Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2011 kurssi/luento1-keskusteluun
Kenties mielenkiintoisimpana asiana silmille (ja hiljaa myös korville) hyppäsi Youtube-DIY-videoiden pohtiminen kulttuurin kentän osana tai kulttuurin kentältä syrjäytymisen tekijänä. Kuinka helposti tuleekaan tänä päivänä luokiteltua monet omatekoiset Youtuben "musiikkivideot", "diaesitykset" ja vastaava lähinnä jonninjoutavaksi narsistisen nykynuorison henkisen masturbaation välineeksi vailla mitään taidearvoa. Vertaus esimerkiksi sarjakuvaan ja bänditoimintaan oli paikallaan pohdinnan herättäjänä: Näinkö kivulias on korkeakulttuurin syntyprosessi! Pedagogisen näkökulman sijaan kulttuurin olemus pääsi katsannossani ehdottomasti niin sanotusti "framille". --Taneli Tulkki 1. marraskuuta 2011 kello 23.45 (UTC)
Joo, siis toi ääni. Sitä pitäis saada kovemmalle! --Tere 26. lokakuuta 2011 kello 11.51 (UTC)
Reeta: Totta, ääni oli hiljainen, ja sai pinnistellä kuullakseen. Jotkut asiat menivät silti ohi. Video oli kiinnostava, ja sillä esitellyt asiat, kuten keskiviikkoinen luentokin, olivat aika ajatuksia herättäviä. Elätte kuten opetatte, selvästikin, tällä kurssilla ei ilmeisesti juuri istuta luennolla muistiinpanoja tekemässä, ei tehdä kurssikuulustelua kokeena. Yliopistossa tämä uskoakseni toimii ensiluennon alkuhämmennyksen laannuttua. Videolla todettiinkin, että avoimia oppimisen tapoja tulisi tavoitella formaaleissa instituutioissa, joista esimerkkeinä mainitsitte yliopiston ja lastentarhan.
Tuo lastentarha kuulostaa aika hurjalta. Videolla Juha totesi, että perinteisen pedagogiikan mukaisesti koulussa on oltava joku, jolla on tieto hallussaan, opettaja, joka tietää asia(n|t) muita paremmin. Opettajankoulutuslaitoskin tuottaa tätä Juhan mukaan, sieltä valmistuvilla on tarve tietää paremmin. Uskon, että tarve tähän ei ole vain sisältä tulevaa, vaan myös koulussa lasten kunnioituksen kannalta tarpeellista. Lapsia on kasvatettu ja kasvatetaan uskomaan, että aikuista on hyvä totella, että tämä ohjaa ja opastaa (liikennevalot, varo autoja, varastaminen on väärin...) Jos koulussa opettaja keskustelee antamatta vastauksia kysymyksiin ja myöntää häpeilemättä, ettei tiedä, eikö opettajan auktoriteetti kärsi siitä? Ja jos auktoriteetti kärsii, miten opettaja saa pari - kolmekymmentä lasta toimimaan toivotusti, työrauhan säilymään ja sanansijaa sanomalleen?
Mietiskelee Reetakuu 27. lokakuuta 2011 kello 17.45 (UTC)
Aivan oleellisia kysymyksiä Reetalta. Ajattelen usein lasten toimintaa normaalissa arjessa, sitä miten heidän toimintansa ohjautuu. Välillä tarvitaan aikuisen ohjausta, komentoja, sääntöjä jne, tietenkin rakkaudellisessa hengessä. Usein lapset toimivat itsenäisesti, heidän toimintansa on tavoitteellista ja itseohjautuvaa. Formaaleissa kasvatusinstituutioissa voidaan aivan hyvin tavoitella samaa erilaisin teema- ja ryhmätyön muodoin, jolloin opettajasta muuttuu tiedon siirtäjästä oppimisen ohjaajaksi, ryhmäprosessien tukijaksi ja kasvamaan saattajaksi. Näistä asioista silmiin sattui tällainen kirja: http://www.tcrecord.org/Content.asp?ContentID=16565. Olen myös kirjoittanut näistä aiheista täällä: http://suoranta.wordpress.com/wikiworld-wikilearning/ sekä kirjassani Kasvatus mediakulttuurissa: http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/suoranta_kasvatus_mediakulttuurissa.pdf
Lauantai-illan huumassa Juha Suoranta 29. lokakuuta 2011 kello 15.44 (UTC)
Mikko SK.: Reetakuun kommenttiin viitaten aloin pohtimaan, että mitä opettajan tulisi tehdä tilanteessa jossa hän kuulee kysymyksen johon ei tiedä vastausta. Itse ajattelisin, että kenen tahansa auktoriteetti kärsii suunnattomasti enemmän, mikäli tämä antaa varman oloisen vastauksen, joka myöhemmin selviääkin vääräksi. Toisin sanoen jos jotakin ei tiedä tai on epävarma, se on hyvä sanoa tai vielä parempi ottaa selville, kuin teeskennellä tietävää kai kierrellä asiaa. Näkisin, että opettajan rehellisyys ja tuki ovat tärkeimmät asiat, ja jonkin asian tietämättömyydessä ei ole mitään hävettävää kenelläkään. Ja mikäli opettaja ei jotain tiedä on hänellä hyvä olla keinot selvillä jolla oikean vastauksen selvittää, jopa yhdessä luokan kanssa - jotka keinot siis erittäin oleellisesti ovat nykyään yhä useammalla oppilaalla kotonaankin.
Asiaan toki liittyy myös yhä vallitseva, uskonnonfilosofiaankin liittyvä perinne, jossa "en tiedä"-tyylinen tai epävarma vastaus nähdään jonkinlaisena heikkoutena - aivan kuin kaikkitietävyyden esittäminen olisi suotavampaa. Tällä perinteellä vaikuttaisikin olevan edelleen huomattava vaikutus esimerkiksi politiikan kentällä. Eli kenties yhteiskunnan tulisikin liikkua yhä enemmän kohti ajattelutapaa, kouluista lähtien, jossa tietämättömyyden myöntäminen on vain yksinkertaisesti rehellisyyttä, joka ei vaikuta auktoriteettiuskottavuuteen millään tavalla. Oleellisesti esimerkiksi liikennevalojen noudattamisen tai varastamisen moraalittomuuden perustelu on myös parempi pohjautua perusteltuihin väittämiin ja tutkittuihin tietoihin, vähintään jonkinlaiseen omakohtaiseen pohdintaan ja selvitykseen, sen sijaan että ne pohjautuisivat vain sokeaan auktoriteettiuskoon. Ja en näe miksi asioiden esittäminen näillä keinoin toimisi huonommin lapsiakaan kohtaan, erityisesti kun kaikenlainen informaatio on yhä enemmän saatavilla myös heille. Tämänlainen maailma lisää kuitenkin informaatiosuodatuskyvyn kysyntää, muun muassa pseudotiedon määrän äärellä, joka liittyy juurikin esim. väitteiden perusteltavuuteen ja vähintään ajoittaisen tietämättömyyden olotilan hyväksymiseen. Ja oleellisesti tietämättömyyden myöntäminen on usein myös kutsu (kollektiiviseen) tiedon etsimiseen tai pohtimiseen - koski se tietämättömyys sitten syitä miksi liikennevaloja olisi hyvä noudattaa tai miksi kvanttimekaniikan reaktiot ovat sellaisia kuin ovat. Todelliset tietomme liikkuvat eteenpäin vain kun olemme tietoisia tietämättömyydestämme jotakin asiaa kohtaan - niin yksilön kuin ihmiskunnankin tietoisuuden kehittymisen tasolla.
Kaikki osallistuminen on kollektiivin viemistä johonkin suuntaan. Siinä missä tietämättömyyden kammoksuminen tai sen olotilan hyväksyminen vie ihmisten toimintaa tiettyyn suuntaan, niin samaten tekee kaikki verkko-osallistuminen. Ja kun tietämättömyyden myöntäminen kutsuu usein tiedon etsimiseen, verkko-osallistuminen on usein itsessään tiedon etsimistä tai vähintäänkin jonkinlaisen informaation välittämistä ja jalostamista. Esimerkiksi jokainen kirjain, jonka lisään vaikkapa Wikiversityyn, muodostaa uutta globaalia informaatiota ja suuntaa suomenkieltä ymmärtävien lukijoiden ajatuksia johonkin suuntaan. Eli tässä maailmassa, jota nähdäkseni Suoranta ja Vadén puhuttelevat, jokainen oppilaskin on väistämättä informaation etsijä, jalostaja ja luoja. Näin ollen tuo tietämättömyyden hyväksyminen ja rohkea myöntäminen, myös niiden osalta jotka tavoittelevat auktoriteettia, alkaa muodostua hyvin suotavaksi. Tekaistut selitykset eivät kanna kun jo lapsetkin linkittyvät Internetissä yhä enemmän, jolloin informaation ja väitteiden tarkastettavuus mahdollistuu yhä vahvemmin myös heille. Toki, tässä asiassa valitettavaa on jos ja kun lapset eivät saa tarpeeksi mediakasvatusta, joka auttaisi heitä erottelemaan informaatiotulvasta jyvät akanoista; pseudotiedon nykytiedosta. Tämäkin nähdäkseni vain korostaa sitä miksi kouluissa ei tulisi esittää vain ”faktoja”, vaan opettaa tiedon liikkuvasta luonteesta, perustelujen tärkeydestä, ja tietämättömyyden olotilan väistämättömyydestä.
Samalla jos nuoremmat opettavat tässä maailmassa vanhempia yhä enemmän (prefiguratiivinen kulttuuri), ja tietävät tästä maailmasta enemmän kuin opettajansa, muodostuu aika kimurantti tilanne, mikäli heille on kehittynyt hyvin itsekritiikitön tietokäsitys. Toisin sanoen: mikäli lapset mieltävät olevansa tietäväisempiä kuin opettajat, esimerkiksi ollessaan jossain koululuokalle relevantissa nykytiedossa enemmän kärryillä kuin opettajat, he alkavat mahdollisesti myös luottaa perusteettoman vahvasti omaan medialukutaitoonsa. Eli he saattavat esimerkiksi alkaa luottaa liikaa netin pseudotietoon, kuin myös ylenkatsomaan netin sosiaalisissa tiloissa esiintyviä vaaratekijöitä, kuten linkkejä joita ei tulisi klikata, tai pedofiilejä. Eli vaikka mekaaninen lukutaito olisi täysin hallussa, analyyttinen ja kriittinen lukutaito saattavat jättää paljon toivomisen varaa. Asiaa ei siis tietenkään auta mikäli opettajat eivät osaa perustellen arvostella lasten medialukutaitoa tai sitä heille opettaa. Tällaisessa tilanteessa yksilön medialukutaito kehittyykin lähinnä kollektiivisen, sosiaalisen virheen ja korjauksen kautta, jossa asiassa kouluinstituutio on suhteellisen merkityksetön. Toki myös tällä tavoin medialukutaitoaan kasvattaneiden diginatiivien kasvaessa hallintaelimiin, koulujärjestelmä, ja muut järjestelmät, muokkautuvat yhteiskunnan liikkuessa väistämättä paremmin näitä asioita huomioiviksi.
Eli: mitä opettajan kannattaisi tehdä jos ei tiedä jotain, ja itse asiassa vaikka tietäisikin? Osoittaa lapsille (ja samalla itselleen) mistä tieto selviää, ja miten se on aikoinaan selvitetty – eli miten tieto on muodostettu, ja tämänlaisilla keinoilla tukea lapsen mielenkiinnon säilymistä ja autonomisen, analyyttisen ja kriittisen, tiedonintressin kehittymistä. Eli ehkä ei tulisi kertoa vain, että ”tämä asia on tällä tavalla” vaan, että ”tämä asia vaikuttaa olevan tällä tavalla koska olemme (ihmiskunnan kollektiivissa) selvittäneet tämän asian hyvin vakuuttavasti näillä ja näillä keinoilla ja tuloksilla”. Ja jos jotain ei tiedä, tulee tämä selvittää yhdessä; mistä ja miten tieto olisi saavutettavissa mahdollisimman luotettavasti nykyisessä tietoisuustasossa. Eli toki opetettaisiin yhä nykytietoja, mutta ei vain syötetä niitä, vaan näytetään miten se tieto on syntynyt, ja millä perustein tieto liikkuu ajassa ja paikassa – jossa prosessissa tietämättömyyden ja kehityshalun alkutila näyttelee aina erittäin oleellista roolia. Ja tietenkin mikäli opettajat eivät tätä kykene tekemään, niin siinä on havaittavissa nähdäkseni selkeä kehityskohde.
Vaikka koulu uusintaakin kulttuuria, eikä niinkään uudista, niin ajassa liikkuva kollektiivinen toiminta kyllä uudistaa. Tämä kaikki tuo hyvin relevantisti esille myös sen, että kenties tulevaisuuden ihminen uudistaa itseään ja tietojaan pyrkimyksenä hyödyttää ihmiskunnan kollektiivin tietoisuutta ja hyvinvointia yhä vahvemmin, eikä niinkään vain itseensä ja talouskasvuun sidottuja intressejä. Tällä hetkellä, tällainenhan on toki radikaalikin ajattelumuutos, niin omituista kuin se on; ettäkö ihan eläisimme suuremman kollektiivin hyväksi, emmekä vain lähinnä itsemme. Mutta kenties veikein ajatus on tämä: teemme tätä jo globaalissa kanssakäynnissämme yhä kasvavissa määrin, usein tiedostamattamme, tälläkin hetkellä – jossa sosiaalinen media tuntuu nykyään näyttelevän oleellista roolia ihmiskunnan diskurssin ja liikkeen katalyyttinä.
