Keskustelu:Mystisten siilien kolo

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Yleinen keskustelu[muokkaa]

Keskustelu A-kohdasta[muokkaa]

Noah

Huomiot:

1. Monikanavaisuus kommunikaatiossa:

Päähenkilö keskustelee kirjoittamalla verkossa, juttelee Skypessä, päivittää Facebook-sivuja sekä saa ja lukee tekstiviestejä.

2. Multitasking eli tehdään monia asioita samaan aikaan:

Päähenkilö käyttää Skypeä, chattaa useammassa ikkunassa samaan aikaan, katselee ja päivittää Facebook-sivua, katselee videota verkossa ja tallentaa sen kirjanmerkkeihin sekä pelaa verkossa.

3. Tiedon hankkimisen keinot:

Facebook-kommenteista etsitään vihjeitä omille epäillyille. Elokuvassa tehdään tietomurto toisen henkilön Facebook-tilille henkilökohtaisten asioiden lukemiseksi, ja muutetaan hänen julkisesti jaettavaa informaatiotaan, jotta päähenkilö näkisi ihmisten reaktiot.


Johtopäätökset:

1. Kommunikoinnin tavat, rytmi ja luonne ovat muuttuneet: Viestintä on monikanavaista ja tapahtuu tietoverkkojen välityksellä. Kasvokkain tapahtuvaan viestintään kuuluva sanaton viestintä puuttuu, joten vihjeitä toisen intentioista joudutaan etsimään eri tavoilla (päähenkilö seuraa aktiivisesti kuvien ja tietojen vaihtumista kommentteja Facebokissa). Toisen ihmisen välttely videossa tapahtuu estämällä hänet Facebookissa. Seuran hakeminen ja uuden keskustelukumppanin vaihtaminen ChatRoulette-palvelussa tapahtuu sekunnin murto-osissa klikkaamalla, ja seuranhakijoiden tarkoitusperät vaihtelevat suuresti.

2. Toimimisen tavat, rytmi ja luonne ovat yleisesti muuttuneet: Toiminta ja tekeminen on hektistä; esimerkiksi soitettu musiikki ja päähenkilön erilaiset toiminnot vaihtelevat nopeasti. Keskittyminen kärsii useamman asian tekemisestä yhtä aikaa. Esimerkiksi ChatRoulette-palvelussa päähenkilön tapaamat kolme nuorta tyttöä haluavat Noahin soittavan kitaraa. Hetken suostuttelun jälkeen aluksi vastahakoinen Noah suostuu soittamaan, mutta tytöt kyllästyvät tähän nopeasti ja haluavat mennä katsomaan elokuvaa.

--VilleTL (keskustelu) 18. syyskuuta 2015 kello 09.58 (UTC)


Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Teemat

1. Nykyisen oppimiskultturin taustaa:

Nykypäivän koulun toimintakulttuuri peräisin brittiläiseltä imperiumilta 300 vuoden takaa, jolloin informaatio kirjoitettiin paperille ja siirrettiin käyttämällä laivoja. Viktoriaanisella ajalla luotiin näin Mitran mukaan ”globaali tietokone” nimeltä byrokraattinen hallintokoneisto. Toinen koneisto, koulut, tuottivat ihmisiä, joista tulisi osa byrokraattisen koneiston osia. Ihmisten tulisi olla identtisiä taidoiltaan, jotta he voisivat toimia missä päin maailmaa tahansa. Imperiumi on kadonnut, mutta sama järjestelmä toimii yhä. Koulujärjestelmä ei ole rikki, se on vain vanhentunut. Voisiko oppimisen tulevaisuus olla ettei kouluja enää tarvita, vaan oppiminen tapahtuu pilvessä eli hajautetuissa ympäristöissä?

2. Oppimiskokeilu:

Mitran kokeilussa köyhille ja tietoteknisiä taitoja vailla oleville lapsille jätettiin tietokoneita vapaasti käytettäviksi. He oppivat käyttämään koneita ja opettamaan toisia niiden käytössä. Koska tietokoneet toimivat englanniksi, lapset oppivat myös englannin kieltä ja sen lausumista. Mitra lisäsi kokeen vaikeutta vaativilla tieteellisillä teksteillä, jotka olivat ainoat aineistot joita pystyi lukemaan tietokoneilta. Oppimistulokset nousivat "30:stä 50:neen" kun lasten seurassa oli aikuinen ihmettelemässä ja kannustamassa heidän osaamistaan.

3. Oppimisen uudistaminen:

Imperiumin aikana tarvittiin ihmisiä, jotka selviytyvät vaikeissa tilanteissa. Uhkatilanteet ja esimerkiksi kokeet aktivoivat aivoissamme alkukantaiset osiot, jotka syrjäyttävät muut. Nykyään pitäisi tehdä suunnanmuutos uhasta nautintoon. Voisiko oppiminen olla tulosta koulutuksen järjestämisestä itse? Tätä voitaisiin tehdä sekä koulussa että sen ulkopuolella. Näin oppimiselle annettaisiin tilaa tapahtua, eikä sitä laitettaisi tapahtumaan. Opettaja laittaisi prosessin käyntiin ja pysyisi sen jälkeen taka-alalla. Tähän tarvitaan tietoverkko, yhteistyötä ja rohkaisua. Olisi tärkeää esittää kysymyksiä joihin oppijat itse etsivät ja keksivät vastaukset. Opettaja heittää kysymyksiä ilmaan, vetäytyy taka-alalle ja ”ihailee” vastauksia. Tärkeintä oppimisessa on näin ihmettelyn ja yhteistyön taito.


