutkimuksissa, joissa tuloksena on esim. että käsitöitä harrastavat nuoret ovat lihavampia kuin muut. (Onko johtopäätös se, että pitää lopettaa käsityöt, jos haluaa laihtua?)Tulokset ovat varmaankin tilastollisesti merkitseviä, mutta onko niillä mitään merkitystä? Poliittisesti olen koditon tai kotia etsivä ja haluan kuitenkin harjoittaa julkista sosiologiaa, vaikken ole siihen edes saanut sitä yliopistollista pätevyyttä. pkujama (Päivi) 18.3.


Aloitan sillä vanhalla viisaudella, että teoria ilman käytäntöä on tyhjää, käytäntö ilman teoriaa on sokeaa. Käytännön ammatissa toimivat ihmiset kyllä rakentelevat teorioita kokemustensa pohjalta ja hyödyntävät niitä edelleen käytännössä. Ja kai se on tarkoitus, että tieteellisetkin teoriat olisi jotenkin sensitiivisiä todellisille käytännöille, mutta silti ylittävät yksittäisen ihmisen perspektiivin systemaattisuudessa.

Vihjaus julkisen sosiologian vasemmistolaisuudesta on peräisin siitä (epäsystemaattisesta) havainnosta, että harvemmin julkiset sosiologit ovat herätyskristillisiä evankelistoja tai markkinaliberaaleja. Ymmärtääkseni Burawoyta vastaan on esitetty kritiikkiä, että näin pitäisikin olla: julkisen sosiologian pitää olla avoimen vasemmistolaista. Ja minusta neutraali/objektiivinen sosiologia on julkisen sosiologian edellytys. Jorma Sipilää mukaillen radikaaleinta on yhteiskunnan kuvaus. Moraalinen keskustelu ilman havaintoon perustuvaa todellista kontekstia tuntuu vähän tyhjältä. Tuossa rajalaitoksen lausunnossa deskriptiivistä on konkreettisesti tapahtuneen toiminnan kuvaaminen. On jokseenkin eri tason asia, millaisia tulkintoja lausunnon perusteella voi tehdä yhteiskunnasta ja sen moraalijärjestyksestä. Tieteenfilosofista lätinää on lisää alla, jos siitä keskustelu tuntuu relevantilta.

--Juho Karvinen 18. maaliskuuta 2010 kello 19.32 (UTC)

Tiedekäsityksestä[muokkaa]

Seuraa sunnuntaitieteenfilosofiaa. Voiko olla deskriptiivistä yhteiskuntatieteellistä tietoa?

Fyysikko katselee maailmaa fyysikon perspektiivistä, toisin sanoen maailma "paljastuu" hänelle erityisellä tavalla, joka monelle tallaajalle ei ole ollenkaan kiinnostavaa tai hyödyllistä. Kun monta fyysikkoa kohtaavat toisensa ja vertailevat kohtaamisiaan maailman kanssa, päästään yksittäisen fyysikon perspektiivin yli, johonkin "objektiivisempaan" tietoon. Yhteiskuntatietelijöillä tieteen tekijöinä on pohjimmiltaan samanlainen asema ja samat mahdollisuudet objektiivisuuteen sitä tärkeää eroa lukuun ottamatta, että osaa yhteiskuntatieteilijöiden kohtaamasta maailmasta, heidän tutkimuskohteistaan, kiinnostaa heistä tuotettu tieto ja he saattavat muuttaa käyttäytymistään sen tiedon valossa. Siis: yhteiskuntatieteellinen tieto on (jossain hieman vakavammassa mielessä kuin luonnontieteellinen) interventio yhteiskuntaan. Kyse on sosiologian refleksiivisyydestä, takaisinkytkennöistä, vuorovaikuttavista luokista, liikkuvista maaleista (Hacking).

Kokonaiskuvan esittäminen ei minusta ole mieletön ajatus, vaikka se onkin mahdoton tai vaatisi Jumalan näkökulman. Oli kuvaukset maailmasta kuinka sidonnaisia tahansa johonkin perspektiiviin, ne ovat silti kuvauksia jostain objektiivisesta todellisuudesta, ja niiden oikeellisuutta voi arvioida (yhdestä jos toisestakin perspektiivistä). Se, että kuvaukset itse ovat osa sosiaalista todellisuutta, ei muuta tätä asiaa. Tässä siis vesittyy radikaali konstruktionismi: kieli (tai muu kuvausjärjestelmä) kuvaa todellisuutta (paremmin tai huonommin) JA tuottaa sitä.

--Juho Karvinen 18. maaliskuuta 2010 kello 19.32 (UTC)


Kokonaiskuvauksella en tarkoita samaa kuin objektiivisella todellisuudella. Mielestäni objektiivisen todellisuuden kategoria hämärtää enemmän kuin selventää, tai se ei ole meille ehkä kovin hyödyllinen. Minusta kannattaisi mieluummin yrittää nimetä se, mistä kulloinkin puhuu, tai mitä tutkii, ja päästä näin ikään kuin välittömästi "sisään" sosiologiseen tulkintatyöhön eli pohtimaan todellisuutta sosiologisesti, ts. huomata olevansa osa todellisuuden moninaisia nimeämisprosesseja ja -kamppailuja.

Objektiivista sosiaalista todellisuutta - itsemurhien ja avioliittojen, nälänhädän ja TE-keskusten tapaisia sosiaalisia tosiasioita - ei relationalismissakaan kiistetä, vaan nimenomaan tähdennetään sosiaalisen todellisuus olemassaoloa. Niin paljon kuin diggaan ajatuksesta jonka mukaan radikaaleinta on kuvaus (perustuuhan tuolle ajatukselle Piilottajan päiväkirjani), en kuitenkaan osaa kuvitella, miten kuvauksen irrottaisi maailmankuvallisista ja käsitteellisistä lähtökohdista, sekä siitä "maailman kurjuuden" kokonaisyhteydestä, jossa sosiologi elää. Radikaaleinta on kuvaus -ajatus on Jorma Sipilän kirjoittamassa artikkelissa kirjassa Ajan särmä [6]

Puhuminen objektiivisuudesta professionaalisen sosiologian yhteydessä on turhan lähellä ajatusta etääntyneestä sosiologiasta ja sen mukanaan tuomasta ekspertokratiasta. Tai kuten Bauman kirjoittaa: "A non-committal sociology is an impossibility" (Bauman 2000, 89 [7]).

Tai kuten C.Wright Mills kirjoitti vuonna 1959 julkaisemassaan teoksessa The Sociological Imagination: "Whether he [sic] wants it or not, or whether he is aware of it or not, anyone who spends his life studying society and publishing the results is acting morally and usually politically as well. The question is whether he faces this condition and makes up his own mind, or whether he conceals it from himself and from others and drifts morally. many, I should say most, social scientist in America today are easily or uneasily liberal. They confrom to the prevailing fear of any passionate commitment. This, and not 'scientific objectivity', is what is really wanted by such men when they complain about 'making value judgements'." (Mills, 90.)

--Juha Suoranta

Piilottajan toiminta taitaa täyttää hyvin julkisen sosiologian kriteerit, luulisin. Objektiivinen todellisuus? Patric Dillon piti meille jatko-opiskelijoille hyvän fenomenologian kurssin ja havainnollisti luonnontieteiden ja ihmistieteiden eroa keskiaikaisella korttipakalla, jossa on 24 korttia, joista voi tehdä käsittämättömän monta erilaista kombinaatiota laittamalla kortit peräkkäin (luvussa oli 25 numeroa, en tiedä mikä biljoona tms se on.) Korteissa oli tietyt toistuvat elementit, kuten joki ja tie, jotka mahdollistivat erilaisten kombinaatioiden teon. Luonnontieteet voivat tutkia niitä pysyviä elementtejä (joki ja tie esimerkissä) ja ihmistieteet niitä miljoonia kombinaatioita. Eli mikä on ihmistieteiden "objektiivinen" todellisuus siitä näkökulmasta? Aika kontekstisidonnainen ja kompleksinen ainakin.

PS. Kombinaatioiden määrä siinä korttipakassa on noin kvadriljoona. pkujama

Aatoksia julkisesta sosiologiasta ja tutkimusmenetelmistä[muokkaa]

Kaikkesta edellä olevasta tuli mieleeni, että julkinen sosiologia voi olla poliittista, mutta näkisin sen pikemmin ei-poliittisena tai itsensä nimeämistä johonkin poliittiseen väriin, Parhaimmillaan se on poliittista eli yhteiskunnallista värinää aiheuttavia vaikutuksia. Tieteenä se on pureutumista arjen yhteiskunnallisiin pulmiin. Tätä ei tehdä mielipiteiden tasolla vaan tietoisesti havainnoiden pyrkimällä ymmärtämään asioita, jotka eivät suoraan paljastu arkihavaintoon. Mielipiteiden tasolla voi muistaa väärin, tehdä tulkintavirheitä ja vääriä tulkintoja. Julkisen sosiologian tavoite on pikemminkin havainnoida kohteeseen osallistuen ja kohdetta aktivoiden itse tuottamaan merkityksiä. Tämä herättely tapahtuu hyvin rajatun ongelmanasettelun kautta. Ongelmasta tehtyjä havaintoja tutkija arvioi kriittisesti siinä asiayhteydessä, jossa havainto on tehty: miten havainto tehtiin, miten havainto määriteltiin, mitä on havaittu, miten havainto on tehty, mitkä asiat vaikuttivat havaintoon ja miten se tulkittiin. Julkisen sosiologia perustuu uskottaviin ja tietoisiin havaintoihin, jotka yhdistellään niin, että niistä muodostuu kokonaiskuva. Ilmiön kokonaiskuvan hahmottamiseksi julkisessa sosiologiassa ei riitä enää ilmiön kuvailu asiayhteydessä vaan ilmiön ymmärtäminen suhteessa materiaaliseen- taloudelliseen-, sosiaaliseen-, kulttuuriseen-, semanttiseen ympäristöön, ihmisympäristöön ja ihmisen toimintaympäristöön, kuten Juha Suoranta ja Jari Eskola kirjoittavat kirjassaan "Johdatus laadulliseen tutkimukseen". Julkisen sosiologian tutkimuskohteissa kietoutuu aina objektiivinen ja subjektiivinen todellisuus (ks. Berger &Luckman "Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen").