Illan ratoksi pohtivaa ajatusvirtaa tarjoillen, Mikko SK. 29. lokakuuta 2011 kello 16.21 (UTC)
UmaK: Mielenkiintoista keskustelua, sekä videolla että täällä. Olen samaa mieltä siinä, että opettajan/ohjaajan tulisi myöntää, jos/kun hän ei jotain asiaa tiedä. Opetuksessa on hyvä näkyä inhimillisyys; ei opettaja(kaan) ole kävelevä tietosanakirja tai jumala. Vaikka opettajalla tuleekin olla auktoriteettia, ei se sulje pois virheiden myöntämistä/tietämättömyyttä jostain asiasta. Tilanne vain osoittaa oppilaille/opiskelijoille, että aina ei elämässä tiedä ja silloin pitää ottaa selvää. Tässä vaiheessa on hyvä tietenkin pohtia sitä, miten asioista otetaan ja kannattaisi ottaa selvää. Mielestäni opettajan olisi hyvä kertoa, miten hän on ottanut asiasta selvää ja kannustaa oppilaita/opiskelijoita arvioimaan selvitettyä tietoa eri lähteiden perusteella. Koska nettiin voi oikeastaan kuka tahansa laittaa mitä tahansa, olisi hyvä opettaa myös että kannattaa tarkistaa asia sekä digitaalisesta että ei-digitaalisesta lähteestä. Mm. Googlesta ja Wikipediasta saa tietoa erittäin nopeasti, mutta onko se nopeus aina se paras ja varmin tapa tiedon saamiseen? Toivon, että digitaalinen tiedonhaku ei syrjäytä kokonaan perinteistä "paperista" tietoa, joka on nähnyt aika ison seulan ennen julkaisuaan.
Videolla puhuttiin myös siitä, että digimaailmassa kaikesta jää jälki ja että tiedon jakaminen, kopioiminen ja muokkaaminen on helppoa. Toisaalta on hyvä, että esimerkiksi tiedon kehittyminen pystytään selvittämään aika helposti hiirtä klikkailemalla ja nykytieto on helposti saatavilla. Mietin tätä kuitenkin myös nuorten kehityksen kannalta. Nuoruudessa kokeillaan erilaisia asioita, haetaan rajoja ja muokataan minäkuvaa. Media vaikuttaa suuresti nuoren kuvaan mm. aikuisuudesta, maailmasta ja omasta itsestä. "Oikeassa maailmassa" nuoruuden mokat ja kokeilut unohtuvat ja unohdetaan aika nopeasti ja niitä ei tarvitse muistella vielä vuosien päästä. Siellä on ok kokeilla ja voi aika turvallisesti etsiä itseään. Digimaailmassa kaikesta jää jälki; kokeiluista ja mokista ei välttämättä pääsekään eroon. Mielestäni lasten ja nuorten (miksei aikuistenkin) kanssa tulee käydä pohdiskelevaa keskustelua myös omien tietojensa suojaamisesta; mitä kaikkea kannattaa jakaa netissä. Vaikka nuoriso onkin jo usein se opettava osapuoli digimaailmassa, ei se poista aikuisilta vastuuta opettaa ymmärtämään maailmaa (sekä digi että "oikeaa"). UmaK 30. lokakuuta 2011 kello 18.42 (UTC)
Olen kyllä aiheesta sitä mieltä että nuorille verkon tehokkaan käytön opettaminen ja internet-etiketti on kyllä hurjan tärkeää ja mielenkiintoista, mutta pahoittelen, linkkivideossa on ääni oikeasti vaan niin huono että siitä ei saa mitään irti paitsi jos siihen kirjoittaa tekstitykset. --Vespukki 31. lokakuuta 2011 kello 11.18 (UTC)
Koska "uudet lukutaidot" eivät ole minulle entuudestaan selvää kauraa, oli videosta hyötyä digitaalisen lukutaidon käsitteen selventämisessä. Perinteisestihän lukutaito tarkoittaa suurin piirtein kirjoitetun kielen eksplisiittisten ja implisiittisten merkitysten ymmärtämistä. Digitaalinen lukutaito puolestaan koostuu näköjään useammasta osa-alueesta: mekaanisesta, analyyttisestä ja kriittisestä lukutaidosta. Itse asiassa nämä samat tasot sisältyvät periaatteessa myös perinteiseen lukutaitoon, joka on kuitenkin niin sulautunut ja suorapiirteinen käsite, että sitä ei tule usein samalla tavalla eriteltyä.
Se joukko, joka hallitsee kaikki kolme digitaalisen lukutaidon aluetta on tuskin kovin suuri, vaikka varmastikin kokoajan kasvava. Etenkin monen ei-diginatiivin taidot lienevät vain mekaanisia. Kokonaisvaltaisempi rakenteiden ja käyttötapojen yms. ymmärrys puuttuu varsinkin hieman vanhemmalta väestöltä. On myös mielenkiintoista miettiä, kuinka paljon lapsille on tarpeen opettaa eri osa-alueista ? Tietojenkäsittelijöitä kaikista ei pidäkään tulla (onko tietojenkäsittelijä edes se henkilö, joka hallitsee kaikki kolme?), mutta pelkkä mekaanisen lukutaidon eli peruskäytön opettaminen ei tunnu riittävältä. Edellä keskustelussa käsitelty nettietiketti ja netin "vaarat" ovat varmasti opetuksen vakioita, jotka on tärkeä välittää lapsille.
Videolla puhuttiin myös mm. siitä, miten lapset oppivat digitaaliseen lukutaidon koulun ulkopuolella ja miten he eivät itse koe tarvitsevansa sen erityistä opetusta koulussa. Lapset itse asiassa opettavat usein vanhempiaan. Videolla puhuttiin prefiguratiivisesta kulttuurista. Vaikka kyse on yleistyksestä, on se monessa tapauksessa nykyään totta: lapset huudetaan hätiin, kun tietokoneen ruudulle pongahtaa virheilmoitus tai lapsia pyydetään kirjoittamaan tekstiviesti omasta puolesta (kyllä, näitäkin henkilöitä vielä löytyy).
Lapset oppivat netin ja siihen liittyvien teknisten laitteiden käytön siis informaalisti. Asioita on kiva oppia koulun ulkopuolella. Kun opitaan informaalisti saadaan itse päättää, mihin asiaan keskitytään, milloin klikataan pois artikkelista, milloin asia alkaa vaikuttaa tylsältä ja millaisista lähteistä tietoa etsitään: Wikipediasta vai Encyclopaedia Britannicasta, Youtube-videolta vai blogista. Informaalista oppimisesta ei myöskään tarvitse vastata kenellekään, mutta kääntöpuolena on, että kukaan ei voi silloin myöskään taata henkilön osaamista. Opintopisteitä ei heru. Jos informaalin oppimisen keinoja (esim. erilaisia työskentelytapoja) halutaan hyödyntää formaalissa opetuksessa, veisikö se "pakon tunne", joka formaalissa oppimisessa väistämättä on, informaalin oppimisen hauskuuden ja näin myös sen tehokkuuden?
Mediakasvatus näytetään liittävän useasti juuri lasten ja nuorten opetukseen, mutta diginatiivit lapset oppivat digitaalisen lukutaidon melkein itsestään, osana arkea. Eikö tällöin pitäisi siis kiinnittää huomiota nimenomaan vanhempien ihmisten taitoihin, joiden digitaalinen lukutaito on kehno tai jopa olematon? Varsinkin he tarvitsisivat lisätietoa ja opastusta osallistuakseen nykymaailman menoon, joka tapahtuu paljolti internetin puolella.--LM 31. lokakuuta 2011 kello 18.48 (UTC)
Myös minun mielestäni mielenkiintoista oli erittely tekniseen ja sosiaaliseen käyttötaitoon. Tämä sama ajatushan heijastuu myös tuohon lukutaitojen jaotteluun eli mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen lukutaito. Näiden osalta käyty keskustelu oli hedelmällistä ja nosti esiin tuttuja asioita jälleen uudelleen muistiin. Lyhyestä virsi kaunis. --Tevaniem 1. marraskuuta 2011 kello 07.39 (UTC)
Keskustelimme siitä, miten sen mukaan tytöt ovat sosiaalisesti mukana monenlaisilla sosiaalisen median alueilla kun taas pojat keskittyvät enemmänkin yhteen asiaan ja ovat vaarassa syrjäytyä. Yllättävää oli mielestämme sekin, että lapsilla kännyköiden käyttö on lisääntynyt ja tietokoneiden ja television käyttö vähentynyt. Lapset eivät myöskään edes odota, että koulussa opetettaisiin esimerkiksi kännyköiden käyttöä. Eräässä brittitutkimuksessa kävi ilmi, että lapset käyttävät nettiä sujuvasti ja heillä on luottamusta taitoihinsa, mutta eivät osaa esimerkiksi etsiä tietoa hakusanoilla, vaan käyttävät kokonaisia lauseita. Hyvästä itseluottamuksesta huolimatta ei välttämättä osata käyttää kaikkia netin palveluita "oikein". Tuli myös mieleen, että ymmärtävätkö lapset, että kaikki, mitä nettiin laittaa pysyy siellä käytännössä ikuisesti. Analyyttisestä ja kriittisestä medialukutaidosta olisi siis hyötyä mm. Facebookissa. Ennen internetiä lapsia suojeltiin lähinnä tv:ltä ja elokuvilta, kun taas nykyään ollaan huolissaan ja joskus jopa hysteerisiä lasten nettikäyttäytymisestä. Riippuu lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, miten näistä asioista ollaan totuttu puhumaan pienestä asti. Ensin mietitytti vähän, miksi videolla puhuttiin niin paljon oppimisesta ja erilaisesta oppimisesta, varsinkin oppimisesta muita varten, mutta sitten selvisi, että se liittyykin medialukutaitoihin. Opettaja voi antaa osalle oppilaista tehtäväksi opettaa jokin asia muille. Kouluissa ollaan menossa juuri tähän suuntaan, opitaan muita varten. Oppilaiden pitää myös hallita vuorovaikutuksen perustaidot, esim. aktiivinen kuunteleminen, keskusteleminen, neuvotteleminen. Mekaaninen lukutaito tarkoittaa sitä, että käyttää teknologiaa ohjeiden mukaan, mutta on systeemin armoilla, eikä osaa omatoimisesti tehdä juuri mitään, ei uskalla esimerkiksi painaa nappuloita. Tietää, mikä on mahdollista, mutta ei osaa käytännössä tehdä sitä. Analyyttiseen lukutaitoon kuuluu sekä teknologian osaaminen että sisällön kriittinen arviointi. Esim. Googlea käytettäessä kirjoittaa järkeviä hakusanoja, eikä esimerkiksi kokonaisia kysymyksiä, joihin etsii vastauksia. Tietää myös, mistä kannattaa etsiä ratkaisuja. Kriittistä lukutaitoa on maailman muuttaminen. Sosiaalinen media ja vaikuttava media ovat keinoja vaikuttaa mielipiteisiin, levittää informaatiota esim. Facebookissa ja Twitterissä. Arabimaiden vallankumouksissa sosiaalisella medialla oli tärkeä osa. Koska median kautta yritetään vaikuttaa, se on aina poliittista. Olemme huomanneet, että netissä on joskus vaikea nähdä, kuka on kirjoittanut jonkin teksin. Tekijän nimi lukee sivuilla melko harvoin. Harmillista on myös, jos ei ole tietoa siitä, milloin joku sivu on päivitetty tai tehty. Informaation ajankohtaisuudesta ei tällöin voi olla varma. Tulimme siihen tulokseen, että mediakriittisyys on tärkeää sekä lapsille että aikuisille. Tiedon luotettavuuden arviointi on asia, johon tulisi kiinnittää huomiota kaikilla koulutusasteilla. Myös se, että osaa käyttää teknologiaa, eikä pelkää sitä on tärkeää, sillä nykyaikana teknologialta ei voi välttyä. Satsuma, turikka, Heidi K.
Nelli: Keskustelussa sivuttiin mm. sitä, että oppimistilanteita pitäisi muuttaa keskustelukeskeisemmiksi ja että opettajien pitäisi avoimemmin myöntää tietämättömyytensä. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää ottaa huomioon se, että keskustelukeskeisemmät opetusmenetelmät suosivat väistämättä niitä, jotka huutavat kovimmalla äänellä. Tällöin osa osallistujista saattaa jäädä sivuun uskaltamatta sanoa kenties mitään. Olisi toki ihanteellista, että kaikki saisivat äänensä kuuluviin ja ottaisivat avoimesti kantaa käsiteltävään asiaan, mutta luokkahuonetilanteessa paitsi tietämys myös sosiaaliset taidot ja asema vaikuttavat siihen, mitä sanotaan. Mielestäni digitaalisen median vahvuus onkin juuri se, että nekin, jotka ovat sosiaalisissa tilanteissa ujoja ja syrjäänvetäytyviä saavat äänensä kuuluviin ilman, että heidän täytyy kärsiä sosiaalisten tilanteiden mahdollisesti aiheuttamista komplekseista kuten puhevioista, punastelusta jne.
Moni on myös peräänkuuluttanut sitä, että opettajien pitäisi avoimemmin myöntää tietämättömyytensä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei kovin nuorille lapsille voi esittää kovin monimutkaisia luonnehdintoja siitä, mikä on viimeisin totuus ja mitä mieltä eri lähteet mistäkin aiheesta ovat, sillä he eivät yksinkertaisesti jaksa kuunnella tai keskittyä aiheeseen tarpeeksi pitkään. Silloin, kun täytyy vastata lyhyesti (joko olosuhteiden tai vastaanottajan rajoitusten vuoksi), on pakko jättää jotakin sanomatta.
