Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2011 kurssi/luento5-keskusteluun
Täytyy sanoa, että päivittäisen tiedon vyöryn alla ei jaksa koko aikaa reflektoida ja ajatella kriittisesti kaikkea lukemaansa/kuulemaansa. Esseitä yms. kirjoittaessa yrittää tietysti skarpata, mutta ehkä vielä tärkeämpää se olisi jokapäiväisessä elämässä. Lehtiin ja uutisiin pääsee vain pieni osa tapahtumista. Lisäksi hyväntahtoinenkin toimittaja onnistuu lähes aina upottamaan jonkin pikkuvirheen tai väärinkäsityksen lehtijuttuun. Tiedän tämän, koska olen useita kertoja itse osallistunut tapahtumiin, joista on tehty juttuja ja tiedän miten asiat ovat ”oikeasti” menneet. Silti tuon opetuksen unohtaa helposti päivittäistä uutispuuroaan lapioidessa. Neuvostoliitossa asui harjaantuneita Pravdan lukijoita, jotka tulkitsivat taitavasti rivien välejä. Haluaisin osata saman.
Onkohan meidän lintukodossa käytössä (perus)kouluissa sponsoroitua oppimateriaalia? McDonaldsin kustantamaa terveysoppia tai metsäjätin sponsoroima biologiankirja? Terveyssuosituksetkin ovat muuten aina kompromissi, jonka koostaa ryhmätyönä joukko erilaisia intressiryhmiä ja asiantuntijoita. Lisäksi ne ovat poliittisia. En nyt puhu mistään karppaamisesta, mutta esim. kalsiumin saantisuositukset vaihtelevat paljonkin maasta toiseen. Lehmänmaidon menekkiä edistää Maito ja terveys -niminen propagandajärjestö, joka pelottelee meitä osteoporoosilla. Nyt menee kyllä jo sen verran offtopikiksi, että lopetan tähän.
Loppukevennykseksi kertomus opettajasta, jonka olisi voinut korvata tietokoneella. Siskoni opiskeli Helsingin yliopistossa ja heille piti joskus luentoja tyyppi, joka röhnötti luokan edessä elämäänsä kyllästyneen näköisenä ja luki kaiken suoraan powerpoint-dioista!
--Introvertti 1. joulukuuta 2011 kello 16.49 (UTC)
- Minulla oli yläasteella opettaja, jonka tunneilla kopioitiin kalvoilta kysymyksiä ja niiden vastaukset omaan vihkoon. Nämä kysymys-vastaukset piti sitten opetella ulkoa, ja toistaa sanantarkasti (!) kokeessa. Muuta sisältöä opetuksessa ei ollut. Hieman joskus kyseenalaistin opetusmetodin mielekkyyttä. Tässä tapauksessa Sugata Mitran ehdotus olisi ollut ihan paikallaan. --- Inna 14. joulukuuta 2011 kello 13.18 (UTC)
Videolla oli monta kohtaa, jotka synnyttivät paljon ajatuksia. Tuo kolmas pohdintani "tietoa hakemassa" menee ehkä hieman aiheen ohi, juuttuen puhuttelemaan pessimististä metainduktiota, mutta kaksi ensimmäistä liittyvät selkeästi aiheeseen.
Subjektiivisuudesta ja medialukutaidosta
Tosiaan on montaa erilaista lukutaitoa, joita kaikkia yhdistäväksi tekijäksi olen alkanut hahmottaa, että lukutaitoon liittyy aina kyky tulkita ympäristöään - sen sisältämää informaatiota – enemmän oikein, eli siten kuin ympäristö itseään viestii suhteessa siihen mitä ympäristö on. Tähän liittyy myös kyky tulkita ympäristöään halutessaan sen viestintäpyrkimykseen nähden tarkoituksellisesti väärin (johon liittyy myös sen oikein tulkitseminen).
Medialukutaitoon liittyen, ja siihen miten esimerkiksi uutisten sisältöihin ei koskaan voi absoluuttisesti luottaa, aloin pohtimaan tiedon tulkitsemisen ongelmia. Eli uutinen tai jokin muu (teksti-)informaatiopalanen maailmasta on aina jonkun kirjoittama. Tämä joku on tähän kirjoitukseensa sisällyttänyt omalla kieli- ja käsiterakenteellaan oman tulkintansa tästä kirjoituksen aiheesta, esimerkiksi siis uutisesta. Toisin sanoen joku on tulkinnut jonkin asian oman tulkintakehyksensä kautta ja sitten pukenut sen sanoiksi kirjoitettuun muotoon, josta ei heijastu esimerkiksi nonverbaalia viestintää ollenkaan. Eli siis uutinen, jonka luemme, on aina jonkun tulkinta puettuna tämän jonkun sanoiksi. Tällöin puhutellun asian oikein esittäminen on oleellisesti eri asia kuin tämän esitetyn oikein tulkitseminen.
Toisin sanoen kirjoittaja voi lukea hyvinkin selväksi mieltämän tekstinsä ja saada siitä aina mielikuvan ja tulkinnan X, mutta lukija, jolla on erilainen tulkintakehys ja vieläpä erilainen kielellinen järjestys, jäsennys ja kokemusmaailma päässään, saattaa saada siitä tekstistä väistämättä hyvin erilaisen tulkinnan Y. Eli lukiessamme uutista meidän ei tule huomioida ainoastaan kirjoittajan tulkintavirheen mahdollisuus tapahtumista vaan myös oman tulkintavirheemme mahdollisuus kirjoittajan oman tulkintansa kuvauksista. Eri ihmiset tulkitsevat samankin asian usein hyvin erilailla.
Hyvin pelkistettynä esimerkkinä voimme ajatella kynää. Jos näytän sinulle kynän ja kysyn mitä tulee mieleen tuosta kynästä, niin vastaus on todennäköisesti hyvin erilainen kuin itselläni olisi. Jollekin saattaa tulla mieleen jotakin piirtämiseen liittyvää, toisella taasen kirjoittamiseen liittyvää ja kolmannella joka on elämässään pyöritellyt paljon kyniä, voi tulla mieleen että pyöriiköhän tuo kynä hyvin, ja niin edelleen.
Uutisen lukeminen on aina tulkinnan tulkitsemista – joka liittyy ihmistenvälisen tiedonsiirron ongelmiin varsinkin pelkän kirjoitetun sanan avulla. Toki on olemassa tekstiä jonka ymmärtää väärin herkemmin ja tekstiä joka pyrkii huomioimaan erilaiset lukijat paremmin – kuin myös on tekstiä joka edes pyrkii objektiivisuuteen sekä tekstiä joka pitäytyy subjektiivisuudessa. Joka tapauksessa täydellinen väärinymmärryksistä vapaa viestintä ihmisten välillä on mahdotonta. Jonkin uutisaiheen objektiivisin hahmotus muotoutuukin yleensä useammasta lähteestä kriittisesti luettaessa – eli luettaessa monien eri ihmisten subjektiivisia kuvailuja ja tulkintoja samasta aiheesta. Oleellisesti tällainenkin asia on mahdollistunut kunnolla ja vaivattomasti vasta Internetin tarjoamien ympäristöjen sisällä.
Inspiraation uudet kollektiiviset lähteet
Tähän liittyykin läheisesti ihmisten tarve jollekin asialle, josta huokuu jotakin muuta kuin vain monotoninen asian ilmaisu sellaisena kuin se asia on pyritty objektiivisesti tulkitsemaan. Viittaan tällä siis erityisesti todettuun asiaan siitä, että Wikipedia ei (välttämättä) kannusta mihinkään. Se ei toimi suorana ja yksiselitteisenä inspiraationa monellekaan sellaisenaan, vaan vaaditaan joitain toisaalla ammennettuja inspiraatio- ja ohjauslähteitä, joihin nähden Wikipedia toimii apukeinona, tiedonhakukeinona. Videolla puhuttiin miten netti on tulkittu vieraannuttavaksi meitä aistien maailmasta, josta itselleni tuli vahvat konnotaatiot nimenomaan inspiraationlähteisiin. Aistien kautta ammennetaan inspiraatiota ja mitä moniaistisemmin ja laajemmin tuota inspiraatiota kykenee jotakin asiaa kohtaan ammentamaan, sitä voimakkaampaa tuo inspiraatio luultavasti on.