Tieteellinen tutkimus julkisessa sosiologiassakin edellyttää vihkiytymistä tutkimuksen saloihin. Se ei tee kuitenkaan julkisesta sosiologiasta vielä elitististä. Tutkimustaitojen hankkiminen on kaikkien oikeus eikä niissä tarvitse osoittaa muodollista pätevyyttä. Tieteellisen tutkimuksen apurahat ja virat tarvitsevat muodollisen pätevyyden. Oma julkisen sosiologian ajatukseni on, että myös kohteelle annetaan tutkimustaitoja, joiden avulla hän voi havainnoida omaa toimintaansa ja ajatteluaan sekä osallistua kriittisesti itseään ja yhteisöään koskevien asioiden kehittämiseen. Tutkijan rooli väistämättä muuttuu tämän tapaisessa tutkimuksessa. Elävä ja virtaava tulkinta ja tulokset asiayhteydessä syntyvät yhteisöllisesti. Tutkija ei ole enää jalustalla vaan mahdollisimman puolueeton kanssakulkija ja kumppani.

Tieteen popularisointi on osa julkista sosiologiaa. Tutkimuksen tekeminen ei ole aina taloudellisesti mahdollista. Itse käsittelen kasvatusta, sukupuoleen, tasa-arvoon, seksuaaliseen häirintään jne. teemoja ja jopa tutkimuksen tekemistä kolumnistina ja "kaikille" ( markkinointi haluaa yleensä tarkemman kohderyhmän) suunnattuina oppikirjoina. Tämä on mielestäni yksi väylä toteuttaa julkista sosiologiaa.

Hanna Vilkka


Ilman muuta tutkimuksen tekijän on "vihkiydyttyvä tutkimuksen saloihin" ja tunnettava oman "genrensä" metodit sekä ontologiset ja epistemologiset (tosi hassu sana) lähtökohdat niin että nämä edellä mainitut ovat ikään kuin sopusoinnussa keskenään. Mutta riittääkö julkisessa sosiologiassa pelkästään vain ilmiön kuvailu ja ymmärtäminen, eikö se toisaalta vaadi jopa enemmän, ihan käytännössä, praxis?

Toimintatutkimuksen tekijänä kommentoisin myös vähän toisesta näkökulmasta tutkijan roolia. Toimintatutkimuksessa tutkija ei todellakaan ole jalustalla, mutta ei hän ole mikään "puolueeton" kumppanikaan, sillä toimintatutkimuksessa yleensä aina pyritään selkeästi johonkin tiettyyn suuntaan. Emansipatorinen toimintatutkimus varsinkin on selkeästi poliittista, sillä sen tavoitteena on puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin, epäoikeudenmukaiseen ja vieraannuttavaan toimintaan sekä jäykkiin käytäntöihin,ja pyrkiä myös muuttamaan näitä käytänteitä parempaan suuntaan (Huom! normatiivinen ilmaisu). Sen tehtävänä on "kertoa epämielyttäviä totuuksia"(Kemmis) ja nostaa päivänvaloon asioita, joita tehdään vain siksi, kun on aina totuttu tekemään niin tai kun joku määrää niin.

Kemmis kritisoikin, että viime aikoina on tehty enemmän teknisiä toimintatutkimuksia kuin emansipatorisia. Tekniset toimintatutkimukset saattavat jopa säilyttää niitä jäykkiä käytänteitä ja kohdistua vain jonkin teknisen taidon harjaannuttamiseen. Sekin on tietty eräänlaista toimintatutkimusta (vrt Habermasin tiedonintressit: tekninen, praktinen ja emansipatorinen), mutta ei sellaista kuin Kemmis kumppaneineen peräänkuulutti kirjassaan Becoming Critical.Emansipatoriseen toimintatutkimukseen liittyy dialektinen ajattelu, jossa esim. yksilöä ja yhteiskuntaa tarkastellaan samanaikaisesti, kuten myös esim. arvoja ja tietoa tai käytäntöä ja teoriaa.

Emansipatorisessa toimintatutkimuksessa tutkija on parhaimmillaan "kriittinen ystävä", joka on itsekin täysillä mukana toiminnassa ja arvioi toimintaa subjektiivisista lähtökohdistaan tuoden näin tutkimukseen oman näkökulmansa ja tulkintansa. Tällaisesta tutkimusta ei arvioida kvantitatiivisen tutkimuksen kriteerein, sillä se ei edes pyri samanlaiseen ulkopuoliseen objektiiviseen tarkkailuun. Cuba ja Lincoln (1994) ovatkin esittäneet vaihtoehtoisia arviointikriteereitä. Yksi tällainen kriteeri on tutkimuksen aitous (authenticity), joka toteutuu, kun tutkimus on rehellistä, antaa tietoa sosiaalisesta miljööstä, johon se kohdistuu, auttaa tutkimukseen osallistuvia ymmärtämään paremmin toistensa näkemyksiä, antaa sysäyksen muuttaa vallitsevia käytänteitä ja vahvistaa sitoutumista. Heikkinen ja Huttunen mainitsevat laadullisen tutkimuksen kriteereiksi historiallisen jatkuvuuden, refleksiivisyyden, dialektisuuden, toimivuuden ja havahduttavuuden periaatteet. (Heikkinen, Huttunen & Syrjälä 2007.) Minulle on syntynyt käsitys, että myös julkiseen sosiologiaan sopivat hyvin nuo em. kriteerit.

Asiasta vähän viereen; Sanoikos se Burawoy, että jokainen opettaja on julkinen sosiologi? Tämä tehtävä julkisen järjen käyttäjänä on syytä tiedostaa. Samoin julkisen järjen käyttäjiä ja julkisia sosiologeja ovat esim. journalistit, eikös? Tämä asema tarjoaa sekä valtaa että vastuuta näiden ammattien harjoittajille. Taiteilijoilla on vielä vapaammat kädet toimia julkisina sosiologeina ja usein myös mahdollisuus paremminkin havahduttaa ihmisiä. Sen mun "elitismi-jutun pointti oli kyseenalaistaa, eikö julkista sosiologiaa tosiaankaan voi harjoittaa ilman institutionaalisia "professionaalisia" piirejä, joissa tosin mekin nyt ainakin osittain pyörimme...? Päivi pkujama 31.3.


Olen samaa mieltä Kemmisin ja Päivin kritiikin kanssa ja tuo Habermas soveltuu hyvin julkiseen sosoilogiaan. Rohkenen silti kysyä julkisen sosiologian kannalta, että eikö siinä yksi olennainen kysymys ole "qui parle" eli kuka viime kädessä toimintatutkimuksessa puhuu etenkin dialektisessa suhteessa yhteiskuntaan? Uskoisin, että taiteilijoiden, journalistien, muotoilijoiden, kirjailijoiden ja opettajien työt tavoittelevat tilannetta, jossa ihmisten ymmärtäminen lisääntyy riippumatta yksilön (tutkijan) omista henkilökohtaisista intentioista. Tarvitseeko tutkijan olla kriittinen ystävä? Voisiko tutkija vain näyttää teitä ja suuntia, joista kohde voi kriittisesti itse valita? Hanna 31.3


Hyviä kysymyksiä Hanna! Itse asiassa vasta sulattelen tuota "kriittinen ystävä"-käsitettä, johon vastikää törmäsin. Ehkä se erityisesti korostaa toimintatutkimukseen osallistuvien tasa-arvoisuutta. Siksi en myöskään käyttäisi tutkimukseen osallistuvista toimijoista "kohde" sanaa, joka on mielestäni jotenkin etäännyttävä. Kohde on ennemminkin se sosiaalinen toimintaympäristö, jota yhdessä pyritään muuttamaan. Tietä ja suuntaa tutkija kyllä tässä tapauksessa näyttää, mutta hän voi suuntaa tarkentaakin muiden osallistujien palautteen perusteella.En siis korostaisi yksilön/tutkijan asemaa ainakaan omassa tutkimuksessani kovinkaan paljon.

Kiva, kun joku keskustelee! Mulla on kamala "puheripuli" johtuen varmaan siitä, että olisi muutakin ehkä jopa akuutimpaakin tekemistä, mutta ei tämä mikään huono sijaistoiminto ole. Saatan illemmalla avata keskustelun Piilottajan päiväkirjastakin, koska en etäisyyden vuoksi voi torstaiehtoota kanssanne viettää. pkujama


Minusta tuo "kriittinen ystävä" on hyvä sana. Se pitää sisällään tutkijan roolin ja kanssakulkijan roolin ja sen kautta esimerkiksi kansalaisen roolin. Tuolla aiemmin viitattiin siihen, miten reformiliikkeet ovat yhdysvalloissa jo toteuttaneet julkista sosiologiaa. Näiden roolien moninaisuuden kautta tarkasteltuna eläytymismenetelmällä, toimintatutkimuksella, etnografialla, fenomenologisella lähestymistavalla, fenomenografialla jne. toteutetaan julkista sosiologiaa. Itse pohdin parhaillaan sitä, miten käytännössä tutkimusaineisto voisi tuottaa parhaimmillaan (olen idealisti) julkisen sosiologian aineistoa. Esimerkiksi Piilottaja on joutunut tutkijaksi, kanssakulkijaksi ja kansalaiseksi. Päiväkirjan aineisto on syntynyt yhdessä kokemalla oppien.

Olen pohtinut, miten Jukka Törrösen pohdinnat virikkeiden käytöstä haastattelussa sekä Mikko Koiviston ja Sari Miettisen pohdinnat muotoilututkimuksessa käytetyistä käyttäjälähtöisistä menetelmistä saisi yhdistettyä julkisen sosiologian tutkimuksen aineiston keräämiseen. Molemmissa on ajatus siitä, että käyttäjä, tekijä, kokija tulkitsee ja ilmaisee tulkintansa itse tuottamansa tai virikemateriaalin avulla. Aineiston keräämisessä käytetään 1) kokijan/tekijän itsedokumentointiaineistoa (piirroksia, päiväkirjaa, valokuvausta, 2) yksilön tuottamia suullisia tai kirjallisia skenaarioita eli lyhyitä yksilötason kuvauksia toiminnasta, vuorovaikutuksesta tai asiasta, 3) ajureina eli lyhyitä kirjallisia kuvauksia toiminnan päävaatimuksista, 4) käyttäjän/kokijan/tekijän luomia kuvatauluja eli mielenmaisemia kokemuksistaan, ajatuksistaan, arvoistaan ja ihanteistaan tai 5) virikemateriaalina keskustelussa, vuorovaikutuksessa, haastattelussa esimerkiksi virkkeitä, sanoja, kielikuvia, objekteja, näyteltyjä tilanteita (draaman keinot), täydentämään lauseita, keskustelemaan oppimateriaalista tai elokuvista tai tuotetuista kuvatauluista tai skenaaroista. Tekijä/kokija/käyttäjä voisi jopa valita asiayhteyteen omasta mielestään sopivan materiaalin, jos halutaan, että tutkijan ääni pysyy mahdollisimman pienenä tulkinnoissa.