Huomaan ajattelevani, että alle yläkouluikäisen ei tarvitsisi joutua kohtaamaan sitä, ettei yksiselitteistä totuutta ole olemassa, mutta kenties (vanhanaikainen?) ajattelumallini johtuu siitä, että olen itse kasvanut auktoriteettien luomien rajoitusten suojaamana. Pidän paitsi mielenkiintoisena ajoittain myös melko epämukavana ja ahdistavana sitä, ettei kenelläkään ole hallussaan lopullista totuutta mistään. Ehkä sukupolvet, jotka tulevat meidän jälkeemme oppivat pitämään normina sitä, ettei normia ole, eikä ajatus loputtoman tiedon loputtomasta suosta lisää epävarmuutta henkilökohtaisessa elämässä. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää pohtia myös sitä, missä määrin minkäkin ikäiset lapset sietävät epävarmuutta ilman, että se alkaa nakertaa heidän turvallisuuden tunnettaan.Nelli
SuWi: Ääni tässä videossa, alussa varsinkin, oli todella hiljainen, mikä häiritsi huomattavasti tämän videon medialukua. Mielestäni mielenkiintoisin, mieleenpainuvin ja ehkä hieman pelottavakin kohta videossa oli kohta, jossa pieni lapsi ei erota lehteä Ipadista, vaan hän yrittää saada sitä toimimaan painelemalla kuvaa, kuin kosketusnäytöllistä laitetta konsanaan. Hänen maailmassaan kaikki on kosketusnäytöllistä ja lehtikin on toimimaton Ipad. Tässä tapauksessa ja muissakin vastaavissa voi miettiä ovatko lapset todellakin niin eristyneitä medialaitteiden käyttäjiä kuin ”luento”videossakin puhutaan. Ja kyllähän he ehkä ovat, mutta erottavatko he mitkä ovat niitä teknisiä laitteita ja mitkä eivät. He ehkä osaavat käyttää monipuolisemmin ja paremmin kännyköitä, ipadejä jne. kuin vanhempansa, mutta vanhemmilla on tietotaitoa myös muustakin maailmasta, maailmasta ennen tekniikkaa ja siitä todellisuudesta joka vielä toistaiseksi on tekniikan rinnalla, se toinenkin ulottuvuus tässä nyky-yhteiskunnassa. Vanhemmat luultavasti myös tietävät eron kirjan ja Ipadin välillä ja väittäisin, että osaavat käyttää paremmin hakukoneita ja kirjastoja avukseen tiedonhaussa, kuin nuoret. Heillä on laajempi käsitys hakusanojen muodostamisesta ja pitkäjänteisyyttä enemmän, sillä he eivät ole lähtökohtaisesti tottuneet siihen, että kaikki haut tapahtuvat sekunneissa ja että hakujen tuloksien tarvitsee olla heti oikeita. Itse olen sen verran vanhaa ikäluokkaa, että olen kokenut c-kasetit, videokasetit, kännykättömän ja tietokoneettoman maailman ja välillä kauhulla mietin mitä edellisestä ja tästä tämän hetken vauvasukupolvesta oikein lopulta tulee. Pysähtyykö maailma heidän kohdallaan kokonaan, jos vaikka sähköt katkeavat pidemmäksi aikaa. Mitä he silloin tekevät, kun ei tietokoneessa tai kännykässä ole enää virtaa, eikä näin googleen pääse, vaan pitäisi osata varautua vanhoihin konsteihin kuten esimerkiksi puhelinluetteloon ja puhelinkoppiin. Kysymys kuuluu, mistä löytyy puhelinluettelo ja lukutaito lukea sitä. SuWi
jn3uta: Liittyen ylempänä olevaan Nellin kommenttiin:
Aikuisten kohdalla jokainen halukas oletettavasti saakin digitaalisten väylien kautta äänensä kuuluviin. Mieleeni nousi kuitenkin ajatus, että tarkasteltaessa nuorempia ikäryhmiä saattaa eräänlainen kukkulan kuningas -mentaliteetti olla (myös) verkossa vallallaan. Ajatellaan esimerkiksi lasten luokkayhteisöä, jossa on äänekkäitä, vilkkaita ja sosiaalisia yksilöitä kuin myös hiljaisia, arkoja ja syrjäänvetäytyviä henkilöitäkin. Eivätkö tosielämän roolit heijastu ainakin jossain määrin myös henkilön virtuaaliseen persoonaan ja toimintaan? Uskaltaako arka lapsi ilmaista itseään verkossa, jos tässä tapauksessa vaikkapa muut saman luokan lapset lukevat, kuulevat tai näkevät hänen tuotoksiaan? Eikö verkossa tapahtuva toiminta heijastu väistämättä tosimaailman tapahtumiin – ja toisin päin?
Toisaalta kyllähän tämäntyyppiset ajatukset taitavat ovat varsin relevantteja myös monien aikuisten yhteisöjen kohdalla. Vai miksiköhän niin monet - huolimatta asian laadusta - ilmaisevat itseään nimimerkin suojista, oli media tai foorumi mikä tahansa?
Näin tuumaili jn3uta 1. marraskuuta 2011 kello 15.07 (UTC)
Jos henk. koht. kokemuksia mainitsee, niin sosiaalinen arkuus voi välittyä ruudunkin kautta. Silloinhan vain jättää helposti kirjoittamatta lainkaan. Reaalikeskustelussa esille nousee pelko avata suunsa, kun toiset keskustelevat, varsinkin kun juttu luistaa eteenpäin ("sanottu sana katoaa..." jne.). Netissä voi selata koko keskustelun laajuudelta, mutta sittenkin voi yhtä lailla arastella lisätä omaa tekstinpätkää siihen jatkeeksi, varsinkin jos ei koe omia mielipiteitään kyllin "relevanteiksi". Vaikka nonymiteetti rohkaisisikin puhumaan asioista, joista ei muuten suutaan avaa, verkossa oma sana oikeasti jää luettavaksi ja kommentoitavaksi, vaikka keskustelu olisi omalta osalta ohi. Kaikkihan eivät siitä huoli, mutta joillekin siinä on kynnys puhumisen ja vaikenemisen välillä netissäkin.
Jotenkin hurjaa, kuinka "prefiguratiivinen kulttuuri" saa allekirjoittaneenkin tuntemaan olonsa jotenkin vanhaksi; vaikka käytännössä on itsekin sitä "digisukupolvea", niin kuitenkin muistaa niinkin retron lapsuuden, jolloin kännyköissä oli vain kaksi väriä ja tekstarit. Nykylapset päivittävät kännyköillään facebookia ja katsovat Youtubea. Millaiseksi maailma onkaan tullut, kun me nuoret ollaan eläkkeellä! Silloin kun ei ole enää "sukupolvien kuilua" webin käyttöön. Millaista on lapsesta asti sosiaalisissa medioissa näpränneiden eläkeläisten internet-kulttuuri? Onko tulevaisuuden nuorilla silloin taas "uutta tekniikkaa" jota opastaa ukille, vai nauraako lapset ja vanhukset yhdessä (uusille) LoLcatseille? Kari-Island
Näissäkin puheenvuoroissa nousee esiin valtava tarve mediakasvatukselle, jota juuri opiskelin ensimmäisen kurssini yliopistossa. Mediakasvatus ei ole kuitenkaan opettajankoulutuksessa pakollista tai sitä on pakollisena vain hyvin vähän. Silti lapset ja nuoret tarvitsevat oikeasti harjoitusta, jotta pystyvät lukemaan mediaa sekä olemaan kriittisiä ja tietoisia myös mahdollisista vaaroista.
Perinteinen oppimisen tyyli perinteisissä laitoksissa on vielä itseni mielestä kannattavampi. Mikäli opettaja, luennoitsija tai professori ei tiedä enemmän asioista kuin minä oppijana, joudun itse hakemaan tiedon muualta. Tämä tuntuu lähinnä ylimääräiseltä työltä. Sitä paitsi silloinkin käyttäisin auktoritteettilähteitä, tässä tapauksessa ne vain olisivat luonnoitsijan sijaan suoraan kirjallisuutta (ja luultavasti sitä ensimmäisellä Google-haulla nopeiten löytyvää). Maija Lilja
Kuten videolla mainittiin myös ”uusien medioiden” kanssa on olemassa kynnys osallistua. Ehkä siksi, että sosiaalinen media ja kaikkien osallistuminen ovat vielä suhteellisen uusia, ja niitä ennen rivikansalaisen roolina on ollut vastaanottaa harvojen tuottamia sanomia esimerkiksi televisio-ohjelmien ja sanomalehtien muodossa.
Mielestäni kynnystä madaltavat juuri nämä matalamman tason ilmiöt, kuten lolcatit (sisällön tuotto) ja niiden kommentointi (sisällön arvostelu ja kommentointi). Lolcatithan eivät sikäli ole "hienoa kulttuuria", mutta hyvä tapa opetella osallistumista vähittäin. Lolcattien tapauksessa itselläni seuraava askel olivat lolcatit vakituiselle nickillä, omasta kissasta ja lopulta valokuvausharrastus hassuihin kissakuviin, jotta saisi erikoista ja sopivaa materiaalia omien lolcat-ideoiden toteuttamista varten. Myönnän, etten oman lolcat-pyramidini korkeimmallakaan tasolla vielä tuota mitään erityisen suurta tai etenkään yhteiskunnallisesti merkittävää.
Osallistuminen on kuitenkin mielestäni arvokasta myös matalalla tasolla, vaikkei se koskaan johtaisi minkään yhteiskuntaa järisyttävää. Ensinnäkin pidän osallistumista vastakohtana passiivisuudelle. Oma tekeminen luo valmiuksia toimia ja olla mukana siis käyttää mediaa, eikä vain vastaanottaa kritiikittömästi. Omatoimisuus ja omien mediasisältöjen tuottaminen auttavat myös vähintäänkin mekaanisen digitaalisen lukutaidon saavuttamisessa. Varsinaisesta kriittisestä lukutaidosta en mene sanomaan, mutta kenties kehittyvä osallisuus edesauttaa digitaalisen maailman omaksi kokemisessa ja saa siten herkemmin puuttumaan sen sisältöihin ja lisää halua vaikuttaa pelkän vietävänä olemisen sijaan.
Lopuksi on todettava, että videolla esiintyneen vauva-lehti-ipad esimerkin perusteella tämä kurssi tullee olemaan minulle erinomaista siedätyshoitoa uusista medioista. Minua nimittäin pöyristyttää jo sekin, etteivät tällä hetkellä yläasteella olevat serkkuni tiedä, mitä tekemistä lyijykynillä on c-kasettien kanssa. Snare 1. marraskuuta 2011 kello 18.09 (UTC)
Video oli hyödyllinen alkusysäys kurssille ja jopa ehkä innosti itseänikin opettelemaan digitaalista lukutaitoa (huomasin oman lukutaitoni olevan lähinnä mekaanista). Kahteen asiaan videon keskustelussa haluaisin myös kommentoida.
Puhuitte siitä, kuinka lapset katsovat koulun olevan vain paikka, jossa opiskellaan kouluasioita ja ns. todellinen oppiminen tapahtuu muualla. No täytyy sanoa, etten kaikkea odottaisi itsekään oppivani koulussa, sillä jos (vähäisiä) teknisiä taitojani olisi kiittäminen koulua, olisivat taitoni lähes mitättömät. Kuitenkin väitän, että lapset oppivat koulussa huomaamattaan pohjan monille asioille, joita he sitten kehittävät pidemmälle koulumaailman ulkopuolella. En siis usko, että lapset todella oppisivat itse niin monia asioita täysin koulun ulkopuolella.
Toiseksi, mitä tulee coping-ajatukseen, väitän, että ne lapset, jotka todella jo lapsina osaavat käyttää erilaisia ohjelmia sujuvasti, myös kehittyvät iän myötä siten, että heistä lopulta tulee digitaalisesti lukutaitoisia. Tämä siksi, että mitä nuorempina he käyttävät erilaisia ohjelmia, sitä laajemmaksi osaamisalue vanhetessa tulee, jolloin he jossakin vaiheessa pystyvät hyödyntämään näitä taitoja muuallakin. Tai näin ainakin luuulisin :)
Nappasin myös tuon videolla keskustelussa olevan tosiasian siitä, että digimaailmassa kaikesta tekemisestä jää jäljet. Olen UmaK:n kanssa samoilla linjoilla: jokaisen tulisi miettiä mitä verkossa julkaisee. Tosin osakseni myös mietin sitä, että kun lapset ja nykynuoret ovat kasvaneet ja kehittyneet "digitaalisessa maailmassa", saattavat he jopa olla tarkempia siitä, mitä verkossa julkaisevat. Jos oikein muistan niin ainakin Sonia Livingstone käsitteli näitä asioita artikkelissaan Taking risky opportunities in youthful content creation. Muistaakseni Livingstone totesi, että teini-ikäiset nimenomaan harkitsevat tarkkaan mitä, miten ja kelle he tietojaan jakavat, sillä nuoret välittävät yksityisyydestään verkossa. Julia
Päällimmäisenä videon keskustelusta mieleeni jäi se, kuinka keskustelijoiden mukaan koulun on vaikea ottaa haltuun digitaalisten lukutaitojen opetus ja että lapset ja nuoret oppivat digitaaliset taitonsa muualla kuin koulussa. Vaikka nuoret itse eivät kokisikaan, että koulun tarvitsee opettaa digitaalisia taitoja (kuten keskustelusta myös kävi ilmi), olen sitä mieltä, että mediakasvatus koulussa on tärkeää – mielestäni nuoret tarvitsevat digitaalisen median käytössään tietynlaista ohjausta asiaan perehtyneiltä aikuisilta, ainakin jos mietitään ilmaisupuolta ja netin vaaroja. Esimerkiksi blogien kommenttiboksit ja keskustelupalstojen kirjoitukset ovat hyviä esimerkkejä siitä, että verkkoilmaisun ja -etiketin opetus koulussa on tarpeellista. Kaikki nuoret eivät myöskään selvästi ymmärrä, mitä nettiin kannattaa laittaa ja mitä ei ja että nettiin ladattu aineisto säilyy siellä periaatteessa ikuisesti, pari ongelmakohtaa mainitakseni.
On vaikea sanoa, miten koulutussysteemin rakenteita pitäisi muuttaa, jotta tulokset vastaisivat paremmin digitaalisen ympäristön vaatimuksia. Opetusta on käsittääkseni jo pyritty yleisesti uudistamaan pois auktoriteettilähtöisestä kohti vuorovaikutteista, itsenäiseen ajatteluun kannustavaa mallia. Mielestäni tämä suuntaus on hyvä, mutta asiaan lähemmin perehtymättömänä on vaikea sanoa, mitä vielä olisi tehtävä. Tietysti mediakasvatuksessa paras tapa on lähteä liikkeelle oppilaiden osallistamisen ja oman tuottajuuden kautta, siten, että opettajan rooli on olla tukena ja apuna toiminnassa. Heidi
Riikka: Muutamia sekalaisia mietteitä...
Touko Hujanen kirjoitti prefiguratiivisesta kulttuurista hauskasti kolumnissaan 11-vuotiaat hallitsevat maailmaa. Miltä osin kulttuuri kääntyy helposti prefiguratiiviseksi, miltä osin taas ei? Voiko nuorempi polvi esimerkiksi opettaa arvoja vanhemmalle?
Koulun ja oppimisen suhde näyttää mielenkiintoiselta. Onko kuviteltavissa niinkin hurjia, että oppimisen todellisuus saattaa repäistä itsensä irti formaalista koulutuksesta kokonaan, jolloin sille jää enää kulttuurin ja yhteiskunnallisen järjestyksen uusintamisen tehtäviä?