Oma arvio:

Mitran oppimisen malli sopii aloitteellisille, motivoituneille ja yhteistyökykyisille oppijoille. Oppijoiden on oltava lisäksi päämäärätietoisia, sekä valmiita ottamaan vastuuta ja kestämään epävarmuutta, koska he ovat itse pääosassa oppimisprosessissa.

Esityksessä ei otettu ollenkaan kantaa ryhmätyöskentelyn tyypillisiin ongelmiin, eli vapaamatkustajuuteen ja oppijoiden osaamisen tason vaihteluun. Yhteistyötä tehtäessä kokonaistekeminen kärsii helposti kun osa yhteisön jäsenistä ei jaa samaa työmoraalia tai innostusta, vaan pyrkii hyötymään muiden toiminnasta. Tämä aiheuttaa motivaation heikkenemistä aktiivisilla jäsenillä.

Samoin tasoerot voivat olla haitallisia. Toiminnassa pitäisikin pyrkiä mieluiten omantasoisten tai siitä hieman edistyneempien seuraan, jotta voisi itse kehittyä. Suuret tasoerot eivät auta kumpaakaan ääripäätä, vaan aiheuttavat molemminpuolista turhautumista. Mitran mallissa korostuvat myös yhteistyötaidot. Tämä voi olla joillekin kipupisteenä, ja estää jopa osaamisen täysimääräisen hyödyntämisen.

--VilleTL (keskustelu) 18. syyskuuta 2015 kello 09.58 (UTC)


Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Hieno ja mielenkiintoinen käytännön esimerkkiketju oppimisesta ja positiivisen palautteen ja rohkaisun voimasta sen taustalla. Yleinen, pakollisia suoritteita vaativa opetustapa vaatii ravistelua, koska erilaiset uhkina koetut asiat (kuten videossa mainittuna kokeet tai rangaistukset) saavat aivot menemään lukkoon eikä oppiminen ole tällöin mahdollista. Uskon tämän pitävän paikkaansa, koska on täysin loogista, että tavallaan nurkkaan ahdistettuna oppimiskyky menee väliaikaisesti pois päältä ja taistele tai pakene -mekanismi aktivoituu. Ihmiset voivat löytää itsestään paljon uusia voimavaroja kun oppimistilanne rakennetaan siten, että oppiminen tapahtuu ikäänkuin luonnostaan siinä sivussa ja yhteisön tukea on jatkuvasti saatavilla. Aivan kuten luennollakin sanottiin, oppiminen on tehokkaampaa jos opiskelija on aidosti kiinnostunut aiheestaan. Olisi huikeaa, jos videolla kuvaillun kaltainen oppimispalvelu pystyttäisiin tuomaan kaikkien saataville myös köyhimmissä maissa.
-BP


Noah

Ihan kamalaa, oli ensivaikutelmani tästä lyhytelokuvasta. Inhoan Facebook-viesteistä tulevia äänimerkkejä, enkä voi käsittää miten joku voisi pitää niitä jatkuvasti päällä. Myös muut toistuvat äänimerkit aiheuttavat ärsytystä, mutta Facebook on pahin. Päällimmäinen ajatukseni on, että onneksi maailma ei vielä ollut tuollainen silloin kun itse olin teini ja onneksi en ole aikuisenakaan oppinut tuollaiseksi sosiaalisen median viestimien suurkuluttajaksi. Sosiaalisen median pikaruokakulttuuri, pakko olla jatkuvasti online. Lyhytaikaisia kohtaamisia, jotka unohtuvat lähes välittömästi. Merkityksetöntä ajan tappamista. Pidän tätä lyhytelokuvaa dystopiakuvauksena nykyajan meiningistä. Tämä kollapsoituu, kun teinipoika tapaa videochatissa teinitytön, jolla ei ole Facebook-tiliä ja tämä katkaisee yhteyden juuri ennen, kun teinipoika ehtii lähettää sähköpostiosoitteensa. Mitä, kaikilla pitäisi olla Facebook-tili? Tavallaan se on absurdia, mutta olen ollut itsekin tilanteessa, jossa olen ihmetellyt miksei joku ole Facebookissa. Lyhytelokuvan teinityttö pitää Facebookia outona tykkäysten keräämisen ja suosituimmuuden hakemisen takia, varsinkin jos se liittyy kyseenalaisiin päivityksiin. Ymmärrettävä pointti, mutta voihan Facebookia käyttää myös vain ihmisten yhteystietojen keräämiseen ja yksityisviestien lähettämiseen tarvittaessa, sekä pysyäkseen ajan tasalla erilaisten tapahtumien suhteen. Pakkohan niitä päivityksiä ei ole tehdä eikä toisten päivityksiä lukea.