En todellakaan allekirjoita, ettäkö Internet riistäisi tätä mahdollisuutta meiltä. Tähän liittyen mieleeni tulee Reijo Kupiaisen laajentama fokaalisen tilan -käsite; Internet on avannut monia erilaisia avoimia ja yhdessä jaettavia fokaalisia tiloja käyttöömme. Voisi kuvailla, että toisin kuin väitetty aistien sulkeutuminen, niin itse asiassa Internet avaa aistejamme laajemmalle alueelle kuin on ennen ollut mahdollista. Esimerkiksi voimme kuunnella ja katsella YouTubesta ihmiskokemuksen koko skaalaa esimerkiksi yhden tiivistetyn vuorokauden ajalta tai perehtyä vesinokkaeläimeen tai nähdä planeettamme kuvattuna ISS:lta lähes 400 kilometrin korkeudesta ja niin edelleen, suunnilleen mitä vain tulee mieleen. Vaikka aistimme ovat yhä tiukasti sidottuina (ainakin toistaiseksi) itse reaalimaailman rajattuun tilaamme, samalla ne myös kykenevät ensimmäistä kertaa siirtymään edes jollain tasolla planeettamme toiselle puolelle ja aina avaruuteen saakka, suhteellisen itseohjautuvasti. Vaikka olemme rajoitettuja, kykenemme aistimaan laajemmalta kuin koskaan - ja siis itse kohdentamaan nämä aistimme laajemmalle kuin koskaan. Ja oleellisesti tämä aistien laajennus tapahtuu Internetissä yleensä sosiaalisissa ympäristöissä – emme katsele maapalloa virtuaalisvälitteisesti korkeuksista yksin, vaan mukana ovat lukuisat ihmiset, jotka tekevät sen kanssamme, vaikkemme olisikaan heitä koskaan tavanneet. Ja mitä oleellisimmin tämä koskee siis myös viestintäämme - pystymme viestimään omaa aistimaailmaamme laajemmalle kuin koskaan, missä sitten satummekaan olemaan.
Tällainen omat ihmisruumiiseemme sidotut rajat ylittävän kollektiivinen inspiraation rakentaminen yhdistettynä yhä avoimempaan tietojen maailmaan, kuten Wikipediaan, on kaiken kaikkiaan huikea kehitys. Tästä tulee mieleen hiljattainen Chris Andersonin TED Talk, jossa hän puhuu ryhmän kiihdyttämästä innovaatiosta (Crowd Accelerated Innovation). Suosittelen videota erittäin lämpimästi, sillä se alleviivaa globaalin yhteistyön ja aistitilojen laajentamisen sosiaalisia mahdollisuuksia kehittymisemme kannalta.
Tietoa hakemassa
Suorannan vertaus siitä miten ”älä käytä Wikipediaa” –sanoville voisi sanoa takaisin ”älä käytä oppikirjaa” oli hauska. Selkeästikin lähdettä X perusteitta kritisoiva (tai tyrkyttävä) ihminen esittää kritiikkinsä argumentaationa auktoriteetin kautta eikä itse asian puhuttelun kautta. Toisaalta eikö "älä käytä conservapediaa" olisi yhtä looginen tämän sisällä - senkin käyttäjät ovat "yhtä luotettavia kuin tekijänsä"? Selkeästikin tässä tulee erottaa, että mihin palveluun kerääntyy koherentimpaa ja perustellumpaa ja puolueettomampaa tietoa; onneksi Wikipediasta alkaa olla jo jonkin verran tutkimusta, joka puoltaa sen hyvää asemaa. Mutta tosiaan jos joku ei ole tyytyväinen johonkin mitä Wikipediasta löytyy, niin miksei tämä vain korjaa sitä? Aivan samaan tapaan kuin jos joku ei ole tyytyväinen mitä kirjallisuudesta löytyy, niin miksei ala kirjoittaa? Mikä on ihmisen yleinen motiivi valittaa, mutta ei toteuttaa? Ja jos syy on siinä, että kyseistä asiaa kohtaan tämä valittaja vain omaa hyvin kummallisia mielipiteitä joita ei voi objektiivisesti lähteistää tai esittää, niin eiköhän vika ole jossain aivan muualla kuin Wikipedian kollektiivissa. Jokainen on kuitenkin vapaa tutkimaan ja testaamaan itse synnyttämiään hypoteeseja, mikäli sellaisia haluaa laajemmin hyväksytyksi. Tieto kun mitä ilmeisimmin ei ole ihmisissä sisäsyntyistä.
Tieto on eristettävä siis maailmasta yhteisvoimin. Ajan kanssa tosiaan tuntuisimme lähentyvän objektiivisen todellisuuden kanssa - intersubjektiivisesti. Pelkästään se tosiasia, että tällä hetkellä käytämme tietokonetta ja Internetiä kertoo, että olemme ihmiskunnan elon aikana jotain oppineet todellisuuden luonteesta, kyetäksemme siitä tällaisetkin keksinnöt valmistamaan. Nähdäkseni pessimistinen metainduktio, jota Vadén puhutteli, oli ainakin siinä esitysmuodossaan hieman harhaanjohtavan kuuloinen. Wikipedian tiivistys avaa asiaa jonkin verran, mutta jättää yhä epämiellyttävän paljon tulkinnanvaraa.
Joka tapauksessa itse näen asian niin, että menneisyyden teoriat, siis todellisuutta vilpittömästi hahmottamaan pyrkineet ideakokoelmat, jotka on sittemmin haudattu, eivät ole olleet absoluuttisesti väärässä. Ne ovat olleet nykytietoihimme nähden vain vähemmän oikeassa; elleivät siis ole olleet täyttä fiktiota jo alun perinkin. Kun otamme esimerkiksi 2000 (tai 200) vuotta vanhan teorian ja sanomme, että se on täysin väärin, syyllistymme anakronismiin. Toisin sanoen tällaiset teoriat, jos niitä teorioiksi voi sanoa, kuten eetteri, olivat parhaita yrityksiä selittää asioita omina aikoinaan, näiden ihmisten omassa tietoisuustasossa. Kun tietomme todellisuudesta on useammalla rintamalla kasvaneet, kun todellisuutta koskevia väitteitä on kyetty yhä paremmin ja paremmin empiirisesti koettelemaan, samalla teoriamme ovat tarkentuneet – joskus niin paljon, että aivan alkuperäinen teoria on muuttunut aivan joksikin muuksi. Muutos on joka tapauksessa ollut hyvin graduaalia; graduaalimpaa kuin mitä pomppivat historiankirjatkaan usein sallivat ymmärtää. Lisäksi vanhat teoriat tulee aina tulkita oman aikakautensa ja ympäristönsä tulkintakehyksessä. Tässä palataan siis jälleen alussa puhuttelemaani ihmisten tulkintojen subjektiivisuuteen. Ihminen tulkitsee maailmaa aina oman ympäristönsä käsitteistön, tulkintakehyksen ja tietoisuustason ohjaamana. Se ei tarkoita, että toisessa ajassa ja paikassa eläneet olisivat tulkinneet oman aikansa sosiaalista ja muuta todellisuutta mitenkään absoluuttisesti väärin. Se kylläkin tarkoittaa, että he tulkitsivat sitä vähemmän oikein – jota parempaan tulkintaan he eivät siis yksinkertaisesti kyenneet silloisessa tietoisuustasossaan; silloisen tiedonmaailmansa armoilla. Esimerkiksi mikäli Aristoteles kykenisi aikamatkustamaan tähän aikaan, ja avoinmielisesti ja perusteellisesti tutkimaan nykytietojamme, hän saattaisi löytää jostakin nykyään todennetusta asiasta tai asiakokoelmasta synonyymin sille konstruktiolle joka omassa päässään oli ”eetteristä”. Tämän sanottuani ei ole epäilystäkään, etteivätkö nykyisetkin tietomme ole hyvin erilaisia verrattuna tulevaisuuden tietoihimme – mutta oleellisesti nekään eivät ole absoluuttisesti väärässä, vain vähemmän oikeassa. Tiedon suunta ajassa on siis kohti vähemmän väärää - ei hämärästä tiedosta siirtymistä yhtä hämärään. Haluan vain tuota tiedon suuntaa korostaa, koska ainakin tuo Wikipedian artikkeli antaa vielä myöten tulkita pessimistisen metainduktion tuolla hämärästä-hämärään tavalla. Toki teoriamme eivät ole välttämättä absoluuttisesti totuudenkaltaisia, mutta ne ovat ajan liikkeessä yhä lähempänä totuudenkaltaisuutta kuin ennen.