Kun median valinta kantaa merkitystä ja mediakäyttäytyminen on yksilöllistä, niin aletaanko olla jo sellaisten vuorovaikutustaitojen alueella, joita on vaikea varsinaisesti opettaa? Esim. mitä kaikkea minun täytyy tietää ja ymmärtää, kun päätän, pyydänkö kaveria kylään tekstiviestillä, sähköpostilla, soittamalla vai kirjoittamalla Facebookissa seinälle?
Digimaailmassa analyyttistä lukutaitoa painotetaan, jopa iskostetaan. Samalla tulee näkyväksi, että tiedon luotettavuus, pätevyys ja intressit pitää aina arvioida. Seuraakohan tästä arvostetuimpien tiedon auktoriteettien vahvistuminen, vai esimerkiksi yhä suurempi tukeutuminen sosiaalisiin filttereihin?
- Edelman-niminen konsulttifirma [2] on pitkään tehnyt laajoihin tutkimuksiin perustuvaa "Trust Barometer"iä, jolla pyrkivät mittaamaan sitä, mihin ihmiset luottavat (esimerkiksi hankkiessaan tietoja yrityksistä, tuotteista, jne.) Selvä globaali trendi 2000-luvulla oli, että luottamus "henkilöön, joka on kaltaiseni" ("a person like yourself") nousi koko ajan, ja luottamus hallituksiin, viranomaisiin, yrityksiin, asiantuntijoihin ja niin edelleen, vastaavasti laski. Nyt uusimmissa 2010 ja 2011 tutkimuksissa näyttää taas jonkinlainen auktoriteettiusko olevan palaamassa, ja Edelmanin tyypit ainakin näyttää laittavan sitä kriisien piikkiin. --Tere 3. marraskuuta 2011 kello 21.30 (UTC)
”Kysymys kuuluu, mistä löytyy puhelinluettelo ja lukutaito lukea sitä.” SuWi
Tätäkin varhaisempaa ”lukutaitoa” eli taitoa lukea luontoa taas harvalla nykyihmisellä on. Monesti on käynyt mielessä, että jos sähköt katkeavat pysyvästi ja fossiilisten polttoaineiden saanti tyrehtyy, miten pärjäisimme. Luultavasti alkuun huonosti ja monelle tulisi vilu ja nälkä. Harva osaa nykyään kasvattaa tai kerätä itse ruokansa, ennustaa säätä tai jäljittää eläimiä. Vanhat lukutaidot elävät uusien rinnalla, mutta harva hallitsee niitä. Käykö näin jossain vaiheessa paperisille painotuotteille? Kirjassa Fiktiota! Levottomat genret ja kirjaston arki (toim. Kaisa Hypén, 2006) toistaiseksi julistetaan kirjan kuolema uutisankaksi. Onneksi, mielestäni.
”Koulu uusintaa kulttuuria, ei uudista sitä. ”Suoranta videolla Iso laiva tietysti kääntyy hitaasti, mutta 80-luvusta on kai tultu jo eteenpäin opetusmetodien ja -välineiden suhteen. Välillä vanhaa ahdistaa, kun pitäisi tehdä ryhmätöitä ja käyttää uusia outoja alustoja, mutta nyt kieliopinnot aloittaneena 12 vuoden tauon jälkeen olen todella innoissani uusista välineistä. Esimerkiksi testit netissä, joihin saa heti vastauksen. Tämä liittyy välineisiin, mutta sisällöstä tuli mieleen, että kouluihin voisi ottaa vapaan oppitunnin käyttöön. Opiskelun aiheen saisi valita itse, mutta aiheeseen pitäisi sitten mennä syvemmälle, kuin kotona huvin vuoksi tulisi koskaan mentyä. Aihettaan voisi sitten valaista muillekin ja siinä toteutuisi myös oppiminen muita varten.
Mekaaninen digitaalinen lukutaito. Voisiko tätä verrata siihen, että osaa kyllä lukea, muttei käytä taitoaan lukemalla (sanoma)lehtiä tai kirjoja? Tietääkseni on olemassa ihmisiä, jotka vain katsovat tv:tä ja jos ovat vanhempia,eivät myöskään surffaile netissä. Introvertti
Katsoimme luentovideon ryhmämme jäsenten kesken ja seuraavat asiat kumpusivat ryhmän yhteisistä aatoksista. Ensinnäkin, oli mielenkiintoista seurata luentoa kotisohvalta, tulevatkohan tällaiset "luennot" yleistymään? Itsellä kävi välillä ajatus, että tekisi mieli viitata ja pyytää lisätietoa, tällainen ei tietystikään onnistu ja nyt nuo asiat, joita olisi tehnyt mieli kysyä, ovat unohtuneet, kun ei niitä tullut kirjoitettua paperille.
Mielestämme oli/on hieman ristiriitaista, että toisaalta prefiguratiivinen kulttuuri on nykyään nousussa, mutta toisaalta lapset/nuoret eivät ole aina kunnolla perillä esim. Internetin vaaroista. Missä vaiheessa nuorista siis tulee päteviä opettajia ohjaamaan vanhempiaan vaikkapa juuri Internetin käytössä? Kun aikuisetkaan eivät aina tiedä vaaroista, tulee asiat opittua monesti kantapään kautta. Tämä ei aina ole vaarallista, mutta joskus voi olla (esim. menettää rahaa huijaukseen).
Mikä on siis paras vaihtoehto digitaalisen lukutaidon oppimiseen? Onko tällainen, voimassa oleva kantapään kautta oppiminen sopiva tyyli oppia toimimaan ja opettamaan muita toimimaan Internetissä, vai tulisiko uusien nuorien käyttäjien oppia taito vanhemmilta, koulusta tai Internetin sivistävistä osista? Jos vaikkapa luukku.com varoittaisi uusia käyttäjiä esimerkillä, että "tällainen viesti on vienyt käyttäjältä X tukun rahaa eikä tämä saanut mitään takaisin", voisiko Internet itse toimia opettajana digitaalisessa lukutaidossa?
Mielestämme koulun pitäisi pysyä mukana mediakasvatuksessa eikä jättäytyä sen jälkeen. Luulen, että olemme tällä hetkellä vielä siinä siirtymävaiheessa, jossa kouluissa opettajina toimii sellaisia henkilöitä, jotka eivät osaa eivätkä haluakaan osata käyttää nykyteknologiaa. Tulevaisuudessa tällainen tuskin tulee kyseeseen.
Lapsen oppiminen koulun ulkopuolella on suurimmaksi osaksi uteliasta kokeilua. Näin lapsi kehittyy näennäisen eteväksi. Siis ns. yrityksen ja erehdyksen kautta. Mielestäni osatut taidot eivät kuitenkaan ole (verrattain) monipuolisia. Lapsi jämähtää käyttämään toimiviksi toteamiaan keinoja ( kuten kyllä vanhemmatkin ihmiset). Koulu tukee jo opittua mutta myös rikastaa sitä. Lapsi joutuu esim. käyttämään ohjelmia ja dokumentteja eri tavalla kuin on tottunut saadakseen aikaan vaaditun lopputuloksen. Jotkin näistä toimintatavoista jäävät käyttöön ja automatisoituvat jne. Baraqueworks
veliveijari,ritari Aiheenne on erittäin mielenkiintoinen, ja olen itsekkin sitä useampaan otteeseen miettinyt. Nykypäivänä Internetin käyttö on yleistynyt hurjati lasten ja nuorten keskuudessa, mutta onko heillä tosiaan tietoa internetin vaaroista. Tiedän monia itsenikin iskäisiä ja vanhempia henkilöitä jotka eivät ymmärrä esimerkiksi sitä, että nettiin postattua materiaalia ei enää välttämättä ikinä saada pois. Facebook ja muut sosiaalisen median palvelut ovat vain lisänneet nuorison internetin käyttöä ja omien henkilökohtaisten tietojen levittämistä. Kuinka moni osaa olla varuillaan sen sisällön suhteen mitä esimerkiksi Facebookkiin levittää.
Mielestäni kantapäänkautta oppiminen ei ole nykypäivänä enää riittävä keino oppia Internetin vaaroista. Kantapäänkautta oppiminen voi pahimmassa tapauksessa olla oppimista liian myöhään. Internetin käytöstä, etiketistä sekä vaaroista olisi mielestäni hyvä opettaa jo ala-asteelta lähtien. Mielestäni emme voi olettaa, että vanhemmat hoitavat tästä opettamisen, koska kaikki vanhemmatkaan eivät välttämättä ymmärrä kaikkia vaaroja tai käyttäytymistapoja. Merin
Äänen voimakkuus tosiaan voisi olla kovempi. Ihan mielenkiintoisia aiheita käsittelitte. Nuorten oppiminen verkon avulla tuo uusia mahdollisuuksia ja vaaroja mitä nuorten vanhempien nuoruudessa ei ollut. Nämä mahdollisuudet luovat myös erilaisen käyttäytymismallin perinteiseen arkeen. JoonaK
Lasten (ja miksei vanhempienkin) sosiaalisen median käyttö ja niiden opettaminen ovat mielenkiintoisia teemoja, sillä kaikki sosiaaliseen mediaan liittyvä on niin uutta. Facebook ei ole ollut suomalaisten aktiivikäytössä kuin n. viisi vuotta. Se on minimaalinen aika, jos vertaa siihen miten kaikki aikaisemmat opetuskäytännöt, -alustat ja materiaalit ovat muotoutuneet nykyisiksi, ja esimerkiksi kirjastoninstituution tulevaisuus saattaa digitalisoitumisen myötä olla vaakalaudalla. Kaikki muuttuu jatkuvasti - jotkut rekrytointifirmat odottavat CV:itä videomuotoisessa henkilöesittelyssä, ja sosiaalisessa mediassa lomittuvat sekä ihmisten työelämä ja henkilökohtainen elämä. On mahdotonta sanoa, millaisia sosiaalisen median verkot ovat viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Mikäli suurin osa henkilökohtaisista tiedoista olisi kaikilla julkisia, varoisiko kukaan enää mitä internetissä itsestään kertoo?
Videolla puhuttiin siitä, että lapset eivät välttämättä näe koulua enää oppimispaikkana, vaan paikkana, jossa käydään antamassa jonkinlainen oma panos. Voiko ajatella, että internetin myötä koko koulu- ja opetusinstituutio muuttuisi? Aikaisemmin esimerkiksi yliopistoihin pääsy on ollut tiukkaan rajattua, mutta nykyään saman informaation voi halutessaan kuka tahansa itseopiskella, sillä digitaalisuuden ja internetin myötä suuri osa oppimateriaaleista ovat avoimia kaikille. Muuttuvatko sosiaaliset verkostot tulevaisuudessa enemmän luovaa toimintaa kohti sen vuoksi, että kaikki jo tuotettu informaatio on siellä saatavilla, ja ainoastaan uuden informaation tuottamisella on mitään merkitystä? Teija
Ensivaikutelmani videosta oli, (kuten joku toinenkin aiemmin pohti) että se palautti mieleen aiemmin kuultua, jonka olin ehtinyt jo lähes unohtaa. Etenkin muistan, miten viime vuonna ITIMP3-kurssilla puhuttiin ”Lolcats”-aiheesta sekä ”digitaalisesta aktivismista”. Tämä pisti jälleen miettimään sitä, miten vaivatonta sisällön tuottaminen on, vaikka huomiota saakin lähinnä se korkeatasoinen verkkotoiminta. Itsekään en tiedosta olevani välillä tiedontuottaja. Vaikka lisäilee vaikkapa videoita YouTubeen, mieltää tiedontuottajiksi useimmiten ne tekijät, joiden töillä on miljoonia katsojia. Kuitenkin suurimmalla osalla videoista on pienet yleisöt.
Puhuttiin tuottajuudesta eli nykyään vuorovaikutus on kova sana, ei pelkästään vastaanottaminen. Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät enää haluakaan olla vain vastaanottajia. Tämä on osa syy myös siihen, miksi tv:n katselu on lähtenyt laskuun, ei pelkästään uudenlaiset laitteet, vaikka ne osatekijöitä ovatkin. Asennoituminen on olennaisempaa. (Ihmiset haluavat vaikuttaa, mutta, jälleen, vaikuttaminen voi olla hyvinkin pienimuotoista, kuten ”tykkää”-napin painamista.)
Informaali ja formaali oppiminen on myös jonkin verran ITIMP3-kurssilta tuttua: esimerkiksi se että lapset oppivat pärjäämisen kannalta tärkeät taidot enimmäkseen koulun ulkopuolelta. Korkeakoulutasoakin voi miettiä: paljonko yliopistojen luennoista hyötyy työelämässä. Teoria hautautuu kaiken muun alle, mutta toisaalta se on vahva tekoja ohjaileva tekijä. (Mutta toki teoriankin voi hahmottaa käytännöstä.)
Kaikki videolla ei tietenkään ollut entuudestaan tuttua, joskaan tuoreempaa tietoa ei sisäistä aivan heti, kun taas tutummasta keksii helpommin sanottavaa. Esimerkiksi jaottelun "mekaaninen", "analyyttinen" ja "kriittinen" digitaalinen medialukutaito pohtiminen oli suhteellisen uutta, vaikka sisällöstä olikin kuullut. Samoin oppimistapojen kolmijako "yksilön oppiminen" (koulu), "yhteistoiminnallinen toimiminen" (edistyksellisempi linja) ja "oppiminen muita varten" oli hieman tuntemattomampi aihe. Kaikkiin kolmeen on kuitenkin jollakin tasolla eri koulutasoilla törmännyt. Mietityttää tosin, miten paljon opettaja voi luovuttaa ohjailuvaltaansa oppilailleen ilman, että syntyy kaaos tai jotkut oppilaista jäävät ala kynteen tai ”siipeilijöiksi”.
Yhteisoppimista voi kehittyvä tekniikka siis hyvin tukea. Kiinnostavaa tosin on, kustantaako koulu välineet vai pidetäänkö itsestäänselvyytenä, että jokaisen kotona on kaikki tarvittava. Lisäksi mietityttää, onko kehitys pelkästään yhteisöllisyyttä tukevaa. Jos varhaisteini-iästä lähtien sosiaalisessa kanssakäymisessäkin verkko ja eri laitteet tulevat tärkeämmiksi, miten käy heidän, joilla ei ole varaa tai muita mahdollisuuksia pysyä jatkuvasti kehityksen mukana? Esimerkiksi monissa kouluissa on Wilma-järjestelmä (tms.) ja monia tiedotteita lähetetään vanhemmille sähköpostitse. Jos vanhemmille ei kuitenkaan ole tietokonetta tai sähköpostia, on ihmetys/järkytys suuri. Paperiversioita annetaan sitten lapsen mukaan - jos muistetaan. Ovatko jotkut pian tiedonsaannin ja keskustelujen ulkopuolella, muiden ”armopalojen” varassa? --Anri 1. marraskuuta 2011 kello 23.33 (UTC)
Huh, paljon on jo ehditty sanoa. Ja paljon mielenkiintoisia pointteja, sekä videossa että täällä keskustelussa. Aiheena mediakasvatus ja uudet lukutaidot voi pahimmillaan olla upottava suo. Mitä kaikkea on media? Mitä kaikkea on kasvatus? Ja mitä kaikkea on lukutaito? Kenttä laajenee niin suureksi, että herkemmällä saattaa mennä pasmat sekaisin.