Toisaalta tuo Facebook-tilitön teinityttö kuitenkin juttelee videochatissa tuntemattoman henkilön kanssa, itse pitäisin sitä paljon arveluttavampana kuin Facebookissa olemista. Tuntematon henkilö voisi halutessaan laittaa keskusteluvideon Youtubeen ja siitä voisi tulla alle puolessa tunnissa armottomasti leviävä viraalihitti, jota ei saisi poistettua netistä millään. Nuoret eivät tällaista välttämättä ymmärrä, Briteissä onkin käyty iRights-kampanjaa [1] sen puolesta, että alaikäiset voisivat poistaa netistä oman menneisyytensä tarvittaessa. Jos tällainen nettimenneisyyden poistomahdollisuus tulisi, herää kysymys olisiko 18 ikävuoden rajapyykki tässä yhteydessä kuitenkin liian vähän? 18-vuotiaan mieli kuitenkin kehittyy vielä ja ihmisaivot ovat rakenteellisesti täysin kehittyneet vasta 25-vuotiaana [2,3].

[1] http://www.hs.fi/ilta/29072015/a1438137905042
[2] http://www.hs.fi/ulkomaat/a1379986963995
[3] Roskalinkkien suodatin esti minua lisäämästä suoraa linkkiä pdf-tiedostoon, joten pyydän googlettamaan "Aivohuolto asiantuntijatyössä", sillä pitäisi löytyä työterveyspsykologi Susanna Mäkisen tekemä 18-sivuinen julkaisu.
-BP


Itsekin mietin tuota kohtaa Noah:ssa, jossa päähenkilö keskustelee elokuvan lopuksi tytön kanssa jolla ei ole Facebook-tiliä. Suora videoyhteys omaan kotiin satunnaiselle palvelun käyttäjälle vaikuttaa yksityisyyden kannalta huomattavasti riskialttiimmalta ratkaisulta kuin Facebook. Toisaalta tämähän ei tainnut hänen Facebook-kritiikkinsä kohde ollakaan, vaan "tykkäysten ja suosion kalastelu". Mitä tulee tähän Facebook-kritiikkiin, niin samantyylisesti myös elokuvassa nähdyssä ChatRoulettessa keskimääräinen käyttäjä hakee todennäköisesti "tykkäyksiä" ja "suosiota", joita kyseinen tyttö myös päähenkilöltä sai heränneen kiinnostuksen muodossa. Toisaalta elokuvassa nähdyistä henkilöistä osa haki selvästikin "anti-tykkäyksiä" käyttäytymällä vihamielisesti.
--VilleTL (keskustelu) 23. syyskuuta 2015 kello 14.27 (UTC)

Totta. Melko ristiriitaista kyllä. Ehkä elokuvan hahmo koki tuollaisen videoyhteyden kautta saadun palautteen vastaanottamisen riittävän paljon normaalielämää muistuttavaksi, eikä huomannut siksi häiriintyä.
-BP


En nyt tahtoisi tässä hirveästi lähteä toistamaan jo sanottua (BP ja Ville kun jo aika hyvin tiivistivätkin videoiden keskeiset sisällöt), mutta tässä joitakin omia ajatuksia.

Noah

Olen samaa mieltä BP:n kanssa, itsekin koin tämän lyhytelokuvan dystooppisena kuvauksena nykyajan internet-kulttuurista. Pitkälti juuri Facebookin ansiosta esimerkiksi anonymiteettiä ei enää pidetä samanlaisena internetin perusarvona kuin aikoinaan. Ennen henkilötietojen julkaisemisesta muistettiin aina varoittaa lapsia ja nuoria – nykyään moni julkaisee lähestulkoon koko elämänsä Facebook-seinällään. Itse olen edelleen sen verran varovainen yksityisyyteni suhteen, että mietin aina tarkkaan, minkä verran informaatiota itsestäni haluan netissä julkaista. Facebookistakaan minua ei löydy, osittain juuri yksityisyydensuojakysymysten vuoksi sekä myös ihan vain siksi, ettei kärsivällisyyteni riitä sosiaalisen median jatkuvan informaatiotulvan seuraamiseen. Toinen tärkeä pointti oli tuo Villen mainitsema multitasking: elokuvassa samanaikaisesti tehdään tietokoneella montaa eri asiaa ja kuormitetaan näin ihmisen rajallista keskittymiskyvyn resurssia liikaa. Ei ihme, että internetin parissa kasvaneita nuoria joskus puoliksi leikillään ADHD-sukupolveksikin kutsutaan. (Tunnistan itsessänikin kyseisiä piirteitä häiritsevän paljon, vaikken olekaan kasvanut aivan nuoresta asti huippunopeiden verkkoyhteyksien äärellä.)

