Keskustelu:Mystisten siilien kolo/Keskustelu 7

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ken Robinsonin videolla mietittiin koulutuksen haasteita nykymaailmassa, jossa taloudellisiin ja kulttuurisiin vaatimuksiin joudutaan vastaamaan menneisyyden työkaluja käyttäen. Koulutuksen rooli on myös muuttunut, sillä aiemmin se takasi työpaikan ja toimeentulon. Nykymaailmassa tilanne on erilainen. Mielestäni on hieman huvittavaa, että aiemmin esimerkiksi ylioppilastutkinto on voinut taata hyvän työpaikan ja pitkän uran, maisterin tutkinnosta puhumattakaan. Tämän vuoksi aiemmin on uskaltanut ottaa opintolainaakin eri tavalla, sillä velkasuhde on ollut vain tilapäistä ja lainan on voinut maksaa pois työllistyttyään. Epävarmassa nykytilanteessa jopa kymmenien tuhansien velkasumma ei ymmärrettävästi houkuttele lainan ottamiseen.

Robinsonin videolla oli paljon samoja teemoja kuin A-osiossa nähdyllä Sugata Mitran luennolla: Koulujärjestelmämme on luotu menneisyyden tarpeita varten ja sitä pitäisi uudistaa vastaamaan tämän päivän tarpeisiin. Ajatus kaikkien kouluttamisesta oli aikanaan vallankumouksellinen, nyt molemmat haluaisivat tehdä vallankumouksen koulujärjestelmän sisällä. Vallitsevia käsityksiä oppimisesta pitäisi muuttaa, sillä kaikki ihmiset eivät sovi vanhojen käsitteiden sisään. Nähdäkseni tässä on kyse itse muutoksen aikaansaamisen lisäksi myös siitä mitä halutaan muuttaa. Aiemmin haluttiin muuttaa ihmisiä vallitseviin ihanteisiin ja järjestelmään sopiviksi. Nyt halutaan muuttaa koulua, koska kaikki eivät ole mahtuneet vallitseviin ihanteisiin, ja koulun olisi myös vastattava paremmin muuttuneen maailman vaatimuksiin.

Nykymaailmassa vallitseva hektisyys ja informaatiotulva ovat haastaneet perinteisen koulujärjestelmän. Näin koulun ja koulun ulkopuolisen elämän ero vaikuttaa sovittamattomalta, joka tuottaa oppilaille vaikeuksia sopeutua koulun erilaiseen ympäristöön. Asiasta on käyty viime aikoina keskustelua myös Suomessa. Yle uutisoi Suomen Akatemian tutkimuksesta koskien ”kyynisten nuorten sukupolvea”, jonka jäsenistä moni on kyllästynyt ja uupunut koulunkäyntiin. Ongelmana näillä nuorilla on ollut koulun merkityksen katoaminen ja koulun eroavaisuudet suhteessa digitaaliseen maailmaan. Näin on syntynyt kuilu oppilaiden omien oppimiskäytäntöjen ja koulussa vallitsevien käytäntöjen välille. Koulun merkitystä pitäisikin luoda yhdessä niin, että kouluissa huomioitaisiin paremmin nuorten omat tarpeet ja toimintatavat. Koulujen tulisi myös pyrkiä ottamaan paremmin huomioon oppilaiden omat vahvuudet. Näin heitä voitaisiin paremmin valmistaa kohtaamaan nykymaailmaan liittyvät haasteet ja epävarmuus.

Toinen Ylen uutinen koski lasten ja nuorten stressinsietokyvyn puutetta, joka aiheuttaa väsymystä ja voimattomuutta. Jutussa haastatellun psykologi Keijo Tahkokallion mukaan ilmiö johtuu pysyvien asioiden puuttumisesta niin koulusta kuin kotoa. Hän katsoo erityisesti teknologian nousun isoon rooliin tuoneen mukanaan muutoksen.

Mielestäni Tahkokallion ajatukset sopivat hyvin yhteen wikioppimista kohtaan aiemmissa moduuleissa esitettyyn kritiikkiin. Hänen mukaansa ongelma on se, että silloin kun lasten toivomukset muuttuvat aikuisten toivomuksiksi annetaan kuva, että olisi olemassa jokin ”helppo tie”, jossa lapset saavat vapaat kädet ja he löytävät itse kaiken. Tahkokallion mukaan silloin kun aikuinen ei asetu tarvittaessa vastarintaan, lapsen kehittyminen vahvaksi ihmiseksi häiriintyy. Näin myös selviytymiskyky elämässä huononee, sillä epävarmuuden sietäminen kehittyy Tahkokallion mukaan nimenomaan kohdatun vastarinnan kautta.

Robinsonin mielestä koulujen pitäisi sen sijaan ottaa paremmin huomioon oppilaiden yksilöllinen tilanne, voimavarat ja vahvuudet. Esimerkiksi ryhmäjaot oppilaiden iän mukaan voitaisiin korvata osaamisperustaisella jaolla. Lisäksi Robinson korostaa divergenttiä ajattelua, jossa korostuvat vaihtoehtoisuus, kontekstisidonnaisuus ja refleksiivisyys. Näin vastauksia ja kysymyksiä on useita, ei vain yksi. Ajatuksena on, että divergentti ajattelu toimisi voimavarana luovuudelle ja aiemmasta poikkeaville ajattelu- ja toimintatavoille. Perinteisen oppimisen ongelma on Robinsonin mukaan se, että se on usein yhden vastauksen ajattelua, joka vähentää luovien ratkaisujen määrää. Robinsonille yhteistyö on kaiken avain, ja oppiminen tapahtuukin luonnollisessa oppimisympäristössä eli ryhmässä.