Jos jotakin kiinnostaa aloittaa julkisen sosiologian menetelmäkirjan kirjoittamisen, olen mielelläni mukana!!!


T. Hanna Vilkka


"Julkinen sosiologia edellyttää vihkiytymistä tutkimuksen saloihin?" Hmmm. Pitääkö pyramidi kätkeä takaisin hiekkaan, jos sen löytää vahingossa hiekan kätköistä? Ja tulla takaisin tieteen paavien ja muiden vanhojen pierujen hyväksymin menetelmin, kartoin ja mittanauhoin, trianguloiden ja estimoiden? Eilen mietin tätä menetelmäosastoa, julkisen sosiologian keskustelussahan ei ole keskusteltu tutkimusmenetelmistä enkä tiedä, on siihen erityistä tarvettakaan. Mieleeni tulivat nuorisotutkijoiden hankkeet, erityisesti jännittävän kuuloinen "kansalaistarkkailun metodi" [8] Liitän sen samaan yhteyteen kuin esilläpitotutkimuksen, joksi esim. Piilottajan päiväkirjan ajattelen, ja niin kutsuttuun 'raporttikirjallisuuteen', joka oli suosittua 1970-luvulla. A. Eskolan esimerkki Sosiologian tutkimusmenetelmät I:ssä on Marja-Leena Mikkolan kirja Raskas puuvilla. Raportti puuvillatehtaan naistyöntekijöistä (1971). Se kertoo työläisten elämänolosuhteista, heidän työstään, toimeentulostaan, asumisestaan ja terveydentilastaan ja sitä on "tuloksista päätellen ohjannut hyvä teoria siitä, mitkä asiat ihmisen elämässä ovat olennaisia … Kuvaus on yleensä sitä vahvempaa, mitä konkreettisempaa se on. Konkreettinen tosiseikka vakuuttaa omalla olemassaolollaan."

Bertell Ollman [9] on puolestaan hahmotellut "joukkojen sosiologiaa" osana aktivistiyliopistoa kirjoittaen: "Why should research be an individual and small group activity? Let 150,000 people take to their pencils and wits together about something worthwhile. Put mass scholarship into motion" [10] Marta Malo de Molina kirjoittaa inspiroivasti työväentutkimuksesta, yhteistutkimuksesta ja tiedostamisesta [11]

Mielenkiintoisena julkisena sosiologiana pitäisin tutkimusmenetelmäkeskustelunkin kannalta Anu Gretschelin ja Nuorisotutkimusverkoston fasilitoimaa hanketta, jossa joukko Kajaanilaisnuoria on kirjoittanut kirjan Nuorten vaikuttaminen ja toiminta Kajaanissa – olemmeko jotain vai emmekö ole? Kirjasta laaditussa tiedoteessa kerrotaan seuraavaa: "Kirja koostuu nuorten kirjoittamista artikkeleista ja kertoo nuorten toiminta- ja vaikuttamismahdollisuuksista Kajaanin kaupungissa ja Kainuussa. Kirjan kirjoittajiin kuuluu sekä nykyisiä että entisiä edustajia nuorisovaltuustoista, oppilaskuntien hallituksista, nuorisotaloilta, nuorten toimintaryhmistä, nuorisojärjestöistä sekä nuorten yrittäjyysvalmennuksen piiristä. Kirjoittajat ovat yli 15-vuotiaita kajaanilaisia tai Kajaanissa nuoruutensa viettäneitä nuoria. Kirjoittajat kokoontuivat kevät- ja syyskaudella 2009 kirjoittajatapaamisiin, joissa he ruotivat tekstejään vertaispalauttein." Kirja on otettu myös opetuskäyttöön koulujen yhteiskunnallisissa aineissa ja sikäli sillä varmasti on myös vaikutusta nuoria koskeviin asioihin. Kirjan nettiversio [12]

Hannan mainitsemista julkisen sosiologian tutkimusmenetelmistähän voisi tulla pääluku wikikirjaan, joka on hahmollaan Wikikirjastossa yhtenä tämän kurssin opiskelutapana ja kaikkien mahdollisena kirjoittaa: http://fi.wikibooks.org/wiki/Julkinen_sosiologia

Julkisen sosiologian tutkimusmenetelmät: kiertokävelyn menetelmä, kansalaistarkkailun menetelmä, esilläpitotutkimus, osallistava tutkimus, leipäjonon pedagogiikka, videografia, joukkojen sosiologia ...

Juha Suoranta 9. huhtikuuta 2010 kello 06.16 (UTC)


Kannatan!! Pois tutkijakammioista! (vaikka en ole itse sinne kyllä vielä edes "päässytkään";) ) Ja wikikirjan kirjoittamiseen osallistun mielelläni. 9.4.2010 pkujama


Minusta tutkimusmenetelmät kuulostavat aika perinteiseltä tieteeltä julkisen sosiologian yhteydessä. Siksi puhuisin "menetelmissä" arkisesti aineiston keräämisen tavoista. Jokainen uusi julkisesta sosiologiasta kiinnostunut kysyy: mitä?, miten?, miksi? Tuon wikikirjan ehkä kannattaisi vastata juuri näihin kysymyksiin. Tuo "menetelmä"-osio voisi olla sitä, miten julkisen sosiologian aineistoa voi kerätä ja itse esitin vain osallistavia keinoja. Rajat pitää pitää koko ajan auki joka ilmansuuntaan ja poimia kuten edellä on esitetty nuorisotutkimuksen keinoja. Uskon vahvasti, että niillä keinoilla, jotka palvelevat erityisesti "arkaluontoisten", "näkymättömien" ja "vaikeiden asioiden"aineiston keräämistä, toimii myös julkisessa sosiologiassa. T. Hanna


Itse puhuisin menetelmien ja aineiston keräämisen tapojen asemasta erityisesti tutkimustehtävästä, ja puhunkin. kujama

Wikikirjasta[muokkaa]

Siirsinkin oman artikkelini alun sinne wikikirjaan http://fi.wikibooks.org/wiki/Julkinen_sosiologia, mutta sotkin varmaan samalla vähän sisällysluetteloa...((pkujama))vähän myöhemmin 9.4.2010

Ennen kuin intoilen enempää, yksi "strateginen" kysymys...Tämä toimintatutkimukseni on samalla väitöskirjani (karhun nimi mainittu tässäkin ympäristössä). Onko mahdollista, että työni tyrmätään siinä tulevassa akateemisessa riitissä, jos olen käyttänyt v-kirjassa samoja palasia, jotka ovat jo olleet avoimessa wikiympäristössä muidenkin muokattavissa? Sama kysymys koskettanee mahdollisia gradun tekijöitäkin.

Pitäisikö minun sittenkin: A) vetäytyä wikikirjasta? B) omia artikkelini omiin nimiini niin, ettei sitä saisi muut muokata? (joka sitten olisi kyllä wiki-periaatteiden vastaista) C) pyytää muiden lisäyksiä merkittäväksi selvästi heidän nimiinsä?(samat sulkumerkinnät kuin edellisessä) D) jotain ihan muuta?

Harmittaa, että tarvitsee tällaisia miettiä, sillä mielestäni olisi aivan ihanaa, jos graduja ja väitöskirjoja voisi avoimesti alistaa julkiselle keskustelulle jo tekovaiheessa. 10.4.2010 pkujama


Moi!

En mä nää esittämiäs "vaaroja". Sä voit pitää nää projektit ihan hyvin erossa toisistaan, tehdä väitöskirjaas toisaalla ja tätä toisaalla. Ja kun sä oot kirjautunu sisäänkin, niin jokainen voi tarvittaessa nähdä, että toi on sun tekstiä -- sieltähän History-osiosta näkee päivämäärän ja kellonajan tarkkuudella, mitä sä oot tehny ja mitä joku toinen. Ne eri versiot saa sieltä vaikka erikseen, jolloin näkee kuka mitäkin on tehny.

Mut mä siirsin ton sun tekstin nyt omaksi sivukseen, tämä on se logiikka, jolla toi kirja kandee rakentaa eli loin sisällysluettelosta lähtevän oman alasivun Toimintatutkimukselle, jolloin sisällys pysyy omalla sivullaan ja siitä on linkit kirjan luvuille, kuten nyt ekana sun tekemälle.

Ja siten kun tää kirja on joskus valmis niin Wikikirjan Luo kirja -toiminnolla se kerää sivut yhteen ja kirjan voi ladata pdf:ksi jonka voi sitten halutessaan printata monisteena tai vaikka tehdä oman kirjan.

Vielä muutama huomio Päivin esittämästä strategisesta kysymyksestä. Tieteellinen kirjoittaminen ja kirjoittaminen yleensä voi minusta olla eräänlaista "moniajoa" eli kirjoittamiseksi kutsuttu ajatusten kehittely voi saada monia muotoja. Opintosuorituksena kirjoitetusta esseestä saattaa kasvaa tiedeartikkeli, josta puolestaan siirtyy jotain muokattuna Wikipediaan tai Wikikirjaston kirjaan, blogitekstinä alkanut ajatuksen puolikas päätyy täydennettynä tai tiivistettynä iskeväksi mielipidetekstiksi sanomalehteen. Siellä ja täällä julkaistuista teksteistä syntyy tieteenalaa puhutteleva perusteos kansainväliselle kustantajalle.

Wikisäätiön projekteissa (http://wikimedia.org/) on kuitekin huomattava, että kirjoittaessaan wikiä, menettää tekijänoikeutensa - tai myönteisemmin sanoen, antaa panoksensa yhteiseen hyvään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei voisi käyttää omaa tekstiään muissa yhteyksissä (yleensähän sitä joka tapauksessa kirjoittaa oman tekstinsä aina ensin kynällä vihkoon tai suoraan näppäimistöllä kovalevylle, ja siirtää siitä sitten osia wikiin). Muitten tekstiä ei wikistä voi tietenkään ottaa omakseen, jos julkaisee omissa nimissään, mutta tässähän ei ole mitään uutta normaaliin toimintatapaan. Toisaalta wikiporukkahan voi julkaista wikissä kirjoittamiaan tekstejä myös yhdessä muilla foorumeilla.