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

On totta, että omaehtoisella ja päämäärätietoisella oppimisella saavutetaan parempia ja pysyvämpiä tuloksia kuin nykymuotoisessa koulujärjestelmässä voidaan saada aikaiseksi. Standardisoidut oppimäärät takaavat korkeintaan sen, että oppilaat opettelevat etukäteen määritellyt kokonaisuudet kokeeseen mennessä ja monessa tapauksessa unohtavat opitun pian koetilanteen jälkeen. Esimerkiksi kielten opiskelussa vapaa-ajallaan ja harrastuksissa kieltä käyttävät nuoret oppivat sitä paljon sujuvammin ja tehokkaammin kuin ainoastaan koulussa kieltä käyttävät. Arvosanakeskeinen opetusmenetelmä motivoi parhaiten suoritusorientoituneita opiskelijoita, jolloin muiden vahvuudet voivat jäädä helposti käyttämättä.
-- Akadora


Akadora kirjoitit vapaa-ajalla tapahtuvan oppimisen tehokkuudesta. En tiedä miten nykyisin lapsia ja nuoria opetetaan tietotekniikkataidoissa ja esimerkiksi sosiaalisen median käyttämisessä, mutta epäilemättä valtaosa em. taidoista perustuu koulun ulkopuoliseen ja omaehtoiseen tekemiseen. Tämä herättääkin kysymyksen siitä, ovatko koulumaailma ja koulun ulkopuolinen elämä liiaksi erillään toisistaan? Luonnollisesti kaikessa koulun ja vapaa-ajan ei tarvitse olla samansisältöisiä, mutta jos nykyisessä informaatioyhteiskunnassa tarvittavien taitojen oppiminen on pitkälti lasten oman ajankäytön varassa, niin ei tilanne voi olla ihanteellinen. Toisaalta tuntuu vähän jopa huvittavalta kuvitella opettajan opettavan lapsille jotakin sellaista missä he monesti voivat olla opettajiaan osaavampia.
--VilleTL (keskustelu) 23. syyskuuta 2015 kello 21.44 (UTC)

Akadora, harmillisen totta kyllä tuo ettei anonymiteettiä netissä pidetä enää arvossaan. Eräällä kurssilla meidän piti kehittää kuuden hengen ryhmässä Finnan nettisivuille sosiaalista rikastamista ja muille ryhmäläisille olisi ollut varsin ok luoda käyttäjäprofiileista oletusarvoisesti hyvinkin avoimet. Olin ainoa, joka vänkäsi vastaan ja halusinkin sitten vastuualueekseni yksityisyysasioiden suunnittelun :P Oon myös halunnut minimoida itsestäni löytyvän tiedon määrän netissä, enkä ole liittynyt LinkedIniinkään juuri siksi, että koen tuon omalle nimelle kerääntyvän julkisen näkyvyyden ongelmalliseksi. Facebookissakin olen ollut aina keksityllä nimellä.
Tuo keskittymiskyvyn häiriintyminen on tärkeä pointti. Itse ainakin huomaan, että tämä sosiaalisen median aikakausi on muokannut jo ennestäänkin surkeaa keskittymiskykyäni huonompaan suuntaan. On vaikea keskittyä tietokoneella ollessa yhtäjaksoisesti pitkään johonkin tiettyyn asiaan ja liian houkuttelevaa avata Facebook, sehän on vain klikkauksen päässä. Ylen artikkelissa lastenpsykiatrian erikoislääkäri Pertti Rintahaka kiteyttää ”keskittymiskyky ei ole todennäköisesti muuttunut, mutta se joutuu jakautumaan niin moneen eri alueeseen (…) ja luulen, että kaikkein eniten sitä vie nimenomaan some, joka on joka paikassa.” Itse olen todennut, että on parempi sulkea sosiaalisen median ikkunat selaimesta, jos haluaa saada oikeasti jotain aikaan esimerkiksi opiskeluissa. En voisi kuvitellakaan, että mulla olisi vielä joku älypuhelin, joka vilkkuisi ja piippaisi Facebook-tapahtumien takia... :S
Lastenpsykiatrian erikoislääkäri Pertti Rintahaan näkemyksiä sosiaalisen median vaikutuksesta:
http://yle.fi/uutiset/paikalla_mutta_ei_lasna_-_some_heikentaa_etenkin_nuorten_keskittymiskykya/6557458
-BP


Mietin tuota anonymiteettiasiaa Internetissä. Ymmärrän hyvin nuo mainitut tietosuojanäkökohdat, mutta esimerkiksi verkkokeskusteluissa ja muussa vastaavassa itse suosisin mahdollisimman avointa ja julkista esiintymistä. Omilla kasvoilla ja nimellä kirjoittamisen pitäisi ainakin lähtökohtaisesti parantaa keskustelun laatua ja hillitä ylilyöntejä. Mikään automaatti tämä ei tietenkään ole, ja verkko on täynnä ihmisten omalla nimellään ja kuvallaan kirjoittamia älyttömyyksiä.

Asiassa on myös toinen pointti, sillä nimimerkkikirjoittelu ja omalla nimellään kirjoittaminen voivat toimia monella jakajana siinä kuinka suhtautua kirjoituksiin verkossa. Itse ainakin suhtaudun lähtökohtaisesti eri tavalla nimimerkillä kirjoitettuun kuin omalla nimellä kirjoitettuun tekstiin. Toisaalta, kuten aiemmassa kappaleessa kirjoitin, tämä ei välttämättä ole mikään laadun tae, mutta se toimii ainakin merkkinä siitä, että henkilö on valmis seisomaan sanojensa takana. Ymmärrettävästi tämä voi tuottaa joissakin tapauksissa ongelmia, ja anonyymina toimiminen voi olla joskus käyttäjälle järkevämpi vaihtoehto. Toisaalta esimerkkejä löytyy, joissa ihmiset ovat oikeustoimien uhallakin paljastaneet avoimesti tärkeäksi pitämiään asioita julkisuuteen, ja joutuneet tämän vuoksi hankaluuksiin. Tunnetuin esimerkki viime vuosilta on varmasti Edward Snowden, mutta myös Sveitsin pankkisalaisuuden rikkonut Rudolf Elmer joutui oikeuteen toimistaan.