Keijo Tahkokallio taas pitää oppilaslähtöisiä oppimisympäristöjä huonoina vaihtoehtoina, sillä vaihtelun ja liikkumisen kautta opitaan levottomuutta, joka vaikeuttaa keskittymistä. Hänen mukaansa avoimissa oppimisympäristöissä selviytyy vain oppilaiden parhaimmisto hyvillä sosiaalisilla taidoilla varustettuina. Juuri tätä olen aiempien moduuleiden kohdalla yrittänyt kritisoida wikioppimisen kohdalla. Minusta on erikoista, etteivät Tere tai Juha Suoranta nähneet tätä haastetta keskusteluissaan. He eivät tosin suoraan ilmaisseet minkäikäisille he wikioppimista kaavailivat, mutta tämä perusongelma todennäköisesti näkyy kaikilla opiskelutasoilla ja erityisesti nuorempien kohdalla. Näin haluttu tasa-arvo voi muuttua jopa suuremmiksi eroiksi yksilöiden välillä.


Juha Herkmanin haastattelussa keskeiseksi teemaksi nousi lukemisen yhteisöllisyys. ”Uusi lukeminen” ei sosiaalisena toimintana ole pelkästään lukemista, vaan myös vastaanottamista ja tuottamista. Yhteisöllinen lukutaito näkyy siinä, että muiden tekemisellä on suuri vaikutus yksilön toimintaan. Lukeminen kuitenkin käsitteenä ymmärretään perinteisesti pääosin yksilöllisenä toimintana, samoin lukukokemus. Yhteisöllistä siitä tekee esimerkiksi kokemusten jakaminen vaikkapa verkkokeskusteluissa tai perinteisissä lukupiireissä, joita järjestetään edelleen kirjastoissa. Yhteisöllisyyden kokemus luonnollisesti vaihtelee toiminnan aktiivisuuden perusteella. Kuten Reijo Kupiaisenkin esityksessä kävi ilmi, voi toimintaa tarkastella myös identiteetin rakennusprosessina, jossa yhteiset kiinnostuksen kohteet yhdistävät samanhenkisiä.

Herkmanin tutkimuksessa ihmiset on jaettu mediasukupolviin syntymävuosikymmenen mukaan, joille on yhteistä tiettyjen mediaformaattien käyttäminen. Esimerkiksi 1990-luvulla syntyneitä diginatiiveja luonnehtii sosiaalisen median käyttäminen sekä medioiden samanaikainen yhteiskäyttö. Tästä näimmekin esimerkin A-osion Noah-elokuvassa, jossa päähenkilö käytti koko ajan useita sovelluksia samanaikaisesti.

Suomalaisia on perinteisesti pidetty lukukansana. Sinänsä lukemisen määrä ei ole vähentynyt kokonaisuudessaan, mutta se on siirtynyt enemmän sähköisiin aineistoihin, johon uusien lukutaitojen käsitteessä sisältyvät myös muokkaaminen ja oma tuottaminen. Videolla puhuttiin siitä, että e-lukeminen lukulaitteilta ei ole vielä lyönyt läpi Suomessa. Video on tosin jo joitakin vuosia vanha, mutta tilanne ei ole ilmeisesti ratkaisevasti muuttunut vieläkään. Mitään omaan lukemiseen tulee, niin lukulaitetta en ole koskaan testannut, joten en osaa arvioida sen käyttöä. Elektronisia aineistoja on tullut opiskelujen tiimoilta luettua tietokoneen kautta, ja olen pitänyt mahdollisuudesta tehdä muistiinpanoja samanaikaisesti tekstinkäsittelyohjelmalla.

Varsinaisesti kaunokirjallisuutta en ole lukenut tietokoneen ruudulta. Etukäteen minua vähän epäilyttää keskittymisen onnistuminen, sillä tunnistan hyvin Moduulissa 9 Reijo Kupiaisen mainitseman ja perinteiseen lukemiseen verrattuna erilaisen lukutavan, joka on enemmän pyyhkimistä kuin syvällistä lukemista. Tähän samaan myös Juha Herkman viittasi. Luulen, että kyseessä on kuitenkin pitkälti tottumuskysymys, johon voisi vaikuttaa lukemalla enemmän syventymistä vaativia aineistoja sähköisesti ja harrastamalla vähemmän ajanvietesurffailua, jossa lukeminen on pinnallista.