LM esitti kysymyksen, eikö uudenlaisia lukutaitoja tulisi kaiken oppimamme perusteella opettaa pikemminkin vanhemmalle väestölle kuin diginatiiveille. Tässä tulee mielestäni hyvin esille se, että mediakasvatusta tarvitaan monenlaista, monelle eri sukupolvelle tai erityyppiselle netinkäyttäjälle. Vanhemmalle väestölle oppiminen voi olla teknisten taitojen oppimista, palveluihin ja sivustoihin tutustumista, jopa käyttökulttuurien oppimista. Nuoremmille on tarjoiltava jotakin muuta. Se onkin yksi jännimmistä kysymyksistä omasta mielestäni, mitä lapsille ja teineille pitäisi opettaa.
UmaK toi esille erittäin hyvän pointin: "Digimaailmassa kaikesta jää jälki; kokeiluista ja mokista ei välttämättä pääsekään eroon." No, kuten myöhemmin keskustelussa todettiin, mokia sattuu usein vanhemmallekin väelle. Julia kirjoitti "Muistaakseni Livingstone totesi, että teini-ikäiset nimenomaan harkitsevat tarkkaan mitä, miten ja kelle he tietojaan jakavat, sillä nuoret välittävät yksityisyydestään verkossa." Karu fakta on myöskin se, että suurinta osaa elämän mokista ja kokeiluista ei voi pyyhkiä pois, vaikka ne eivät olisikaan ehtineet nettiin asti.
Itse en näe siis tältä osin digimaailmassa ja "reaalimaailmassa" suurtakaan eroa. Käyttäytyminen on jotakin, mitä pitää jokatapauksessa opetella: on tärkeätä oppia pohtimaan, minkälaiset teot johtavat minkäkinlaisiin lopputuloksiin sekä käyttäytymään niin, että on mahdollista saavuttaa omassa elämässään se, mitä haluaa. Internetissä jotkin säännöt/lainalaisuudet saattavat olla erilaisia kuin maailmassa, mutta periaatteessa oman itsensä suodattaminen tapahtuu kuitenkin samalla tavalla.
Aika usein uusmedian sekasortoiseen ulosantiin ja sen aiheuttamiin, videollakin mainittuihin säikähtelyihin ja moraaliseen panikointiin, on syynä ihan "perinteinen moraalittomuus" (josta voi ehkä kysyä, onko mitään moraalitonta enää olemassa?), jolle internet vain antaa huomattavasti isomman yleisön kuin mitä fyysisessä maailmassa tavallinen kuolevainen voi saavuttaa.
No, vielä vähän toiseen teemaan. Pidin Nellin näkökulmasta: "Mielestäni olisi kuitenkin tärkeää pohtia myös sitä, missä määrin minkäkin ikäiset lapset sietävät epävarmuutta ilman, että se alkaa nakertaa heidän turvallisuuden tunnettaan." Tätä olisi todellakin syytä pohtia suomalaisessa yhteiskunnassa, joko mediakasvatuksen tai minkä tahansa kasvatuksen yhteydessä. Samoin kuin SuWin kysymystä "Pysähtyykö maailma heidän kohdallaan kokonaan, jos vaikka sähköt katkeavat pidemmäksi aikaa."
Olemme tulleet kauaksi ihmisyyden alkujuurista, ja monissa asioissa olemme kovin avuttomia. Aika monet ovat myös kovin onnettomia. Toistaiseksi syytä kaikille näille esiin ponnahtaneille epäkohdille on pyritty etsimään globaalista tietoyhteiskunnasta. Entäpä jos globaali tietoyhteiskunta onkin vain ensimmäinen foorumi, jolla koko maapallo voi kollektiivisesti keskustella ihmisyyden/elämän ongelmista? Ennen ehkä tosiaan on vain istuttu ja tuijotettu TV:tä uskoen siihen, ettei itsellä ole mitään osaa eikä arpaa maailman tulevaisuuteen.
Mediakasvatuksessa on omasta mielestäni tärkeätä siirtää katse siihen, mitä on median ulkopuolella. Meillä nimittäin on erittäin kaunis maailma täällä, jos siihen jaksaa tutustua muutenkin kuin Googlen kuvahaun kautta. Ihmiset ovat kehittäneet teknologiaa niin kauan, että sen olemassa ololle on oltava hyvä syy. Voisiko se olla maailman kehittäminen kohti parempaa? Ainakin voisi koittaa palata tähän näkökulmaan, jolloin teknologiaa ja digitaalisuutta voisi oppia käyttämään niin, että siitä voisi hyötyä mahdollisimman paljon osana omaa arkielämäänsä ja itsensä toteuttamista, vaikkei kaikki teknologia ympärillä olekaan ihmisyyden elinehto. Siksihän pitäisi oppia, että osaisi paremmin… mitä tahansa.
Terveisin tehokas deadline-oppija --Noora O. 2. marraskuuta 2011 kello 00.21 (UTC)
Videolla ja keskustelussa tuli esiin useita kiinnostavia näkökulmia. Muun muassa oppimisen jäsentämisen tavat: yksilöllinen, yhteistoiminnallinen ja erityisesti oppiminen toisia varten, ja se minkälaisia muutoksia jälkimmäisen toteutuminen edellyttää, on mielestäni kiinnostava aihe. Jako mekaaniseen, analyyttiseen ja kriittiseen auttoi hahmottamaan ja syventämään digilukutaidon käsitettä.
Videokeskustelun alkupuolella viitattiin kulttuurin tuottamiseen, ja siihen kuinka muun muassa Clay Shirky on sitä mieltä, että pienikin osallistuminen vuorovaikutteisessa mediassa on matalan, mutta tärkeän kynnyksen ylittämistä. Aihetta jo muutama kommentoikin ylempänä. Muutama jatkoajatus tästä tuli mieleeni. Toisinaan joissain hassutteluna pidetyissä ja sellaisiksi ihan lähtökohtaisesti tarkoitetuissakin sisällöissä saattaa olla erittäin innovatiivisiakin kuvallisia tai kerronnallisia intertekstuaalisia viitteitä. Vähän kuten fanifiktiota kirjoittavien teksteissä, jotka saattavat olla vieläpä yhteisöllisesti tuotettuja ja kommentoinnille avoimia. Fanifiktioilla ei ehkä ole niin ikään lähtökohtaisesti tarkoituksena olla kielellisesti tai kirjallisesti korkeatasoisia kulttuurituotteita - se mikä on oleellista on, että syntyy tarina. Kielellisen osaamisen sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen harjaantumisen ja kirjallisuudentuntemuksen näkökulmasta joka tapauksessa harrastus on kuitenkin arvokas. En tiedä miten esimerkiksi koulun äidinkielen tunneilla aihetta käsitellään tai koulussa arvostetaan nykyään, vai ehkä fanifiktiokulttuuriin kuuluu, ja osa viehätystä on se, ettei näitä tekstejä kirjoiteta koulua varten, vaan omaksi ja korkeintaan kavereiden iloksi. Tällainen toiminta minulle tuli esimerkkinä mieleen, kun puhutaan arjessa tapahtuvasta, jokapäiväisestä kulttuurintuottamisesta.
Kirjallisuusteorioiden puitteissa on paljon tutkittu intertekstuaalisuutta, ja hienostuneita tekstienvälisiä viittauksia on ehkä pidetty perinteisesti kirjallisuuden kaanoniin kuuluvien teoksien erityisominaisuutena ja jonkinlaisen kielellisen ja kulttuurisen mestarillisuuden osoituksena, mutta arjen toiminnasta lähtevänä näistä viittauksista tulee helposti lähestyttäviä ja oman osallistumisen kautta uudella tavalla merkityksellisiä. Sisältöjen välisten viittaussuhteiden hahmottaminen ja hyödyntäminen on mielestäni osa kriittistä medialukutaitoa, eikä sen opettamiseen välttämättä tarvita esimerkiksi länsimaisen kaunokirjallisen kaanonin raskassarjalaisia - pikemmin näkisin tässä mahdollisuuden, että pienistä kekseliäistä muruista voidaan johtaa kiinnostavia merkityspolkuja, jotka auttavat tekemään näkyväksi sen vaikutusten verkoston, joka kulttuuria ylläpitää ja muokkaa.
Kirjallisuus on itselleni läheinen aihe, joten sen tähden tässä se luultavasti valikoitui esimerkkimediaksi. Uusinnettujen tai uudistettujen merkitysyhteyksien hahmottaminen on tässä tavallaan yksi digilukutaidon osa kuten mainitut kommunikatiivisuus, tekninen tietämys tai luovuus, tai ehkä se kuuluu kommunikatiivisuuteen yhtenä osa-alueena? Mitä digilukutaidon käsitteeseen tulee, intertekstuaalisten rakenteiden läsnäolon hahmottaminen voisi olla osa analyyttistä lukutaitoa, ja niiden merkitystaustojen ymmärtäminen ehkä puolestaan kriittistä lukutaitoa. Tarkennan lopuksi vielä, että puhun tässä intertekstuaalisuudesta sen tähden, että se on itselleni tutuin nimenomaan tekstien välisen tutkimuksen kautta, vaikka monimediaisessa ympäristössä voisi olla oikeampi ratkaisu käyttää intermediaalisuuden käsitettä. Pahoittelut tällä kertaa näin myöhäisestä osallistumisesta keskusteluun, Elisa H
Videon ääni oli tosiaan todella hiljainen. Vaikka laitoin koneestani äänet täysille, en meinannut kuulla oikein mitään. Sen vuoksi, puolet asiasta menikin ohi. Lisäksi ainakin minulla video pätki vähän väliä. Siitä, mistä sain jotakin selvää, jäin myös pohtimaan tuota aiemmin mainittua opettajan auktoriteetti -juttua. Olen myös sitä mieltä, että opettajan pitäisi rehellisesti myöntää, jos hän ei tiedä kaikkea. Mielestäni opettaja antaa oppilaille vääränlaisen mallin, jos hän opettaa, että kaikki asiat tulee tietää. Parempi on opettaa, että jos jotakin ei tiedä, niin voi kysyä apua ja etsiä vastauksen asiaan.
Mielestäni koulu on tärkeä paikka oppimiselle, mutta tosiaan monia tärkeitä asioita opitaan myös koulun ulkopuolella. Mielestäni koulussa ja sen ulkopuolella tapahtuva oppiminen tasapainottavat toisiaan. Laura
Videosta sain kovin vähän irti, koska melkein kaikki Teren puheenvuorot menivät ohi korvien sillä ainakaan allekirjoittaneen läppäristä ei lähtenyt niin paljoa ääntä että puheesta olisi saanut juurikaan selvää.
Sosiaalisen median käyttämisen opettaminen sitä vastoin on haastava ja mielenkiintoinen aihe, sillä sen käytännöt ja keskeiset käsitteet ovat aivan uusia ja muuttuvat jatkuvasti johonkin suuntaan. Palvelut ovat vain muutaman vuoden ikäisiä ja vielä jatkuvassa muutoksessa, joten opetuskäytännötkään eivät voi olla kovin vakiintuneita verrattuna muihin opetettaviin aineisiin, joiden käytännöt ovat muokkautuneet satojen vuosien aikana. On myös hankalaa ennustaa sosiaalisen median tulevaisuutta ja esimerkiksi sen laajenemista hyötykäyttöön työpaikoille ja kouluihin esimerkiksi seuraavan kymmenen vuoden aikajaksolla. -Mikkopee
Hieman hankalaa oli tuo videon seuraaminen, koska kaikki keskittyminen meni siihen, että onnistui kuulemaan jotain mitä keskustelussa sanottiin. Näin ollen monet asiat menivät aika ohi.
Videolla käytiin keskustelua siitä kuinka lasten tekniset taidot laitteiden käytössä ovat kehittyneet valtavasti. Nykyään jo lähestulkoon jokainen lapsi osaa käyttää kännykkää ja nettiä käytännössä paremmin kuin omat vanhempansa. Tästä johtuen saattaa olla vanhemmille vaikea opettaa lapsilleen esimerkiksi netistä löydetyn materiaalin kriittistä arviointia. Tässä voisi mielestäni olla kouluille varsin tärkeä tehtävä toteutettavaksi. Teknisten taitojen opettaminen ei enää ole kouluille välttämättä niin olennaista, mutta sisällön arviointia voisi kouluissa opettaa merkittävästi enemmän. Lars 2. marraskuuta 2011 kello 09.35 (UTC)
Kuulokkeiden kanssa videon kuulee ihan ok, suhinaa toki tulee paljon, mutta äänetkin kaupan päälle. --Noora O. 2. marraskuuta 2011 kello 09.58 (UTC)
Niin pitkiä viestejä olette kirjoittaneet, etten kaikkia jaksa edes lukea! :)
Videon alusta jäi mieleeni se, kun puhuitte siitä, kuinka tytöt harrastavat paljon kaikkea, mutta pojat keskittyvät vain yhteen juttuun, ja tämä voisi olla yhteydessä miesten helpompaan syrjäytymiseen. Todella mielenkiintoinen ajatus, ja kuten Juha sanoi, huolestuttavaa, että syrjäytymiskehitys voi lähteä niinkin varhaisessa iässä käyntiin (8-10 v.). Mutta jos keskittyy vain tietokoneeseensa, niin ei mikään ihme, jos syrjäytyy yhteiskunnasta ja tästä reaalimaailmasta.. Toisaalta, onhan siinä se toinenkin puoli: internetin sosiaaliset yhteisöt ja sen digitaalisen lukutaidon oppiminen.