Olen miettinyt aiemminkin verkkokeskustelun ja perinteisen kasvokkain käytävän keskustelun eroja. Päädyn aina lopulta samaan kysymykseen eli miksi verkkokeskustelun pitäisi olla jotenkin oleellisesti erilaista kuin muun keskustelun? Toki verkkoympäristö luo omat erityspiirteensä, mihin esimerkiksi viittasin omassa Noah-analyysissäni. Anonyymikirjoittelua voisi periaatteessa verrata lehtien yleisöosastokirjoituksiin, joissa tasollisesti huonoimmat jutut tulivat lähes poikkeuksetta nimimerkillä kirjoittavilta. Tämän vuoksi esimerkiksi sanomalehdet siirtyivätkin jo vuosia sitten käytännössä kokonaan vain omalla nimellään kirjoitettujen juttujen julkaisemiseen.

Jos taas anonyymikirjoittelua vertaisi suulliseen viestintään, niin vastaava esimerkki voisi olla vaikkapa jossakin yleisötilaisuudessa tapahtuva välihuuto. Tarkemmin vielä niin, että sen tekisi naamioituneena tai muuten tunnistettavissa olematta. Tämänkaltaisen viestinnän painoarvo on todennäköisesti monien silmissä pieni.
--VilleTL (keskustelu) 5. lokakuuta 2015 kello 16.43 (UTC)


Noah

Yhdyn edellisiin kommentteihin. Lisäilen omia, jos tulee vielä jotain "uutta"/ennen mainitsematonta mieleen. Alla (toivottavasti keskustelua herättäviä) kysymyksiä, joita nousi videosta mieleen:

  • Video antaa ”tyypillisen” kuvan amerikkalaisista nuorista: on-off-suhteet, alkamiset ja jättämiset kevyin perustein, taineillä ”monta rautaa tulessa” samaan aikaan. Totta vai vaan mediateollisuuden tuotteista poimittua fiktiota?
  • Mikä/mitä on tietäminen nykyään? Voitko sanoa tietäväsi jotain, vaikka saat tiedon käyttöösi netin/muun lähteen avulla? -> Noah väittää tietävänsä Radioheadin laulajan, vaikka löytää tiedon netistä hakemalla
  • tämän päivän kommunikaatio; missä se tapahtuu? netissä; ihmiset olettavat että kaikilla on Facebookit ja/tai Twitterit, Instagramit, Skypet, kaikki… ja sitten on meitä, joilla ei ole mitään (tästä mainittiin jo, mutta ainakin itseäni kiinnostava aihe :) )
  • sosiaalisuus, mitä se on? (nykyään) mitä sen pitäisi olla? kuka sen määrää?
  • Noah on stalkeri tajusi hän sitä itse tai ei (koska hän rikkoo toisen ihmisen tietoturvaa; AIVAN SAMA, mikä on tällaisen teon motiivi, stalkkausta kaikki tyynni - ja väärin toista kohtaan, mielestäni myös alaikäisten tapauksissa, mistä pääsemmekin siihen jännään dilemmaan, että vanhemmilla on "oikeus"/velvollisuus olla perillä alaikäisten lastensa elämästä, turvallisuudesta yms., mutta sitä kuitenkin tehdään tuon edellä mainitun yksityisyydensuojan & -oikeuden (joka mielestäni todellakin on ihmisoikeus, joka kuuluu kaikille ja kaikenikäisille - että näin)
  • *Facebook & netti muuttaa ihmisiä; käyttäytymistavat & -koodit, joilla netissä pelataan, ihminen joutuu samaan muottiin monien muiden kanssa (tykkäykset & muut lähes identtiset reagointitavat muiden kanssa; esim. Facebookissa lähinnä hehkutetaan positiivisia juttuja, alaspäin peukku puuttuu!), massojen mielipiteet vievät ihmiset mukanaan, persoonallisuus ja yksityisyys pääsevät unohtumaan & hukkumaan, mikä on ironista, koska monet sivut on nimenomaan suunniteltu ihmisten yksilökohtaisia mieltymyksiä & niiden toteuttamista silmällä pitäen, mutta loppujen lopuksi kaikki ovat joko samalla tavalla persoonallisia tai kasvottomia kuin kaikki muutkin

Huh huh, nyt tuli paljon aivopieruja yms. (mutta toivottavasti myös asiaa) tajunnanvirta -tekniikalla, mutta toivottavasti saatte selvää. ~pacwoman

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Tosi mielenkiintoinen aihe ja tykkäsin luennoitsijasta :) >random omat kommentit< Mieleen pulpahtaneita keskustelunvirikkeitä:

