Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2011 kurssi/INFem/Alustus Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa

Wikiopistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Alustus: Kriittiset lukutaidot[muokkaa]

Leena Rantalan artikkeli "Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa" teoksessa Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä, toim. Tapio Aittola, Jari Eskola & Juha Suoranta [[1]].

Lukutaidosta, kriittisyydestä, kasvatuksesta[muokkaa]

Leena Rantala käsittelee artikkelissaan ”Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa” lukutaidon, kriittisyyden ja pedagogiikan käsitteitä ja niiden risteämistä. Lukutaito on yhteiskunnallisen vallankäytön ja valtautumisen väline. Tulemalla lukutaitoiseksi ihminen pääsee osalliseksi yhteiskuntaan ja saavuttaa mahdollisuudet toimia siinä. Eri aikoina lukutaitokeskustelussa on vallinnut erilaisia painotuksia ja näkökulmia. 1960-luvulla keskusteluun tuli mukaan freireläinen kriittisen lukutaidon käsite. Kun puhutaan kriittisestä lukutaidosta, keskeistä on nähdä tekstien diskursiivisuus: tekstien taustalla on erilaisia yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti rakentuneita arvoja, normeja, asenteita ja ideologioita. Kriittisen lukutaidon omaksuminen merkitsee noiden ideologioiden näkemistä ja tarkastelua: tietoisuutta itsestä ja maailmasta ja pyrkimyksestä muutokseen. Lukutaito ei siis viittaa vaan tekstien, vaan myös yhteiskunnan lukemiseen; sosiohistoriallisen kontekstin tiedostamiseen.

Kriittisen pedagogiikan paradoksi on se, ettei kriittiseksi voi väkisin kasvattaa: tiedostamisen prosessi on sisäsyntyistä. Keskeistä on kasvattajan tiedostavuus vuorovaikutustilanteissa – kai oma esimerkki on se vahvin voima. Kriittisyyden käsitteellä kasvatuksessa on kaksi ulottuvuutta: kriittinen ajattelu ja kriittinen pedagogiikka. Ensimmäisessä kriittinen lukutaito nähdään yksilötaitona, jonka tavoitteena on kasvaa kriittiseksi informaation kuluttajaksi. Jälkimmäisessä korostetaan sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja toimintaa sen muuttamiseksi. Näiden näkökulmien kultainen keskitie on kriittisyyden tulkitseminen tavaksi olla maailmassa – kriittisyys on sekä ajattelua että toimintaa. Kriittiset lukutaidot voidaan hahmotella kolmenlaisiksi käytännöiksi: suhteessa tietoon, yhteisöllisiin merkityksiin tai politiikkaan. Tiedon järjestymisen lukutaitokäytännöissä tarkastellaan sitä, miten merkit voidaan koodata tuottamaan tietynlaista merkitystä. Yhteisöllisten merkitysten lukutaitokäytännöt merkitsevät kielen voiman oivaltamista: miten kielellä voidaan esimerkiksi luoda jakoa meihin ja muihin? Poliittiset lukutaitokäytännöt keskittyvät tarkastelemaan tekstien tarkoituksia: miten tekstiä käytetään vaikuttamisen välineenä?

Mitä kriittinen lukutaito tai kriittiseksi kasvattaminen tarkoittaa mediayhteiskunnassa? Elämme maailmassa, jossa media on keskeinen osa yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Teknologian kehittymisellä ollut merkittävä vaikutus tietoon: välineiden kehittyminen on vaikuttanut viestintämahdollisuuksiin, informaation jakamiseen, määrään ja saatavuuteen. Nykyisten lukutaitodiskurssien taustalla on niin kulttuurintutkimuksen kuin viestintätutkimuksen perinteet: media voidaan tulkita merkitysten rakentajaksi, tiedon välittäjäksi ja poliitiseksi pelikentäksi. Samoin keskustelussa ovat läsnä ajattelua ja toimintaa yhdistävät lukutaitokäytäntöjen ulottuvuudet: tiedon järjestyminen, yhteisölliset merkitykset ja poliittinen ulottuvuus. Digitaalisella aikakaudella lukutaitokeskustelun keskeinen kysymys on digitaalinen kuilu ja mahdollisuus sen ylittämiseen: tasa-arvoinen pääsy informaation lähteille ja mahdollisuus yhteiskunnalliseen osallistumiseen uusilla välineillä. Lukutaito merkitsee siis paitsi sosiokulttuurista käytäntöä, myös kykyä multimodaalisten tekstien tulkintaan ja tuottamiseen. Toisaalta media on tila, joka mahdollistaa vaihtoehtoisten näkemysten tuottamisen tai oman roolin testaamisen. Mediassa on mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja muokata tietoa. Sanojen muuttavan voiman kokemisen kautta voi kasvaa tietoiseksi itsestä ja yhteiskunnasta.

Kirjasto kriittisyyteen kasvattajana?[muokkaa]

Rantala toteaa, että mediayhteiskunnassa kasvaminen tapahtuu paljolti kasvatus- ja koulutusinstituutioiden ulkopuolella, ja että tiedostamisen prosessi tapahtuu usein ”kolmannessa tilassa”, jollaiseksi kirjastokin määritellään esimerkiksi OPM:n Kirjastopolitiikka 2015 -julkaisussa. Tämä rajamaiden pedagogiikka on instituutioiden tavoitteiden ja arjen lukutaitojen kohtaamista. Kirjastoalan opiskelijana mielenkiintoisinta on tietysti pohtia kirjaston merkitystä ja toimintamahdollisuuksia kriittisen kasvatuksen tai lukutaitokäytäntöjen kontekstissa. En tarkoita pelkästään mediakasvatusta tai kirjastoa digitaalisessa ympäristössä, vaan yleisiä käytäntöjä tai asenteita kriittisyyttä kohtaan myös perinteisten medioiden kohdalla.

Kirjastolaitos ei ole kasvatus- eikä koulutus- vaan kulttuurilaitos, mutta lasten- ja nuortenkirjastotyössä on perinteisesti ollut vahvasti läsnä kirjaston rooli myös kasvattajana. Erilaisissa kirjastoinstituution tavoitemäärittelyissä on kansallisesti ja kansainvälisesti korostettu kirjaston kaksijakoista roolia kulttuurin ja tiedon tarjoajana sekä ”tietohuoltajana”. Lisäksi on korostettu nimenomaan tasa-arvoista, kaikille avointa ja syrjäytymistä estävää palvelua. Tieto, taide, tasa-arvo. Kaikenkaikkiaan lasten ja nuorten kasvattaminen lukutaitoisiksi, toimintakykyisiksi kansalaisiksi tuntuisi olevan kirjastoissa itsestään selvää. Mutta millainen rooli kriittisyydellä voisi olla kirjaston kasvatus- tai ohjaustyössä? Miten kasvatustavoite ilmenee päivittäisissä käytännöissä? Oman tuntumani mukaan esimerkiksi kirjaston mediakasvatuksessa korostuu nimenomaan kriittinen ajattelu, ei niinkään toiminta. Entä muiden palveluiden tarjonnassa? Miten aineistovalinnalla tai vinkkauksella voidaan tukea tai hillitä kriittisyyttä? Voiko kirjasto kasvattaa tai ohjata kohti kokonaisvaltaista kriittistä olemista maailmassa, vai riittääkö esimerkiksi kirjastojen mediakasvatuksessa keskittyminen kriittiseksi informaation kuluttajaksi kasvamiseen?