Herkmanin mainitsema havainto eri-ikäisten lukijoiden tuottamisen asteesta oli mielenkiintoinen. Ensinnäkin suomalaiset ovat keskimääräistä aktiivisempia tuottajia ja muokkaajia. Muokkaaminen ja tuottaminen myös lisääntyvät iän myötä. Itse ajattelisin asian olevan niin, että nuoremmat voivat olla aktiivisempia tekemään sinänsä, mutta heidän rajallinen taitotasonsa näkyy kokonaismäärässä. Vanhemmilla taas on todennäköisesti keskimäärin enemmän muutakin tekemistä, mutta toisaalta heidän osaamisen tasonsa on myös usein kehittyneempää. Ikä vaikuttaa myös erilaisten palveluiden ja medioiden käyttämiseen. Vaikutus on vastavuoroinen, sillä vanhemmat omaksuvat tapoja nuoremmilta ja toisinpäin. Jäin miettimään menettääkö jokin palvelu tai sovellus sitten nuorempia käyttäjiä, jos vanhemmat löytävät sen? Eli tuleeko siitä niin suosittua, ettei sen käyttäminen ole enää ”cool”. Tällöinhän kyseessä olisi loputun ketju, jossa ”edelläkävijät” joutuvat etsimään aina uuden palvelun erottautuakseen ”tavallisesta kansasta”.

Herkman otti myös esiin opettajavetoisen oppimisen ongelmat nykymaailmassa. Perinteisen ylhäältä alas tulevan tiedon lisäksi voidaan yrittää aktivoida myös itse oppijoita. Ylellä oli mielenkiintoinen uutinen koskien oppimismenetelmien muuttamista Itä-Suomen yliopistossa. Oppimismetodeja ja –tiloja yhdistelemällä on saatu hyviä tuloksia aikaan fysiikan opiskelijoiden tenttimenestyksessä. Oppimismetodeissa on siirrytty luennoinnista oppijakeskeiseen suuntaan itsetekemisen muodossa, ja oppimistiloissa on yhdistetty eri malleja. Opiskelijoille on myös annettu enemmän vastuuta itselleen, ja he tukevat myös toisiaan oppimisprosessissa.

Herkmanin näkemys kysymykseen koulun ja sen ulkopuolisen maailman suhteesta noudattaa pitkälti samaa linjaa kuin muissakin videoissa: Koulun pitäisi seurata ympäristöään ja muuttua tarpeen mukaan. Näkemys on kuitenkin myös maltillinen siinä mielessä, että Herkmanin mielestä koulun ja sen ulkopuolisen maailman ei tarvitse olla samanlaisia.

Herkmanin mukaan nykyisin tarvittavat tietotekniset taidot ja laitteet tulevat pääosin koulun ulkopuolelta, ennen tilanne oli päinvastainen. Itse en kokonaan allekirjoita tätä väitettä, sillä myös 1980- ja 1990-luvuilla kotitietokoneita ja osaamista oli suhteellisen laajalti olemassa, ei kuitenkaan samassa mitassa kuin nyt, jolloin jokainen älypuhelimen omistaja omaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet Internetin käyttöön kuin esimerkiksi 1990-luvun lopulla.

Herkman alleviivaa teknologian omistamisen lisäksi myös osaamisen laatua, sillä nykyisin osaaminen voi olla enemmän pinnallista, kun taas vaikkapa 1980- ja 1990-luvuilla tietokoneiden omistajat keskimäärin myös osasivat hyödyntää niitä. Osin kyse oli tietenkin pakosta, sillä valmiita vaihtoehtoja ei ollut tarjolla, vaan asiat oli tehtävä itse.
--VilleTL (keskustelu) 20. marraskuuta 2015 kello 03.25 (UTC)


Changing Education Paradigms-videolla arvosteltiin niinikään tätä nykyajan koulutussysteemiä, joka on mallinnettu teollistumisen tarpeita silmällä pitäen. Videon mukaan tehtaanlinja-tyyppiset koulutusratkaisut ja standardointi pitäisi lopettaa. Sen sijaan pitäisi ajatella eri tavalla ihmisen kapasiteetista ja päästä pois lokeroivasta ajattelumallista, jossa on akateeminen, ei-akateeminen, abstrakti, teoreettinen ja ammatillinen ulottuvuus (jos oikein käsitin). Videolla myös väitettiin, että paras oppiminen tapahtuu ryhmissä ja yhteistyö on kasvun ruokaa (vapaasti suomennettuna), ja jos ihmiset erotellaan ja arvostellaan erikseen, heidät tavallaan ”laitetaan lokeroon” ja erotetaan omasta luonnollisesta oppimisympäristöstään. Olen tästä eri mieltä. Ei voida yleistää, että kaikille paras oppiminen tapahtuisi aina nimenomaan ryhmissä. Todennäköisesti tuo on hyvin yksilökohtaista ja monien eri tekijöiden loppusumma. Oppimistulosta ryhmässä saattavat huonontaa keskittymiskykyä kuormittavat häiriötekijät, kun aistiärsykkeitä on ryhmätilanteessa luonnollisesti enemmän. Myös henkilökemioiden toimimattomuus ryhmässä saattaa häiritä oppimista (minäkin ihmettelen, mikseivät Tere ja Juha Suoranta huomioineet näitä seikkoja videoilla, kun ei voida olettaa että kaikki ovat niitä parhaita keskittyjiä ja ihmissuhdetaitajia - ja VilleTL, minäkin kyllä veikkaisin että se peräänkuulutettu tasa-arvo voisi näin ollen muuttua suuremmiksi eroiksi yksilöiden välillä). Ainakin itse huonosti keskittymään kykenevänä koen itsenäisen opiskelun usein tuloksellisemmaksi, jos kyseessä on jokin vaikeammalta tuntuva asia. On myös vaikea oppia mitään, jos jonkun henkilön läsnäolo ärsyttää. Oppiminen ryhmässä voi siis toimia, jos ryhmän on saanut valita itse (ja jos ryhmää voi tarvittaessa muokata mielivaltaisesti?) ja jos opiskeltava asia on sopiva ryhmässä opiskeltavaksi (tai jos muut ryhmäläiset ovat hiljaa ellei heiltä kysytä mitään :D).