Tätä voi hahmottaa vielä esimerkillä länsimaisesta yksilöelämästä. Ja tähän liittyy myös arkikielen epämääräisyys. Kun lapsena uskoin joulupukkiin, olinko väärässä? Arkikielessä puhumme usein, että kyllä olin – mutta mietitäänpä vielä hetki. Joulupukki oli kuitenkin selkeästi parrakas mies, joka tuli käymään jouluisin kera lahjojen; näin sen omilla silmilläni. Selkeästi jotkut tietopalaseni joulupukista olivat todellisia ja paikkansapitäviä. Silloisessa tietoisuustasossani en kyennyt muuta kuin uskomaan kaiken mitä tästä selkeästi reaalimaailmassa havaittavasta oliosta minulle kerrottiin. Mutta hiljalleen aloin (onneksi) oppimaan uusia käsitteitä koskien todellisuutta, kuten ihmisiän rajoittuneisuus, irtoparta, Coca Cola, mainokset, traditio, historia ja niin edelleen. Sitä mukaa kun opin näitä uusia käsitteitä ja opin niitä yhdistämään kriittisesti jo hallitseviin käsityksiini, saatoin hyvin alkaa ymmärtää, että tietoisuuteni joulupukista ei ollut aivan täydellistä – se ei sopinut enää yhteen muun pidemmälle kehittyneen havainto- ja käsitemaailmani kanssa. Oleellisesti siis tietojeni ja käsitteideni tarkentuessa ymmärsin, että joulupukki on vain ihmisten luoma hahmo, jota ihmiset esittävät ja usein myös lapsilleen uskottelevat. Opin tässä prosessissa erottamaan erään faktan eräästä fiktiosta - joulupukki on itse asiassa nähdäkseni hyödyllinen hahmo varsinkin tuossa mielessä; se opettaa kriittistä ajattelua. Joulupukkia ei siis ole olemassa alkuperäisen lapsuuskäsitteeni mielessä, mutta se on olemassa kuitenkin ihmisten luomana traditiohahmona. Eli nykyään uskoni joulupukkia kohtaan koskee hyvin erilaista mielensisäistä konstruktiota kuin lapsena – tuo konstruktio on muuttunut iättömästä Korvatunturilla asuvasta ja lentävillä poroilla matkaavasta miehestä ihmisten synnyttämäksi ja esittämäksi traditiohahmoksi. Tai oikeastaan se on muuttunut (ainakin) kahdeksi eri konstruktioksi, joista toinen on reaalimaailmassa epätosi ja toinen tosi. Aristoteles siis saattaisi aikamatkansa jälkeen ajatella eetteristä samoin, että eetteriä ei ole sellaisenaan olemassa, kun tiedot ovat sen jälkeen selkeästi kehittyneet eteenpäin, tarkentuneet – mutta hän saattaisi löytää hänen päänsisäiseen miellettyyn referenttiin viittaavan jonkin toisen asian nykyisestä käsite- ja tietoavaruudestamme.
Reflektiivinen epävarmuuskin videolla sivusi jo tätä. Tähän liittyy siis käsitys siitä, että tieto on liikkuvaa – niin sukupolvien välillä kuin yksilön elämän sisällä. Oleellisesti vilpittömästi tapahtuva tiedon rakentaminen on laajalla aikaskaalalla liikkuvaa periaatteessa vain tuohon yhteen suuntaan. Täydellinen epäonnistuminen jossain hypoteesissa sitä koeteltaessa on samalla täydellinen onnistuminen – nimittäin myös tuolloin lähennymme tutkittavan kohteen kanssa, eliminoiden väärää tai epävarmaa tietoa.
Mitä tulee itse tiedon kriittiseen rakentamiseen, eräänlaiseen maailmanlukutaitoon, kuten joulupukin kohdalla, niin kaikki lähteet on tosiaan paras pyrkiä verifioimaan mahdollisimman edustaviksi tietotarpeeseen nähden, perustuen nykyiseen tietoisuustasoomme. Esimerkiksi triangulaatio ei ole koskaan huono idea – jos epäilyksen herätessä monet varmoilta ja koherenteilta tuntuvat teoriatkaan eivät tepsi, aina voi joulupukkia mennä itse vetämään parrasta tai vaikkapa testata DNA-näytteellä. Lähdekriittisyys on kaikessa objektiivisuuteen pyrkivässä tietomaailman rakentamisessa avainsana.
Tässä vielä jotain näitä teemoja etäisesti hipaiseva poeettinen pohdinta blogistani: Sukupolvien hiljainen lupaus
--Mikko SK. 2. joulukuuta 2011 kello 00.06 (UTC)
Tämänkertainen video on vaikeasti pureskeltava, mutta vaikuttaa siltä, että ainakin meidän tuleville tiedon ammattilaisille riittää töitä... Miten käy niille, jotka putoavat kelkasta? Pienenä esimerkkinä isoisäni ystävä ei osaa tallentaa puhelinnumeroita matkapuhelimeensa vaan soittaa joka kerta numeropalveluun, josta sitten yhdistetään isoisälleni. Ikääntyneillä on usein sen verran huono minäkäsitys tekniikan käytön suhteen, ettei edes uuden oppimiseen aloittamiseen löydy uskallusta ja halua.
Toisaalta minunkin tekisi tässä vaiheessa syksyä mieli ryhtyä kreationistiksi: kaikki on jo selvää, tieto ei muutu. En tahdo enää oppia, antakaa patsas jota palvoa. Tai ehkä mieluummin vain pidän ensimmäisellä mediakasvatuksen peruskurssilla väliin jääneen viikkotehtävän, mediapaaston, joululomalla.
--Maija Lilja 3. joulukuuta 2011 kello 06.11 (UTC)
Tästä luennosta tuli mieleeni jo edellisen videon kohdalla pohtimani asia, eli paljonko yhteiskunta ohjaa kansalaistensa ajattelua. Oppikirjat ovat aina konsensuksia, joiden laatimiseen vaikuttavat muutkin kuin tiedolliset tahot. Myös esim. valtapoliittiset ja yhteiskunnalliset tahot osallistuvat oppikirjojen tekemiseen. Ajattelun ohjaamiseen opettaja-opiskelija -asetelmassa liittyy se, että jokainen opettaja edustaa jotain tiettyä näkökulmaa tai koulukuntaa, josta käsin hän opettaa. Hyvä esimerkki tästä oli pääaineeni teologian eräällä peruskurssilla, jossa luennot piti sama henkilö, jonka kirjoittamia teoksia tenttiin piti lukea. Oppiaine oli eksegetiikka, jossa mielestäni koulukuntaerot ovat ehkäpä suuremmat kuin muissa teologisissa oppiaineissa, joten sillä kurssilla tutustuttiin vain yhden tutkijan näkemyksiin.
Video selvensi käsitystäni opettajan roolista yhteistoiminnallisessa oppimisessa. Voin yhtyä ajatukseen, että mikäli opettajan voi korvata tietokoneella, näin tulisi tehdä. Opettajan rooli yhteistoiminnallisessa oppimisessa on pikemminkin toimia ohjaajana. Opettaja ohjaa projekteja, luo toiminnalle ehtoja ja olosuhteita ja ohjaa tiedon ytimeen. Olen aiemminkin pohtinut, miten tälläistä opettajuutta voisi toteuttaa esim. ala-asteikäisten parissa. Sen toteuttaminen vaikkapa yliopistoissa tuntuu paljon helpommalta. Ala- ja yläasteella opettajalla on hyvin vahva rooli, mutta kai oppijoita olisi hyvä totuttaa yhteistoiminnaliseen oppimiseen jo ennen korkeakouluopintoja. Tiedon epävarmuuden selittäminen lapsille ja nuorille tuntuu jotenkin vielä helpommalta kuin yhdessä tekemällä oppimisen järjestäminen ja opettajan roolin "keventäminen". Toisaalta ala-asteikäisten parissa ei tarvitsisi ehkä vielä kovin paljon painottaa tieteellisen tiedon epävarmuutta, mutta digitaalisessa maailmassa vastaantulevien tietojen epävarmuudesta olisi puhuttava. Tämän vuoksi opetukseen olisi järkevää liittää digitaalisen median lukutaitoja käsittelevää opetusta. --Suvi H
Olen huomannut media- ja informaatiolukutaitoa koskevista teemoista ihan muissa kuin kurssin puitteissa keskustellessani, että aiheesta syntyy herkästi mielipiteiden vaihtoa esimerkiksi puhuttaessa oman lapsen koulunkäynnistä, teknologiakehityksestä, omien ikääntyvien vanhempien pärjäämisestä tulevaisuuden digitalisoituneessa arjessa jne, vaikka keskustelun kaikki osapuolet eivät olisikaan kasvatusalalla toimivia. Informaatiolukutaito tuntuu läpäisevän enemmän ja vähemmän kaikki oppiaineet ja oppimistilanteet, ei ainoastaan kouluympäristöissä vaan muutenkin arjessa.