  • mistä oppiminen tulee?
  • mitä taitoja nykyään tarvitaan? Ehkä lähinnä lukutaito, koska koneet hoitavat laskemisen ja kirjoituksen (kirjoitusmerkit/kieli tosin täytyy tuntea ja konetta osata käyttää)
  • the hole in the wall; Mitra vei koulun viereiseen slummiin tietokoneen nähdäkseen, mitä tapahtuisi: lapset oppivat käyttämään sitä itsenäisesti, samoin eräässä syrjäisemmässä kylässä; he oppivat itsenäisesti englantia; 9 kuukaudessa lapset yltäisivät itsenäisesti tietokonetaidoiltaan länsimaisen sihteerin tasolle (*mikä kaikki tässä voi olla takana? helppokäyttöisyys? uteliaisuus? avoimuus oppimiselle yms. tms.? olisivatko aikuiset yltäneet samaan vai onko lapsilla parhaat oppimisen edellytykset? kenties, mutta toisaalta nykyään puhutaan "elinikäisestä oppimisesta" - mielipiteitä?)
  • mikä ylipäätään motivoi oppimaan?
  • uusi ”pedagoginen metodi”: ”opettaja” sanoo lapsille ettei osaa auttaa/ei tiedä vastausta heidän kysymykseensä - näin motivoiden heitä oppimaan itse? *pitäisikö ottaa laajemmin käyttöön?
  • minkälaisia oppimismetodeita nykyään ja tulevaisuudessa on käytössä?
  • onko tietäminen tulevaisuudessa tarpeellista? ei kai välttämättä, kunhan tietää, mistä hakea tietoa? - mainitsin jo Noahin kohdalla, mutta mielipiteitä?
  • erilainen arvostelusysteemi olisi paikallaan? ei varsinaisia kokeita vaan asioiden oppimista & niiden ymmärrystä testattaisiin muilla, vähemmän ”uhkaavilla” tavoilla. Potentiaalisista suorituksista ja taidonnäytteistä voisi saada rakentavaa palautetta yms., joka motivoisi(?) oppilaita ennemmän kuin nykyinen numerosysteemi ja myös aiheuttaisi vähemmän kilpailua (hankalampi vertailla "tuloksia" kun ei ole numeropohjainen arvostelu - eihän se kilpailun mahdollisuutta kokonaan eliminoi, mutta ehkä lievittäisi(?), mikä olisi hyväksi (ainakin joidenkin) oppilaiden henkiselle terveydelle - tosin se tietenkin edellyttäisi muutoksia järjestelmään (joka menisi aikas lailla uusiksi?) ja luultavasti hankaloittaisi & raskauttaisi opettajien työsarkaa - mielipiteitä & kommentteja?).

-> opettajan tulisi laittaa oppimisen pyörät liikenteeseen, mutta astua siten taka-alalle ihailemaan sen tapahtumista pomottavan ohjailemisen sijaan <- -potentiaalinen opetusmetodi

Pähkinöitä purtavaksi. ~pacwoman


Hyviä kysymyksiä. En nyt ihan kaikkiin ala kommentoimaan, muuten tästä tulee romaani :D Oon myös monesti miettinyt, millaista elämä olisi jos en olisi Facebookissa ja kuinka sosiaalisen median ulkopuolella elävät ihmiset ylläpitävät ihmissuhteitaan. Käytännössä mulla ei ole useimpien Facebook-kavereideni puhelinnumeroita eikä osoitteita, eli Facebookista lähtemisen myötä häviäisi hurja määrä kontakteja. En välttämättä enää saisi tietoa itseäni kiinnostavista tapahtumista. On myös paljon pienempi kynnys ottaa ihmisiin yhteyttä yksityisviestillä Facebookin kautta, kuin soittaa tai lähettää tekstiviesti. Facebook-kaveriksi pyytäminen on paljon helpompaa kuin puhelinnumeron kysyminen. Toisaalta olen elänyt myös aikaa jolloin kenelläkään ei ollut matkapuhelinta, eikä elämä ollut kovin ongelmallista vaikka ainoat yhteydenpitotavat olivat lankapuhelin, kirjeposti ja vierailu ilman ennakkoilmoitusta.

Tästä päästään myös siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, kuinka paljon sosiaaliseen mediaan luomamme kuva itsestämme (tai sen puuttuminen) vaikuttaa nykyään muiden ihmisten käsitykseen meistä? Muistan useammankin Facebook-kaverini joskus julistaneen siivoavansa kaverilistoiltaan pois sellaiset tyypit, jotka vaan roikkuvat Facebookissa mutta eivät ikinä kerro mitään itsestään. Sisältyykö Facebookissa olemiseen siis jokin velvoite tehdä päivityksiä? Päivitysten laatu on myös tärkeää: eihän kukaan jaksa lukea kuin korkeintaan 2-4 rivin mittaisia päivityksiä, paitsi ehkä sitten jos niiden yhteydessä on jokin kiinnostava kuva. Päivityksiä ei saa tulla myöskään liian usein, niiden pitää olla riittävän mielenkiintoisia eivätkä ne saa sisältää aineksia, joista seuraajat pahoittavat mielensä. Hankalaksi menee. Itse en ole ikinä jaksanut olla kovin aktiivinen päivittäjä, teen päivityksiä nykyisellään ehkä 0-5 kertaa kuussa. Onko vähemmän Facebook-näkyvyyttä saava eli harvemmin päivittävä ihminen epäkiinnostavampi? Onko ihmisistä outoa, ettei heillä ole enimmäkseen mitään käryä siitä mitä minulle kuuluu, elleivät he kysy? Kuitenkaan ihmisillä ei ehkä nykyään ole kaikkien kiireidensä keskellä yleensä aikaa kuunnella kovin pitkiä kuulumisia, joten on helpompaa jos niitä on jo luettu Facebookista.