Herkmanin videolla puhuttiin siirtymisestä yksilöllisen lukemisen kulttuurista yhteisöllisen lukemisen kulttuuriin. Lukemisesta on tullut sosiaalista toimintaa, tämän olen itsekin huomannut Facebookissa. Jos jotain juttua jaetaan kavereiden toimesta paljon Facebookissa, se tulee todennäköisemmin luettua itsekin. Kavereiden valinnat ohjaavat siis jonkin verran lukuvalintoja. Yleensä jutun alle kertyy myös kommentteja. Juuri luetusta kirjasta taas on helppo kirjoittaa vaikka muutaman rivin mittaiset kommentit kavereille Facebookiin. Videolla esitetyssä tutkimuksessa lukeminen ymmärrettiin sosiaaliseksi toiminnaksi, johon usein liittyi jokin sosiaalisen median yhteisö tai joka ainakin jollain tapaa oli kytköksissä johonkin digitaaliseen palveluun. Suomessa kirja kuitenkin pitää pintansa, vaikka lukulaitteet ovat esimerkiksi USA:ssa lyöneet läpi. Suomessa lukulaitteet tuskin tulevat välttämättä erityisemmin lyömään läpi, koska kielialue on pieni. Yhteisöllisessä lukemisessa lukukokemukseen varmaan jonkin verran vaikuttavat kavereiden tai muiden kommentoijien kommentit. Jos joku on kommentoinut oikein hauskasti tai ärsyttävästi jotain artikkelia Facebookissa, mieli on jo tavallaan jotenkin ”virittynyt” sen lukemista aloittaessa. Videolla mainittiin myös, että elämäntilanne vaikuttaa paljon siihen, mitä mediaa käytetään ja miten luetaan. Mukavuus ja nostalgia voivat olla myös syitä, joiden takia digiformaatteihin tottuneet ihmiset palaavat sanomalehtitilaajiksi tai muuten lukevat kirjoihin ja kansiin painettua tekstiä. Lasten revittäväksi voi olla tabletin sijaan mukavampi antaa kuvakirja.
-BP


BP, Changing Education Paradigms -videolla oli vähän ristiriitaista informaatiota tuosta yhdessä tai yksin työskentelystä. Videolla Robinson kritisoi iän mukaan ryhmittelyä, vaikka oppijat ovat eri osaamisen tasolla eri oppiaineissa, ja jotkut tykkäävät opiskella eri kellonaikoihin ja osa isommissa ryhmissä, osa pienemmissä ja osa yksin. Toisaalta videon lopussa sanottiin, että suurin osa oppimisesta tapahtuu ryhmissä ja että yhteistyö on kasvamisen perusta. Näin ihmisten erottelu toisistaan veisi Robinsonin mukaan heidät pois luonnollisesta oppimisympäristöstä.

Erilaisissa ryhmissä toimimisessa on se hyvä puoli, että siitä saa arvokasta kokemusta erilaisissa ympäristöissä työskentelystä. Tottuminen siihen, että pystyisi itse määrittelemään ryhmänsä kokoonpanon toisi ongelmia niissä tilanteissa joissa tämä ei olisi mahdollista. Ajoittainen epämukavuusalueella toimiminen on näin välttämätöntä ammatillistumiselle.
--VilleTL (keskustelu) 23. marraskuuta 2015 kello 18.21 (UTC)


Changing Education Paradigms -videolla kritisoitiin nykyistä koulujärjestelmää. Sen lisäksi, että se ei palvele enää parhaalla mahdollisella tavalla muuttuvan informaatioyhteiskunnan tarkoituksia, niin se myös pyrkii saamaan kaikki oppilaat mahdutettua samaan “muottiin”: mediassa ja tutkimuksissa on ollut paljon puhetta siitä, miten vain tietynlaiset oppijat pärjäävät nykymuotoisessa (etenkin perus-) koulussa, ja miten erilaiset oppimistyylit tulisi ottaa paremmin huomioon. Tässäkin tietenkin nousevat taas ongelmaksi koulujen rajallisten resurssien aiheuttamat haasteet. Lisäksi koulujärjestelmä ei tunnu rohkaisevan “divergent thinking” -ajattelua, sillä useimmissa standardisoidussa kokeissa ja testeissä on vain yksi oikea vastaus, ja kokeet on ainakin peruskoulussa suunniteltu siten, että niissä haetaan ulkomuistista opittua tietoa. Toisaalta standardisoituja kokeita tarvitaan yhä. Divergent thinkingiä ei tarvita kaikissa töissä eikä pätevyyksissä. Kouluikäisten lasten puolesta on liian aikaista päättää, mitä he tulevat tekemään aikuisina, joten on parempi antaa kaikille nuorina sama koulutus ainakin niin pitkälle, kuin se takaa samat mahdollisuudet kaikille.