Se miten tieto ymmärretään vaikuttaa laajempaan lukutaitokäsitykseen. Kun tiedon ymmärretään syntyvän tietyssä kontekstissa ja olevan tulkinnoille avointa, niin tämän tiedostaminen ja viimeisimmällä videoluennolla mainittu reflektiivinen suhtautuminen siihen tuntuu luonnolliselta osalta lukutaitoa. Kouluympäristön piilo-opetussuunnitelmat, arviointisapluunat ja keskiarvoeroihin keskittyminen muodostavat varmaan omat haasteensa vaihtoehtoisten tulkintojen esiin tuomiselle. Kirjasto puolestaan sallii kenties lähtökohtaisesti helpommin käytännönläheisiä ja reflektoivampia sävyjä. Näiden instituutioiden eroja ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksia on kiinnostavaa pohtia.
Moniäänisyydestä tuli mieleen analogia maailman kielten moninaisuudesta: kokonainen maailmakäsitys menetetään, kun menetetään viimeisen natiivipuhujan myötä yksi äidinkieli lisää. Kielikysymys on monesti myös poliittinen (esim. saame, suomenruotsi…), samoin kuin edellytykset ohjata kanssaihmisiä laajempaan lukutaitoisuuteen voivat liittyä esimerkiksi poliittisten linjanvetojen näkyväksi tekemiseen (esim. mediakonsernien tai uutistoimistojen toiminta ja rahoituspolitiikka, sensuuri…). Moniäänisyys todella on äärimmäisen varjeltava ja tärkeä asia. --Elisa H 4. joulukuuta 2011 kello 08.50 (UTC)
Onko esimerkiksi tekstinkäsittelytaito merkittävästi vähentynyt? Aiemminkin vain tietty osuus ihmisistä on osannut käyttää sujuvasti vaikkapa nyt sitten tekstinkäsittelyohjelmia. Ne, ketkä eivät ole kokeneet tekstinkäsittelyä suurimmaksi intohimokseen ovat tehneet jotain muuta, hoitaneet hevosia, rassanneet autoja tai harrastaneet mitä nyt ovatkin harrastaneet. Harrastavat kenties nykyäänkin, mutta ovat lisäksi Facebookissa.
Entä tarvitseeko meidän yhteiskunnassamme alituiseen reflektoida ja ajatella kriittisesti kaikkea informaatiota? Pohjois-Koreassa tai Iranissa tilanne saattaa olla toinen, mutta yleisesti ottaen uskoisin tiedonvälityksemme olevan varsin neutraalia ja puolueetonta. En pidä kovinkaan tarpeellisena suhtautua jokaiseen YLE:n välittämään uutiseen tai peruskoulun oppikirjan sisältöön ylettömän kriittisesti tai epäilevästi. Tietenkään tämä ei tarkoita, että asioiden "omilla aivoillaan" ajattelemisesta tai niin sanotusta terveestä maalaisjärjestä pitäisi luopua.
Opettajien (osittaiselle) tietokoneella korvaamiselle ja yhteistoiminnalliselle oppimiselle varauksellinen peukku ylös.
--Jn3uta 4. joulukuuta 2011 kello 19.01 (UTC)
Oppiminen on monimutkainen käsite ja sitä voidaan lähestyä monella eri tavalla. Digitaalisuus on varmasti yksi tapa tukea esimerkiksi tekemällä oppimista tai tutkivaa oppimista. Olen samaa mieltä ajatuksesta, että "käärme on syömässä häntäänsä." Tähän tuntuu törmäävän useinkin. Olisiko yhtenä syynä se, että kukaan ei opetussuunnitelman mukaan opeta tätä asiaa? Onhan meillä olemassa läpäisyperiaate aiheen opetuksessa, mutta ilmeisesti tietotekniikan peruskäyttötaito ei kuulu minkään oppiaineen alle. Itse kyllä keksisin montakin ainetta, johon sen voisi liittää...
--Tevaniem 5. joulukuuta 2011 kello 09.41 (UTC)
Mietin medialukutaitoa ja sen eri vaiheita. Mielestäni prosessissa tärkeimpiä ovat tiedon hankintataidot sekä taito arvioida hankkimaansa tietoa kriittisesti. On myös tärkeää osata käyttää saamaansa tietoa oikeissa viitekehyksissä. Mielestäni tiedon tuotanto ja tekeminen ei kaikessa tekemisessä ole yhtä tärkeä. Joissakin asioissa on tärkeää osata tuottaa uutta tietoa, kuten vaikkapa kirjoitettaessa kandia tai gradua, mutta monissa asioissa tärkeimpiä vaiheita ovat kuitenkin mielestäni tiedon hankinta ja sen arviointi. Laura
”älä käytä wikipediaa=älä käytä oppikirjaa” oli erittäin naseva kiteytys aiheesta onko wikipedia luotettava materiaali tiedonlähteenä. Mistä me tiedämme mikä missäkin tilanteessa on sitä oikeaa tietoa ja onko olemassa oikeaa tietoa. Oletamme, että oppikirjat ovat täyttä totta ja kun vielä opettaja siitä kertoo niin se lisää asian todenmuusarvoa vielä enemmän, mutta tottahan se on, että ei asia aina näin ole. Varmasti jokainen on koulu-urallaan kohdannut opettajia, jotka olisi toivonut olevan korvattavissa tietokoneella (jos sellainen olisi siihen maailman aikaan ollut edes olemassa). Joiden tiedon anti oli yhtäkuin aikaisemminkin mainitut powerpoint-diat kopioituna suoraan kirjasta, ilman mitään lisäantia tai taustatietoja kirjasta löytyvien tekstien lisäksi, opettajia jotka mystisesti katoavat kesken tunnin eivätkä enää palaa koko lukuvuonna jne. Tuskin heidän antamaansa oppia voi edes verrata wikipediaan. Wikipediaa sentään jokin taho valvoo, mutta tavallista oppikirjan avulla tapahtuvan opetuksen laatua harvoin. SuWi
Jäin miettimään, mitä sanottiin tietotekniikan perustaidoista ja niiden unohtumisesta. En itse ole huomannut, että tekstinkäsittely-ohjelmia ei enää hallittaisi yhtä hyvin kuin aiemmin, mutta Googlen vaikutuksen olen itsekin tuntenut. Google on "the hakukone", eikä muita tule käytettyä. Vaikka osaan boolen operaattoreita käyttää, tuntuvat ne vaivalloisilta. Osittain tämän takia Nellin-portaalin kautta löytyvien tietokantojen käyttö on kankeaa. Vielä paremmin (pahemmin? ) Googlen vaikutuksen olen kokenut hakukoneita käsittelevällä kurssilla, jossa erilaisten tietokantojen indeksointia ja tiedonhakumalleja on ollut vaikea mieltää, kun asia konkretisoituu mielessä aina Googlen hakuikkunaan. Eihän ole kuitenkaan Googlen vika, että se toimii niin hyvin. En tiedä, tarvitseeko asiaa siis ratkaista mitenkään. Erilaisia hakutapoja voidaan opettaa koulussa, mutta se ei estä ihmisiä niitä unohtamasta ja palaamasta Googlen pariin…
Samaan hengenvetoon mainittiin taksonomiat ja folksonomiat. Vaikka folksonomiat eivät kuvaisikaan asioita "oikein" tai lajittelisivat ne "väärällä" tavalla, ovat ne hyvin ymmärrettävissä niiden kesken, jotka niihin tukeutuvat. Esimerkiksi kirjojen asiasanoituksessa käyttäjien tagit olisivat käteviä. He, jotka lukevat saman genren kirjoja ja tuntevat niihin liittyvät piirteet, osaisivat asiasanoittaa kirjoja niin, että muut vertaiset saavat niistä enemmän irti kuin ns. asiantuntijan asiasanoituksesta. Kumpi tapa on relevantimpi, riippuu käyttäjäkunnasta. Taksonomiat sopivat asiantuntijoiden käyttöön tarkoitettuun ympäristöön ja folksonomiat käyttäjien dominoivaan ympäristöön. Miksei samassa ympäristössä voisi käyttää molempiakin?