Andrew Stephen ja Keith Wilcoxin tekivät vuonna 2013 tutkimuksen sosiaalisen median vaikutuksista ihmisten käyttäytymiseen. Tutkimustuloksissa vaikutuksiksi mainitaan kontrollin menetys, ylipaino ja velkaantuminen. Vain viiden minuutin somevierailu kohensi tutkimuksen mukaan käyttäjien itsetuntoa niin, että he tulivat impulsiivisemmiksi. Eivätpä nämä luetellut asiat lopulta tunnu niin kaukaa haetuilta. Facebookissa saattaa helposti tulla oltua vahingossa tunti tai pari, ajantaju katosi eli kontrolli lähti. Enimmäkseen Facebookissa oleminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että selaimessa on auki paljon muitakin ikkunoita eli Facebookissa oleminen ei ole se pääasia, mutta se ruokkii nettisurffailun jatkumista tarjoamalla jatkuvasti uusia virikkeitä seuraaviin hakuihin ja selaamisiin. Eikä ole ihme, jos ylipainoakin kertyy runsaan sosiaalisen median käytön aiheuttaman ylimääräisen istumisen seurauksena. Ainakin itse olen usein syyttänyt Facebookia siitä, että istun tietokoneen ääressä liikaa. Facebookin käytöllä on myös vaikutusta nettiostokäyttäytymiseen, koska se jatkuvasti tarjoaa uusia, minulle kohdennettuja mainoksia joita klikkailen. Olen myös monen tuotemerkin seuraaja Facebookissa, joten saan heti omaan uutissyötteeseeni kaikki tuotevalmistajien tekemät uudet julkaisut ja tämä on usein johtanut rahanmenoon. Myös kavereideni omilla Facebook-sivuillaan julkaisemat päivitykset ja kuvat käsittelevät usein ohimennen erilaisia tuotteita, jos ei aivan suoraan niin ainakin kuvissa voi näkyä jokin kiinnostava tuote, josta päästään siihen että saatan mennä katsomaan olisiko tuolla tuotevalmistajalla minullekin jotain kiinnostavaa ostettavaa. Facebook-elämä siis yllyttää kuluttamaan, eli palvelun kehittäjät ovat onnistuneet tarkoituksessaan.

Dr Andrew Stephen (University of Pittsburgh) ja Dr Keith Wilcoxin (Columbia University in New York) tekemää, yli 1000 Facebook-käyttäjää käsittävää tutkimusta esittelevä artikkeli (koko tutkimus löytyy linkin takaa artikkelin alaosasta): http://www.sciencedaily.com/releases/2013/01/130114133353.htm
-BP


Mun näkemykseni on, että oppiminen syntyy motivaation ja kiinnostuksen myötä. Motivoiva tekijä voi olla positiivinen kuten yhteisöltä saatu kannustava palaute, tai negatiivinen, esimerkiksi jokin pakkotekijä kuten pakko saada opintopisteitä. Asia pitää kokea jotenkin tärkeäksi, jotta sen voi oppia. Oppimista helpottaa jos siihen liittyy jokin oma oivallus, eli jonkinlainen löytäminen tai keksiminen. Oppimistuloksen lopullinen syvyys riippunee jossain määrin myös siitä kuinka tärkeäksi opittava asia on koettu, mutta yksilölliset taipumukset, ympäristö ja monet muut tekijät vaikuttavat myös. Oppimista käsittelevälle sivulle Wikipediassa on listattuna tärkeiksi opittaviksi taidoiksi metakognitio, mediakriittisyys, ajanhallinta, tiedonhankintataidot, sosiaaliset taidot sekä väittely- ja perustelutaidot. Siinähän ne tärkeimmät, lisäisin tuohon ehkä vielä suhteellisuudentajun, koska raha-asioiden järkevä hoitaminen tai maailmanmenon syvempi ymmärtäminen ei onnistu ilman sitä.

Uskoakseni tietäminen on tarpeellista tulevaisuudessakin, koska aina ei ole aikaa tai mahdollisuutta hakea tietoa. Erilaisen arvostelusysteemin tarpeellisuus on mielestäni vähän kaksipiippuinen juttu. Olisihan tavallaan huojentavaa, jos kaikki arvosteltaisiin vain hyväksytty/hylätty -asteikolla, koska silloin olisi todennäköisemmin aina mahdollista päästä läpi jos on vain yrittänyt. Toisaalta sitten esimerkiksi työhönottotilanteessa olisi vaikeaa vertailla työnhakijoiden papereita, kun todistuksessa olevan sanallisen arvioinnin luonne saattaisi riippua myös arvion tekijästä (ja jos ei riippuisi, niin sittenhän sille olisi oltava olemassa jonkinlainen hierarkinen standardointi, jolloin olisi jo aivan sama käyttää numeroarviointiakin). Ala-asteen 1.-2. luokilla oli käytössä pelkästään sanallinen arviointitapa, silloin se tuntui todella tylsältä. Nykyään taas olen huomannut, että haluaisin saada numeron lisäksi myös sanallisen palautteen. Ehkä pahin negatiivinen asia onkin tentti, josta on pakko päästä läpi? Painottaisin enemmän ehkä vaihtoehtoisia suoritustapoja, kuin sen numeroarvioinnin muuttamista.