Tällaisia ennakkotapauksia ei juurikaan ole olemassa ja siinäkin mielessä olemme mukana kiinnostavassa kokeilussa. Ajattelisin, että wikikirjoittamisesta saattaisi olla ihan perusteltua mainita jotenkin esim. opinnäytteensä yhteydessä. "Olen ollut mukana laatimassa tästä tai tuosta aiheesta wikikirjaa (wikikirjan osoite) ja käyttänyt tuon hankkeen yhteydessä kehittelemiämme ideoita tässä artikkelissa/väitöskirjassa tms." Jotain tällaista. Näin wikihanke saisi ansaitsemansa huomion ja tulisi toisaalta tunnetuksi.

Juha Suoranta 10. huhtikuuta 2010 kello 13.42 (UTC)

Kiitos Juhalle vastauksesta, joka oli tälle kysyjälle erittäin mieleinen ja kiitos myös siitä, että järjesteli wikikirjan sisällysluettelon kohilleen! pkujama

_-------------

Hei,

laitoin nyt oman tekstin tonne wikikirjaan, ja onnistuin saamaan sen jotenkin kummasti sisällysluettelon sekaan. En vaan millään keksiny miten se korjataan. Pahoittelen.

--IlonaL 4. toukokuuta 2010 kello 14.48 (UTC)

Silleen onnistuin itsekin ensin "sotkemaan", mutta se korjattiin...Osallistuminen-otsikkosi alle löytyy muuten juttua myös Salon ja Suorannan Sivistyksellinen aikuiskasvatus-kirjasta. Itse viittasin em kirjaan luvussa "Bildung ja demokratia", jota aihetta muuten aion vähän enemmänkin tutkiskella ennen kesäkuun Kasvatuksen historian päiviä Jyväskylässä. pkujama

Lisäsin just oman artikkelini lähteet ja huomasin taas, kuinka paljon rakastan "kopioi ja liitä"-komentoja. P

Piilottajan päiväkirjasta[muokkaa]

Muutama hajanainen merkintä ennen nukkumaanmenoa (puheripuli alkaa jo helpottaa)

Kun luin Piilottajan päiväkirjaa mietin hyvin paljon sitä, miten erilaisen nuoruuden omien tyttärieni ikäinen Ashraf on viettänyt, ja miten paljon hän on kokenut sellaista, mitä ei kenenkään pitäisi kokea. Piilottajan päiväkirja ei sorru näillä kokemuksilla mässäilemään, mutta tiettyjen faktojen mainitseminen riittää jo ymmärtämään sen. Tuntuukin erittäin julmalta se viranomaisten ja monien muidenkin pallottelu esim. täysi-ikäisyyskysymyksen kanssa, ihan niin kuin olisi suurikin ero sillä, onko 17-vuotias vai sen maagisen 18 ikävuoden saavuttanut. Tai onhan sillä heidän näkökulmastaan tietty suurikin ero, sillä virallisesti täysi-ikäisen käännyttäminen on helpompaa. Surullista ja vastenmielistä luettavaa on muuten se tuore tutkimus suomalaisten mielipiteistä maahanmuuttopolitiikasta. Tutkimus näyttää, kuinka itseriittoisen omahyväisiä ja omaa hyötyä tavoittelevia olemme sekä kykenemättömiä eläytymään toisen asemaan. Hävettää! Mutta toisaalta kannattaa aina muistaa, että tutkimus on politiikkaa, ja erityisesti surveyta ja mielipidetiedusteluja voidaan käyttää omien valtapoliittisten etujen ajamiseen.

Piilottajan toiminnasta tekee mielestäni erityisen rohkeaa se, että hän toimii julkisella sektorilla. Yleensä niissä "piireissä" ollaan nykyään erittäin varovaisia ottamaan kantaa minkään asian puolesta, saati sitten ihan toimimaan. "Piilottaja" nimestään huolimatta harjoittaa julkista sosiologiaa esim. tekemällä yksityisestä julkista. Kertomalla yhden tarinan yhden maahanmuuttajan kohtalosta ja erityisesti kaikesta siihen liittyvästä byrokratiasta, kirja auttaa ymmärtämään, kuinka vaikeaa tästä kaikesta olisi selvitä ilman apua, itse asiassa lähes mahdotonta.Se on samalla pieni case-study suomalaisesta maahanmuuttopolitiikan käytänteistä, mutta se on lisäksi konkreettista ja kantaaottavaa toimintaa. Ikävää, mutta ei hämmästyttävää, on lukea myös seurakuntalaisista, joiden ennakkoluulot saattavat olla lähimmäisenrakkautta suurempia, vaikka toisaalta kyllähän kirkon piirissä ehkä kuitenkin edes yritetään siihen suuntaan.

Kirjassa pohditaan myös hienosti auttamisen etiikkaa. Jotenkin tulee sellainen olo, että kirjoittaja on oikeastaan tehnyt vain sen, mitä ihmisen pitää tehdä kohdatessaan toinen apua tarvitseva ihminen. Auttaminenhan on velvollisuutemme, mutta miten helppoa onkaan kulkea ohi tai teeskennellä ettei edes näe. Oma suu on aina lähempänä kuin toisen. Lukiessa kirjaa pohtii monesti, olisiko itsestä sittenkään tuohon. Auttaminen vaatii sitoutumista, johon harvasta meistä on, mutta sekin on rehellistä itsereflektiota, kun auttaja kirjassa pohtii, pitääkö autettavaa kohtaan tuntea jotain suurempia tunteita. Mielestäni ei tarvitse. pkujama

PS. Miten alotetaan uusi keskustelu esim. tuo ylläoleva niin, että siihen saa sen "muokkaa" -komennon?


Kirjoittamalla ==Piilottajan Päiväkirjasta== saa aikaan tuollaisen otsikon. Sitten tulee myös "muokkaa" -komento. Tämän että pystyin kertomaan tuon ilman että tähän kohtaan tuli taas uutta otsikkoa, sai aikaan <nowiki></nowiki> -tageilla.-Eerik Mantere


Kiitos :) P

Ihan teknisiä juttuja vain...[muokkaa]

Kuinkas pystyikään linkittämään oman nimensä ja juttunsa noin, että niistä tulee "värillisiä". Tämä on kyllä mulle jo itse asiassa opetettu kerran, mutta...muistiinpanot on hukassa ja on helpompi kysyä kuin etsiä "käyttöohjeita". Kirjoitin omalle sivulleni pkujama toimintatutkimuksestani kriittisen pedagogiikan ja julkisen sosiologian valossa ja olishan se kiva, jos joku pääsisi sen lukemaankin. pkujama

  • Osasin sittenkin itse, kun muistinkin, missä muistiinpanot on eli niillä kaksinkertaisilla hakasuluillahan se onnistui.

Hyvä. Itse käytän maailman vanhinta oppimistapaa eli mallioppimista. Jos pitää tehdä joku asia, katson jonkun sivun muokkaa-valikon kautta, miten merkintä tehdään. Juha Suoranta 9. huhtikuuta 2010 kello 06.02 (UTC)


Niinpä tietysti, kiitos vinkistä. P

Avoin vertaisrahasto[muokkaa]

Huomenna julkisen sosiologian kokoontumisessa varmaankin keskustelette Tayo:n avoimesta vertaisrahastosta. Koska en tietty pääse mukaan ja koska olen (yllätys, yllätys = ironiaa) jälleen aiheestanne/mme erittäin innostunut, heitän täältä Kerimäeltä pari kommenttia... Olen jo saanut jonkinlaista tuntumaa siihen, millaista apurahojen metsästys on näin jatko-opiskelijanakin. Lisäksi voin seurata vierestä osanottavasti, millaista rahoituksen hankkiminen uuden yliopistolain myötä alkaa olla yliopiston arjessakin. Se voi pahimmillaan olla ihan turhauttavaa kokopäivätyötä oman työn kustannuksella. Eikä siinä pelissä edes välttämättä "voita" mitään kaiken vaivannäön jälkeen. Lisäksi pitäisi tietty edustaa mediaseksikästä tai taloudellisesti tuottavaa alaa, jotta jotkut ulkopuoliset rahoittajat innostuisivat tukemaan tutkimusta. Ja mistä ihmeestä esim. itä-suomalaisillakin yrittäjäparoilla riittäisi rahaa paikallisten yliopistojen rahoittamiseen varsinkaan pitkällä tähtäimellä, kun nää "suhdanteet" aina vaihtelee (niistä en ymmärrä tosin yhtään mitään, mutta lamaltahan tämä ainakin meillä päin vaikuttaa.) Osuuskuntatoiminnasta sen sijaan pidän! Vanhalla kotikylällä esim. remontoivat lakkautetun kyläkoulun ja pistivät pyörimään lasten päivähoidon, ja muutakin toimintaa niissä tiloissa, juuri osuuskuntatoiminnalla.

Tässä avoimessa vertaisrahastossa on tosi monta juttua, jost mie tykkään: Ensinnäkin hakemusten anonyymius: ei vaikuta pärstäkerroin eikä aiempi kokemus tai kokemattomuus, vaan itse asia. Toiseksi ajankohtaisuus ja nopealiikkeisyys. Myönnän, että olen kärsimätön tyyppi, ja joskus tuntuu siltä, että ilmestyessään tutkimukset alkavatkin olla jo ihan vanhoja juttuja ja tekee mieli kysyä: So what, mitä hyötyä tuostakin oli? (Taas tää mun pragmaattinen puoli puhuu...ja onhan tutkimuksen teosta tietty ainakin tutkijan omalle kasvulle hyötyä.) Mutta siitä päästäänkin kolmanteen, ja ehkä tärkeimpään juttuun, eli yhteiskunnallisiin aiheisiin, joihin pitäisi tarttua heti. Hienoa olisi, jos avoin rahasto tosiaan pystyisi niitä tulevaisuudessa rahoittamaan ja antaisi mahdollisuuden tehdä kriittisiä ja emansipatorisia tutkimuksia, jotka toivon mukaan veisivät asioita jopa parempaan suuntaan. Nykyiset yliopistojen tutkimukset, joihin yritetään saada sitä ulkopuolista rahoitusta, väkisinkin varmasti ainakin vähän pyrkivät mielistelemään niitä tahoja, joilta rahoitusta hakevat. Ainakin ne helposti ovat sellaisia siistejä "strategisia" juttuja, jotka ennemminkin tukevat vallitsevaa/hallitsevaa systeemiä.Lopuksi vielä se hyvä juttu, että anonyymeistä tutkimussuunnitelmista äänestetään demokrattisesti. Eli tosi hieno idea kaiken kaikkiaan. Toivottavasti se saa tuulta siipien alle! pkujana

  • Lyhyt kommentti tähän. Olen itse kotoisin Savonlinnasta, joten on hienoa kuulla Kerimäen ja koko seudun asioista. Kommentoin myöhemmin varmasti myös tätä itse aihetta. [(Kauri)]
  • Kiva kuulla Kauri! Mä olen aikoinaan (yli 25 v vuotta sitten... KÄÄK, piti ihan sormilla laskea, eikä ne riittäneet!) lähtenyt Hämeestä Itä-Suomeen ja sä olet näköjään tehnyt toisin päin.