Monen mielleyhtymän kautta päädyin affordansseista pohtimaan, miten uusien medioiden käyttö ja yhdessä tekeminen todellisuudessa onnistuu. Itse tuottaminen, muiden kanssa pohtiminen ja oppiminen sekä kollektiivisen tiedon kerääntyminen voi todella toimia, mutta sille on esteitäkin. Vapaaehtoiseen tuottamiseen tarvitaan aktiivisia ja motivoituneita ihmisiä, joita ei haittaa, että oma tuotos on täysin muiden nähtävillä ja armoilla. Netissä toimivat samat ihmiset kuin tosimaailmassakin - sosiaalisista ujoihin. Kuten videollakin mainittiin, piirteet ja rakenteet toistuvat internetin puolella. Toiset eivät halua osallistua muuten kuin kommentoimalla ja loput eivät halua tehdä edes sitä, vaan mieluummin tarkkailevat; katsovat, kuuntelevat ja lukevat sosiaalisessa mediassa tuotettua. Millainen on heidän roolinsa sosiaalisessa mediassa, kun he näkyvät vain lokitietoina? Ehkä voidaan ajatella, että minkä epäsosiaalisemmat yksilöt ovat aiemmin saanet tekstikirjoista ja luentosaleissa, he nyt ammentavat verkosta. Väline muuttuu, mutta toimintatapa ei. Toisaalta videolla taidettiin mainita, että informaatiolukutaitoon kuuluu myös ymmärtämisen lisäksi tuottaminen. Ehkä ihmiset tulevat omaksumaan (tai ovat jo omaksuneet) sen ajattelutavan, että enää ei omia ideoita esitellä luentosalissa määrätylle porukalle vaan kenelle tahansa, joka sattuu paikalle klikkaamaan. Vaikka tuotos onkin periaatteessa kaikkien nähtävillä, voidaan miettiä, kuinka moni todella tarttuu siihen: kommentoi, varastaa, trollaa, inspiroituu…--LM 7. joulukuuta 2011 kello 09.50 (UTC)
Digitaalinen lukutaito on luomisen ja tuottamisen ääripäätä, oliko siis näin jälkikäteen ajateltuna virhe tehdä digitaalisen lukutaidon kurssilla Wikipedia-artikkeli, kun Wikipediaan ei nimenomaan saa tuottaa ainakaan mitään uutta tietoa? Lähinnä vanhoista kursseista tuli otettua mallia, kun lähdettiin miettimään, mitä tällä kurssilla harkkatyönä tekisi. Hauskaa oli jokatapauksessa, monella tapaa hyvä kurssi.
Tuo oli erittäin keskustelun arvoinen aihe tuo epäreflektiivinen varmuuden tie normaalissa oppimisessa yliopisto-opiskelussa, kannattaisi ottaa suuremminkin puheeksi. Ja se on positiivista, että wikimaailma enemmänkin kuljettaa reflektiivistä epävarmuuden tietä ja että tälläkin kurssilla sitä käytetään enemmän tai vähemmän hyväksi! Tiedon oikeellisuutta on aina hyvä itse pureskella ja verrata sen hetkiseen todellisuuteen jne. "Älä käytä oppikirjaa!" hehheh, hullua indeed.
Digitaalisen maailman monimuotoisuus on todellakin monella tapaa lahja, mutta voiko siitä löytyä huonojakin puolia?
--ritari & Veliveijari 8. joulukuuta 2011 kello 02.17 (UTC)
Epävarmuus on se sana, mikä tällä kertaa tarttui mieleen. Se on ehkä se asia, mikä saa jotkut tuntemaan jopa ahdistusta oppimisessa ja koulutuksessa tapahtuvan muutoksen suhteen. Ehkä illuusiokin varmuudesta, kuten sen uskominen, että kyllä se oppikirja on paljon Wikipediaa luotettavampi, tuo sellaista "turvaa", että siitä tuntuu hankalalta luopua. Mutta kun digitaalisuus tuo väistämättä muutoksia, niin niitä muutoksia tulee myös oppia käsittelemään. Reflektiivisyys eli sen epävarmuuden tiedostaminen ja tiedon arviointi tulisikin olla keskeinen asia koulussa opetettavaksi. Ja tulisihan siitäkin pitää huoli, että käärme ei syö häntäänsä liikaa, eli jotkut informaatiolukutaidon puolet eivät pääsisi turhan paljon rappeutumaan. Mainitut digitaalisten oppimisympäristöjen sopiva hyödyntäminen, ryhmissä oppiminen ja metaoppiminen voisivat hyvinkin tässä auttaa. --Annisal 8. joulukuuta 2011 kello 11.25 (UTC)
Tavallaan on itsestäänselvää, ja samalla kuitenkin aika hupaisen paradoksaalista, että tieteen edistyminen merkitsee epävarmuuden lisääntymistä ja aksiomaattisten totuuksien vähenemistä. Se ei ehkä ole kovinkaan hyvä markkinointislogan millekään tiedeinstituutiolle :)
Linnunradan käsikirja liftareille kuvaa äärimmäistä rangaistusta, jossa ihminen saatetaan tajuamaan konkreettisesti oma pienuutensa universumin mittakaavassa. Kokemus on niin musertava, että siitä ei kukaan selviä. Pessimistinen metainduktio johtaa ehkä äärimmillään samankaltaiseen kokemukseen, kun mihinkään ei voi luottaa.
Pohdinkin videota katsoessani ennen kaikkea sitä, missä määrin ihmiset kestävät arkielämässään refleksiivistä epävarmuutta. Miten yhteiskunnan monimutkaistuminen ja ennustettavuuden väheneminen vaikuttavat epävarmuuden sietokykyyn? Onko se harjoiteltavissa oleva taito vai uudistumaton luonnonvara, joka kuluu jossain kohdin loppuun?
Kyky ja halu refleksiivisyyteen vaihtelee ehkä myös sen suhteen, mihin tietoa milloinkin käytetään. Arkipäivässä tiedolle asetettavat vaatimukset lähestyvät tavallaan ehkä uskontoa: ei ole väliä, onko se totta, kunhan se auttaa selviämään tästä päivästä.
--Riikka 8. joulukuuta 2011 kello 11.52 (UTC)
Epävarmuuden tunteen lisääntyminen on mietityttänyt toivottavasti jokaista meistä jossain vaiheessa yliopisto-opintoja, mikä ei tietenkään ole huono asia, sillä, kuten irlantilaisrunoilija W.B. Yeats tokaisi, ”[t]he best lack all conviction, while the worst [a]re full of passionate intensity”. Kuten edellinen kommentoija tokaisi, ei epävarmuuden lisääntyminen kuulosta raflaavalta markkinointimielessä, minkä vuoksi ilmiötä ei ehkä kannattaisi liikaa miettiä ainoastaan negatiivisten termien kautta. Sen sijaan, että ajatellaan epävarmuutta jonkinlaisena raamatullisena lankeamisena varman tiedon paratiisista, voitaisiin painottaa terveellisen reflektion lisääntymistä.
Vaikka mikään ei varmaa olekaan ja hyvä niin, haluan silti puuttua videon väitteeseen, että tulevaisuudessa tämänhetkinen tieto on osoitettu vääräksi ja näyttää jollain tapaa naurettavalta. Uskon kuitenkin siinä määrin tieteellisen metodin toimivuuteen, että suuri osa nykyaikana saavutettavasta tiedosta tulee täydentymään ja korjaantumaan tulevaisuudessa, mutta vääräksi kaikkea ei tulla todistamaan. Esimerkiksi läpinäkyvin tieteellisen metodein toimineen Newtonin on turha ajatella olleen väärässä vain siksi, ettei hän oivaltanut painovoimasta samoja seikkoja kuin Einstein vuosisatoja myöhemmin. Sen sijaan antiikin lääke- ja ravintotieteestä löytyy monia piirteitä joille voi ja kannattaa naureskella, sillä näitä ”faktoja” on selvästi vedetty aikanaan hatusta. Kyse on aivan erilaisista ”teorioista” ja ”faktoista”. --Janitsaari 9. joulukuuta 2011 kello 18.03 (UTC)
Mielenkiintoisia pointteja oli jälleen luentovideossa nostettu esille. Paljon löytyi myös tuttuja aiheita, joita olemme lukupiirin puitteissa käsitelleet. Varsinkin videon alkuvaiheessa puhuttu "itsensä syövä käärme" oli ajatuksia herättävä vertauskuva lukutaitokäsityksen malliympyrästä. Pitäisikö tosiaan huolestua tietotekniikan peruskäytön katoamisesta, kun koko ajan yritetään pysyä uusien virtauksien vauhdissa. Reflektiivinen epävarmuus wikimaailmassa ja kaikissa oppimisympäristöissä olisi hyvä tiedostaa ja hallita. Kaiken kaikkiaan koko tämä kurssi on tuonut uusia ajatuksia ja pohdintaa oppimiseen ja informaation käyttöön. On tullut paljon pohdittua sekä yksilönä että lukupiiriläisten kesken oppimisprosessia ja sen monimuotoisuutta. Tämä kurssi on laittanut ajattelemaan ja tekemään ja käsittämään ihan uudenlaista oppimista. Liisa
Luentovideon lopussa mainittiin opettajien rooli puitteiden määrittäjänä ja ehtojen luojana. Siitä tuli mieleeni, että tällä kurssilla erinomaisen hyvää oli ennalta ilmoitettujen "luentokertojen" antaminen ryhmätyön käyttöön. Ryhmätöissä olen aina kokenut suurimpana ongelmana yhteisen ajan löytämisen kaikille ryhmän jäsenille, koska osa ryhmän jäsenistä käy töissä yms, mutta tässä tapauksessa aika oli jo valmiiksi varattu kurssia valitsessa. Luentojen kuuntelemiseen ei ryhmää tarvita, joten järjestely toimi tällä kurssilla erittäin hyvin.--Snare 11. joulukuuta 2011 kello 12.25 (UTC)
Se, että nuoret osaavat käyttää Googlea, mutteivät esim. Boolen operaattoreita, Facebookissa seikkaillaan näppärästi, mutta tekstinkäsittelyohjelmien käyttöä ei hallita, ei mielestämme ole oikeastaan mikään ihme. Nuorelle sukupolvelle Google ja Facebook ja niiden käyttötavat edustavat "perustaitoja", nuo muut taidot ovat kyllä erittäin hyödyllisiä, mutta varsin vanhanaikaisia. Ne eivät juurikaan kosketa vaikkapa peruskoululaisten tai lukiolaisten arkipäivää.