Videolla mainittiin toinenkin hyvä pointti: lasten jakaminen koululuokkiin iän mukaan ei ole tarkoituksenmukaista, sillä ihmisten kehitys on yksilöllistä. Kun niin paljon ihmisiä, joilla on keskenään tuskin mitään yhteistä ja jotka ovat lisäksi hyvin eri kehitysvaiheissa, joutuvat viettämään paljon aikaa tiiviisti yhdessä, ei ole mikään ihme, että ristiriitoja syntyy ja että paljon esimerkiksi kiusaamista esiintyy.

Kuten todettu, ei korkeakoulutus ole enää mikään työllistymisen tae, eikä se myöskään välttämättä auta opiskelijoita löytämään sitä itselle mieluisinta alaa tai omaa “kutsumusammattia”. Moni jääkiin jumiin pätkätöihin valmistumisen jälkeen, tai jää kokonaan työttömäksi. Ne harvat onnekkaat, jotka onnistuvat löytämään työn harrastuksen kautta kokevat uskoakseni olevansa työhönsä tyytyväisempiä kuin ne, jotka joutuvat tyytymään siihen, mitä saavat.

Mitä Herkmanin videolla mainittuihin sähköisiin lukutapoihin tulee, niin olen itsekin omissa lukemisissani huomannut elektroniikkalaitteen näytöltä luettavaan tekstiin olevan vaikeampi keskittyä. Internetissä surffaillessa on tottunut jatkuvaan informaatiotulvaan sekä lukemattomiin eri tekstuaalisiin ja visuaalisiin ärsykkeisiin, jotka vaativat huomiota yhtä aikaa. Näytön kirkkaudellakin voi olla jotain tekemistä asian kanssa. Lukulaitteisiin en ole tutustunut. Perinteinen kirja on edelleen itselleni paras lukutapa.
- Akadora


VilleTL, olen huomannut tuon että on todella vaikeaa lähteä muuttamaan niitä mukavuuksia, joihin on tottunut. Itse olen työskennellyt yksin 12 vuoden ajan, tosin teen myyntityötä pelkällä provisiopalkalla ja asiakkaat sitten ovat mitä milloinkin ovat (asiakkaista riippuen olen joko mukavuus- tai epämukavuusalueella ja asiakaskäynti on yleensä ryhmätilanne, jonka tarkoituksena on kauppasopimuksen kirjoittaminen). Saan tehdä töitä silloin kun haluan, eikä kukaan määrää milloin minun pitäisi olla töissä tai milloin en saisi pitää vapaata. Saan myös tehdä töitä ihan niin paljon tai vähän kuin haluan. Tuntuisi todella hankalalta ajatukselta, jos pitäisi yhtäkkiä työskennellä jossain työyhteisössä klo 8-16, joku määräisi milloin olisi oltava töissä ja päättäisi etten saa pitää vapaata silloin kun haluan. Olenkin miettinyt, onko minusta oikeasti enää työskentelemään missään "oikeassa" työssä, kun olen tottunut näihin vapauksiin. Ongelma on minulla näin vielä laajempi kuin se, voisinko valita yksin tai ryhmässä työskentelyn tai sopivat ryhmän jäsenet. Toisaalta välillä totean että vihaan työtäni ja välillä se onkin mahtavaa, jos kauppa käykin todella hyvin. Ihan koko ikääni en ehkä kuitenkaan haluaisi tehdä tuotakaan työtä, mutta en toisaalta haluaisi myöskään joutua luopumaan vapauksistani, eli enpäs tiedä tuleeko siitä "omalle alalle" työllistymisestäkään sitten välttämättä ikinä mitään. Lisäksi, kuten Akadora mainitsi, korkeakoulutus ei nykyään edes ole työllistymisen tae ja suurella osalla minunkin akateemisesti koulutetuista kavereistani on ollut työttömyyttä tai pätkätöitä. Noin viikko sitten kävin asiakkaalla, jonka kaikki kolme akateemisesti koulutettua tytärtä olivat työttömiä. Olen myös kuullut omaa alaani liippaavilta kavereiltani, että palkat ovat olleet melko huonoja varsinkin työuran alkuvaiheessa. Kuitenkin olen ajatellut, että jonkinlaisen korkeakoulututkinnon suorittaminen on ehkä järkevää, koska ei tässä maassa oikein ilmankaan irtoa mitään parempaa työtä jos sellaista joskus tarvitsisi. Eri asia sitten, saako sillä tutkinnolla töitä myöhemminkään jos ei ole tehnyt mitään oman alan työtä valmistumiseensa mennessä tai jos ei oman alan työ kiinnosta vielä parin vuoden kuluessa valmistumisen jälkeenkään... :/
-BP


Ville; Lainoista ja työllistymisestä: Jep, ennen mentiin opiskelemaan, otettiin lainaa, valmistuttiin, työllistyttiin ja maksettiin velka pois. Nykyään mennään opiskelemaan, velkaannutaan, valmistutaan (ehkä), jäädään työttömäksi, velkaannutaan lisää, masennutaan, alkoholisoidutaan, sosiaalipummiudutaan - ja velka vaan kasvaa. Olen hiffannut saman porukoita katsellessani ja omaa tulevaisuutta miettiessäni: mikään ei ole varmaa. Siitäpä syystä en meinaa ottaa opintolainaa - ja murehdin, mitä tapahtuu valmistumisen jälkeen. Onhan informaatioala tulevaisuuden ala; niin kaikki sanoo, mutta nykyään työsuhteet ei ole loppuelämän mittaisia ja työmarkkinatilanne pomppii kuin pörssikäyrä. Mistään ei voi olla varma, mutta kaikkea voi murehtia - ei nyt silti ruveta puhelinmeedioille soittelemaan.