PS. Jotenkin tohon edellä mainittuun kommenttiini apurahoista yms. sopii tämä jatko-opiskelijoille s-postissa tänään tullut viesti (kts. alla), jonka otsikosta en ollenkaan tykkää, mutta joka kuvastaa tätä aikaa hyvin: "tuotantotalouden"... "jatko-opintojen suorittamisesta"... "vinkkejä" ..."nopeasti ja tehokkaasti"... No thanks, En taida tahtoa lukea sitä, vaikka eilen mainitsinkin jotain kärsimättömyydestäni ja siitä, että on kiva, jos tutkimuksella olisi mahdollisuus puuttua nopeasti ajankohtaisiin asioihin...Tuon s-postin ohjekirja tn. tähtää johonkin muuhun.

"Vinkkejä väitöskirjaprosessin nopeuttamiseen Oulun yliopiston tuotantotalouden osaston tutkijoiden Vinkkejä väitöskirjaprosessin nopeuttamiseen -julkaisu on vapaasti luettavissa verkossa. Dokumentin tarkoituksena on antaa neuvoja tohtoriksi pyrkiville niin jatko-opintojen suorittamisesta kuin väitöskirjan ja artikkeleiden kirjoittamisesta. Keskeinen tavoite on opastaa siihen, miten näitä asioita voitaisiin tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Tarkoituksena on tehostaa jatko-opintojen suorittamista ja väitöskirjan tekemistä tieteellisyyden tasoa uhraamatta. Tekijät toteavat, ettei dokumentti pyri olemaan täydellinen väitöskirjan teko-ohje. Dokumentti sisältää tekijöiden omaan kokemukseen perustuvia mielipiteitä väitöskirjan tekemisen tehostamisesta." pkujama

---

Aikalaisessa käsiteltiin aihetta otsikolla "Avoin rahasto tukemaan ajankohtaistutkimusta". Itse en kykene näkemään vapaan tutkijan roolissa juurikaan eroa nykyiseen rahoitusjärjestelmään. Avoin rahasto palvelee vain niitä, jotka olisivat yliopistossa työssä. Sen sisällä olevat valitsevat ajankohtaiset ja rahoitettavat tutkimukset. Kuinka pitkälle kantaa ajankohtaisuuden näkeminen tuosta yliopistokontekstista? Millaisia asioita nähdään tuosta näkökulmasta tärkeänä? Kuinka hyvin yhteisöt ja marginaalissa olevat mahtuvat tuon näkökulman sisään? Minusta rahaston pitäisi olla yliopistoista riippumaton tutkijayhteisö, joka rahoittaisi post-docceja. Väitöskirjan tekijöille on tällä hetkellä paljon rahoituskanavia, vaikka harva pääseekään niistä osalliseksi. Paljon hyviä tutkimusideoita on myös yliopiston ulkopuolella, mutta niihin on mahdoton saada rahoitusta. Post-doc-rahoitus rahoittaa nyt tehokasta, kansainvälistä jne. tutkimusta. Tutkimusrahoitus pitäisi jakautua julkiseen, yksityiseen ja kolmanteen sektoriin. Tuossa kolmannessa sektorissa tapahtuu paljon tutkimusta, jolla on merkitystä ja vaikutusta marginaalissa ja yhteisöissä. Julkinen sosiologia tarvitsisi rahoituskanavan tähän tarkoitukseen ja etenkin väitöskirjan jälkeiseen tutkimukseen, joka lähtee kutsumuksesta, intohimosta ym. intresseistä ja kuulusi tutkimusrahoituksen kolmanteen sektoriin. Hanna V.


Visuaalisesta julkisesta sosiologiasta[muokkaa]

Ihan ensimmäiseksi tästä aiheesta tulee mieleen Aki Kaurismäen elokuvat, varsinkin Suomi-trilogia. Kauas pilvet karkaavat on mun listaykkönen; siinä on niin paljon sellaista yhteisöllisyyttä ja toisesta välittämistä ja toivoa. (Mä itse siis ajattelen, että julkisen sosiologian välineitä ovat elokuvat ja media yleensäkin, mutta sitä professionaalista julkista sosiologiaahan tämä ei (kai) edusta, mutta voisi kai ollakin sitä, sillä tuotoshan voisi välillä olla muutakin, kuin pelkkää mustaa valkoisella.)

Lapsuudessa ovat ison muistijäljen painaneet tietysti Täällä pohjan tähden alla sekä Kahdeksan surmanluotia. Muutkin Mikko Niskasen elokuvat edustavat mielestäni julkista sosiologiaa (jos sen siis käsittää tälleen laajasti) Esim. Ajolähtö on erittäin hyvä kuvaus maaltamuutosta töiden perässä naapurimaihin. Ja kyllä Niskavuori-elokuvissakin on yhteiskunnallinen henki.

Muutenkin mut on tainnut kasvattaa paljolti televisio yhdessä peruskoulun kanssa. Jotenkin ne molemmat onnistuivat välittämään sellaiset arvot kuin tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Ja kunnissa meni silloin hyvin...Mä jopa lauloin pienenä vahingossa väärin: "Jouluruokaa tarjoo kunnan väki..." Kun ihan oikeasti luulin/kuulin, että niinhän se tietysti on.

Viimeksi kuva pysäytti, kun näin Me naisissa Henrik Malmströmin kuvia, jotka hän oli ottanut syöpää sairastavasta sisarestaan. Ne eivät välttämättä ole niin julkista sosiologiaa, mutta erittäin koskettavia. Kuvat ovat näyttelyssä "Lainatulla ajalla" Helsingissä Galleria Luovassa. Eli kyllähän kuva monesti kertoo enemmän kuin sata sanaa ja elokuva parhaimmillaan moninkertaisesti sen. pkujama


Kuva (elokuva, valokuva) aineistona, muistuttajana, väitteenä, esittämisen tapana... Kuva sosiologiana, sosiologinen kuva... Hauskaa kun mainitsit tuon Kaurismäen: luennoin 2006 ja 2007 kasvatustieteen peruskurssin Kasvatus, koulutus ja yhteiskunta ja sen osana katselimme Mies vailla menneisyyttä -elokuvan "kasvatussosiologisesti". Reijo Kupiaisella, Tere Vadénilla ja mulla oli 2008 filosofian kurssi, jossa katseltiin elokuvia. Tapio Aittola on vuosien ajan pitänyt elokuvakurssia Jyväskylän yliopiston kasvatussosiologian opetuksessaan.

Juha Suoranta

Sosiologian opiskeleminen alkaa kuulostaa entistä kiehtovammalta. P



Itse nojaan sosiologian opetukseni usein kaunokirjallisuuteen. Kirjallisuuden kautta voi tarkastella eri yhteiskuntatyyppejä, ihmiskäsityksiä, maailmankuvia, yhteiskunnan muutosta. Olen käyttänyt tenttimateriaalina joskus elokuvia. Tosin niin, että jokainen on saanut katsoa elokuvan ennalta. Syynä on ollut se, että en ole jaksanut paneutua siihen, millaisia tekijänoikeusasioita elokuvan esittämiseen liittyy, kun se näytetään esimerkiksi 40 opiskelijalle. Kirjallisuus ja elokuva on toiminut myös filosofian opetuksessa mainiosti. Hanna V.



Georges Bataille lohkaisi joskus jotain sen suuntaista, ettei taiteilijoita koskaan vaivaa mikään synkkä sisäinen totuus joka on tuotava valoon, vaan heitä vaivaa vain heidän oma uransa. Taiteen tarkoituksena nähdään omien intohimojen esille asettaminen, muiden ihailussa korkealla erityisyyden vuorella paistattelu ja muu jonninjoutava (ja niin kovin yksinäinenkin) egorunkkailu. Juuri siksi visuaalinen julkinen sosiologia tai laajemminkin, taide julkisena sosiologiana, tai emansipatorinen taide, kiihottaa mun mieltä ja näyttäytyy mahdollisuutena olla jotain muuta kuin edellämainittua. Augusto Boalin [13] Brasiliassa kehittelemä sorrettujen teatteri [14] lienee tästä klassinen esimerkki. Teatteria Rio de Janeirossa riodejaneirolaisten elämäntodellisuudesta ja konkreettisia vaikutuksia heidän tulevaisuuteensa, joita ainakin lainsäädännön muutokset. En aliarvioisi myöskään teatterille tai mille tahansa performatiivisuudelle altistumisen vaikutusta ihmisen sisäisiin mielenliikkeisiin, sillä ne ovat avaimia asioiden käsitteellistämiseen ja näkökulmien vaihteluun. Ne voivat saada yksilön tajuamaan oman kokemuksensa arvokkuuden, mutta myös sen jaettavuuden ja yhtymäkohdat muiden kokemuksiin.

Jäin pohtimaan onko mitään mieltä tehdä taidetta muista kuin omista lähtökohdistaan ja "itselleen", asettaen teoksen merkityksen sen luomisen prosessiin ja niihin mahdollisuuksiin ja kasvuun, jota se mukana olevissa synnyttää? Mikäli ajaudutaan pohtimaan teoksen kohderyhmää, ollaan välittömästi sekä loukussa yleisen maun liehittelyn kanssa että aliarvioimassa jokaista, joka teoksen äärelle saapuu. Teos jollekin-tietylle on teos ei-kenellekään. Teos itselle on teos kenelle-tahansa. Emme voi esittää rehellisiä ja vilpittömiä havaintoja todellisuudesta, jossa elämme, mikäli huomioimme sen, mitä tai kuinka meidän tulisi siitä sanoa.