Tiedon varmuudesta ja epävarmuudesta on kurssilla jo keskusteltu. Tietoon ja sen oikeellisuuteen liittyvä ahdistus ja pakko taitaa liittyä enimmäkseen koulutukseen ja asiantuntijana kehittymiseen. Saavuttaakseen tavoitteensa, oli se sitten kurssisuoritus, tutkinto tai asema asiantuntijana, vaaditaan, että tulee tietää jotain mieluummin kuin jotain muuta, pitää lainata tiettyä lähdettä mieluummin kuin jotain toista. Kun tietoa ja tiedonlähteitä on niin hirveä määrä, ei ole mikään ihme, että itselle olennaisimman erottaminen aiheuttaa tuskastumista.
Koulukirjoja ei tosiaan usein kyseenalaisteta, eikä niistä ainakaan Suomessa ole muistikuviemme mukaan koskaan herännyt mainittavaa keskustelua. Ne eivät kyllä kokemustemme mukaan aina ole luotettavia: Kymmenisen vuotta sitten ainakin joissain yläasteen äidinkielenkirjoissa väitettiin, että e ja i ovat keskivokaaleita, joita voidaan käyttää samassa sanassa sekä etu- että takavokaaleiden kanssa. Tosiasiassa e ja i ovat kuitenkin etuvokaaleja, jotka ovat vokaalisoinnun suhteen neutraaleja. Olisiko tämä tieto muka ollut liian vaikea teini-ikäisille sulateltavaksi, vai mistä johtuu moinen harhaanjohtaminen? Tämä oli kuitenkin se tieto, joka piti osata, jotta "hallitsi" asian.
Olemme samaa mieltä luennoitsijoiden kanssa siitä, että vaihtelevat opetustavat olisivat tarpeen. Niissä tulisi myös yhä kasvavassa määrin käyttää hyväksi elektroniikkaa ja sen tarjoamia opetusmahdollisuuksia. Pidimme ideasta, jonka mukaan opettajan tulisi vain luoda puitteet ja jonkinlaiset rajoitteet oppimiselle ja sen jälkeen ohjata työtä. Kuitenkin tulisi ottaa huomioon oppilaiden yksilöllisyys ja osata odottaa sitä, että osa oppilaista tarvitsee enemmän ohjausta kuin toiset. Etenkin nykyiseen opetuskäytäntöön tottuneille äkkinäinen valinnanvapaus voisi tosin olla jopa tyrmäävä.
Ajatus siitä, että jos opettaja voisi olla tietokone, sen tulisi olla tietokone, oli kuitenkin mielestämme aika kaukainen ja epärealistinen. Huolimatta siitä, miltä joskus kuulostaa opetuksesta ja koulutuksesta lukiessa, koulut ja opetus eivät todellakaan välitä ainoastaan varsinaista tietoa ja sen käyttötaitoja, vaan myös piilo-opetussuunnitelman mukana yhteiskuntaan ja siinä toimimiseen liittyviä taitoja. Näitä, usein äänettömiä ja tarkasti määrittelemättömiä sääntöjä, olisi vaikeaa opettaa tietokoneen kautta. HeliL, Johannat
Kommenttina edelliseen, liittyen oppikirjojen luotettavuuteen: Minulle tuli mieleen Tiede-lehden organisoima hiljattainen keskustelunaloitusyritys. Se ei yrityksestä kuitenkaan paljoa tainnut edetä. Mielenkiintoista, että asia tosiaan koskee (tai on koskenut) jopa äidinkieltäkin. Tässä linkki tuohon artikkeliin: Koulun fysiikka jumiutui sadan vuoden taakse
--Mikko SK. 13. joulukuuta 2011 kello 19.17 (UTC)
Opiskelua tulisi viedä yhä enemmän siihen suuntaan, että opettajat ovat vain antamassa neuvoja ja mahdolisia ongelmia oppilaiden ratkaistavaksi. Oppilaiden omat aivot tulisi saada aktivoitua käyttöön sen sijaan, että opetellaan ulkoa opettajan mielipiteitä ja loppukokeessa sitten testataan kuka muistaa nämä mielipiteet parhaiten. Yhteisössä opiteen paremmin kun toisten ideat ruokkivat omia ideoita jne. Opetus ei ole hyödyllistä silloin kun ysi kertoo mielipiteitään ja 30 muuta kuuntelevat hiljaa.
--yormaxi 14. joulukuuta 2011 kello 16.17 (UTC)
Suosittelen videolla mainitun Sugata Mitran luennon katsomista, oli ajatuksia herättävä pätkä [1]! Tämä kuului lukupiiriläisten materiaaleihin, samoin kuin animaatio Sir Ken Robinsonin luennosta Changing education paradigms [2] joka kannattaa myös katsoa.
Videolla mainittiin, että kurssikeskusteluissa on ilmennyt ehkä huolestunut asenne tiedon epävarmuuteen, ja pohdittiin auktoriteetin ja varmuuden antamaa turvallisuuden tunnetta. Tätä pohdimme lukupiirissä tuon Sir Ken Robinsonin luennon innoittamana: animaatiossa puhuttiin siitä, miten lapsilla on luontainen kyky divergenttiin ajatteluun (asioiden eri puolet, vaihtoehdot, mahdollisuudet), ja miten perinteinen koululaitos opettaa ajattelemaan, että on vain yksi oikea vastaus tai oikea vaihtoehto. Keskustelimme lukupiirissä pitkään siitä, miten me olemme huomaamattamme tietynlaisen kasvatusprosessin tuotteita: meille on opetettu tiettyjä tapoja ajatella ja toimia, eikä niitä välttämättä tule kyseenalaistettua ennen kuin joku vähän herättelee (esimerkiksi tällainen kurssi). Ulkomaailma antaa meille lapsuudessa koko ajan viestejä siitä, että tietynlainen käytös tai ajattelu on toivottavampaa kuin toinen. Oikeasta toiminnasta saa palkintoja (kehuja, arvosanoja, kiiltokuvia). Eli on olemassa joku ulkopuolinen taho, auktoriteetti, joka tietää miten kuuluu toimia. Tee miten käsketään niin pärjäät hyvin. Ei kai ole mikään ihme, että aikuisenakin haluaisi joskus palata siihen ”lapsen uskoon”, että on olemassa joku minua viisaampi joka tietää paremmin? Tosiasia kuitenkin on se, ettei maailmassa mitään voi kai tietää varmaksi. Kyllähän se saattaa ahdistaa. Näissä kurssikeskusteluissakin on pohdittu, eikö lapsi koe epävarmuutta jos auktoriteetti myöntää, ettei tiedä. Olisiko jotenkin armollisempaa auttaa mahdollisimman varhaisesta vaiheesta ymmärtämään, että asioilla on monta puolta? Toisin sanoen: jos kasvuympäristö sosiaalistaa lapsen epäreflektiiviseen varmuuteen, miten se aikuisiällä yhtäkkiä voisi kadota ilman jonkinasteista maailmantuskaa?
Ylipäätään lukupiirimateriaalit herättivät monenlaista pohdintaa, ja totesimme useaan otteeseen, että eivät ole helppoja nämä asiat. Kun ei moni aikuinenkaan halua kyseenalaistaa omia ajattelutapojaan tai totuttuja käytäntöjä, miten sellaista voisi opettaa lapselle?