Sitten mietin myös tätä opettajan auktoriteettikysymystä, josta tuntuu heränneen paljon keskustelua. Mielestäni jonkun asian tietämättömyys kannattaa aina myöntää, ja monet opettajat tekevätkin niin, että sanovat etteivät tiedä, mutta ottavat selvää seuraavaksi kerraksi. Oppiminen koulussa voisi tapahtua niin, että otetaan opittavista asioista yhdessä selvää, koko luokan voimin tai pienryhmissä. Opettaja ei olisi johtavassa asemassa tässä oppimisprosessissa, vaan neuvoisi tarvittaessa, tai yrittäisi asettua samanlaiseen vertaisasemaan oppilaiden kanssa. Kyllähän ryhmätöitä koulussa tehdään, mutta itse koin ne joskus pakkopullana. Opetuksen ja koulutuksen uudistaminen on tosi vaikeaa, koska niin paljon tulisi oppia niin lyhyessä ajassa, eikä mistään riitä rahaa, tiloja, opettajia, jotta jokainen oppilas voitaisiin ottaa yksilönä huomioon.
Kunnon kaiuttimilla kyllä kuuluu! ;) --Emellu 2. marraskuuta 2011 kello 10.36 (UTC)
Videolla tuli esille oiva huomio lasten digitaalisista ja sosiaalisista taidoista. Digitaaliset taidot voivat olla helpostikin paremmat kuin aikuisilla, eivätkä lapset näin ollen kaipaa koulussa opetusta mediankäytöstä. Sen sijaan sosiaaliset taidot eivät välttämättä vedä lainkaan vertoja aikuisten vastaaville taidoille. Tässä onkin haasteen paikka, sosiaaliset taidot kun tuppaavat näkymään digitaalisessa ympäristössä ja siellä toimimisessa.
Tämä särähti korvaani, sillä jopa minun silmissä, joka en seuraa lapsia kasvattajan tai opettajan roolista, lasten (ja nuorten) digitaalisten ja sosiaalisten taitojen "epätasaisuus" on kovin selvää ja näkyvää. Päivittäin kummastelen teini-ikäisen siskoni ja hänen kavereidensa keskinäistä nettikäyttäytymistä Facebookissa. Nuorten digitaaliset taidot, ainakin ko. tapauksessa Facebookista puhuttaessa, ovat hyvät, varmasti samaa tasoa kuin vanhemmillakin FB-käyttäjillä. Sosiaalisten taitojen puute kuitenkin näkyy kirjoitteluissa, kuvissa, teksteissä yms. selvästi. Puute on ehkä syy myös siihen, että nuorten yksityisyysasetukset ovat usein hyvin puutteelliset ja yksityisiä tietoja jaetaan miten sattuu ajattelematta mahdollisia seurauksia. Digitaaliset taidot voisivat hyvinkin olla riittäviä korjata esim. asetuksia.
Videolla esitettiin yksi oppimisen kolmijakomallinnus. Yksilötasoinen oppiminen on sitä oppimista, joka tapahtuu kouluissa. Yhteistoiminnallinen oppiminen on edityksellisempää ja pyrkii vastaamaan tämän päivän haasteisiin. Oppimisen kolmatta mallia, oppiminen muita varten, ja sen aspektia on kouluilla sen sijaan vähän, koulun tavoitteet kun liittyvät yksilöihin ja yksilöiden oppimisen mittaamiseen. Tähän oppimisen malliin liittyi väite, että lapset eivät miellä koulua keskeisenä oppimisen paikkana, vaan pikemminkin "jonain, jolle käydään antamassa tietty panos." Tämä, jos jokin, on mielestäni huolestuttavaa! Kuinka koulun ja koulun ulkopuolella tapahtuva oppiminen voitaisiin yhdistää niin, että ne tukisivat toisiaan?
Esille nousi myös ajatus siitä, että koulussa olisi yksi (opettaja), joka tietää paremmin kuin muut. Tämän päivän digitaalisessa maailmassa asia saattaa monesti olla päinvastoin: lapset ovat niitä, jotka osaavat. Tätä ajatusta on moni tässäkin keskustelussa pohtinut.
Nyt näihin asioihin on voitu puuttua ja niitä on voitu kehittää mm. nykyisessä opettajankoulutuksessa. Koulutusta voidaan muokata ja tulevia opettajia rohkaista tarttumaan digitaalisen maailman haasteisiin. Toisaalta: voidaanko kaikkeen varautua etukäteen? Vai tarvitseeko siihen edes pyrkiä?
Mutta miten on opettajan ammatissa jo nyt työskentelevien laita? Kuka heitä kouluttaa ja opastaa? Vanhemman polven opettajien ja teknologian ajalla elävien lasten välinen kuilu digitaalisten taitojen mittelössä on varmasti yhä syvempi. Tulisiko opettajan kuin opettajan digitaalisia taitoja kehittää lasten edelle? Onko se edes mahdollista tai tarpeellista? Voisiko ajatuksen "yhdestä, joka tietää paremmin kuin muut" kääntää arastelematta väärinpäin: nyt lapset olisivat niitä, jotka opettavat opettajaa? Katoaako opettajan rooli kokonaan digitaalisessa maailmassa? Valmis
Minulla oli sama ongelma kuin monilla muillakin. Koneen ja kaiuttimien äänet täysillä ja silti puolet jäi kuulematta vaikka kaikki keskittyminen videoon kohdistuikin. Jäin miettimään samaa asiaa jota Taneli Tulkki ylempänä jo kommentoikin, eli kulttuurin kehittymisen puolta tietotekniikassa. Mielestäni on väärin sanoa että kaikki nykyisin internetissä tuotettava 'hömpäksi' luokiteltava olisi vailla kulttuurista arvoa. Kulttuurin arvostuksen asteikolla se tietenkin edelleen laahaa pohjamudissa, mutta toivottavasti tämä tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Luulen että tulevaisuuden taide- tai ainakin populaarikulttuurin historiassa tulee olemaan oma paikkansa lolcateilla ja 'Taking the Hobbits to Isengaard' tapaisilla youtube-hiteillä. Johannat
Liittyen ainakin jn3uta:n kommenttiin: tuli mieleen miten erilaisilla foorumeille ja lehtien yleisönosaston palstoilla on paljon liikenteessä ajattelua, että kuka "huutaa" lujiten on kingi. Tähän liittyy minusta jossakin mainittu oikeassaolemisen tarve, ei voida hyväksyä, että asioista voidaan olla montaa mieltä.
Mielenkiintoista on olllut lukea keskustelua siitä, miten paljon oppilas tarvitsee sitä auktoriteettihahmoa, joka on oikeassa. Olen sitä mieltä, että ainakin vasta koulunsa aloittanut ei kaipaa jatkuvaa muistutusta siitä, että ei ole sitä yhtä ainoaa totuutta, mutta ehkä kun mennään 4. tai 5. luokalle tai ainakin yläasteelle, voisi opetus toimia enemmän ryhmässä oppimisen kautta.
Nyt äkkiä syömään ja luennolle :) --Alithea 2. marraskuuta 2011 kello 11.10 (UTC)
Mielenkiintoinen video, Verkko antaa paljon mahdollisuuksia, mutta tuo myös mukanaan vaaroja ja antaa mahdollisuuden väärinkäytöksiin. yormaxi 2. marraskuuta 2011 kello 13.15 (UTC)
---
Videon katselu oli hiljaisen äänen ja oman läppärini suorituskyvyn (pyörittää vimeon ja youtuben videoita pätkivästi) takia hieman hankalaa, mutta yritän tuoda tässä jotain mitä itselle tuli mieleen.
Mielenkiintoinen näkökulma oli lopussa tuleva näkökulma maailmaa muuttavasta (digitaalisen) median käytöstä (mm. wikileaks) ja kuinka sulavasti digisukupolvi oppii hyödyntämään teknologian tuomia mahdollisuuksia. Mielestäni on hyvä asia, että ns. tavallinen tallaaja pystyy hyödyntämään mahdollisimman paljon ja monipuolisesti eri puolelta tulevaa informaatiota, mutta tämän lisäksi uusien lukutaitojen opettaminen ja oppiminen on äärimmäisen tärkeää. Laajojen kokonaisuuksien hallinta on kuitenkin hyvin vaikeaa ja tämän vuoksi kriittinen suhtautuminen informaatioon (tai informaatiotulvaan lähinnä) voi olla erittäin hankalaa. Internetissä tuotetut blogit, keskustelut ja muut ovat kuitenkin usein hyvin puolueellisesti kirjoitettuja ja tämän vuoksi kriittinen ja pohtiva suhtautuminen vastaanotettavaan informaatioon on hyvin tärkeää.
Siinä nopeaa pohdintaa siitä mitä videosta sain irti, monia hyviä pointteja mitä itse ajattelin on tullut jo aiemmassa keskustelussa esille. s.sorsa
Kiinnostavin asia videolla oli ehdottomasti sen pohtiminen, miten lapset oppivat kavereiden ja vanhempien sisarusten kanssa lähes kaiken internetin käytöstä. Vaikka olen itsekin tietokoneiden maailmassa kasvanut, tarvitsin kyllä apua koulussa tietokonetunneilla. Muutos siitä tähän on käynyt hyvin nopeasti, kun lapset eivät enää edes oleta saavansa opetusta tietokoneiden käyttöön koulussa. Tämä antaa tulevaisuuden opetukseen varmasti paljon mahdollisuuksia, kun perustiedot ja -taidot ovat jo ala-asteikäisilläkin kattavasti hallussa. Poltergeist
Pahoittelen, en kuulokkeet korvissa ja tietokoneen äänet täysillä millään saanut selvää videoluennosta, vaikka täällä mikroluokassa suhteellisen hiljaista onkin.
Tuli kuitenkin joistain yksittäisistä erottuneista asioista mieleen eräitä myös ITIMP3 ja MEKAP1 -kursseilla käsiteltyjä aihepiirejä. Esimerkiksi tähän diginatiivien sukupolveen kuuluvat nykyajan lapset ja se, onko heidän medialukutaitonsa jo ilman koulun opetuksia hyvällä tasolla, vai onko tuo osaaminen tosiaan sillä tavoin "feikkiä", ettei käytön seurauksia ja tarkoituksia osata arvioida ja tietoa suodattaa kriittisesti. Ja ovatko kaikki nämä diginatiivit oikeastaan edes diginatiiveja? Tiettyyn ikäryhmään kuuluminen kun ei suoraan määritä sitä, kuinka paljon vaikkapa sosiaalista mediaa käyttää. Koulun "tasapäistävä" vaikutus lienee tässä tapauksesa tarpeen. Annisal
Ääni tosiaan oli vähän hiljaisella, ja videon huonolaatuisuus vähän häiritsi. Aluksi oli vaikea keskittyä, mutta lopulta tärkeimmät asiat ja kolme eri lukutaitoa -mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen- nousivat esiin. Olen aikalailla samaa mieltä, että pojat helpommin syrjäytyvät kulttuurista ja tytöt ovat monipuolisempia. Olisi hienoa, jos pojatkin edes vähän lukisivat kehittyäkseen ihmisinä. Toisaalta nuorten omaa kulttuuria, joka varmaan nykyään keskittyy paljon juuri nettiin, ei saisi väheksyä. On hienoa jos toimijuus kehittyy ja oma ääni pääsee kuuluviin. Koulussa tosin opetetaan juuri itsensä ilmaisua ja perustelemisen taitoja mikä on erittäin tärkeää ja hyödyllistä. Nuoret ja lapset luottavat ehkä liikaakin omiin mediataitoihinsa. Uskon että voidaan olla liian naiiveja, tietämättömiä vaaroista. Valitettavasti minullakin on pelkkää mekaanista lukutaitoa joissakin asioissa, en oikein tiedä kaikkien palveluiden taustoja ja intressejä tai haun logiikkaa. On hälyttävää jos koulu koetaan täysin maailmasta erillisenä eikä kulttuuria uudistavana. Pitäisi olla enemmän avointa keskustelua, haastamista, nuorten kokemusmaailman käsittelyä.
Äänet kuuluivat kohtuullisen hyvin. Optimaalisen katsomiskokemuksen turvaamiseksi suosittelen kunnollisia nappikuulokkeita.
Jokseenkin kiintoisa pointti on mielestäni tietokoneen käytön vähentyminen, sillä tämä kertoo melko paljon siitä, minkä tyyppistä mediaa ja aineistoa ylipäätään käytetään. Huomautan paatuneena supertehokkaan pöytätietokoneen käyttäjänä, ettei nykysiillä matkapuhelimilla voida käyttää kuin rajoitettua määrää palveluita, joten tämä kertoo aika paljon nuorten käyttötottumuksista - sen seurauksena ehkä myös taidoista tai niiiden mahdollisesta kehityksestä?
Mitä tulee kouluun oppimisen paikkana, en olisi varma että se on sitä ollut pitkään aikaan muidenkaan kuin digitaalisten asioiden suhteen. Jostain syystä nykyaikana korostetaan nimenomaan tätä aspektia, mutta tosiasiassa moni lapsi osaa lukea jo ennen kouluun menoa. Silti tätä ei nähdä koululaitoksen traagisena epäonnistumisena. Ja tarkennuksena: mielestäni pitäisi.
Lolcats ja poliittinen aktivismi varmaan molemmat ylittävät tietyn luovuuden kynnyksen eikä toista ole ilman toista, mutta tarkoittaako se sitä, että lolcatseja aikansa tehneestä tyypistä tulee lopulta vakavamielinen poliittinen aktivisti internetissä? Ajatus on melko pelottava.
Videon katsominen antoi vastauksia siihen, mistä tällä kurssilla oikein onkaan kyse: miten oppimista voi jäsentää, miten lukutaidolla on tekninen ja sosiaalinen puolensa ja miten digitaalisen lukutaidon käsitettä voidaan tarkastella mekaanisena, analyyttisenä tai kriittisenä. Tämä keskustelu sen sijaan herätti niin monenlaisia kysymyksiä, että oli vaikea saada omista ajatuksista kiinni ja kommentistakin tuli pidempi kuin laki sallii. Mitä auktoriteetti on ja miksi sitä tarvitaan? Onko auktoriteetti kuria vai kunnioitusta? Molempia? Perustuuko auktoriteetti siihen, että aikuinen tietää ja ymmärtää enemmän kuin lapsi? Mitä aikuisten pitäisi lapsille ylipäätään opettaa? Tietoja, taitoja, kriittisyyttä, sitä ettei maailma ole mustavalkoisesti oikein/väärin tai totta/valetta? Ketä edes pitäisi mediakasvattaa, lapsia vai aikuisia? Ja kenelle minkäkinlainen kasvatus tai opetus kuuluu, koululle vai vanhemmille?