Tällainen pieni ongelmavyyhti on tietenkin tää kela, jossa kaikki radikaali rehellisyys on rekuperoitu [15] ja siksi meidän äänemme ei ole meidän äänemme, meissä puhuu vallitseva ideologia. (Armoton rehellisyys on muuten varmaan yksi radikaaleimmista jokaiselle jokaisena päivänä mahdollisista teoista.) Muistaakseni myös Freire sivuaa jotain samaa puhuessaan "sortajasta sorretussa". Emansipatorisen teatterin yhtenä tavoitteena voisi pitää tämän sisäisen sortajan etsintää työryhmälähtöisen draaman keinoin, tiukkaa kollektiivista itsereflektiota, joka pureutuu syvälle siihen, miksi me tunnemme ja toimimme niin kuin me tunnemme ja toimimme. (Kollektiivista ensinnäkin siksi, että itselleen on helpompi olla lepsu kun kukaan ei ruoski jatkamaan ja toisaalta siksi, että sisäisen sortajan etsinnässä on mahdollista mennä liian pitkälle ja unohtaa detournementin [16] mahdollisuus. Esimerkiksi itse näin kerran unen, jossa poistin sydämen rinnastani kimpaantuneena siitä, että rakkaus on pilattu vallitsevan järjestelmän kourissa muuttamalla se banaaliksi valentine's day -hötöksi.)

Kun järjestelmä viestii meille että on valittava oman tai toisten eloonjäämisen välillä, että on oltava joko itseään palvova selviytyjä tai toisten hyvän puolesta (siitä mitään tietämättä) puhuva marttyyri, voi teatteri tehdä tämän kahtiajakautuneen hullun ideologian asetusta näkyväksi ja ylittää sen. Se ylittyy jo kun kaikki esitystilanteeseen osallistuvat ("näyttelijät" ja "katsojat") kokevat oppivansa jotain elämästä, vaikka kyseessä olisikin teos, joka on tehty tekijöiden subjektiivisesta, henkilökohtaisesta elämänkokemuksesta lähtien pyrkimättä tarjoamaan sitä erityisesti kenellekään.

Lotta Tenhunen


Tuo oli mielestäni hyvä oivallus Lotalta tuo: Teos jollekin tietylle ei ole teos kenellekään, mutta teos itselle on teos kenelle tahansa. Jos taidetta "tehdessään" tosiaankin vain miettii, miten miellyttäisi kohdeyleisöä, ei varmaankaan luo mitään kovin merkittävää ja oikeasti koskettavaa. Ehkä taiteilijalla täytyy olla se sisäinen sanomisen pakko; "intohimo, vimma ja hillittömyys" (kuten Haavikolla) "On kirjoitettava niin, ettei kynä nouse paperista."

Itse uskon improvisaatioon. Tuntuu, että silloin juttu lähtee selkäytimestä ja on (ainakin lähes) sensuroimatonta parhaimmillaan. Mutta se vaatii kyllä tietyn "tilan", rohkeutta ja sitä, että on kokenut jotain ja että haluaa sanoa jotain. Orgaanista julkista sosiologiaa voisikin mielestäni olla sellainen katuteatteri "vapaalla pudotuksella", mikä nappaa aiheet yhteiskunnan epäkohdista ja naurettavuuksista, eli toimisi vähän niin kuin narrit aikoinaan hoveissa.

Kun googlasin tuon itselleni vieraan sanan "rekuperoida", törmäsin ensimmäiseksi kirja-arvosteluun Pyhtilän teoksesta Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Sieltä osui silmään lause: "Aina kun jokin vastaanotetaan taiteena, siitä katoaa jotain oleellista." Ehkä pitäisi katsoa kaikkea niin kuin se lapsi keisarin uusia "vaatteita". Ei ollut tarkoitus kuitenkaan varsinaisesti teilata korkeampaa taidetta. Ei asiat ole niin yksinkertaisia. (Mähän rakastan esim. oopperaa, ihan oikeasti, ja jo opiskeluaikoina Savonlinnassa tuli mentyä sisään jopa pummilla) Mutta julkista sosiologiaahan oopperat eivät yleensä edusta. (Kortekankaan Isän tyttö tosin oli ehkä vähän sinne päin.) Mutta katseen voisikin kääntää oopperayleisöön ja ottaa kantaa siihen, onko todella tarpeen lahjoa oopperalipuilla ja shampanjalla niitä, jotka eivät edes välttämättä "rakasta" oopperaa vaan pelkästään näyttäytymistä. Sen rahan voisi Savonlinnan kaupunki käyttää varmasti viisaamminkin, tai vaikka joku vuosi arpoa lahjaliput. (Ja nyt kyllä kuulostan ihan hurskaalta ja tekopyhältä, sillä täytyy valitettavasti tunnustaa, että olen itsekin viime vuosina päässyt sisään ilmaiseksi,mutta en pummilla, vaan sillä pahuksen lahjalipulla; eli noloa...) pkujama

PS Tämän aamun uutisissa kuulin tästä: http://teatteri.ouka.fi/ohjelmisto/nyt-ohjelmistossa/koulupihan_tarinoita Olisipa kiva nähdä! Ja tuollainen teatteri varsinkin voisi kai täyttää julkisen sosiologiankin kriteerit. Aamu-uutisten mukaan nuoret muuten valittivat kiireestä ja suorituspaineista ja toivoivat tavallista arkea yhdessä kotona perheen kanssa. (Enkä ihmettele tuota) pkujama


Kiinnostuin myös itse tuosta Lotan esille tuomasta kommentista siitä, että kenelle taidetta tehdään ja ketä tämän teoksen on tarkoitus puhutella,ja millä ehdoilla tämä tapahtuu Mielestäni taiteessa kiinostavaa on juuri sen kyky ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Mielestäni jonkin tekosen kyky säilyä "hengissä" liittyy juuri sen kykyyn puhutella yhä uusia ihmisiä. Mietin myös viimekertaista keskustelua vomaannuttavasta valokuvasta ja sen käytöstä sosiaalityön välineenä. Kiinostavaa on juuri se, mistä lähtökohdista sitä tehdään. Onko tarkoitus nostaa esille yhteiskunnallisia epäkohtia, vai/ ja auttaa osallistujia löytämään uusi näkökulma ja toimijuus omassa tilanteessaan. Kiinnostavaa on myös pohtia millaisen äänen tai toimijuuden käytetty menetelmä osallistujille mahdollistaa.

IlonaL


Leevi Sammakon puolustuspuhe on varmaan tuttu: http://www.youtube.com/watch?v=3WWcAVpocnc&feature=related pkujama


Kulttuurintutkimus-lehden pääkirjoittajat ottavat kantaa esillä olevaan asiaan seuraavasti:

"Kysymys metodologisten ja/tai metodisten ratkaisujen yhteyksistä tutkimuksen poliittisuuteen on laajemmin esillä kahdessa numeron artikkeleista, jotka tosin lähestyvät tätä kysymystä varsin eri suunnista ja lähtökohdista. Toinen näistä on Helmi Järviluoman ja Taru Leppäsen artikkeli ("Jos metsään haluat mennä nyt". Osallistava musiikkietnografia ja eksymisen metodologia, lisäys JS), jonka pohdinnat liittyvät osallistavan tutkimuksen periaatteisiin ja kiinnittyvät Turun Pansion lähiössä sijaitsevassa maahanmuuttajien vastaanottokeskuksessa toteutettuun musiikkietnografiseen tutkimushankkeeseen. "Voiko kulttuurintutkimuksen politiikkaa elää muullakin tavoin kuin perinteistä tutkimusta tehden – pohtien, lukien ja kirjoittamista varten 'aineistoja' analysoiden", he kyselevät. He korostavat, että osallistavasta tutkimuksesta puheen ollen tutkimuksen "lopputuloksena" on syytä pitää tekstien lisäksi myös toimintaa, johon heidän kuvaamassaan hankkeessa näyttäisi kuuluvan paljon muutakin kuin varsinaisesti 'tutkimuksellisiksi' miellettyjä asioita. [17] Tässä on juuri yksi julkisen sosiologian (ja kriittisen pedagogiikan) lupaus, tutkimuksen lopputulokseksi tulisi laskea tekstien lisäksi myös toiminta!

Juha Suoranta 28. huhtikuuta 2010 kello 15.49 (UTC)


Urpo jälleen tuli eteen :) Tuo Kurjen tiivistys on hyvä:"metodiikkaa edeltää eettinen ulottuvuus, sen pohdinta, miksi tutkitaan. pkujama


Muistui mieleen vaihto-opiskeluvuosi Ranskassa viitisen vuotta sitten. Kaupunkina oli Lyon, joka on elokuvahistorian kannalta hyvinkin keskeinen paikka (Lumièren veljekset). Opiskeluahjojani toimineessa instituutissa (IEP de Lyon) oli sosiologian kurssi, jossa elokuvien kautta käsiteltiin eri teorioita. Se oli kiehtovaa ja opettaja oli innostunut kurssista. Vastaava voisi toimia myös Suomessa. Joskus kävinkin dokumenttielokuvan historiaa käsittelevällä kurssilla, joka pidettiin elokuvateatterissa.

Kauri

Oi!!Päivi


Päiville kommentiksi: Toisaalta siinä mielessä korkea taide voisi edustaa julkista sosiologiaa että se on tragedioiden esitysareena. Tragedia antaa vaihtoehtoisen näkökulman ihmisen elämäntilanteen syihin. Nykyään valloillaan oleva näkökulma on meritokraattinen (kaikille taitojensa ja ansioidensa mukaan -> olet itse vastuussa menestyksestäsi tai kurjuudestasi), kun aikaisemmin uskottiin kohtaloon ja sattumaan (köyhää pidettiin nykyistä useammin huono-onnisena "unfortunate" ja harvemmin huonona; köyhää säälittiin). Koska meritokraattinen näkökulma on valloillaan, lehdet voivat pilkata ihmisiä heidän epäonnistumisistaan. Ne ehdottavat meille tulkintaa että kurja ihminen on "luuseri". Tragedia sanoo että kurja ihminen on inhimillisen vikansa (hamartia) vuoksi epäonnistunut (eikä pahuutensa tai olennaisen kyvyttömyytensä) ja herättää siksi meissä (joilla myös voi olla inhimillisiä vikoja) pelkoa ja sääliä. Eerik Mantere 7. toukokuuta 2010 kello 13.54 (UTC)


Ihan totta tuokin. Ja mielummin taide saisikin herättää myötätuntoa kuin myötähäpeää, jollaista esim. tosi-tv minussa herättää ärtymyksen lisäksi. (tosin ei kai se sentään taidetta olekaan) Päivi