Muutoksesta koulujärjestelmässä: Aika kuluu, tempo kasvaa. Ihmiset ja systeemi muuttuu, vanhenee. Pysyykö oikeastaan kukaan ”ajan hermolla” ja mitä on ”vastaaminen ajan haasteisiin”? Trendisanoja, sanon minä. Muutosta tarvitaan, mutta mitä oikeastaan pitäisi muuttaa ja miten? Ihmiset ovat laiskoja, ”vanhassa vara parempi”. Tokkopa ainakaan Suomessa tulee kovin nopealla tahdilla tapahtumaan suuria, mullistavia muutoksia: kansa urputtaa ja valittaa (what they do best) ja äänestää porukkaa eduskuntaan, joka ei kuitenkaan saa mitään muuta kuin riitoja aikaiseksi. Kenen niistä muutoksista pitäisi päättää? Oli päättäjä(t) oikeastaan keitä hyvänsä, yhteisymmärrykseen tuskin päästäisi, ja näin ollen toinen tärkeä kysymys (kenen pitäisi panna muutokset täytäntöön?) jää ratkaisematta. Käsittelen tässä selvästi juurikin niitä ”suuria muutoksia”, vaikka todellisuudessa jotain saadaan ehkä aikaiseksikin pienillä asteittaisilla muutoksilla, jotka eivät sitten järkyttäisi ketään likaa (poiketaan vaan vähän vahasta käytännöstä, ja jos homma toimii, siitä tulee uusi/nykyinen käytäntö). Paikallis-(kunta)hallinnon avulla tätä saataisiin aikaiseksi (ja kai saadaankin - en seuraa politiikkaa), mutta jos paikallisia muutoksia kannustetaan ja sallitaan rajattomasti, siitä seuraa opiskelujärjestelmän pirstaloituminen (kuvaa hyvin aikaamme, eikö?). Tämä taas tekee hallaa ”yhteiselle valtakunnalliselle systeemille” (jos sellaista (vielä) on). Decisions, decisions have to be made. Paikallishallinnon tehostaminen voisi tehdä hyvää monessakin mielessä (esim. ympäristöasiat), mutta koska en seuraa politiikkaa, ja tämä juttu pitäisi joskus saada valmiiksi, en mene siihen syvemmälti.

Kyynisten nuorten sukupolvi: Kokisin varmasti vahvasti itse kuuluvani siihen, jos olisin vielä peruskoulussa tai lukiossa. Yliopistossa on onneksi vähän monipuolisemmat opetusmetodit (vaikka sielläkin paikoin jumitetaan luennoissa ja tenteissä, mutta toisaalta tähän systeemiin on tässä kymmenen vuoden aikana tottunut, eivätkä ne opiskelua pilaa). Osut aika lailla asian ytimeen tuolla kuiluvertauksella koulumaailman ja sen ulkopuolisen maailman välillä. Koulussa opetettavia juttuja käytetään lähinnä kouluissa, vaikka niiden tarkoitus olisi ”valmistaa elämää varten”, kuten opettajat sanovat (siitä kai nyttemmin vanhentunut ”elämäni on koulukäyntiä” -ajatteluni juonsikin juurensa). Yksilökohtaisempi opetus kuulostaisi hyvältä, mutta miten sellaisesta saisi kaikille sopivaa? Henkilökohtaiset mentorit oppilaille olisi hieno ajatus, mutta millä resursseilla semmoiset saisi? Eräs viisas tuntemani henkilö sanoi tässä hiljan, että pitäisi palata mestari-oppipoika-kisälli-suhteeseen. Ensin ajatus kuulosti kovin taantuneelta ja absurdilta, mutta kun sitä mietin ja sovelsin hetken, e kuulosti lähes toimivalta (ehkä täydellisessä maailmassa…). Siinä vain mättää se, että tarvittaisiin hitosti opetuskykyisiä ja -taitoisia ja lisäksi halukkaita oman alansa ammattilaisia, jotka ottaisivat oppipoika (ja -tyttöjä) siipiensä suojaan. Itse voisin peukuttaa tällaiselle valmennukselle, ja samainen henkilö totesikin, että kaikesta koulukäynnistä huolimatta työpaikoilla perehdytetään/opetetaan aina, kuinka kaikki tehdään jne. Epäilemättä valmistun aikanaan ”päteväksi oman alani ammattilaiseksi”, mutta odottelen yhä varovasti kyseistä perehdytystä (vaikka joutuisin moppaamaan kirjaston vessoja, turha odottaa, että osaisin heti gradun kirjoitettuani ja ovista astuttuani tehdä sitä!).