UmaK totesi, ettei nuorison asema opettavana osapuolena poista aikuisilta vastuuta opettaa ymmärtämään maailmaa, niin digi- kuin ”oikeaa” maailmaa. LM taas pohti, että jos diginatiivit oppivat digitaalisen lukutaidon ikään kuin itsestään, niin eikö tulisi ennemmin kiinnittää huomiota vanhempien ihmisten taitoihin, jotka usein ovat puutteelliset. Hyviä pointteja molemmat: vaikka prefiguratiivisuus tarkoittaa sitä, että ”muna opettaa kanaa”, on silti paljon asioita joita ei voi oppia ilman kokemusta ja laajempaa ymmärrystä yhteiskunnasta ja kulttuurista. Siis sitä, mitä aikuisen pitäisi opettaa lapsille, oli hän sitten opettaja tai vanhempi. Vaikka oppiakseen ei tarvitse jotakuta joka opettaa, on joitain asioita joita ei voi opettaa ennen kuin itse osaa.
Pohdin, miten eri tasolla myös aikuiset ovat digitaalisen lukutaidon tai mediatajun suhteen. Olen itse ”välisukupolvea”, en diginatiivi mutta kuitenkin viettänyt suurimman osan elämääni vahvasti medioiden parissa ja digimaailmassa pätevämpi kuin vanhempani. Ajattelen, että vanhempien kuuluisi opettaa lastaan selviämään maailmassa: myös digi-sellaisessa. On paljon aikuisia, jotka ymmärtävät mediaa, sen toimintatapoja ja vaikuttimia. Kriittisen lukutaidon omaavat aikuiset ymmärtävät varmasti myös sen, miten tärkeää näitä asioita on opettaa lapsille, esimerkiksi valvoa pienempien lasten internetinkäyttöä tai keskustella teinien kanssa valokuvien jakamisesta tai pedofiileistä. He luultavasti tekevät omien lastensa kanssa paljon perusteellisempaa työtä kuin mihin koulun mediakasvatuksessa on resursseja. Tämä on kai se ideaalein tilanne: että mekaaniset taidot opitaan itsestään, koulu opettaa netikettiä sekä turvallisen ja tarkoituksenmukaisen tavan käyttää välineitä ja vanhemmat vahvistavat kriittisiä lukutaitoja keskustellen laajemminkin siitä miten maailma toimii?
Monien aikuisten taidot ovat kuitenkin puutteelliset, eivätkä vain mekaaniset, vaan myös sosiaaliset. Osalla aikuisista ei ole mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea esimerkiksi internet sisältää. Jotkut kailottavat kännyköihinsä arkaluontoisia asioita, jakavat kuvia lapsenlapsistaan tai kommentoivat törkeästi nettikeskusteluissa. Ja lempi-ärsytykseni: tulevat kahville mutta eivät kykene osallistumaan keskusteluun koska selaavat älypuhelimillaan lööppejä. Myös aikuisia pitäisi siis opettaa, mutta siihen ei ole formaalia reittiä vaan se perustuu vapaaehtoisuuteen. Lasten sen sijaan on pakko käydä koulua, joka tarjoaa mahdollisuuden kasvattaa myös digitaalisten lukutaitojen saralla. Videolla todettiin, että nuoret hallitsevat usein myös sosiaalisen lukutaidon vanhempiaan paremmin.Tapahtuuko joissain perheissä myös kriittisen lukutaidon opettaminen prefiguratiivisuuden hengessä: lapset opettavat vanhempiaan siitä, mikä on hyväksyttyä nettikäytöstä?
Pohdin myös avoimen oppimisen tapoja, jonka tunnusmerkeiksi mainittiin keskustelu, haastaminen, tavoitteiden autonomisuus, yhdessä tekeminen ja kokemusten luominen. Missä määrin korkeakoulutus jopa perinteisessä formaalissa muodossaan kohtaa avoimen oppimisen tavat? Videolla mainittiin, että lapset ja nuoret eivät jäsennä koulua oppimispaikkana, vaan jonakin jonne käydään antamassa panos. Sehän on tavallaan totta, vaikkakin harmillista. Lapsen täytyy käydä koulua ja oppia ne asiat jotka on määrätty, huolimatta siitä kiinnostaako vai ei. Yliopisto-opiskelu sen sijaan on jo lähtökohdiltaan vapaaehtoista, tavoite valmistua on autonominen, ei kenenkään muun määräämä. Opinnot voi jättää kesken. Jokainen on valinnut oppialansa ja sivuaineensa itse, ja monilla kursseilla on mahdollisuus päättää mihin artikkeleihin tutustuu tai millä tavalla kurssit suorittaa. Esseetä tekiessä opiskelija ikään kuin keskustelee lähdeaineistonsa kanssa, pohtii ja tekee johtopäätöksiä. Gradun tekeminen on parhaimmillaan uuden tiedon luomista tai olemassaolevan muuttamista. Tutkimuksen tekeminen tapahtuu ehkä yksin, mutta kuitenkin vuorovaikutuksessa muiden tutkijoiden aikaansaannosten kanssa. Ja kokemusten luominen – onhan se aikamoinen ”minä osasin!”-kokemus kun saa kirjatentistä vitosen. Kuten videolla todettiin, rakenteille ei formaalissa koulutuksessa oikein voi mitään: opiskelijalle yhteiskunnan arvostus (ja tuki) tulee opintopisteistä, kurssiarvosanoista, tutkintotodistuksesta. En yritä väittää, että korkeakoulutus olisi informaalia, mutta mietin vain, tuleeko oppimisen tapahtua täysin instituutioista irrallaan ja vastikkeetta, jotta se voidaan katsoa avoimeksi? Vai onko merkityksellistä juuri oppijan omat intentiot ja intressit? Ehkä näihin kysymyksiin löytyy vastauksia jatkossa, pohdinta jatkuu. Inna
Paljon vilisee mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja, sekä videolla että täällä keskustelusivustolla. Itse jäin pohtimaan videolla mainittua heittäytymista ja avautumista maailmaan, sekä opettajien ja oppilaiden taholta. Avoimen oppimisen tavoitteiden saavuttaminen pitäisi näkyä jo ihan koululuokkien/luentosalien rakenteellisissa ratkaisuissa. Nykyäänhän opettajan paikka on luokan edessä, jonne oppilaiden usein yksittäiset pulpetit osoittavat. Auktoriteettiasettelu on siis selvä jo heti luokkahuoneeseen astuessa. Edellisessä kommentissa Inna pohtiikin monipuolisesti mitä auktoriteetti on ja mihin se perustuu. Mielestäni kyseistä käsitettä ei voi rajata mustavalkoisesti. Mutta lähtökohta avoimeen oppimiseen ja tällaiseen heittäytymiseen tulisi näkyä jo ympäristössä ja tilassa missä oppimista tapahtuu. Liisa
Komps komps, mielenkiintosta jutustelua videolla ja näissä kommenteissa. Mieleeni jäi videolta erityisesti kohta, jossa keskusteltiin siitä, kuinka käyttäjät nykyään vaikuttavat hyvin laajalti netin sisältöön joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Tällaista käyttäjätietojen ja käyttäytymistietojen keräämistä ja hyödyntämistä netin palveluiden arvioinnissa ja kehittämisessä ei ole (ainakaan näin laajalti) ollut aina. Suursuosiota nauttivat palvelut kuten Google ja Facebook reagoivat hyvinkin nopeasti käyttäjiensä tekosiin ja mieltymyksiin, mikä tietysti samalla takaa niiden suosion säilyvän mahdollisimman hyvin. Aiemmin www-sivut olivat paljon staattisempia, helposti vanhenevia ja unohdettavia ympäristöjä, joissa käyttäjä oli aina vierailijan asemassa, kun nykyään niitä voisi useissa tapauksissa kuvailla paremmin yhteisöinä, jotka elävät käyttäjistään. Yleensäkin sisällön tuottajan ja käyttäjän välinen kuilu on kaventunut ja hämärtynyt. Internetissä vietetyn ajan jatkuvasti kasvaessa yhä useampi haluaa välillä kertojan paikalle. --Pasi 3. marraskuuta 2011 kello 16.30 (UTC)
Taidan olla viimeisiä kommentoijia, enkä ihan kaikkia kommentteja ehdi ajatuksella lukea läpi. Paljon on jo sanottu, joten pahoittelen, jos kirjoituksessani on kovasti toistoa. Tässä nyt kuitenkin päällimmäisiä ajatuksia...
Videolla tuli esille, että tieto ei ole, ehkä joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, mikään selkeästi määriteltävissä oleva palikka, tiettyä aihepiiriä koskevien faktojen kokonaisuus, jonka joku voi kokonaisuudessaan hallita. Keskustelussakin on jo todettu, että opettajien auktoriteetti on ainakin osittain rakentunut tämän kaikkitietävyyden, tai ainakin paremmin tietämisen, varaan.
Eräällä käännöstieteen kurssilla olen joskus törmännyt mainitaan täydellisestä kielitaidosta, mikä antaa vaikutelman siitä, että kieli on juuri sellainen melko suljettu kokonaisuus, jonka joku voi hallita. Olen vahvasti eri mieltä. En voinut kuin todeta, että luennoitsija taitaa elää toisessa todellisuudessa kuin minä. Filologian kursseilla taas on useammankin kerran käynyt niin, että kieltä äidinkielenään puhuva koulutettu opettaja, eli kielen asiantuntija, on ollut aikeissa korjata opiskelijan tekstiä, mutta saanutkin sitten selville, että opiskelija on oikeassa.
Kuten varmaan kaikki muutkin, olen sitä mieltä, että opettajan pitää osata myöntää tietämättömyytensä. Opiskelijana koen sen jopa helpottavana: jos asiantuntija ei tiedä kaikkea, turha minunkaan on liikaa stressata tai tuntea itseäni tyhmäksi, jos ihan kaikkea ei ehdi lukea tai jos kaikkea ei muista. Toisin kuin Nellin, on lopullisten totuuksien puuttuminen minun mielestäni jotenkin vapauttavaa. En oikein osaa selittää miksi, mutta eivätkö ne tavallaan jähmetä ja anna kuvan, että maailma on valmis ja muuttumaton? Nykytiedon mukaan tietysti toimitaan, parempaa kun ei ole saatavilla, mutta yhtä lailla kuin ajatus lättänästä maapallosta ja pelko sen reunalta tipahtamisesta tuntuvat nykyihmisen mielestä huvittavilta, voivat meidänkin uskomuksemme (joita joskus myös niiksi totuuksiksi kutsutaan) naurattaa tulevaisuuden sukupolvia. Ehkä tiedon ja "totuuksien" muokkautuminen pitää mielen avoimempana. En haluaisi elää valmiissa maailmassa, vaan haluan ajatella, että kohti parempaa ymmärrystä asioista voidaan vielä pyrkiä. Tekemistä siis riittää.
Täällä ja luennolla on ollut puhetta sosiaalisen median hyödyntämisestä opetuksessa. Itse en osaa suoralta kädeltä kauheasti innostua ajatuksesta. On olemassa ihmisiä, jotka huoletta jakavat koko elämänsä sosiaalisessa mediassa, joskus niillekin, joille ei ole tarkoitus, mutta vielä löytyy sekin ääripää, joka ei omalla nimellään halua esiintyä verkossa ollenkaan. Heille anonymiteetti, tai ainakin anonymiteetin illuusion ylläpitäminen, on tärkeää. Voisiko sosiaalista mediaa hyödyntäville kursseille osallistua nimimerkin suojista? Tunnen myös ihmisiä, jotka eivät ole esimerkiksi Facebookissa, ja jotka eivät periaatteesta aio liittyäkään. Mitä he tekisivät, jos pakollisten kurssien suorittaminen sitä vaatisi? Kunnioitettaisiinko heidän "vakaumustaan" tarjoamalla vaihtoehtoinen suoritustapa? HeliL
- SuWin, Kari-Islandin ja Teijan kommenteissa ainakin tuli esiin sävyjä, jotka toivat mieleen futurologi Alvin Tofflerin jo klassisiksi muodostuneet pohdinnat. Jos ihmiskunnan historian jakaa 62 vuoden pituisiin ihmisikiin, niin nyt on meneillään noin 800. ihmisikä, ja näistä 650 ekaa on niin sanotusti "asuttu luolissa", ja digitalinen maailma koskaa vain viimeisimmän iän pientä osaa. Eli eihän tässä ole vasta kuin esimakua. Kuvaava ja kutkutteleva lainaus Tofflerilta löytyy tuolta.--Tere 3. marraskuuta 2011 kello 21.21 (UTC)
Video oli hyvin mielenkiitoinen ja ajatuksia herättävä. Tässä mietteitäni liittyen joihinkin videoluennon teemoihin:
Huomaan omassa perheessäni esiintyvän prefiguratiivista kulttuuria siten, että nuorempi pikkuveljeni on varmasti taitavin tietokoneiden käyttäjä verrattuna muihin perheenjäseniin. Hän myös usein ohjeistaa isääni, joka joutuu jonkin verran käyttämään tietokoneita työssään yrittäjänä. Jäin kuitenkin miettimään, että nuoret saattavat olla teknisesti taitavampia, mutta ovatko he taitavampia myös sosiaalisesti. Itseäni vaivaa ehkä jopa liiallinenkin varovaisuus esim. sosiaaliseen mediaan liittyen, sillä muistan kuulleeni nuorempana usein varoituksia "internetin vaaroista". Ainakin kuvien laittamisesta nettiin varoiteltiin, minkä vuoksi pidän nuoria joskus liiankin rohkeina. Toisaalta asia voi olla toisinkin päin, eli että suurin osa nuorista on suhteellisen varovaisia.