--- Oopperasta puheen ollen... Kiva uutinen tänään Itä-Savossa ja eilen Hesarissa: Savonlinnan oopperajuhlat "lanseerasi torstaina maailman ensimmäisen yhteisöoopperan , johon luodaan materiaalia netissä ympäri maailmaa....Taiteen tapa heittäytyä uuteen perinteitä ja ammattitaitoa kunnioittaen voisi olla esimerkki muuallekin yhteiskuntaan." Näin on tarkoitus luoda kantaesitys vuoden 2012 oopperajuhlille. Ja Kaurille kanssa lisää kuulumisia entisestä kotikaupungista: (Mahdatko olla Taikkarin kasvatteja?) Taikkarilaiset ovat olleet mukana suuressa Comenius-hankkeessa ja huomenna on Savonlinna-salissa neljän maan ja neljän koulun yhteinen musikaali, jossa lavalla on 160 nuorta. Yhteistyötä on tehty Puolan , Saksan ja Turkin kanssa. Taidan mennä katsomaan. Hienoa, kun on joskus jotain positiivisiakin uutisia täältä päin Suomea! pkujama

Elämää pienempi näytelmä[muokkaa]

Ja vielä tämä on "pakko" jakaa kanssanne: Sain Jotaarkka Pennasen kirjan "Elämää pienempi näytelmä" äitienpäivälahjaksi. Sen takakannessa on Jotaarkan isän Jarno Pennasen siteeraus: " Kaikki taide ei ole poliittista, kaikki viihde ei ole poliittista. Ihminen tarvitsee paljon rakennusaineita kasvaakseen poliittiseksi. Hän tarvitsee myös tuutulauluja uniinsa." Hienosti sanottu mielestäni. Se oli isän vastaus pojalle kirjeessä erään väittelyn lopuksi 60-luvun lopulla. Kirjeen sai avata vasta 1999 tai jotain. Jotaarkka avasi sen isän kuoltua 1969. (Väittely oli syntynyt siitä, kun poika raivostui siitä, että isä liikuttui sellaisen "porvarillisen paskan" kuin Peyton Placen äärellä.) Elämä ei ole musta-valkoista eikä puna-valkoistakaan, vaan aika kirjavaa. Mielenkiintoista käydä lukemaan tätä "tilitystä radikalismin perinnöstä". pkujama

Olen lukenut Pennasen kirjaa nyt ensimmäiset sata sivua, ja voisin jo sen perusteella suositella sitä tämän kurssin lukemistoon. Vaikka se onkin vain yhden ihmisen näkemys erityisesti 60-70-luvun poliittisesta elämästä, se on sitä näköalapaikalta. Jotaarkka Pennanen pohtii mielestäni viisaasti ja monipuolisesti omaa poliittista identiteettiään, ideologia-käsitettä ja sen ajan poliittista ilmapiiriä, Neuvostoliiton byrokratiaa ja propagandaa sekä puolueen ja "vallankumouksen" institutionalistumista. Samalla voi tutustua 70-luvun vasemmiston eri siipiin. Niistä vaihtoehdoista itse olisin varmaankin ollut tn. "revari". (Sitä oli ilmeisesti edesmennyt rakas opiskeluaikojeni vuokraisäntä ja "varaisänikin") Sana tulee muuten latinankielestä: "re visio", nähdä uudelleen, ja tarkoitti niissä piireissä "toisaalta vanhan teorian uudistamista vastaamaan todellisia olosuhteita ja toisaalta vallankumouksellisen teorian vesittämistä."(EPM, s. 94.) Pennanen ihmetteleekin, miten helposti taistolaiset sulattivat mm. Stalinin vainot, mutta ilmeisesti porvarillisessa kodissa kasvaneiden nuorten oli helppo mennä ihan vastakkaiselle puolelle protestina vanhemmilleen, ja omaksua puolue kaiken yläpuolella olevaksi ehdottomaksi auktoriteetiksi. (Pelottavaa mielestäni, mutta noinhan ideologia toimii.)

Kirjaa on kiva lukea siksikin, että se avaa mulle näkökulman lapsuuteni poliittiseen maailmaan (josta mulla ei ollut oikein hajuakaan maalaiskodissani) ja vilisee tuttuja nimiäkin. Sanoin muuten jossain kommentissani, että televisio kasvatti mut yhdessä peruskoulun kanssa ja Pennanenhan oli ohjaajana televisioteatterissa. Siihen aikaanhan ei Shakespeare ollut mitenkään muodissa, mutta Pennanen näki sen yhteiskunnallisenkin luonteen ja ohjasi Hamletin 1975. Tässä tämän kommentin loppuun vielä Hamletin repliikki: "Sillä kaikki ylinäytteleminen poikkeaa näyttelemisen tarkoituksesta, joka oli ja on edelleen pitää ikään kuin peiliä luonnon kasvojen edessä, näyttää hyveelliselle sen omat piirteet, pilkata pahuutta ja esittää kunkin aikakauden yleinen henki ja tavat." pkujama

Pöyristyttävää kyykytystä![muokkaa]

En keksinyt nyt sopivampaa kanavaa purkaa omaa kiukkuani siitä, mistä tänään kuulin...Tänään oli toimintatutkimukseni tämän lukuvuoden viimeinen tapaaminen. Näissä kokouksissa tulee aina käsite voimaantuminen lihaksi, ainakin omalla kohdallani, ja samaa mieltä ovat palautekyselyn mukaan muutkin osallistujat, vaikka asian hieman eri sanoin ilmaisevatkin. Pääasian eli eheyttämisen lisäksi kokouksissamme nousee usein "sivuspiraaleja" eli muitakin opettajan työhön liittyviä asioita... Näin keväällä on taas monen pätkätyöläisemme eli pätevän, mutta virattoman opettajan, "tarjottava" itseään monissa työhaastatteluissa ja laitettava hakemuksia vetämään. Se on jo sinällänsä todella raskasta! Mutta vittumaiseksi sen varmasti tekee sellainen, että opettaja kutsutaan tiettyyn aikaan työhaastatteluun työpäivän aikana ja haastattelun lopuksi kehotetaan hakemaan siltä ajalta palkatonta virkavapautta! Siis virkavapaata sen haastattelun takia! (Sori, kirosana, mutta vaikka etsin muuta ilmaisua en parempaa löytänyt) Monet näistä opettajista ovat pyörineet kunnassa jo kymmenenkin vuotta erilaisissa tehtävissä kouluilla, joilla on tarvittu opettajaa. Kesäloman palkkaa ei tietenkään tarvitse heille maksaa. Jotain pitäisi tälle asialle tehdä!! Eikä opettajat tosiaankaan ole ainoita tällä tavalla alistettuja ja hyväksikäytettyjä pätkätyöläisiä.

Päivi, voimaantuneena, mutta tuohtuneena eli valmiina vallankumoukseen (Tää olkoon vappupuheeni)

PS. Ja perhepäivähoitajien olisi ehdottomasti mentävä lakkoon: He tekevät tärkeintä mahdollista työtä melkein pienimmällä mahdollisella korvauksella! Tarvittaisiin vain se lakkokenraali! Ja eihän tämä mun vaahtoaminen tietty mitään auta, jos en tee jotain konkreettistakin. Onko hyviä ehdotuksia?


Kevätretki Pispalaan 13.5.[muokkaa]

Älysin, että Julkisen sosiologian viimeiseksi kokoontumispäiväksi on merkitty pyhäpäivä helatorstai. Mahtaako se olla silloin? Jos on, voisin tehdä ekskursion Tampereelle, sillä perjantaikin on koulusta vapaata ja perhejuhlan vuoksi suuntana on Häme joka tapauksessa sinä viikonloppuna. Joten missä ja mihin aikaan ryhmä kokoontuu? Aika hauska olisi tavata sitä Salama-lukupiiriäkin. Tällainen maalainen janoaa välillä kaupungin kulttuuririentoihin. pkujama

David Foster Wallace ja julkinen sosiologia[muokkaa]

Kirjoitin osallistujille s-postin, jossa "avauduin" omista opettamiseen liittyvistä ahdistuksistani ja liitin s-postin oheen linkin erääseen kirjailija David Foster Wallacen tekstiin, jonka intouduin myös suomentamaan [18]. Tekstissä oli ytimekkäästi jotain sellaista, jonka ovat taatusti sanoneet monet muutkin kirjailijat, teoreetikot ja filosofit (kuka laveammin, kuka runollisemmin, kuka obskurantteihin teorioihinsa kätkien), mutta juuri tuolla viikolla ja tuona päivänä Wallacen teksti "tiesi paikkansa". Ja tämä Eerikin huomautus tähän perään on olennainen: "Wallace määritteli oppimisen tavoitteita niin, että minulle syntyi toive ettei se jäisi kenellekään vain yhdeksi sellaisista teksteistä jonka avulla perustelee itselle tai muille omaa intellektuaalista kelpaavuuttaan, vaan joko henkilökohtaisen kehityksen lähtölaukaukseksi tai jatkamisen kannustimeksi." S-posti viritti vilkkaan s-posti keskustelun, jonka voi ainakin osin siirtää myös tänne keskustelu-osioon. Juha Suoranta 20. toukokuuta 2010 kello 09.28 (UTC)

Reagointia Juhan s-postiin ja Wallacen puheeseen[muokkaa]

Minun huuleni rohtuneet etsii vettä virtaavaa...

Tuo Juhan viesti yhdessä Wallacen puheen kanssa herätti niin monta ajatusta, että voi olla, että tämä tn. pitkä viestini ei ole kovin jäsennelty... Olen itsekin pohtinut, ja tuskaillutkin, hyvin samantapaisten kysymysten parissa; toimintatutkimukseni tähtääkin siksi juuri erityisesti oman työn kehittämiseen, mutta on paljon hauskempaa tehdä sitä näin yhdessä muiden kanssa. Omassa työssäni törmään usein siihen, että ainakin joidenkin oppilaiden kanssa joudun olemaan poliisi, tuomari, vartija, vääpeli ja terapeutti, eikä mikään noista em. varsinaisesti ole ollut kutsumukseni. Minusta on tyhmää käskeä ja komentaa (vaikka vihaisena siihen kykenenkin). Ja yhä uudelleen mietin, mitä pitäisi tehdä toisin, ettei näin olisi. Mutta toisaalta armahdan itseni ja ajattelen, etten ihan yksin ole vastuussa tästä tilanteesta, eikä sitä sen vuoksi ihan yksin tarvitse ratkaistakaan, vaan yhdessä.

Tiedonsiirtämismalli ei ole tosiaankaan toimiva, olen itse siitä kävelevä esimerkki. Koko ikäni olen ihmetellyt, mitten selvisin koulusta kiitettävästi, enkä kuitenkaan muista paljon mitään siitä, mitä minulle opetettiin. Sen muistan, kuinka viidennellä luokalla viisas opettajani vastasi "Onks pakko"- kysymyksiin:"Mitään muuta ei ole pakko tehdä paitsi kuolla." Se on ollut yksi ihan parhaita opetuksia, mitä olen saanut. Lisäksi koulussa oli tosi hienoa oppia lukemaan ja kirjoittamaan, eli taitoihin ja eettisiin kysymyksiin kai pitäisi opetusta painottaa.