Opettajan rooli on mielenkiintoinen. Ja toteamus siitä, että jos opettaja voidaan korvata tietokoneella, niin pitäisi tehdä (siis jos opettajalla ei oikeasti ole enempää annettavaa kuin tietokoneella). Videolla mainittiin, että kone ei pysty dialogiin. Valitettavasti olen kohdannut myös opettajia, jotka eivät dialogiin kykene. Siksi tuntuu järkevältä, ettei opettajan tehtävä olisi kaataa ennalta määrättyä tietoa oppilaiden päähän, vaan luoda puitteita merkityksellisemmälle oppimiselle. Ilahduin myös siitä kommentista, ettei digitaalisuudelle tule antaa pääroolia, vaan sitä tulisi ottaa oppimisen välineiksi silloin kun se on järkevää. Välillä nimittäin tuntuu, että teknologiakeskustelussa välineet ovat tärkeämpiä kuin se mitä niillä tehdään. Jos opettajan rooli muuttuu niin, että hän ei enää ”opeta”, vaan luo puitteita, antaa välineet, määrittää oppimiselle tietyt suuntaviivat ja auttaa tarvittaessa herätellen kysymyksiä, onko meillä muutaman vuoden päästä opettajien tilalla ”oppimisen ohjaajia”? --- Inna 14. joulukuuta 2011 kello 15.55 (UTC)
Haluaisin tuohon epävarmuuteen kommentoida, että mielestäni kaikki tässä maailmassa on nimenomaan epävarmaa. Teren mainitsema pakko, joka ihmisillä on varmuuteen on se, mikä saa kaiken juuri olemaan epävarmaa. Muistan lukiosta ystäväni kommentin siitä, kuinka ihmiset tietävät jatkuvasti vähemmän, mitä enemmän he opiskelevat. Tällä hän tarkoitti sitä, että ala-asteella asiat olivat juuri niin kuin ne opetettiin, muita vaihtoehtoja ei ollut. Yläasteella kaikkeen tuli mukaan toinen vaihtoehto, asiat siis saattoivat olla toisinkin, muttei ehdottomasti ollut enää lisää vaihtoehtoja. Lukiossa kuvaan tulivat mukaan tulkinnat. Ei ollut enää tietoa vaan ainoastaan erilaisia tulkintoja. Yliopistossa kun haluaa tuottaa niin sanotusti "varmaa" tekstiä, tulee huomioida, että kaikki tieto on vain jonkun tulkintaa tai mielipide, joihin tulee löytyä ainakin jonkinlainen peruste. Tulkintoja kuitenkin on aivan yhtä monta kuin on tulkitsijoitakin.
Tästä syystä on mielestäni oikeastaan täysin irrelevanttia kiistellä siitä, onko Wikipedia huono tietolähde. Joka tapauksessa tutkimuksiin ja muihin teksteihin on kirjoitettava ylös, kenen ajatuksia mikäkin on. Mikään ei ole sataprosenttisen varmaa. Wikipedia on siis vain useampien ihmisten mielipide. Voisiko se siis kuitenkin lopulta olla varmempi tietolähde, kuin yhden ihmisen tekemä tutkimus? Suski
Videolla pohdittiin miten käsittää lukutaito. Kysymys siitä onko lukutaito vain informaation ymmärtämistä vai myös tuottamista. Hyvä kysymys, mutta kuten todettiin, ovat perinteiset lukutaitoteoriatkin sisällyttäneet itseensä tämän puolen.
Puhuttiin tiedon luonteesta lähinnä sen luotettavuuden kannalta. Kun arkiajattelun taholta yleensä oppi- tai tietosanakirjamaista tietoa pidetään luotettavana verrattuna esimerkiksi Wikipediasta haettavaan tietoon. Tätä pohdittiin enemmän käymällä läpi tieteen periaatteita, ja todettiin ettei tieteellinen tietokaan ole mitenkään 100 prosenttisen luotettavaa. Tiede kuitenkin kehittyy ja paradigmat muuttuvat. Tiedeyhteisön käsitys oikeasta tiedosta on myös konsensuaalinen, eli kulloinkin oikeana pidetyt teoriat ovat sellaisia, jotka on sillä hetkellä parhaiten ja uskottavimmin perusteltu ja saavat laajan kannatuksen tieteenalan keskuudessa. Sikäli pitäisikin ymmärtää ettei mikään ole varmaa, mutta toisaalta tämä ei ole peruste totaaliselle relativismille jonka myötä voidaan vain todeta että kaikki käy. Lapsille ja nuorille tulisikin mielestäni opettaa yhä enemmän tieteen periaatteita ja sitä kuinka tiede yleisesti ottaen toimii ennemmin kuin yksityiskohtia. Muuten käy enenevissä määrin niin että tieteeseen luotetaan sokeasti tai vaihtoehtoisesti tieteellinen ajattelu sivuutetaan kokonaan. Jälkimmäinen näkyy nykyään esimerkiksi kreationismin, homeopatian ja muun vastaavanlaisen hölynpölyn suosiona. Sokeasti tieteeseen uskovat taas eivät osaa puolustaa tieteellistä tietoa ja tekevät uskollaan tieteestä nimenomaan uskoa, mikä on kaukana rationaalisesta ajattelusta. Kalle Honkanen
Nykyään oppiminen on opettajalähtöistä. Pitääkö sen olla? Ei kaiken oppimisen välttämättä tarvitse olla. Sitä paitsi omatoiminen opiskelu, omien tavoitteiden asettaminen ja niiden eteen työskentely pelkästään omista intresseistä lähtien opettaa ihan eri juttuja kuin opettajan vetämä oppitunti. Tässä kuitenkin tulee vastaan kypsyyden ongelma. Tämä kurssi esimerkiksi on ollut minulle hyvin opettavainen ja tähän kurssiin vapaamuotoinen opiskelu sopi hienosti, mutta joskus muutenkin olen törmännyt vähän vastaavaan opetusstrategiaan ja tällöin on kyllä yleensä ollut kyseessä enemmänkin opettajan laiskuus kuin suuret pedakogiset tavoitteet. On tuntunut, että mitään ei saada aikaiseksi, kellään ei ole motivaatiota tehdä hommia huolella ja vastuuta on samaan aikaan sekä liikaa, että liian vähän. Kukaan ei oikeasti kanna lopullista vastuuta lopputuloksen saavuttamisesta ja toisaalta tuntee jäävänsä yksin ongelmiensa kanssa. Tällaisia demokratian peruspulmia. Pointtini on että oppimismenetelmä vaatii todella toimiakseen opiskelijoilta tiettyä henkistä kypsyyttä ja sisäsyntyistä motivaatiota oppia ja tämän lisäksi opettajalta kunnon panoksen. Hatarahäntä
En tiedä voidaanko lukutaitoa ja tuottamista perustellusti edes erottaa toisistaan, vaikka ne eivät synonyymejä olekaan. Useimmissa konteksteissa ne kuitenkin ainakin jossain määrin edellyttävät toisiaan, ja kyse on nähdäkseni vain siitä, miten kiinteästi ne milloinkin ovat yhteydessä toisiinsa.
Tietoteknisten taitojen heikkeneminen liittyy kai siihen, että niiden määritelmä on muuttunut. Jos taidot heikkenevät, se merkitsee, ettei niitä enää tarvita entisenlaisessa muodossaan. Jos ihmiset eivät osaa käyttää Wordia, niin sitten sitä ei tarvita tarpeeksi. Väitän, että todellinen tarve sanelee pitkälti sen, mitä ihmiset oppivat ja osaavat. Facebook on siis ilmeisesti todellisempi tarve, ainakin joillekin ihmsille. "Tietotekniset perustaidot" ovat kuitenkin jo itsessään varsin epävakaa ja horjuva käsite. Onko Excelin käyttäminen perustaito? Ko. softa löytyy miltei joka konttorista, mutta vain harva osaa sitä hyvin käyttää. Silti hommat jotenkin onnistuvat.
Tiedon varmuudesta ja muusta sanon vain sen, että on mielestäni huono asia jos mitään aletaan pitää muuna kuin epävarmana. Siis siinä mielessä, että epävarmuuden mahdollisuudesta ei oltaisi tietoisia. Se, miten tämän käytännössä nähdään vaikuttavan on eri asia. Aina, ja oikeastaan melko usein, sen ei tarvitse rampauttaa tekemistä, oppimista tai ylipäätään mitään. On myös hyvä tietää että maapallo ellipsoidi, mutta vaikka kuvittelisi sen olevan täysin pyöreä pallo, ei se käytännössä mitään muuttaisi.