Väsymys ja digivempaimet: Lähestyn asiaa todennäköisesti eri näkökulmasta kuin Tahkokallio, mutta nykyään olen kyllä paljon väsyneempi kuin 10 vuotta sitten, ja digivempainten äärellä käyttämäni ruutuaika on kasvanut järkyttävästi siinä välissä: Ensin konetta käytettiin joskus vapaa-ajalla hauskanpitoon ja kännykkää vain tarvittaessa (soitot ja tekstarit). Nyttemmin roikun koneella aina kun mahdollista kunnes silmät eivät enää kestä, ja kännykkääkin täytyy ladata lähes joka päivä, jotta seuraavana päivänä näkisi taas bussiaikataulut yms. netistä koulupäivän aikana. Silmät, muutama muukin kehonosa ja mieli kärsii, mutta minkäs teet kun kone on niin iso osa elämää? Ehkä jutussa on perää, tai digivälineet ovat vain yksi syntipukki laiskuuden ja opiskeluvoimattomuuden aiheuttajia etsittäessä, mutta varmaa on ainakin se, että omista ongelmista on aina kiva syyttää jotain muuta kuin itseään.

Ryhmäoppiminen: Erilaisten oppimisympäristöjen haasteet ja sosiaalisten taitojen puuttuminen tai kehittymättömyys on tosiaan varteenotettavia ongelmia wiki- yms. uudenlaisessa/erilaisessa oppimisessa. Mutta eikö näitä taitoja opita juuri kokemisen kautta? Ei sosialisointitaidottomien kannata antaa syrjäytyä ainakaan yrittämättä auttaa ja opettaa. Ryhmäsuoritukset, joissa kaikki kantavat kortensa kekoon, ovat parempi vaihtoehto kuin iänikuinen yksilösuorittaminen, jossa kilpailuasetelma korostuu. Minusta se on vähintään yhtä stressaavaa ja levottomuutta aiheuttavaa kuin vaihtelu (mutta se onkin oma yksilöllinen mielipiteeni). Toki ryhmissäkin toimiminen voisi aiheuttaa kilpailua, mutta myös joukkuehenkeä (jota muistaakseni ylistetään esimerkiksi juuri joukkueurheilulajeissa).

”tavallisesta kansasta erottuminen”: Näin se yleinen luulo/ilmiö/luuloilmiö tuntuisi olevan: Lapset ”löytävät” esim. Facebookin ja joko näyttävät sen vanhemmille tai nämä katsovat asiakseen ryhtyä vahtimaan pienokaisiaan netissä (tapauksesta riippuen) ja samalla löytävät itse naamakirjan riemut (muiden aikuisten stalkkaaminen, viraalijuoruilu, farmailun ilot yms.). Lapset kyllästyvät stalkkaukseen ja/tai toteavat että juttu on mälsä, jos heidän kalkkisvanhempansa tykkäävät siitä, ja vaihtavat mediaa. ”It’s no fun if my mom likes ’em.” -Bart Simpson (Battle balls) Juttuun liittyy uskoakseni myös ilmaus: tein jotain ennen kuin se oli coolia/hip/mainstream. Ja myöskin tuo ”liian mainstream” -ilmaus.

…jonka hokeminen on muuten liian mainstream, tiedoksi kaikille ;)

BP; oppimistyyleistä: Olen tuossa aiempana promonnut sekä yksilöllistä (itsenäisesti/oman mentorin ohjauksessa tapahtuvaa) oppimista, sekä videoilla kehuttua ryhmäoppimista. On se jännä, miten näinkin erilaiset systeemit voivat olla tehokkaita - ihmisestä/oppijasta riippuen. Ollapa yhteiskunnalla tai sen jäsenillä resursseja antaa kullekin työntekijän alulle juuri sellaiset omat kivat eväät elämään, jotka he parhaiten omaksuisivat - ja nielisivät. Utopioita on aina vähintään yhtä kiva ajatella kuin dystopioita, mutta todellisuus ja realistiset ratkaisut ovat monelle turhan vaikeita (en syyttele/osoittele tässä ketään, mutta ilmoittaudun itse haaveilijaksi). Kuinka saada hommat mahdollisimman hyvään kondikseen vallitsevilla ehdoilla? Siinä kysymys. Valitettavasti(?) yhteiskunnassa päädytään usein siihen, että ”enemmistöllä” on asiat hyvin, mikä on tavallaan, ainakin utilitaristisesti katsottuna, hyvä juttu, mutta samalla myös eettisessä mielessä syrjintää(?). Olen kyllä samaa mieltä näistä ryhmäoppimisen vioista ja niiden mainitsematta jättämisessä aiemmilla videoilla (Vadén ja Suoranta promosivat niistä ahkerasti, mutta aika yksipuolisesti). Mutta totean lyhyesti saman kuin Villelle: ei ketään voi ryhmätöiltä ”suojellakaan” ja niiden haltsaaminen on elämässä vain hyödyllistä. Toisaalta, olen myös sitä mieltä, ettei ketään voi pakottaa mihinkään, ja mitä muutoksiin tulee, taidammekin tätä kautta päätyä opetuksen muuttamisongelmassa takaisin alkupisteeseen. Kaikki on hankalaa, eikä mikään ole kivutonta, mutta jos muutoksia harkitaan, vaihtoehtoja kannattaa miettiä kunnolla ja läpikotaisin (kaikki puolet, niin hyvät kuin huonot, huomioiden).