Videolla puhuttiin avoimista oppimisen tavoista, joita tulisi tavoitella formaaleissa instituutioissa. Itse olen kouluaikana tottunut opettajan auktoriteettiin ja ajatukseen, että opettaja tietää totuuden. Avoimet oppimisen tavat tuntuvat kiehtovilta, mutta mielestäni lasten tulisi kuitenkin oppia koulussa tietyt asiat eri oppiaineissa. Videon myötä heräsi kysymys, miten oppimista kontrolloitaisiin avoimissa oppimisen tavoissa? Kysymys koskee tietysti kaikkia kouluja yliopistoja myöten. Oppimisen ja opetuksen näkemiseen uudella tavalla kuuluu se hyvä puoli, että silloin oppimisen tavoitteet eivät tulisi opettajalta, vaan oppijalta itseltään, mikä varmasti lisäisi motivaatiota. Huomaan itselleni joskus olevan hieman hankalaa suhtautua refleksiivisesti ja kyseenalaistaen vastaanottamaani tietoon, koska koulumaailmassa opettaja on perinteisesti sanellut totuuden. Uuden ajattelutavan omaksumisessa on varmasti haastetta niin opettajilla kuin oppijoillakin. --Suvi H
Video oli erittäin mielenkiintoinen ja keskustelukin näyttää kiehtovalta, mutta tässä vaiheessa jo sen verran pitkältä ettei kaikkea pysty sisäistämään. Itseäni, kuten näemmä monia muitakin, jäi mietityttämään ajatus prefiguratiivisesta kulttuurista. Omalta kohdaltani muistan selkeästi, kuinka isäni oli perheemme ainoa, joka osasi ajastaa ensimmäisen videonauhurimme, mutta kuinka tietokoneiden tullessa kuvioihin suunnannäyttäjän mantteli siirtyi lapsille. Aloinkin pohtia, tapahtuiko tietokoneiden yleistyessä ja digiaikaan siirryttäessä väliaikainen keikaus lasten ja nuorten omaksuessa uuden teknologian nopeammin, vai omaksuvatko tulevatkin nuoret sukupolvet uudet tekniset innovaatiot vanhempiaan nopeammin? Itse olisin taipuvainen uskomaan, että nykypäivänä opittavat digitaaliset lukutaidot kantavat pitkälle, eikä ainakaan lähitulevaisuudessa synny yhtä suurta digitaalista kuilua sukupolvien välille. --Janitsaari 10. marraskuuta 2011 kello 09.43 (UTC)
Itse erottelen "digimaailman" ja "reaalimaailman" toisistaan, ainakin toistaiseksi. Digimaailmassa jokainen pystyy rakentamaan itselleen haluamansa identiteetin tai identiteetit, joita voi itse määritellä ja säädellä varsin tarkasti. Esimerkiksi Lärvikirjassa mediana on mielestäni kyse sekä yhteydenpitovälineestä että itsensä "tuotteistamisesta", vaikkei suurin osa meistä sitä myönnäkään. Mesejä ja skypejä lukuunottamatta keskustelu digimaailmassa käydään pääsääntöisesti kirjallisesti ja viiveellä. Reaalimaailmassa "julkisen identiteetin" (habituksen?) säätely on vaikeampaa ja kaikki tapahtuu hetkessä.
Riskinä elämän "digitalisoitumisessa" on mielestäni sairastuminen Google Maps katunäkymä -syndroomaan, josta jo jossain muodossa aikaisemminkin mainittiin. Eli jos ihminen, lapsi tai aikuinen, alkaa elää elämäänsä digitaalisen maailman ja digitaalisen identiteetin kautta, elämä voi muuttua mediavälineiden kautta elämiseksi, jolloin ihmisen kokemusmaailma muodostuu varsin yksipuoliseksi. Toivottavasti siis opettajat vielä vievät oppilaansa metsään keräilemään niitä aitoja puiden lehtiä nettikuvien sijaan, koska siellä pöheikössä elämä on moniulotteisempaa ja aidompaa ;)
Auktoriteettikaipuu on ymmärrettävää tässä ajassa. Tarvitsemme jonkun jäsentämään ja selventämään tätä monimutkaistunutta maailmaa. Siksi uudet lukutaidot ovat erityisen merkityksellisiä myös opettajille ja vanhemmille. Vaikkei opettaja tai vanhempi olisi teknisesti samalla tasolla digimaailmassa kuin lapsensa, on hänen mielestäni ymmärrettävä digimaailman luonne ja sitä kautta ohjata lapsia digimaailmassa elämisessä. Lapsilta tekniset ohjeet, aikuisilta "henkiset ohjeet"... vuorovaikutteisuutta sekin. Poyryol 10. marraskuuta 2011 kello 20.01 (UTC)
Olen vähän mattimyöhäinen kommentoimaan videota. Itse katselen tätä kurssia ehkä jonkin verran eri näkökulmasta kuin suurin osa: olen jo keski-ikäinen, äiti ja tehnyt hoitoalan työtä toista vuosikymmentä. Olen kasvanut 70-luvulla, jolloin meillä oli musta-valkoinen tv ja kaksi kanavaa. Ensimmäinen kontaktini tietokoneen kanssa tapahtui muistaakseni vuonna 1987 - lähes pyhällä tunnelmalla napsautettiin vihreä-mustat pelikortin kokoiset näytöt auki ja kirjoitettiin ihan kirje tekstinkäsittelyohjelmalla! Kauas on tultu. Meidän perheessä myös on käsinkosketeltavaa tuo prefiguratiivinen kulttuuri - 7-vuotias on aika haka tietokoneella ja usein on ainakin valmis neuvomaan meitä vanhempia käytössä. 12-vuotias ei ole vain valmis, vaan oikeasti fiksumpi kuin me. Mutta olipa niin tai näin, niin itse kyllä kyseenalaistan koko elämän digitalisoitumisen, vieroksun sitä ja yritän pitää tiukan tasapainon elämisen suhteissa! Kyseenalaista myös sen, että tarvitseeko meidän kaikkien oppia elämään digimaailmassa ja lukemaan digitaalista mediaa? Kuitenkin maailma on pullollaan esimerkiksi työtä, jossa digijutut ovat ihan toisarvoisia. Ei roskakuski tarvitse kuin korkeintaan navigaattoria ja kalastaja kaikuluotainta. Lisäksi maailma on aivan julmetun eriarvoinen paikka. Mikä meille on itsestäänselvää on suurimmalle osalle maailmaa vierasta kieltä - digitaalisen median olemassaolo ja käyttö ovat siitä hienoja esimerkkejä.
Ja vielä tuosta prefiguratiivisesta kulttuurista, sosiaalista taidoista ja digitaidoista: on ihan järistyttävää huomata, kuinka me kategorioimme ihmisiä. Tässäkin keskustelussa on tullut ilmi, että taitoja joko on tai ei ole. Joku sanoo, että aikuisilta puuttuu ja toinen, että nuorilta. Kuitenkin kyse on aina yksilöistä joilla on erilaisia valmiuksia ihmetellä ja oppia tätä elämää.. Mutta aikuisen tehtävä, esimerkiksi perheessä ja opetustyössä, on mielestäni aina ohjata elämäänsä etsivää lasta tai nuorta oikealle reitille, olipa sitten kyse käyttäytymisestä bussissa tai virtuaalimaailmassa. Etiikka ja moraali kun ovat kuitenkin asioita, joissa aikuisella on usein enemmän kokemusta kuin lapsella. Ja huom! kaikki joilla nyt niskakarvat nousivat pystyyn - puhun nyt äitinä ♥ Kaisasa
Nykyään tietotekniikka on oikeasti keskeisenä osana lasten elämää. Erityisesti internet on uudenlaisessa asemassa - vielä omassa nuoruudessani oltiin modeemin varassa, ja joidenkin nuoruudessa internetiä ei ollut lainkaan. Lapset selaavat internetissä videoita ja pelejä, ja heidän on mahdollista törmätä siellä ei-toivottuun materiaaliin. Niin toisaalta muuallakin. Lapset tyypillisesti oppivat paremmin vertaisryhmiltä kuin auktoriteeteilta, mutta siitä huolimatta jonkinlainen mediakasvatuksen opetus lienee tarpeen. Teknologiaantottuminen on hyväksi, mutta kannattaa muistaa että maailmassa on muutakin. Monet vanhemmat rajoittavat lastensa pelaamista. Mikä on tehnyt siitä mörön, jota pitää karttaa? Kuuris
Mielenkiintoinen aihe. Päälimmäiseksi jäi mieleen lasten informaali oppiminen, ehkä siksi että perheestä löytyy tokaluokkalainen joka parhaillaan opettelee tietokoneiden, netin ja sosiaalisten medioiden käyttöä. Kiinnostus on valtava ja parhaiten oppiminen näyttää sujuvan yhdessä kaverin kanssa. Jäin miettimään myös koulun tarpeellisuutta ja tarpeettomuutta tällaisten taitojen opettajana: nuoret eivät ehkä pääosin koe kaipaavansa kouluopetusta koska oppi saadaan muuten, mutta jääkö tässä osa nuorista ulkopuolelle ja vaaraan syrjäytyä? Kaikille ei välttämättä ole kotona tarvittavaa laitteistoa, eivätkä kaikki vanhemmat ole suopeita lasten tämänkaltaista itseopiskelua kohtaan. Pelätään webin vaaroja pornosivuineen ja pedofiileineen. Toki lasten toimintaa on hyvä valvoa mutta kokeilemalla oppii. Auttaisiko koulun osallisuus asioiden opettamisessa tekemään mahdollisuuksista tasaväkisempiä? Lukupiirissä esiin tullut Sugata Mitran luento [3] tarjoaa mielenkiintoisia tapoja joilla lapset voivat itse oppia näitä tarpeellisia taitoja yhdessä, kouluissa olisi hyvinkin mahdollista hyödyntää näitä. Vekotiitus
Kysymys medialukutaidosta on kiinnostava. Opastin juuri kuusikymppistä äitiäni käyttämään Moodlea ja huomasin, ettei hän osannut monia perusasioitakaan internetin käytöstä. Tässä onkin syntymässä valtavan suuri juopa hänen ja tyttäreni välille, joka jo vuoden ikäisenä on päivittäinen netinkäyttäjä. Näytän tytölle You Tuben Pingu-videoita ruokailun aikana, koska hän on muuten huono syömään. Toisaalta usein käytämme nettiä myös kommunikointiin ulkomailla asuvien tuttaviemme kanssa. Uskon, että lapsi oppii netin käytön puuhaillessaan koneella meidän vanhempien ja myöhemmin kavereiden kanssa. Olisin enemmän huolestunut äitini medialukutaidosta. Samettikatti
Videon alussa tuotiin esiin että digitaalista lukutaitoa pohdittaessa ei ole sama millainen on käsitys ja teoria kulttuurista. Erityisesti brittiläisen kulttuurintutkimuksen ja videolla mainitun Paul Willisin tapa hahmottaa kulttuuria on hedelmällinen koska siinä korostuu kulttuurin arkisuus. Tämä on vastakohta käsitykselle jossa korkeakulttuuri ja muu kulttuuri erotetaan, ja painotetaan korkeakulttuurin merkitystä. Digitaalisesta mediasta puhuttaessa nousikin esiin se että siinä osallistuminen kulttuurin tuottamiseen on merkittävä. Jos asiaa hahmotetaan oppimisen kautta, ei ole enää samassa määrin opettajaa joka kaataa tietoa oppilaan päähän, vaan oppijat ovat samalla oppimisympäristönsä muokkaajia ja rakentajia. Tämän ei tarkoita – eikä sen tulekaan tarkoittaa – koko mainitun suhteen purkautumista. On nimittäin niin että tekniset ja sosiaaliset taidot eivät välttämättä ole aina tasapainossa. Kuten Tere mainitsi, lapsilla on usein hallussa jälkimmäinen, mutta vanhempien tukea tarvitaan usein ensin mainitun suhteen. Videon jälkipuoliskolla pohdittiin digitaalisen median ja lukutaidon poliittisuutta. Kriittinen lukutaitokäsitys korostaakin juuri tätä puolta. Keskeistä on, että digitaalisen median käyttäjä ei ole vain kohde vaan vaikuttaa myös tähän mediaan. Ydinsana on kommunikatiivisuus. Tässä on paljon mahdollisuuksia, sillä ihmiset voivat luoda jotain uutta sen sijaan että uusinnettaisiin vain olemassaolevia yhteiskunnallisia suhteita ja rakenteita. Luennon lopussa pohdittiinkin Wikileaksin vallankumouksellista potentiaalia. Sen merkitys on juuri siinä että digitaalisen median käyttöaluetta on laajennettu tai suorastaan rikottu tarkoitusta johon se oli alun perin tarkoitettu. Tämä antaa rutkasti mahdollisuuksia yhteiskunnalliselle ja poliittiselle kritiikille ja uusien demokraattisempien käytäntöjen rakentamiselle. Kalle Honkanen
Pakko myöntää, että kaikkea en kuullut, mutta muiden vastaajien kommenteista päätellen mielenkiintoisia asioita ollaan käsitelty. Mietin mm. sitä, että vaikka onkin niin, että viestintätekniikan kanssa kasvamisesta on paljon hyötyä teknistyneessä maailmassamme, tarvitseeko pikkulapsen maailman kuitenkaan vielä pyöriä median ympärillä. Tai siis, minkä ikäisenä nettiin tutustuttaminen kannattaa aloittaa? Vaikka nettitietämys onkin hyvä asian on tärkeämpiäkin vuorovaikutuskeinoja, jotka kannattaa hallita ihan reaalimaailman ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ja vanhempien on hyvä pitää mielessä, ettei kone ainakaan voi korvata aitoja ihmisiä ja ihmiskontakteja. Hattarahäntä
Kommentoin melkoisella viiveellä enkä ole lukenut kaikkia kommentteja, toivottavasti en hirveästi toista muiden sanomia asioita. Luennon aiheista pidin mielenkiintoisena erityisesti tiedon luonteen muuttumista, sitä miten nykyään käytännössä kuka tahansa voi Internetin avulla jakaa ja muokata tietoa. Tuli mieleen, miten erilaista esim. kouluopetus on verrattuna tällaiseen tietoon - kuten luentovideossakin taidettiin sanoa, koulussa on useimmiten vain yksi oikea vastaus kaikkeen. Opettajilla tuntuu harvoin olevan aikaa tai halua perustella opettamiaan asioita, ainakaan peruskouluikäisille. Muistan omilta ala-asteajoiltani useita tilanteita joissa oppilas ei uskonut jotain opettajan väitettä, eikä opettaja kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi vakuuttaa oppilasta väitteen oikeellisuudesta, vaan kuittasi vastaväitteet tyylillä "Niin se vain on, usko pois." Väittäisin että oppiminen olisi paljon mielekkäämpää jos oppilaat saisivat vastauksia nimenomaan heitä askarruttaviin kysymyksiin. Cryo