Jäin myös pohtimaan epävarmuutta, ja olen samalla kannalla Suskin kanssa: kaikki on epävarmaa. Toisaalta en itse koe oikeastaan pakottavaa tarvetta varmuuteen. Jollain kenties kieroutuneellakin tavalla jopa nautin epävarmuudesta. Muistan tunteneeni itseni huijatuksi kun minulle selvisi että monet asiat joita ala-asteella opetettiin kiveen kirjoitettuina faktoina, kuten uskonto ja historia, eivät olleet todellakaan mitään absoluuttisia totuuksia. Silloin jo ihmettelin miksei niitä suoraan opetettu teorioina ja käsityksinä jotka ehkä pitävät paikkansa, ehkä eivät. Keskustelimme aiheesta lukupiirissäkin ja pohdimme liittyykö tähän osaltaan lasten aliarvioimista: luullaanko että alakoululaiset eivät kestä epävarmuutta ja hämmentyvät, tai pelätäänkö kenties että lapset menettävät luottamuksensa ja kunnioituksensa auktoriteetteihin jos opettajat myöntävät että voivat olla väärässä? Kenties yksi niistä asioista joista nimenomaan pidän sekä informaatiotutkimuksessa että sivuaineessani historiassa on, että molempiin kuuluu tietynlainen väistämätön epävarmuus monissa asioissa, ja sitä on opittava sietämään. Kuten vanha sanonta toteaa: mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Toinen kiinnostava asia joka jäi mieleeni oli tietoinen Wikipedian käyttö sen epäluotettavuudesta huolimatta. Totisesti, lähteethän täytyy joka tapauksessa varmistaa ja informaatiota on tarkasteltava kriittisesti, miksei sitten sitäkin mikä löytyy Wikipediasta? Tekstikirjoista puheen ollen, sen lisäksi että nekin on voinut kirjoittaa kuka tahansa, niitä ei myöskään voi noin vain korjata kun virheitä löytyy kuten Wikipediaa.
-- Pari juttua tuli mieleen. Ekaks vielä tosta auktoriteetista ja epävarmuudesta. Jotenkin mua hämää ajatus, että turvallisuuden tunteen takia lapsille pitää olla tilanne, että joku varmasti tietää. Tottahan se sinällään on varmaan johonkin pisteeseen asti, mutta mihin? Varmaan siitä on jotain tutkimustakin olemassa. Entä jos turvallisuudentunteeseen riittäis, että on joku johon luottaa? Aikuisten käytös ja heidän olemuksestaan välittyvä asenne elämään saattaa olla ratkaisevampia kuin tiukat episteemiset asenteet ja tiedon varmuus. Eli vaikka aikuinen sanoo, ettei tiedä, mutta on siitä huolimatta selvästi luottavainen, rauhallinen ja sinut maailman kanssa, niin en usko, että lapsen turvallisuudentunne romahtaa. Toiseks, eihän tää oo tieteenfilosofian kurssi, mutta en malta ... Ongelma esimerkiksi Newtonin ja Einsteinin suhteen on, että he eivät edes yritä selittää samoja asioita, ja siksi on vaikea sanoa, että Einstein olisi esimerkiksi tarkempi versio Newtonista. Painovoima on case in point. Newtonin mukaan painovoima on perusasia, joka selittää ilmiöitä (kuten omenan putoamisen), Einsteinin mukaan painovoima taas on selitettävä ilmiö, joka seuraa perusasioista (kuten aika-avaruuden kaareutumisesta massapisteiden läheisyydessä). Newtonia ennen, aristotelisessä teoriassa, painovoima oli Einsteinin teorian tavoin jotakin, joka piti selittää. Eli nää menee tieteen historiassa edestakaisin ja siksi käsitys luonnontieteen tarkentumisesta on käsitteellisesti hankala. Pitääkö painovoima selittää, vai onko painovoima jotakin joka selittää? Pessimistinen metainduktio tulee mukaan siinä, että tällä hetkellä tiedämme, että joko kvanttiteoria tai Einsteinin suhteellisuusteoria on väärä, tai sitten molemmat, ja painovoima funnily enough on yksi erittäin ratkaiseva kohta tässä kiistassa. Käytännöllisesti asia tietenkin on eri, eli luonnontieteeseen liittyvä teknologia on koko ajan parantunut ja tullut toimivammaksi. Mutta sitten on taas aika kiistanalaista, mitä tästä toimivuudesta voidaan päätellä.--Tere 10. tammikuuta 2012 kello 19.38 (UTC)
Reflektiivisyydestä ja tiedon luotettavuudesta: aina on tosiaan hyvä korostaa sitä, etteivät oppikirjatkaan ole poikkeuksellisen luotettavia. Omina kouluaikoinani epäluotettavuutta taidettiin tuoda varsin harvoin esiin. En enää jaksa olla niin kriittinen ja varautunut Wikipedian suhteen kuin joskus pari vuotta sitten, jolloin en tiennyt sen periaatteista paljonkaan. Kuitenkin yhä enemmän ajattelen sitä, että Wikipedian tekemiseen osallistuu paljon suurempi määrä ihmisiä kuin oppikirjojen. Toki se tarkoittaa toisaalta lisää kompromisseja ja riitoja sisällön tuottamisessa, toisaalta myös sitä, että joku voi onnistua aivan yksin kirjoittamaan artikkelin jostakin aiheesta täysin ”musta tuntuu” -pohjalta. Tästä huolimatta ainakin omalla kohdallani oppikirjoja lukiessa on paljon useammin pistänyt jokin terävä, yksipuolinen tulkinta silmään kuin Wikipediassa. Joskus faktat saattavat olla Wikipediassa niin ja näin, mutta silti jos jotakin aihetta käsitellään siellä laajasti, on usein otettu kaikenlaisia näkökulmia ja tulkintoja esiin, joita sitten käsitellään omissa luvuissaan. Oppikirjat ovat suppeampia. Kuka valitsee, mikä näkökulma jätetään kirjan tiivistämiseksi pois?
Itsekin käytän Wikipediaa miltei päivittäin ja nykyään suunnilleen tiedän, miten siellä sisältöä tuotetaan. En edelleenkään laita Wikipediaa lähteeksi esseisiini, mutta ”arkitiedon” lähteenä se on hyvä. Kuten täällä joku jo kommentoi, ei arjessa aina jaksa jokaista tiedonmurua punnita ja arvioida. Tosin useimmiten lueskelen Wikipediassa ”yhdentekevistä” asioista, mistä nyt vain on kiva tietää: selvittelen esimerkiksi missä päin maailmaa jokin paikka sijaitsee, joidenkin henkilöiden uriin liittyviä tietoja, jne.. Miellän tämän toiminnan toisinaan siten, että samaa asiaa, jota selvittelen Wikipediassa, voisin kysyä hyvältä kaverilta, jos satuttaisiin olemaan samassa tilassa. Kaverinkin vastaukseen saattaa tyytyä, mutta ei siihen täysin luota (tai ainakaan ikuisesti). Jos vaikka lehdestä lukee myöhemmin samasta aiheesta toisenlaista tietoa, sitä alkaa vertailla ja epäillä eri näkökulmia ja luoda laajempaa kokonaisuutta. Ei mikään tieto pysy päässäni täysin muuttumattomana. Samalla tavalla se muuttuu Wikipediassakin (ja kaverini päässä).
Artur Clarkin ajatus, ”jos opettajan voi korvata tietokoneella, hänet pitää korvata” oli kyllä hauska ja sai miettimään, kummalle kuuluu tiedonlähteen rooli: opettajalle vai tietokoneelle. Voi hyvin kuvitella, että jos opettaja vain mekaanisesti selostaa asioita luokan edessä, tietokone aktivoi oppilaita paljon enemmän. Sugata Mitran kokeetkin osoittivat, miten paljon lapset voivat saada irti koneella olevista aineistoista. Opettajan rooli keskustelijana ja ohjaajana onkin sitten eri asia. Itsekään en usko, että tietokoneiden kanssa voitaisiin alkaa käydä kovin syvällisiä ja polveilevia keskusteluja, (tai ei ainakaan omana elinaikanani).
-- Anri --
Anri heitti tuossa kivan pointin siitä miten tietokone ei ainakaan lähiaikoina voi korvata ihmisopettajaa keskustelutaitonsa puutteellisuuden vuoksi. Olen tästä samaa mieltä, opetustilanteessa täytyy mielestäni pystyä kysymään kysymyksiä ja myös kyseenalaistamaan opetettava asia, mutta tietokoneet eivät ainakaan vielä osaa reagoida kovin monimutkaisiin kyselyihin (varsinkaan sellaisiin joissa pyydetään opettajan mielipidettä). Olisikin (tai tulee olemaan?) mielenkiintoista nähdä miten pitkälle tietokoneiden keskustelukykyä voidaan kehittää, saadaanko joskus aikaiseksi tietokone joka muodostaa mielipiteitä yhtä luontevasti kuin ihminen. Pelkään tosin että tällöin tarvittaisiin jo sentasoista tekoälyä, että sen omistavalle koneelle pitäisi antaa ihmisoikeudet. Ehkä parempi, ettei kehitys mene niin pitkälle.