…ja päätöksiäkin & muita tuloksia olisi kiva joskus saada.

Ryhmien mielivaltaisesta muokkaamisesta (komppaan Villeä): Se olisi/on aina kivaa, mutta päätyy usein kiusaamiseen ja eristämiseen. Kokemuksesta voin sanoa, että jokainen ihminen on jossain tilanteessa ärsyttävä ja/tai hankala, mutta se täytyy/kannattaa vaan kestää. Tulos (eli jutun saaminen valmiiksi ja tyypistä eroon pääseminen) on sitten todella palkitsevaa. En pidä itseäni humanistina, mutta (ainakin tässä tämänpäiväisessä mielentilassani) otan hankalat ihmiset haasteena, johon minulla on sisua vastata. Tämä tosin lienee luonnekysymys, joten enpä tässä lähde tuputtamaan toimintamallejani teille sen enempää. Olen erakkoluonne ja viihdyn parhaiten itsekseni (tai oikeastaan yhden ja vain yhden ihmisen kanssa kerrallaan, jolloin suhde on minusta parhaiten mahdollista saada tasapainoiseen ja -arvoiseen tilaan). Ihminen (ja minäkin) on kuitenkin laumaeläin ja tarvitsee sosialisointia elämäänsä, enkä vieroksu koulun ryhmätöitä - niin kauan kun kanssaopiskelijat ovat yhteistyökykyisiä. Mitäkö minä kannatan/promoan? Kaikkea, jotain, en mitään, onko pakko olla mielipide? Ehkä, en tiedä. Kuten aiemmin totesin päätöksen teon käsittelyn yhteydessä, kaikkia toimintatapoja ja -malleja täytyy puntaroida avoimesti ja kaikin puolin, jotta voidaan päätyä parhaaseen ratkaisuun. Ilman kokemusta tässä tosin menee hiton kauan (tai ei tarpeeksi kauan) ja toiminnan aika loppuu tai ehtii mennä ohi. Tässä (ja monessa muussakin) mielessä kunnon kokemuspohja on tarpeen jotta, toimijalla on toimiessaan tarvittavat tiedot. Kantani lienee siis mieti vähän, kokeile kaikkea, mieti lisää ja toivottavasti päädyt johonkin enemmän tai vähemmän mielekkääseen ratkaisuun.

ihmisten lokeroimisesta: Inhoan sitä sen kaikissa muodoissa. Kaiken maailman stereotypiat joutaa mäkeen! Vaikka niissä jotain harhaista perää silloin tällöin tuppaa olemaankin. Varmaan tässä itsekin kapsahdan johonkin lokeroon (”antistereotypistit” tms.). Stereotyypitkin ovat yleistyksiä/oletuksia, jotka varovasti käytettynä helpottavat elämää (pikemminkin byrokratiaa kaavakkeineen, mutta juuri sen faktan kautta, että elämäämme sivilisaatiossa kuuluu byrokratia). Juurikin tuo ajatus ihmisten tunkemisesta muottiin, it sickens me!

Akadora: Yhdyn mielipiteeseesi standardoiduista testeistä ja kokeista: jossain ne ovat tarpeellisia, jossain ei. Minuakin mietityttää tuo ulkoa muistaminen. Asiat olisi ulkoa opettelun sijaan paljon parempi oikeasti ymmärtää ja sisäistää, jotta niitä sitten voi monipuolisemmin soveltaa eri tilanteissa. Tässä tullaan ikävästi juuri siihen, että peruskoulussa asioita päntätään ja sitten lukioon ja yliopistoon siirryttäessä pitäisikin sitten osata soveltaa. Hetkinen, niin missä tämä sitten piti oppia? Yritin parhaani pysyä hereillä lukiossa tunneilla ja olla pois vain sairauden tai hammaslääkärin takia, mutta silti tuo sovellusosuus saattoi mennä vähän ohi. Kai se oli siellä rivien väleissä, niin kuin meille tekstien lukua opetettiin.

…ja silti kerrottiin tarinoita oppilaista, jotka ei sitten tekstitaidon kokeessa ymmärtäneetkään ironisten tekstien päälle - jos ne nyt oli totta.

Tykkään myös perinteisistä kirjoista ja suosin niiden ja netistä tulostetun materiaalin lukemista tentteihin valmistautuessani. Tässä wikiopistokurssin yhteydessä kuitenkin huomaan, että näitä teidän tekstejä lukiessa tulee vähemmän keskeytyksiä ja katseeni ja mieleni vaeltaa vähemmän kuin kirjaa lukiessani. Mistä moinen johtunee? Kenties pään asennosta? Tai ehkä olen niin tottunut lukemaan näytöltä tekstejä keskeytyksettä vapaa-ajanvietteenäni, ettei homma tunnut sen vaikeammalta, vaikka motiivini ja tekstin asiasisällöt ovatkin erilaiset.

~pacwoman


pacwoman, ehkä tekstiemme lukemisen onnistuminen keskeytyksettä kertoo niiden koherentista luonteesta? ;)
- VilleTL