The Hole in the Wallin lasten hyvän oppimisen taustalla lienee ainakin se, että kyseessä oli uusi ja hieno asia, joka tavallaan myöskin toimi heille ehkä eräänlaisena todellisuuspaon muotona olemalla täysin erilaisesta maailmasta repäisty objekti. Samantyyppisiä seikkoja voi olla taustalla myös siinä, että nykyään lapset oppivat kännyköiden, tablettien ym. käytön helposti – tosin nykyään varmaan taustalla on myös jonkinlainen yhteisöllinen paine oppia, kun kaikilla muillakin on hienot mobiililaitteet? Oma vapaus lisää luovuutta ja uteliaisuutta, yhteisön paine taas turhautumista. Ehkä osa lapsista on kuitenkin sellaisia, jotka kokevat tämän mobiililaitteiden täplittämän kulttuurin rasittavaksi? Varsinkin tilanteissa, joissa siitä syntyy eriarvoisuutta – esimerkiksi jos koulussa oletetaan, että kaikilla on älypuhelimet ja niitä hyödynnetään opetuksessa? Mielestäni älypuhelimia / tabletteja ei pitäisikään hyödyntää kouluopetuksessa, ellei sitten koulu ole hankkinut tasavertaisia laitteita kaikille. Koulumaailmassa mobiililaitteet toimivat statussymboleina ja jakavat oppilaat selkeästi hyvä- ja huonompiosaisiin. Nykyään peruskoulussa sallittu omien laitteiden hyödyntäminenkin on ongelmallista, koska sekin vahvistaa tätä oppilaiden keskinäistä luokittelua ja nokkimisjärjestystä. Olisikohan paras ettei peruskoulun aikana saisi ottaa mitään älylaitteita edes mukaan kouluun, paitsi jos ovat koulun hankkimia? Varsinkin, kun älypuhelimet ovat nykyään koulukiusaamisessa yleensä aika merkittävässä osassa.

Tämä lähti nyt vähän rönsyämään, mutta nämä ovat mielestäni mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita. Linkitän vielä muutaman artikkelin, vaikka voi olla että olette ne jo joskus lukeneetkin.

Älylaitteiden ongelmallisuudesta koulussa:
http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/260778-opettaja-omat-laitteet-koulussa-kiellettava
Nettikiusaamisen muotoja:
http://yle.fi/uutiset/nuorten_kiusaaminen_whatsapp_syrjaytti_tekstiviestit/7040997
http://yle.fi/uutiset/ulkonaon_haukkumista_ja_whatsapp-ryhmassa_vakisin_pitamista__alakoululaiset_kokevat_monenlaista_kiusaamista_netissa/7959329
-BP


Pacwoman, Noahin tekemä stalkkaus eli toisen henkilön Facebook-tilille murtautuminen olisi ainakin Suomessa myös rikollista toimintaa. Kyseessä on viestintäsalaisuuden loukkaus: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2000/20000531#Pidp1010720

Mitä tulee oppimisteemaan, niin itse tykkään numeroarvostelusta. Se saa opettelemaan asiat, ja tuntuu myös hyvältä saada hyviä arvosanoja. Se on siis palkitsevaa. Pelkkä hyväksytty/hylätty tai hyvät tiedot/tyydyttävät tiedot saavat aikaan helposti välinpitämättömyyttä, varsinkin kun kaikki opeteltavat asiat eivät voi olla sellaisia joihin olisi omakohtaista innostusta. Useimmat innostuksen kohteet ovat itse asiassa sellaisia, joilla ei juuri opiskeluiden kanssa ole tekemistä, ellei niitä sitten käytä esimerkiksi tutkimuskohteena tms.

Voisivatko The Hole in the Wall:in köyhät lapset ymmärtää jo, että tietokone ja sitä kautta oppiminen voisi olla mahdollisuus oman elämänsä parantamiseen? Suurin osa kiinnostuksesta on todennäköisesti uutuuden viehätystä ja uteliaisuutta, mutta voisiko mukana olla myös jo noin välineellistäkin ajattelua? Ajatus on ainakin kiehtova.
--VilleTL (keskustelu) 5. lokakuuta 2015 kello 16.38 (UTC)


LUKEKAA TÄMÄ:

Uusi keskustelupalsta liittyen Moduuliin 1 löytyy Linkeistä Moduuli 1 -otsikon alta. SELVYYDEN VUOKSI EHDOTTAISIN, ETTÄ TEHDÄÄN TÄMMÖINEN JOKAISELLE (10) MODUULILLE. ...koska jos se kaikki sälä laitetaan tänne saman keskusteluotsikon alle, meillä on muutaman viikon päästä hehtaaritolkulle tekstiä täällä, joka näyttää (todennäköisesti) hemmetin kököltä. Kiitos >caps lock myös selvyyden vuoksi, en vihaa ketään teistä<


Erittäin hyvä idea ja kiitos toteutuksesta!
--VilleTL (keskustelu) 5. lokakuuta 2015 kello 16.34 (UTC)