Kantin mukaanhan kasvatuksessa tavoitteena on Mûndigkeit, kypsyys, jossa oppilas vapautuu pikku hiljaa auktoriteetista ja ottaa vastuuta omasta kasvustaan ja alkaa käyttää omaa ääntään. Ekaluokkalaisten kanssa kasvatussuhde on tietty vielä aika epäsymmetrinen, mutta se ei ole kuitenkaan niin epäsymmetrinen kuin monesti oletetaan. Olen monta kertaa yllättynyt iloisesti, kuinka viisaita ajatuksia heillä jo on ja kuinka mielellään he keskustelevat. Näitä keskustelevia opetustilanteita pitäisi vain järjestää paljon enemmän, jotta ei oltaisi yhtä epäsymmetrisessä tilanteessa vielä esim. lukiolaisten kanssa.

Kun gradussamme tutkimme parin kaverin kanssa opiskelijoiden arvoja, teemahaastattelumme yhtenä kysymyksenä oli: Millainen on hyvä opettaja? Yksi ystäväni vastasi yksinkertaisesti : Vaativa. Se tuntui silloin hieman poikkeavalta vastaukselta, mutta ilmeisesti se on itselleni jokin "elämänläksy". Törmäsin siihen taas, kun harmikseni huomasin, kuinka paljon oli matikan läksyjä tekemättä, kun en ollut pitkään aikaan viitsinyt tarkastaa niitä. Ilmeisesti ihmisen luontainen laiskuus voittaa ymmärryksen siitä, että harjoittelemalla oppii tai että velvollisuudet ja työnteko itsessään ovat arvoja. Aina pitäisi olla joku pomo joka vahtii. Raskasta ja tylsää "pomolle"! Mutta olen kyllä sitä mieltä, että työntekoa ja ponnisteluakin pitäisi koulussa oppia.

Jotaarkka Pennanen muuten pohtii kirjassaan näitä auktoriteettisuhteita ohjaajan näkökulmasta. Ohjaajallahan ainakin Jotaarkan mielestä pitäisi olla näkemys siitä, mihin suuntaan haluaa juttua ohjata, mutta toisaalta parhaat ideat syntyvät yhteistyössä muiden kanssa, joten pitäisi olla toisaalta vahvatahtoinen auktoriteetti näkemystään toteuttaessaan, mutta samaan aikaan neuvottelutaitoinen ja helposti lähestyttävä. Jotain samaa kai on opettajan työssäkin.

Entä miten opettaa ihmiset ajattelemaan? Ei kai voi tehdä muuta kuin järjestää tilaisuuksia ja tilanteita, joissa on mahdollisuus tehdä havaintoja, joista sitten voi yhdessä keskustella. Lotan ja kumppaneiden Totuusradiohan toimii vähän siihen suuntaan, eli eikös se tosiaankin ole eräänlaista julkista sosiologiaa.

Tehän voisitte siellä Tampereen päässä järjestää vaikka osallistuvaa havainnointia kaupunkikierroksella esim. aiheina, mitä kurjuutta, epäoikeudenmukaisuutta näin, tai mistä löysin rakkautta, kauneutta yms. ja keskustella siitä ja vielä sitten kirjoittaa siitä sinne wikiin, joka meille periferiassa asuville on ainoa paikka osallistua keskusteluun. Oliko tämä naivi ehdotus? Huomaan tosin toimintatutkimuksessanikin, kuinka nihkeästi varsinkin opettajat käyttävät keskusteluympäristöämme netissä, vaikka keskustelu livenä onkin tosi eloisaa.

Wallacen kuvaus tästä joka paiväisestä oravanpyörästä toi mieleen jotenkin elokuvan Rankka päivä (Michaile Douglas). Se on hyvä kuvaus yhdestä päivästä ja siitä miten voi käydä, kun kamelin selkä taittuu. Ennen lopullista pimahtamista olisi tietty viisasta hypätä pois siitä pyörästä ja miettiä, mitä voisi tehdä toisin, minkälaisessa maailmassa haluaa elää ja sitten pala kerrallaan muuttaa toimintaansa siihen suuntaan. Yksinkertaista sanoa, mutta toteutus onkin sitten toinen juttu. Mutta peruna kerrallaan.... Sillä pakkohan ei ole kuin kuolla. Tosi traagista vain on, että jotkut haluavat kuolla enemmin kuin elää. pkujama

Kurssin arviointia ja jatkokehittelyä[muokkaa]

Arviointien koontia Agoralta 20.5.

Hanna esitti arvioiden avaukseksi s-postissa tärkeitä kysymyksiä: "Keskustelun siirtyminen Wikistä sähköpostiin suljettuun listaympäristöön pani miettimään, mitkä ovat Wikin sisällölliset ja toiminnalliset rajat ja onko siksi jotakin, mitä kannattaa miettiä erityisesti, kun pitää kurssia wikissä? Riittääkö se julkisen sosiologian ympäristöksi?"

Listaan tähän asioita, joista tänään (20.5.) viimeisessä tapaamisessa keskustelimme (listaa sopii kommentoida, editoida, jatkaa jne.):

  • Kurssille kunnollinen freimi: esim. artikkeliseminaarin tapaan viisi artikkelia jotka luetaan ja jotka suuntaavat tekemistä (toisaalta tämä ei sulkisi pois "tyhjän sivun" ideaa eli sitä, että wikissä olisi vain otsikko, jos sitäkään, ja myös wiki rakennettaisiin yhdessä "tyhjästä")
  • Kurssi on kurssi eikä vapaata, itseorganisoituvaa opiskelua (kuten aikuiskasvatuksen piirissä)
  • Wikisessiota (2-4 tuntia), jossa harjoitellaan kunnolla Wikiopiston käyttö, luotaisiin tunnukset, tutustuttaisiin "oppimisalustaan"
  • Kurssin suoritustapasessiota (2-4 tuntia), jossa käydään läpi paitsi se, mitä kurssilta odotetaan ja miten toimitaan, myös se, mihin tämä toimintatapa perustuu (projektioppimisen menetelmä, todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, "professorin aika on ohi" [Lyotard, ks. alla], pedagogis-epistemologinen teoria wikipedagogiikasta [suhteessa ns. standardipedagogiikkaan - luento, tentti, essee - joka tullee monille ikään kuin lahjana, kouluputkessa opittuna kulttuurisena laahuksena]).

"When Jean-Francois Lyotard (1984, 53) claimed that "the age of the Professor" is ending, he meant that academic professionals and other experts (in their often exclusive ivory towers) are no longer 'more competent than memory bank networks in transmitting established knowledge, no more competent than interdisciplinary teams in imagining new moves or new games'. Think of the team compiling Encyclopeadia Britannica compared to the team compiling the Wikipedia. Lyotard saw only two options for the future of higher education: 'teaching machines', data banks and sorts providing a passive or 'digestive' option, or a more active version, in which creative teamwork would form the kernel of the production of new knowledge." (Suoranta & Vadén 2010, 111.)

  • Luokkahuoneesta ulos havainnoimaan, harjoittelemaan ilmiöiden kuvaamista ja siristämään sosiologisia silmiä (sociological eyes)
  • Wikiopistossa ei ole rss-feed mahdollisuutta, joka auttaisi seuraamaan keskustelua. Ratkaisuna linkki Wikiopiston sivulta jollekin blogin tapaiselle [FB? Tai jokin muu?], jossa keskustelun seuraaminen ja siihen osallistuminenn on helpompaa.

Juha Suoranta 20. toukokuuta 2010 kello 14.51 (UTC)

Kirkastuu ja valaistuu, maisemat ainakin

Mulla on menossa "ikkunanpesuterapiaa" täällä kotona. Kyllä se jotenkin terapeuttista on, niin kuin työkaverini sanoi. Yleensäkin siivoaminen on mielestäni meditatiivista ja puhdistavaa, sekä ulkoisesti että sisäisesti, jos ei sitten ole neuroottista. Mutta jonkin kimmokkeen senkin alkaminen vaatii, ulkoisen tai sisäisen (tällä kertaa lähestyvät yo-juhlat, eli aika ulkoista, myönnetään). Sellaista kai se on työn kun työn kanssa, esim. tämän wikikirjan kirjoittamisen. Se itseohjautuvuus on hieno sana, mutta kuulostaa jotenkin myös yksinäiseltä puuhalta. "Kanssalaisuus" (Salo, Suoranta 2002) on kivempi sana, ja tämä wikijuttu voisi olla kyllä ympäristö sellaiselle toiminnalle. Hanna ainakin tykkäisi s-postin perusteella jatkaa toimintaa, ja itse olen myös innostunut tästä, sillä onhan tämä, varsinkin meille maalaisille, ikkuna "vähän" laajempaan ympäristöön.

Kurssia ollaan näköjään kehittämässä kurinalaisempaan ja suunnatumpaan muotoon. Ehkä se on tarpeen, vaikka mielestäni oli kyllä kiva, että materiaalia oli niinkin paljon tarjolla jo pääsivulla, mutta ehkä se on sitten juuri runsauden pula, ettei sitten osaakaan tarttua välttämättä mihinkään. Tuo Wallacen puhe ja Juhan kommentti esim. toimivat sen sijaan just hyvänä ärsykkeenä ja kimmokkeena käydä ajattelemaan tiettyä asiaa eri näkökulmista. Mulla on ihan saman suuntaiset tavoitteet toimintatutkimukselleni ensi lukuvuonna, eli avoimen ja vapaan keskustelun ja tutustumisen jälkeen olisi tarkoistus käydä työskentelemään systemaattisemmin ja rajatummin esim. aihekokonaisuus kerrallaan. Ehdotus tuli eräältä ryhmäläiseltä, ja itsestäkin se tuntuu tarpeelliselta. Yksi vuosi on muutenkin tälle omalle toiminnalle ihan liian vähän, varsinkin kun tavoitteena olisi tietynlainen uusi asennoituminen omaan työhön. Mutta mielestäni tällainen avoin formaatti on hyvä aluksi, sen kautta oikeastaan vasta löytyy se, mihin suuntaan toimintaa pitäisi lähteä kehittämään. Joten kiitos tähänastisesta, tämä on hyvä juttu! Ekaluokkalaiset lauloivat eilen tosi reippaasti kevätjuhlassa "Ei kesää voita mikään" ja kesäaikaahan, parasta aikaa, tässä nyt eletään. Hyvää kesää! pkujama